Matematiikan professori Osmo Pekonen (JY) ja teoreettisen fysiikan professori Kari Enqvist (HY) keskustelevat tieteen metodologian ja tieteellisen maailmankuvan perusteista:
Osmo Pekonen:
" MIHIN METAFYSIIKKAA ENÄÄ TARVITAAN?
Aristoteles: Metafysiikka. Suomentaneet Tuija Jatakari, Kati Näätsaari ja Petri Pohjanlehto, selitykset Simo Knuuttila. Teoksessa: Aristoteles: Metafysiikka, Teokset VI. Gaudeamus 1990, Helsinki.
"Metafysiikka voidaan olettaa tarpeelliseksi niin kauan kuin uskomme, että kaikella on ollut jokin alku. Jos maailmankaikkeus kuitenkin on täysin suljettu ja reunaton, sillä ei ole sen enempää alkua kuin loppuakaan. Se vain on olemassa. Mihin silloin enää metafysiikkaa tarvitaan?"
Edellä oleva sitaatti on tekaistu. Se on saatu aikaan vaihtamalla Stephen Hawkingin teoksen "Ajan lyhyt historia" eräässä lauseessa sanojen 'Jumala' ja 'Luoja' paikalle sana 'metafysiik- ka'. (Väärinkäsitysten välttämiseksi Hawkingin olisi ehkä ollutkin viisaampaa kirjoittaa sanottavansa yllä olevassa muodossa.) ”
RK: Pekonen tekee tuossa mielestäni varsin onnistuneen rinnastuksen.
Dialektisessa materialismissa 'metafysiikka', joka on ontologiaa ja muuta filosofiaa, joka etsii ”ikuisesti muuttumatonta ja ikuisesti pysyvää” (joka lisäksi ”ei ole fysiikkaa”) on entinen filo- sofiatiede,jonka (mm.) dialektiikka korvaa,filosofisena pysyneeltä osin. (Filosofian sisältä syn- tyy tunnetusti yhä myös erityistieteitä.) Tulkitsen Pekosta niin, että jos löydetään tuollaista EPÄMATERIAALISTA metafyysistä todellisuutta, niin olisi ikään kuin löydetty merkki ”jumalankaltaisesta oliosta”.
(Siten myös Enqvist tulkitsee asiaa, ja kiistää sellaisen metafysiikan mahdollisuuden. Se ei olisikaan mikään ongelma, mutta se on, että SITÄKIN NOTORISEMMIN HÄN TAATUSTI KIIS- TÄÄ DIALEKTIIKAN, tietämättä siitä kuitenkaan mitään. Eikä HÄN pääse eroon metafysiikas- ta, vaan kompastuu siihen pelkkää ylimielisyyttään pahemman kerran...)
OP: ” Tieteiden hierarkiassa nykyihmisten mielissä ylimmällä sijalla lienee fysiikka.
Psykologisesti fysiikan hegemonia selittyy sen mahtavasta kyvystä muuttaa maailmaa: aja- telkaamme vaikkapa atomipommia. Länsimaisen ajattelun materialistisessa nykytilanteessa luonnonfilosofian päätarkoituksena tuntuu olevan osoittaa, että pohjimmiltaan kaikki on fysiik- kaa, jolloin siis metafysiikkaa ei tosiaankaan enää tarvita. ”
RK: Mm. Sovjekstakaja entsyklopedija ja minä kirjoitamme sitten luontoTIETE(ID)EN filosofi- asta emmekä luonnonfilosofiasta. Noiden eron määritteli selkeästi Francis Bacon. Tuon eron perusteos on NL:n akateemikko Bonifati Kedrovin teos ”Engelsin luonnon dialektiikka”.
OP: ” Fyysikkojen odotetaan kenties piankin saavan valmiiksi lopullisen yhtenäiskenttäteo- rian,paljon mainostetun Kaiken Teorian, joka nimensä mukaisesti lopullisesti selittäisi kaiken.
Tämänkaltaiset haaveet suorastaan huutavat osakseen filosofista kritiikkiä,jonka lähtökohtana voisi olla Aristoteleen ajatteluun tutustuminen. ”
RK: Olen tasan samaa mieltä. Se "jatko" on kuitenkin (jopa) tärkeämpää kuin ”lähtökohta”. Epikuros, Bacon, Newton ja yhtä fanaattinen deduktionisti, kuin kaksi edellistä olivat induk-tionisteja, Gottlieg Wilhelm Leibnitz ...
OP: " 'Mitä oleva on', on kysymys, jota on aina pohdittu ja pidetty ongelmallisena menneisy-ydestä nykypäiviin asti, ja se on itse asiassa kysymys 'mitä substanssi on' ", Aristoteles kir- joittaa (1028b) perustaessaan tieteenalan, joka "tarkastelee olevaa olevana" (1003a). Aristote- les itse käytti sanontaa 'ensimmäinen filosofia'. Nimen 'metafysiikka' Aristoteleen tutkimus- kohde lienee saanut vasta hänen teostensa myöhemmiltä toimittajilta, jotka sijoittivat nämä kirjoitukset "ta meta ta fysika", luontoa koskevien kirjoitusten jälkeen. ”
RK: Kyseessä olisi siis lähinnä ”muun kuin fysiikan ontologia”, esimerkiksi yleiskäsitteet me- tafyysisesti käsitettyinä (joka voidaan tehdä usealla eri tavalla). Filosofien kesken ei koskaan vallinnut yksimielisyyttä aiheesta ”dialektikka vai metafysiikka”, sillä mm. Herakleitos vannoi dialektiikan nimeen, Aristoteles, Demokritos ja Epikuros liittivät oppiinsa sen elementtejä, ja Zenon Elealainen asetti ongelmia, jotka olivat metafysiikan kannalta ”mahdottomia” (mm. 'lentävä nuoli').
OP: ” Aristoteleen nykyiset perilliset, vaikkapa Stephen Hawking, sen sijaan eivät sijoita luon- toa koskevien kirjoitustensa jälkeen enää yhtään mitään, vaan leimaavat mielisuosiolla kaiken muun kuin fysikaalisen spekulaation silkaksi haihatteluksi.
Esimerkiksi suomalainen fyysikko Kari Enqvist on julkaissut mielenkiintoisen teoksen Näky- mätön todellisuus (WSOY 1996), jossa hän käy läpi lähes koko fysiikan historian Aristote-leesta Hawkingiin. Kirja selostaa erityisesti Richard Feynmanin (1918 - 1988) kehittämää kvanttielektrodynamiikkaa (=QED), yhtä teoreettisen fysiikan tarkimmin kokeellisesti toden-nettua alaa, jota Enqvist varsin oikeutetusti pitää tärkeimpänä nykyfysiikan tarjoamana avai- mena luonnonlakien ymmärtämiseen ja siis substanssin tutkimiseen.Kaikenlaisen metafysii- kan ja varsinkin teologien yritykset tutkia substanssia Enqvist kuittaa naurahduksella:
"Jokainen voi luonnollisesti uskoa mihin haluaa, oli kyseessä sitten menninkäiset tai QED, ja jos joku tahtoo kieltää tieteen arvon ja elää pelkän oikukkaan mielikuvituksen varassa, sekin on hänen oma asiansa."
Luullakseni myös Aristoteleen Metafysiikka kuuluu Enqvistin silmissä aikansa eläneiden menninkäistutkimusten joukkoon!
Tieteiden hierarkiassa QED:n yläpuolella on kuitenkin yksi tieteenala, jolle Enqvistkään ei naura, nimittäin matematiikka. Tarvitsevathan fyysikot teorioidensa kehittämiseen loppujen lopuksi aina matemaatikkojen apua. Fysiikan kehittyminen on säännöllisesti osoittautunut riippuvaiseksi matematiikassa saavutetuista edistysaskelista. Esimerkiksi QED on ollut jo vuosikymmeniä kriisissä, koska sen matemaattista rakennetta ei ymmärretä. QED:ssä näet joudutaan muodollisesti käsittelemään äärettömiä suureita, jotka ovat matemaattisesti mielettömiä. ”
RK: (”Dialektikko”) Niels Bohr tulkitsi, että (integraali)funktioiden arvot määritellään tulkin-nallisessa järjestelmässä aina ÄÄRELLISESSÄ ALUEESSA ei ”pisteessä”. Kts. Vjačeslav Stepin: Tieteellinen teoriamuodostus .)
OP: ” Tietyt peukalosäännöt (ns. renormalisoinnit) antavat fysikaalisesti oikeita tuloksia, esi- merkiksi elektronin magneettiselle momentille jopa kymmenen merkitsevän numeron tarkkuu- della (!),mutta kukaan ei tiedä miksi.Vasta matematiikan tuleva kehitys voi selittää,miksi QED oikeastaan toimii. Mitä fyysikot oikeastaan tekevät? Hehän pyrkivät pukemaan fysikaalisista ilmiöistä löytämänsä säännönmukaisuudet matemaatikan kielellä lausuttujen lainalaisuuksien muotoon. Eikö siis matematiikka ole eräänlaista metafysiikkaa suhteessaan fysiikkaan? ”
RK: Periaatteessa kyllä,jos tarkastellaam Aristoteleen aikaista metafysiikkaa ja erotetaan sii- tä itse fysiikaa (fysiikan lait),ja dialektiikka.Eräässä aivan tietyssä tapauksessa matematiikka ja (siihen sisältyvä muodollinen logiikka) ovat pesunkestävää ja varmasti väärää ”metafysiik- kaa”: SILLOIN KUIN NIITÄ TUPUTETAAN TODELLISUUDEN ITSENSÄ MATERIAALISIKSI RAKENNE-ELEMENTEIKSI. Juuri sitä Enqvist tekee.
