Kommentoidaan myöhemmin.

https://www.sgr.fi/sust/sust258/sust258_saarikivi.pdf


The Quasquicentennial of the Finno-Ugrian Society. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia = Mémoires de la Société Finno-Ougrienne 258. Helsinki 2009. 109–160.

Janne SAARIKIVI (Helsinki)

Itämerensuomalais-slaavilaisten kontaktien tutkimuksen nykytilasta1

1. Itämerensuomalais-slaavilaisten kontaktien historiallista taustaa

1.1. Uralilaisten kieliyhteisöjen monikieliset verkostot

Venäjällä

Uralilainen kantakieli ja ilmeisesti myös kaikki rekonstruoitavis-sa olevat uralilaisen kielikunnan välikantakielet muodostuivat alueella,jolla tällä hetkellä puhutaan slaavilaista kieltä, venäjää. Slaavilaiset kielet ovat myös ainoa yksittäinen indoeurooppa-laisten kielten ryhmä,josta on lainattu sanastoa uralilaisen kieli- kunnan jokaiseen haaraan. Unkaria lukuun ottamatta se on saa-tu sellaisista slaavilaisista kielimuodoista, joista kehittyi venäjän kielen murteita. 2

Venäjän leviäminen nykyiselle valtavalle puhuma-alueelleen on olennaisilta osin tapahtunut suomalais-ugrilaisten kielten kus-tannuksella. Uralilaisten kielten puhuma-alue on makrotasolla melko yhtenäinen kattaen Euraasian länsi- ja keskiosien taiga- ja tundravyöhykkeen, mutta mikrotasolla rikkonainen jakaantu-en venäläismurteiden toisistaan erottamiin saarekkeisiin. Tämä viittaa siihen – toki muutenkin tiedossa olevaan seikkaan – että uralilaiset kielet ovat väistyneet monilla nykyisin venäläisillä alueilla. Useimmiten siellä, minne eurooppalaiset kolonialistiset vallat ulottivat otteensa, aiheuttivat alkuperäisväestöjen tuhou-tumisen ja assimilaation toisaalta ”tykit, taudit ja teräs” (Dia-mond 2003),toisaalta kulttuuriseen muutokseen yleensä liittyvä ”pehmeä valta”. "

HM: Ensimmäinen ("ulkopuolinen") haistapaskantieteilijä mainittu ...)


" 1 Artikkeli perustuu Suomalais-Ugrilaisen Seuran 125-vuotisjuhlaseminaarissa Suoma-lais-ugrilaisen kieliyhteisön verkosto pidettyyn esitelmään.Aiheen käsittely on kuitenkin olennaisesti laajempi, minkä lisäksi artikkelissa on hieman eri sanastoesimerkkejä kuin alkuperäisessä esitelmässä. Osa aineistosta on jäänyt pois, koska niiden tutkimuksen kuluessa ilmeni monia esitettyjen etymologisten selitysten epävarmuutta lisänneitä seikkoja, jotka pakottavat jättämään julkaisemisen myöhempään ajankohtaan.

Tarkoitukseni on käsitellä näitä esitelmässä mainittuja slaavilaisia etymologioita (kalju < *голъь ’alaston’, vi rääkida < *рѣчь : рекѫ ’sanoa’) mahdollisimman pian toisessa yhteydessä. "

HM: " Käsitellään heti tässä. Nämä ovat mielenkiitoisia, mutta TUSKIN slaavilaisia...

https://lexicography.online/etymology/vasmer/%D0%B3/%D0%B3%D0%BE%D0%BB%D1%8B%D0%B9

голый

го́лый гол, гола́, голо́, укр. го́лий, блр. го́лы, ст.-слав. голъ «γυμνός» (Супр.), болг. гол, сербохорв. гȏ, го̀ла, го̀ло, словен. gòl, góla, чеш. holý, польск. goɫy, в.-луж. hoɫy, н.-луж. goɫy. Родственно лтш. gāla «гололедица = kaljama, iljanne», gàle ж. «тонкая корка льда», д.-в.-н. kalo «лысый= kalju»; см. И. Шмидт, KZ 26, 91; Торп 42; Бернекер 1, 325 и сл.; Траутман, BSW 76 и сл.

Сюда же (с другим вокализмом) польск. gaɫąź, чеш. haluz «ветвь = oksa», кото-рые, согласно Мейе (Et. 261,MSL.11,185), содержат древнюю основу на -n-, че-редующуюся с -r в арм. koɫr. Розвадовский (JP 1,141) пытается отнести сюда же лит. gãlas «конец = loppu, (esineen) pää, kärki, kuolema» с первонач. знач. «голый конец ствола дерева» [se tarkoittaa pistämistä ja myös itämistä, orastamista, ja on väärä häly, HM] ; ср. М. — Э. З, 26.

Ильинский (AfslPh 29, 166 и сл.) ошибочно считает д.-в.-н. kalo «лысый = kalju» заимствованным из лат. calvus = pää, а слав. golъ относит к сербохорв. гу́лити «обдирать  = nylkeä» и т. д.; против см. Бернекер (1, 362), Петерссон (Verm. Beitr. 143). О возможности родства лат. calvus и слав. golъ см. Цупица, KZ 37, 389; Уленбек, Aind. Wb. 60; Бернекер, там же.



Ralf-Peter Ritter ei pidä kalju-sanaa ainakaan germaanisena:

https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2015/12/suomalaisten-ja-germaanisten-kielten-varhaisimmista-lainakosketuksista-ajalaskun-alun-aikaan

" ... 84

... KATZ unterscheidet nicht zwischen einer Entwicklung urostseefi. *veljä ‘Bruder’ zu fi. veli und estn.veli bzw. *karja ‘Klippe’ zu fi. kari und estn. kari. Im Estnischen ist aber in Zweisilblern generell nachkonsonantisches j durch Apokope des Auslautvo-kals zu i geworden, z.B. ahi ‘Ofen’< *ahja, asi ‘Sache’ < *asja, vali ‘streng’ < *valju, kali ‘ca. 2 rn lange Stange’ < *kalju (s. KETTUNEN 1962 114 f., SKES 148 f.).

Es könnte allenfalls estn.koi ‘Motte’ für die Annahme eines schon urostseefinnischen Wandels in Anspruch genommen werden, da es im Estnischen *koja hätte bleiben müssen (KETTUNEN op. cit. 5 221). Nun weist dieses Wort im Finnischen noch eine Reihe weiterer Varianten auf: koisa, koisi (koite-), koisio, koihko (SKES s.v.) - was bei einem Wort dieser Bedeutung nicht verwundert, zumal noch eine Homonymie mit dem Wort für ‘Morgenröte’ besteht, vgl.fi. koi,estn. koi (valge). Im Wepsischen gibt es ein kojeg bzw. koje (s.3AIцEBA 1981,222 f.), das nach ludeg bzw. lude (< *ludek) ‘Laus’ gebildet sein dürfte, dann aber am ehesten von einer Grundform *koje her ver-ständlich wird, aber natürlich auch aus einem *koi < *koji (< koja wie huhti < huhta) gebildet sein kann.

Im Falle von kari ‘Klippe’ fehlt jede Spur eines *karja; hier könnte man freilich mit der Homonymie zu karja ‘Vieh’ operieren; die Ableitung kari hätte sich auf Kosten von *karja durchgesetzt. Zu fi. veli, dessen lappische Entsprechung viel’ljä schwerlich als Lehnwort zu erklären ist (so KATZ 91 mit Amn. l1), da es der einzige Fall einer finnischen Entlehnung vor dem Wandel *e > neben palatalen Konsonanten wäre, wie er sich in Erbwörtern recht gut belegen läßt (z.B. lapp. čieǯâ ‘sieben’ < s´ec´em > fi. seitsen, lapp. čielgâs ‘hell’ < *s’elke- >> fi. selkeä - s. KORHONEN 1981, 84 und 97), ist folgendes zu bemerken: Da es sich bei veli/velje- um einen exzeptionel-len Typ handelt, wäre es nicht erstaunlich, wenn aufgrund der Identität des obliquen Pluralstammes mit dem einer Klasse von Nomina auf -jä regional ein neuer Singular veljä entstanden wäre: Gen. Pl. veljien, Sg. veljän, Part. Pl. veljiä, Sg. veljää, I11. Pl. veljiin, Sg. veljään wie neljien, heljien/neljän, heljän; neljiä, heljiä/neljää, heljää; neljiin, heljiin/neljään, heljään usw.(neljä ‘vier’,heljä - Nebenform von heleä - ‘hell’).

... §42. Im Zusammenhang mit dem vermeintlich hohen Alter des Wandels urgerm. *ē > nwgerm. ā nennt FROMM in seinem Überblick (vgl.oben § 4) die finnischen Wörter paljas, kalja und malja. Ein unbefangener Beobachter dürfte den Zusammenhang zwischen dt. feil ‘verkäuflich’ und Wendungen wie schwäb. hat feil ‘ist mit unziemli- cher Entblößung, bes. der Brüste, gekleidet’, schweiz. feil han (von Mannspersonen) ‘die Hosenklappen offen haben’, (von Weibspersonen, auch mit dem Zusatz Fleisch) ‘die Brust stark entblößt tragen’, feil han, bieten ‘sich zur Schau ausstellen, z.B. von Mädchen, welche ohne Begleitung eines bestimmten Burschen auf den Tanzplatz gehen’ in bezüglich des "Exhibitionismus" merkmallosen Kontexten begründet se-hen, wo also nackte Körperteile gegen Entgelt zur Nutzung angeboten werden. Der Gedanke, daß die metaphorische Verwendung des Wortes bereits ins Urgermanische zu datieren sei, wird sich dabei zumindest nicht aufdrängen.

Die Zusammenstellung mit fi. paljas ‘bloß,entblößt, bar’ nötigt indessen,sich mit die-sem Gedanken vertraut zu machen;sie setzt nämlich voraus,"daß das germ. Wort von den Urfinnen besonders in solchen Konnexionen vernommen wurde,die den zitierten heutigen Belegen ähnlich waren.

Lehnwörter weisen ja oft einen spezielleren Sinn auf als ihre Originale.

... 109

Vgl. noch, daß mhd. veile auch im Sinne von ‘der Gefahr ausgesetzt, preisgegeben’ verwendet wird:den lip veile bieten, dass leben veile fragen" (1981b, 348). KOIVU- LEHTO geht noch einen Schritt weiter:"es ist aber auch nicht ausgeschlossen, daß das germ.Wort eigentlich ursprünglich gerade ‘preisgeben und dgl.’ (preis<frz. prise ‘Beute’) oder gerade ‘unbedeckt, bloß’ bedeutet hat. ‘Feil’ wäre dann erst eine Spe- zialisierung dazu." Sowohl urgerm.*fāl(i)jaz (ahd.fāli) als auch urgerm. *failjaz kom- men für KOIVULEHTO als Original von fi. paljas in Frage“. Das finnische Wort sprä- che überdies für folgende Deutung des indogermanischen Hinter- grundes von ahd. fāli: "Vielleicht ist idg. *pel- etwa identisch mit dem bekannten idg. *pel- ‘verhüllen; Haut, Fell’ (IEW, 803):

idg. *pel+no- ‘Gewinn’ ist dann einfach eben ‘Raub, Beute’ = *‘abgezogene Hülle, (Haut) und dgl.’= idg. *pel+no- >> dt.Fell; idg.*pelio- ist dann eben ‘unbedeckt´" 64. Die in der etymologischen Literatur vorgenommene Verbindung des in Rede stehen- den Wortes mit indogermanischen Wörtern für ‘verkaufen’ kann KOIVULEHTO nicht billigen.

