(Vapaa-ajattelijoiden poistetulta palstalta)
Kirjoitti: RK (IP rekisteröity)
Päiväys: 18. joulukuuta 2010 09.12

Induktiivinen päättely on tunnusomaista empirismin perinteelle, deduktiivinen päätte-ly taas rationalismin. Todellisuudessa kaikki tieteellinen päättely vaatii noita molempia, ja vielä muitakin päättelyn apuneuvoja.


Induktio (kr.epagoge,lat.inductio – "(sisään)ohjaaminen",aikaansaaminen) on yleis- tysten laji, joka liittyy havaintotulosten ennakointiin edeltävän kokemuksen/kokeen pohjalta.

Juuri tältä pohjalta puhutaan empiirisistä eli induktiivisista yleistyksistä, eli kokeellisista totuuksista, eli loppujen lopuksi empiirisistä laeista.

Eräänä induktion oikeuttajista tieteellisen tutkimuksen käytännössä toimii yhdenmu-kaisten faktojen ryhmien yhteisen tarkastelun tiedostuksellinen välttämättömyys, joka mahdollistaa selittää ja ennustaa luonnon ja yhteiskuntaelämän ilmiöitä.

Induktiossa tämä yhteistarkastelu ilmenee pääsääntöisesti uusien käsitteiden kautta, jotka ikäänkuin ”dekoodaavat” (avaavat) tutkittav(ana olev)ien ilmiöiden ”salatun miele(kkyyde)n”, ja se kiinnitetään determinististen tai tilastollisten lakien formuloinneiksi.

Induktio alkaa tavallisesti havaintojen tai koetulosten analyysista ja vertailusta. Täs-sä yhteydessä näiden tulosten määrän kasvaessa voi ilmetä jonkin ominaisuuden tai suhteen sään- nöllinen toistuvuus. Kokeissa havaittu moninkertainen poikkeukseton toisto vakuuttaa sen universaalisuudesta ja johtaa luonnollisesti induktiiviseen yleis-tykseen – asettamukseen, että juuri siten on asia kaikissa samalaisissa tilanteissa.

Jos jo kokeellisesti tarkastellut tapaukset kattavat kaikki nämä tapaukset, niin induk-tiivinen yleistys on triviaali ja on luonteeltaan lyhyt katsaus faktoista. Sellaista induk-tiota sanotaan 'täyde(llise)ksi' tai 'lopulliseksi', ja usein sitä pidetäänkin deduktiona, sillä sitä voidaan pitää deduktiivisen päätelmän muotona, kuten erityistapauksena tehdään sen idealisoidun muodon suhteen, jota nimitetään äärettömäksi induktioksi.

Arki- ja tieteellisen ajattelun käytännölle ovat ominaisia vain joidenkin eikä kaikkien tapausten pohjalla tehdyt yleistykset, koska yleensä kaikkien tapausten joukko on suunnaton, mutta teoreettinen (vai kokeellinen? HM) todistus äärettömälle tapausten joukolle on mahdoton(ta). Sellaisia yleistyksiä nimitetään epätäydelliseksi induktiok-si. Epätäydellinen induktio taas ei ole loogisesti perusteltu päätelmä.

Logiikan kannalta johtopäätöksen perusteleminen on yhtä kuin löytää tätä päätelmää vastaa- va logiikan laki, mutta mikään logiikan laki ei vastaa siirtymistä yksityisestä yleiseen. ('Yleinen ja yksityinen' ovat dialektiikan kategoriapari, joten absoluuttisen ehdoton tuo sääntö,KUTEN NOIDEN PÄÄTTELYSUUNTIEN EROKAAN,ei ole,RK.)

Logiikan kannalta oikeita ovat vain sellaiset johtopäätökset,joiden aikaansaamiseksi ei tarvita mitään uutta informaatiota kuin sitä,joka sisältyy premisseihin, mutta epätäydellisen induktion johtopäätös kertoo aina enemmän, kuin sen premissit sanovat. Tässä erityisesti induktion tiedostuksellinen mielekkyys on, että ajattelun abstrahoiva työ auttaa etenemään käytännöllisten tietojen epätäydellisyyden oloissa.

Induktion epätäydellisyyttä aiheuttaa paitsi premissien epätäydellisyys (epätäydelli-syys premissien määrän suhteen), vaan myös niiden luonne (epätäydellisyys premis-sien luonteen suhteen). Esimerkiksi premissien luonne, ko(k)e(mus)tieto, voi määräy-tyä kokeellisesta mit- tausproseduurista, jollainen kuten tunnettua ei voi periaattees-sakaan antaa 'absoluuttisen tarkkoja' tuloksia. Tässä mielessä jokainen sellainen induktio on epätäydellinen, joka on sidottu mittaustulosten yleistämiseen, eli siis jokainen olemukseltaan suureiden välisten määrällisten korrelaatioiden empiirinen laki.

Edellyttäessään riippumattomuutta ”siirtymistä ajassa ja avaruudessa” laki on ylei-syyden ja samalla äärettömyyden luonnossa ilmenemisen abstrakti muoto.Mutta suh- teessa lain vai- kuttamien ilmiöiden loputtomuuteen kokemuksemme ei voi koskaan olla kattava: ei ole mah- dollista saavuttaa äärettömyyttä. Täten luonnonlain formu-lointiin johtava induktio on epätäy- dellinen sekä suhteessa premisseihin että suh-teessa siitä johtuvien seurausten todistetta- vuuteen, mikä tekee sen yleisesti ottaen ongelmalliseksi.

Tässä filosofinen kritiikki näkee epätäydellisen induktion heikoimman kohdan. Tä-män vuoksi tämä usein nähdään ennakoivan väittämän (tai teorian, HM) hypoteesin lähtökohtana, joka sittemmin todistetaan muilla keinoilla.

Historiaa:

Pyrkimyksistä induktion ongelman ratkaisemiseksi kehittyi induktiologiikka,josta 'in-duktion' ("sisäänjohtamisen") käsitteestä saamme kiittää Sokratesta, vaikka hänellä induktio ei tarkoittanutkaan ”ko(k)e(mus)tulosten yleistystä” vaan pikemminkin määrit-telyä, ”tietä” käsitteen oikeaan (filosofiseen) merkitykseen erillisten esimerkkien analyysin kautta niiden ”arkikäytöstä”.

Vasta Aristoteleella induktio liittyy havaintojen yleistämiseen ja merkitsee olemuk-seltaan päättelytapaa, jonka välityksellä ”...yleinen saavutetaan sen perusteella, mitä yksittäistä tiedetään” (Analytiikka, 'yleinen ja yksityinen' olivat jo Aristoteleelle toisiaan edellyttäviä dia- lektisia vastakohtia;sitä vastoin 'sisältö ja muoto' olivat hä-nelle ja ilmeisesti Epikuroksellekin erotettavissa olevia: niiden toisensaedellyttä-vyyden pani merkille vasta Francis Bacon opissaan ´olioista´ mm. logiikkojen materiaalisena perustana, RK).

