(Vaapa-ajattelijoiden poistetulta keskustelupalstalta)

Substanssi, "metafysiikka" ja "fysikalismi"...
Kirjoitti: RK (IP rekisteröity)
Päiväys: 1. helmikuuta 2011 05.10


Matematiikan professori Osmo Pekonen (JY) ja teoreettisen fysiikan professori Kari Enqvist (HY) keskustelevat tieteen metodologian ja tieteellisen maailmankuvan perusteista:

Osmo Pekonen:


" MIHIN METAFYSIIKKAA ENÄÄ TARVITAAN?


Aristoteles: Metafysiikka. Suomentaneet Tuija Jatakari, Kati Näätsaari ja Petri Poh- janlehto, selitykset Simo Knuuttila. Teoksessa: Aristoteles: Metafysiikka, Teokset VI. Gaudeamus 1990, Helsinki.

"Metafysiikka voidaan olettaa tarpeelliseksi niin kauan kuin uskomme,että kaikella on ollut jokin alku. Jos maa- ilmankaikkeus kuitenkin on täysin suljettu ja reunaton, sillä ei ole sen enempää alkua kuin loppuakaan. Se vain on olemassa.Mihin silloin enää metafysiikkaa tarvitaan? "

Edellä oleva sitaatti on tekaistu. Se on saatu aikaan vaihtamalla Stephen Hawkingin  teoksen "Ajan lyhyt historia" eräässä lauseessa sanojen 'Jumala' ja 'Luoja' paikalle sana 'metafysiikka'. (Väärinkäsitysten välttämiseksi Hawkingin olisi ehkä ollutkin viisaampaa kirjoittaa sanottavansa yllä olevassa muodossa.)”

RK: Pekonen tekee tuossa mielestäni varsin onnistuneen rinnastuksen.

Dialektisessa materialismissa 'metafysiikka', joka on ontologiaa ja muuta filosofiaa, joka etsii ”ikuisesti muuttumatonta ja ikuisesti pysyvää” (joka lisäksi ”ei ole fysiikkaa”) on entinen filosofiatiede, jonka (mm.) dialektiikka korvaa, filosofisena pysyneeltä osin. (Filosofian sisältä syntyy tunnetusti yhä myös erityistieteitä.) Tulkitsen Pekosta niin, että jos löydetään tuollaista EPÄMATERIAALISTA metafyysistä todellisuutta, niin olisi ikään kuin löydetty merkki ”jumalankaltaisesta oliosta”.

(Siten myös Enqvist tulkitsee asiaa,ja kiistää sellaisen metafysiikan mahdollisuuden. Se ei olisikaan mikään ongelma, mutta se on, että SITÄKIN NOTORISEMMIN HÄN TAATUSTI KIISTÄÄ DIALEKTIIKAN, tietämättä siitä kuitenkaan mitään. Eikä HÄN pääse eroon metafy-siikasta, vaan kompastuu siihen pelkkää ylimielisyyttään pahemman kerran...)

OP: ” Tieteiden hierarkiassa nykyihmisten mielissä ylimmällä sijalla lienee fysiikka.

Psykologisesti fysiikan hegemonia selittyy sen mahtavasta kyvystä muuttaa maail-maa: ajatelkaamme vaikkapa atomipommia. Länsimaisen ajattelun materialistisessa nykytilanteessa luonnonfilosofian päätarkoituksena tuntuu olevan osoittaa, että poh- jimmiltaan kaikki on fysiikkaa, jolloin siis metafysiikkaa ei tosiaankaan enää tarvita. ”

RK: Mm.Sovjetstakaja entsyklopedija ja minä kirjoitamme sitten luontoTIETEIDEN filosofiasta emmekä luonnonfilosofiasta. Noiden eron määritteli selkeästi Francis Bacon.Tuon eron perusteos on NL:n akateemikko Bonifati Kedrovin  teos ”Engelsin Luonnon Dialektiikka”.

OP: ”Fyysikkojen odotetaan kenties piankin saavan valmiiksi lopullisen yhtenäiskent-täteorian, paljon mainostetun Kaiken Teorian, joka nimensä mukaisesti lopullisesti selittäisi kaiken.

Tämänkaltaiset haaveet suorastaan huutavat osakseen filosofista kritiikkiä, jonka lähtökohtana voisi olla Aristoteleen ajatteluun tutustuminen. ”

RK: Olen tasan samaa mieltä. Se "jatko" on kuitenkin (jopa) tärkeämpää kuin ”lähtö-kohta”. Epikuros, Bacon, Newton ja yhtä fanaattinen deduktionisti,kuin kaksi edellistä olivat induktionisteja, Gottlieg Wilhelm Leibnitz ...

OP: " 'Mitä oleva on', on kysymys, jota on aina pohdittu ja pidetty ongelmallisena menneisyydestä nykypäiviin asti,ja se on itse asiassa kysymys 'mitä substanssi on' ", Aristoteles kirjoittaa (1028b) perustaessaan tieteenalan, joka "tarkastelee olevaa ole-vana" (1003a).Aristoteles itse käytti sanontaa 'ensimmäinen filosofia'.Nimen 'metafy-siikka' Aristoteleen tutkimuskohde lienee saanut vasta hänen teostensa myöhemmil-tä toimittajilta, jotka sijoittivat nämä kirjoitukset "ta meta ta fysika", luontoa koskevien kirjoitusten jälkeen. ”

RK:Kyseessä olisi siis lähinnä ”muun kuin fysiikan ontologia”,esimerkiksi yleiskäsit-teet metafyysisesti käsitettyinä (joka voidaan tehdä usealla eri tavalla). Filosofien kesken ei koskaan vallinnut yksimielisyyttä aiheesta ”dialektikka vai metafysiikka”, sillä mm. Herakleitos vannoi dialektiikan nimeen, Aristoteles, Demokritos ja Epikuros liittivät oppiinsa sen elementtejä, ja Zenon Elealainen asetti ongelmia, jotka olivat metafysiikan kannalta ”mahdottomia” (mm. 'lentävä nuoli').

OP: ” Aristoteleen nykyiset perilliset, vaikkapa Stephen Hawking, sen sijaan eivät sijoita luontoa koskevien kirjoitustensa jälkeen enää yhtään mitään, vaan leimaavat mielisuosiolla kaiken muun kuin fysikaalisen spekulaation silkaksi haihatteluksi.

Esimerkiksi suomalainen fyysikko Kari Enqvist on julkaissut mielenkiintoisen teoksen Näkymätön todellisuus (WSOY 1996), jossa hän käy läpi lähes koko fysiikan histo- rian Aristoteleesta Hawkingiin. Kirja selostaa erityisesti Richard Feynmanin (1918 - 1988) kehittämää  kvanttielektrodynamiikkaa (= QED), yhtä teoreettisen fysiikan tar-kimmin kokeellisesti todennettua alaa, jota Enqvist varsin oikeutetusti pitää tärkeim-pänä nykyfysiikan tarjoamana avaimena luonnonlakien ymmärtämiseen ja siis sub-stanssin tutkimiseen. Kaikenlaisen metafysiikan ja varsinkin teologien yritykset tutkia substanssia Enqvist kuittaa naurahduksella:

" Jokainen voi luonnollisesti uskoa mihin haluaa, oli kyseessä sitten menninkäiset tai QED,ja jos joku tahtoo kieltää tieteen arvon ja elää pelkän oikukkaan mielikuvituksen varassa, sekin on hänen oma asiansa."

Luullakseni myös Aristoteleen Metafysiikka kuuluu Enqvistin silmissä aikansa eläneiden menninkäistutkimusten joukkoon!

Tieteiden hierarkiassa QED:n yläpuolella on kuitenkin yksi tieteenala, jolle Enqvist-kään ei naura, nimittäin matematiikka. Tarvitsevathan fyysikot teorioidensa kehittämi- seen loppujen lopuksi aina matemaatikkojen apua. - Fysiikan kehittyminen on sään-nöllisesti osoittautunut riippuvaiseksi matematiikassa saavutetuista edistysaskelista. Esimerkiksi QED on ollut jo vuosikymmeniä kriisissä, koska sen matemaattista rakennetta ei ymmärretä. QED:ssä näet joudutaan muodollisesti käsittelemään äärettömiä suureita, jotka ovat matemaattisesti mielettömiä. ”

RK: (Dialektikko) Niels Bohr tulkitsi, että (integraali-)funktioiden arvot määritellään tulkinnallisessa järjestelmässä aina ÄÄRELLISESSÄ ALUEESSA ei ”pisteessä”. Kts. Vjačeslav Stepin: Tieteellinen teorianmuodostus.

OP: ” Tietyt peukalosäännöt (ns. renormalisoinnit) antavat fysikaalisesti oikeita tulok- sia, esimerkiksi elektronin magneettiselle momentille jopa kymmenen merkitsevän numeron tarkkuudella(!), mutta kukaan ei tiedä miksi. Vasta matematiikan tuleva ke-hitys voi selittää,miksi QED oikeastaan toimii. Mitä fyysikot oikeastaan tekevät? He-hän pyrkivät pukemaan fysikaalisista ilmiöistä löytämänsä säännönmukaisuudet ma-tematiikan kielellä lausuttujen lainalaisuuksien muotoon. Eikö siis matematiikka ole eräänlaista metafysiikkaa suhteessaan fysiikkaan? ”

RK: Periaatteessa kyllä, jos tarkastellaam Aristoteleen aikaista metafysiikkaa ja ero-tetaan siitä itse fysiikka (lait), ja dialektiikka. Eräässä aivan tietyssä tapauksessa ma-tematiikka ja (siihen sisältyvä muodollinen logiikka) ovat pesunkestävää ja varmasti väärää ”metafysiikkaa”: SILLOIN KUIN NIITÄ TUPUTETAAN TODELLISUUDEN ITSENSÄ MATERIAALISIKSI RAKENNE-ELEMENTEIKSI. Juuri sitä Enqvist tekee.

OP: ” Einsteinin mukaan koko tieteen suurin ihme on juuri se, että ihmisen ulkoinen todellisuus (so. fysiikka) ja ihmisen sisäinen todellisuus (so. matematiikka) ovat niin syvässä keskinäisessä vastaavaisuudessa, että luonnonlait ylipäänsä ovat käsitettä-vissä.´Matematiikan käsittämätön tehokkuus luonnontieteissä´ on nimeltään fyysikko Eugene P. Wignerin (1902-1995) tässä yhteydessä usein siteerattu essee, joka on ilmestynyt suomeksi toimittamassani teoksessa Symbolien metsässä (Art House 1992).

Myös Enqvist kirjoittaa: "...kieli, jota joka tapauksessa käytämme,on matematiikan koko rajaton ja universaali rakennelma. Se auttaa meitä eteenpäin ja avaa meille ovia, joita emme tienneet olevan olemassakaan. Tuntuu siltä, että matematiikan avulla voimme kurottaa ajattelumme ulkopuolelle, ja niin kuin kvanttikenttäteoriatkin osoittavat, maailman muoto on matemaattinen. " ”

RK: On olemassa toinenkin, olennaisesti parempi tulkinta kuin tuo (enqvistiläinen):

MATEMATIIKAN TUTKIMUSKOHDE OVAT NIMENOMAAN OBJEKTIEN AVARUUDELLISET MUODOT JA MÄÄRÄLLISET SUHTEET.”

Matematiikka

"I. Matematiikan tutkimuskohteen määrittely, sen suhde muihin tieteisiin ja tekniikkaan.

Matematiikka (kr. máthema - tieto,tiede), tiede reaalimaailman määrällisistä suhteista ja avaruudellisista muodoista.

" Puhtaalla matematiikalla on tutkimuskohteenaan reaalimaailman avaruudelliset muodot ja määrälliset suhteet,kuten sanottu - aivan todellinen materaali. Se tosiasia, että tämä materiaali saa äärimmäisen abstraktin muodon, voi vain vähän hämärtää sen alkuperää ulkoisessa maailmassa. Mutta jotta näitä muotoja suhteita voitaisiin tutkia puhtaassa muodossa,ne on välttämätöntä erottaa aivan täydellisesti sisällöstä, jättää tämä viimeksi mainittu sivuun jonakin yhdentekevänä." (Engels)

Matematiikan abstraktisuus ei merkitse sen erillisyyttä materiaalisesta (huom: EI ole ´aineellisen´ synonyymi!) todellisuudesta. Erottamattomassa yhteydessä luonnontie- teiden ja tekniikan tarpeisiin matematiikan tutkima määrällisten suhteiden ja avaruu-dellisten muotojen "varasto" (zapas) laajenee jatkuvasti, niin että yllä esitetty ´matematiikan´ määritelmä täydentyy yhä rikkaammalla sisällöllä. "

Matematiikka ja nuo muodot ja määrälliset suhteet eivät kuitenkaan ole ”sama asia”, vaan ne ovat TIEDE ja sen TUTKIMUSKOHDE, joka mallinnetaan loogisesti (joka puree nyt harvinaisen rautaisesti, koska kohdetta voidaan tarkastella PISTEITTÄIN, joiden olemus ”ulottuvuudettomuuden” ohella on, että mikä tahansa ominaisuus on tai ei ole).

Muodollinen logiikka on MATEMATIIKAN (teorioiden) sisällä, ja matematiikka taas on fysikaa-listen teorioiden sisällä,

MUTTA SITÄ EI OLE ITSE MATERIAALISEN TODELLISUUDEN SISÄLLÄ!

Oppi siitä,että se olisi myös ”todellisuuden sisällä” sen erottamattoman aines- osana, sen ontologisten toimintaedellytysten menetelmänä absoluuttisena voimassaolona materian rakenteen taholta, on tunnettu filosofinen oppi, yhtä vanha kuin tiede itse.

Sen aloittaja oli Pythagoras ja sen (tähänastinen!!!!, antaa Enqun yrittää...!!!) kunkku oli Leibnitz (joka ei ollut mikään tyhmä mies...).

Sitä oppia nimitetään monadologiaksi, ja se on suorastaan arkkimetafyysinen oppi.

Monadologisen opin eräs erityispiirre on matemaattisen ja fysikaalisen olemassa-olon samaistaminen ja siten sekoittaminen, eli sellaisen "pikkuseikan" kuin aksio-maattisen järjestelmän TULKINNAN olemassaolon "unohtaminen". Monadologinen ontologia on sen filosofinen "perustelu".

Tulkinta ei ole johdettavissa muodollisloogisesti aksiomaattisesta järjestelmästä ku-ten matematiikasta, sillä jos matemaattisella järjestelmällä on yksi tulkinta,sillä on nii- tä samalla N (=paitsi ikiteekkarin vuosikurssi,myös numeroituva äärettömyys) kappa- letta.Myökään oikeat (pätevät) laskut eivät takaa,että tulkinta olisi oikea ja voimassa.

Rehellisesti julkilausuttuna kyseistä oppia pidetään yleensä väkisin väännettynä ja sellaisena munattomana oppina, kun se on johdettu muodollisesta logiikasta sen pelaamisen selitykseksi. Teorianmuodostus on kuitenkin taustafilosofialtaan ontologi-sesti monadologista VAIN, JOS OLETETAAN ”KAIKENTEORIA”. Silloin tehdään  TODELLISUUTTA KOSKEVA ONTOLOGINEN TAUSTAOLETUS, eikä pelkästään TODELLISUUDEN MALLIA koskeva (ja väistämättä rajoitettu!).

Ja last but not least ehkä pahiman niitin antaa myös Pekonen: mikään aksiomaatti-nen järjestelmä ei ole täydellinen, mikä dialektiikassa tarkoittaa, että tulkittuna se ei ole lopulta kuitenkaan kokonaan riippumaton sisällöllisestä tulkinnasta, joka on lopultakin se muodon ja sisällön dominatti osapuoli:

OP: ” Einsteinin, Wignerin ja Enqvistin hämmennys on luonteeltaan metafyysistä: substanssia etsiessään he kaikki viittaavat matematiikkaan. Matemaatikot on kuiten-kin tehokkaasti ja pysyvästi rokotettu fyysikoille tyypillisiä Kaiken Teorian kaltaisia suuruudenhulluja kuvitelmia vastaan.

