Sata vuotta sitten punalamppu syttyi Helsingin työväentalon tornissa. Eduskunnan ja sen valitseman Svinhufvudin senaatin toiminta estettiin. Itse asiassa senaatin jäsenet ja 33 porvarillista kansanedustajaa oli tarkoitus pidättää. Se jäi kuitenkin punakaartilta tekemättä. (Hoppu 2009, 101 ja 104)

Suomessa oli alkanut työväenliikkeen vallankumous. Vallankumouksen jälkeen syttyi verinen sisällissota työväenliikkeen (”punaisten”) ja senaatin edustamien porvarien (”valkoisten”) välillä.

Työväenliikkeen vallankumous ja sisällissota eivät syntyneet tyhjästä Suomen poliit-tisessa historiassa. Vajaa vuosi aiemmin, 15.3.1917 oli tapahtunut Venäjän maalis-kuun vallankumous,jossa tsaarinvalta kumottiin. Koska Suomi oli silloin osa Venäjän valtakuntaa, myös Suomen suuriruhtinaskunnassa syntyi kysymys, kenelle tsaarin korkein valta nyt kuuluu?

HM: Suomi ei ollut osa Venäjän keisarikuntaa, vaan eri valtio personaaliunionissa sen kanssa. Suomen valtiomuoto oli asetettu kansainvälisesti Wienin kongressissa 1815. Väliaikainen hallitus tunnustikin lähes ensitöikseen Puolan itsenäisyyden, mut-ta Suomen kohdalla varsin pian ilmenikin, että oikeus- ja varapääministeri Kerenskil- lä oli muita suunnitelmia. Kerenskin puolueen Eserrien (Sosialisti-Vallankumoukselli-set) kuten Bolševikkien ja Menševikkienkin mukaan Suomi ja Puola olivat itsenäisiä, kun tsaarin hallitsijahuone oli lakannut olemasta. Pietarin Yleisvenäläisen Neuvosto-jen Kokouksen puolueet tunnustivat Suomen oikeuden itsenäisyyteen. Kerenskin puolue ei ollut sosialistinen: nimi johtui Kerenskin Sosialistit-vaalipuolueesta, jonka riveistä hän tuli (ainoissa vaaleissaan) valituksi vuonna 1012 Duumaan Leninin vaali-piiristä Simbirskistä. Se yhdisti Vallankumouspuolueen kanssa, joka sittemmin hajoi toisesta kohdasta oikeitoon ja vasemmistoon.


JH: Hyvin nopeasti päästiin hetkelliseen yksimielisyyteen eduskunnan ja Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa, että korkein valta on siirtynyt tsaarilta Venäjän väliaikaiselle hallitukselle. (Haapala 2009, 60)

HM: Ei sanota, ketkä pääsivät...

JH: Eduskunnan enemmistön kanta kuitenkin muuttui nopeasti. 18. heinäkuuta se hyväksyi ”valtalain”, jonka mukaan korkein valta Suomessa ulko- ja sotilasasioita lu-kuun ottamatta kuuluukin eduskunnalle. Tämä tarkoitti myös senaatin nimittämisen oikeutta ja valtaa määrätä eduskunnan kokoontumisesta sekä hajottamisesta, jotka olivat aiemmin kuuluneet tsaarille. (mt. 63–64)

Valtalaki säädettiin vuoden 1906 valtiopäiväjärjestyksen mukaan kiireellisenä perus-tuslaillisena muutoksena. Kiireelliseksi se äänestettiin 5/6:n enemmistöllä ja itse laki hyväksyttiin reilulla yksinkertaisella enemmistöpäätöksellä 136–55.Valtalaki kannatti- vat sekä eduskunnan enemmistöpuolue sosiaalidemokraatit,että laajasti porvariedus- tajat. Sen läpimenoa edesauttoi väärä tieto Pietarista, että bolševikit olisivat onnistuneet kaataman väliaikaisen hallituksen. (mt.)