Nun scheint es aber durchaus unstatthaft zu sein, aus den obigen Phrasen eine Be-deutung ‘entblößt’ für feil zu abstrahieren.Es handelt sich doch um die gleichen Wen-dungen feil haben, bieten, die ‘zum Verkauf anbieten’ bedeuten. Wenn hat feil ‘ist mit unziemlicher Entblößung bes.der Brüste’ bedeutet,kann man daraus nicht schließen, daß das betreffende Zeichen den Sinn ‘hat Gleichung feil = ‘entblößt’ kommen. Es handelt sich darum, daß der Betrachter eines entblößten Körperteils diesen Tatbe-stand so interpretiert bzw. böswillig oder parodistisch so darstellt, als geschehe ein Angebot.

Es liegt mutatis mutandis nichts anderes vor als bei dem gut Mus feil der Bauersfrau im "Tapferen Schneiderlein".Hier kann man auch keine Bedeutung ‘abgefüllt’ o.ä. für feil abstrahieren.Im übrigen sind die zitierten Wendungen sicher in der angegebenen Verwendung akzidentiell;bei modernerer, besser sitzender Mode hätte leicht eine Verwendung ‘den (bedeckten) Busen zur Schau stellen’ prägnant werden können.


63. Fi. paljas steht nun unter dem Verdacht westgermanischer Herkunft, da das Altnordische mit fair < *polos ein für das finnische Wort ungeeignetes Original böte.

64. Die Diktionen "vielleicht lassen vermuten,daß sich KOIVULEHTO bei seinem Vorschlag etwas unbehaglich fühlt.

110

Auch die anderen ins Treffen geführten Zitate besagen überhaupt nichts;den lip veile bieten heißt nichts anderes als ‘seinen Leib zu Markte tragen’. Es bleibt natürlich jedem unbenommen, im Interesse einer Klärung der Herkunft von fi. paljas für dt. feil eine Grundbedeutung ‘entblößt’ anzusetzen - vom deutschen Befund wird diese jedoch in keiner Weise gestützt 65.

Die Unbelegbarkeit einer Bedeutung ‘nackt,bloß’ für das vermeintliche germanische Original macht KOIVULEHTOs Etymologie ungeeignet, irgendwelche Folgerungen aus ihr zu ziehen. Die Fraglichkeit der Zusammenstellung wird noch dadurch erhöht, daß es für den Anlaut des finnischen Wortes vier Herkunftsmöglichkeiten gibt, wenn man die Annahme eines Erbwortes ausschließt: *sp*p, *b und *f; auf die Ähnlichkeit des finnischen Wortes mit seinem vermuteten Etymon ist also nicht viel zu geben. Es kommt hinzu,daß aus ahd.fāli nun ganz und gar nicht auf die Existenz eines westger- manischen, geschweige denn urgermanischen ja-Stammes geschlossen werden kann (s. § 43).

Wenn man KOIVULEHTO darin folgt,daß eine jo-Bildung von der Wurzel *pelh- ‘ver- hüllen’ sozusagen mit Gegensinn eine Bedeutung ‘unbedeckt’ haben kann, also das vermittelnde ‘abgezogene Hülle (Haut) u. dergl.’ sogar ungeachtet seines anderen Formans anerkennt, wird man nicht umhin können,für fi. paljas auch ein ‘abgezogen, abgeschnitten’ als mögliche semantische Grundlage zuzulassen, wie sie das litauis-che spalis (< *spalijas) ‘Flachsschäbe’ voraussetzt, das mit lat. spolium ‘abgezoge-ne oder abgelegte Tierhaut’ zu einer urindogermanischen Wurzel *spelh- ‘(ab)spal-ten‚ absplittern,abreißen’ gestellt wird (zur Gestalt des baltischen Formans vgl. § 28). Ein urbaltisches ‘*spaljas (< uridg. *spoljo- >lat. spolium) hätte genau ein finnisches paljas ergeben.

Ob nun die Herleitung eines finnischen Wortes für ‘bloß’ aus einem urgermanischen Wort für ‘unbedeckt’,das aus einem deutschen Wort für ‘verkäuflich’ erschlossen wird und zu einer Wurzel mit der Bedeutung ‘verhüllen; Fell, Haut’ gehören soll, wahr-scheinlicher ist als die Zurückführung auf ein durch den Vergleich mit einem formell quasi identischen Wort der Bedeutung ‘abgestreifte Haut, abgezogenes Fell’ einer verwandten Sprache gestütztes urbaltisches, in einer litauischen Bezeichnung für ‘Flachsschäbe’ fortgesetztes Wort mit der Bedeutung ‘abgestreift, abgerissen’ - dies zu entscheiden, dürfte Geschmackssache sein.

...  113.

KLUGE vermerkt noch: "Anderseits stellt sich im westgerm., bes. im ahd., ein unbe- rechtigter ausgang i oft auch bei a-Stämmen ein: ahd. wāri neben wār, redi neben rad, ginuogi neben ginuog, giri neben ger, fruoti neben fruot, grimmi neben grim" (ebd. Anm.). Will man nun mit KOIVULEHTO fi. kalja ‘glatt’ mit den genannten ger-manischen Wörtern für ‘glatt’ in Verbindung bringen, ist die erforderliche Basis ur-germ. *hāl(i)ja- durch den einzelsprachlichen Befund nicht gestützt. Diese Form zu postulieren und anzunehmen, daß die alte Flexionsweise im Altnordischen verloren-gegangen ist, da sich die beiden Klassen - vom Umlaut einmal abgesehen - nur durch das i bzw. j nach g, k bei den langsilbigen ja-Stämmen unterscheiden, wider-spräche angesichts des oben Dargestellten allen Regeln der Rekonstruktion. Der Umlaut könnte nach dem Substantivhálka rückgängig gemacht worden sein. Für weitreichende Folgerungen für die absolute Chronologie des Germanischen (s. unten) ist die Gleichung von vornherein denkbar ungeeignet.

Die Sippe läßt sich aber auch aus dem Baltischen erklären. Das Lettische hat ein gala ‘Glatteis’ und ein gale f. ‘dünne Eisdecke’, die als urverwandt mit russ. го́лый ‘nackt alaston, kahl = lehdetön, alaston, bloß = paljas’ gilt (VASMER 289). Der (j)ē-Stamm gàle könnte im Finnischen direkt durch kali vertreten sein - vgl. fi. reki (reke-) ‘Schlitten’ (lit. rogės), fi. torvi (tor-ve-) ‘Horn’ (lit. taure‘, lett. täure), s. KALIMA 1936, 82 f. - , falls dieses ein e-Stamm sein sollte. SKES gibt s.v. kalju‘ die Klasse nicht an; viel wahrscheinlicher ist aber ein i-Stamm, vgl. kalipää ‘Glatzkopf = kaljupää’, wobei kali Kompositionsform von kalja wäre, vergleichbar mit huhti (von huhta ‘Rodung’) in huhtikuu ‘April’.

Da aber das lettische Wort ursprünglich offensichtlich adjektivische Geltung gehabt hat und zu den femininen (i)ė-Stämmen maskuline -ija-Stämme gehören (Typ lit. medinis, medinė ‘hölzern’), ist der Ansatz eines urbaltischen *galja- ‘glatt = sileä’ (zur Gestalt des Formans vgl. § 28) unproblematisch.


114


http://eki.ee/dict/ety/index.cgi?Q=kali&F=M&C06=et

kali1 : kalja : kalja 'linnaste, jahu v leiva leotisest pärmi toimel kääritatud jook'
liivi kaļļõ (osastav) 'kali'
soome kalja 'kali; (lahja) õlu'
Aunuse karjala kalju, kaľďu 'õlu [?]'
karjala kalja 'lahja õlu'
On oletatud, et indoeuroopa (eelbaltislaavi) laen, ← indoeuroopa *h2al-ew-yo-, mille vaste on vene mrd oluj 'õlu'. Teisalt on arvatud, et (kaud)laen mõnest semi keelest, ← semi *ḥalíju 'magus', mille vaste on süüria ḥaljā 'uus vein, poolkäärinud vein'.

kali2 : kali : kali mrd 'kaigas, kepp, teivas; (puust) hoob, kang; veerispuu; heina- v viljakoorma aluspuu(d)'
soome kalikka 'kaigas, kepp, pulk'
isuri kalikka 'kaigas, kepp, pulk'
Aunuse karjala kaľikku, kaľikko 'kaigas, kepp, pulk'
vepsa kali̮ine 'kaigas, kepp, pulk'
Häälikuliselt ajendatud läänemeresoome tüvi, võib olla sama mis sõnas kalu. Teisalt võivad tüve läänemeresoome vasted olla liivi kaļ 'veerispuu', soome kalju 'veerispuu; kiilas, paljas; kiilasjää', karjala kaljama 'kiilasjää' ja vepsa kaľľak 'puujupp', nendega kokkukuulumist toetab murretest registreeritud omastavavorm kalju. Sel juhul võib olla germaani laen, ← alggermaani *χālija-z, mille vaste on vanaülemsaksa hāli 'sile, libe', või balti laen, ← balti *galja- 'libe', mille vaste on läti gāle 'õhuke jääkoorik, sulamata jääraas'. Vt ka kalev1.


Sanat vi rääkida < *рѣчь : рекѫ ’sanoa’ ovat vähintään yhtä mielenkiitoisia - ja kaikkea muuta kuin onomatopoeettisia.

https://lexicography.online/etymology/vasmer/%D1%80/%D1%80%D0%B5%D1%87%D1%8C

речь = puhe

ж., род. п. -и, укр. рiч, ре́чи, блр. реч «вещь = esine, tavara, tuote, seikka, vehje», др.-русск., ст.-слав. рѣчь ῥῆμα [rhêma] = sana, lause, aihe; λόγος [logos] = sana, järki, διάνοια (Клоц., Супр.), болг. реч, сербохорв. ри̏jеч «слово =sana», словен. rе̣̑č, род. п. -ȋ «вещь = esine, olio», чеш. řеč «речь», слвц. rеč — то же, польск. rzесz «вещь», в.-луж. rěč «речь, язык = kieli», н.-луж. rěс — то же Удлиненная ступень от реку́, рок (см.). Ср. тохар. А rаkе, В reki «слово = sana»; см. Лиден, Kuhn-Festschr. 142; Мейе-Вайан 507.

Знач. «предмет = esine, kohde, вещь = olio, vehje» у Куракина (Смирнов 265), вероятно, объясняется влиянием польск. rzecz; см. также Прусик, KZ 35, 597.