OP: ” Einsteinin mukaan koko tieteen suurin ihme on juuri se, että ihmisen ulkoinen todelli- suus (so. fysiikka) ja ihmisen sisäinen todellisuus (so. matematiikka) ovat niin syvässä kes- kinäisessä vastaavaisuudessa, että luonnonlait ylipäänsä ovat käsitettävissä. "Matematiikan käsittämätön tehokkuus luonnontieteissä" on nimeltään fyysikko Eugene P. Wignerin (1902 - 1995) tässä yhteydessä usein siteerattu essee, joka on ilmestynyt suomeksi toimittamassani teoksessa Symbolien metsässä (Art House 1992).
Myös Enqvist kirjoittaa:"...kieli, jota joka tapauksessa käytämme, on matematiikan koko raja- ton ja universaali rakennelma. Se auttaa meitä eteenpäin ja avaa meille ovia, joita emme tien- neet olevan olemassakaan. Tuntuu siltä, että matematiikan avulla voimme kurottaa ajattelum- me ulkopuolelle,ja niin kuin kvanttikenttäteoriatkin osoittavat,maailman muoto on matemaatti- nen. " ”
RK: On olemassa toinenkin, olennaisesti parempi tulkinta kuin tuo (enqvistiläinen):
MATEMATIIKAN TUTKIMUSKOHDE OVAT NIMENOMAAN OBJEKTIEN AVARUUDELLISET MUODOT JA MÄÄRÄLLISET SUHTEET.”
" I. Matematiikan tutkimuskohteen määrittely, sen suhde muihin tieteisiin ja tekniikkaan.
Matematiikka (kr. máthema - tieto, tiede), tiede reaalimaailman määrällisistä suhteista ja avaruudellisita muodoista.
" Puhtaalla matematiikalla on tutkimuskohteenaan reaalimaailman avaruudelliset muodot ja määrälliset suhteet, kuten sanottu - aivan todellinen materaali. Se tosiasia, että tämä materi- aali saa äärimmäisen abstraktin muodon, voi vain vähän hämärtää sen alkuperää ulkoisessa maailmassa. Mutta jotta näitä muotoja suhteita voitaisiin tutkia puhtaassa muodossa, ne on välttämätöntä erottaa aivan täydellisesti sisällöstä, jättää tämä viimeksi mainittu sivuun jonakin yhdentekevänä." (Engels)
Matematiikan abstraktisuus ei merkitse sen erillisyyttä materiaalisesta (huom:EI ole ´aineelli- sen´ synonyymi!) todellisuudesta. Erottamattomassa yhteydessä luonnontieteiden ja teknii- kan tarpeisiin matematiikan tutkima määrällisten suhteiden ja avaruudellisten muotojen "va- rasto" (zapas) laajenee jatkuvasti, niin että yllä esitetty ´matematiikan´ määritelmä täydentyy yhä rikkaammalla sisällöllä. "
Matematiikka ja nuo muodot ja määrälliset suhteet eivät kuitenkaan ole ”sama asia”, vaan ne ovat TIEDE ja sen TUTKIMUSKOHDE,joka mallinnetaan loogisesti (joka puree nyt harvinaisen rautaisesti, koska kohdetta voidaan tarkastella PISTEITTÄIN, joiden olemus ”ulottuvuudetto-muuden” ohella on, että mikä tahansa ominaisuus on tai ei ole).
Muodollinen logiikka on MATEMATIIKAN (teorioiden) sisällä, ja matematiikka taas on fysikaa-listen teorioiden sisällä,
MUTTA SITÄ EI OLE ITSE MATERIAALISEN TODELLISUUDEN SISÄLLÄ!
Oppi siitä, että se olisi myös ”todellisuuden sisällä” sen erottamattoman ainesosana, sen ontologisten toimintaedellytysten menetelmänä absoluuttisena voimassaolona materian rakenteen taholta, on tunnettu filosofinen oppi, yhtä vanha kuin tiede itse.
Sen aloittaja oli Pythagoras ja sen (tähänastinen,
!!!!, antaa Enqun yrittää...!!!) kunkku oli Leibnitz (joka ei ollut mikään tyhmä mies...).
Sitä oppia nimitetään monadologiaksi, ja se on suorastaan arkkimetafyysinen oppi.
Monadologisen opin eräs erityispiirre on matemaattisen ja fysikaalisen olemassalon samaistaminen ja siten sekoittaminen, eli sellaisen "pikkuseikan" kuin aksiomaattisen järjestelmän TULKINNAN olemassaolon "unohtaminen". Monadologinen ontologia on sen filosofinen "perustelu".
Tulkinta ei ole johdettavissa muodollisloogisesti aksiomaattisesta järjestelmästä,kuten mate- matiikasta, sillä jos matemaattisella järjestelmällä on yksi tulkinta, sillä on niitä samalla N (= paitsi ikiteekkarin vuosikurssi, myös numeroituva äärettömyys) kappaletta. Myökään oikeat (pätevät) laskut eivät takaa, että tulkinta olisi oikea ja voimassa.
Rehellisesti julkilausuttuna kyseistä oppia pidetään yleensä väkisin väännettynä ja sellaisena munattomana oppina,kun se on johdettu muodollisesta logiikasta sen pelaamisen selityksek- si. Teorianmuodostus on kuitenkin taustafilosofialtaan ontologisesti monadologista VAIN JOS OLETETAAN ”KAIKENTEORIA”. Silloin tehdään TODELLISUUTTA KOSKEVA ONTOLOGI- NEN TAUSTAOLETUS, eikä pelkästään TODELLISUUDEN MALLIA koskeva (ja väistämättä rajoitettu!). Ja last but not least ehkä pahiman niitin antaa myös Pekonen:mikään aksio- maattinen järjestelmä ei ole taydellinen,mikä dialetiikassa tarkoittaa, että tulkittuna se ei ole lopulta kuitenkaan kokonaan riippumaton sisällöllisestä tulkinnasta, joka on lopultakin se muodon ja sisällön dominatti osapuoli:
OP: ” Einsteinin,Wignerin ja Enqvistin hämmennys on luonteeltaan metafyysistä: substanssia etsiessään he kaikki viittaavat matematiikkaan. Matemaatikot on kuitenkin tehokkaasti ja py- syvästi rokotettu fyysikoille tyypillisiä Kaiken Teorian kaltaisia suuruudenhulluja kuvitelmia vastaan.
Rokottajana toimi Kurt Gödel (1906-1978), epäilemättä historian suurin loogikko Aristoteleen jälkeen. Gödelin kuuluisat epätäydellisyyslauseet osoittavat, että matematiikka ei sulkeudu itseensä:
Matematiikassa on aina väittämiä, joita ei voida todistaa oikeiksi eikä vääriksi, ase- tettiinpa matematiikan perustana oleva aksioomajärjestelmä millä tavalla tahansa.
Toisaalta matematiikan ristiriidattomuutta ei voida todistaa matematiikan sisäisten päättely-sääntöjen avulla.Stephen Hawkingia edelleen mukaillen Gödelin jälkeisen ajan matemaatikko voisi todeta, että meidän tieteenalamme ehdottomasti ei ole "suljettu" eikä "reunaton", vaan "avoin" ja "reunallinen". Koko todellisuus ei ole matematisoitavissa,vaan "metamatematiikka" (so., niiden asioiden muodostama kokonaisuus, joista matematiikka ei voi puhua) ilmeisesti on olemassa. ”
RK: Tästä voin pitkälle olla yhtä mieltä...
OP: ” Gödelin epätäydellisyyslauseen sisäistäneelle matemaatikolle koko hänen tieteenalan- sa näyttäytyykin vain atollina tietämättömyytemme valtameressä ei siksi, ettemme vielä olisi löytäneet lopullista vastausta kaikkiin kysymyksiimme, vaan koska tiedämme olevan olemas- sa sellaisiakin kysymyksiä, joihin emme periaatteessakaan milloinkaan voi vastata. ”
RK: Tuo taas on pitkälle menevä johtopäätös, mutta (aina jonkinalisella) ”atollilla” kelluminen on onnistunut kielikuva.
OP: ” Kuuluisa esimerkki matemaattisesta väittämästä, jonka totuusarvo ei ole ratkaistavissa, on ns. kontinuumihypoteesi. Se liittyy Georg Cantorin (1845-1918) perustamaan transfiniittis- ten lukujen teoriaan, joka on edelleen täynnä ratkaisemattomia arvoituksia. Pääsy "Cantorin paratiisiin", josta meitä David Hilbertin (1862-1943) mukaan ei karkoiteta, kuuluu matematii- kan historian suuriin saavutuksiin. Cantorin kehittämät vallankumoukselliset uudet äärettö- myyden käsitteet, joiden kauaskantoisuutta ei ehkä vieläkään täysin tajuta, pakottavat korjaa- maan Aristotelestakin.
Väittäessään, ettei äärettömiä lukuja voi olla olemassa (1084a), Aristoteles on ehdottomasti väärässä! Mutta jos kerran matematiikka on fysiikan metatiede,niin eikö fyysikkojen tulisi olla valmiit astumaan yksi meta-askel pitemmälle, lukemaan Gödelinsä ja myöntämään, että matematiikka ja fysiikka yhdessä muodostavat avoimen systeemin?Kenties juuri QED jonka ongelmat liittyvät nimenomaan äärettömillä suureilla laskemiseen lopulta osoittautuu paitsi käytännössä myös teoriassa samantapaiseksi avoimeksi systeemiksi kuin transfiniittisten lukujen teoria, jossa kaikkia väitteitä ei periaatteessakaan ole mahdollista todistaa? Kenties fysiikka vielä saa oman "Feynmanin paratiisinsa", josta meitä ei karkoiteta?