Rokottajana toimi Kurt Gödel (1906 - 1978), epäilemättä historian suurin loogikko Aristoteleen jälkeen. Gödelin kuuluisat epätäydellisyyslauseet osoittavat, että matematiikka ei sulkeudu itseensä:

Matematiikassa on aina väittämiä, joita ei voida todistaa oikeiksi eikä vääriksi, asetettiinpa matematiikan perustana oleva aksioomajärjestelmä millä tavalla tahansa.

Toisaalta matematiikan ristiriidattomuutta ei voida todistaa matematiikan sisäisten päättelysääntöjen avulla. Stephen Hawkingia edelleen mukaillen Gödelin jälkeisen ajan matemaatikko voisi todeta, että meidän tieteenalamme ehdottomasti ei ole "sul- jettu" eikä "reuna-ton",vaan "avoin" ja "reunallinen".Koko todellisuus ei ole matemati- soitavissa, vaan "metamatematiikka" (so. niiden asioiden muodostama kokonaisuus, joista matematiikka ei voi puhua) ilmeisesti on olemassa. ”

RK: Tästä voin pitkälle olla yhtä mieltä...

OP: ” Gödelin epätäydellisyyslauseen sisäistäneelle matemaatikolle koko hänen tie-teenalansa näyttäytyykin vain atollina tietämättömyytemme valtameressä ei siksi, et-temme vielä olisi löytäneet lopullista vastausta kaikkiin kysymyksiimme, vaan koska tiedämme olevan olemassa sellaisiakin kysymyksiä, joihin emme periaatteessakaan milloinkaan voi vastata. ”

RK: Tuo taas on pitkälle menevä johtopäätös, mutta (aina jonkinalisella) ”atollilla” kelluminen on onnistunut kielikuva.

OP:”Kuuluisa esimerkki matemaattisesta väittämästä,jonka totuusarvo ei ole ratkais- tavissa, on ns. kontinuumihypoteesi. Se liittyy Georg Cantorin (1845 - 1918) perusta- maan transfiniittisten lukujen teoriaan, joka on edelleen täynnä ratkaisemattomia ar-voituksia. Pääsy "Cantorin paratiisiin",josta meitä David Hilbertin (1862 - 1943) mu- kaan ei karkoiteta,kuuluu matematiikan historian suuriin saavutuksiin. Cantorin kehit- tämät vallankumoukselliset uudet äärettömyyden käsitteet, joiden kauaskantoisuutta ei ehkä vieläkään täysin tajuta, pakottavat korjaamaan Aristotelestakin.

Väittäessään, ettei äärettömiä lukuja voi olla olemassa (1084a),Aristoteles on ehdot- tomasti väärässä! Mutta jos kerran matematiikka on fysiikan metatiede, niin eikö fyy- sikkojen tulisi olla valmiit astumaan yksi meta-askel pitemmälle, lukemaan Gödelinsä ja myöntämään, että matematiikka ja fysiikka yhdessä muodostavat avoimen systee- min? Kenties juuri QED jonka ongelmat liittyvät nimenomaan äärettömillä suureilla laskemiseen lopulta osoittautuu paitsi käytännössä myös teoriassa samantapaiseksi avoimeksi systeemiksi kuin transfiniittisten lukujen teoria, jossa kaikkia väitteitä ei periaatteessakaan ole mahdollista todistaa? Kenties fysiikka vielä saa oman "Feynmanin paratiisinsa", josta meitä ei karkoiteta?

Aristoteleen peruskysymys ”mikä on substanssi?” on mielestäni edelleen polttavan ajankohtainen.

" Ellei olisi mitään muuta substanssia luonnon muodostamien substanssien ulkopuo-lella, luonnontiede olisi to- siaankin ensimmäinen tiede. Mutta jos on olemassa jokin liikkumaton substanssi,sitä koskeva tiede on ensisijainen ja ensimmäinen filosofia, ja se on yleinen siinä mielessä, että se on ensimmäinen. Sen tehtävänä olisi tarkastella olevaa olevana sitä, mikä se on, ja sille olevana kuuluvia ominaisuuksia."  (1026a) ”

RK: Tuo dialektiikan kiistävä ajattelu ”kaiken absoluuttisesta substanssista” on van- hentunutta (LIIKKUVA 'MATERIA' korvaa sellaisen ”substanssin”, mutta sen sijaan substanssi on aiheellinen ja tarpeellinen käsite Baconin ”revisioimassa” SUHTEEL-LISESSA muodossa jollakin tavalla yhteen kuuluvien olioiden yhteisenä, olioihin kuuluvana perustana.

(Niihin KUULUMATON ulkoinen tai niille ominaisuuksia antamaton yhteinen perusta taas on  SUBSTRAATTI : tunnettuna esimerkkinä neurofysilogiset prosessit ovat TAJUNNAN SUBSTRAATTI.”:

" KORKEIN HERMOTOIMINTA,

neurofysiologiset prosessit,jotka tapahtuvat isojen aivojen kuorella ja välittömästi sen alapuolella olevassa kerroksessa,ja jotka ovat ihmisten ja eläinten psyykkisen toiminnan pohjana. K.h.t.:n prosessit ovat psyyken hermostollinen perusmekanismi, sen materiaalinen substraatti (linkissä hiukan väärin käännetty ”ainesosaksi”).


Vaan miten vastaa Pekoselle ”syytetty” Kari Enqvist:

Kari Enqvist:

KADONNEEN SUBSTANSSIN METSÄSTYS

Kirjoituksessaan "Mihin metafysiikkaa enää tarvitaan" (Niin&näin 2/98) Osmo Peko- nen päätyi nostamaan fysiikan metatieteeksi matematiikan, joka hänen mukaansa aristoteelisessä hengessä valottaisi substansseja luonnon muodostamien substanssien ulkopuolella. ”

RK: Viittaakohan Enqvist tässä ”uskontoon”, tuolla ”yläpuolisuudella”? Mielestäni Pekonen ei yllä puhu ”luonnon yläpuolisuudesta”, vaan luontoon kuuluvista piirteistä.

KE: ”Näin metafysiikka ei sittenkään olisi kuihtumassa modernin fysiikan painon alla. Mielestäni on olemassa toinen, perustellumpi näkökanta:metafysiikka ei ole kuollut mutta fysiikka on nielaissut sen kuin valas aikoinaan Joonan.

Kun Pekonen kirjoittaa, että fyysikot "pyrkivät pukemaan fysikaalisista ilmiöistä löytä- mänsä säännönmukaisuudet matematiikan kielellä lausuttujen lainalaisuuksien muo- toon", hänellä on mitä ilmeisimmin mielessään kokeelli- nen fysiikka, jonka löytöjä teoreettiset selitykset sitten seuraavat. Klassinen esimerkki on Henri Becquerelin  maaliskuun 1. päivä vuonna 1896 löytämät oudot säteet eli radioaktiivisuus, ilmiö jonka tyydyttävään teoreetti- seen selittämiseen kului reilut kolmekymmentä vuotta.

Monilla fysiikan alueilla marssijärjestys on edelleen sama. Esimerkiksi korkean läm-pötilan suprajohteet valmistettiin 1980-luvun lopulla yrityksen ja erehdyksen tietä ja siis löydettiin tarmokkaan kokeellisen toiminnan ansiosta, emmekä vielä ymmärrä, miksi tietyt aineet ovat suprajohteita paljon absoluuttisen nollapisteen yläpuolella.

Mutta kun puhutaan maailman substanssista -- ja tällöin ajattelen reduktionistisesti alkeellisimpia mahdollisia ai- neen ja avaruusajan rakennuspalikoita -- tilanne on toinen. Teorialla ei ole vain selittävä rooli vaan se myös ennakoi uutta. ”

RK: Enqvist on tuossa aivan oikeaassa siin, että mitä metafysiikalle HÄNEN MAAIL-MANKATSOMUKSESSAAN tapahtuu! Niin ei kuitenkaan tapahdu ihan joka opissa.

Teoria sanan suppeassa merkityksessä ”ajattelumuotona, joka kuvaa kohdet-taan kokonaisuutena”,ei edes ole teoria, ennen kuin se ennustaa jotakin, KOS- KA MUUTEN SITÄ EI VOIDA TESTATA,ja juuri tämä ominaisuus olla testattavis- sa todeksi tai epätodeksi on loogisen 'ajattelumuodon' käsitteen merkitys, on se ajattelumuoto siiten väittämä, käsite, päätelmä tai teoria.

Tuollainen Enqvistin "alkeellisimmista mahdollisista (=jakamattomista) ...rakennus-palikoista" koostuva "yksi kaikensubstanssi" on juuri monadologinen aksiooma, heti kun sitä käytetään jossakin päättelyssä.

Dialektisessa materialismissa "maailmankaikkeuden materiaalisen ykseyden periaate" EI TARKOITA MONADOLOGISTA AKSIOOMAA ("minkäänulotteisessa avaruudessa"), vaan se tarkoittaa kaiken todellisen (reaalisen) periaatteellista vuorovaikutus(mahdollisuut)ta jotakin kautta.

KE:”Tämä teoreettisen fysiikan kasvaminen itsenäiseksi tieteeksi ja siirtyminen taka- penkiltä ohjaajan paikalle alkoi 1800-luvun lopulla,jolloin Maxwellin yhtälöiden perus- teella ennustettiin, että radioaaltoja oli mahdollista lähettää ja vastaanottaa, minkä  Heinrich Hertz sitten kokeellisesti osoitti vuonna 1887.Englantilainen P.A.M.Dirac tuli ennustaneeksi antiaineen olemassaolon pyrkiessään yhdistämään kvanttimekanii-kan ja Einsteinin suppeamman suhteellisuusteorian. Tämä tapahtui vuonna 1928, ja elektronin antihiukkanen positroni löytyi kosmisista säteistä vuonna 1932. Sähköhei- kon voiman välittäjähiukkasten W:n ja Z:n olemassaolo oli ennustettu ja niiden mas- sat laskettu jo vuosia ennen kuin ne löydettiin v.1983.Niinpä voidaan sanoa, että me- tafysiikka elää ja voi hyvin tänäkin päivänä.Sitä ei vain enää kutsuta metafysiikaksi vaan teoreettiseksi fysiikaksi. ”

RK: Ihmisestä ja ihmiskunnasta riippumaton MATERIA itse (ja sen liike) ei kui-tenkaan OLE ”TEOREETTISTA FYSIIKKAA”, vaan T.F. vain KUVAA sitä jollakin tarkuudella!

”Materian sisällä" esimerkiksi EI OLE MUODOLLISTA LOGIIKKAA, vaikka teoreettisen fysiikan sisällä onkin!

Se on osa KIELTÄ, JOLLA MATERIAA KUVATAAN, eikä materiaa itseään!

Siitä tulee METAFYSIIKKAA kaikissa niissä ikävissä piirteissään, joissa dialektinen materialismi sitä arvostelee, sitten ja se perusteettomasti (ja salaa) oletetaan itse todellisuuden rakenneosaksi!

Esimerkiksi juuri Diracilla matematiikka kyllä ennusti kaikenlaista sellaistakin, mikä yk-sinkertaisesti vain unohdettiin,kuten ”negatiivisia enegiatiloja”,ja yhtä kaikki näin saatu tulos ennustaa todellisuutta 12 numerolla... vain erityinen suhteellisuusteoria ennus-taa jotakin fysikaalista vieläkin tarkemmin. Ja sitä Higgsin bosonia ei sitten tunnu löytyvnkään, jossakin on kuitenkin matoja...

[HM: Tässä ilmeisesti väärä tieto...]


KE: ”Sanotaan,että teoreettisen fysiikan kieli on matema-tiikan kieli.Fysiikassa mate- matiikka ei kuitenkaan ole itsetarkoitus vaan apuväline. Usein sitä käytetään tavalla, joka saa matemaatikot näkemään painajaisia. Tieteenhistorioitsija Peter Galison on kuvannut tätä osuvasti "matematiikan pidginisaatioksi", esimerkkinä eturivin teoreettisen fyysikon Sidney Colemanin esipuhe paljon käytettyihin luentoihinsa:

"Our approach will be, from a mathematical viewpoint, despicable. Nothing will be proved; everything will be done by analogy, formal manipulation of ill-defined (sometimes divergent) quantities, and handwaving."

Tällainen asenne on teoreettisten fyysikkojen keskuudessa yleinen ja hyvästä syys-tä. QED:n ja muiden kvanttikenttäteorioiden formaalit äärettömyydet voivat vaivata matemaatikkoja, mutta fyysikot uskovat tietävänsä niiden fysikaalisen merkityksen: käyttämämme teoriat ovat efektiivisiä ja voimassa vain tietyllä, rajoitetulla sovellusalueella.

Efektiivisyyteen liittyy emergenssi, joka on seurausta fundamentaalisemman teorian vapausasteiden (riippumattomien muuttujien) häviämisestä näköpiiristä esim. keskiarvottamisen seurauksena. ”

RK: Enqvist on itse ottanut emergenssin käsitteen omin lupinensa tuollaisen vääristelyn kohteeksi, mitä se ei ollenkaan tarkoita, vaan aivan muita asioita.

KE: ” Tuttu esimerkki tällaisesta emergenssistä on hiukkasjoukon lämpötilan käsite, jota ei esiinny mikrofysikaalisen (ja siis fundamentaalisemman) kuvauksen tasolla, missä puhumme ainoastaan hiukkasten paikoista ja nopeuksista. Lämpötila ei edes ole yksikäsitteinen kuvaus hiukkasjoukolle, sillä monta erilaista mikrojärjestystä tuottaa saman lämpötilan. ”

RK:Lämpötila on joskus ollut yksi emergoituva ilmiö,kun on muodostunut hiukkasista sellaisia rakenteita kuten hiloja ja molekyylejä, jotka voivat liíkettä (energiaa) varas-toida lämpönä. Lämpö sitten tunnetusti vaikuttaa voimakkasti mm. kemiaan. Tuo on rajatapaus.Jos lämpö on emergentti ilmiö, sana emergensi ei voi korvata Engelsin 'materian liikemuodon' (fysikaalis-kemiallinen,biologinen,sosiaalinen) käsitteitä, eikä emergenssi ole tuolloin myöskään redusoimattomuuden synonyymi, vaan käsittää sekä redusoituvia että redusoitumattomia ilmiöitä.

KE: ” Kuvailun efektiivisyydellä ja käsitteiden emergentillä luonteella on suuri merkitys myös substanssikysymyksen kannalta. ”

RK: Emergenssi EI kuvaan KÄSITTEIDEN vaan todellisuuden ilmiöitä!

KE: ” Kaikesta tästä huolimatta matematiikka voi toki olla fysiikan ainoa kieli. ”

RK: Matematiikka ei ole kieli olemukseltaan. (Tässä itse Baconkin erehtyi!) MatematiikaLLA on kieli, ja se on olennaisesti muodollinen logiikka.

KE: ” Kielen ominaisuuksista ei kuitenkaan voi vetää johtopäätöksiä sen kuvailun kohteesta. ”

RK:Just,ei voidakaan.Matematiikasta sen sijaan voidaan kyllä tehdä päätelmiä todel-lisuudesta: ajatellaan vaikka kaoottisia ilmiöitä.Uskomatonta,mutta totta. Luonto nou-dattaa niitä tavallisella kaksipäisellä logiikalla laskettuja kaoottisia MATEMAATTISIA lakeja sekin!