Valtalakia seuranneet heinäkuun lopun tapahtumat ovat Suomen historian yksi kiis-tellyimmistä käänteistä. Menemättä tähän kiistaan syvemmälle Venäjän väliaikainen hallitus joka tapauksessa kumosi valtalain, hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaa-lit 31.7.Se katsoi, että nämä oikeudet olivat siirtyneet sille tsaarilta. Suomen senaat- ti julkaisi hajotusmanifestin ja uusien vaalien määräämisen äänestyksen jälkeen. Senaatin porvarit kannattivat julkaisua, sosiaalidemokraatit vastustivat. (mt. 65)

Sosiaalidemokraattien mukaan eduskunnan hajottamisen ja uusien vaalien määrää-misen oikeus kuului valtalain mukaisesti eduskunnalle.Sosiaalidemokraattien mieles- tä eduskunnan hajottaminen ja uusien lakien määrääminen olivat laittomia tekoja. (mts.)

He joutuivat kuitenkin tapahtuneen tosiasian eteen, koska enemmistölle porvareista Venäjän hallituksen toimet kelpasivat – osalle oikein hyvin. ”Tokoin senaatin” porva-rijäsenet olivat olleet mukana suunnittelemassa valtalain kumoamista. He jatkoivat toimitusministeriönä, ”Setälän senaattina” sosiaalidemokraattien erottua. (mts.)

Heti lokakuun alussa toimitettiin uudet eduskuntavaalit, joissa porvaripuolueet saivat niukan enemmistön 108 – 92. Reilun puolentoista kuukauden jälkeen eduskunta onnistui 27.11. nimittämään Svinhufvudin senaatin, jossa olivat edustettuina kaikki muut porvaripuolueet paitsi Kansanpuolue. (mts.)

Sillä välin oli kuitenkin tapahtunut ja paljon. Venäjällä bolševikit olivat kaapanneet vallan väliaikaiselta hallitukselta 7.11.Ymmärrettävästi se kauhistutti Suomen porva- reita. Suomessa oli yleislakko 14.–19.11. ja yhteiskunnallisesti sekä poliittisesti hyvin levotonta. Levottomuuksissa kuoli 34 ihmistä. (mt. 68–69)

Osittain yleislakon paineen vuoksi eduskunta sääti muiden muassa kahdeksan tun-nin työpäivän ja kunnallisen demokratian sekä erityisesti otti 15.11. korkeimman vall-an Suomessa itselleen (mt. 69 – 70) Monet tutkijat ovatkin pitäneet 15. marraskuuta vuonna 1917 Suomen tosiasiallisena itsenäistymispäivänä. Silloin valtiolliset siteet Venäjään katkaistiin.

Vallankumouksellinen tilanne Suomessa marraskuusta alkaen

Sosiologian emeritusprofessori Risto Alapuro argumentoi klassikkotutkimuksessaan State and Revolution in Finland (University of California Press 1988),joka aivan juuri ilmestyi suomeksi nimellä Valta ja vallankumous Suomessa (Vastapaino 2017), että marraskuun yleislakko loi Suomeen vallankumouksellisen tilanteen (190).

SDP:n ylimääräinen puoluekokous 25.-27.11.1917, jossa Stalin kävi kiihottamassa vallankumoukseen. Päätöstä vallankumouksesta ei vielä syntynyt.

HM: Stalin kävi kehottamassa Suomea heti julistautumaan itsenäiseksi:

https://www.marxists.org/reference/archive/stalin/works/1917/11/14.htm

Alapuro seuraa Charles Tillyn vallankumousteoriaa, jonka mukaan eräs ehto vallan-kumoukselliselle tilanteelle on vähintään kahden valtakeskittymän muodostuminen (mt.165). Alapuron mukaan marraskuussa 1917 Suomessa tapahtui juuri niin: porva- rillisen valtiovallan, käytännössä ensin Setälän ja sitten Svinhufvudin senaatin haas-tajaksi nousi työväenliikkeen valtakeskittymä, johon kuuluivat työväenkaarti, Suomen Ammattijärjestö SAJ ja SDP.