Tämän aristoteelisen näkökannan omaksuivat induktiota ainoana pätevänä luonnon-lakien todistusmenetelmänä stoalaisia vastaan puolustaneet epikurolaisen koulu-kunnan filosofit. Silloin myös ensimmäisen kerran ilmeni induktion ongelma.

Muun ohella induktion puolustamiseksi epikurolaiset esittivät omasta mieles-tään empiirisen mutta tosiasiassa täysin loogisen kriteerin: sellaisten faktojen puuttumisen, jotka olisivat ristiriidassa induktiivisen oletuksen kanssa – sen esimerkeille vastak- kaisia.

(Ns. ”falsifikationismi” ei siis suinkaan ole Karl Popperin keksintö, vaan mm. Epiku-roksen filosofian oman oppinsa perustaksi ottaneelle Baconille ja siitä tohtoriksi väi-telleelle Karl Marxille ”falsifikationismi” ja vallitsevien käsitysten kanssa ristiriidassa olevien esimerkkien aktiivinen etsiminen oli jo tieteellis(t)en metodi(e)n keskeisintä perusasiaa, RK).

”Tämä Francis Baconin (1561-1626) elvyttämä kriteeri muodostui sen induktiivisen logiikan muodon perustaksi, jonka historiallisesti ensimmäinen variantti olivat Baconin-Millin induk- tiiviset menetelmät.

Vastakkaisen esimerkin tärkeys johtuu siitä,että induktiivisen yleistyksen mukaiset havainnot (faktat) voivat vain tietyssä määrin vahvistaa induktiota, mutta koskaan niillä ei ole todistuksen merkitystä, koska yksi vastakkainen esimerkki kumoaa puh-taasti loogiselta kannalta induktion tulokset välttämättömällä tavalla. Jos havaintotie-dot sallivat meidän esittää useita niille perustuvia induktiivisia yleistyksiä, eli hypo-teeseja, niin vastakkaisen esimerkin kumoavaa voimaa voidaan käyttää täysin posi- tiivisella tavalla yhden (tai useamman) niistä vahvistamiseksi. Tätä varten on vain välttämätöntä, että hypoteesit ovat vaihtoehtoisia, eli että ne olisivat sidoksissa toisiinsa siten, että yhden kumoaminen vahvistaisi toisia. Luonnollisesti tuolloin pyri-tään luomaan sellainen koetilanne,joka kumoaa kaikki muut hypoteesit paitsi yhden.

(Francis Baconin anti logiikalle ei suinkaan rajoittunut tähän falsifikaatiokriteerin pa-lauttamiseen, vaan varsinainen kova sana oli hänen ontologinen olio-oppinsa, jon-ka tarkoitus oli palvella juuri logiikan ja muun metodologian materialistisena peruste-luna, minkä se aivan erinomaisesti tekeekin. Ihmisen tajunnasta riippumattomia olioi-ta, jotka liittyvät ihmisyhteiskunnan työ- ja havaitotoimintaan, nimitetään objekteiksi, jota nimitystä Bacon käytti.

John Stuart Mill (1806-1875) nimitti hypoteesien kumoavan kokeen välityksellä suo-ritettavaa eliminointiprosessia poissulkevaksi (eksklusiiviseksi) eli tieteelliseksi induktioksi. (J.S. Mill on tunnetusti myös ontologiassa termin 'emergentti (olio, laki)' käyttöönottaja Baconin filosofian pohjalta sen vastatessa Baconin 'substansseja', joita on eritasoisia olioluokkien yhteisi- nä alkuperustoina; se vastaa monella tapaa Friedrich Engelsin 'materian liikemuotoa' (fysi- kaalis-kemiallinen, biologinen, sosi-aalinen). Sitä vastoin J.S. Mill EI OLLUT utilitarismiksi eli hyötymoraaliksi kutsutun eettisen teorian esittäjä eikä välttämättä edes kannattaja, vaikka kirjoittikin tuonnimi-sen (huonon) teoksen, jossa tosiassa kumoaa Jeremy Benthamin (jota Karl Marx nimitti "porvarillisen lattapäisyyden neroksi") utilitarsmin, eikä tämänkään kohdallaan ollut kyseessä "maksimaalinen oma voitto", vaan "yleiseksi eduksi" käsitetty teolli-suusporvariston taloudellinen etu. Sikäli Mill on utilitaristi, että hyötyrationaalinen, muiden hyötyrationaalisuutta loukkamaton toiminta on Millillekin "korkeasti moraalis-ta". Hän jakaa kaikki teot "moraalisiin ja epämoraalisiin", jolloin muka "aina ilmenee jokin moraalisääntö", vaikka näin ei todellisuudessa ole asian laita. Ei esimerkiksi ju-ridinen  lakikaan aina ilmene toiminnassa, suuntaan eikä toiseen, eivätkä perinnäis-tavat. Optimaalisesti hyötyrationaalinen toiminta on nähtävä toimintaan, johon MUUT NÄKÖKOHDAT kuten juuri normatiivinen sääntely EIVÄT VAIKUTA.Korkesti moraa- linen teko POIKKEAA YKSILÖN MAKSIMAALISESTA "OMASTA EDUSTA" tämän toisen teorian mukaan. Tuo hänen näkökantansa tekee Millistä tunnustuksellisesti porvarillisen filosofin, jolle oman tai jopa  jonkun muun pääomanlisäys on "korkein moraalinen arvo"!

Baconin tapaan J. S. Mill piti itseään ensisijaisesti loogikkona. Bacon piti "hyödyn" (etujen) tietämistä oikean toiminnan ehtona, mutta Bacon toisin kuin Mill nimen-omaan EI pitänyt sen mukaista toimintaa "moraalin kriteerinä", vaan päin vastoin jakoi erilleen hyötyvaikuttimet ja usko/vakaumusvaikuttimet, joilla jälkimmäisillä hän varsinaisesti tarkoitti moraalia, tietenkin väittämättä, että hyötyohjautuva toiminta olisi "moraalinvastaista". Hyöty voidaan parhaiten tietää Baconin mukaan tieteestä, moraalia taas ei, HM)

Jos mahdollisten hypoteesien joukosta eliminoidaan kaikki paitsi yksi, eliminaatio on täydellinen. Jos taas jää useita vääriksi todistamattomia hypoteeseja, joille ei ole onnistuttu saamaan kumoavaa esimerkkiä, eliminaatio on osittainen.