KE: ” Matematiikkaan voi olla koodattu kaikki se, mitä fysiikassa voidaan sanoa, "

RK: EI OLE, koska matematiikan TULKINTOJA ei ole koodattu itse matematiik-kaan!!! NEKIN, ja vieläpä AIVAN ERITYISESTI JUURI NE!, ovat kuitenkin FYSIIKKA!!!

KE: "...mutta kun matematiikan lausumien määrä on rajaton, sen ominaisuuksia tut- kiskelemalla emme pääse puusta pitkään. Matematiikka sallii painovoiman, joka ei vaikuta käänteisesti verrannollisena etäisyyden neliöön vaan vähenee vaikkapa line-aarisesti; itse asiassa mikä tahansa funktio,mikä tahansa käyttäytyminen, on sallittu. Sähkömagneettisen alkeiskytkennän voimakkuuden eli ns. hienorakennevakion arvo voi matemaattisesti olla mikä tahansa reaaliluku, mutta jos se poikkeaisi mitatusta (noin 1/137) muutamalla kymmenellä prosentilla, maailmaamme ei olisi olemassa-kaan:mm.atomien ja molekyylisidosten stabiilisuudet riippuvat oleellisella tavalla hie- norakennevakion arvosta. Tunnettujen voimien lisäksi matematiikka sallii äärettömän määrän erilaisia voimia, erilaisia todellisuuksia. Näistä ääretön osajoukko ei selvästi-kään ole realisoitunut luonnossa. Tämä huomio johdattaa meidät luontevasti Gödelin epätäydellisyyslauseen merkitykseen.

Gödel osoitti, että matematiikkaan sisältyy lausumia, joiden totuusarvoa emme sen sisällä pysty määrittämään. Mutta luonto, ja sitä kautta olevassa olevan maailman substanssi, ei hyödynnä matematiikan koko rikkautta. Niinpä meillä ei ole mitään a priori taetta siitä, etteikö fysiikan kuvaus voisi joskus olla koko luonnon täydellisesti kattava. ”

RK: Ja varsinkaan ei ole alkeellisintakaan taetta, että se VOISI olla sitä!

(Itse asiassa niitä päinvastaisia takeita meillä kyllä on: varmojen dialektisten vastakohtien muodossa!)

Käsite 'tosi(/epätosi)´ ON ERI ASIA TULKITSEMATTOMALLE JA TULKINALLI-SELLE AKSIOMAATTISELLE JÄRJESTEMÄLLE: jälkimmäiselle se on EMPIIRINEN, ensin mainitulle taas ei!

KE: ” Toisin sanoen, luonto ei välttämättä eksy matemaattisen hämärän rajamaille ja Teoria kaikesta saattaa olla olemassa. ”

RK: Sellainen edellyttäisi todellisuuden luonnetta, jota missään tapauksessa ei voida lähtökohtaisesti aksiomaattisesti olettaa.

KE: ” Toisaalta, voi käydä niinkin, että luonnon matematisoinnilla on rajansa ja jou- dumme todella elämään eräänlaisessa Gödelin helvetissä (eli Pekosen "Feynmanin paratiisissa"; tässä terminologian valinnassa näkynee matemaatikoiden ja fyysikoiden välinen ero).

Kenties tähän viittaa kvanttimekaniikan ns. mittausongelma,jonka ydin on matemaat- tisesti hallitsematon "aaltofunktion romahdus", ja jota vain tämän vuoksi pidetään epätyydyttävänä. Varsinaista fysikaalista ongelmaa ei asiaan liity.

Joka tapauksessa selvää on, että emme tule tuntemaan rajojamme ellemme koko ajan pyri porautumaan yhä lähemmäs maailman substanssia ja etsimään Pekosen haihatteluna pitämää Teoriaa kaikesta.

RK: Tyhjää pulinaa noiden todellisen tieteellisen merkityksen kannalta! Tutkimuksen lähtökohdaksi ei tarvitse,eikä pidä, ottaa ”teoriaa kaikesta”, jo mainitsemistani syistä! Parasta tutkia vain edelleen niitä erikoistapauksia!

JOS olisi "kaikenteoria", kyllä se lopulta sitäkin kautta löytyisi!

"Lokaalia" fysiikan teoriaa ei voida pitää sen takia automaattisesti "vääränä", että se JOILTAKIN OSIN EI SOPISI YHTEEN KAIKENTEORIAN IDEAN KANSSA,mitä "kai- kenteorian" ottaminen (aksiomaattiseksi) lähtökohdaksi" mm. merkitsisi metodisesti!

KE: ” On syytä korostaa, että tässä prosessissa uuden metafysiikan - eli teoreettisen fysiikan - rooli poikkeaa vanhasta siinä, että se ei milloinkaan kadota empiriaa silmistään. "

RK: TIETEENFILOSOFIAN, "metafysiikankin"!, 'empiria' ovat tieteelliset teoriat ja nii- den historiallinen kehitys. Filosofiatieteet eivät tee "omia" luonnontieteellisiä kokeita "OHI" itse luonnonteiteiden (tai jos tekevät, ja saavat tuloksia, on syntymässä uusi luonnontiede).

LUONNONTIETEEN kuten fysiikan 'empiria' on kyllä ilmiönä LUONNONTIETEIDEN FILOSOFIAN TUTKIMUSKOHDE spesifinä yhteiskunnallisen KÄYTÄNNÖN (kaiken totuuden viimekätisen historiallisen KRITEERIN, koetinikiven) muotona.

Mutta itse LUONNONTIETEET EIVÄT "TUTKI EMPIIRI- SESTI EMPIRIAA", mikä tarkoittaisi tarkasti ottaen, että OTETTAISIIN SKEPTINEN KANTA OBJEKTIIVISEN TODELLISUUDEN OLEMASSAOLON TAI TIEDONSAANTIMAHDOLLISUUDEN SUHTEEN SIITÄ, vaan ne tutkivat itse sitä objektiivista, luonnontieteet nimenomaan MATERIAALISTA TODELLISUUTTA

OBJEKTIIVINEN TUTKIMUSKOHDE määrää TIETEENALAN. ja on sen olemassaolon edellytys.

Enqvist ei nyt kerro, kumpi se hohde nyt hänen uudelle "yhdistelmätieteelleen" on: empiria, vai objektiivinen todellisuus!

ENNUSTAVATKO TEORIAT VAIN (UUSIA) EMPIIRISIÄ HAVAINTOJA, vai objektiivisen todellisuuden materiaalista käyttäytymistä!?

JOS "vastaus" on edellinen, niin mitä ne teorist KUVAAVAT? VAIN KOKEITAKO?

Ensin mainittu vastaus, ja metodologinen vaatimus, että metafysiikassa/dialektikas-sa(kaan) EI SAA TEHDÄ MATERIAA(LISTA TODELLISUUTTA) KOSKEVIA AKSI- OOMIA,JOITA EI VOI VÄLITTÖMÄSTI KOKEILLA,ja että ylipäätään "kokeet kertovat vain kokeista" mutta eivät objektiivisesta todellisuudesta, on Ernst Machin tuhoisaa "sosialidemokraattista luonnontieteenfilosofiaa", jossa "totuus" päätetään viime kä-dessä äänestämällä, ja joka merkitsee tieteen sekoittamista ilmiönä täysin politiikan kanssa. "Tuloksista" tieteen kannalta tiedetään niin Machin ajan Itävallasta ja Saksasta kuin tämän päivän Suomessakin...

Sitäkö Enqvist silmänkääntötempullaan ajaakin takaa..?

KE: "Kukapa olisikaan voinut pelkän ajattelun,pelkän päättelyn avulla - olipa se luonteeltaan sitten filosofista tai matemaattista - päätyä esimerkiksi kvanttimekaniikkaan? "

RK: Ei siihen kukaan ikinä pelkkien kokeidenkaan avulla olisi voinut päätyä.

Muuten: MUODOLLINEN LOGIIKKA SISÄLTYY KYLLÄ KAIKKEEN EMPIRIAAN, KOEMENETTELYYN, YHTENÄ TESTATTAVANA OSANA FYSIIKAN JA MATEMA-TIIKAN OHELLA (Poincarén periaate), vaikkei se itse materiaaliseen todellisuuteen sisällykään!

KE: " Kuka filosofi olisi voinut aavistaa, että sellaiset aristoteeliset substanssiominai- suudet kuten kovuus tai avaruudellinen paikka ovat ainoastaan efektiivisiä (ja emergenttejä) käsitteitä? ”

RK: Ne ovat kyllä aivan todellisia, vuorovaikuttavia ilmiöitä...

'Olemassolo' on "vuorovaikuttamista", vuorovaikutusten piirissä ilmenemistä.

Aidosti emergenttejä ovat LAIT eivätkä ominaisuudet.

KE: ” (On todennäköistä, että myös aika ja avaruus ovat efektiivisiä käsitteitä eivätkä siis liity maailman substanssiin; näin on asian laita mm. säieteorioissa, jotka pyrkivät yhdistämään kaikki tunnetut perusvuorovaikutukset.) ”

Aika ja avaruus ovat kyllä TODELLISIA ILMIÖITÄ (eivät suinkaan vain ”käsitteitä”, kuten Kant ja Mach luulivat...)

KE: ”Nämä huomiot sisältävät hyödyllisen metafyysisen opetuksen.Tänään voimme sanoa, että maailman perusrakenne, mikä se sitten onkaan, toteuttaa varmastikin kvanttifysiikan meille outoja sääntöjä;Einsteinin unelma kvanttifysiikan alla uinuvasta klassista fysiikkaa muistuttavasta rakenteesta on kuollut ja kuopattu. ”

RK: Tuo on totta.

KE:”Emme kykene mieltämään kvanttitodellisuutta ja sitä kautta maailman substans- sia, mutta tämä ei suinkaan ole varsinainen ongelma; emme muutenkaan ymmärrä matematiikkaa - kompleksilukuja, n-ulotteisia avaruuksia,Chernin luokkia ja niin edel-leen - kuin formaalissa mielessä. Oleellisempi kysymys on, miksi välitön todellisuu- temme näyttää tottelevan klassisen fysiikan selkeitä sääntöjä.Modernin metafysiikan vastaus on tämä: todellisuutemme on emergentti, mutta se ei kuitenkaan ole enemmän kuin osiensa summa. ”

RK: Tässä Enqvist suuntautuu myös SYSTEEMITEORIAN ”KIISTÄMISEEN”!

KE: ”Päinvastoin, arkitodellisuutemme on kaukana kvanttitodellisuudesta siksi, että havaintoavaruutemme on niin karkea. Se hukkaa informaatiota keskiarvottamisen ja likiarvoistamisen kautta ja on tässä mielessä ainoastaan efektiivinen eikä yksikäsitteisesti palautettavissa todellisuuden perusrakenteisiin. ”

RK: Enqvist määrittelee 'informaation' käsitteen päin mäntyä: KAIKKI MONIMUO-TOISUUS ei ole informaatiota, vaan informaatio liittyy aina OLIOIDEN VAIKUTUK- SIIN TOISIINSA,se on ikäänkuin varastoitua vuorovaikutusta,jonka avulla toteutu- neen vuorovaikutuksen piirteitä voidaan toistaa ja MONISTAA. Itse asiassa tämäkin on HEIJASTUS, ja informaatio on aiankin teknisesti sen BITEISSÄ MITATTAVISSA OLEVA OSA-ALUE.

KE: ” Tämän vuoksi metafysiikka ilman fysiikkaa ei milloinkaan voi toivoa kykene-vänsä sanoa mitään oikeaa, oleellista tai lopullista maailman substanssista. Mate-matiikka on liian kattavaa; pelkkä filosofinen järkeily efektiiviseen todellisuuteensa vangittuna liian rajoitettua. Siksi meidän on pakko kääntyä fysiikan puoleen.

Kari Enqvist ”


Katsotaan seuraavaksi, keiden tai minkä puoleen

Bolšaja sovjetskaja entsiklopedija nyt myös englanniksi Great Soviet Encyclopedia, maailman paras tiedetietosanakirja kääntyy:

SUBSTANSSI

(lat. substantia = pohja(na), perusta(na oleva)) - olemus, se, joka on pohjana), objektiivinen todellisuus (tai sen osa) tarkasteltuna sen sisäisen ykseyden (yhtenäisyyden) kannalta; materia sen kaikkien liikemuotojen ykseyden näkökul-masta; äärimmäinen (syvin) perusta, joka mahdollistaa aistimellisen monimuotoisuu-den ja ominaisuuksien muuntelun palauttamisen johonkin pysyvään, suhteellisen vakaaseen ja itsenäisesti olemassaolevaan.

Jonkin filosofisen konseption yleisen suuntautumisen mukaan erotetaan yksi sub- stanssi (monismi),kaksi substanssia (dualismi) ja joukko substansseja ((ontologinen) pluralismi).

Filosofian historiassa substanssi on tulkittu eri tavoin: substraatiksi = (kasvu)alus-taksi,konkreettiseksi erityislaaduksi,olemukselliseksi ominaisuudeksi,sellaiseksi, joka voi olla itsenäisesti olemassa,kohteen perusteeksi ja muutosten keskiöksi, loogiseksi subjektiksi.

Jo antiikin filosofiassa erotettiin erilaisia substansseja, jotka määriteltiin olioiden muutosten substraatiksi tai alkuperustaksi (esimerkiksi Demokritoksen atomit tai Empedokleen neljä alkuainetta).

Aristoteles samaisti substanssin ”ensimmäisen olemuksen” kanssa määritellen sen olion tästä erottamattomaksi perustaksi, sen ainutlaatuisuudeksi (= ominaislaaduksi, RK). Substanssin ontologisten erityistuntomerkkien rinnalla Aristoteles osoittaa substanssin loogisia tuntomerkkejä: substanssi päätelmän subjektina, mutta ei predikaattina, substanssin ilmaistavuus kohteen lajin ja alkuperän muodossa jne.

(Tässä puhutaan juuri SUHTEELLISESTA substanssista TIETYN OLIOJOUKON yhteisenä materiaalisena perusaineksena: periaatteessa kaikki substanssi voidaan aika tarkkaan käsittää noin, kun ”kaiken substanssia” jo kuvaa 'materian' käsite, RK)

Aristoteleen 'muodon' tulkinta alkusyynä,joka aiheuttaa kohteen (olion) määrittynei- syyden (määrittää (erillisen) kohteen) toimi lähteenä paitsi henkisen ja esineellisen substanssin erottamiselle,myös riidoille ns. 'substantiaalisista muodoista', joita käytiin kautta keskiajan filosofian (kts. nominalismi, (käsite)realismi).

Uuden ajan filosofiassa erotetaan kaksi 'substanssin' analysoinnin linjaa.


Ensimmäisen niistä,joka liittyy substanssin ontologiseen käsittämiseen olemisen viimekätisenä perustana, aloitti empirimissä Francis Bacon SUBSTANTIAALISTEN MUOTOJEN laadullisen kuvauksen tietä samaistaen substanssin konkreettisten oloiden muodon kanssa. "

(Tuossa seuraavassa lähteessä (Oizerman) sanotaan, että olioiden OMINAISUUKSIEN muodon, tämä pitää tarkistaa Baconin omista teksteistä)

RK: Tässä kohdassa otan toisesta lähteestä, M. T. Iovtšukin, T. I. Oizermanin ja I. J. Štšipanovin ”Filosofian historia I:stä” tarkemmin tuosta Baconin muoto-opista, joka muoto siis, jälleen kerran, tarkoitti sekä kappaleen että liikkeen muotoa, ja sama sisältö (”materia”, sama kuin nykyään sisältö, pilkulleen) saattoi käyttäytyä eri tavoin riippuen ”liikkeen muodosta” siinä.

Samalla selviää, mistä Bacon ja (mm. idean ”kaikenteoriasta” ensimmäisenä esittänyt) René Descartes skabasivat.