Merkitys tavara, vaihtoon tuotettu hyödyke, vastin selitetään sattumalta vinksahtaneen puolassa merkitykseksi ja säteilleen siitä naapurikieliin ja vähän kaukaisempiinkin. Mikään ei estä sitä kuitenkaan olemasta myös perimmäisin merkitys.


http://eki.ee/dict/ety/index.cgi?Q=r%C3%A4%C3%A4kuma

rääkuma : rääkuda : räägun 'kärisevat rämedavõitu häält tegema'
rääk
● ? liivi räukõ (oleviku ains 3P rǟkõb) 'karjuda; valjusti nutta; kurta; näuguda, määgida, piiksuda, kraaksuda, krooksuda'
vadja rääkaa, rääkua 'karjuda; hüüda, hõigata; uluda; möögida, määgida, mökitada, kraaksuda jne'
soome rääkyä, rääkkyä 'kisada, karjuda, röökida; möirata; ulguda; suure häälega nutta; kraaksuda'
isuri rääkkiä 'rääkuda, rääksuda'
karjala reäküö 'kisada, röökida; kraaksuda'
lüüdi ŕiägüda, riägüdä 'kisada, karjuda (nt lindude kohta)'
Häälikuliselt ajendatud läänemeresoome tüvi. Lähedane tüvi on nt sõnas rääksuma. Vt ka rääkima.


Liettuan rėkti (rėkia, rėkė) = huutaa, epäilemättä kuuluu joukkoon.

Lie. rė̃kti ‘šaukti = huutaa’ ir s. sl. rěčь ‘kalba’ (toliau, matyt, susiję su tocharų A rake, B reki ‘žodis’ ir kt.) prie ide. šaknies *ner- ‘kalbėti = puhua’ žodžių nepriklauso; abejotinas yra jų ryšys ir su go. wrōks ‘kaltinimas = syyte, syyttäminen’ bei kt. germanų žodžiais. Urbutis 1964, 264
Sana siis ei kuulu kantaindoeuroopan puhua-verbin *ner- yhteyteen (mikä EI tarkoita, etteikö se silti oli muuta IE-alkuperää!)
, ja lähteen mukaan on epäiltävää sen kuuluminen myöskään gootin wrōks = syytös, syyte -sanan yhteyteen.

Lie. rėkti = la. rēkt ‘baubti, staugti, rėkti’, gimin. v. v. a. ruoben ‘baubti, staugti’, lo. raccāre ‘riaumoti’, visi jie yra pamėgdžiojamosios kilmės. Buck 1949, 1251

Go. wrohs* ‘Anklage’ (< germ. *wrōg̱-i- šalia go. *wrōh-i-, plg. v. v. ž. wrōge) yra neaiškios etimologijos. Senas palyginimas su lie. rė̃kti ‘schreien’ nepriimtinas, nes lie. rė̃kti priklauso ide. *rek- ‘ordnen, festlegen’ (plg. s. sl. rešti, rekǫ ‘sagen’) lizdui (žr. LIV 506). Casaretto 2004, 189

Vietoj Saussure’o dėsnio lietuvių kalboje ir Dybo dėsnio slavų kalbose galima postuluoti atvirkščią kirčio atitraukimo iš cirkumfleksinio ir trumpo skiemens dėsnį. Atitrauktu kirčiu kirčiuoti ilgieji skiemenys gaudavo cirkumfleksą. Taip galima būtų paaiškinti tokių veiksmažodžių kaip rė̃kti šaknies priegaidę, kur iš seno ilgame balsyje cirkumfleksas yra istoriškai nelaukiamas. Dėl šio dėsnio galėjo susiformuoti dabartinė lietuvių kalbos 2 kirčiuotė iš senesnės oksitoninės ir dabartinė priešdėlinių veiksmažodžių kirčiavimo sistema, plg.: mobiliojo kirčiavimo veiksmažodžiai: *vel̃ka, *suvel̃ka > vel̃ka, sùvelka; oksitoniniai veiksmažodžiai: *rėkià, *aprėkià > *rė̃kia, *aprė̃kia. Darden 1984, 106–107

https://www.etymonline.com/search?q=pray

pray (v.)

early 13c., "ask earnestly, beg," also (c. 1300) "pray to a god or saint," from Old French preier "to pray" (c.900, Modern French prier), from Vulgar Latin *precare (also source of Italian pregare), from Latin precari "ask earnestly, beg, entreat," from *prex (plural preces, genitive precis) "prayer, request, entreaty," from PIE root *prek- "to ask, request, entreat."

Parenthetical expression I pray you, "please, if you will," attested from 1510s, contracted to pray 16c. Related: Prayed; praying. Praying mantis attested from 1809 (praying locust is from 1752; see mantis). The "Gardener's Monthly" of July 1861 lists other names for it as camel cricket, soothsayer, and rear horse.


" ... 2 Jo Mikkola (1894) tosin otaksui, että itämerensuomalaisten kielten varhaisimmat slaavilaislainat olisi saatu Novgorodin slaavista, joka muistutti enemmän länsi- kuin itäslaavia. Tämän käsityksen tueksi esitetyistä argumenteista tärkeimpiä ovat vokaalien (myös nasaalivokaalien!) kvantiteettikorrelaatio, itämeren-suomalaisissa kielissä käytet-ty lähinnä länsislaaveihin viittaava etnonyymi *venät sekä areaali lingvistiset argumen-tit (ks. esim. Björnflaten 2006: 69–74). Nykykielten kannalta Novgorodin slaavi on silti lähinnä venäjää, vaikka tämä sitten määriteltäisiinkin pikemminkin valtiollisin kuin kie-lellisin kriteerein. – Unkarin slaavilaislainojen alkuperäkielestä on esitetty erilaisia arveluja (ks. Kniezsa 1955; Décsy 1988: 619; Richards 2003).

JANNE SAARIKIVI 110

Venäläisen kolonialismin historiallinen kuvaus on vielä yksityis-kohdittain kirjoittamatta. Tiedämme silti, että uralilaisten kiel-ten katoamisen ja venäjän kielialueen laajenemisen mekanismit ovat vaihdelleet ajallisesti ja alueellisesti varsin paljon.

Anneli Sarhimaa kuvaa tässä niteessä karjalan kielen käyttöön ja säilymiseen vaikuttavia kompleksisia sosiaalisia verkostoja nykyajassa (Sarhimaa 2009).Kyseessä on esimerkki uralilaisesta kielimuodosta, joka on elänyt pääasiassa slaavilaisen kielimuo-don dominoimissa yhteiskunnallisissa rakenteissa (lähes?) koko olemassaolonsa ajan. Piirteet, jotka erottavat karjalan kieltä muista itämerensuomalaisista kielimuodoista liittyvät paljolti (vaikkakaan eivät yksinomaisesti) venäjän ja sitä karjalan naapurustossa edeltäneiden slaavilaisten kielimuotojen vaikutukseen.

Vaikka Sarhimaan tarkastelussa on moderni karjalan kieliyhtei-sö, ovat myös aikaisempien vuosisatojen kielivalintoja determi-noivat verkostot varmasti olleet erittäin monimutkaisia. Vuosisa-tojen aikana karjalan kielen puhujat ovat olleet laajalti kaksikie-lisiä,ja karjalan kielen käyttöön liitetyt merkitykset ja identiteet- tivalinnat ovat jatkuvasti muuttuneet – kuten myös kieli itse. Se on toisaalta lähentynyt venäjää, mutta toisaalta puhujayhteisö on myös pyrkinyt pitämään sen erillään venäjästä. Sen rakentei-siin ja sanastoon on liittynyt emblemaattisia, yhteisöä luovia ja reprodusoivia merkityksiä, jotka ovat ohjanneet kielen kehitystä myös venäjästä poispäin.

Kun tällä hetkellä näyttää siltä, että karjalan kieli ei ehkä tule säilymään puhekielenä kovinkaan kauaa, voi silti todeta, että sitä ei ole vienyt kieli kuoleman partaalle mikään niin yksinker-tainen seikka kuin tykit, taudit tai teräs. Uralilaisten kielten väistyminen venäjän tieltä on aiheutunut monimutkaisesta kombinaatiosta ”kovia” ja ”pehmeitä” sosiaalisia syitä.

Esimerkiksi Kazanin kaanikunnan tuhoutumista (1550) seuran-neissa ns. tšeremissisodissa oli ”kova” politiikka etualalla: jopa puolet marilaisista kuoli, laajoja marinkielisiä alueita tyhjeni, syntyi marilaisdiaspora nykyiseen Baškiriaan ja slaavit asuttivat marin puhuma-alueen tyhjentyneen länsilaidan (ks. esim. Lal-lukka 2003).Toisaalta Pohjois-Venäjällä on laajoja alueita, joilla itämerensuomalaiset väestöt ovat vaihtaneet kielensä venäjään ilman (suuria?) sotia tai massamigraatioita. 3 Tällöin kielenvaih-toa ovat ohjanneet kieliyhteisön jäsenten sosiaaliset verkostot, niiden välittämät kulttuuriset mahdollisuudet, identiteetit, muodit sekä näiden ohjaamina tehdyt kielelliset valinnat.

3 Alueiden materiaalisen kulttuurikuvan muutoksesta ks. esim. Makarov (1997), joka seuraa slaavilaistumisen vaiheita sellaisina kuin ne näkyvät liikenteellisesti tärkeiden vedenjakaja-alueiden arkeologi-sessa aineistossa.

111

Tutkimuksessa luotettavasti kuvatut suomalais-ugrilaisten kieli yhteisöjen kielenvaihdot ovat mikrotasolla olleet nopeita ja tapahtuneet muutaman sukupolven aikana (vrt. M. Aikio 1988, Kuokkala ym. 2005, Pasanen 2006). Makrotason kieliyhteisön kielenvaihto on silti saattanut kestää vuosisatoja. Uralilaisten kieli yhteisöjen rajat ovat historiallisena aikana jatkuvasti muut-tuneet ja kieli alueet erityisesti 1900-luvulla pienentyneet, mut-ta useimmat uralilaiset kieliyhteisöt ovat silti säilyneet. Toisaal-ta eräät uralilaisten kielten ja venäjän väliset kielirajat näyttä-vät olleen stabiileja jopa satojen vuosien ajan. Muiden kieliso-siologisten olosuhteiden lisäksi tämä liittyy Venäjän kielirajojen läpäisevään luonteeseen.

Venäjän kaltaisessa monikielisessä valtiossa kielialueiden rajo-jen hahmottaminen merkitseekin välttämättä melkoista ideali-saatiota. Useimpia Venäjän alueita on jo satojen vuosien ajan luonnehtinut jonkinasteinen monikielisyys. Tämä näkyy havain-nollisesti siinä,miten lukuisia ovat esimerkiksi karjalaiset, mord-valaiset tai marilaiset diasporat kielen pääpuhuma-alueen ulko-puolella. Niiden olemassaolo osoittaa, että jo ennen jyrkkien de-mografisten muutosten luonnehtimaa 1900-lukua on Venäjällä tapahtunut huomattavia väestönsiirroksia kielialueelta toiselle. Samalla ovat uralilaisten kieliyhteisöjen verkostot levittäytyneet kauas niiden perinteiseksi alueeksi mielletyn seudun ulkopuolelle.