Seuratkoon esimerkiksi tapausten ABC joukkoa tapausten abg joukko. Havaintotie-dot mahdollistavat esittää joukon vaihtoehtoisia hypoteesejä:joko ”a on A:n seuraus”, tai ”a on B:n seuraus” tai ”a on C:n seuraus”. Mikä näistä hypoteeseista on tosi? Ilmeistä on, että koe, joka osoittaa, että bg ovat BC:n seurausta, mikä kumoaa jälkimmäiset kaksi hypoteesia, ja eliminaatio on täydellinen.

Sekä Bacon että Mill pyrkivät löytämään induktiolle apodiktisen (välttämättömän) pohjan empirismin piirissä. Poissulkevan kokeen menetelmä osoittautui toimivan juuri sellaisena perus- tana.

Mutta empiiristen faktojen maailmaan sovellettuna kumoavan kokeen menetelmä osoittautui ”liian loogiseksi”, sellaiseksi, joka ei ota huomioon ensinnäkään sitä, että tulokset, jotka on tässä tapauksessa saatu logiikan avulla, riipuvat logiikanulkoisista olettamuksista (kirj. ven. ”päästöistä”) eivätkä voi ylittää jälkimmäisiä, eikä toisekseen havaintojen ja kokeiden vain suhteellista todistusvoimaa.

(Esimerkiksi riittänee verrata Augustin-Jean Fresnelin ja Jean Bernard Léon Fou-caultin kokeita (1850), jotka ”kumosivat” valon hiukkasmallin aaltoliikemallin hyväksi ja valosähköistä efektiä eli (Robert) Millikanin (-Harvey Fletcherin) koetta (1909) pienenpienien pölyhiukkas- ten ”pommittamisesta” elektroneilla, joka ”kumoaa” valon aaltoliikemallin hiukkasmallin hyväk- si.)

Tämän lisäksi (Baconin-)Millin metodien syvempi analyysi osoitti, että ne olivat kaikki olemukseltaan deduktiivisten päättelymetodien yhdistämistä epätäydellisen indukti-on kanssa. Jos ensin mainitut takaavat näille metodeille todistusvoiman, niin jälkim-mäinen puoli sen eliminoi, koska myöskään tässä mielessä tieteellisen iduktion vakuuttavuuden aste ei voi ylittää epätäydellisen induktion vastaavaa.

Tämän faktan tajuaminen johti ”empiirisesti suuntautuneiden” tutkijoiden enemmistön etsimään induktion todennäköisyysperusteita. Alettiin toteuttaa yrityksiä palauttaa in-duktio-oppi todennäköisyysteoriaan ja induktiivinen logiikka todennäköisyyslogiik-kaan.Systemaattisimpien tuollaisten yritysten joukossa erottuvat teoriat, joissa toden- näköisyysmitalla arvioidaan vain induktiivisen siirtymän todenkaltaisuutta havain-noista induktiivisiin yleistyksiin, samalla kun itse induktiiviselle yleistykselle ei arvoi-da todennäköisyyttä: yleistys voi olla joko tosi tai väärä (epätosi), toinen tai toinen.

Voidaan sanoa, että sellainen lähestymistapa säilyttää klassisen logiikan periaatteen joidenkin empirismin periaatteiden tappioksi. Todellakin, jos suhtautumisemme pää-telmiin perustuu kaksiarvoisuuden periaatteelle, niin induktion tulosten ongelmalli-suudella täytyy olla vain sub- jektiivinen luonne, joka heijastaa väliaikaista tosiasiaa tiedostamme tai tietämättömyydes- tämme todellisesta kokemuksestamme riippumattomasta olioiden tila(ntee)sta.

(Tässä herää kysymys, mitä nuo ”oliot” ovat, mitä ne ovat nimenomaan LOGIIKAN ONTOLOGISTEN TAUSTAOLETUSTEN ominaisuudessa, ja siten KIELEN JA TODELLISUUDEN keskinäisen vastaavuuden kannalta.

Juuri siihen kysymykseen vastasi Sir Francis Bacon, englantilaisen filosofisen mate-rialismin isä, ja hän vastasi siihen tavalla, joka on voimassa yhä, ja ehkä aina. Vas-taus ei ole ”LUONNONFILOSOFINEN”, kuten esimerkiksi myöhempi kyhäelmä Leib-nitzin ”monadit”,vaan se on nimenomaan (LUONNON)TIETEENFILOSOFINEN, eikä sen idea ole ”kertoa luonnon perimmäisestä luonteesta” olennaista konkreettista ”uutta”, vaan sen idea on, että LOGIIKAN PERUSTA OLISI NIIN YLEISYYTTÄ RA-JOITTAMATON kuin suinkin vain mahdollista suhteessa niihin asioihin, joita tuota logiikkaa soveltavalla kielellä kuvataan.

On yleisesti tunnettua,että Baconin ratkaisu oli ristiriidassa Newtonin mekaniikan, sen ”absoluuttisen avaruuden ja ajan” kanssa, mutta SE OLI NEWTONIN MEKANII-KAN EIKÄ BACONIN FILOSOFIAN VIKA. Baconin ratkaisu päin vastoin johti siinä-kin asiassa tasan oikeille muille jäljille, että hommat eivät ole aivan kaikin puolin hoidossa.

Sitä vastoin Sir Francis oli (ilmeisesti) hienokseltaan väärässä numeerisen matema-tiikan aseman suhteen tieteiden joukossa: hän piti toisistaan laskettavissa olevia ilmiöitä ”eri näkökulmina”.

Niinpä hän piti maakeskistä ja aurikokeskistä maailmankuvaa ontologisesti täysin vaihtoehtoisina tapoina kuvata numeerisesti sama asia, kuten asia nyt yleisessä suh-teellisuuteoriassa onkin. (Miten tahansa liikkuvat koordinaatistot eivät kuitenkaan suinkaan ole periaatteessakaan samassa asemassa, vaan sitä ovat sellaiset, jotka ovat ns. yleisen suhteellisuusteorian inertiaalissa, mm. Aurinkoon, Maahan ja Kuu-hun kiinnitetyt koordinaatistot. Noissa inertiaalikoordinatistoissa sitten Newtonin laitkin ovat suurella tarkkuudella sellaisenaan voimassa, ilman muunnoksia.)

Mutta hän ei tuntenut tai ”tunnustanut” kilpailijansa René Descartesin analyyttistä geometriaa, mm. koska ei halunnut yhdistää omaa 'muodon' (form, oik. ”muotti”) käsi-tettään ainakaan pelkästään fysikaalisen luonnon materiaalisiin muotoihin (shape), mm. koska piti käsiteellistä muotoa erityisen tärkeänä. Baconin olio-oppi on täysin yhteensopiva nykyaikaisen kvanttimekaanisrelativistisen maailmankuvan kanssa ai-nakin logiikan ontologisten taustaoletusten osalta, mitä erityisesti nykyinen ”(pölhö)-fysikalismin” ideologia EI OLE, vaan sen sopivuus nykyiseen fysikaaliseen maailmankuvaan on pakotettua eikä ”luontaista”.