" Baconin materialimi. Oppi muodosta

Selostaessaan Baconin materialistista oppia materiasta ja sen liikkeestä Marx kirjoit- taa: "Liike  on materian ominaisuuksista ensimmäinen ja tärkein, ei vain mekaanise-na, matemaattisena liikkeenä, vaan myös "viettinä" (drive), "elämänhenkenä", "viree- nä"... " Materian elementaariet muodot ovat "eloisia", "yksilöllistyviä", oliolajeille ominaiset eroavuudet aikaansaavia olemusvoimia. "

Materian luonteeseen kuuluvien muotojen tutkiminen oli Baconin mukaan oikean in-duktion perustehtävä.Muoto (form) oli oliolle kuuluvan ominasuuden materiaalinen olemus. Niinpä lämmön (olemassaolo)muoto oli tietty liikelaji. (Bacon esittikin pilkul-leen oikean teorian lämmön olemuksesta.Lämpö oli hänen mukaansa ”pienen mitta-kaavan (olioiden!) mekaanista liikettä”, samoin paine,minkä sitten kokeellisen tieteen harrastaja Robaird O'Bhoaill (Robert Boyle) pitkälle todisti oikeaksi. RK)

Oliossa yhdenkään ominaisuuden muoto ei ole erillään tämän olion muista ominai-suuksista. Jotta voitaisiin löytää jonkin ominaisuuden muoto,täytyy eliminoida oliosta kaikki, mikä vain satunnaisesti liittyy esitettävään muotoon, ja mikä ei kuulu tarkaste- lun alaiseen ominaisuuteen (olioon!).Tämä toimitus...ei voi olla reaalista poistamista, koska oliossa kaikki sen piirteet kuuluvat yhteen. Kyseessä on looginen poisto eli
abstraktio.

Bacon kehitteli materialistisen näkemyksen muodosta polemiikissa Platonin ja Aris-toteleen spekulatiivista muotokäsitettä vastaan. Fysikaalisessa katsannossa muoto on Baconin mukaan niiden alkeishiukkasten liikettä, joista olio koostuu. Olion ominai-suudet eli kvaliteetit ovat yhtä materiaalisia.Materialle on Baconin käsityksessä omi-nainen aistilaatujen ääretön moninaisuus. "Materialismi kätkee Baconin, ensimmäi-sen luojansa, kohdalla vielä naiivilla tavalla kaikinpuolisen kehityksen idut sisäänsä", sanoo Marx.

Materialistisesti perustellun induktioteorian lisäksi Bacon kehitteli uuden tieteiden luokittelun, joka lähtee tietokykyjen erilaisuudesta:Muistiin nojaa historia ja mielikuvi- tukseen runous. Ymmärrykseen (ajatteluun) pohjautuvat filosofia, matematiikka ja luonnontiede.

Tiedon varsinainen tehtävä on syiden tutkiminen. Syyt jakautuvat vaikuttaviin syihin (joita tavallisimmin kutsutaan vain syiksi) ja tarkotussyihin eli päämääriin (arvoihin, RK). Fysiikka tutkii vaikuttavia syitä ja metafysiikka "tarkoitussyitä". Luonnontieteen tehtävä on vaikuttavien syiden erittely. Sen vuoksi Bacon piti fysiikkaa luonnontutki-muksen ytimenä. Luonnontutkimusta käytetään käytännäöllisen elämän kohentami-seksi. Mekaniikka soveltaa vaikuttavia syitä ja "luonnonmagia" "tarkoitussyitä" koskevaa tietoa ('magia' tarkoittaa "materiaan vaikuttamista hengellä"...).


Matematiikalla ei Baconin mukaan ole omaa "päämäärää" (hyödynnettävää objektii- vista tutkimuskohdetta luonnossa, RK) vaan se on pelkkä luonnontutkimuksen apu- neuvo. (Tässä kohdassa hän siis erehtyi, mutta veti tästäkine räitä oikeita johtopää-töksiä, kuten että Auringon ja Maan keskinäisiä liikkeitä koskevien laskujen on johdettava samoihin tuloksiin siitä riippumatta, kumpaan taiavaankappaleeseen koordinaatisto kiinnitetty, jos kaikki vaikuttavat tekijät otetaan oikein huomioon.)

Tiedon viimeinen osa-alue on ihmistä (ja yhteiskuntaa, RK) koskeva tieto eli "antro-pologia": se tarkastelee ihmistä joko erillisenä yksilönä tai yhteiskunnan jäsenenä. Jälkimmäisessä tapauksessa liikutaan politiikan alueella. Politiikan tuntemus on Ba-conin mukaan niiden henkilöiden yksinoikeus, jotka ovat kokonaan antautuneet valti-on hallintaan (heillä ei saa esimerkiksi olla ykstyisiä bisneksiä,vaan heidän pitää elää valtiolle ja valtiosta; sen sijaan TAVALLISELLE KANSALAISELLE Bacon ei sälytä tuollaisia velvollisuuksia!). Ihmisyksilöä tutkivat tiede jakautuu fysiologiaan, joka tutkii ruumista, ja psykologiaan, jonka tutkimuskohde on "sielu". Sielulla Bacon käsitti jota-kin materiaalista. Tosin hän antoi periksi tuon ajan yleisesti hyväksytyille katsomuk-sille erottamalla luonnontieteellisen tutkimuksen kohteena olevasta sielusta 'hengen', joka hänen mielestään "opitaan ilmoituksen perusteella" (ja silläkin hän tarkoitti pääasiassa MORAALIA, eikä tuossa oppimistavassa tarvitse välttämättä olla mitään erityisen idealistista). "


”Tätä laadullista substanssikäsitystä vastaan R.Descartes asetti käsityksen kahdesta (periaatteellisesti täysin erilaisesta) substanssista: materiaalisesta (jolle oli ominaista jatkuvuus ja määrällinen muuttuvuus) ja henkisestä (ajatuksellisesta). "


(RK: René Descartes,1596 - 1650, muistutti sekä opiltaan että taustaltaan monin tavoin Isaac Newtonia (joka kuitenkin sanoissaan vilpillisesti tai sitten viitsimättä pe-rehtyä asiaan kunnolla vannoi Baconin induktionismin nimeen eikä Descartesin): Molemmat jäivät lähes syntymästään toisesta vanhemmastaan orvoksi, Descartes äidistään, joka kuoli keuhkotautiin, Newton isästään, ja he joutuivat ensimmäisiksi kymmeneksi elinvuodekseen ”syviä” paikallisia ilmeisesti germaanis-kristillisiä näke-myksiä edustaneiden isovanhempien kasvatettaviksi. Sieltä molemmat siirtyivät tiuk-kojen kirkollisten fundamentalistien koulunpenkille. Molemmat olivat erittäin hyviä mutta sairastelevia oppilaita, jotka saivat erivapauksia, ja oppivat sellaisia pitämään itselleen itsestäänselvyyksinä, sellaisten lypsämisellä ei ollut myöhemminkään juuri äärtä eikä rantaa, kuten Newtonin ”parlamentaarikonurakin” osoittaa. Descartes sai erivapauden jopa tulla kouluun pysyvästi puolilta päivin, koska häntä ei kuitenkaan saatu pysymään aamulla tunneilla hereillä.

Molemmat olivat suurin piirtein samalla opilla kerettiläisiä uskonfundamentalisteja.

Descartes oli syntyisin Bretagnen kelttiläisalueelta, jossa hänen isänsä Joachim (des Cartes = Kortti-, Pykälä-Joachim) on heprealaisen nimen germaaninen muoto, toimi alueellisen itsehallintoelimen neuvosmiehenä (maakuntavaltuutettuna). Poika René suoritti lakialan tutkinnon (isänsä mieliksi), ja opiskeli sen rinnalla kaikkea maan ja taivaan väliltä kuten lääketiedettä ja matematiikkaa, mutta ei koskaan tullut toimi-maan päivääkään tuomarina tai muunakaan lakimiehenä.Sen sijaan hän toimi armei- jassa (ilmeisesti lääkärinä), ja tykkäsi olla tässä hommassa erityisesti rauhan aikana, niin että värväytyi välillä naapurimaan Hollanninkin armeijaan.

Varsinaisen päätoimeentulonsa hän kuitenkin hankki siitä, että myi isänsä kuoleman jälkeen nuoremmalle veljeelleen osuutensa suvun ikimuistoisista tiluksista ja sijoitti rahat. Ne tuottivat yleisen taloudellisen nousun oloissa hyvin. Tämä toimi tarkoitti myös, että hän ei tavoitellut aatelisarvoa, tuota silloisen yhteiskunnan korkeinta sosiaalista täyttymystä, joka tarkoitti myös verovapautta, joka oli tapana myöntää kolmen sukupolven asiokkaasta kruununpalveluksesta, jonka hänen isänsä ja sotilaslääkärivaarinsa olivat hyvin pedanneet; sekin optio siirtyi kaupassa rahasta veljelle. Tuota voisi melkein sanoa protestiksi ja epäluottamuslauseeksi kruunulle.

Hän uskoi sairastavansa keuhkotautia ja kärsi kylmäntunteesta, mahdollisesti ruumiinlämmön vaihteluista, josta syystä hän pyrki aina oleilemaan mahdollisimman kuumassa paikassa. Analyyttiseen geometriaan johtaneen välähdyksensä (joka ei kyllä ollut aivan uusi kirkollisten matemaatikkojen piirissä) velmu välskäri väittää saaneensa Baijerin sodan aikana maatessaan oloaan parantelemassa paikallisen ison maalaistuvan leivinuunissa.

Muutettuaan Ruotsiin hänen keuhkonsa uudessa ilmanalassa tosiaankin poksahti-vat, ja hän kuoli keuhkokuumeseen. (Hän oli myös pohjattoman pettynyt ja sydämis-tynyt, ettei päässytkään kuningattaren välittömään lähipiiriin, vaikka tämä oli hänet maahan kutsunut. Hänen olisi pitänyt jatkaa Suomeen, jossa kartanoissa joka ilta saunottiinkin (ainakin väki), vaikkapa Kemiön tuolloisen herran marsalkka Laiska-Jaakko de la Gardien tiluksille, jossa hänen tietojaan ja taitojaan taatusti olisi osattu arvostaa ja hyödyntää, eikä jäädä sinne Kristiinan kolkkoihin nurkkiin suotta luuhaamaan. Ei SEN päähän mitään uutta kuitenkaan jäänyt...)

Descartes ei tietääkseni todistanut matematiikassa mitään järisyttävää, eikä karte-siolainen koordinaatistokaan ole nimestään huolimatta hänen keksintönsä. Siitä huo-limatta Newton ja Leibnitz jatkoivat matematiikan kehitystä siitä, mihin Descartes oli lopettanut.

Soveltaessaan analyyttistä geometriaansa Galilein me- kaniikkaan Descartes esitti ensimmäisenä tallella olevassa kirjallisessa muodossa impulssimomentin (drallin) säilymisen lain.

Hänellä oli kuitenkin analyyttisen geometrin lisäksi toinenkin kaikkeen myöhempään tieteeseen vaikuttanut suursaavutus: lääketieteen, fysiologian ja psykologian alalta: Hän esitti kokemustietä neurologisen  REFLEKSIN käsitteen. Hän oletti tasan oikein keskushermoston ohjaavan kaikkia refleksejä, jotka jakautuvat ihmisellä tahdonalai- siin ja siitä riippumattomiin, ja hän todensi havaintotietä laadullisen eron ihmisen ja eläinten reagoinnin välillä,jonka hän kuitenkin tulkitsi päin mäntyä. Hänen mukaansa eri hermoradat (al-ferentit > afferentit) tuovat keskushermostoon refeleksitietoa, ja eri radat (ex-ferentit > efferentit) sitä vievät (takaisinkin) reagoivaan elimeen,jolla tavalla asia onkin.

Jos hänet halutaan lukea nykyaikaisen luonnontieteen ja sen filosofian perus-tajien joukkoon (Baconin ja nykyaikaisen kokellisen luonnotieteen perustajan Galilein (hänkin kerettiläinen uskonfundamentalisti) rinnalle, hän kuuluu siihen joukkoon REFLEKSIOPPINSA takia, eikä filosofiansa (joka oli täysin avutonta verrattuna Baconiin) tai matematiikan oppikirjansa takia.)

" Dualismin vaikeudet substanssien keskinäisten suhteiden "selittämisessä" ”voitti” Baruch Spinoza  panteistisen monismin pohjalta: hänelle ajattelu ja ulottuvuus (ava- ruudellisuus) eivät olleet kaksi substanssia, vaan yhden substanssin kaksi attribuut-tia. (Tässä on sikäli etäistä järjentynkää, että materian ns. HEIJASTAVUUS eli vuo-rovaikuttavien olioiden kuvautuminen toistensa MUODOLLISISSA ominaisuuksissa, jolla vuorovaikutuksen piirteitä voidaan mm.monistaa, näyttää olevan materian yleis- määre, joka todella rinnastuu aikaan ja avaruuteen, eikä noiden keskinäisiä suhteita mm. voida määritellä ilman signaaleja koskevia aksioomia. Ajattelu on heijastuksen korkein muoto, jota esiintyy vain ihmisyhtyeiskunnassa.) ”

” Toinen substanssin analyysilinja on substanssin käsitteen, sen mahdollisuuden ja välttämättömyyden tieteelliselle tiedolle gnoseologinen, tieto-opillinen pohdinta. Sen aloitti John Locke substanssin analyysissään yhtenä vaikeista (kootuista useista eri ajattelumuodoista, joista osa voi olla tosia ja osa ei, 'idean' merkityksen mukaisesti) ideoista ja substanssin idean empiristis-induktiivisen perustelun kritiikillään.

G. Berkeley kiisti ylipäätään kaiken materiaalisen substanssin, mutta salli henkisen substanssin olemassaolon.

D. Hume kiisti sekä materiaalisen että henkisen subs- tanssin olemassaolon ja näki substanssin ideassa vain havaintojen hypoteettisen assosiaation jokisikin kokonaisuudeksi, joka on tunnusomaista arki- mutta ei tieteelliselle ajattelulle.


I. Kant elvytti 'substanssin' käsitteen gnoseologisen analyysin osoittaen tämän käsit- teen välttämättömyyden ilmiöiden tieteellisteoreettiselle selittämiselle. `Substanssin' kategoria Kantin mukaan ”... on havaintojen kaikenlaisen synteettisen yhtenäisyyden ehto, että on kokemusta... ”.

Erotukseksi epädialektisesta substanssikäsit

yksestä muuttumattomana aineellisena SUBSTRAATTINA (omi- naisuudettomana substanssina, alustana) Kant tarkasteli substanssia jonakin sisäisesti muuttuvana.


Tätä lähetymistapaa kehitti edelleen G.Hegel, joka eriytti substanssin sisäisen ristirii-taisuuden, sen itsekehityksen. Mutta dialektista asettamusta substanssista oliona, joka kehittää oman sisältönsä (omaa sisältöään) Hegel ei saanut aikaan,sillä hänelle substanssi on ”idean” eikä todellisuuden kehitysvaihe.


Nykyiselle porvarilliselle filosofialle on luonteenomaista kielteinen suhtautuminen substanssin kategoriaa ja sen roolia kohtaan tiedostuksessa,mikä liittyy tietyssä määrin huomion lisääntymiseen systeemejä, yhteyksiä ja suhteita kohtaan tieteessä.

(Ei se marxismissakaan ainakaan luonnontieteen filosofiassa kaikkein keskeisimpiä ole aina ollut, mihin esimerkiksi S.T. Meljuhin mainitseekin erinomaisessa teokses-saan ”Filosofskie problemy jestestvennyh nauk” (Luontotieteiden filosofisia kysymyksiä, 1986), mutta se on kategorioita, joka voi ”nousta arvossa”. RK).