Uralilaiset kieliyhteisöt ovat paitsi jääneet kolonialismin uhreik-si myös aktiivisesti itse osallistuneet eri alueiden kolonisaati-oon. Monilla alueilla kielellinen uralilaisuus onkin monikerrok-sista siten, että nykyisissä uralilaisissa kielissä on havaittavissa substraatteja toisista uralilaisista kielistä, esimerkiksi itämeren-suomessa saamesta (vrt. A. Aikio 2007, 2009), komissa nenet-sistä ja obinugrilaisista kielistä, marissa permiläisistä kielistä (vrt. Bereczki 1992: 97–129) jne.


1.2. Demografiset tilastot ja kielenvaihdon laajuus

Kielen siirtyminen ei edellytä kovin suurta väestönsiirrosta vaan kielen leviämiselle otollisen yhteiskunnallisen tilanteen. Ainakin viime vuosisatojen Venäjällä on ollut tyypillistä, että kielet ovat levinneet vain tiettyjen avainpuhujaryhmien välityksellä siten, että suurin osa kieliyhteisöstä on saatu toisten kielten puhujista kielenvaihtojen kautta. Esimerkiksi Karjalan tasavallan sydän-maiden kielellisen venäläistymisen voidaan osoittaa alkaneen tilanteessa,jossa 2.maailmansodan jälkeen jopa 40% talouksista oli ilman miesväkeä rintamakuolleisuuden, poliittisten vainojen ja Suomeen suuntautuneen pakolaisuuden seurauksena (Klementjev 2008).

112

Alueelle tuli nyt metsä- ja maatöihin sekä avioliittojen kautta jonkin verran karjalaa osaamatonta miesväkeä – yhteensä ehkä noin viiden prosentin väestönlisäyksen verran.Tämä melko pieni väestönosa kuitenkin riitti muuttamaan venäjän kotikieleksi niissä perheissä, joihin karjalaa taitamattomat asettuivat, ja kun näin syntyneiden sekaperheiden lapset osasivat venäjää parem-min kuin karjalaa, syntyi yhä enemmän kulttuurista painetta ve-näjän käyttöön myös yksikielisissä karjalaisissa kodeissa.Tieten-kin myös vallitseva koulutus- ja mediaympäristö tuki karjalais-ten enemmistön kielivalintaa – peritystä äidinkielestä luopumista.

Karjalan tasavallan tapauksessa pienehkö tulokasväestö riitti siis muuttamaan yhteisön valtakielen uhanalaiseksi vähemmis-tökieleksi muutaman sukupolven aikana, kun olosuhteet olivat ”suotuisat”. Ilmeistä on, että vastaavia suhteellisten pienten, mutta sosiaalisesti keskeisten ryhmien migraatioista johtuneita kielenvaihtoja on Venäjällä tapahtunut runsaasti myös ennen venäjänkielisen massamedian tai koululaitoksen syntymistä – siitäkin huolimatta, että ne ovat varmasti olleet harvi naisempia kuin 1900 -luvulla.

Tämä ilmenee havainnollisesti mm. siitä seikasta, että venäläis-ten kaikkein läheisimpien geneettisten sukulaisten katsotaan monien tutkimusten valossa olevan Euroopan suomalais-ugrilaisten kielten puhujia. Tällainen tilanne viittaa suomalais-ugrilaisten ja slaavilaisten kielimuotojen puhujien geenien merkittävään sekoittumiseen.

Vielä paikallisyhteisöjen venäläistymistäkin merkittävämpi Ve-näjän etnistä karttaa muokannut prosessi lienee ollut muutto-liikkeeseen ja erityisesti kaupungistumiseen liittyvä venäläisty-minen.Onhan 1900-luvulla ja myös alkaneella vuosisadalla koko Venäjän väestönkasvu suuntautunut taajamiin,joissa maaseudul-ta muuttanut ”ylijäämäväestö” on yleensä melko nopeasti venäläistynyt.

Tämä näkyy mm. siinä, että vaikka sisä-Venäjän suomalais-ugri-laisten kansojen lapsiluvun on 1900-luvun alussa arvioitu olleen venäläisiin verrattuna noin 1,3-kertainen (Bátori 1980: 63–64), eivät alueen suomalais-ugrilaiset kansat juuri ole kasvaneet sa-dassa vuodessa. Esimerkiksi vuonna 1897 oli Venäjän keisari-kunnan kokonaisväkiluku 125 miljoonaa, joista suomalais-ugri-laisiin kansoihin kuului noin 5,5 miljoonaa ja venäläisiin 55 mil-joonaa. Virolaisia (n. 1 milj.) ja suomalaisia (n. 2,5 milj.) lukuun ottamatta kuului suomalais-ugrilaisiin kansoihin tuolloin siis noin 2,4 miljoonaa venäjäläistä (mt. 54), kun vuonna 2002 heitä arvioitiin olleen noin 2,7 miljoonaa (vrt. esim. Lallukka 2004). Samaan aikaan venäläisten määrä Venäjällä ja entisen Neuvos-toliiton alueella oli lähes kolminkertaistunut noin 135 miljoo-naan huomattavasti ylittäen Venäjän keskimääräisen väestönkasvun.

Runsaassa sadassa vuodessa suomalais-ugrilaisten ja venäläis-ten suhdeluku putosi noin 1/20:sta noin 1/50:aan ja tämä tapah-tui samaan aikaan kun koko väestönkasvu suuntautui kaupun-keihin ja maaseutuväestön määrän laski alle 40 miljoonaan. "



национальность

 . . . . . . . . . . . 1926 год 1939 год 1959 год 1970 год 1979 год 1989 год

мордва. . . . . . 1340415 1456330 1285116 1262670 1191765 1153987

удмурты . . . . . 504187 . .606326 . 624794 . 704328 . 713696 . 746793

марийцы . . . . .  28192 . . 481587 . 504205 . 598628 . 621961 . 670868

карелы . . . . . . 248120 . . 252716 . 167278 . 146081 . 138429 . 130929

эстонцы . . . . . 154666 . . .143589 . 988616 1007356  1019851 1026649

коми-пермяки 149488 . .(146695) . 143901 . 153451 . 150768 .  152060

финны . . . . . . .134701 . .  143437 . . 92717 . . 84750 . . 77079 . . 67359

ханты ... . . . . . . 22306 . . . . 18468 . .19410 . . 21138 . . 20934 . . .22521

ненцы . . . . . . . .19196 . . . . 24791. . 23007 . . 28705 . . 29894 . .  34665

ижорцы . . . . . . 16137 . . . . . 7847 . . .1062 . . . . . 781 . . . .748 . . . . .820

манси . . . . . . . . .5754 . . . . . 6315 . . . 6449 . . . .7710 . . . 7563 . . . . 8474

венгры . . . . . . . .5476 . . . . . .  — . . . 154738 . .166451 . 170553 . 171420

саамы . . . . . . . . 1720 . . . . . .1836 . . . . 1792 . . . 1884 . . . 1888 . . . 1890

селькупы . . . . . . 1630 . . .. . .2612 . . . . 3768 . . . 4282 . . . 3565 . . . .3612

нганасаны . . . . . . .— . . . . . . . — . . . . . . .748 . . . . 953 . . . . 867 . . . .1278

энцы . . . . . . . . . . . — . . . . . . . . —  . . . . . . — . . . . . .— . . . . . . — . . . . 209

ливы . . . . . . . . . . . — . . . . . . . . —  . . . . . .197 .. . . . — . . . . . — . . . . .  226

Yhteensä . . . 3031988 . . 3092727. . 4017798 . 4185478 . 4149521 . 4193760

. . . . . . .. . . . .. .1926 . . . . . 1937 . . . . . 1959 .. . . .1970 . . . 1979 . . . . 1989 "

113

Mikäli suomalais-ugrilaisten määrä olisi kasvanut Venäjän kes-kimääräisen väestönkasvun tempossa, tulisi sisä-Venäjän suoma-lais-ugrilaisiin kuulua tällä hetkellä yli viisi miljoonaa venäjä-läistä. Suomalaisten lukumäärä, joka vuonna 1897 oli suurin piirtein sama kuin sisä-Venäjän suomalais-ugrilaisten, onkin kasvanut suurin piirtein tätä vauhtia ja yli kaksinkertaistunut. 4

Suomalais-ugrilaisten keskimääräistä suuremman lapsiluvun huomioon ottaen voi olettaa, että vuonna 1897 eläneiden sisä-Venäjän suomalais-ugrilaisten jälkeläisiä on tällä hetkellä elossa jopa yli kuusi miljoonaa, joista siis noin kaksi kolmannesta on kielellisesti ja etnisesti venäläistyneitä ja pääasiassa kaupunkiväestöä.


1.3. Slaavilaiset lähteet ja itämerensuomalaiset väestöt

Väestötilastot osoittavat, että suomalais-ugrilaisten kansojen as-similoitumisessa venäläisiin ei ole kyse ainoastaan vähemmistö-kansoja rapauttavasta vaan myös enemmistökansaa muokkaa-vasta demografisesta prosessista, joka osaltaan auttaa ymmärtämään myös kielikontakteja.

Suomalais-ugrilaiset kansat eivät Venäjällä aina ole olleet nykyi-senkaltaisia marginaalisia vähemmistöjä vaan keskeisiä Venäjän valtiota muodostavia etnisiä ryhmiä. Tämä käy havainnollisesti ilmi myös varhaisesta venäläisestä historiografiasta. Keskeises-sä venäläisessä historiateoksessa Nestorin kronikassa (NK) Ve-näjän perustajakansoina slaavien (krivitšit, poljaanit ja slovee-nit) rinnalla mainitaan mm. mordvalaiset, tšeremissit, jugralai-set, permiläiset sekä merja-laiset, muromalaiset, tšuudit, taipa-leentakaiset tšuudit ym., jotka on yleisesti tulkittu suomalais-ugrilaisia kieliä puhuneiksi väestöiksi.Uusimman, Lindin (2006) tulkinnan mukaan Nestorin kronikka viittaa useista erillisistä slaavien ja suomalais-ugrilaisten muodostamista ryhmistä koos-tuneeseen monietniseen valtioon,jonka johtava eliitti on koostu- nut skandinaavisista merenkävijöistä, ns. ledung-järjestelmän edeltäjistä. Tämä selittäisi mm. ruotsalaisten ”soutumiesten” (rōþs) nimen muuttumisen venäläisten etnonyymiksi (русь). "

HM: Hölynpölyä koko juttu.

" Viikingit eivät saaneet koskaan vallatuksi EDES VIRON SAARENMAATA Venäjästä puhumattakaan.


Vähemmän tunnettua on, että Nestorin kronikan lisäksi myös eräät muut kronikat (mm. Софийская первая летопись, Двин-ская летопись, Словоополку Игорове jne.) ja pyhimyselämä-kerrat (Житие Стефана Пермского, Житие Авраама Верколь-ского jne.) mainitsevat lukuisia ilmeisesti uralilaisia kieliä pu-huneita väestöjä nykyisin slaavilaistuneilla alueilla. Eräät näistä ovat samaistettavissa nykyisten suomalais-ugrilaisten kielten puhumayhteisöihin,mutta toiset eivät. Kysymys on kokonaisuu-dessaan venäläisiin assimiloituneista väestöistä.

4 Kiinnostavaa on, että Suomen ruotsinkielisen väestömäärän kehitys muistuttaa Venä-jän suomalais-ugrilaisia vähemmistöjä hyvin läheisesti – siitä huolimatta, että Suomessa on toteutettu yleisesti liberaaliksi miellettyä kielipolitiikkaa siinä missä Venäjän 1900-luvun historiaa leimasivat (myös) kansalliset vainot.