Aristoteleen peruskysymys ”mikä on substanssi?” on mielestäni edelleen polttavan ajankoh-tainen.
"Ellei olisi mitään muuta substanssia luonnon muodostamien substanssien ulkopuolella,luon- nontiede olisi tosiaankin ensimmäinen tiede. Mutta jos on olemassa jokin liikkumaton sub- stanssi, sitä koskeva tiede on ensisijainen ja ensimmäinen filosofia, ja se on yleinen siinä mielessä, että se on ensimmäinen. Sen tehtävänä olisi tarkastella olevaa olevana sitä, mikä se on, ja sille olevana kuuluvia ominaisuuksia." (1026a) ”
RK: Tuo dialektiikan kiistävä ajattelu ”kaiken absoluuttisesta substanssista” on vanhentunutta (LIIKKUVA 'MATERIA' korvaa sellaisen ”substanssin”, mutta sen sijaan substanssi on aiheelli- nen ja tarpeellinen käsite Baconin ”revisioimassa” SUHTEELLISESSA muodossa jollakin tavalla yhteen kuuluvien olioiden yhteisenä, olioihin kuuluvana perustana.
(Niihin KUULUMATON ulkoinen tai niille ominaisuuksia antamaton yhteinen perusta taas on SUBSTRAATTI : tunnettuna esimerkkinä neurofysilogiset prosessit ovat TAJUNNAN SUB- STRAATTI.”:
neurofysiologiset prosessit, jotka tapahtuvat isojen aivojen kuorella ja välittömästi sen alapuo- lella olevassa kerroksessa, ja jotka ovat ihmisten ja eläinten psyykkisen toiminnan pohjana. K.h.t.:n prosessit ovat psyyken hermostollinen perusmekanismi,sen materiaalinen substraatti (linkissä hiukan väärin käännetty ”ainesoasaksi”). " )
Vaan miten vastaa Pekoselle ”syytetty” Kari Enqvist:
Kari Enqvist:
” KADONNEEN SUBSTANSSIN METSÄSTYS
Kirjoituksessaan "Mihin metafysiikkaa enää tarvitaan" (Niin&näin 2/98) Osmo Pekonen päätyi nostamaan fysiikan metatieteeksi matematiikan, joka hänen mukaansa aristoteelisessä hen- gessä valottaisi substansseja luonnon muodostamien substanssien ulkopuolella. ”
RK: Viittaakohan Enqvist tässä ”uskontoon”, tuolla ”yläpuolisuudella”? Mielestäni Pekonen ei yllä puhu ”luonnon yläpuolisuudesta”, vaan luontoon kuuluvista piirteistä.
KE: ” Näin metafysiikka ei sittenkään olisi kuihtumassa modernin fysiikan painon alla.Mieles- täni on olemassa toinen, perustellumpi näkökanta: metafysiikka ei ole kuollut mutta fysiikka on nielaissut sen kuin valas aikoinaan Joonan.
Kun Pekonen kirjoittaa, että fyysikot "pyrkivät pukemaan fysikaalisista ilmiöistä löytämänsä säännönmukaisuudet matematiikan kielellä lausuttujen lainalaisuuksien muotoon",hänellä on mitä ilmeisimmin mielessään kokeellinen fysiikka, jonka löytöjä teoreettiset selitykset sitten seuraavat. Klassinen esimerkki on Henri Becquerelin maaliskuun 1. päivä vuonna 1896 löytä- mät oudot säteet eli radioaktiivisuus, ilmiö jonka tyydyttävään teoreettiseen selittämiseen kului reilut kolmekymmentä vuotta.
Monilla fysiikan alueilla marssijärjestys on edelleen sama. Esimerkiksi korkean lämpötilan suprajohteet valmistettiin 1980-luvun lopulla yrityksen ja erehdyksen tietä ja siis löydettiin tarmokkaan kokeellisen toiminnan ansiosta,emmekä vielä ymmärrä, miksi tietyt aineet ovat suprajohteita paljon absoluuttisen nollapisteen yläpuolella.
Mutta kun puhutaan maailman substanssista -- ja tällöin ajattelen reduktionistisesti alkeelli- simpia mahdollisia aineen ja avaruusajan rakennuspalikoita -- tilanne on toinen. Teorialla ei ole vain selittävä rooli vaan se myös ennakoi uutta. ”
RK: Enqvist on tuossa aivan oikeaassa siin, että mitä metafysiikalle HÄNEN MAAILMANKAT-SOMUKSESSAAN tapahtuu! Niin ei kuitenkaan tapahdu ihan joka opissa...
Teoria sanan suppeassa merkityksessä ”ajattelumuotona,joka kuvaa kohdettaan ko- konaisuutena”, ei edes ole teoria, ennen kuin se ennustaa jotakin, KOSKA MUUTEN SITÄ EI VOIDA TESTATA, ja juuri tämä ominaisuus olla testattvissa todeksi tai epäto- deksi on loogisen 'ajattelumuodon' käsitteen merkitys , on se ajattelumuoto siiten väittämä, käsite, päätelmä tai teoria.
Tuollainen Enqvistin "alkeellisimmista mahdollisista (=jakamattomista) ...rakennuspalikoista" koostuva "yksi kaikensubstanssi" on juuri monadologinen aksiooma,heti kun sitä käytetään jossakin päättelyssä.
Dialektisessa materialismissa "maailmankaikkeuden materiaalisen ykseyden periaate" EI TARKOITA MONADOLOGISTA AKSIOOMAA ("minkäänulotteisessa avaruudessa"), vaan se tarkoittaa kaiken todellisen (reaalisen) periaatteellista vuorovaikutus(mahdollisuut)ta jotakin kautta.
KE: ” Tämä teoreettisen fysiikan kasvaminen itsenäiseksi tieteeksi ja siirtyminen takapenkiltä ohjaajan paikalle alkoi 1800-luvun lopulla, jolloin Maxwellin yhtälöiden perusteella ennustettiin, että radioaaltoja oli mahdollista lähettää ja vastaanottaa, minkä Heinrich Hertz sitten kokeelli- sesti osoitti vuonna 1887.Englantilainen P.A.M.Dirac tuli ennustaneeksi antiaineen olemassa- olon pyrkiessään yhdistämään kvanttimekaniikan ja Einsteinin suppeamman suhteellisuus- teorian . Tämä tapahtui vuonna 1928, ja elektronin antihiukkanen positroni löytyi kosmisista säteistä vuonna 1932. Sähköheikon voiman välittäjähiukkasten W:n ja Z:n olemassaolo oli ennustettu ja niiden massat laskettu jo vuosia ennen kuin ne löydettiin vuonna 1983. Niinpä voidaan sanoa, että metafysiikka elää ja voi hyvin tänäkin päivänä. Sitä ei vain enää kutsuta metafysiikaksi vaan teoreettiseksi fysiikaksi. ”
RK: Ihmisestä ja ihmiskunnasta riippumaton MATERIA itse (ja sen liike) ei kuitenkaan OLE ”TEOREETTISTA FYSIIKKAA”, vaan T.F. vain KUVAA sitä jollakin tarkuudella!
”Materian sisällä" esimerkiksi EI OLE MUODOLLISTA LOGIIKKAA, vaikka teoreettisen fysiikan sisällä onkin!
Se on osa KIELTÄ, JOLLA MATERIAA KUVATAAN, eikä materiaa itseään!
Siitä tulee METAFYSIIKKAA kaikissa niissä ikävissä piirteissään, joissa dialektinen materialismi sitä arvostelee, sitten ja se perusteettomasti (ja salaa) oletetaan itse todellisuuden rakenneosaksi!
Esimerkiksi juuri Diracilla matematiikka kyllä ”ennusti” kaikenlaista sellaistakin, mikä yksin- kertaisesti vain unohdettiin, kuten ”negatiivisia enegiatiloja”,ja yhtä kaikki näin saatu tulos en- nustaa todellisuutta 12 numerolla...vain erityinen suhteellisuusteoria ennustaa jotakin fysikaa- lista vieläkin tarkemmin. Ja sitä Higgsin bosonia ei sitten tunnu löytyvnkään, jossakin on kuitenkin matoja...
KE: ” Sanotaan,että teoreettisen fysiikan kieli on matematiikan kieli.Fysiikassa matematiikka ei kuitenkaan ole itsetarkoitus vaan apuväline.Usein sitä käytetään tavalla,joka saa matemaa- tikot näkemään painajaisia. Tieteenhistorioitsija Peter Galison on kuvannut tätä osuvasti "ma- tematiikan pidginisaatioksi",esimerkkinä eturivin teoreettisen fyysikon Sidney Colemanin esi- puhe paljon käytettyihin luentoihinsa:
"Our approach will be, from a mathematical viewpoint, despicable. Nothing will be proved; everything will be done by analogy, formal manipulation of ill-defined (sometimes divergent) quantities, and handwaving."
Tällainen asenne on teoreettisten fyysikoiden keskuudessa yleinen, ja hyvästä syystä.QED:n ja muiden kvanttikenttäteorioiden formaalit äärettömyydet voivat vaivata matemaatikkoja, mutta fyysikot uskovat tietävänsä niiden fysikaalisen merkityksen: käyttämämme teoriat ovat efektiivisiä ja voimassa vain tietyllä, rajoitetulla sovellusalueella.