Periaatteellinen ero muihin aikalaisiin (Spinoza, Galilei, Descartes) oli, että muut pitivät olioita "jatkuvuuden modifikaatioina",niin Baconille kaikki jatkuvuuskin, mm. avaruus, oli "olioiden vuorovaikusta". Oliot eivät olleet ainakaan pelkästään mitään "alkeisoliota" (kuten vaikkapa Leibnitzin "monadit" tai Demokritoksen ja Newtonin ´atomit', vaan aurinko- kunta ja jokin helvetin pieni hiukkanen olivat aivan yhtä lailla olioita. Nämä saattoivat koostua toisistaan ja jakaantua toisikseen, ja ne jakautuvat rakenneltaan useammanlaisiin "substansseihin", joita monimutkaisempiin kuten elollisiin olioihin sisältyi enemmän kuin yksinkertai- simpiin. Tästä myöhemmin tarkemmin.)

Jos taas päinvastoin sekä induktion premissien ja induktiivisten yleistysten että nii-den seurausten suhteen nojataan vain koetuloksiin, niin missä hyvänsä ”todennäköi- syyslähestymistavassa” induktioon luonnonlaitkin pitää katsoa vain enemmän tai vä-hemmän todennäköisiksi hypoteeseiksi, ja niitä vahvistavat faktat pitää myös ajatella satunnaisiksi, mikä tekee jo kaiken päättelyn maailmasta ”periaatteessa ongelmalli-seksi”, klassisen logiikan pätevyysalueen ulkopuolelle meneväksi. Vetoaminen induktiivisten yleistysten ”likimain luotettavaan” luonteeseen ei muuta asiaa, sillä teoreettiselta näkökannalta pieninkin epätarkkuus on periaatteessa absoluuttista epätarkkuutta.

Johtopäätös luonnonlakien todennäköisyysluonteesta seuraa tietyssä mielessä käsi-tyksestä, että ”tieto yleisestä” olisi olemukseltaan induktiivista ja mahdollista vain em-piiristen havaintojen pohjalta, empiiriset havainnothan ovat itsessään riittämättömiä todistamaan välttämättömyyttä.

On kuitenkin tunnettua,että induktiivisista yleistyksistä monien perusta ei ole vain ha-vainnoissa vaan myös puhtaasti järkiperäisissä periaatteissa kuten hitausperiaat-teessa tai yleistetyssä suhteellisuusperiaatteessa, jotka sisältyvät teorioiden formu-lointiin ja niitä käytetään tieteellisen maailmankuvamme aksioomina, ja joiden avulla usein puhtaasti loogista tietä johdetaan niin induktiivisia yleistyksiä kuin väitteitä niiden seurauksistakin, havaittavista ilmiöistä.

Toisin sanoen ihmisjärki ei tunne apriorista luottamusta induktiivisten yleistysten ”faktaperustaan”. Suurimmalle osalle niistä se pyrkii antamaan loogisen pohjan, alis-taen ne puhtaasti teoreettisille asettamuksille. Itse nämä asettamukset taas liittyvät usein enemmän heuristiseen ja luovaan ajattelutyöhön, niin että missä hyvänsä vaik-ka kuinka laajoissa yleistyksissä nojataan paitsi havaintotietoihin, myös osoitetaan (usein tiedostamattomasti) päättävästä luottamusta ajatuksen kykyyn arvata ”luonnon toiminta”.

Tämän puhtaasti psykologisen vakuuttuneisuuden objektiivinen merkit(tävy)ys ilme-nee myös induktion todennäköisyysmallissa: johtopäätös,jota puolustaa esimerkkien etsintä, jotka tukevat epätäydellistä induktiota, perustuu edellytykselle, että vahvista- minen on mahdollista vain siinä tapauksessa, jos induktiinen yleistys on riippumatta tästä vahvistamisesta jotenkin apriorisesti todenkaltainen.

Induktiivisiin yleistyksiin luottamisen tarkoituksenmukaisuudella, yli niiden perustei-den, joita tarkastellaan induktiivisessa logiikassa on vielä yksi puhtaasti tieto-opilli-nen (gnoseologinen) peruste, johon viittaa ero empiirisen lain tieto-opillisen täsmälli-syyden,nimittäin sen käytännöllisen sovellettavuuden vastaavalla (äärettömällä, mut- ta aina rajallisella) pätevyysalueella, ja induktiivisen perustan mitallisen täsmällisyy-den välillä. (Alun perin loogisesti huonosti perus- teltu laki voi todellisuudessa kuvata vaikka kuinka hyvin objektiivisen luonnonlain, HM)

Yleisen painovoimalain keksimisen aikoihin empiirinen perusta (havainnot ja kokeet) mahdollistivat Isaac Newtonin todentaa tämän lain vain noin 4%:n täsmällisyydellä. Kuitenkin yli 200 vuotta myöhemmin tarkkuus (Maan pinnalla, HM) todennettiin 0.0001%:ksi.

Yleisesti ottaen luonnonlain ollessa kyseessä induktion lähtötietojen riittävän leveäl-lä intervallilla (vaihteluvälillä) kasvavalle täsmällisyydelle yleistyksen (luonnonlain) gnoseloginen täsmällisyys on vastaava tällä intervallilla.Tämän vuoksi ei olisi järke-vää asettaa jokaista lain soveltamisaskelta riippuvaiseksi mittaustekniikasta, vaikka-kaan yleistyksen mitallinen täsmällisyys ilmeisestikään ylittää sen empiirisisen perustan tarkkuutta.

Kaikissa 'induktiivisen löydön' tapauksissa induktion perusta ei ole epäadekvaatti siinä merkityksessä, joka tavallisesti annetaan sen tuloksille.Esimerkiksi Newtonin aikalaisten kokemus oli täysin riittävä vahvistamaan hänen toisen lakinsa (voima = massa x kiihtyvyys,HM) ja jopa vakuuttamaan sen univeraalisesta paikkansapitävyy- destä. Sen huomaamiseksi, että massa riippuu nopeudesta, tarvittiin kokemusta no-peuksista, jotka olivat lähellä valon nopeutta, ja tämä oli jo toisen historiallisen aika-kauden kokemusta. Jos siis on totta, että kokemus (käytäntö!) on kaiken tietomme lähde ja koetinkivi, niin tämä on totta vain sitoumuksella,että kokemusta tarkastellaan historiallisessa perspektiivissä ihmisen historiallisena käytäntönä eikä vain ”päivän kokemuksena”. Koska kuitenkin ”päivän kokemus” jää yleistysten ainoaksi empiiri-seksi lähteeksi, induktiota tarvitaan, ainakin psykologisesti, sellaisten tapausten vahvistukseksi, jotka eivät riippuisikaan tästä kokemuksesta.