114

Tällaisia ovat esimerkiksi Novgorodin ja Pihkovan alueen чудь– tšuudit, Vienajoen vesistönзаволоцкаячудь – taipaleentakaiset tšuudit; Vienan, Vyčegdan ja Vaškan välisen alueen тоймицы-поганеToiman pakanat , Pinegan yläjuoksun Сура-поганая Suran pakanat,белозерцииValkeajärven asukkaat, пинежанеPinegan varren asukkaat, важане– Vagan varren asukkaat, двинянеVienansuun asukkaat jne. (ks. esim. Makarov 1993: 106). Nämä pohjoisvenäläiset etnokset, jotka ovat asuneet lähinnä Vienajoen vesistöalueella, näyttäisivät assimiloituneen venäläisiin 1400 – 1500-luvuilla.

Eräät kronikkalähteet viittaavat siihen, että esislaavilaisesta vä-estöstä käytettävät kansallisuudennimet muuttuivat ajan kulues-sa. Esimerkiksi ns. Vienan-kronikka (Двиснкая летопись) mai-nitsee 1400 -luvun lopulla hiljattain kastettuja taipaleentakaisia tšuudeja (заволоцкие чуди) aletun nimittää vienalaisiksi (дви-няне, Bulatov 1997). Makarov (1993 ibid.) on esittänyt,että Val- keajärven ves'-kansan etnonyymin 1200–1300-lukujen kroni-koissa korvaava nimitys белозерции (’valkeajärveläiset’) viittaa ”slaavilais-suomalais-ugrilaiseen sekaväestöön” eli slaavilaistu-vaan ves'-heimoon. On melko ilmeistä, että muitakin paikan ni-mestä johdettuja pohjoisvenäläisiä etnonyymejä voidaan tulkita samoin.

Etnonyymit ovat vain osa Pohjois-Venäjän keskiaikaa koskevissa lähteissä esiintyvistä suomalais-ugrilaisia väestöjä koskevista tiedoista. Niissä on myös mainintoja suomalais-ugrilaisten kan-sojen kapinoista novgorodilaisia vastaan sekä väestönsiirroksis-ta alueilta toisille. Olisikin tärkeää,että joku vanhojen slaavilais- ten lähteiden asiantuntija ottaisi kaikki varhaiskeskiaikaiset, kadonneita suomalais-ugrilaisia väestöjä mainitsevat slaavilaiset lähteet yhtenäisen filologisen ja historiallisen analyysin koh-teeksi samaan tapaan kuin skandinaavisten ja anglosaksisten lähteiden suhteen on jo tehty (Koskela, Vasaru 2008, Valtonen 2008).


2. Slaavilaislainojen tutkimushistoriaa ja ajankohtaisia kysymyksiä

2.1. Perusparadigma ja sen täydennykset

Kaikista säilyneistä uralilaisten kielten haaroista nimenomaan itämeren-suomalaiset kielet (vähäisemmässä määrin myös saa-melaiskielet) näyttävät ensimmäisinä joutuneen kontakteihin slaavilaisten kielten kanssa. Tässä artikkelissa käsittelenkin täs-tä eteenpäin yksinomaan itämerensuomalais-venäläisiä kontak-teja. Vaikka jo mm. August Ahlqvist (1871) ja Mihkel Weske (1890) julkaisivat laajahkoja katsauksia itämerensuomalais-slaa-vilaisiin kontakteihin, voidaan alan modernin tutkimuksen kat-soa alkaneen J. J. Mikkolan teoksesta Berührungen zwischen den westfinnischen und slavischen Sprachen (1894), jossa en-simmäistä kertaa esitettiin nykykäsityksiä muistuttava itämeren-suomalaisten kielten slaavilaislainojen korpus, suuruudeltaan noin 400 sanaa.

115

Kun tätä teosta pian seurasi Jalo Kaliman Die ostseefinnischen Lehnwörter im Russischen (1919), jossa analysoitiin puolentu-hatta ennen kaikkea venäjän pohjoismurteisiin omaksuttua itä-merensuomalaista lainasanaa, oli itämerensuomalais-slaavilai-sen kielikontaktitutkimuksen perusta laskettu. Modernin tutki-musparadigman vakiinnuttivat Kaliman Slaavilaisperäinen sa-nastomme (1952, saks. 1956) ja Angela Plögerin Die Russis-chen Lehnwörter der finnischen Schriftsprache (1973). Molem-mat teokset sisältävät runsaasti täydennyksiä Mikkolan tutki-mukseen, ja myös rehabilitoivat useimmat Mikkolan myöhem-mässä monografiassaan (1938) hylkäämät nuoruuden etymolo-giat.Myöhemmin on laajoja monografioita kirjoitettu myös viron kirjakielen (Blokland 2005) ja murteiden (Must 2000) venäläislainoista.

Mikkolan ja Kaliman monografiat vahvistivat käsityksen kanta-slaavin tai esislaavin 5 pitkien ja lyhyiden vokaalien opposition katoa, polnoglasien l. täysääntymän päättymistä sekä nasaali-vokaalien ja redusoituneiden vokaalien katoa edeltäneistä slaa-vin ja kantasuomen varhaisimmista kontakteista.Näin ollen kon- takteja voidaan slaavilaiselta kannalta luonnehtia huomattavan varhaisiksi, erityisesti muiden uralilaisten kielten ja venäjän kontakteihin verrattuna.

Itämerensuomen kannalta kontaktit on kuitenkin tulkittava mel-ko nuoriksi. Kuten tunnettua, uralilaisen kielikunnan länsiryh-miin itämerensuomeen ja saameen on saatu indoeurooppalaisis-ta kielistä useita sellaisia lainakerrostumia, joilla ei ole vastinei-ta idempänä puhuttavissa kielihaaroissa. Näistä merkittävimpiä ovat eri-ikäiset balttilaiset ja germaaniset kerrostumat.Jo monet tutkija polvet ovat pitäneet slaavilaisia lainoja nuorempina kuin germaanisia ja balttilaisia, ja viitanneet tässä yhteydessä sekä äänteellisiin että semanttisiin kriteereihin. Eräänlainen termi-nus ante quem tässä on kristinuskoon liittyvä sanasto,joka ilmei- sesti on saatu hajoamisvaiheessa olleeseen kantasuomeen mah-dollisesti 800–900-luvuilla. Myös levikkikriteeri on tärkeä, itä-meren suomessa ja saamessa kun ei nykytietämyksen valossa ilmeisesti ole balttilaisista ja germaanisista lainoista poiketen yhtään vanhaa yhteistä slaavilaislainaa.

Ilmeistä on,että slaavilaislainojen ehdoton valtaosa on omaksut-tu vasta myöhäiskantasuomeen.Jo Mikkola tosin esitti muutamia epävarmoja slaavilaislainoja (esim.hirsi<ьrdь,Mikkola 1894: 114 – 115), jotka näyttivät omaksutun itämerensuomen edeltä-jään ennen kantasuomalaisia äänteenmuutoksia (*š > h ja *ti > si).

5 Perinteisen käsityksen mukaan kantaslaavissa ei ollut vokaalien pituusoppositiota. Ku-ten Koivulehto (2007: 179) oikein toteaa, on tällainen määrittely muun muassa itäme-rensuomen lainakerrostumien valossa anakronistinen ja on syytä määritellä kantaslaavi sellaiseksi kielimuodoksi, jossa vokaalioppositio vielä oli olemassa.

116

Toisia varhain tunnettuja arkaaiseen äänneasuun viitanneita slavismeja ovat kimalainen ja ies (näitä sanoja koskevasta van-hemmasta keskustelusta ks. Kiparsky 1956:72–73). Vasta viime aikoina näyttää kuitenkin olleen vakiintumassa käsitys, että muutamia lähinnä slaavilaisiksi katsottavia lainoja on saatu suo-meen jo ennen kantasuomalaisia äänteenmuutoksia (edellisten lisäksi esim. hauki [ks. esim. Viitso 1992: 186; Koivulehto 2007: 180–181] ja vilja [Koivulehto ibid. 187–188]). Eräitä hy-vin varhaisia slaavilaislainoja on mahdollisesti omaksuttu myös saameen (*multi ’tuhkasta ja poronrasvasta valmistettu saip-pua’, čuorpmas ’rakeet’, muohtti- ’sataa lunta’, guoppar ’sie-ni’; ks. tarkemmin Koivulehto ibid., Kallio 2007b). Tällaisten lainojen määrä on tässä tutkimuksen vaiheessa kuitenkin vielä vähäinen (koko kerrostuman asettaa melko hatarin perustein kyseenalaiseksi Šilov [2005: 8–9], joka viittaa tässä myös A. E. Anikiniin). Edelleen on kyseenalaista, missä määrin termi slaa-vilainen on sopiva tällaisen lainasanakerrostuman karakterisoi-miseksi, sillä kyseessä ovat lähinnä baltoslaavilaista rekonstruk-tiotasoa edustavat lainat,joiden slaavilaisuus määritellään leksi- kaalisen levikkikriteerin nojalla, mikäli ao. sanoja ei ole attestoitu dokumentoiduissa balttilaiskielissä.

Jos oletetaan, että tällaiset lainat on saatu nimenomaan niistä balto-slaavin murteista, jotka sittemmin kehittyivät nykyisiksi slaavilaiskieliksi, on lainasanakerrostuman omaksumisen histo-ria hankalasti selitettävissä, sillä kantaslaavin ja kantasuomen oletettujen puhuma-alueiden välillä on ilmeisesti ollut leveä kie-lellisesti balttilainen vyöhyke (Kallio 2007b: 162; Liukkonen 1998: 13). Vaihtoehtoisesti voidaan olettaa, että ao. sanat ovat olleet olemassa myös niissä balttilaismurteissa, joista kantasuo-mi on omaksunut balttilaislainoja. Sittemmin sanat olisivat ka-donneet historiallisesti attestoitujen balttilaiskielten edeltäjistä. Toisaalta – kuten Kallio (ibid. 163) on huomauttanut – ei muuta-man lainan leviämiseen tarvita kuin yksittäisiä slaavin puhujia, jotka ovat olleet kosketuksissa uralilaisen kielikunnan läntisen haaran kieliyhteisöihin. Tulevalla tutkimuksella on näissä kysymyksissä paljon selvitettävää.


2.2. Novgorodin ruhtinaskunnan muodostuminen ja kantasuomen hajoaminen


Vaikka Pohjois-Venäjän slaavilaistumisen historia on tutkimuk-sessa yhä edelleen melko puutteellisesti kuvattu, on ilmeistä, et-tä tällä monivaiheisella prosessilla on ollut merkityksensä myös kantasuomen hajoamisessa ja nykyisen itämerensuomalaisen kielialueen muotoutumisessa. Näin on ennen kaikkea siksi, että kantasuomea voi olettaa puhutun lähellä aluetta, jonne Novgo-rodin ruhtinaskunta muodostui (vrt.esim.Saarikivi & Grünthal 2005: 136; A. Aikio 2006: 45).