Efektiivisyyteen liittyy emergenssi, joka on seurausta fundamentaalisemman teorian vapaus- asteiden (riippumattomien muuttujien) häviämisestä näköpiiristä esim. keskiarvottamisen seurauksena. ”
RK: Enqvist on itse ottanut emergenssin käsitteen omin lupinensa tuollaisen vääristelyn kohteeksi, mitä se ei ollenkaan tarkoita, vaan aivan muita asioita.
KE: ” Tuttu esimerkki tällaisesta emergenssistä on hiukkasjoukon lämpötilan käsite, jota ei esiinny mikrofysikaalisen (ja siis fundamentaalisemman) kuvauksen tasolla,missä puhumme ainoastaan hiukkasten paikoista ja nopeuksista.Lämpötila ei edes ole yksikäsitteinen kuvaus hiukkasjoukolle, sillä monta erilaista mikrojärjestystä tuottaa saman lämpötilan. ”
RK: Lämpötila on joskus ollut yksi emergoituva ilmiö,kun on muodostunut hiukkasista sellai- sia rakenteita kuten hiloja ja molekyylejä, jotka voivat liíkettä (energiaa) varastoida lämpönä. Lämpö sitten tunnetusti vaikuttaa voimakkasti mm. kemiaan. Tuo on rajatapaus. Jos lämpö on emergentti ilmiö,sana emergensi ei voi korvata Engelsin 'materian liikemuodon' (fysikaalis-kemiallinen,biologinen,sosiaalinen) käsitteitä,eikä emergenssi ole tuolloin myöskään redusoi- mattomuuden synonyymi, vaan käsittää sekä redusoituvia että redusoitumattomia ilmiöitä.
KE: ” Kuvailun efektiivisyydellä ja käsitteiden emergentillä luonteella on suuri merkitys myös substanssikysymyksen kannalta. ”
RK: Emergenssi EI kuvaan KÄSITTEIDEN vaan todellisuuden ilmiöitä!
KE: ” Kaikesta tästä huolimatta matematiikka voi toki olla fysiikan ainoa kieli. ”
RK: Matematiikka ei ole kieli olemukseltaan. (Tässä itse Baconkin erehtyi!) MatemattikaLLA on kieli, ja se on olennaisesti muodollinen logiikka.
KE: ” Kielen ominaisuuksista ei kuitenkaan voi vetää johtopäätöksiä sen kuvailun kohteesta. ”
RK: Just, ei voidakaan. Matematiikasta sen sijaan voidaan kyllä tehdä päätelmiä todellisuu-desta: ajatellaan vaikka kaoottisia ilmiöitä. Uskomatonta,mutta totta. Luonto naodattaa niitä tavallisella kaksipäisellä logikkalla laskettuja kaoottisia MATEMAATTISIA lakeja sekin!
KE: ” Matematiikkaan voi olla koodattu kaikki se, mitä fysiikassa voidaan sanoa, "
RK: EI OLE, koska matematiikan TULKINTOJA ei ole koodattu itse matematiikkaan!!! NEKIN, ja vieläpä AIVAN ERITYISESTI JUURI NE!, ovat kuitenkin FYSIIKKA!!!
KE: "...mutta kun matematiikan lausumien määrä on rajaton, sen ominaisuuksia tutkiskele- malla emme pääse puusta pitkään. Matematiikka sallii painovoiman, joka ei vaikuta kääntei- sesti verrannollisena etäisyyden neliöön vaan vähenee vaikkapa lineaarisesti; itse asiassa mi- kä tahansa funktio, mikä tahansa käyttäytyminen, on sallittu. Sähkömagneettisen alkeiskyt-kennän voimakkuuden eli ns. hienorakennevakion arvo voi matemaattisesti olla mikä tahansa reaaliluku,mutta jos se poikkeaisi mitatusta (noin 1/137) muutamalla kymmenellä prosentilla, maailmaamme ei olisi olemassakaan:mm. atomien ja molekyylisidosten stabiilisuudet riippu- vat oleellisella tavalla hienorakennevakion arvosta. Tunnettujen voimien lisäksi matematiikka sallii äärettömän määrän erilaisia voimia,erilaisia todellisuuksia. Näistä ääretön osajoukko ei selvästikään ole realisoitunut luonnossa. Tämä huomio johdattaa meidät luontevasti Gödelin epätäydellisyyslauseen merkitykseen.
Gödel osoitti, että matematiikkaan sisältyy lausumia, joiden totuusarvoa emme sen sisällä pysty määrittämään. Mutta luonto, ja sitä kautta olevassa olevan maailman substanssi, ei hyödynnä matematiikan koko rikkautta. Niinpä meillä ei ole mitään a priori taetta siitä, etteikö fysiikan kuvaus voisi joskus olla koko luonnon täydellisesti kattava. ”
RK: Ja varsinkaan ei ole alkeellisintakaan taetta, että se VOISI olla sitä!
(Itseasiassa niitä päinvastaisia takeita meillä kyllä on: varmojen dialektisten vastakohtienmuodossa!)
Käsite 'tosi'(/'epätosi`) ON ERI ASIA TULKITSEMATTOMALLE JA TULKINALLISELLE AKSIOMAATTISELLE JÄRJESTEMÄLLE: jälkimmäiselle se on EMPIIRINEN , ensin mainitulle taas ei!
KE: ” Toisin sanoen, luonto ei välttämättä eksy matemaattisen hämärän rajamaille ja Teoria kaikesta saattaa olla olemassa. ”
RK: Sellainen edellyttäisi todellisuuden luonnetta, jota missään tapauksessa ei voida lähto-kohtaisesti aksiomaattisesti olettaa.
KE: ” Toisaalta, voi käydä niinkin, että luonnon matematisoinnilla on rajansa ja joudumme to- della elämään eräänlaisessa Gödelin helvetissä (eli Pekosen "Feynmanin paratiisissa";tässä terminologian valinnassa näkynee matemaatikoiden ja fyysikoiden välinen ero).
Kenties tähän viittaa kvanttimekaniikan ns.mittausongelma,jonka ydin on matemaattisesti hal- litsematon "aaltofunktion romahdus" ja jota vain tämän vuoksi pidetään epätyydyttävänä. Var- sinaista fysikaalista ongelmaa ei asiaan liity. Joka tapauksessa selvää on,että emme tule tun- temaan rajojamme ellemme koko ajan pyri porautumaan yhä lähemmäs maailman substans- sia ja etsimään Pekosen haihatteluna pitämää Teoriaa kaikesta. ”
RK: Tyhjää pulinaa noiden todellisen tieteellisen merkityksen kannalta! Tutkimuksen lähtökoh- daksi ei tarvitse, eikä pidä, ottaa ”teoriaa kaikesta”, jo mainitsemistani syistä! Parasta tutkia vain edelleen niitä erikoistapauksia!
JOS olisi "kaikenteoria", kyllä se lopulta sitäkin kautta löytyisi!
"Lokaalia" fysiikan teoriaa ei voida pitää sen takia automaattisesti "vääränä", että se JOILTA- KIN OSIN EI SOPISI YHTEEN KAIKENTEORIAN IDEAN KANSSA, mitä "kaikenteorian" ottaminen (aksiomaattiseksi) lähtökohdaksi" mm. merkitsisi metodisesti!
KE: ” On syytä korostaa, että tässä prosessissa uuden metafysiikan -- eli teoreettisen fysii- kan -- rooli poikkeaa vanhasta siinä, että se ei milloinkaan kadota empiriaa silmistään. "
RK: TIETEENFILOSOFIAN, "metafysiikakin"!, 'empiria' ovat tieteelliset teoriat ja niiden histo-riallinen kehitys. Filosofiatieteet eivät tee "omia" luonnontieteelisiä kokeita "OHI" itse luon- nonteiteiden (tai jos tekevät, ja saavt tuloksia, on syntymässä uusi luonnontiede).
LUONNONTIETEEN kuten fysiikan 'empiria' on kyllä ilmiönä LUONNONTIETE(ID)EN FILOSO- FIAN TUTKIMUSKOHDE spesifinä yhteiskunnallisen KÄYTÄNNÖN (kaiken totuuden viimekä- tisen historiallisen KRITEERIN , koetinikiven) muotona.
Mutta itse LUONNONTIETEET EIVÄT "TUTKI EMPIIRISESTI EMPIRIAA",mikä tarkoittaisi tar- kasti ottaen,että OTETTAISIIN SKEPTINEN KANTA OBJEKTIIVISEN TODELLISUUDEN OLE- MASSAOLON TAI TIEDONSAANTIMAHDOLLISUUDEN SUHTEEN SIITÄ,vaan ne tutkivat itse sitä objektiivista, luonnontieteet nimenomaan MATERIAALISTA TODELLISUUTTA
OBJEKTIIVINEN TUTKIMUSKOHDE määrää TIETEENALAN. ja on sen olemassaolon edellytys.
Enqvist ei nyt kerro, kumpi se hohde nyt hänen uudelle "yhdistelmätieteelleen" on: empiria, vai objektiivinen todellisuus!
ENNUSTAVATKO TEORIAT VAIN (UUSIA) EMPIIRISIÄ HAVAINTOJA, vai objektiivisen todelli-suuden materiaalista käyttäytymistä!?
JOS "vastaus" on edellinen, niin mitä ne teorist KUVAAVAT? VAIN KOKEITAKO?