HM: ... ja osuustoimitaliike Kulutusosuuskuntien Keskusliitto. Jokaista näitä johti oikeistodemari: Oskari Tokoi, Matti Paasivuori ja Väinö Tanner. Tokoi oli Kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja, kaksi muuta eivät osallistuneet sotatoimiin.

JH: Työväen vallankumous puhkesi tämän kilpailevan, työväenliikkeen valtakeskitty-män reaktiona porvarillisen valtiovallan yhä tiukentuneeseen otteeseen. (mt. 190 – 201) Muodollisesti päätöksen vallankumouksesta teki SDP:n puoluetoimikunnan toimeenpaneva komitea illalla 26.1.1918. Seuraavan päivän iltana punakaarti ryhtyi pikkuhiljaa toimeen. (Hoppu 2009, 101).

Alapuron tulkintaa työväenliikkeen vallankumouksesta ja sisällissodasta vallanku-mouksellisen tilanteen osana voidaan kehittää uusimmalla oikeushistoriallisella ja Suomen monarkia-hankkeeseen liittyvällä tutkimuksella.

Eduskunnan ja senaatin vääntö korkeimmasta vallasta

Toisin kuin valtalain kohdalla 15.11.1917 eduskunta ei ottanut korkeinta valtaa Suo-messa perustuslainsäätämisjärjestyksessä vaan ainoastaan yksinkertaisella enem-mistöllä 127–68 Maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien johdolla. Oikeustieteen eme-ritusprofessori Antero Jyränki katsookin, että kyseessä oli eduskunnan suorittama vallankumous Suomen suuriruhtinaskunnassa. Vuoden 1772 hallitusmuodon mukainen kuninkaan valta kumottiin (ainakin ennen kumoamista Kaarle III aikainen hallitusmuoto oli siis edelleen voimassa). (Jyränki 2014, 31–33)

HM: Monarkia oli lakkautettu viimeistään silloin, kun korkemmalle valtiovallalle oli kansallisesti ja kansainvälisesti kaikin puolin laillisesti asetettu muu haltija, Eduskunta Valtalailla.

JH: Jyrängin kanta edustaa tasavaltalaista tulkintaa. Vastoin sitä sisällissodan jälkei- sessä hallitusmuotokamppailussa 1918 monarkian kannattajat katsoivat, että vuoden 1772 monarkistista hallitusmuotoa ei oltu kumottu 15.11.1917 tai itsenäisyysjulistuk-sessa 6.12., vaikka jälkimmäinen mainitsee tasavallan. Eksplisiittisesti se tultaisiin kumoamaan vasta, kun valtionhoitaja Mannerheim vahvistaisi uuden tasavaltalaisen valtiosäännön 17.7.1919. Korkeimman vallan ottaminen 15.11. ei ollut laillinen teko, koska sitä ei tehty perustuslainsäätämisjärjestyksessä.

HM: Valta oli otettu jo Valtalailla. Tämä oli tulkintaa. Laki ei lakkaa olemasa sillä, että sitä ei noudateta. Se eroaa mm. tässä suhteessa sopimuksista. Sopimusten on oltava lakien mukaisia ollakseen laillisia - ei päinvastoin.