117

Laajemmassa kontekstissa itämerensuomen, germaanin, slaavin ja permiläisten kielten leviäminen pohjoiseen kuudennenkym-menennen leveyspiirin tuntumasta ovat melko samanaikaisia sy-dänkeskiajan etnisiä prosesseja. Ilmeisesti 800-luvun puolivälis-tä alkaen vallinnut suhteellisen lämmin kausi mahdollisti uusien maatalousmuotojen pohjoisrajan siirtymisen ja loi siten edelly-tyksiä myös kieliyhteisöjen rajojen liikkumiselle. Samaan aikaan heimojärjestelmän pohjalta syntyneet varhaiskeskiaikaiset ku-ningaskunnat kuten Tanska, Ruotsi, Novgorod ja Keski-Venäjän ruhtinaskunnat keräsivät taloudellista ylijäämää eliiteille ja loi-vat poliittisia edellytyksiä pohjoiseen suuntautuvalle asutustoi-minnalle. Maanviljelyn ja kyläasutuksen raja alkoi siirtyä poh-joista kohti. Nopeimmillaan tämä prosessi oli kaikkialla Pohjois-Euroopassa ehkä yllättävästi lämpimän kauden jo päätyttyä 1300 – 1500-luvuilla, ja 1700-luvun puoliväliin mennessä olivat maanviljely ja sitä harjoittavat väestöt levinneet kutakuinkin ny-kyisille pohjoisrajoilleen. Samalla syntyi uusia,pohjoisia elinkei- noja kuten kalastusta, metsästystä ja poronhoitoa harjoittavia ryhmiä, jotka etnisesti ja verkostojensa kannalta kuitenkin kuuluivat eteläisempiin valtaväestöihin.

Poliittisesti voimakkaiden skandinaavien ja slaavien dominoi-mien ruhtinaskuntien muodostuminen itämerensuomalaisten naapuruuteen johti pohjoisten alueiden intensiivisempään asut-tamiseen, johon myös itämerensuomalaiset väestöt osallistuivat. Suomenlahden ympäristössä kasvanut slaavilaistumis- ja 1000-luvulta alkaen myös kristillistymispaine yhdessä kasvavan väes-tön kanssa johti varmasti sekin migraatioihin, joissa osa itäme-rensuomalaisesta väestöstä etsiytyi kauemmaksi kasvavista kulttuurikeskuksista. 6

Tällainen yhdistelmä attraktio- ja segregaatiopainetta sekä nii-hin liittyvää yhtäaikaista kielialueen laajenemista ja kielellistä assimilaatiota lienee yleensäkin tyypillinen yhdistelmä kieliyh-teisöllisiä ja etnisiä prosesseja kaupunkikeskusten läheisyydes-sä. Esimerkiksi Juha Janhunen (2009) kuvaa tässä niteessä kehityksiä, jotka monin paikoin Euraasiassa ovat johtaneet kielialueiden vähittäiseen siirtymiseen.

Muodostumisvaiheessaan Pohjois-Venäjän kaupungit ovat olleet hyvin monikansallisia (ks. esim. Makarov 1993:100–119). Skan-dinaavisen yläluokan ja slaavilaisen rahvaan lisäksi niissä on asunut runsaasti myös itämerensuomalaista väestöä. Novgoro-din tuohikirjeet karjalaisine henkilönimineen todistavat koloni-saatiovirroista, joissa karjalaiset kytkeytyivät Novgorodin ruh-tinas kunnan väljästi johtamaan ja organisoimaan pohjoisten alueiden asuttamiseen. Tähän kuvaan sopii myös venäjän mur-teiden itämeren suomalainen lainasanasto ja paikannimistö, joka ulottuu monille nykyisten itämeren suomalais-slaavilaisten kontaktipintojen ulkopuolisille alueille.

6 Maantieteelliseltä dynamiikaltaan itämerensuomalaista kielialuetta läheisesti muistut-tavan permiläisen kielialueen tapauksessa on ainakin ohutta historiallista evidenssiä slaavilaistumis- ja kristillistymispaineen vaikutuksesta pohjoisen alueen nopeaan asut-tamiseen. Muun muassa Stefan Permiläisen pyhimyselämäkerran mukaan ne komit, jot-ka eivät halunneet ottaa vastaan kastetta, muuttivat pohjoisimmille alueille (Žitie). Vas-taavia tšuudeja koskevia perimätietoja on Pohjois-Venäjällä hyvin paljon (Pimenov1965).

118

Kantasuomen hajoaminen ja laajan slaavilaislainojen kerrostu-man omaksuminen itämerensuomeen näyttävät olleen ajallisesti melko läheisiä tapahtumia. On huomattava,että itämerensuoma- lainen kielialue laajeni moneen suuntaan – ei ainoastaan sinne, missä itämerensuomalaisia kieliä tällä hetkellä puhutaan. Kieli-perheen itäinen ekspansioalue on kuitenkin sittemmin koko-naan slaavilaistunut ja olemassa olevat itämerensuomalaiset kielet edustavat pääosin kieli ryhmän historiallisesti läntisiä haaroja. 7

Jälkiä itämerensuomalais-slaavilaisista kielikontakteista on ve-näjän murteissa hyvin laajalla alueella,joka pääpiirteissään vas- taa Novgorodiin historiallisesti kuulunutta aluetta ja ulottuu ny-kyisten itämerensuomalaisten kielten naapuruudesta Komin ta-savaltaan sekä Valkeajärven ja Kubenajärven väliselle vyöhyk-keelle asti. Tästä laajasta itämerensuomalaisesta vaikutuksesta olivat jossain määrin tietoisia jo mm. A. J. Sjögren (1832), M. A. Castrén (1844) ja muut varhaiset tutkijat, mutta vasta 1900-lu-vun jälkipuoliskon tutkimus on vahvistanut käsityksen itämeren-suomalaisen substraatin laajuudesta pohjoisvenäläisissä mur-teissa ja aivan erityisesti pohjoisvenäläisissä paikannimissä (vrt. Matveev 2001–2007,Saarikivi 2006). Tulevaisuudessa merkittä- vää lisäevidenssiä kadonneiden itämerensuomalaisten kielimuo- tojen luonteesta alueella on odotettavissa myös permiläisten kielten itämerensuomalaisten lainojen tutkimuksen myötä (ks. Saarikivi 2006: 34–38 8 ).

2.3. Kielellinen substraatti ja sen tutkimussuunnat

Itämerensuomalais-slaavilaisten kontaktien tutkimus on 1900-luvun toisella puoliskolla merkittävästi monipuolistunut ja kos-kee nykyisin kielen sanaston ohella yhä enemmän myös kielen rakenteita. Yleiskielitieteellisesti merkittäviä tutkimuksia on ilmestynyt mm. mahdollisista itämerensuomalaisista tai niitä muistuttavista substraattivaikutuksista venäjän kielessä (esim. Veenker 1967,Tkačenko 1985) ja itämerensuomalais-venäläisen kaksikielisyyden myötä syntyneistä kielen kontaktivarieteeteista (vrt. Sarhimaa 1999).

7 Eteläviro, joka historiallisesti näyttää muodostavan oman, kantasuomesta varhain er-kaantuneen haaransa, saattaa olla ainoa jäänne laajemmalla alueella puhutuista arkaai-sista itämerensuomalaisista kielimuodoista (ks. Saarikivi 2007a: 92; vrt. myös Kallio 2007 a). Pohjois-Venäjän eri alueiden substraatti nimistön tutkimus tuonee tulevaisuudessa selvyyttä eteläviron ja kadonneiden itäisten itämeren suomalaisten kieli-muotojen suhteeseen.

8 Toivon voivani palata tähän teemaan toisaalla julkaistavassa artikkelissa, joka pohjau-tuu Rakveressa symposiumissa Prehistoric linguistic map of Northern Europe 17.10. 2008 pitämääni esitelmään.

119

Tässä tutkimuksessa keskitytään sanastossa ilmeneviin kontaktivaikutuksiin.

Sanastontutkimus on yhä edelleen muunkin kontaktilingvistii-kan suhteen keskeinen tutkimusala mm. sikäli, että sanaston alkuperä voidaan useimmiten melko kiistattomasti osoittaa huo-lellisen tutkimuksen avulla. Lisäksi sanastoa näyttää siirtyvän kielestä toiseen ainakin jonkin verran useimmissa kielikontakti-tilanteissa. Siksi se on avainasemassa myös hypotetisoitaessa muita kieli järjestelmän osia koskevia substraattivaikutuksia (vrt. Thomason & Kaufman 1988: 239–251; Saarikivi 2000).

Käsitys,jonka mukaan kielikontaktit voitaisiin menestyksellisesti jakaa sanastoon vaikuttaviin ja kielen rakenteeseen vaikuttaviin (vrt. esim.Thomason & Kaufman 1988; Wiik 2002), onkin toden- näköisesti osoitettu virheelliseksi, ainakin radikaaleimmissa muodoissaan (vrt. esim. Saari kivi 2000 ja A. Aikio 2004).

Kielen morfosyntaksin muutokset ovat nimittäin sidoksissa mm. kontaktoivien kielten typologisiin piirteisiin ja kielten yleisiin kehitystendensseihin, mutta myös hankalasti rekonstruoitavissa oleviin kielisosiologisiin ilmiöihin. Tällaisista syistä ei useinkaan ole mahdollista sitovasti osoittaa, että morfosyntaktisen ilmaisu-rakenteen muutoksen on aiheuttanut juuri kielikontakti. Sanas-tontutkimus säilyy siten nykyisessäkin historiallisen kielitieteen kehitysvaiheessa sinä historiallisen kielitieteen haarana, joka on keskeisin kielikontaktien ajoittamisen ja paikallistamisen kannalta ja jolla sikäli on eniten annettavaa esihistorian tutkimukselle (näin myös esim. Fox 1995). 9

Eri alueiden kielenvaihdon mekanismien jäljittäminen ja rekon-struointi, mikä sekin on mahdollista nimenomaan historiallisen leksikologian keinoin, erityisesti paikan-nimistön ja murresano-jen tutkimuksen avulla,on keskeistä selvitettäessä, millä alueilla venäjän murteiden fonetiikkaan/ fonologiaan ja morfosyntaksiin on voinut syntyä suomalais-ugrilaisia substraattipiirteitä. Sanas-ton etymologinen tutkimus on siten katsottavissa sellaiseksi perustutkimukseksi, joka pohjustaa myös kielijärjestelmän substraattipiirteiden tutkimusta ja vasta oikeastaan luo sille kunnolliset edellytykset. 10

9 Tätä ei tietenkään tule ymmärtää niin, että kirjoittaja katsoisi muun kielikontaktien tut-kimuksen olevan vähämerkityksellistä. Päinvastoin sillä on hyvin suuri merkitys kielen muutoksen suunnan ja dynamiikan,sen sosiaalisten edellytysten ja kontaktikielten luon-teen ymmärtämiselle. Tämä kaikki on sanaston-tutkimuksessakin otettava huomioon.

10 Tämän artikkelin valmistelun loppuvaiheessa oli kirjoittajalla mahdollisuus kuulla Gerson Klumppin venäjän objektinmerkinnän taustalla olevia mahdollisia suomalais-ugrilaisia substraattivaikutuksia koskeva esitelmä Groningenissa 6.6.2009.