Ensin mainittu vastaus, ja metodologinen vaatimus, että metafysiikassa/dialektikassa(kaan) EI SAA TEHDÄ MATERIAA(LISTA TODELLISUUTTA) KOSKEVIA AKSIOOMIA,JOITA EI VOI VÄLITTÖMÄSTI KOKEILLA (esimrkiksi hypoteesia gravitonista), ja että ylipäätään "kokeet kertovat vain kokeista" mutta eivät objektiiviseta todellisuudesta, on Ernst Machin tuhoisaa "sosialidemokraattista luonnontieteen filosofiaa", jossa "totuus" päätetään viime kädessä ää- nestämällä...,ja joka merkitsee tieteen sekoittamista ilmiönä täysin politiikan kanssa."Tulok-sista" tieteen kannalta tiedetään niin Machin ajan Itävallasta (ja Saksasta) kuin tämän päivän Suomessakin...
Sitäkö Enqvist silmänkääntötempullaan ajaakin takaa...?
KE: " Kukapa olisikaan voinut pelkän ajattelun,pelkän päättelyn avulla -- olipa se luonteeltaan sitten filosofista tai matemaattista -- päätyä esimerkiksi kvanttimekaniikkaan? "
RK: Ei siihen kukaan ikinä pelkkien kokeidenkaan avulla olisi voinut päätyä.
Muuten: MUODOLLINEN LOGIIKKA SISÄLTYY KYLLÄ KAIKKEEN EMPIRIAAN, KOEME-NETTELYYN, YHTENÄ TESTATTVANA OSANA FYSIIKAN JA MATEMATIIKAN OHELLA (Poincarén periaate), vaikkei se itse materiaaliseen todellisuuteen sisällykään!
KE: "Kuka filosofi olisi voinut aavistaa,että sellaiset aristoteeliset substanssiominaisuudet ku- ten kovuus tai avaruudellinen paikka ovat ainoastaan efektiivisiä (ja emergenttejä) käsitteitä? ”
RK: Ne ovat kyllä aivan todellisia, vuorovaikuttavia ilmiöitä...
'Olemassolo' on "vuorovaikuttamista", vuorovaikutusten piirissä ilmenemistä.
KE: ” (On todennäköistä,että myös aika ja avaruus ovat efektiivisiä käsitteitä eivätkä siis liity maailman substanssiin; näin on asian laita mm. säieteorioissa, jotka pyrkivät yhdistämään kaikki tunnetut perusvuorovaikutukset.) ”
Aika ja avaruus ovat kyllä TODELLISIA ILMIÖITÄ (eivät suinkaan vain ”käsitteitä”, kuten Kant ja Mach luulivat...)
KE: ” Nämä huomiot sisältävät hyödyllisen metafyysisen opetuksen.Tänään voimme sanoa, että maailman perusrakenne, mikä se sitten onkaan, toteuttaa varmastikin kvanttifysiikan meille outoja sääntöjä; Einsteinin unelma kvanttifysiikan alla uinuvasta klassista fysiikkaa muistuttavasta rakenteesta on kuollut ja kuopattu. ”
RK: Tuo on totta.
KE: ” Emme kykene mieltämään kvanttitodellisuutta ja sitä kautta maailman substanssia, mutta tämä ei suinkaan ole varsinainen ongelma;emme muutenkaan ymmärrä matematiikkaa -- kompleksilukuja, n-ulotteisia avaruuksia,Chernin luokkia, ja niin edelleen -- kuin formaalissa mielessä. Oleellisempi kysymys on, miksi välitön todellisuutemme näyttää tottelevan klassi- sen fysiikan selkeitä sääntöjä. Modernin metafysiikan vastaus on tämä: todellisuutemme on emergentti, mutta se ei kuitenkaan ole enemmän kuin osiensa summa. ”
RK: Tässä Enqvist suuntautuu myös SYSTEEMITEORIAN ”KIISTÄMISEEN”!
KE: ” Päinvastoin,arkitodellisuutemme on kaukana kvanttitodellisuudesta siksi, että havainto-avaruutemme on niin karkea. Se hukkaa informaatiota keskiarvottamisen ja likiarvoistamisen kautta ja on tässä mielessä ainoastaan efektiivinen eikä yksikäsitteisesti palautettavissa todellisuuden perusrakenteisiin. ”
RK: Enqvist määrittelee 'informaation' käsitteen päin mäntyä: KAIKKI MONIMUOTOISUUS ei ole informaatiota, vaan informaatio liittyy aina OLIOIDEN VAIKUTUKSIIN TOISIINSA, se on ikäänkuin varastoistua vuorovaikutusta, jonka avulla toteutuneen vuorovaikutuksen piirteitä voi- daan toistaa ja MONISTAA. Itse asiassa tämäkin on HEIJASTUS, ja informaatio on aiankin teknisesti sen BITEISSÄ MITATTAVISSA OLEVA OSA-ALUE.
KE: ” Tämän vuoksi metafysiikka ilman fysiikkaa ei milloinkaan voi toivoa kykenevänsä sanoa mitään oikeaa,oleellista tai lopullista maailman substanssista.Matematiikka on liian kattavaa; pelkkä filosofinen järkeily efektiiviseen todellisuuteensa vangittuna liian rajoitettua. Siksi meidän on pakko kääntyä fysiikan puoleen.
Kari Enqvist ”
Katsotaan seuraavaksi, keiden tai minkä puoleen
Bolšaja sovjetskaja entsiklopedija nyt myös englannisksi Great Soviet Encyclopedia, maailman paras tiedetietosanakirja kääntyy:
(lat. substantia = pohja(na),perusta(na oleva)) – olemus, se,joka on pohjana), objektiivinen todellisuus (tai sen osa) tarkasteltuna sen sisäisen ykseyden (yhtenäisyyden) kannal- ta; materia sen kaikkien liikemuotojen ykseyden näkökulmasta;äärimmäinen (syvin) perusta, joka mahdollistaa aistimellisen monimuotoisuuden ja ominaisuuksien muuntelun palauttami- sen johonkin pysyvään, suhteellisen vakaaseen ja itsenäisesti olemassaolevaan.
Jonkin filosofisen konseption yleisen suuntautumisen mukaan erotetaan yksi substanssi (monismi), kaksi substanssia (dualismi) ja joukko substansseja ((ontologinen) pluralismi).
Filosofian historiassa substanssi on tulkittu eri tavoin:substraatiksi (=(kasvu)alustaksi),kon- kreettiseksi erityislaaduksi, olemukselliseksi ominaisuudeksi, sellaiseksi, joka voi olla itse- näisesti olemassa, kohteen perusteeksi ja muutosten keskiöksi, loogiseksi subjektiksi.
Jo antiikin filosofiassa erotettiin erilaisia substansseja, jotka määriteltiin olioiden muutosten substraatiksi tai alkuperustaksi (esimerkiksi Demokritoksen atomit tai Empedokleen neljä alkuainetta).
Aristoteles samaisti substanssin ”ensimmäisen olemuksen” kanssa määritellen sen olion täs- tä erottamattomaksi perustaksi,sen ainutlaatuisuudeksi (=ominaislaaduksi,RK). Substanssin ontologisten erityistuntomerkkien rinnalla Aristoteles osoittaa substanssin loogisia tuntomerk- kejä: substanssi päätelmän subjektina,mutta ei predikaattina, substanssin ilmaistavuus koht- een lajin ja alkuperän muodossa jne.(Tässä puhutaan juuri SUHTEELLISESTA substanssista TIETYN OLIOJOUKON yhteisenä materiaalisena perusaineksena: periaatteessa kaikki sub- stanssi voidaan aika tarkkaan käsittää noin,kun ”kaiken substanssia” jo kuvaa 'materian' käsi- te, RK.) Aristoteleen 'muodon' tulkinta alkusyynä, joka aiheuttaa kohteen (olion) määrittynei-syyden (määrittää (erillisen) kohteen) toimi lähteenä paitsi henkisen ja esineellisen substans- sin erottamiselle,myös riidoille ns.'substantiaalisista muodoista',joita käytiin kautta keskiajan filosofian (kts.nominalismi,(käsite)realismi).
Uuden ajan filosofiassa erotetaan kaksi 'substanssin' analysoinnin linjaa.
Ensimmäisen niistä,joka liittyy substanssin ontologiseen käsittämiseen olemisen viimekäti- senä perustana,aloitti empirimissä Francis Bacon SUBSTANTIAALISTEN MUOTOJEN laa- dullisen kuvauksen tietä samaistaen substanssin konkreettisten oloiden muodon kanssa. "
(Tuossa seuraavassa lähteessä (Oizerman) sanotaan, että olioiden OMINAISUUKSIEN muodoa, tämä pitää tarkistaa Baconin omista teketeistä)
RK: Tässä kohdassa otan toisesta lähteestä, M.T.Iovtšukin, T.I.Oizermanin ja I.J.Štšipanovin ”Filosofian historia I:stä” tarkemmin tuosta Baconin muoto-opista,joka muoto siis,jälleen kerran,tarkoitti sekä kappaleen että liikkeen muotoa, ja sama sisältö (”materia”,sama kuin nykyään sisältö, pilkulleen) saattoi käyttäytyä eri tavoin riippuen ”liikkeen muodosta” siinä.
Samalla selviää, mistä Bacon ja (mm. idean ”kaikenteoriasta” ensimmäisenä esittänyt) René Descartes skabasivat.