Siihen liittyen luontotieteissä säilyy tendenssi etsiä yhtä substanssia ”alkumateriaa”. Erilaisissa uuspositivismin konseptioissa substanssin käsite ymmärretään ”arkiajat-telun jäänteeksi”, joka on päässyt tieteeseen todistamattomana tapana kahdentaa maailma ja naturalisoida havainnot. Toisaalta substanssin käsitteen kritiikki yhtyy materialimin kritiikkiin ja toisaalta syysuhteen käsitteen ja kausaalisen selittämisen kiistämiseen, yrittäen korvata ne kuvaamisella (Pierre Duheme) tai ”funktionaalisella suhteella” (Ernst Cassirer).

Joukossa nykyisiä porvarillisia virtauksia (eksistentialismissa,filosofiassa arkikielesä) substanssin käsitettä pidetään naturalistisen metafysiikan lähtökohtaperiaatteena, ja sen syntyä selitetään indoeurooppalaisten kielten erityisellä rakenteella, jolle on ominaista lauseen subjektin ja predikaatin vastakkainasettelu.Tämän substanssin käsitteen tulkinnan rinnalla on joukko suuntauksia, joissa on säilynyt tradionaalinen substanssikäsitys (uustomismi, uusrealismi).

Jotkin 1900-luvun porvarillisen filosofian idealistiset suunnat pyrkivät löytämään kult-tuurin ja ihmisen olemassaolon - arvon substanssia uuskantismista, elämäntarkoitusta  elämänfilosofiasta.

Dialektisen materialismin oppia substanssista kehitti Karl Marx analyysissään kapita- listisesta tuotannosta ja arvomuodoista (”Pääomassa” abstraktinen työ (engl. labour) katsotaan vaihtoarvon ja muiden arvomuotojen substanssiksi).

Dialektisen materialismin näkökannalta substanssin kategoria on yksi materian uni- versaalis-loogisista luonnehdinnoista sen omien muutosten syynä, objektiivisen to-dellisuuden syysuhteisen selittämisen muoto. Päin vastoin kuin fenomenalismi, joka kiistää substanssin kategorian, marxismi alleviivaa sen välttämättömyyttä todellisuu-den tieteellisteoreettiselle analyysille.  Lenin tuo esiin juuri tämän vaatimuksen:

” Toisaalta täytyy syventää materian ymmärtämistä substanssin tiedostamista (ymmärtämistä) myöten ilmiöiden syiden löytämiseksi. Toisaalta syiden todellinen tiedostaminen on tiedo(stukse)n syvenemistä (syventämistä) ulkoisista ilmiöistä substanssiin. "

A. P. Ogurtsov

Mitä sellaisella ”monadilla” (milloinkin) tarkoitetaan?

[fi.wikipedia.org]

MONADI

(kr. monás, gen, monados - yksikkö, ainoa), käsite, jota käytetään joukossa filosofisia järjestelmiä merkitsemässä olevaisen konstitutiivisia elementtejä.

Antiikin filosofiassa tämän käsitteen keskeisen maailmaa selittävän periaatteen ominaisuudessa toi kehiin pythagoralaisuus, joka näki luvussa ja verrannossa (proportsija) olioiden alkuperustan.

Pythagoralaisilta monadin käsite tuli Platonille (Filebos-dialogi) ja Platonilta uusplato- nismiin, jossa se sai panteistisen tulkinnan ”Alkuykseytenä”,joka ilmentyy ja uusintaa itsensä olioiden moninaisuudessa  emanaation välityksellä.

Uuden ajan filosofiassa 'monadin' käsite sai Nikolaus Cusanuksen ja Giordano Bru- non panteistisen tulkinnan. Brunolla monadit heijastavat ääretöntä maailmankaik-keutta mikrokosmoksen ja makrokosmoksen vastaavuuden periaatteella. 1600-luvul-la monadin käsitteellä on tärkeä rooli espanjalaisen skolastikon F.Soaresin, englanti-laisen platonistin Henry Mooren ja saksalaisen luonnonfilosofin F.M. Helmontin filosofiassa.

” 'Monadi' on koko filosofisen järjestelmän avainkäsite G.W. Leibnitzilla, joka ideoi erityisen monadiopin ”monadologian”. Leibnitzin määritelmän mukaan monadi on yksinkertainen jakamaton aktiivinen alkeissubstanssi / substanssialkio, jolla on ”henkinen luonne” (se ja sama MUODOLLISEN LOGIIKAN TODELLISUUS-LUONTEEN KANNALTA ideaalinen henkinen vai materiaalinen, kun kuitenkin ihmisen keksimä muodollinen logiikka on "kirjoitettu itse materian ominaisuu-deksi"! RK), johon vaikuttaa koko maailma ja joka heijastaa koko maailmaa.

(Tämä ei ole sitten ainoa 'monadin' määritelmä, vaan tämä on (pan)teistisen idealismin sellainen; olennaista on jakamattomuus, ja se, että mikä tahansa maailman ”todellinen ominaisuus” kussakin monadissa joko on tai sitä ei ole lainkaan; on pelkästään ”loogista” että Liebnitz joutui kiinittämään materian heijastavuusominaisuuden kuhunkin monadiin erikseen, koska muuten sitä ei olisi saanut oikeastaan olettaa minnekään..., RK). (Kukin) monadi on ääretön joukko (”ykkösiä ja nollia” nykykielellä, RK) ja ne ovat toisiinsa nähden ”ennal-tasäädetyssä harmoniasuhteessa” (joka on Leibnitzin selitys luonnonlaeille ja niiden olemassaolomuodolle). Monadien ideaalinen luonne sulkee pois niiden keskinäisen vuorovaikutuksen (tässä suhteessa Leibnitzin monadit ovat aivan erilaisia kuin Newtonin ”atomit”), josta syystä "harmonia perustuu Jumalan säätämään yhteensopivuuteen".

Objektiivisen idealismin klassisena oppina Leibnitzin monadologialla oli tuona aikana tärkeä rooli dynaamisen, (idealistisesti) dialektisen lähetymistavan luontoon leviämi-sessä. Siihen sisältyi myös sellaisia ideoita kuin olioiden kaikenkattavan vuorovaiku-tuksen periaate, luonnonlakien yhdenmuotoisuuden periaate, säilyvyysperiaate, idea kaiken muuttuvuudesta ja itsekehtyksestä jne.


”Leibnitzin jälkeen 'monadin' käsitettä kehitettiin Christian Wolffin idealistisen rationa- lismin koulukunnan hengessä.1800-luvulla monadologia sai vastakaikua saksalais-ten filosofien Johann Herbartin, Herman Lotzen ja muiden katsomuksissa,ja 1900-lu-vulla Edmund Husserlin,Saksa,Alfred Whiteheadin,Englanti ja Ricard Hönigswaldin, Saksa,USA, näkemyksissä. Monadologinen lähestymistapa oli pohjana monien  per-sonalismin edustajien näkökannoissa (Charles Renouvier, H.Karr, John McTaggart).

G. G. Majorov


TULKINTA (metodologia)  

matematiikassa,logiikassa,tieteen metodologiassa,tietoteoriassa,jonkin luontotieteel- lisen tai abstraktis-deduktiivisen teorian elementeille (ilmaisuille, kaavoille, symboleil-le jne.) eri tavoin annettujen merkityksien joukko (niissäkin tapauksissa,kun siten tar-kasteltavaksi otetaan itse tämän teorian elementit, jolloin puhutaan myös symbolien, kaavojen jne. tulkinnasta).

'Tulkinnan' käsitteellä on suuri tietoteoreettinen merkitys: sillä on tärkeä rooli tieteel-listen teorioiden rinnastamisessa niiden kuvaamiin todellisuudenaloihin, erilaisten teorianmuodostustapojen kuvaamisessa ja niiden keskinäisten suhteiden muutosten ominaispiirteissä tiedostusprosessin kehityskulussa.

Koska jokainen tieteellinen teoria on tarkoitettu ja muodistettu kuvaamaan jotakin objektiivisen todellisuuden aluetta, tämä todellisuudealue toimii sen (teorian) ”luonnollisena” tulkintana.

Mutta sellaiset ”täsmätulkinnat” eivät ole ainoita mahdollisia edes klassisen fysiikan ja matematiikan siällöllisille teorioille”:siten mekaanisten ja sähköisten värähtelijöiden samoin differentiaaliyhtälöin kavatusta isomorfismista seuraa välittömästi, että samoille yhtälöille on mahdollista vahintään kaksi aivan eri tulkintaa.

Vielä paljon suuremmassa määrin tämä on tunnus-omaista abstraktis-deduktiivisille loogis-matemaattisille teorioille, joille ovat mahdollisia paitsi erilaiset myös ei-isomor- fiset tulkinnat. Niiden ”luonnollista” tulkinnoista voi puhua vain varauksin. Abstraktis-deduktiiviset teoriat voivat liittyä tulkinnallisesti toisiinsa ilman niiden termien ”kään-tämistäkin” ”fysiikan kielelle”. Esimerkiksi minkäänlaisista fysikaalisista tulkinnoista riippumatta Lobačevskin geometrian käsitteet voidaan tulkita Eukleideen geometrian termein. Erilaisten deduktiivisten teorioiden keskinäisten tulkintojen mahdollisuuden keksimisellä oli valtava merkitys sekä itse deduktiivisten tieteiden kehitykselle (aivan erityisesti niiden suhteellisen ristiriidattomuuden todistamisvälineenä), että niihin liittyvien nykyaikaisten teoreettistiedostuksellisten konseptioiden muodostamiselle. ”

Yhteenveto:

Ehkä ”henkisiä” eivät ole Enqvistin ”monadit”, joilla hän kirjoittelee ihmisen keksintöä olevan muodollisen logiikan erillisten teorioiden niiden sisällä vaikuttavasta mallin lainalaisuudesta OBJEKTIIVISEN TODELLISUUDEN MATERIAALISEKSI RAKENNEPIIRTEEKSI.

Mutta se ("henkisyys") ei ole asian perusvirhe, vaan itse perusteeton monadologinen aksiooma maailmankaik-keuden koostumisesta ”monadeista, joissa mikä tahansa "todellinen ominaisuus" kussassakin JOKO TÄYDELLISESTI ON TAI SITÄ EI OLE LAINKAAN.

Maailmankaikkeus ei koostu MISTÄÄN MONADEISTA, koska silloin esimerkiksi dia- lektisia vastakohtia ei olisi olemassakaan.Muodollinen logiikka ei myöskään koskaan pidä ehdottoman absoluuttisesti yhtä tuon yllä mainitun ontologisen taustaoletuksen- sa kanssa, mikä ilmenee mm. siinä, että JOKAISELLA LUONNONTIETEELLISELLÄ TEORIALLA ON SOVELLETTAVUUTENSA RAJAT.

Muodollisloogisten vastakohtien lisäksi on olemassa DIALEKTISIA VASTA-KOHTIA, jotka ehdottomasti edellyttävät toisiaan molempiin suuntiin ollakseen lainkaan olemassa. Ns. dialektiikan lait, jotka koskevat tällaisia dialektisia vas-takohtapareja, ovat tuollaisten käsiteparien (ilmiö-parien) TUNTOMERKKEJÄ.

Jos tällaisia käsitepareja, vaikkapa ´satunnaisuus ja välttämättömyys´, pidetään teorianmuodostuksessa kategorisesti toisensa pois sulkevina muodollisloogisina vastakohtina, niin sutta ja sekundaa tulee.

(Tätä kirjoittaessani en ollut vielä lukenut Enqvistin kir- jaa "Monimutkaisuus". Olen sen kuitenkin ostanut, ja suunnittelen arvostelevani edellä mainitulta pohjalta. Perästä kuuluu, sano torventekijä.)

Enqvistin "mullistava" ehdotus fysiikan opetuksen aloit-tamiseksi kvanttimekaniikasta on syvältä perseestä, ja palvelee vain joidenkin akateemisiin virkoihin luikerrelleiden uusideologien "tarpeita" paukutella äärioikeistolaisia poliittisia mielipiteitään tieteen varjolla.

http://www.tiede.fi/artikkeli/1402/koulun_fysiikka_jumiutui_sadan_vuoden_taakse


PS: Tässä Helsingin yliopiston professorin Sami Pihlströmin kritiikkiä fysiskalismia kohtaan:

https://journal.fi/tt/article/view/56440/18663

" TIETEESSÄTAPAHTUU 52 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2005

Tiede ja edistyksen myytti

Sami Pihlström

Esko Valtaoja: Avoin tie – kurkistuksia tulevaisuuteen. Ursan julkaisuja 93. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry, Helsinki, 2004. 275 sivua.

Vuonna 2002 kirjastaan Kotona maailmankaikkeudessa Tieto-Finlandialla palkittu,Turun yli-opiston Tuorlan observatoriossa työskentelevä tähtitieteen professori Esko Valtaoja on kir-joittanut uuden populaaritieteellisen teoksen, jossa hän siirtyy aiemmista kahdesta kysymyk-sestään ”Mistä tulemme?” ja ”Keitä olemme?” kolmanteen, ehkä vaikeimmin vastattavaan:

”Minne menemme?” Takakansi ja ensimmäisen luvun loppu lupaavat hyvää: tämän kirjan tulevaisuudestamme on kirjoittanut ihmisen ja elämän arvokkuuteen sekä maapallon ja maailmankaikkeuden kunnioittamiseen uskova optimisti (23), joka haluaa puolustautua pessimismiä ja toivot-tomuutta vastaan (21).

... Valtaoja ilmoittaa heti kirjansa alussa, että fyysikot uskovat tulevaisuuden olevan olemassa, koska ”huominen on vain neliulotteisen avaruusajan yksi piste, ei sen kummempi kuin eili-nenkään”, kun taas ”filosofit” pitävät ajatusta loogisesti mahdottomana (8). Ketkä filosofit? Toki monet ovat näin ajatelleet; erityisesti presentisminä tunnettu suuntaus väittää vain nykyhetkessä esiintyvien olioiden ja tapahtumien olevan olemassa. Kuitenkin monet filosofit ovat edustaneet myös eternalismia, nykyisen fysiikan ja kosmologian maailmankuvaan perustuvaa käsitystä kaik-kien ajanhetkien ikuisesta (tai pikemminkin ajattomasta) olemassaolosta neliulotteisessa avaruus-ajassa. Esimerkiksi sellaiset 1900-luvun filosofian nimekkäät edustajat kuin W.V. Quine ja David Lewis kallistuivat tälle kannalle. "

HM: Presentismi on justiin monadologiaa, tai ainakin joka tapauksessa edellyttää monadologista maailmankuvaa. Suositeltavaa on käyttää alkuperäistä nimeä kuten vaikka Platonin ideaopista, aristoteelisesta logiikasta tai Zenonin aporioistakin, jotka osoittivat, että muodollista logiikkaa ei pidä absolutisoida.

Eternalismi ja monadologia sekoittavat materiaalisen olemassaolon materian vuorovaikutusten piirissä ja matemaattisen olemassaolon aksimaattisessa järjestelmässä sen sääntöjen mukaisena ja sanelemana asiaintilana.

SP: " ... Olennaista presentismin ja eternalismin välisessä kiistassa ei kuitenkaan ole se, että se aset-tuisi yksiselitteisesti filosofien ja fyysikkojen välille, vaan se, että molempien näkemysten puolesta ja molempia vastaan voidaan esittää huomionarvoisia filosofisia argumentteja.Eternalismia ei todis- ta oikeaksi sen ylivoimainen suosio luonnontieteen piirissä. Jos filosofi katsoo ajatuksen käsitteelli-sesti ongelmalliseksi – esimerkiksi siksi, että eternalismin viitekehyksessä ei voida puhua olioiden identiteetin säilymisestä ajassa vaan vain olioiden (jotka tosiasiassa ovatkin neliulotteisia avaruus-aikamatoja) ajallisista osista – hänen on pohdittava, missä määrin hän voi tukeutua tieteellisiin teorioihin maailmankuvansa lähtökohtina. Kumman on viime kädessä joustettava, arkiajattelun luovuttamattomilta tuntuvien lähtökohtien vai tieteellisen maailmankuvan? (Luonnollisesti myös presentismillä on monenmoisia vaikeuksia, joihin ei tässä kuitenkaan kannata eksyä.)