JH: Sikäli korkein valta Suomessa kuului vuosina 1917 ja 1918 edelleen kuninkaalle, joka ei olisi kuitenkaan Venäjän keisari vaan poissaoleva ja tulossa Saksasta. Sisäl-lissodan jälkeen monarkiaa kannattivat Nuorsuomalaisten oikeistosiipi, RKP ja Van-hasuomalaiset (pian Kokoomus), muiden muassa Paasikivi ja silloinen valtionhoitaja Svinhufvud. Nykyihmisestä se voi tuntua erikoiselta poliittiselta kannalta, mutta aina-kin monarkistien hallitusmuotoargumentaatio oli vähintäänkin kohtuullisen hyvää. (Vares 2009, 376–378 ja 384–386)

Monarkiahanke voidaan nähdä jatkumona tapahtumille eduskunnassa 15.11.1917, kun se päätti ottaneensa korkeimman vallan Suomen suuriruhtinaskunnassa (lailli-sesti tai ei). Silloin nimittäin käsiteltiin myös puhemiehistön tekemää vastaesitystä.

Vastaesityksen mukaan korkein valta siirtyisi toistaiseksi tsaarilta ja suuriruhtinaalta senaatille:

”kunnes eduskunnan päätös valtionhoitajakunnan asettamisesta toteutetaan tai eduskunta muutan toisin päättää, keisarin ja suuriruhtinaan vallan käyttäminen annetaan Suomen senaatin talousosastolle [silloiselle Setälän senaatille]”.

Vastaesitys sai kannatusta juuri samoista puolueista, jotka olivat seuraavana vuonna kannattamassa monarkiaa. Laillisesti vastaesitys perustettiin vuoden 1772 hallitus-muodon pykälään 38 kuninkaan kaatumisen aiheuttamasta poikkeustilasta. (Jyränki 2014, 32)

Eduskunta kokoontui Heimolan talossa.

Vaikka vastaesitys hävisi,poliittisesti se ei kuollut.Sisällissodan alkupäiviin mennessä 27.11. nimetty Svinhufvudin senaatti tosiasiallisesti otti eduskunnan korkeimman vallan merkittävällä tavalla itselleen (Jyränki 2014, 36).

HM: Se ei ollut laillista. Kyseessä ei edes ollut Senaatti, vaan sen talousvaliokunta.
Valtitieteessä senaatti eroaa yleensä hallituksesta siten, että se ei ole kollektiivinen elin, vaan kukin senaattori on yksin vastuussa hallitsijalle, yleensä monarkille ministeriönsä asioista. Venäjällä ei ollut tsaarin aikaan hallitusta vaan juuri senaatti.

JH: Ensinnäkin Svinhufvud liitti senaattinsa nimittämispöytäkirjaan eduskunnassa toimivaltaehdot, joihin eduskunta ei lainkaan ottanut kantaa. Nämä toimivaltaehdot siirsivät korkeinta valtaa oleellisesti eduskunnalta senaatille. Niiden mukaan senaa-tilla olisi ulkoasiainvalta, esitysoikeus eduskunnalle ja nimitysvalta. Taustalla oli por-varipuolueiden epävirallisen yhteistyövaltuuskunnan hyväksyntä Svinhufvudin ehdoil-le, joiden mukaan käytännössä senaatin nimittäisi sen kokoaja (Svinhufvud) ja kor-keinta valtaa käyttäisi tosiasiassa senaatti. Eduskunnan rooli olisi nimellinen. Ei ole-kaan ihme, että sosiaalidemokraatit syyttivät senaattia vallankaappaustoimista. (mt. 34–36) Vähintään kyse oli kyseenalaisesta kabinettisopimuksesta. "

HM: Tuollainen kabinettisopimus ei sido. Se on kuin Suomisen ja Väyrysen kassakaappisopimus.

JH:Toiseksi Svinhufvudin senaatti jatkoi edeltäjänsä Setälän senaatin salamyhkäistä yhteistyötä Sotilaskomitean kanssa (Jyränki 2014,40 – 41). Senaatin toiminta ”liikkui laillisen ja laittoman rajamailla.” (mt.42) Sotilaskomitea oli Suomen Venäjän ajan ar-meijan kadettien vuonna 1915 perustama yksityinen järjestö, joka ajoi Suomen itse-näisyyttä Saksan tuella (Korpisaari 2009, 11). Se oli siis 6.12.1917 asti maanpetok-sellinen järjestö, koska Suomi oli osa Venäjää,joka oli sodassa Saksaa vastaan. So- tilaskomitea oli mukana jääkärihankkeessa ja kotiutti syksyllä 1917 joukon jääkäreitä Suomeen (mt. 371).