Yksi sellaisista periaatteista on maailman tiedostettavuuden periaate,joka määrää tieteellisen ajattelun kaiken päämääräsuuntautuneen toiminnan.Tämän periaatteen perussisällön ilmaisee loistavasti Galileo Galilein ajatus, että ihmisjärki tiedostaa jotkin totuudet yhtä täydellisesti ja samalla absoluuttisella luotettavuudella, joka on luonnolla itsellään. Ensi näkemältä tuntuu, että tieteellisten näkökantojen monilukui-set muutokset ja vanhojen lakien uudelleenformuloinnit sopivat huonosti yhteen tä-män ajatuksen kanssa. Ja kuitenkin vanhojen teorioiden elinkelpoisuudelle on välttä-mätön sellainen tilanne, että tieteellisten abstraktioiden gnoseologinen tarkkuus ku-ten myös niiden kattavuus määräytyy yksikäsitteisesti kokemuksesta erittäin laajois-sa rajoissa siten, että kuhunkin tieteelliseen tietoon liittyy sen vaihteluväli (intervalli), jonka sisällä kokemustietojen tarkkuuden lisääntyminen ei muuta mitään yleistyksen teoreettisessa arvossa eikä sen käytännöllisessä soveltamisessa. Abstraktion - induktiivisen yleistyksen - ”virheellisyyden” paljastaminen on olemukseltaan vain tämän pätevyysalueen, abstraktion sovellettavuuden rajojen ilmaus. Ja vaikka nämä rajat olisivat ennen tuntemattomia, niin se ei muuta sitä tosiasiaa, että näiden rajojen sisällä eli gnoselogisen abstraktion pätevyysalueella sen luotetaavuus on yhtä suuri kuin itse luonnonkin. (Myös luonnon prosesseissa on aina myös satunnaisuus mukana, HM.)

(Tämä on ainoa tietämäni lähde, jossa mainitaan muutoin NL:ssa ”bannattu” Georg Henrik von Wright, mahdollisesti siksi, että ”asiantuntematon” akateemikko on luullut häntä eng- lantilaiseksi...)

***

” Deduktio (lat. deduktio = päättely), siirtyminen yleisestä yksityiseen; spesiaalim-massa merkityksessä termi 'deduktio' tarkoittaa loogista päättelyprosessia eli siirty-mistä yksillä tai toi- silla (muodollisen) logiikan säännöillä lähtölauseista (premis-seistä) niiden seurauksiin (johto- päätöksiin), jossa yhteydessä jossakin mielessä seurauksia voidaan aina luonnehtia ”erikois- tapauksiksi” (”esimerkeiksi”) yleisistä tapauksista (premisseistä).

Termiä 'deduktio' käytetään merkitsemään konkreettisia johtopäätöksiä, seurauksia premisseistä (s.o. termin päätelmä synonyyminä eräässä sen merkityksessä), ja vieläkin useammin oikeiden päätelmien (johtopäätösten) rakentamisen yleisenä teoriana (suom. ”logiikkana”).

Näitä jälkimmäisiä sanankäyttötapoja vastaavasti tieteenaloja, joiden lauseet saadaan (vaikka vain pääasiassa) joidenkin yleisten ”peruslakien” (-periaatteiden, -postulaattien, -aksioomien jne.) seurauksina,on tavattu nimittää ”deduktiivisiksi” (matematiikka,teoreettinen mekaniikka ,jotkin fysiikan haarat jne.), ja aksiomaattista menetelmää,jonka välityksellä suoritetaan näiden yksityistapausten muodostaminen, nimitetään usein aksiomaattis-deduktiiviseksi.

Deduktion tutkiminen muodostaa logiikan päätehtävän; toisinaan muodollinen logiik-ka jopa määritellään ”deduktioteoriaksi”, vaikka logiikka ei ole ainoa tiede, joka tutkii deduktiomenetelmiä:psykologia tutkii deduktion toteutumista reaalisessa yksilön ajatteluprosessissa ja sen muotoutumisessa, gnoseologia (tietoteoria) yhtenä tieteel-lisenä perustiedostusmenetelmänä (muiden, erityisesti induktion eri muotojen rinnalla).

Vaikka termiä 'deduktio' käytti ensimmäisenä Boetius (480 – 525, Aristoteleen kään-täjä latinaksi, joka teloitettiin Roomassa visigoottien aikana vakoilusta Bysantin hy-väksi), 'deduktion' käsite jonkin lauseen todistuksena syllogismin menetelmällä, on muotoutunut jo Aristote- leella (”Ensimmäinen analytiikka”).

Francis Bacon ja myöhemmin muut englantilaiset ”induktivisti”-loogikot (William Whewell, John Stuart Mill,Alexander Bain ym.) huomatessaan paikkansapitävästi, että deduktiolla saatuun päätelmään ei sisälly mitään (nykykielellä) informaati-ota, joka ei olisi sisältynyt (vaikka implisiittisesti) premisseihin,katsoivat tällä pe-rusteella deduktion ”toisarvoisek- si” (alisteiseksi) metodiksi, samalla kun kun aitoa (uutta) tietoa heidän mielestään antoi vain induktio.

Lopulta saksalaisen filosofian eturivin (alkurivin) suuntauksen edustajat (Christian Wolf, mm. Mihail Lomonosovin filosofianopettaja, G.W.Leibnitz,energian käsitteen määrittelijä) samoin lähtien lähtien ytimeltään siitä, että deduktio ei anna ”uusia” fak-toja,tulivat tästä nimenomaisesta syystä täsmälleen päinvastaiseen johtopäätökseen: deduktion tietä saadut tiedot ovat ”tosia kaikissa mahdollisissa maailmoissa” (tai ku-ten Immanuel Kant myöhemmin sanoi: ”analyyttisesti tosia”), josta myös (muka) seu-raa niiden ”sivuuttamaton” arvo [erotukseksi havaintotietojen ja kokemuksen induktii- visen yleistämisen tietä saaduista ”fakt(uaal)isista” (”synteettisistä”) totuuksista, jotka ovat luotettavia ikään kuin ”vain olosuhteiden yhteenkäymisen voimasta”]. ”

Nykyaikaiselta näkökannalta kysymys deduktion ja induktion keskinäisestä 'parem-muudesta' on suuressa määrin menettänyt merkityksensä. Jo Fiedrich Engels kir-joitti, että ”induktio ja deduktio ovat sidoksissa toisiinsa samalla tavoin välttä-mättömällä tavalla kuin synteesi ja analyysi". Sen sijaan että yksipuolisesti toinen nostettaisiin taivaisiin toisen kustannuksella, pitää pyrkiä käyttämään niitä molempia oikealla paikallaan,ja tähän päästään vain siinä tapauksessa,ettei päästetä näkyvis-tä niiden yhteyttä toisiinsa, niiden keskinäistä toisensa täydentämistä” (”Luonnon dialektiikka”).