" Baconin materialimi. Oppi muodosta
Selostaessaan Baconin materialistista oppia materiasta ja sen liikkeestä Marx kirjoittaa: "Lii- ke on materian ominaisuuksita ensimmäinen ja tärkein,ei vain mekaanisena,matemaattisena liikkeenä, vaan myös "viettinä" (drive), "elämänhenkenä", "vireenä"..." Materian elementaariet muodot ovat "eloisia", "yksilöllistyviä", oliolajeille ominaiset eroavuudet aikaansaavia olemus-voimia. "
Materian luonteeseen kuuluvien muotojen tutkiminen oli Baconin mukaan oikean induktion perustehtävä, Muoto (form) oli oliolle kuuluvan ominasuuden materiaalinen olemus. Niinpä lämmön (olemassaolo)muoto oli tietty liikelaji. (Bacon esittikin pilkulleen oikean teorian läm- mön olemuksesta. Lämpö oli hänen mukaansa ”pienen mittakaavan mekaanista liikettä”, sa- moin paine, minkä sitten kokeellisen tieteen harrastaja Robaird O'Bhaoill (Robert Boyle) pitkälle todisti oikeaksi. RK) Oliossa yhdenkään ominaisuuden muoto ei ole erillään tämän olion muista ominaisuuksista.Jotta voitaisiin löytää jonkin ominaisuuden muoto, täytyy elimi- noida oliosta kaikki, mikä vain satunnaisesti liittyy esitettävään muotoon,ja mikä ei kuulu tar- kastelun alaiseen ominaisuuteen. Tämä toimitus... ei voi olla reaalista poistamista, koska oliossa kaikki sen piirteet kuuluvat yhteen. Kyseessä on looginen poisto eli abstraktio.
Bacon kehitteli materialistisen näkemyksen muodosta polemiikissa Platonin ja Aristoteleen spekulatiivista muotokäsitettä vastaan. Fysikaalisessa katsannossa muoto on Baconin mu- kaan niiden alkeishiukkasten liikettä,joista olio koostuu. Olion ominaisuudet eli kvaliteetit ovat yhtä materiaalisia. Materialle on Baconin käsityksessä ominainen aistilaatujen ääretön moni- naisuus. "Materialismi kätkee Baconin, ensimmäisen luojansa, kohdalla vielä naiivilla tavalla kaikinpuolisen kehityksen idut sisäänsä.", sanoo Marx.
Materialistisesti perustellun induktioteorian lisäksi Bacon kehitteli uuden tieteiden luokittelun, joka lähtee tietokykyjen erilaisuudesta: Muistiin nojaa historia ja mielikuvitukseen runous. Ymmärrykseen (ajatteluun) pohjautuvat filosofia, matematiikka ja luonnontiede.
Tiedon varsinainen tehtävä on syiden tutkiminen.Syyt jakautuvat vaikuttaviin syihin (joita taval- lisimmin kutsutaanvain syiksi) ja tarkotussyihin eli päämääriin (arvoihin, RK). Fysiikka tutkii vaikuttavia syitä ja metafysiikka "tarkoitussyitä". Luonnontieteen tehtävä on vaikuttavien syi- den erittely. Sen vuoksi Bacon piti fysiikkaa luonnontutkimuksen ytimenä.Luonnontutkimusta käytetään käytännäöllisen elämän kohentamiseksi.Mekaniikka soveltaa vaikuttavia syitä ja "luonnonmagia" "tarkoitussyitä" koskevaa tietoa ('magia' tarkoittaa "materiaan vaikuttamista hengellä"...).
Matematiikalla ei Baconin mukaan ole omaa "päämäärää" (hyödynnettävää objektiivista tutki- mus kohdetta luonnossa, RK) vaan se on pelkkä luonnontutkimuksen apuneuvo. (Tässä koh- dassa hän siis erehtyi, mutta veti tästäkine räitä oikeita johtopäätöksiä, kuten että Auringon ja Maan keskinäisiä liikkeitä koskevien laskujen on johdettava samoihin tuloksiin siitä riippu-matta, kumpaan taiavaankappaleeseen koordinaatisto kiinnitetty, jos kaikki vaikuttavat tekijät otetaan oikein huomioon.)
Tiedon viimeinen osa-alue on ihmistä (ja yhteiskuntaa,RK) koskeva tieto eli "antropologia":se tarkastelee ihmistä joko erillisenä yksilönä tai yhteiskunnan jäsenenä. Jälkimmäisessä ta- pauksessa liikutaan politiikan alueella. Politiikan tuntemus on Baconin mukaan niiden hen- kilöiden yksinoikeus, jotka ovat kokonaan antautuneet valtion hallintaan (heillä ei saa esimer- kiksi olla ykstyisiä bisneksiä, vaan heidän pitää elää valtiolle ja valtiosta; sen sijaan TAVALLI- SELLE KANSALAISELLE Bacon ei sälytä tuollaisia velvollisuuksia!). Ihmisyksilöä tutkivat tie- de jakautuu fysiologiaan,joka tutkii ruumista,ja psykologiaan, jonka tutkimuskohde on "sielu". Sielulla Bacon käsitti jotakin materiaalista. Tosin hän antoi periksi tuon ajan yleisesti hyväk- sytyille katsomuksille erottamalla luonnontieteellisen tutkimuksen kohteena olevasta sielusta 'hengen',joka hänen mielestään "opitaan ilmoituksen perusteella" (ja silläkin hän tarkoitti pää- asiassa MORAALIA, eikä tuossa oppimistavassa tarvitse välttämättä olla mitään erityisen idealistista). "
” Tätä laadullista substanssikäsitystä vastaan R. Descartes asetti käsityksen kahdesta (peri-aatteellisesti täysin erilaisesta) substanssista: materiaalisesta (jolle oli ominaista jatkuvuus ja määrällinen muuttuvuus) ja henkisestä (ajatuksellisesta). "
(RK: René Descartes,1596-1650, muistutti sekä opiltaan että taustaltaan monin tavoin Isaac Newtonia (joka kuitenkin sanoissaan vilpillisesti tai sitten viitsimättä perehtyä asiaan kunnol- la vannoi Baconin induktionismin nimeen eikä Descartesin, ). Molemmat jäivät lähes synty- mästään toisesta vanhemmastaan orvoksi, Descartes äidistään, joka kuoli keuhkotautiin, Newton isästään, ja he joutuivat ensimmäisiksi kymmeneksi elinvuodekseen ”syviä” paikalli- sia ilmeisesti germaaniskristillisiä näkemyksiä edustaneiden isovanhempien kasvatettaviksi. Sieltä molemmat siirtyivät tiukkojen kirkollisten fundamentalistien koulunpenkille. Molemmat olivat erittäin hyviä mutta sairastelevia, oppilaita, jotka saivat erivapauksia, ja oppivat sellaisia pitämään itselleen itsestäänselvyyksinä, eikä sellaisten lypsämisellä ollut myöhemminkään juuri äärtä eikä rantaa,kuten Newtonin ”parlamentaarikonurakin” osoittaa. Descartes sai eriva-pauden jopa tulla kouluun pysyvästi puolilta päivin, koska häntä ei kuitenkaan saatu pysy- mään aamulla tunneilla hereillä.
Molemmat olivat suurin piirtein samalla opilla kerettiläisiä uskonfundamentalisteja.
Descartes oli syntyisin Bretagnen kelttiläisalueelta, jossa hänen isänsä Joachim (des Cartes = Kortti-, Pykälä- Joachim on heprealaisen nimen germaaninen muoto) toimi alueellisen itse- hallintoelimen neuvosmiehenä (maakuntavaltuutettuna). Poika René suoritti lakialan tutkinnon (isänsä mieliksi),ja opiskeli sen rinnalla kaikkea maan ja taivaan väliltä, kuten lääketiedettä ja matematiikkaa, mutta ei koskaan tullut toimimaan päivääkään tuomarina tai muunakaan laki- miehenä.Sen sijaan hän toimi armeijassa (ilmeisesti lääkärinä),ja tykkäsi olla tässä hommas- sa erityisesti rauhan aikana,niin että värväytyi välillä naapurimaan Hollanninkin armeijaan.Var- sinaisen päätoimeentulonsa hän kuitenkin hankki siitä, että myi isänsä kuoleman jälkeen osuutensa suvun ikimuistoisista tiluksista ja sijoitti rahat. Ne tuottivat yleisen taloudellisen nousun oloissa hyvin. Tämä toimi tarkoitti myös, että hän ei tavoitellut aatelisarvoa, tuota sil- loisen yhteiskunnan korkeinta sosiaalista täyttymystä, joka tarkoitti myös verovapautta, joka oli tapana myöntää kolmen sukupolven asiokkaasta kruununpalveluksesta, jonka hänen isän- sä ja stilaslääkärivaarinsa olivat hyvin pedanneet. Tuota vosimelkein sanoa protestiksi ja epä- luottamuslauseeksi kruunulle.
Hän uskoi sairastavansa keuhkotautia, ja kärsi kylmäntunteesta,mahdollisesti ruuminlämmön vaihteluista, josta syystä hän pyrki aina oleilemaan mahdollisimman kuumassa paikassa. Analyyttiseen geometriaan johtaneen välähdyksensä (joka ei kyllä ollut aivan uusi kirkollis- ten matemaatikkojen piirissä) velmu välskäri väittää saaneensa Baijerin sodan aikana maa- tessaan oloaan parantelemassa paikallisen ison maalaistuvan leivinuunissa.