Setälän senaatilta Svinhufvud peri ”Suojeluskuntien perustamistoimikunnan”, joka koostui täysin Sotilaskomitean jäsenistä (mt. 212–214). Yksityinen järjestö muodosti siis käytännössä senaatin erään toimeenpanemistoimikunnan, joka rakensi poliisi- ja sotajoukkoja jo loppuvuodesta 1917 ilman mitään virallisia valtuuksia.

Svinhufvud nimitti Sotilaskomitean virallisesti senaatin alaiseksi virastoksi vasta 7.1. 1918. Nimityksestä ei ole kuitenkaan olemassa asiakirjaa. (mt. 312) Todistusaineis-ton valossa nimitys oli siis epämääräisen suullinen ja oli epäselvää, oliko senaatilla edes kyseistä nimitysoikeutta.

Kolmanneksi kun eduskunta valtuutti äänin 97–85 hyvin kiivaan väittelyn jälkeen 12.1.1918 Svinhufvudin senaatin luomaan ”lujan järjestysvallan”, senaatin todellinen mutta piilotettu päämäärä oli luoda sotilasvoima eikä vain poliisivoima kuten viralli-sesti sanottiin. Tässä tapauksessa senaatti siis toimi epämääräisesti, mitä sosiaali-demokraatit eivät voineet mitenkään hyväksyä. (Jyränki 2014, 44 – 46) Kyseessä oli eduskunnan tietoinen harhautusyritys.

Eduskunnan päätöstä pian seuranneet tapahtumat paljastavat senaatin todelliset päämäärät.16.1.Svinhufvud kutsui Sotilaskomitean tuoreen puheenjohtajan Manner- heimin luokseen. Mannerheim oli tavannut Svinhufvudia edellisenä päivänä ja infor-moinut häntä puheenjohtajuudestaan. Tapaamisessa 16.1. Svinhufvud antoi Man-nerheimille, jälleen epämääräisen suullisesti, ”eduskunnan päätöksen mukaisesti jär-jestysvallan organisoinnin ja johdon.” (Korpisaari 2009, 334–335) Aluksi Mannerheim oli hämmentynyt epämääräisestä valtuutuksesta. Selvityksien jälkeen hän kuitenkin ryhtyi toimeen, määräsi Sotilaskomitean muuttamisesta sotilaallisesti järjestetyksi esikunnaksi ja teki tarpeelliset nimitykset 17. tammikuuta (mt. 335, 342 –3 43). Esi-kunta kokoontui jo 19.1.Vaasassa, viikon päästä eduskunnan päätöksestä (mt. 345).

25.1. senaatti teki suojeluskunnista sen alaisia joukkoja, jotka toimisivat Mannerhei-min johdossa (eivät vielä ylipäällikkyydessä). Samana päivänä Mannerheim päätti Etelä-Pohjanmaan venäläisten joukkojen aseistariisunnasta,joka alkoi 28.1.(mt. 347)

Sisällissodassa oli kyse senaatin ja työväenliikkeen taistelusta valtiovallasta

Uusimman tutkimuksen valossa pitää siis katsoa, että poliittisen historian näkökul-masta loppuvuoden 1917 tapahtumissa, työväen vallankumouksessa ja sisällisso-dassa oli kysymys kamppailusta korkeimmasta vallasta, hallitusmuodosta ja valtio-vallasta juuri itsenäistyneessä Suomessa. Millä elimellä on korkein valta? Eduskun-nalla, senaatilla vai poissaolevalla kuninkaalla? Mikä on Suomen hallitusmuoto eli mitkä ovat esimerkiksi valtioelimien valtasuhteet? Onko Suomi monarkia vai tasavalta? Onko valtiovalta Svinhufvudin senaatin vai työväenliikkeen hallussa?