On tietenkin ymmärrettävää, ettei Valtaoja halua puuttua ajan metafysiikkaan toteamusta ”tulevai-suus on olemassa” laajemmin. Hän kuitenkin sivuuttaa koko joukon filosofisia ongelmia olettaes-saan, että ihmisellä on kehittyneen aivotoimintansa vuoksi valinnan vapaus (15). Jos tulevaisuus on ”jo” olemassa (8), ovatko valinnat sittenkään aidosti vapaita? Entä missä mielessä aivotoiminta, ai-neelliset tapahtumat pään sisällä, takaa vapauden? Ja mitä edes tarkoittaa sana ”jo” kaikkien ajan-hetkien ajatonta olemassaoloa koskevan väitteen yhteydessä – sehän on ajallinen ilmaus! Jos maail-mankaikkeuden ja materian tulevaisuus on ”lyöty lukkoon luonnonlakien toimesta”, missä mielessä ”elämän tulevaisuus on avoinna” (253) – eikö elämä ole materiaa? (Tuskinpa Valtaoja vitalismia kannattaa.) Tässä yhteydessä voisi myös kysyä, mikä on Valtaojan projektin suhde tulevaisuuden-tutkimuksena tunnettuun nuoreen, vielä osin hahmottumattomaan tieteenalaan. Valtaoja ei toki us-kottele kertovansa tulevaisuudesta mitään tai voivansa ennustaa sitä (23),mutta eivät tulevaisuuden- tutkijatkaan niin tee. Tulevaisuudentutkimuksen metodologian pohtiminen olisi tuonut kiinnostavan lisän Valtaojan tulevaisuusvisioihin.

Sekaannuksia

Kirjoittaessaan kielestä ja kulttuurievoluutiosta Valtaoja herättää enemmän kysymyksiä kuin tarjoaa vastauksia. Miksi luonnontieteilijän täytyy mystifioida ihmiselämässä niin luonnollinen asia kuin kielenkäyttö sanomalla, että ”[j]ollain lähes mystisellä tavalla [...] lapsi oppii sanojen lisäksi täydel-lisesti myös kielen syvärakenteen, sen kieliopin ja sisäisen logiikan” (103)? Onko kaikki, mitä ei voida kattavasti luonnontieteellisesti selittää, mystistä? Eikö voida ajatella, että on täysin luonnolli-sia – ”ihmisluontoon” kuuluvia – asioita,kuten kieli tai vaikkapa moraali, joiden luonnontieteellisen perustan tarkastelu ei lopulta auta ymmärtämään niitä juuri niinä ihmiselämän ilmiöinä, joita ne ovat?

On myös vaikeaa nähdä, mitä edes tarkoittaa huomautus, jonka mukaan emme tiedä, ”alkoi-ko ihminen ensin ajatella ja vasta myöhemmin puhua” (102). Ajattelun ja kielenkäytön erot-tamatonta yhteyttä korostavalle (kielifilosofille?) tämä ei ole avoin ongelma, jonka ratkaisua ”emme tiedä”, vaan mieletön kysymys.

Yhteen pahimmista sekaannuksistaan Valtaoja joutuu astuessaan moraalifilosofian alueelle. On sel-vää, ettei ihmisen inhimillisyyttä voida ymmärtää unohtamalla hänen eläimellisyytensä ja että käyt-täytymisessämme on eräitä ”peruspiirteitä”, jotka liittävät meidät simpansseihin ja muihin kädelli-siin (104).Varmasti sosiobiologiakin on saanut osakseen paljon aiheetonta,osin poliittisesti motivoi- tunutta kritiikkiä. Valtaoja viittaa hyväksyvästi kädellisten tutkija Frans de Waalin tunnettuihin "tuloksiin", joiden mukaan sympatian ja empatian, arvon ja järjestyksen, vastavuoroisuuden ja omasta toimeen tulemisesta huolehtimisen kaltaiset käyttäytymispiirteet ovat samankaltaisia meidän ja ”apinaserkkujemme” elämässä (109). "

HM: de Waalin "tulokset" ovat virheellisiä.

SP: " Tämä ei kui
tenkaan tarkoita, että tiede selittäisi nyt sen, mihin filosofia ei vuosituhansien ai-kana ole kyennyt – moraalin.En näe mitään syytä luopua näkemyksestä,jonka mukaan vain ihminen (tietääksemme) on olento, joka kykenee motivoitumaan moraalisista arvoista ja periaatteista käsin, olento, jolle moraali voi olla – ja jolle sen pitäisi olla (ja tämä on moraalinen,ei prudentiaalinen ”pitäisi”!) - jotakin muuta kuin pelkkä sosiaalinen selviytymismekanismi,jonka avulla toteutetaan mahdollisimman hyvin sekä omaa että ”lauman” etua.Kädellisillä ja muilla eläimillä esiintyy monia käyttäytymistaipumuksia, jotka muistuttavat ihmisyhteisöissä tavattavia, ”moraalisiksi” kuvailtavia toimintoja, eikä evoluutiopsykologian tuloksia muutenkaan ole syytä kiistää: evolutionaarisesti voidaan hyvin selittää, miksi tietynlaiset käyttäytymispiirteet ovat yleistyneet ja säilyttäneet lajia.

Mutta tästä on pitkä matka siihen skientistiseen kuvitelmaan, että moraali olisi näin ”tieteellisesti selitetty” tai että se yksinkertaisesti perustuisi evoluution muovaamiin ihmisen lajityypillisiin omi-naisuuksiin (tai ei olisi viime kädessä mitään muuta kuin nuo ominaisuudet, jotka jaamme korkeim-pien eläinten kanssa). Ihmiselle moraali voi olla (ja sen tulisi olla) kaiken muun ylittävä asia. Jos moraali perustetaan jonkin oletetusti perustavamman asian varaan – olipa tämä peruste tieteellinen, metafyysinen, epistemologinen tai uskonnollinen – se lakkaa olemasta moraalia. Moraalin, ollak-seen moraalia,tulee velvoittaa ja motivoida toimintaan sellaisenaan,ehdoitta. Ja kuten ”naturalistista virhepäätelmää” kritisoitaessa on jo vuosisata sitten todettu, mistä tahansa luonnollisesta hyväksi tai oikeaksi väitetystä tosiasiasta (teosta, käyttäytymistaipumuksesta) voidaan aina kysyä, onko se todella moraalisesti hyvää.

Ihminen voi näin ottaa kriittistä etäisyyttä siihen, millainen olento hän luontokappaleena tosiasialli-sesti on, ja asettua arvioimaan itseään ja lajitovereitaan moraalin näkökulmasta. On käsitteellinen sekaannus kuvitella, ettei tämä näkökulma olisi mitään ”enempää” kuin ne evoluution tuottamat tai-pumukset, jotka tuottavat moraalisiksi kuvailemiamme tekoja.On myös käsitteellinen sekaannus us- kotella, että moraalisia käyttäytymistapoja muistuttavilla tavoilla käyttäytyvät eläimet, joilla ei ole käsitteellisesti rikasta kieltä ja jotka eivät siksi jäsennä elämäänsä millään edes likimain inhimillistä muistuttavalla tavalla,voisivat missään aidossa mielessä omaksua moraalin näkökulman tekoihinsa. Itse asiassa on nähdäkseni käsitteellinen sekaannus väittää eläinten kykenevän tekoihin, erotuksena pelkästä toiminnasta tai käyttäytymisestä (mutta älkäämme puuttuko tähän tematiikkaan nyt).

Samantapainen kritiikki pätee Valtaojan korostamiin eettisen käyttäytymisen taloudellisiin reuna-ehtoihin. Vaikka lienee totta, että vain vauraat, hyvinvoivat ihmiset kykenevät välittämään muista tai laajentamaan huolenpitoaan lähipiirinsä ulkopuolelle (vrt. 149), aidosti eettinen kysymys teko-jemme hyvyydestä tai pahuudesta, oikeasta ja väärästä, ei palaudu tällaisiin taloudellisiin tosiseik-koihin, jotka lopultakin koskevat vain sitä, mitä ihmiset tosiasiassa tekevät, eivät sitä, mitä heidän pitäisi tehdä. Moraalista sankaruutta voi esiintyä ankeissakin oloissa, ja yltäkylläisyys voi viedä ihmisen tai kansakunnan lohduttomaan moraaliseen rappioon. Teon selittäminen rikkaudesta tai köyhyydestä johtuvaksi on aivan eri asia kuin sen moraalinen arvioiminen.

Kaiken kaikkiaan Valtaojan esitys inhimillisen kulttuurin ja moraalin kehityksestä on kelvollista evoluutiopsykologian kertausta, mutta filosofisen etiikan kannalta siitä jää puuttumaan kaikkein olennaisin, moraalin autonomia suhteessa sen tuottaneeseen evoluutioon ja sitä kannattelevaan taloudellis-yhteiskunnalliseen rakenteeseen. Yhä jää filosofien tutkittavaksi, miten tuo autonomia tulisi parhaiten artikuloida ja miten sitä voidaan perustella.

Anarkisti-Valtaoja

Skientismi,tieteisusko,leimaa nähdäkseni paitsi Valtaojan käsitystä moraalin perustasta myös hänen tapaansa katsella ihmiskunnan tulevaisuuden mahdollisuuksia. Hän saattaa olla oikeassa todetes-saan, että jos ”olemme tummia maammon marjoja ja näemme kauhut kaikkialla, kauhut ennemmin tai myöhemmin taatusti löytävät meidät, niin omassa elämässä kuin maailmassakin. Pessimismi luo lisää pessimismiä, lamauttaa kykymme toimia” (19; vrt. luku 13, ”Avoin tie”). Silti hänen optimisminsa on monesti liian valoisaa, vaikka hän huomauttaakin, ettei sen enempää järjettömään pessimismiin kuin järjettömään optimismiinkaan ole aihetta (171).

Ehkä Valtaojan olisi kannattanut lukea yhdysvaltalaista filosofia William Jamesia, joka ehdotti op-timismin ja pessimismin välimuodoksi meliorismia,näkemystä,jonka mukaan onnellinen lopputulos ei ole etukäteen varmistettu mutta kuitenkin mahdollinen – eli jotakin tavoittelemisen arvoista. Tulevaisuuteen Valtaojan tapaan ”avoimena tienä” uskoneen Jamesin mielestä niin optimismi kuin pessimismikin lamauttaa toiminnan. Jos ihminen on jo vakuuttunut siitä, että kaikki automaattisesti kääntyy parhain päin (kuten Jamesin mukaan 1800-1900-luvun taitteen hegeliläiset absoluuttiset idealistit olivat), hänellä ei ole motiivia toimia ihmiskunnan ja maailman parantamiseksi. Lisäksi Valtaojan anarkismi (43-45), hänen ääri-individualistinen ”minulla on oma kulttuurini” -ajattelunsa (156), olisi saattanut löytää peilauspinnan Jamesin niin ikään individualistisesta ja tolerantista pragmatismista, johon sisältyy ehkä piiloanarkistinen ”antaa kaikkien kukkien kukkia” -tyyppinen juonne (vaikka tätä ei liene aihetta pitää Jamesin ajattelun sofistikoituneimpana ulottuvuutena).

Valtaojan markkinoima ”runsauden anarkismi”, jossa ”kaikkea on saatavilla niin runsaasti, että omaisuus ja siihen perustuvat valta- ja yhteiskuntarakennelmat menettävät arvonsa, tulevat irrele-vanteiksi jokapäiväisessä elämässä” (45), kuulostaa kyllä aivan utooppiselta, niin utopioiden krii-tikko kuin kirjoittaja onkin.Tällaisia katteettomia haaveita tieteen ja teknologian tuottamasta hyvin- voinnista saattaa ajautua uskomaan se, joka on täysin vakuuttunut tieteen pysäyttämättömästä voit-tokulusta. Lisäksi moni demokratian teoreetikko kavahtanee anarkisti-Valtaojan väitettä, jonka mu-kaan demokratia on ”enemmistön diktatuuria” (52). Pelkkää silmänlumettako ovat kaikki perustus-laillisissa, ihmisoikeussopimuksia kunnioittavissa demokratioissa tehdyt päätökset vähemmistöjen oikeuksien suojelemisesta? Voiko vakava ajattelija oikeasti olla sitä mieltä, että nykyisen kaltaista demokratiaa parempi yhteiskuntamuoto voisi jossakin näköpiirissä olevas-sa tulevaisuudessa olla teknologisen edistyksen mahdollistama ”runsauden anarkismi”?

Humanistit: kehityksen kävelevät käsijarrut

Valtaoja julistaa akateemikko Georg Henrik von Wrightin kulttuuripessimistiset mietteet ”punainen tupa ja perunamaa” -ajattelun hienostuneemmaksi versioksi, vaikka myöntääkin niiden perustuneen aitoon huoleen ihmiskunnan tilasta (119 - 120). Hänen mukaansa von Wrightin lukeminen tuo mie-leen sanonnan ”humanistit ovat kehityksen käveleviä käsijarruja” (120). Eräät von Wrightin tekno-logiakriittiset puheenvuorot ovat saattaneet kärjistää tieteen ja teknologian turmiollisia vaikutuksia liiaksikin, mut-ta nähdäkseni hänen syvällisin kritiikkinsä ei kohdistunut yksinomaan teknologian aiheuttamaan pahoinvointiin – tai ylipäänsä empiirisiin, faktuaalisiin kysymyksiin siitä, millainen maailman tila todella on – vaan tilanteemme ymmärrettävyyttä koskeviin filosofisiin taustaoletuk-siin, muun muassa siihen, että tarpeensitteemme on hämärtynyt: emme enää ymmärrä (emmekä kunnolla vaivaudu tai kykene pohtimaan), mitä itse asiassa elämässämme tarvitsemme ja mitä emme, ja niinpä kuvittelemme tarvitsevamme sitä kaikkea, mitä meille luon-toa turmellen tuotetaan (ja mistä meitä myös rahastetaan).

Valtaoja toteaa: ”Sivutuotteena elintason nousu kyllä lykkää maailmaan yhä uutta tarpeetonta krää-sää, mutta olisi aikamoista putkinäköä tuomita koko kehitys vesiskootterien ja krapulaa parantavien suihkugeelien perusteella” (121). Kuka on putkinäköisesti tuominnut ”koko kehityksen”? Tuskinpa ainakaan von Wrightin kaltainen tiedettä arvostanut intellektuelli. Tosin Valtaojan myös (aiheellisemmin) arvostelema Pentti Linkola (ks. 120) on ehkä näin tehnyt.

Kukapa järkevä ihminen ei myöntäisi, että tieteen ja teknologian kehitys on tuonut mukanaan ver-rattomasti hyvää? Tiede on kaikin tavoin kohottanut ihmiskunnan yleistä elintasoa (ja osin jopa pa-rantanut ”elämänlaatua”, mitä se sitten onkin – tosin toisinaan ehkä myös huonontanut sitä), tarjon- nut paitsi lääkkeitä aiemmin tappaviin sairauksiin myös aiemmin kuvittelemattomia uusia tapoja elää mielekästä, sisällöllistä elämää. Tieteellis-teknologisten kulttuureiden vauraus on yksi nykyih-miselle mahdollisen hyvän elämän lähde. Mutta tästä on pitkä matka väitteeseen, jonka mukaan on-gelmamme on ennen kaikkea se, ettei maailmassa ole vielä tarpeek-si vaurautta ja runsautta (122).