Mutta myös riippumatta tässä mainitusta induktion ja deduktion dialektisesta yhtey-destä ja niiden sovellutuksista deduktion periaatteiden tutkimuksella on suunnaton itsenäinen merkitys. Nimenomaan tutkimalla näitä periaatteita sellaisenaan on muo-dostettu kaiken muodolli- sen logiikan olemukseltaan perustava sisältö aina Aristo-teleesta meidän päiviimme. Sen lisäksi nykyään yhä aktiivisemmin julkaistaan töitä erilaisten ”induktiivisen logiikan” systeemien luomiseksi, jossa yhteydessä (sellainen on näiden ensi näkemältä poissulkevien käsitteiden logiikka) eräänlaisena ideaalina tässä esiintyy ”deduktiivisenkaltaisten” systeemien luominen, eli sellaisten sääntöjen kokoonpanojen, joita seuraten olisi mahdollista tehdä johtopäätöksiä, joilla ei ole ai-van 100%:nen luotettavuus (kuten deduktiossa),mutta kuitenkin riittävän suuri ”toden- kaltaisuuden aste”, eli (subjektiivinen) ”todennäköisyys” (Todennäköisyyslogiikka).

Mitä taas tulee todennäköisyyslogiikkaan sanan suppeammassa merkityksessä, niin sekä itse loogisten sääntöjen systeemiin että mihin tahansa niiden sovellutuksiin mil-lä tahansa alalla täydessä määrin sopii asettamus siitä, että kaikki, mikä on lyöty lukkoon jonakin deduktiivisen päättelyn tietä saatuna ”loogisena (tai ”analyytti-senä”) totuutena”, sisältyy jo premisseihin, joista se on päätelty: jokainen sään-töjen soveltaminen on sitä, että yleinen asiantila (totuusarvo) kuuluu (sovelletaan, liitetään) johonkin konkreettiseen (”yksityiseen”) tapaukseen.

Jotkin loogisen päättelyn säännöt joutuvat tämän piirteen piiriin myös aivan ilmeisel-lä tavalla; esimerkiksi ns. korvaussääntöjen erilaiset modifikaatiot sanovat, että todis-tettavuuden ominaisuus (eli pääteltävyys annetusta premissisysteemistä) säilyy mis-sä tahansa mielivaltaisen kyseisen formaalisen teorian kaavan elementtien korvauk-sessa ”samaa tyyppiä” olevilla ”konkreettisilla” ilmauksilla. Samoin on yleisen tavan mukaista antaa aksiomaattiset järjestelmät ns. aksioomaskeemojen välityksellä, eli ilmausten, jotka muodostuvat ”konkreettisiksi” aksioomiksi korvattaessa niihin sisältyvät ”lajimerkinnät” (lajisymbolit) annetun teorian konkreettisilla kaavoilla.

Mutta millainen ikinä annetun konkreettisen säännön muoto onkaan,mikä tahansa sen käyttö on aina luonteeltaan deduktiota. Logiikan sääntöjen ”järkkymättömyys”, välttämättömyys, ”formaalisuus”, jossa ei ole minkäänlaisia poikkeuksia, pitää sisällään mitä rikkaimpia mahdollisuuksia itse loogisen päättelyprosessin automatisoimiseksi ATK:ta käyttäen (kts. Algoritmi, Kybernetiikka).

Deduktiolla tarkoitetaan joskus myös itse loogisen seuraavuuden prosessia. Tämä aiheuttaa 'deduktion' käsitteen tiukan yhteyden (ja joskus jopa samaistamisen) pää-telmän ja seurauksen käsitteiden kanssa, joka ilmenee myös loogisessa terminolo-giassa; siten 'deduktioteoreemaksi' on otettu tavaksi nimittää erästä tärkeistä keski-näissuhteista loogisen implikaatio- suhteen (joka formalisoi sanallisen ilmauksen ”Jos..., niin...) ja loogisen seuraavuussuhteen (pääteltävyyden) välillä: jos premissis- tä A päätellään seuraus B, niin implikaatio A > B (”Jos A..., niin B...”) on todistuva (eli pääteltävissä jo ilman mitään premissejä, pelkästään aksioomista). (Deduktioteoree-ma,joka on oikea joidenkin riittävän yleisten ehtojen vallitessa kaikille ”täysipainoisil- le” loogisille järjestelmille, postuloidaan joissakin tapauksissa niille lähtöaksiooman ominaisuudessa.)

Analoginen luonne on myös muilla 'deduktion' käsitteeseen liittyvillä termeillä: siten 'deduktiivi- sesti ekvivalenteiksi' sanotaan lauseita, jotka on pääteltävissä toisistaan (molempiin suuntiin); järjestelmän deduktiivinen täyteys (täydellisyys) (suhteessa johonkin ominaisuuteen) on sitä, että kaikki järjestelmän ilmaukset, jolla on tämä ominaisuus (esimerkiksi totuus jonkin tulkinnan piirissä), todistuvat siinä.

Deduktion ominaisuudet ovat olemukseltaan pääteltävyyssuhteita. Tämän vuoksi ne keksittiinkin pääasiassa konkreettisten loogisten (tai loogis-matemaattisten) for-maalisten laskentajärjestelmien ja sellaisten järjestelmien teorioiden kehittämisen kulussa (ns. todistusteorioi- den yhteydessä).

Suuren vaikutuksen tähän oppiin ovat tuoneet mm. muodollisen logiikan luoja (tie-teenalana) Aristoteles ja muut antiikin oppineet (mm. Epikuros!); formaalisen loo-gisen laskennan idean esittäjä. jota oikein pidetään matemaattisen logiikan ennus-tajana, Gotfried Wilhelm Leibnitz; ensimmäisten matemaattisloogisten järjestelmien luojat George Boole ja William Stanley Jevons, Platon Sergejevič Poretski, Charles S. Peirce, ensimmäisten loogismatemaat- tisten järjestelmien luojat Giu-seppe Peano, Gottlob Frege, Bertrand Russel; lopuksi David Hilbertistä alkanut nykyajan tutkijoiden koulukunta (Kurt Gödel, Alonzo Church, Jacques Herbrand jne.), mukaan lukien deduktioteorian luojat ns. luonnollisen päättelyn laskennan (na-turaalisen deduktion) muodossa saksalainen loogikko G. Genzen, puolalainen loo-gikko S. Jaskovski ja hollantilainen E. Bett. Deduktioteoriaa kehitetään aktiivisesti myös nykyaikana (1976) mm. NL:ssa (P.S. Novikov, A.A. Markov, N.A. Šanin, A.S. Jesenin-Bolynin jne.).