Esitelmöitsijän johtopäätös oli, että mistään suorasta substraattivaikutuksesta, so. suo-malais-ugrilaisten kielten rakenteiden kopioitumisesta venäjään,ei voi olla puhettakaan, vaan molemmilla tahoilla melko monimutkainen objektinmerkintä on kehittynyt itsenäi-sesti. Tämä vastaa myös kirjoittajan käsitystä (Saarikivi 2000), jonka mukaan morfosyn-taktinen muutos on harvoin osoitettavissa varmasti substraattiperäisiksi silloinkaan, kun sen taustalta löytyy kontaktitilanne, jossa monikielisyys on ”sekoittanut” kielijärjestel-män ”tasapainotilaa”. Poikkeuksena ovat sellaiset morfosyntaktiset muutokset, joihin sisältyy funktionaalisten morfeemien lainaamista – ja tällöinkin kielikontaktin tuloksena syntyvät uudet rakenteet ovat usein monin tavoin erilaisia kuin lähdekielen rakenteet (ks. esim. Sarhimaa 1999).


120

3. Uusi tutkimustilanne

Tällä hetkellä itämerensuomalais-slaavilaisen sanastokontakti-tutkimuksen tilannetta luonnehtii ainakin kolme seikkaa, jotka kaikki antavat aihetta arvioida uudelleen edellä lyhyesti kuvat-tua, jo yli puoli vuosisataa sitten vakiintunutta tutkimuksen perusparadigmaa. Nämä ovat venäjän (vähäisemmässä määrin myös itämerensuomalaisten kielten) murre- ja nimistömateriaa-lien huomattava karttuminen, kontaktilingvistiikan teoreettinen edistyminen sekä kokonaan uuden kontaktikielimuodon paljas-tuminen Novgorodin tuohikirjeistä. Käsittelen seuraavassa kutakin näistä kolmesta kohdasta hieman yksityiskohtaisemmin.


3.1. Uudet dialektologiset materiaalit

Ensimmäinen näkökulma liittyy sekä venäläisen että itämeren-suomalaisen dialektologian ja paikannimitutkimuksen tätä ny-kyä tyystin toisenlaiseen aineistopohjaan kuin puoli vuosisataa sitten.

Kuvamme murresanaston koko kirjosta on merkittävästi tarken-tunut sekä itämerensuomalaisten kielten että ennen kaikkea ve-näjän osalta. Muutamien melko satunnaiseen materiaaliin poh-jautuvien tai yksittäisten kirjoittajien laatimien murresanakirjo-jen asemesta on tutkijoilla nyt käytettävissä laajoja ja syste-maattisesti kerättyjä murre- ja paikannimiaineistoja eri puolilta Venäjää.

Murresanaston ja paikannimistön materiaalien nopea karttumi-nen 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä onkin huomattavas-ti intensiivistänyt suomalais-ugrilaisista kielistä peräisin olevan paikannimistön ja murresanaston tutkimusta. Muun muassa Irma Mullosen (esim. 2002), Sergej Myznikovin (2003, 2004) ja A. K. Matveevin tutkimukset ovat osoittaneet, että itämerensuo-malainen kielialue on ollut huomattavasti nykyistä laajempi idässä vielä keskiajalla, kattaen suurimman osan Vienajoen ve-sistöstä. Jekaterinburgissa Uralin yliopistossa on myös parhail-laan valmisteilla venäjän murteiden suomalais-ugrilaisten lainasanojen sanakirja (Matveev ym.).

Murremateriaalit ovat karttuneet itämerensuomalaisellakin ta-holla. Ne ovat mahdollistaneet mm. sellaisen työn kirjoittamisen kuin Mari Mustin Vene laensõnad eesti murretes (2000),joka si- sältää tuhansia Mikkolalta ja Kalimalta puuttuvia enimmäkseen kapealevikkisiä lainoja.Ne osoittavat,että jos tutkimus ulotetaan murretasolle, venäjän leksikaalinen vaikutus itämerensuomeen on itse asiassa ollut hyvin voimakasta muissakin kielissä kuin karjalassa ja vepsässä (suomen osalta vrt.esim. Ruoppila 1986). Itämerensuomalaisesta kieli alueesta voisi ilmeisesti kirjoittaa useitakin Mustin teoksen mallin mukaisia laajoja slaavilaislaino-ja esitteleviä tutkimuksia (vrt. esim. Plöger 1977).

121

3.2. Substraattitutkimuksen uudet metodit

Toinen näkökulma liittyy kielikontaktien ja kielenmuutoksen tutkimuksen sekä etymologian metodien kehittymiseen.

Useat tapaustutkimukset osoittavat, että kielellisinä substraatti-ilmiöinä leviää toisentyyppinen sanasto kuin ”klassisina” laina-sanoina. Wörter und Sachen -periaatteen mukaisten kulttuuri-lainojen asemesta kulttuurisesti alistei-sessa asemassa olevan väestön kielestä omaksutaan kielenvaihtotilanteessa mm. ns. affekti- tai ekspressiivisanastoa (molempien termien täsmällinen sisältö on jossain määrin kiistanalainen) sekä paikallisiin ilmiöi-hin kuten maantieteellisiin muodostumiin, kasvillisuuteen ja eläimistöön liittyvää sanastoa (vrt. esim. Saarikivi 2000, 2004; A. Aikio 2004, 2009). Juuri tällaisista sanastotyypeistä näyttää olevan edelleen mahdollista osoittaa uusia itämerensuomalaisia lainaetymologioita venäläisille murresanoille.

Edelleen, substraattisanastossa näyttää esiintyvän ekspressiivis- ja analogisperäisiä muutoksia, jotka saattavat hämärtää lainan odotuksenmukaista äänneasua. Nämä piirteet eivät ole vieraita myöskään itämerensuomen slaavilaisperäisille lainasanoille, jot-ka monin paikoin edustavat uusimpia, ekspressiivistyneitä sa-nastokerrostumia, vaikka eivät olekaan varsinaista substraattia. 11

Esimerkiksi Vesa Jarva on väitöskirjassaan (2003) mm. Terho Itkosen (1977) aikaisempaan tutkimukseen tukeutuen ansiok-kaasti kuvannut eräitä alkuaan venäläisperäisiä ekspressiivisty-neitä sanueita ja niiden variaatiota, joka analogian ohjaamana tuottaa äännelaillisesta kehityksestä poikkeavia sanastosuhteita.

Toinen seikka, joka vaikuttaa substraattiperäisen sanaston ään-neasun epäodotuksenmukaisuuteen, on se, että substraattilai-nojen lähdekieli tai -murre on saattanut äänteellisesti poiketa nykyisistä kielimuodoista. Usein tällaisissakin tapauksissa voi silti löytää sanastossa ja paikannimistössä systemaattisesti tois-tuvia äänneilmiöitä, jotka mahdollistavat substraattikielen tun-nistamisen ja kuvaamisen (vrt. A. Aikio 2004: 21–24; Saarikivi 2007a: 87–93).

Alueittain on mahdollista sekin, että lainautumisen yhteydessä toteutuneet äännesubstituutiot ovat eronneet toisiin murteisiin pohjautuvien, yleensä laaja-levikkisempien appellatiivilainojen substituutioista. Erityisesti sanan loppuisessa asemassa on sub-straattiperäisessä – kuten muussakin lainasanastossa – havaitta-vissa runsaasti ei-äännelaillisia, lähinnä analogisiksi kuvattavis-sa olevia muu-toksia. Myös kansanetymologia eli substraattipe-räisten lekseemien lankeaminen yhteen kielessä jo vanhastaan tunnetun sanaston kanssa voidaan katsoa analo-gian alalajiksi, vaikka sitä ei ole perinteisesti sellaisena pidetty.

11 Eräs syy tähän lienee, että venäläislainat on useissa tapauksissa omaksuttu kielessä jo olleiden vas-taavien kulttuurikäsitteiden rinnalle.


122


Kyseessä on nimittäin uuden lainasanan samaistaminen vanhas-taan tunnettuun lekseemiin, eli sanan adaptaatio lähdekielestä kohdekieleen leksikaalisen analogian avulla. Kansanetymologia fonologisen ja morfologisen adaptaation keinona näyttää Poh-jois- ja Keski-Venäjällä olleen huomattavan yleistä ainakin pai-kannimistöä lainatessa,mutta ilmiö on toistaiseksi puutteellisesti kuvattu.

Ilmeisesti keskeisin osa kielellistä substraattia onkin juuri pai-kannimistö. Tämä johtuu siitä, että paikannimet ovat yksiviittei-siä kielellisiä merkkejä, joita ei välttämättä ole tarvetta kääntää, koska niiden päämerkitys on konkreettinen paikka. Toisaalta juuri nimien yksiviitteisyyteen liittyvä leksikaalisen semantiikan puuttuminen on ollut aikaisempien sukupolvien kriittisille tutki-joille syy suhtautua skeptisesti paikannimien etymologioinnin mahdollisuuksiin (vrt. esim. Ravila 1937,1940). Vaikka tällainen skeptisyys on ollut aikoinaan perusteltua, on nykyisellä histori-allisella kielitieteellä metodeja ja aineistoja,jotka mahdollistavat paikannimistön luotettavan etymologioimisen ja sen käytön etni-sen esihistorian lähteenä. Yhtäältä yleinen onomastinen teoria on selkeyttänyt kuvaa paikannimistön muodostamisen periaat-teista ja tätä tietoa voi-daan menestyksellisesti käyttää nimistön etymologioinnissa;toisaalta nimistön kenttä keruu on tuonut tut- kijoiden ulottuville laajat aineistot mikrotoponyymejä, jotka vas-ta mahdollistavat luotettavat asutushistorialliset johtopäätökset.

Paikannimien muodostamista koskevan typologisen tiedon avul-la on paikan nimistöä mahdollista etymologioida suhteellisen luotettavasti, kuitenkin sillä edellytyksellä,että tutkijalla on käy- tössään suurehkoja aineistoja. Ne ovat tarpeen, sillä paikanni-mien yksiviitteisyydestä johtuen osa nimietymologioista on joka tapauksessa luotettavampia kuin toiset, ja luotettavien etymolo-gioiden määrä kasvaa mitä enemmän toistuvia nimityyppejä ja niihin liittyviä maantieteellisiä piirteitä voidaan attestoida (yksi-tyiskohtaisempaa kuvausta nimi-etymologioiden semanttisesta luonteesta ks. Saarikivi 2007a: 57–64).

Paikannimistön etymologioinnin on siis nojattava suuriin aineis-toihin, jotta yleisimmät nimityypit ja äännesuhteet toistuisivat tutkimusmateriaalissa riittävän monta kertaa. Tällaiset aineistot ovatkin Venäjällä nopeasti karttuneet. Jekaterinburgissa, Uralin yliopiston venäjän kielen laitoksen paikannimi-tutkimuksen osastossa on tietoja yli 100000:sta suomalais-ugrilaisperäiseksi oletetusta paikannimestä nyttemmin venäläistyneiltä alueilta, lähinnä Pohjois- mutta myös Keski-Venäjältä ja Uralin alueelta. Paikallisia, enemmän tai vähem-män kattavia kokoelmia elävien suomalais-ugrilaisten kielten nimistöstä on olemassa Petroskois-sa, Joškar-Olassa,Iževskissä,Saranskissa ja Syktyvkarissa. Nämä uralilaisen etnohistorian kannalta tärkeät aineistot ansaitsisivat enemmän suomalaistenkin tutkijoiden huomiota.