Varsinkin viimeisin kysymys on sisällissodan ymmärtämisen kannalta aivan keskei-nen. Maahan oli syntynyt kaksi valtakeskittymää, jotka kamppailivat valtiovallasta: Svinhufvudin senaatti ja sen jäsenet porvaripuolueet sekä työväenliike. Niiden yhteinen elin, jolla kenties oli korkein valta, eduskunta, joutui tässä kamppailussa tosiasialliseen sivurooliin jo ennen työväenliikkeen vallankumousta.

Kamppailussa valtiovallasta kumpikaan osapuoli ei selvästi edustanut Suomen val-tiota, joka hajosi hetkellisesti hyvin nopeasti syntymisensä jälkeen. Valtio on kiteyte-tysti poliittisesti järjestäytynyt yhden hallitusvallan alainen yhteisö. Sellaista ei voida varmasti sanoa Suomessa olleen tammi-helmikuun vaihteessa vuonna 1918. Senaatinkaan kohdalla ei ole neljästä syystä lainkaan selvää, että se todella edusti valtiovaltaa edes ennen työväen vallankumousta.

(1) Kun bolševikit, Ranska, Ruotsi ja Saksa tunnustivat Suomen itsenäisyyden vuo-sien 1917 ja 1918 taitteessa, ne eivät määrittäneet Suomelle mitään laillista halli-tusmuotoa tai hallitusta (toisin kuin Korpisaari (2009, 302-305) väittää). Ne tunnus-tivat vain Suomen itsenäiseksi valtioksi, joka on jonkin mutta ei minkään tietyn sisäi-sen hallitusvallan ja hallitusmuodon alainen yhteisö. Periaatteessa itsenäiset valtiot määräävät itse laillisen hallitusmuotonsa ja hallituksensa.

(2) Ei ollut selvää, oliko korkein valta senaatilla, eduskunnalla vai poissaolevalla kuninkaalla. Vallitsi valtio-oikeudellinen välitila (lat. interregnum). Vielä sisällissodan jälkeenkin monarkistit väittivät, että korkein valta kuului kuninkaalle (tammikuussa 1918 he olivat vielä taktisesti tästä hiljaa). 15.11.1917 eduskunnassa hyväksytty korkeimman vallan otto oli päätöksenkin mukaan väliaikainen.

(3) Täysin vailla hyviä perusteita ei ollut sosiaalidemokraattien kanta, että senaatin nimittänyt eduskunta oli laiton, koska kesän 1917 eduskunnan hajottamisen laittomuutta voitiin puolustaa asiallisin perustein. Valtalaki oli säädetty perustuslain säätämisjärjestyksessä toisin kuin 15.11.1917 päätös.

(4) Vaikka eduskunta olisi ollut laillinen ja korkein valta sillä, niin senaatti selvästi vain otti osan eduskunnan vallasta itselleen ilman eduskunnan hyväksyntää (senaatin sanelemat valtaoikeudet nimittämisensä yhteydessä ja salamyhkäinen sotilasvoiman luominen).

Tämän tulkinnan kanssa erinomaisen yhteensopivaa on se, mitä hyvin nopeasti työ-väenliikkeen vallankumouksen jälkeen tapahtui. Sisällissodan aivan alussa senaatti otti ”Vaasan julistuksessa” lähes rajoittamattomat toimivaltuudet.