On totta, kuten Valtaoja muistuttaa, että sotia käyvät eniten kaikkein köyhimmät maat, mutta samal-la olisi paikallaan todeta, että tieteen ja teknologian ”siunauksista” eniten nauttivat maat ovat perin-teisesti pitäneet nuo kurjat kolkat köyhinä itsekkäällä kauppapolitiikalla ja kitsaalla kehitysavulla. Maailman vauraimmat maat, kuten Yhdysvallat, tuskin ovat niitä onnellisimpia – eivätkä ainakaan laajimmin onnellisuutta ympärilleen kylväviä.

Äärioptimistinen edistysusko

Paitsi vaurauden ja runsauden tiede- ja teknologiavetoista kasvattamista, Valtaoja toivoo myös tie-teen hyväksikäyttöä ihmisen kykyjen ja oppimismahdollisuuksien parantamisessa. ”Nykyihminen kykyineen ja aivoineen on vain välietappi, ei määränpää. Inhimillisyyden kasvulle ei ole rajaa” (136). Vain kritiikitön tekno-optimismi ja von Wrightin ”edistyksen myytiksi” nimeämä ajatusharha voinee viedä tällaisiin tulevaisuushahmotelmiin.Toki tekno-optimistienkin puheenvuoroja kannattaa kuunnella. Vastuullinen ympäristöajattelija ottaa kyllä huomioon sen, että kehittyneempää teknolo-giaa suosien ihmiskunta saattaa ainakin yrittää ratkaista pahimpia ongelmiaan. Ympäristönsuojeli-joiden äärilaidan Valtaoja leimaa ”tietämättömiksi viherpiipertäjiksi, joille liito-oravan papanat ovat tärkeämpiä kuin ihminen”, joskin hän myöntää, että toisella laidalla ovat ”planeettaa tuhoavat tiede-uskovaiset” (163). Hän muun muassa tunnustaa kasvihuoneilmiön vakavuuden (173) ja yrittää siis etsiä jonkinlaista keskitien kantaa, joka tunnustaa ympäristöongelmien polttavuuden mutta uskoo, että niistä voidaan selviytyä tieteen ja teknologian avulla.

Tässä yhteydessä hän muun muassa arvostelee – kaiketi oikeutetusti – Rooman klubin tunnettuja tuomiopäiväennusteita katteettomiksi (162, 164). Ei siis ole aihetta moittia Valtaojaa ympäristö-kriisistä piittaamattomaksi talouskasvun ideologiksi; pikemminkin hän toivoo ihmisten suuntaavan yhä pontevammin voimansa tämän kriisin ratkaisemiseen. Mutta hänen edistysuskonsa kuulostaa äärioptimistiselta ja vastuuttomalta, kun hän ehdottaa, että meidän tulisi yksinkertaisesti kehittää tiedettä ja tekniikkaa niin, että vähentyneen raaka-aine- ja energiankulutuksen ja saastuttamisen vuoksi ”yksi maapallo riittää, vaikka kaikkien kansojen elintaso nousisi suomalaisiin mittoihin” (169). ”Ihmiskunnan pelastus on tieteessä ja tekniikassa, tiedossa ja ymmärtämisessä, ei paluussa luonnonmukaiseen elämään” (176), ainakin jos opimme ”kontrolloimaan koko pientä planeettaam-me, niin sen ilmastoa kuin koko biosfääriäkin kaikkine monimutkaisine kiertokulkuineen” (178). Sitä paitsi kykymme ja taitomme parantuvat jatkuvasti: ”Joskus koittaa päivä, jolloin niin ihmisen kuin muidenkin eliöiden genomin ohjekirja on luettu ja ymmärretty viimeistä tavua myöten [...]. Silloin kyvyillämme ei enää ole rajoja” (192).

Jos maltillistenkin tekno-optimistien visiot ovat tällaisia, on helppoa ymmärtää, miksi von Wrightin pessimismi hänen viimeisinä vuosinaan vain syveni.Havaittavissa olevan kehityksen valossa ympä- ristöongelmat pahenevat, köyhyys lisääntyy, hyvinvointierot kasvavat, sodat ja väkivalta eivät katoa minnekään – ja tiedettä käytetään hyväksi paitsi moniin hyvinvointia lisääviin tarkoituksiin myös silkkaan kaupankäyntiin ja voiton tavoitteluun, jossa ihmiskunnan yleisestä hyvästä vähät välitetään.

En halua kiistellä Valtaojan kanssa tähän kehitykseen liittyvistä empiirisistä tosiseikoista; esitettä-vät tai kiistettävät väitteet pitäisi spesifioida paljon tarkemmin, jotta tällainen kiista olisi mielekäs. Olennaisempaa on, että hänen analyysistään jää sivuun se von Wrightin etenkin Tiede ja ihmisjärki -teoksessaan (Otava, 1987) korostama näkökohta, että käynnissä olevan tu-hokehityksen on saanut aikaan ihmisjärki itse, tuo sama järki, josta ratkaisut (jos ne ylipäänsä voidaan löytää) olisi löydettä- vä. Järjen moniulotteisuus, ihmisen faustinen levottomuus ja hänen kykynsä suuruuteen ja surkeu- teen, jäävät varjoon, kun Valtaoja saa optimistisimman vaihteensa päälle. On uskomatonta hybristä ajatella, että se tieteellinen tieto ja käytännöllinen osaaminen, johon ehkä periaatteessa kykenemme (tai jonka lähivuosikymmeninä opimme), voitaisiin noin vain ottaa ihmiskunnan yh-teisten ylevien päämäärien – kuten hengissä säilymisen – avuksi. Lienee todennäköistä,että tuota tietoa ja osaamis- ta käytetään elämän tuhoamiseen yhtä lailla kuin sen säilyttämiseen. Niin suuresti kuin kriittiseksi tutkimukseksi ja totuuden tavoitteluksi ymmärrettyä tiedettä tuleekin suosia ja arvostaa, emme saisi olla sokeita niille valtarakenteille, joita yhteiskunnassa voidaan pystyttää ja pitää yllä juuri tieteen (tai jonkin ”tieteelliseksi” kuvatun) nojalla.

Valtaojan näkemyksiin on kyllä helppoa yh-tyä silloin, kun hän muistuttaa, että ”varaa on, jos vain on tahtoa”: ”Pohjimmiltaan kasvihuoneongelma ei ole teknillinen eikä taloudellinen, vaan eettinen; rikkaiden täytyy auttaa köyhiä yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi” (174). Juuri niin – ja juuri tästä syystä pessimismi tuntuu monesta maailman menoa tarkkailevasta liki ainoalta järkevältä reaktiol-ta. Onko Valtaojalla hyviä perusteita ajatella,että jos se evoluutio-psykologinen moraaliteoria, jonka hän teoksessaan hyväksyy, on oikeassa (tai ”tieteellinen totuus” moraalista), niin ihmiskunta voisi todella käydä työhön yhteisen eettisen tavoitteen puolesta, rikkaat köyhiä pyyteettömästi auttaen? Valtaojan itse peräänkuuluttama eettinen motivaatio vaatinee jotakin muuta kuin apinoiltakin tavattavaa hyvän jakamista laumassa.

Valtaojan päämäärät ovat tietenkin enimmäkseen kunnioitettavia. Hän haluaa – ja uskoo tieteen voi-van – pelastaa maapallon ja ihmiskunnan, lopettaa sodat, päästä eroon sairauksista, antaa yhä use-ammalle mahdollisuuden ihmisarvoiseen, mielekkääseen (ja aiempaa paljon pitempään) elämään. ”Meillä on kykyä, jos meiltä vain ei puutu rohkeutta” (199). Näin ovat monet muutkin ajattelijat historian kuluessa uskoneet. Jos heidän aatteensa ovat saaneet seuraajia ja yhteiskunnallista kanta-vuutta, sivutuotteena on toisinaan syntynyt mitä kammottavimpia ihmiselämän järjestelmällisiä hä-päisyjä. Korkeita hintoja on pitänyt maksaa siitä, että asetettu kokonaistavoite,ihmiskunnan ikuinen utooppinen onnellisuus, on ollut niin ylevä. Voisi kuvitella, että utopismin kriitikkona Valtaoja suhtautuisi hieman kriittisemmin myös omaan teknologiseen utopiaansa.

Yhden totuuden ajattelua

Erityisen pelottavaa Valtaojan visionäärisyydessä on hänen tapansa esittää eräät mietteensä liki ai-noina rationaalisina ja tieteellisinä tapoina suhtautua tarkasteltavina oleviin kysymyksiin. Geeni- ja biotekniikan suurten lupausten käyttämättä jättäminen irrationaalisten pelkojen, tietämättömyyden, ideologisten uskomusten tai ääriryhmien painostuksen vuoksi olisi ”rikos ihmiskunnan tulevaisuut-ta vastaan” (200). Ydinvoima on ainoa toteuttamiskelpoinen keino hillitä kasvihuoneilmiötä, joten sitä tarvitaan lisää, ”pikaisesti ja paljon” (211). Näiden teknisten edistysaskeleiden puolesta on tietenkin paljon sanottavaa, ja tiedeyhteisön tehtävänä on valistaa yleisöä, jotta turhasta, vastuullista päätöksentekoa vaikeuttavasta tietämättömyydestä ja irrationaalisista peloista päästäisiin eroon.

Mutta liian usein unohtuu,että ihmisten huoli,niin irrationaalinen kuin se joskus onkin, saattaa myös olla aito ja perusteltu uusien teknologioiden mahdollisten vaikutusten valtavuuden vuoksi: kaikki sujuu hyvin, paitsi jos jokin pikkuseikka meneekin vikaan... ”Joskus huomaamme päätyneemme lä-pitunkemattomaan ryteikköön tai upottavalle suolle;silloin palaamme takaisin ja valitsemme viisas- tuneina toisen tien” (256). Aivan, näin kai teemme,jos vielä voimme – jos väärä valinta ei ole meitä tuhonnut. Biotekniikan ja ydinvoiman riskit saattavat olla vähäisiä, mutta äärimmäisen epätodennä-köisessä joskin mahdollisessa onnettomuus- tai terroritilanteessa saattaisi käydä hyvin huonosti.

Edellä esitetty kritiikki lienee Valtaojan näkökulmasta jälleen yksi versio pessimistisestä toivotto-muudesta, jota on hiukan maustettu tieteelle vieraalla filosofisella saivartelulla. Siksi korostankin lopuksi, että jaan hänen kanssaan monia näkemyksiä. Minäkin uskon, että tieteellinen tutkimus on yksi ihmiskunnan suurimmista saavutuksista, jonka hedelmiä tulee käyttää hyväksi parempaa tulevaisuutta suunniteltaessa. Samoin katson liiallisen pessimismin – kuten liiallisen optimismin – johtavan passiivisuuteen ja kenties tuhoon. Minäkin vannon ehdottomasti kriittisen ajattelun nimiin kaikenlaista fundamentalismia vastaan. ”Kaikissa maallisissa tai taivaallisissa ajatustottumuksissa ja ideologioissa piilee aina vaara, sillä ne kangistavat ajatuksemme, yrittävät pakottaa äärettömän, joka hetki todeksi tulevan tulevaisuuden johonkin valmiiksi tehtyyn muottiin” (248). Tähän lauseeseen voin yhtyä, ja se pitää mitä suurimmassa määrin paikkansa myös skientistisestä, tekno-optimistisesta tulevaisuusvisioinnista.


Kirjoittaja on Helsingin yliopiston teoreettisen filoso-fian dosentti ja yliopistonlehtori. "

www.tieteessatapahtuu.fi

Keskustelua:

http://keskustelu.skepsis.fi/html/KeskusteluViesti.asp?ViestiID=344804


Nyt Envist väittää yhtä implisiitisesti, että muodollinen logiikka olisikin Keenistä:

(Enqvist tietää kerrassaan erinomaisesti, että on olemassa salaliittoja, jotka haluavat mm. väärentää tiedettä poliittisiin "tarpeisiin"...)

https://yle.fi/uutiset/3-9652813


Kari Enqvistin kolumni: Se on salaliitto!

Kaiken taustalla ei ole suuri kulissien takainen juoni. Ja silloin harvoin kun on, se paljastuu pian. Miksi salaliittoon on niin houkuttelevaa uskoa, kysyy Kari Enqvist.


Kari Enqvist

Kari Enqvist.


Mikä ohjaa maailmaa? Tästä ei ole yksimielisyyttä, mutta yllättävän moni ajattelee, että ohjaaja piileskelee kulisseissa.

Poliittisen vasemmiston kuvitelmissa naruja nykii kasvoton kansainvälinen finanssi-kapitalismi. Sen käsikassaroita ovat pankit ja salaperäinen Bilderberg-ryhmä.

Länsimainen oikeisto näki kylmän sodan aikana joka paikassa kommunistisia sala- hankkeita. Hitlerin Saksa uskoi kansainväliseen juutalaiseen maailmanvalloitushank- keeseen, joka oli kirjattu Siionin viisaiden pöytäkirjoihin. Niiden mukaan maailmaa ohjaa juutalaisten neuvosto, joka ilmeisesti parempien kokoustilojen puutteessa kerääntyi juonimaan prahalaiselle hautuumaalle.

Siionin viisaiden pöytäkirjat on 1900-luvun alun propagandistinen väärennös,joka jat- kaa elämäänsä monissa arabimaissa. Niiden uusimmassa syyrialaisessa painokses- sa kyseisen kabaalin väitetään olleen myös New Yorkin vuoden 2001 terrori-iskun takana.

Kaksoistornien romahdus onkin salaliittojen parasta A-ryhmää. Siitä olivat aivan var- masti vastuussa juutalaiset tai sitten Yhdysvaltain hallitus. Pentagoniin ei suinkaan osunut lentokonetta, koska sellaista ei jäänyt törröttämään seinään valokuvattavaksi. Ja niin edelleen.

Kuukävelyiden Hollywood-totuuden peittelemiseen tarvittaisiin noin 400 000 henkilöä

Salaliittoja on kuulemma kaikkialla. Öljy-yhtiöt kieroilevat ilmastonmuutosta vas- taan.Lääkeyhtiöt estävät luonnonmukaisten syöpälääkkeiden kehitystä suojatakseen patenttejaan. Rokotteet ovat myös niiden juonia. Jo pitkään on tiedetty, että Apollo-ohjelman kuukävelyt on pompittu Hollywoodin lavasteissa.

On selvää,että maailmassa esiintyy laajamittaista vilppiä,huijausta ja petoksia. Erilai- set intressiryhmät, mukaan lukien öljy-yhtöt ja lääketeollisuus, yrittävät koko ajan vaikuttaa tuleviin tapahtumiin. Valtiot valehtelevat ajaessaan omia etujaan.

Mutta salaliitto on jotakin suurempaa. Salaliitto on pitkäaikainen, säännönmukainen, rationaalinen ja koordinoitu prosessi, jolla on tietty päämäärä. Nyt en siis puhu Panama-papereista vaan Da Vinci -koodi -luokan megahankkeista.

Jotka ovat ja pysyvät salaisina.

Fyysikkotaustainen Oxfordin yliopiston tutkija David Grimes selvitteli hiljattain, kuinka monta ihmistä tulisi värvätä esimerkiksi kuukävelyiden Hollywood-totuuden peittelemiseen. Vastaus oli: noin 400 000 henkilöä. Lääkeyhtiöiden salaliitto edellyttäisi vielä useampaa verivalalla vaiennettua.

Baldrickin legendaarinen lausahdus oli: ”Minulla on ovela suunnitelma”. Se merkitsi aina alkusoittoa katastrofille

Grimes myös arvioi,että moiset salaliitot paljastuisivat muutamassa vuodessa. Tämä on salaisuuksien suurin ongelma: ne eivät pysy pitkään salaisina. Ennemmin tai myöhemmin tulee Edward Snowden, joka paljastaa kaiken.

Tämän vuoksi salaliitot, silloin kun niitä joskus esiintyy, kääntyvät usein tarkoitustaan vastaan.