Muutettuaan Ruotsiin hänen keuhkonsa uudessa ilmanalassa tosiaankin poksahtivat, ja hän kuoli keuhkokuumeseen. (Hän oli myös pohjattoman pettynyt ja sydämistynyt, ettei päässyt- kään kuningattaren välittömään lähipiiriin,vaikka tämä oli hänet maahan kutsunut. Hänen olisi pitänyt jatkaa Suomeen, jossa kartanoissa joka ilta saunottiinkin (ainakin väki), vaikkapa Ke- miön tuolloisen herran marsalkka Laiska-Jaakko de la Gardien (joka on haudattu Ruotsin toi- seksi arvovaltaisimmalle paikalle heti Kustaa Waasan jälkeen...) tiluksille, jossa hänen tieto- jaan ja taitojaan taatusti olisi osattu arvostaa ja hyödyntää, eikä jäädä sinne Kristiinan kolk- koihin nurkkiin suotta luuhaamaan. Ei sen päähän mitään uutta kuitenkaan jäänyt...)
Descartes ei tietääkseni todistanut matematiikassa mitään järisyttävää, eikä kartesiolainen koordinaatistokaan ole nimestään huolimatta hänen keksintönsä. Siitä huolimatta Newton ja Leibnitz jatkoivat matematiikan kehitystä siitä, mihin Descartes oli lopettanut.
Soveltaessaan analyyttistä geometriaansa Galilein mekaniikkaan Descartes esitti ensimmäi- senä tallella olevassa kirjallisessa muodossa impulssimomentin (drallin) säilymisen lain.
Hänellä oli kuitenkin analyyttisen geometrin lisäksi toinenkin kaikkeen myöhempään tietee- seen vaikuttanut suursaavutus: lääketieteen, fysiologian ja psykologian alalta:hän esitti koke- mustietä neurologisen REFLEKSIN käsitteen.Hän oletti tasan oikein keskushermoston ohjaa- van kaikkia refleksejä, jotka jakautuvat ihmisellä tahdonalaisiin ja siitä riippumattomiin, ja hän todensi havaintotietä laadullisen eron ihmisen ja eläinten ”reagoinnin” välillä, jonka hän kuiten- kin tulkitsi päin mäntyä.Hänen mukaan eri hermoradat (al-ferentit>afferentit) tuovat keskusher- mostoon refeleksitietoa, ja eri radat (ex-ferentit > efferentit) sitä vievät (takaisinkin) reagoivaan elimeen, jolla tavalla asia onkin.
Jos hänet halutaan lukea nykyaikaisen luonnontieten ja sen filosofian perustajien joukkoon (Baconin itse nykyaikaisen kokellisen luonnotieteen perustajan Galein (hänkin kerettiläinen uskonfundamentalisti) rinnalle, hän kuuluu siihen joukkoon REFLEKSIOPPINSA takia, eikä filosofiansa (joka oli täysin avutonta verrattuna Baconinn) tai matematiikan oppikirjansa takia.)
" Dualismin vaikeudet substanssien keskinäisten suhteiden ”selittämisessä” ”voitti” Baruch Spinoza panteistisen monismin pohjalta: hänelle ajattelu ja ulottuvuus (avaruudellisuus) eivät olleet kaksi substanssia, vaan yhden substanssin kaksi attibuuttia. (Tässä on sikäli etäistä järjentynkää, että mateian ns. HEIJASTAVUUS eli vuorovaikuttavien olioiden kuvautuminen toistensa MUODOLLISISSA ominaisuuksissa, jolla vuorovaikutuksen piirteitä voidaan mm. monistaa, näyttää olevan materian yleimääre, joka todella rinnastuu aikaan ja avaruuteen, eikä nopiden keskinäisiä suhteita mm. voida määritellä ilman signaaleja koskevia aksioomia. Ajattelu on heijastuksen korkein muoto, jota esiintyy vain ihmisyhtyeiskunnassa.) ”
” Toinen substanssin analyysilinja on substanssin käsitteen,sen mahdollisuuden ja välttämät- tömyyden tieteelliselle tiedolle gnoseologinen (tieto-opillinen) pohdinta. Sen aloitti John Locke substanssin analyysissään yhtenä vaikeista/(kootuista useista eri ajattelumuodoista, joista osa voi olla tosia ja osa ei, 'idean' merkityksen mukaisesti, RK) ideoista ja substanssin idean empiristis-induktiivisen perustelun kritiikillään.
G. Berkeley kiisti ylipäätään kaiken materiaalisen substanssin, mutta salli henkisen sub- stanssin olemassaolon.
D. Hume kiisti sekä materiaalisen että henkisen substanssin olemassaolon ja näki substans- sin ideassa vain havaintojen hypoteettisen assosiaation jokisikin kokonaisuudeksi, joka on tunnusomaista arki- mutta ei tieteelliselle ajattelulle.
I. Kant elvytti 'substanssin' käsitteen gnoseologisen analyysin osoittaen tämän käsitteen vält- tämättömyyden ilmiöiden tieteellisteoreettiselle selittämiselle. `Substanssin' kategoria Kantin mukaan ”... on havaintojen kaikenlaisen synteettisen yhtenäisyyden ehto, että on kokemusta... ”.
Erotukseksi epädialektisesta substanssikäsityksestä muuttumattomana aineellisena SUB- STRAATTINA (ominaisuudettomana substanssina, ”alustana”) Kant tarkasteli substanssia jonakin sisäisesti muuttuvana.
Tätä lähetymistapaa kehitti edelleen G.Hegel, joka eriytti substanssin sisäisen ristiriitaisuu- den, sen itsekehityksen. Mutta dialektista asettamusta substanssista oliona, joka kehittää oman sisältönsä (omaa sisältöään) Hegel ei saanut aikaan, sillä hänelle substanssi on ”idean” eikä todellisuuden kehitysvaihe.
Nykyiselle porvarilliselle filosofialle on luonteenomaista kielteinen suhtautuminen 'sub- stanssin' kategoriaa ja sen roolia kohtaan tiedostuksessa, mikä liittyy tietyssä määrin huomion lisääntymiseen systeemejä, yhteyksiä ja suhteita kohtaan tieteessä.
(Ei se marxismissakaan ainakaan luonnontieteen filosofiassa kaikkein keskeisimpiä ole aina ollut, mihin esimerkiksi S.T. Meljuhin mainitseekin erinomaisessa teoksessaan ”Filosofskie problemy jestestvennyh nauk” (Luontotieteiden filosofisia kysymyksiä, 1986), mutta se on kategorioita, joka voi ”nousta arvossa”. RK).
Siihen liittyen luontotieteissä säilyy tendenssi etsiä yhtä substanssia (”alkumateriaa”).Erilai- sissa uuspositivismin konseptioissa substanssin käsite ymmärretään ”arkiajattelun jään- teeksi”, joka on päässyt tieteeseen todistamattomana tapana kahdentaa maailma ja naturali- soida havainnot. Toisaalta substanssin käsitteen kritiikki yhtyy materialimin kritiikkiin ja toi- saalta syysuhteen käsitteen ja kausaalisen selittämisen kiistämiseen, yrittäen korvata ne kuvaamisella ( Pierre Duheme ) tai ”funktionaalisella suhteella” ( Ernst Cassirer ).
Joukossa nykyisiä porvarillisia virtauksia (eksistentialismissa, filosofiassa arkikielessä) sub- stanssin käsitettä pidetään naturalistisen metafysiikan lähtökohtaperiaatteena,ja sen syntyä selitetään indoeurooppalaisten kielten erityisellä rakenteella, jolle on ominaista lauseen sub- jektin ja predikaatin vastakkainasettelu. Tämän substanssin käsitteen tulkinnan rinnalla on joukko suuntauksia, joissa on säilynyt tradionaalinen substanssikäsitys (uustomismi, uusrealismi).
Jotkin 1900-luvun porvarillisen filosofian idealistiset suunnat pyrkivät löytämään kulttuurin ja ihmisen olemassaolon – arvon substanssia uuskantismista, elämäntarkoitusta elämänfilosofiasta.
Dialektisen materialismin oppia substanssista kehitti Karl Marx analyysissään kapitalistises- ta tuotannosta ja arvomuodoista (”Pääomassa” abstraktinen työ (engl. labour) katsotaan vaihtoarvon ja muiden arvomuotojen substanssiksi).
Dialektisen materialismin näkökannalta substanssin kategoria on yksi materian universaalis-loogisista luonnehdinnoista sen omien muutosten syynä, objektiivisen todellisuuden syysuh- teisen selittämisen muoto. Päin vastoin kuin fenomenalismi, joka kiistää substanssin katego- rian,marxismi alleviivaa sen välttämättömyyttä todellisuuden tieteellisteoreettiselle analyysille. Lenin tuo esiin juuru tämän vaatimuksen: ” Toisaalta täytyy syventää materian ymmärtämistä substanssin tiedostamista (ymmärtämistä) myöten ilmiöiden syiden löytämiseksi. Toisaalta syiden todellinen tiedostaminen on tiedo(stukse)n syvenemistä (syventämistä) ulkoisista ilmi- öistä substanssiin” (Lenin, Kootut, ven. 5. painos, nide 29, s.142-143).
Mitä sellaisella ”monadilla” (milloinkin) tarkoitetaan?
(kr. monás, gen, monados – yksikkö, ainoa), käsite, jota käytetään joukossa filosofisia järjestelmiä merkitsemässä olevaisen konstitutiivisia elementtejä.