Vaasan senaatti

Neljä seitsemäsosaa senaatista oli onnistunut pakenemaan Vaasaan Helsingistä, jossa muiden muassa Svinhufvud vielä piileskeli. Tämä ”tynkäsenaatti” antoi 1.2.1918 julistuksen, jossa lausutaan senaatin valtuuksista seuraavasti:

”Suomen Senaatin päätöksen mukaisesti ovat allekirjoittaneet Senaatin jäsenet asettuneet Vaasan kaupunkiin ylläpitämään hallitusvaltaa. Ryhtyessämme nyt vaikeaa tehtäväämme suorittamaan, kehoitamme täten kaikkia maan virkamie-hiä, viranomaisia ja kansalaisia alistumaan niihin määräyksiin; joita tänne nyt asettunut Senaatti maan ainoana laillisena Eduskunnan valitsemana ja valtuuttamana sekä sille vastuunalaisena Suomen hallituksena antaa.”

Senaatti oli päätösvaltainen, koska sen neljä jäsentä olivat paikalla ja yksimielisiä (Jyränki 2014, 56). Vaasan julistus oli kyseisessä tilanteessa ymmärrettävä. Silti se ei pohjannut perustuslakiin eikä itse asiassa mihinkään lakiin, vaikka senaatti olisikin ollut laillinen maan hallitus (mt.57). Kyseessä oli senaatin omavaltainen toimivaltan- sa laajennus, jota ei kuitenkaan millään tavalla rajoiteta eikä täsmennetä esimerkiksi voimassaoloalueen tai tottelemaan velvoitetaan ihmisryhmän osalta (mt. 58). Julis-tus näyttää rajoittamattomalta, jollei toimivaltaa samalla siirrettäisi Mannerheimille – aivan yhtä epämääräisesti:

”Suomen kaikkien puolustusvoimien Korkeimman ylipäällikkyyden on Senaatti, vielä Helsingissä ollessaan,uskonut Kenraali Gustaf Mannerheim’ille.Hänen käs-kyjään ja määräyksiään on kaikkien virkamiesten ja kansalaisten ehdottomasti ja viipymättä noudatettava,niin kauvan kuin sotilaallista toimintaa jatkuu.” (mt. 57)

Vaasan julistus jättää myös senaatin ja Mannerheimin valtasuhteet hyvin epäselviksi. Se näkyi muiden muassa valkoisessa terrorissa.

Poliittisen historian näkökulmasta työväenliikkeen vallankumous ja sisällissota siis kiteytyvät kahden valtakeskittymän taisteluna valtiovallasta hyvin epäselvässä väliti-lassa, joka alkoi tsaarin kukistumisesta. Suomen valtio tulisi lopulta muodostumaan voittaneesta senaatin ja porvaripuolueiden valtakeskittymästä. Nykyinen Suomen valtio on suoraa jatkumoa siitä. Tasavalta Suomen valtiosta tuli vasta 17.7.1919 ja senkin jälkeen demokratiaa jouduttiin puolustamaan useaan kertaan esimerkiksi Lapuan liikkeen Mäntsälän kapinassa vuonna 1932 ja talvisodassa.

Kirjalliset lähteet

Alapuro, Risto (2017). Valtio ja vallankumous Suomessa. Tampere: Vastapaino.

Jyränki, Antero (2014). Kansa kahtia, henki halpaa – Oikeus sisällissodan Suomessa? Helsinki: Art House.

Haapala, Pertti (2009). ”Vuoden 1917 kriisi”. Teoksessa Sisällissodan pikkujättiläinen, toim. Haapala, Pertti ja Tuomas Hoppu. Helsinki: WSOY 2009, 58-91.

Hoppu, Tuomas (2009). ”Sisällissodan puhkeaminen”. Teoksessa Sisällissodan pikkujättiläinen, toim. Haapala, Pertti ja Tuomas Hoppu. Helsinki: WSOY 2009, 92-111.

Korpisaari, Harri (2009). Itsenäisen Suomen puolesta – Sotilaskomitea 1915–1918. Helsinki: SKS.

Vares, Vesa (2009). ”Kuningashankkeesta tasavallan syntyyn”. Teoksessa Sisällissodan pikkujättiläinen, toim. Haapala, Pertti ja Tuomas Hoppu. Helsinki: WSOY 2009, 376-394.