Esimerkiksi kelpaa Venäjä. Se on häärinyt katseilta piilossa sekä Krimillä että Eu- roopan ja Yhdysvaltain vaalikentillä. Haluaisin oikeastaan tavata nyt Putinin ja kysyä: Miten on mennyt, noin omasta mielestä? Onko Venäjän kunnioitus kaiken tämän seurauksena lisääntynyt vai vähentynyt?

Mr Beaninä tunnetun Rowan Atkinsonin mainiossa sarjassa Musta kyy esiintyi palve- lija nimeltä Baldrick. Hänen legendaarinen lausahduksensa oli: ”Minulla on ovela suunnitelma”. Sarjassa se merkitsi aina alkusoittoa katastrofille.

Meillä on psykologinen pakko löytää kaikille tapahtumille järkevä selitys

Luulen, että tämä pätee myös reaalimaailmassa. Salaliittoja esiintyy paljon kuviteltua harvemmin, ja yleensä ne epäonnistuvat surkeasti.

Mutta miksi ihmiset ovat niin valmiita uskomaan salaliittoihin?

Vaikka salaliittoteoriat tuntuvat järjettömiltä, paradoksaalisesti ne ilmentävät ih- mismielen rationaalisuutta. Meillä on psykologinen pakko löytää kaikille tapahtumille järkevä selitys.

Kun kaislikossa suhisi tai varjo läikähti kotiluolan seinälle, ihmisen esi-isät uskoivat sen johtuvan järkiperäisen toimijan puuhastelusta eikä sattumasta. Toimija oli näkymätön ja tuntui olevan läsnä kaikkialla. Häntä alettiin kutsua jumalaksi.

Ja mikäpä olisi hurjempi salaliittoteoria kuin jumalusko. Kyse on ylivertaisesta oli-osta, joka säätelee koko universumin kehitystä. Hänellä on tahto ja ihmisiltä salattu tarkoitus. Tähän salaliittoteoriaan vihkiytyneet näkevät merkkejä hänen läsnäolos-taan samalla varmuudella kuin kaksoistornien raunioissa nähdään jälkiä sinne sijoitetuista räjähteistä.

Uskonnollisuus ja maaginen ajattelu ovat niin laajalle levinneitä, että niiden täytyy kuulua käyttöjärjestelmäämme. Ne ovat erottamaton osa ihmisyyttä. Kuten myös salaliittoteoriat.

Kari Enqvist

Kirjoittaja on kosmologian professori Helsingin yliopistossa ja tietokirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä. "


***

https://www.tiede.fi/comment/3331400#comment-3331400

Käyttäjä28830
Viestejä1613

Screenshot%202022-10-05%20at%2000-41-00%

Lentotaidoton kirjoitti:
Emergentti materialismi on materialismin muoto, jossa materian järjestyksen kohotessa muodostuu laadullisesti uusia ominaisuuksia kuten tietoisuus jota ei voi palauttaa fysikaalisiksi prosesseiksi häivyttämättä olennaisia merkityksiä.Sen mu- kaan on olemassa vain materiaalisia olioita, mutta joillakin monimutkaisilla materi-aalisilla olioilla on mentaalisia ominaisuuksia ja nuo mentaaliset ominaisuudet ei-vät ole palautettavissa niiden mihinkään fyysisiin ominaisuuksiin. Siten mentaalis-ten ilmiöiden tutkiminen ei ole riippuvainen muista tieteistä. Toisin sanoen todelli-suus on perustaltaan aineellinen, mutta kaikki todellisuuden tasot eivät noudata samoja peruslainalaisuuksia, vaan ne on selitettävä niiden omiin lainalaisuuksiin vedoten. Siten henkisiä ominaisuuksia ei voida suoraviivaisesti palauttaa aineen liikkeiksi. Tämän näkemyksen suhteen konsensus kaipaa vielä täsmennystä. Teen lopuksi siitä oman ehdotukseni.


”Mentaaliset ominaisuudet” pohjautuvat vain emergenttiseen SELITYK-SEEN (jokaisella emergenssillä on TOKI omat selitys”lait” mutta UUSIA FYSIIKAN lakeja ei tässä synny.

Ei niiden FYSIIKAN lakeja tarvitsekaan olla!

Ne on itse asiassa REDUKTIONISTIT, jotka väittävät (jos eivät suoraan niin ipmlisiit-tisesti), että JOS syntyy jotakin todella UUTTA, mitä ei ole ennen ollut, vaikka psyykkisiä tiloja, niin aina silloin muka täysi syntyä myös KOKONAAN UUTTA "FYSIIKKAA" (uudenlaista fysikaalista materiaa)!

Tuosa lisäksi samaistetaan virheellisesti objektiivisesti olemassa oleva MATERIA, ja TIETEENALA FYSIIKKA, joka on yksi materiaa kuvaileva tieteenala muiden joukossa!

Fysiikka ei ede yritä selittää kaikkea, mitä maailmassa on, esimerkiksi kaaosmate-matikkan hienouksia, vaan päin vastoin ne kaaosmatematiikan hienoudet selittävät eräissä tapauksissa fysiikkaa ja fysikaalisen materian käyttäytymistä.

Fysiikka on ns. ekskakti, laskennallinen tiede materian kuvaamiseksi, joka sisältää myös selsita, jota siellä kuvattavassa kohteessa EI OLE: esimerkiksi muodollista logiikkaa.
https://encyclopedia2.thefreedictionary.com/Physics

Henkiset(kin) ominaisuudet OVAT aineen liikkeitä mutta selityskieli tässä ei ole fysiikkaa.

Tästä selityksestä saa kuvan, että ”mentaaliset” ominaisuudet eivät olisi (tai eivät olisi palautettavissa) fyysisiin ominaisuuksiin (ja siis viime kädessä aivojen kvanttifysiikkaan).

Kuten eivät olekaan.

Ominaisuuksien fysiikan uudelleenselittäminen/laskenta johtaa kuitenkin aina informaation latkuuntumiseen (monesta syystä, kvanttilaskennan mah-dottomuudesta ja kvanttitilojen kopioinnin mahdottomuudesta ja SIKSI ne pitää selittää emergenssin omalla kielellä).Jää kuitenkin reduktion periaate. 

Elisen fysikkan nobelistit väittävät pystyvänsä sekä kopioimaan kvanttitiloja (teleportaatio) että laskemaan niillä...

https://www.nobelprize.org/prizes/physics/2022/popular-information/


***

Keskustelua:

Käyttäjä28830
Viestejä1674
Naturalisti kirjoitti:
Lentotaidoton: Heuristinen älynväläys ei ole laskettavissa eli ei ole käytännössä algoritminen. Mitä meikäläinen aiemmin esitti oli näkemys että periaatteessa, mutta ei käytännössä, kaikki fyysinen on/olisi kuitenkin laskettavissa. Homma on vain toistaiseksi mahdoton.

Tämä on versio Libnizin ja Enqvistin umpimetafyysisestä uskonnosta,  että muka "muodollinen logiikka olisi luonnon syvin rakenneominaisuus" - vaikka se on todelli-suudessa pelkkä kielen periatte todellisuuden jaottelemiseksi ja päättelemoseksi. LUONNOLLA EI OLE MINKÄÄNLAISTA "VELVOLLISUUTTA" TÄLLAISTA PÄÄHÄNPISTOA "NOUDATTAA"! Tämä tarkoittaa, että "luonto olisi läpikotaisin digitaalinen". Ja sitä se ei ole.

Fysikaalisen laskettavuuden sisällyttäminen periaatteellisena funktiona poissulkee kuitenkin esim. henkien/eteeristen toimijoiden selityksen. Eli fyysinen reduktio.

Tässä "ajetaan nyt sutta pirttiin, että saataisiin koira pihalle", kuten Itä-Karjalas-sa sanotaan. Leibniz oli historian fanaattisimpia kiihkouskovaisia (vaikka oli enegian säilymisen lain keksijä mekaniikassa ja differstiaalilaskennan perustanlaskija) ja hän oli myös Aatu Hitlerin "Pohjolan Kanta-arjalaisten Yli-ihmisten" haistapaskan-valete-orian Ensimmäinen julkaisija; se oli präisin ruåtsalaista piispoilta, jotka hänet siihen käännyttivät.
https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2022/03/germaanis-suomalaisten-laina...

TUO VÄÄRÄ HYPOTEESI EI POISTA USKONTOA KOSKA SE EI POISTA METAFYSIIKKAA.

Se on juurikin näin. Ajattelun mekanismit ovat pohjimmiltaan heuristisia. Matematiikka taas on kansainvälinen ja täsmällisin kieli, jolla voi kuvata ja välittää ajatuksia.

Mateamatiikka kyllä sisältää myös luonnon ominaisuuksia, eikä se näin "palaudu logiikkaan" - kuten toinen fanaattisimpiin kuuluva kiihkouskovain Kurt Gödel todisti. (Hän oli varmaan alun perin lähtenyt todistamaan päinvastaista.) Matematiikka on aito tieteenala eikä kieli.

https://encyclopedia2.thefreedictionary.com/Mathematics

" Mathematics is the science of the quantitative relations and spatial forms of the real world. "

Sen ymmärtää lähes täsmälleen samoin jokainen (niin pitkälle kuin nyt kukin ymmärtää). Käytännössä se on tieteen teossa välttämätön ajattelun apuneuvo, mutta vain apuneuvo.  

On todistettu muuta. Ja se pitää.

Jos hylkäämme ajatuksen ikuisen ideoitten Platonin taivaasta, on niille löydettävä joku toinen paikka.

Platonin idea siitä, että olioden matemaattisetkin, muodolliset ja määrälliset ominai-suudet vuorovaikuttavat prosesseissa ja niitä voidaan tarkastella suteellisen itsenäi-sinä ABSTRAKTEINA OLIOINA oli lopultakin hänen suuroivalluksensa. Se että ne abstraktit oliot olisivat jossakin "taivaassa" ja "ehdottoman ikuisia ja muuttumattomia" on ns. kolmas juttu (jollaista EI TARVITSE olettaa).

Fiktionalistisen mukaan se on korvien välissä. Matemaattiset totuudet tämän tulkinnan mukaan ovat siten vain ajattelutottumuksia; vuosituhansien kuluessa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa kehittynyttä ja täsmentynyttä fiktiivistä kieltä. 

Matemaattiset totuudet ovat varsin lujaa kumuloituvaa totuutta sikäli, että ne sisältyvät uusiin yleisempii, kattavampiin teorioihin SELLAISENAAN eivätkä jossakin suuresti kumoutuneessa muodossa kuten mm. fysiikassakin usein.

Rationalismi eli ajatus, että puhtaalla järjellä voitaisiin saada tietoa todellisuudesta on siten luulottelua. Tietoa todellisuudesta voi saada vain empiirisesti. Vain empii-risesti voimme testata käsitystemme ja todellisuuden toimintojen yhtäpitävyyttä. Totta on vain se mikä toimii ja vain niissä olosuhteissa missä se toimii.  

Tieteelliseen kokeeseen siältyy aina myös teoria, jota testataan. Muuten se ei ole tieteellinen vaan "muu" koe.

Tiede on omaksunut epäsuoran realismin eli käsityksen, että todellisuus on olemassa meidän ajatelustamme riippumatta ja tietomme siitä on vain empiristien kokemusten avulla hankittuja ja mielikuvituksemme luomia malleja.Tästä näkökul- masta ei ole mitenkään kummallista, että matemaattiset mallit sopivat niin hyvin tieteellisten teorioiden kuvaamiseen, koska sama heuristinen kone on keksinyt molemmat.  

Pläp pläp. Matematiikka ja logiikka sisältyvät aina tieteellisiin teorioihin, eivätkä "ku-vaa niitä",mikä olisi tårta på tårta (kakkukakkua),sillä TEORIAT OVAT KUVAUK- SIA laeista. Olet enemmän kuutamolla kuin oliosin osannut arvatakaan. Minä olen muodostanut teorioita perututkimuksessa ja tiedän.

Lentotaidoton: Fysikaalisen laskettavuuden sisällyttäminen periaatteellisena funktiona poissulkee kuitenkin esim. henkien/eteeristen toimijoiden selityksen. Eli fyysinen reduktio.  

Ei sulje. Yhtä vähän kuin sitäkään, että "eläisimme simulaatiossa"!  (Jonka "Jumala olisi ohjelmoinut"...)

Tämä lienee ainoa mahdollusuus kuvata empiiristä tietämystä, mutta näin luotuja malleja ja todellisuutta ei saa sekoittaa toisiinsa, kuten aivan liian usein tapahtuu.  

Sinä sekoitat ne. Jo Leibniz uskoi muuten "ajatteleviin koneisiinkin".


Gottfried Wilhelm Leibniz (1646 - 1716), fyysikko, metafyysikko

Tämä on ymmärrettävää, koska kaikki käsityksemme (fakta ja fiktio) on lopulta vain uskomuksia.

Uskomuksethan VOIVAT olla tosiakin. Hyvin usein ne kuitenkaan eivät sitä ole. Yksi uskomus, joka ainakin minun mielestäni on tosi, on, että "ihminen on eläimen yläpuolella", eläintä korkeammalla olemisentasolla.

Tiede eroaa uskonnoista niin, että sen teorioiden on oltava ainakin periaatteessa testattavissa, mutta uskonnollisia käsityksiä ei voi testata; mihin vain uskoa tai olla uskomatta. Eikä niitä tule siksi käyttää tieteellisten teorioiden perusteena, vaikka jotkut sitäkin yrittää tehdä. 

Juu...

Erilaiset ideologiat sijoittuvat tieteen ja uskonnon välimaastoon ja sotkevat usein tietämisen ja tahtomisen keskenään. Sosiaalisten systeemien lainalaisuudet eivät ole luonnonlakeja vaan ihmisten mieliin iskostuneita ajattelu- ja toimintatottumuksia.  

Kyllä nekin voivat omalla tavallaan olla objektiivosiakin.

Esimerkiksi taloustieteen kaikki lahkot laidasta laitaan ovat tässä suhteessa käytännössä apu-uskontoja. Ne kuvaavat ideogiset tavoitteensa matemaattisilla malleilla eli ovat siten tieteeksi naamioitua politiikkaa.  

Toki ideologia on niissä aina mukana, ja muissakin soveltavissa tieteissä, joissa saa-dun tiedon käyttö kuuluu tutkimuskohteeseen. On muuten hiomattava, että sovelta-vissakin tieteissä esiintyy myös perututkimusta, joka tähtää omaan teorianmuodos-tukseen, Soveltavan tieteenalan käsitteistä vaoidaan meinita vaikka maataoustietei-den ´rotu ´ (lajike) = yllpidetty perimätyyppi, ja ´heritabiliteetti´ = (minkä hyvänsä, esimerkiki taäysin teknisen) ominaisuuden "rodunjalostettavuus".

Einsteinin väitetään myös sanoneen ettei tiede voi asettaa ihmisille tavoitteita.  

Tää on yhden ideologian positivismin aksioomia... Mutta on toki niin että tiede ei voi suoraan sanella poliittisia tai vaikka liiketaloudellisiakaan ratkaisuja. Niihin tarvitaan aina muutakin kuin tiedettä. Ja jos joku vängäll' haluaa tehdä päinvastoin, niin sittenpähän konkkaa... Siihen on vapaus ainakin kapitalismissa.

Se voi korkeintaan auttaa tavoitteiden saavuttamisessa. Tavoitteet, moraali ja kulttuuriset käytännöt ovat myös olennainen osa aivojen luomaa tietoisuutta.

"Aivot" eivät luo mitään sellsita ilman yhteiskuntaa.

Miten kulttuuri on olemassa? - keskustelu on avattu äskettäin erityisesti näiden asioiden pohtimiseen liittyvälle keskustelulle.

Käytänteiden kautta. Mikä on tosin trivialiteetti. Kulttuuri on myös aina olemassa enemmän toi vähemmän tieteen varassa.