123

Paikannimien muodostamista koskevan typologisen tiedon ja ni-mistökokoelmien karttuminen ovat huomattavasti parantaneet onomastiikan edellytyksiä palvella samantyyppisenä ”täsmätie-teenä” kuin muutkin historiallis-vertailevan kielitieteen haarat. Tämä on erityisen merkityksellistä sikäli, että paikannimien ety-mologisen analyysin merkitys historialliselle kielitieteelle ei rajoitu pelkästään nimien alkuperän selvittämiseen. Toisin kuin appellatiivisanaston etymologinen tutkimus, paikannimistön ety-mologinen tutkimus tuottaa luotettavaa tietoa myös kielialuei-den historiallisista levinneisyyksistä ja rajoista. Olisikin toivotta-vaa,että myös muutama suomalainen jatko-opiskelija osallistuisi Pohjois- ja Keski-Venäjän eri alueiden muinaisten kielisuhteiden selvittelyyn esim. venäjäläisten arkistomateriaalien ja mahdolli-suuksien mukaan myös itse keräämiensä tutkimusaineistojen pohjalta.


3.3. Novgorodin tuohikirjeet ja kontaktikielten aikaisempaa parempi tuntemus

Ymmärrämme nykyisin, että monet niistä slaavilaisista kielimuo-doista, jotka ovat vaikuttaneet suomalais-ugrilaisiin kieliin, ovat merkittävästi eronneet nykyvenäjästä. Näin ollen myös äänne-suhteet, joiden avulla itämerensuomalais-slaavilaiset kielikon-taktit voidaan todentaa, ovat osin erilaiset kuin ne, joiden poh-jalla operoivat esim. Jalo Kalima ja J. J. Mikkola klassisissa uralilais-slaavilaisia kontakteja käsitelleissä monografioissaan.

Keskeisin uusi aineistolähde tässä suhteessa ovat Novgorodin tuohikirjeet, jotka ovat tulleet päivänvaloon vasta 1960-luvulta alkaen (kriittinen editio ja filologinen analyysi vuoteen 2004 mennessä löydetyistä tuohista on Zaliznjak 2004). Vaikka slavis-tiikassa tuohikirjeitä on pidetty keskeisenä uutena aineistona, eivät fennougristit ole analysoineet juuri muita kuin selvästi itä-merensuomalaisina pidettäviä irrallisia tekstinpätkiä, erityisesti kokonaan itämerensuomalaista tuohi kirjettä 292 (vrt. Laakso 1999) sekä muutamia yksittäisiä sanoja (esim. Laakso [2005] sanaa вытол ja Helimski [1986] sanaa лендомаym.).

On kuitenkin syytä kiinnittää huomiota siihen, että tuohikirjeis-sä on itse asiassa hyvin paljon muutakin materiaalia, joka avaa uusia näköaloja itämeren-suomalais-slaavilaisten kontaktien tut-kimukselle.Ne sisältävät mm.huomattavan määrän itämerensuo- malaisia henkilönimiä ja paikannimiä. Esimerkiksi noin 4–5 % kaikista tuohissa esiintyvistä nimistä saattaa olla tulkittavissa itämeren-suomalaisiksi (vrt. Saarikivi 2007b: 241). Kun on il-meistä, että Novgorodin yhteydessä asuneet itämerensuomalai-set ovat lisäksi käyttäneet myös kristillisiä henkilönimiä, jotka tuskin eroavat slaavien ja germaanien käyttämistä ainakaan kir-jallisten lähteiden valossa, voidaan itämerensuomalainen väestö Novgorodissa arvioida kooltaan sangen huomattavaksi.


124

Toisekseen tuohet viittaavat siihen, että ainakaan osassa Novgo-rodin slaavia ei ollut tapahtunut eräitä itäslaavilaisia äänteen-muutoksia, muun muassa ns. toista palatalisaatiota (*k > c, vrt. Zaliznjak 2004: 41–45) eikä (täydellistä) polnoglasieta (ibid. 49 – 50). On ilmeistä, että tällaisilla havainnoilla on suuri merkitys slaavilaisten lainojen ikäämisen ja etsimisen kannalta. Ne oikeuttavat myös arvioimaan osin uudelleen aikaisempien tutkijoiden esittämää slaavilais-lainojen korpusta.


4. Itämerensuomalaisia lainoja venäläismurteissa – uusia etymologioita

Seuraavissa kahdessa luvussa otan esimerkinomaisesti esille eräitä aikaisemmassa tutkimuksessa käsittelemättömiä tai puut-teellisesti käsiteltyjä itämeren suomalaisia lainoja venäläismur-teissa ja venäläis- tai slaavilaislainoja itämeren suomessa. Toi-von näiden etymologisten esimerkkien osoittavan,että slaavilais-itämerensuomalaisten kontaktien tutkimus voi edelleen paljas-taa uutta ja yllättävää sekä venäjän että itämerensuomen sanas-ton alkuperästä. Ensimmäiseksi otan esille neljä aikaisemmin esittämätöntä venäläismurteiden itämerensuomalaista lainaety-mologiaa, joissa ilmenee tyypillisiä substraattisanoille ominaisia piirteitä.


4.1. вяха ’suuri määrä jotakin’; ’jonkin verran jotakin’; ’suurikokoinen henkilö t. esine’ < ksu *vähä (> su vähä ’pieni’)

Sana вяха tunnetaan venäläismurteissa Dal'in (I: 338) ja Vas-merin (I: 377) mukaan Vologdan alueella, Matveevin ym. (2004: 100–102) mukaan Arkangelin alueen Vilegodskin ja Primorskin piireistä.Se on pyritty etymologisissa sanakirjoissa yhdistämään toisaalta epäillen verbiin вязать ’kutoa,sitoa’ (Vasmer ibidem), toisaalta itämerensuomen *väki ’voima’ -sanueeseen ( ural *wäke, Matveev ym. ibidem).

Ilmeiseltä näyttää, että molemmat näistä selityksistä ovat hylät-täviä, edellinen sekä äänteellisen että semanttisen epämääräi-syyden, jälkimmäinen äänteellisten vaikeuksien (ims *-k- [ ka, ly, ve -g-] > ven х) tähden. Matveev ym. (ibid.) pyrkivät selittä-mään epäodotuksenmukaista keskikonsonantiston äännekehi-tystä viittaamalla mahdollisuuteen, että sana olisi sekaantunut ims *vähä-sanueeseen ja jopa esittämällä, että merkitys ’jonkin verran;hieman’ olisi syntynyt tästä sanueesta sitten sekaantuak- seen toiseen, ims *väki-sanueesta lainautuneeseen lekseemiin.


126


Jälkimmäinen oletus vaikuttaa kuitenkin tässä yhteydessä tur-halta. Koko sana on selitettävissä ims *vähä-sanueesta lainatuk- si, aivan samoin kuin Jaroslavlin ja Kostroman alueen murteissa tunnettu vastaava murresana вяхапустяк, что-либо незначи-тельное’, ’jokin vähämerkityksinen asia;pikkujuttu’ (– tämän sa- nan, jota aiemmin on pitänyt merjalaisena Tkačenko [1985: 71], selittää itämerensuomalaiseksi Myznikov [2004: 298]).

Äänteellisesti sanan вяха selittäminen lainaksi ims vähä-sanu-eesta perustuu odotuksenmukaisiin äännesubstituutioihin. Itä-merensuomen h:n substituuttina on venäjän х etuvokaalisessa ympäristössä tavallisin (näin Matveev 2001, Saarikivi 2006; ims h:n substituutioista ks. myös Kiparsky 1958). Pienen ja suuren määrän välinen semanttinen vastakohtaisuus näyttää sekin ole-van silloitettavissa useissa eri kielissä tapahtuneiden semanttis-ten kehitysten valossa.Aivan erityisesti ’pientä’ ja ’melko paljoa’ merkitsevät sanat näyttävät olevan monissa eri kielissä synkro-nisestikin yhteydessä toisiinsa, esim. seuraavissa ilmauksissa: englannin few ’vähän; harva’ a few ’jonkin verran’ quite a few ’melko paljon’, unkarin kicsi ’pieni’ egy kicsit ’hieman; jonkin verran’, niittymarin izi ’pieni’ iziš ’jonkin verran’; poh-joissaamen veháš ’jonkin verran’ < su vähäisen ( vähä, alun perin ’pieni’),jne.Nykyhelsinkiläisessä puhekielessä (ja ilmeises- ti moniaalla muuallakin Suomessa) voidaan samoin käyttää sa-naa vähän emfaattisessa merkityksessä tarkoittamassa runsasta määrää, jolloin sanalla on yleensä lausepaino (esim. aika vähän sä otit sitä kastiketta ’otit melko paljon kastiketta’). Vastaava suhde ilmenee myös itämerensuomen pohjoisryhmän sanojen melkeä,melkein ja melko slaavilaisessa lainaetymologiassa, jos-ta jäljempänä (luku 5). Ilmeistä onkin, että määrää merkitsevillä sanoilla on sellaisia (”affektiivisia”?12) semanttisia piirteitä,mikä tekee ne alttiiksi lainautumiselle (vrt. edelleen myös ven уйма ja su paljo jäljempänä). 13

Itämerensuomen vähä on yhtäältä selitetty germaaniseksi lainaksi, mutta toisaalta sillä on formaalisti sopiva vastine myös mordvalaiskielissä (SSA III: 478). Ottamatta kantaa siihen, tu-leeko mordvan sanakin selittää germaanisperäiseksi tai koko-naan erottaa itämerensuomen vähä-sanueesta, voi todeta, että sanan germaaninen lainaetymologia (< *wǣha ’hieno, pienira-keinen’ – alun perin Jorma Koivulehdon [1976] esittämä) – täyttää kaikki normaalit laatukriteerit.

12 Vetoaminen ”affektiiviseen” sanasemantiikkaan on etymologisen tutkimuksen tradi-tio, jota voisi luonnehtia lähinnä perinteiseksi retoriikaksi. ”Affektiivisiksi” kuvatut sanat sisältävät todellisuudessa monenlaisia merkitysvivahteita, joita on vaikea niputtaa yh-teen (affektiivisten sanojen ominaisuuksista sanastohistorian valossa ks. Kulonen 2006). Kun tässä artikkelissa ei kuitenkaan ole tarkoitus laajemmin kuvata sanasemantiikan il-miöitä,en pyri purkamaan tätä melko vakiintunutta,mutta merkitykseltään epämääräistä käsitettä.

13 Erityisesti ’suurta määrää’ kuvaavia ilmauksia pyrkii ilmeisesti jatkuvasti kehittymään lisää. Tämän osoittamiseksi riittänee viittaus sellaisiin lähes loppumattomiin paljouden synonyymeihin kuin tolkuttomasti, mielettömästi, runsaasti, yllin kyllin, yltäkylläisesti, mahdottomasti, (Etelä-Suomen, erityisesti pääkaupunkiseudun puhekielessä:) simona, pipona, homona, törkeesti, intona, sikana, roheesti ym.

127.