Antiikin filosofiassa tämän käsitteen keskeisen maailmaaselittävän periaatteen ominaisuu- dessa toi kehiin pythagoralaisuus, joka näki luvussa ja verrannossa (proportsija) olioiden alkuperustan.
Pythagoralaisilta monadin käsite tuli Platonille (Filebos-dialogi) ja Platonilta uusplatonismiin, jossa se sai panteistisen tulkinnan ”Alkuykseytenä”,joka ilmentyy ja uusintaa itsensä olioiden moninaisuudessa emanaation välityksellä.
Uuden ajan filosofiassa 'monadin' käsite sai Nikolaus Cusanuksen ja Giordano Brunon pan- teistisen tulkinnan. Brunolla monadit heijastavat ääretöntä maailmankaikkeutta mikrokosmok- sen ja makrokos- moksen vastaavuuden periaatteella. 1600-luvulla monadin käsitteellä on tär- keä rooli espanjalaisen skolastikon F. Soaresin, englantilaisen platonistin Henry Mooren ja saksalaisen luonnonfilosofin F. M. Helmontin filosofiassa.
” 'Monadi' on koko filosofisen järjestelmän avainkäsite G.W.Leibnitzilla,joka ideoi erityisen mo- nadiopin,” monadologian ”. Leibnitzin määritelmän mukaan monadi on yksinkertainen jaka- maton aktiivinen alkeissubstanssi/substanssialkio, jolla on ”henkinen luonne” (se ja sama MUODOLLISEN LOGIIKAN ”TODELLISUUSLUONTEEN” KANNALTA, ideaalinen (henkinen) vai materiaalinen, kun kuiten- kin ihmisen keksimä muodollinen logiikka on "kirjoitettu itse materian ominaisuudeksi"! RK), johon vaikuttaa koko maailma ja joka heijastaa koko maailmaa.(Tämä ei ole sitten ainoa 'monadin' määritelmä, vaan tämä on (pan)teistisen idealismin sellainen; olennaista on jakamattomuus, ja se, että mikä tahansa maailman ”todellinen ominaisuus” kussakin monadissa joko on tai sitä ei ole lainkaan; on pelkästään ”loogista” että Liebnitz joutui kiinittämään materian heijastavuusominaisuuden kuhunkin monadiin erikseen, koska muuten sitä ei olisi saanut oikeastaan olettaa minnekään..., RK). (Kukin) monadi on ääretön joukko (”ykkösiä ja nollia” nykykielellä, RK) ja ne ovat toisiinsa nähden ” ennaltasäädetyssä harmoniasuhteessa
” (joka on Leibnitzin selitys luonnonlaeille ja niiden olemassaolomuodolle). Monadien ideaali- nen luonne sulkee pois niiden keskinäisen vuorovaikutuksen (tässä suhteessa Leibnitzin monadit ovat aivan erilaisia kuin Newtonin ”atomit”),josta syystä "harmonia perustuu Jumalan säätämään yhteenteensopivuuteen".
Objektiivisen idealismin klassisena oppina Leibnitzin monadologialla oli tuona aikana tärkeä rooli dy- naamisen, (idealistisesti) dialektisen lähetymistavan luontoon leviämisessä.Siihen sisältyi myös sellaisia ideoita kuin olioiden kaikenkattavan vuorovaikutuksen periaate, luon- nonlakien yhdenmuotoisuuden periaate, säilyvyysperiaate, idea kaiken muuttuvuudesta ja itsekehtyksestä jne.
” Leibnitzin jälkeen 'monadin' käsitettä kehitettiin Christian Wolffin idealistisen rationalismin koulukunnan hengessä. 1800-luvulla monadologia sai vastakaikua saksalaisten filosofien Johann Herbartin, Herman Lotzen ja muiden katsomuksissa, ja 1900-luvulla Edmund Husserlin (Saksa), Alfred Whiteheadin (Englanti) ja Ricard Hönigswaldin (Saksa, USA) näkemyksissä. Monadologinen lähestymistapa oli pohjana monien personalismin edustajien näkökannoissa ( Charles Renouvier , H. Karr, John McTaggart )
G. G. Majorov
matematiikassa, logiikassa, tieteen metodologiassa,tietoteoriassa,jonkin luontotieteellisen tai abstraktis-deduktiivisen teorian elementeille (ilmaisuille, kaavoille, symboleille jne.) eri tavoin annettujen merkityksien joukko (niissäkin tapauksissa, kun siten tarkasteltavaksi otetaan itse tämän teorian elementit, jolloin puhutaan myös symbolien, kaavojen jne. tulkinnasta).
'Tulkinnan' käsitteellä on suuri tietoteoreettinen merkitys: sillä on tärkeä rooli tieteellisten teo- rioiden rinnastamisessa niiden kuvaamiin todellisuudenaloihin, erilaisten teorianmuodostusta- pojen kuvaamisessa ja niiden keskinäisten suhteiden muutosten ominaispiirteissä tiedostus-prosessin kehityskulussa.
Koska jokainen tieteellinen teoria on tarkoitettu ja muodistettu kuvaamaan jotakin objektiivi- sen todellisuuden aluetta, tämä todellisuudealue toimii sen (teorian) ”luonnollisena” tulkintana.
Mutta sellaiset ”täsmätulkinnat” eivät ole ainoita mahdollisia edes klassisen fysiikan ja mate- matiikan siällöölisille teorioille”: siten mekaanisten ja sähköisten värähtelijöiden samoin dif- ferentiaaliyhtälöin kavatusta isomorfismista seuraa välittömästi, että samoille yhtälöille on mahdollista vahintään kaksi aivan eri tlkintaa.
Vielä paljon suuremmassa määrin tämä on tunnusomaista abstraktisdeduktiivisille loogisma-temaattisille teorioille, joille ovat mahdollisia paitsi erilaiset myös ei-isomorfiset tulkinnat. Nii- den ”luonnollista” tulkinnoista voi puhua vain varauksin. Abstraktisdeduktiiviset teoriat voivat liittyä tulkinnallisesti toisiinsa ilman niiden termien ”kääntämistäkin” ”fysiikan kielelle”.Esimer- kiksi minkäänlaisista fysikaalisista tulkinnoista riippumatta Lobačevskin geometrian käsitteet voidaan tulkita Eukleideen geometrian termein. Erilaisten deduktiivisten teorioiden keskinäis- ten tulkintojen mahdollisuuden keksimisellä oli valtava merkitys sekä itse deduktiivisten tietei- den kehitykselle (aivan erityisesti niiden suhteellisen ristiriidattomuuden todistamisvälineenä), että niihin liittyvien nykyaikaisten teoreettistiedostuksellisten konseptioiden muodostamiselle. ”
Yhteenveto:
Ehkä ”henkisiä” eivät ole Enqvistin ”monadit”,joilla hän kirjoittelee ihmisen keksintöä olevan muodollisen logiikan erillisten teorioiden niiden sisällä vaikuttavasta mallin lainalaisuudesta OBJEKTIIVISEN TODELLISUUDEN MATERIAALISEKSI RAKENNEPIIRTEEKSI.
Mutta se ("henkisyys") ei ole asian perusvirhe, vaan itse perusteeton monadologinen aksioo- ma maailmankaikkeuden koostumisesta ”monadeista,joissa mikä tahansa "todellinen ominai- suus" kussassakin JOKO TÄYDELLISESTI ON TAI SITÄ EI OLE LAINKAAN.
Maailmankaikkeus ei koostu MISTÄÄN MONADEISTA, koska silloin esimerkiksi dialektisia vastakohtia ei olisi olemassakaan. Muodollinen logiikka ei myöskään koskaan pidä ehdotto- man absoluuttisesti yhtä tuon yllä mainitun ontologisen taustaoletuksensa kanssa, mikä il- menee mm. siinä, että JOKAISELLA LUONNONTIETEELLISELLÄ TEORIALLA ON SOVEL-LETTAVUUTENSA RAJAT.
Muodollisloogisten vastakohtien lisäksi on olemassa DIALEKTISIA VASTAKOHTIA, jot- ka ehdottomasti edellyttävät toisiaan molempiin suuntiin ollakseen lainkaan olemas- sa. Ns. dialektiikan lait, jotka koskevat tällaisia dialektisia vastakohtapareja, ovat tuollaisten käsiteparien (ilmiöparien) TUNTOMERKKEJÄ.
Jos tällaisia käsitepareja, vaikkapa ´satunnaisuus ja välttämättömyys´, pidetään teorianmuo- dostuksessa kategorisesti toisensa pois sulkevina muodollisloogisina vastakohtina, niin sutta ja sekundaa tulee.
(Tätä kirjoittaessani en ollut vielä lukenut Enqvistin kirjaa "Monimutkaisuus". Olen sen kuiten- kin ostanut, ja suunnittelen arvostelevani edellä mainitulta pohjalta. Perästä kuuluu, sano torventekijä.)
Enqvistin "mullistava" ehdotus fysiikan opetuksen aloittamiseksi kvanttimekaniikasta on sy- vältä perseestä, ja palvelee vain joidenkin akateemisiin virkoihin luikerrelleiden uusideologien "tarpeita" paukutella äärioikeitolaisia poliittisia mielipiteitään "titeen" varijolla.
http://www.tiede.fi/artikkeli/1402/koulun_fysiikka_jumiutui_sadan_vuoden_taakse
PS: Tässä Helsingin yliopiston professorin Sami Pihlströmin kritiikkiä fysiskalismia kohtaan:
Keskustelua:
http://keskustelu.skepsis.fi/html/KeskusteluViesti.asp?ViestiID=344804
Kommentit