Induktion ja deduktion yhteyttä ilmentää tiedon piirissä, mikäpä muu kuin juuri HYPOTEESI.

Olen yllä merkinnyt paksulla pari tähän liittyvää kohtaa:

1) epätäydellisen induktion tekijä lisää aina tulokseen jotakin "omiaan", joten se induktion lopputulos ei periaatteellisesti eroa hypoteesista (vaan kyse on esimerkiksi tarkastelu-näkökulmasta), sekä

2) deduktio jostakin yleistyksestä,erityisesti matemaattinen laskenta, säilyttää tasan kaiken, mitä tuo yleistys sisältää, on se induktiivisista premisseistä tai "muu-alta" lähtöisin, tekemättä eroa noiden puolten välillä, ja asettamatta proseduurin pätevyyden ehdoksi, että premissit todella olisivat tosia: jos ne sitä ovat, niin sitten ovat sitä myös seuraukset.

Induktion lopputuos on siis deduktion lähtökohta, ja deduktiotulosten vertailu empiriaan on uuden tarkemman induktiivisen yleistyksen materiaalia.

(Nykyaikasen tieteellisen hypoteesin idean matemaattisesti kuvattuna oletettuna la-kina, josta lasketaan väitteitä "galileilaisittain" koeteltaviksi, esitti tunnetulla julkisella paperilla ensimmäi- senä vuonna 1713 Isaac Newton (1642-1727).

Mutta,yllätys yllätys,hän suhtaustui koko ideaan absoluuttisen kielteisesti katsoen te-kevänsä kaiken aikaa puhdasoppisia induktiivisia yleistyksiä:"Hypoteses non fingo!" 1713, "Hypoteeseja en sepitä!". Fanaattinen "induktivisti" Newton ei tässä tarkoita, ettei hän ollenkaan tutkisi olevaisen "perimmäistä perustaa" (mikä on sanan "hypo-teesi" etymologinen tausta kreikassa), sillä juuri sitä hän toisaalta käsitti ja väitti induktiivisesti tutkivansa mm. ja vieläpä aivan erityi- sesti "absoluuttisen ajan ja avaruudenkin" käsitteessään.

Tosin painovoimakysymysessä, johon littyen Newton lentävän lauseensa esitti, 'hy-poteesin' uusi ja vanha merkitys "pistemäisesti" sivuavat,kun luonnonlaista penätään edelleen (aiheellisesti) ikään kuin "syvemmin materiaalista perustaa".Lisäksi Newton puhuu 'hypoteeseista' monikossa. Hänen töräytystään käyttävät yhä nykyaikaista luonnontieteellistä metodologiaa vastaan sellaiset,jotka eivät halua kuulla tavuakaan muka "täysin teoriavapaiden koetulostensa" eikä niiden tulkintojensa arvostelua...

Herääkin kysymys, miksi Newton lainkaan olisi mennyt muka "vain itse keksimänsä aivopie- run" (ensin esittämään ja sitten) oikaisemaan... Ja vielä METODISEN "sellaisen"?

Itse asiassa oikeastaan vain yksi henkilö hänen lisäkseen tuolloin, tai varsinkaan muutamaa vuotta aikaisemmin,olisi periaatteessakaan voinut asettaa kysymystä nykyaikaisesta esimerkiksi fysikaalisesta hypoteesista, koska muut eivät tunteneet siinä tarvittavaa differentiaalilaskentaa:yhtä fanaattinen metodinen "deduktivisti" kuin Newton oli induktivisti, hänen verinen kilpailijansa Gottfried Wilhelm Leibnitz, joka oli julkaissut energian säilyvyyden lain mekaniikassa vuonna 1686,vuosi ennen Newtonin "Principiaa" (1687).Differentiaalilaskennan perusteet omana versionaan hän julkaisi 1684, 9 vuotta ennen Newtonin omia perusteita (ja 3 vuotta ennen "Principiaa"), josta syystä hänen käyttämänsä merkintätapa on yhä käytössä.

Newtonia pidetään kuitenkin aiheellisesti noiden molempien oppien ensimmäsenä keksijänä syistä, jotka selviävät noiden henkilöiden linkeistä: Newton ei taatusti kir-joittanut "Pricipiaa" "Leibnitzin keksintöjen innoittamana kolmessa,saati sitten yhdes-sä vuodessa". Newton myös ratkaisi "lonkalta" oikein sveitsiläisen matemaatikon Jean Bernoullin (1667-1748) esittämän ongelman (minkä muotoista rataa pallo vie-rii nopeimmin painovoimakentässä pisteestä A pisteeseen B, 1696), joka edellyttää paitsi differentiaali- ja integraalilaskennan hallintaa myös käsitystä funktiomuotoja varioimalla suoritettavasta optimoinnista.Leibnitzilta meni huomattavasti kauemmin, mutta hänkin lopulta ratkaisi sen oikein.(Ratkaisu on tietyllä tavalla asetettu ympyrän aari.) Kumpikaan ei tarkasti esittänyt ratkaisuprosessinsa yksityiskohtia.Ajan tiedepii- rien luottamusta "Bernoullin juttuihin" (kuten tähän) kuitenkin kuvaa, että tuntematon sveitsiläinen 19-vuotias Leonard Euler (1707-1783) nimitettiin hänen ehdotukses-taan Pietarin akatemian mekaniikan oppituolin haltijaksi, hänen edesmeen poikansa seuraajaksi. Eikä tarvinnut nimittäjien valintaansa katua.Euler sitten ratkaisi pohjiaan myöten myös tuon mainitun variaatio-ongelman, ja kehitti yleisen variaatiolaskennan proseduurin sellaisten ratkaisemiseksi.

Politiikasta Newton tunnetaan yhtenä historian legendaarisimmista "laiskuri"kansan-edustajista: väitetään keisari Caliculan hevosenkin käyneen useammin "virkapaikal- laan" Rooman Senaatissa kuin äärioikeistolaisen ja salakerettiläisen (areioaisen, gemaanien vanha antikatolinen kristinoppi, joka ei tunnusta "kolmiyhteistä Jumalaa", vaan keskittyy jumalan ja pyhän hengen ykseyteen...) edustaja Newtonin Englannin Parlamentissa.Palkan nostamisen lisäksi hänen tunnettu aktiivisuutensa siellä rajoit- tuu puheenvuoroon, jossa hän ehdottaa parlamentti- salin ikkunan sulkemista myrskyn noustessa ("tai muuten koko talo voi hajota").

Leibnitz taas tunnetaan liukkaana lobbarina, joka ei Berlun ja muiden sellaisten ta-paan epäröinyt edes käyttää vaikutusvataisten naisten epäpoliittista ihailua hyväk-seen ajaessaan poliittisia päätöksiä. Luultavasti Newtonin lobbauksesta Englannin sensorit sensuroivat kaiken, mitä Leibnitz siellä kirjoitti, tai hänestä kirjoitettiin. Ehkä tuohon nieluun upposi myös sellainen mahdollinen kommentti Leibnitzilta (tai jolta-kulta muulta), että herrojen kehittelemä mekaniikka olisikin "luonteeltaan hypoteesia" ...

Deduktionisteilta tuli sitten kovempaakin kritiikkiä aivan erityisesti "absoluuttiselle ai-ka-avaruudelle", aivan erityisesti Immanuel Kantilta, jonka vesityksen mukaan "aika ja avaruus ovat mielemme tapoja jäsentää aistihavaintoja". Sen nimenomaisen kritii-kin perusta oli kuitenkin täydellisesti metsässä. Oikeakin perusta olisi ollut tarjolla, ja lisäksi lähellä..., HM)

http://encyclopedia2.thefreedictionary.com/Formal+system

***

” Hypoteesi (kr.hypothesis – perustelu, olettamus, kr.sanoista hypó = alla, alapuolella ja thesis = asenne,kanta,väite), se,mikä on pohjana,”takana”,- syy tai olemus: esimer- kiksi Demokritoksen 'atomit', Platonin 'ideat', Aristoteleen ”ensimmäinen liikuttaja” (A. ei siis pitänyt 'materiaa ja liikettä' dialektisina vastakohtina, vaikka jo tiesi mm. 'mahdollisuuden ja todellisuuden' sellaisiksi! HM).

Nykyaikaisessa terminologiassa hypoteesi on yhden tai useamman väitteen oletus: esimer- kiksi 'luonnon ennakointi' ja luonnontieteellisten lakien formulointi.

Tässä yhtedessä termin 'hypoteesi' alkuperäinen merkitys sisältyy termin 'tieteellinen hypo- teesi' merkitykseen ilmaisten ennakoivaa väitettä ilmiöiden lainalaisesta yhteydestä (tai syy- suhteesta).

(Sana 'hypoteesi' on siis tarkoittanut ”asenteen (kuten arvojen) perustana olevaa tosi-asiaoletusta” eli IDEOLOGISTA oletusta, ja nämä sanat ovatkin yhä todella lähellä toisiaan: nimenomaan tieteellisestä, ja joskus muustakin, ideologiasta esitetään hypoteesit testattaviksi, mistäpä muualtakaan!)

Immanuel Kantin sanojen mukaan hypoteesi ei ole haave, vaan ankaran järkiperäisesti muokattu mielipide (kanta) olioiden todellisesta tilasta.

Yhtenä faktojen ja havaintojen, koetulosten, selitystavoista 'hypoteesi' useimmiten kiteytyy kaavaan ”se,minkä haluamme selvittää analogisena sille,mitä jo tiedämme”.

Mikä tahansa hypoteesi saa alkunsa tiedostuskysymyksestä (eli 'ongelmasta', HM). Esimerkiksi: ”Jos taivaankappaleet ovat vapaan putoamisen lain alaisia (noudattavat v.p.l.:a),niin millä tavalla planeettojen liike on mahdollista?”

Kysymys ilmaisee tiedostustarpeen (tiedontarpeen) - päästä tietämättömyydestä / epätiedosta tietoon, ja se nousee silloin, kun vastausta varten on jo joitakin tietoja - faktoja, aputeorioita tai -hypoteeseja jne.

Tässä mielessä tieteellinen hypoteesi on gnoseologiselta rooliltaan linkki 'tiedon' ja 'epätiedon' välillä (josta hypoteesin rooli tieteellisissä keksinnöissä), loogiselta rooliltaan ”luonnontieteen kehitysmuoto, koska sillä ajatellaan...” (Engels).

Hypoteesin luonne(hdinta) maailman henkisen omaksumisen perustana heijastaa hypoteesin roolia paitsi luonnontieteissä, aivan vastaavasti myös yhteiskuntatieteis-sä.  Esimerkkinä voi toimia vaikka Marxin hypoteesi materialismista sosiologiassa, joka Leninin mukaan nosti sosio-logian tieteen tasolle.

Ollakseen tieteellinen hypoteesin tulee täyttää seuraavat vaatimukset.

1. vaatimus: tieteellisen hypoteesin pitää olla todistettavissa oleva, t.s. siitä loogi-sen deduktion tietä johdettujen seurausten pitää olla kokeellisesti tarkistettavissa ja vastata koetuloksia, havaintoja, vallitsevia tosiasia-aineistoja jne.

Tästä seuraa tieteen pyrkimys asettaa tieteelliselle hypoteesille täsmällinen looginen (matemaattinen) muotoilu, joka takaa hypoteesin kytkemisen yleisen periaatteen ominaisuudessa deduktiiviseksi järjestelmäksi deduktion seurausten vertaamiseksi koe- ja havaintotuloksiin.

Proseduurin puhtaasti looginen runko (”luuranko”) hypoteesien (dedutiiviseksi) toteennäyttämiseksi ja niiden kumoamiseksi saadaan esimerkiksi ns. luonnollisen (kielen klassisen, RK) logiikan proseduurista.

Hypoteesien vahvistamistekniikkaa, erityisesti sen todennäköisyyden vallitsevalla tiedontasolla, tutkitaan induktiivisessa ja todennäköisyyslogiikassa, tilastollisten päätösten teoriasta.

2. vaatimus: Hypoteesilla pitää olla riittävä kattavuus ja ennustusvoima siten, että se ei se- litä vain niitä ilmiöitä,jonka tarkastelusta se on saatu,vaan vastaavat asiaan liittyvät ilmiöt.Sen lisäksi sen täytyy palvella päätelmien perustana vielä täysin tunte-mattomista ilmiöistä (tämä ominaisuus on erityisen tunnusomainen matemaattisille hypoteeseille).

3. vaatimus: Hypoteesi ei saa olla loogisesti riitairiitainen (ei eksplisiittisesti eikä implisiittisesti, sisäisesti ristiriitaisten käsitteiden kautta, HM) Ristiriitaisesta hypotee-sista voidaan logiikan sääntöjen mukaan ”päätellä” mitä tahansa ”seurauksia”, muka ”todistettuina” 1. vaatimuksen mielessä, kuten aivan yhtä hyvin myös niiden kieltoja. Ristiriitainen hypoteesi on menettänyt täydellisesti tiedostuksellisen arvonsa. 1. ja 2. vaatimus erottavat tieteelliset hypoteesit ns. työhypoteeseista,jotka huomioidaan kyseisen ilmiön ”selittävällä tasolla” ja jotka eivät pyri ”olioiden todellisen tilan” heijastamiseen.Työhypoteeseja käytetään usein välittävinä etap- peina tieteellisissä rakennelmissa niiden didaktisen arvon takia.