https://www.academia.edu/7913635/Kielet_Suomessa_kautta_aikain

Kielet Suomessa kautta aikain

Jaakko Häkkinen

'8.8.2014

2000-luku on muuttanut suuresti käsityksiämme Suomen alueen kielellisestä historiasta. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on tarjota ajanmukainen katsaus aiheeseen historiallisen kielitieteen uusien tulosten perusteella. "

HM: "Uudet tulokset" ovat hewonpaskaa...

JH: " ...  Lähtökohta

Suomessa on nykyään läsnä vain kaksi vanhaa kieliryhmää  –  saamelainen ja itämerensuomalainen  –  joiden historia ulottuu lähes 3000 vuoden taakse. Tämä aiheuttaa helposti näköharhan: juuri näiden kielten jatkuvuus nähdään helposti mahdollisimman pitkänä, eikä osata ottaa huomioon aikaisempia kieliä. Miten voisikaan ottaa huomioon sellaista, jonka olemassaolosta ei tiedä?

Kuitenkin tuntemamme lähimenneisyyden kielellinen historia, jossa suomen kieli syrjäytti saamen suurimmassa osassa maata, on vain viimeinen vaihe kielten vuosituhansia kestäneessä ristiaallokossa. Toinen toisensa jälkeen kielet ovat saapuneet eri suunnilta nykyisen Suomen alueelle, levinneet laajalle ja sitten taas vetäytyneet syrjään yhä uusien leviämiskykyisten kielten tieltä –  useimmat kadotakseen kokonaan historian hämäriin.

Viime vuosikymmeninä historiallinen kielitiede on kuitenkin päässyt yhä paremmin käsiksi kadonneisiin muinaiskieliin, ja nyt tiedämme niistä  jo koko lailla paljon sen ansiosta, että suomenkielisten käyttöön on periytynyt sanoja ja paikannimiä meitä edeltäneistä kielistä.

Esittelen Suomen alueen kielet aikajärjestyksessä vanhimmasta alkaen. Pohjana on se, mitä arkeologian perusteella tiedämme asutus- ja kulttuurivirtauksista. Tulevaisuuden tulokset saattavat muuttaa tässä esitettyä kuvaa, mutta nykyisessä tutkimustilanteessa kielten saapumisjärjestys näyttää esitetyn kaltaiselta.

Taustaa

Jo 1970-luvulla arkeologien keskuudessa väläyteltiin ajatusta, että arkeologisen jatkuvuuden perusteella voitaisiin olettaa myös kielellistä jatkuvuutta aina jääkauden jälkeisestä alkuasutuksesta lähtien. 33 Kuitenkin tämä ajatus levisi suuren yleisön tietoisuuteen vasta 1990-luvun loppupuolella, kun Kalevi Wiik alkoi äänekkäästi popularisoida ajatusta. Arkeologi Milton Nuñez oli nostanut ajatuksen uudelleen esiin 1987, 29 mutta Wiikin ansioksi voidaan katsoa se, että hän yritti löytää kielitieteellistä todistusaineistoa näkemyksen tueksi. 38

2000-luvun ensi vuosikymmenenä tämä äärimmäistä kielellistä jatkuvuutta olettava näkemys omaksuttiin moniin Suomen historiaa käsitteleviin tietokirjoihin, vaikka historiallisen kielitieteen piirissä olikin havaittu melko nopeasti, että käsitys oli perusteeton ja esitetty todistusaineisto epäuskottavaa.

Ensiksikin osoitettiin, ettei arkeologinen jatkuvuus voi todistaa kielellisestä jatkuvuudesta eikä kumota kielitieteen tuloksia. 7, 10, 12, 26, 27 

Toiseksi osoitettiin, etteivät Wiikin ja muiden esittämät kielelliset todisteet kestäneet kriittistä tarkastelua. 20, 21, 30 "

HM: En kannata Wiikin teoriaa kantagermaanin uralilaisesta substraattikielestä, mutta esimerkiksi Petri Kallion, Jorma Koivulehdon ja Parpolan "todisteet sellaista vastaan, kuten että "SU-kielikunnan eräät keskeiset erikoisuudet kuten astevaihtelu,   

JH: " ... Kolmanneksi osoitettiin edelleen perusteiltaan kestäväksi se perinteinen käsitys, että suomen kielen esimuoto on saapunut Suomeen vasta tuhansia vuosia alkuasutusta myöhemmin. 11, 13, 15

Suomen alueen kielet

Alkuasuttajien kielet

Ensimmäiset ihmiset saapuivat Suomeen etelän ja kaakon suunnilta noin 10000 vuotta sitten, ja jo he saattoivat puhua useita eri kieliä. Levittäytyessään kohti pohjoista he kohtasivat pian Lapissa Jäämeren rannikon asukkaita, jotka olivat kulkeneet Länsi-Euroopasta pohjoiseen sulaa Norjan rannikkoa seuraten.   

Ensimmäisten asuttajien kielistä emme tiedä käytännössä mitään, emme edes niiden lukumäärää tai keskinäisiä sukulaisuussuhteita. Lännestä saapuneiden kieli ei oletettavasti ollut mitään sukua etelästä saapuneiden kielelle; ja vaikka kielet samaa juurta olisivat olleetkin, ei niiden sukulaisuus enää vuosituhansien erilliskehityksen jälkeen olisi varmaankaan ollut niiden puhujien tunnistettavissa.

Seuraavien  kolmen  vuosituhannen  aikana  kielitilanne nykyisen Suomen alueella saattoi muuttua täysin sisäiseltäkin pohjalta: jokin kieli saattoi syrjäyttää muut kielet, vaikka siitäkään meillä ei ole varmaa tietoa. Ulkoiset vaikutteet eivät tuona aikana aiheuttaneet suuria muutoksia kulttuurikuvassa. Mahdollisesti viimeistä jäännettä alkuasuttajien kielistä edustaa se kieli, jonka saame syrjäytti  pohjoisessa Fennoskandiassa vasta noin 2000 vuotta sitten. Ante Aikio kutsuu tätä kieltä nimellä Palaeo-Laplandic (muinaislappi). 6

Paikannimistössä toistuvien saamelle vieraiden elementtien  perusteella on jopa voitu rekonstruoida tämän kielen sanoja (tietysti saamelaistetussa asussa),  joilla ei näytä olevan mitään yhtymäkohtaa nykyaikaan säilyneisiin kieliin:

*-ir  ’vuori’

*skiehč(č)- ’vedenjakaja’

*jeahk(k)- ’yksinäinen    n  (vuori)’

*nuss- ’vuorenhuippu  vuorijonon  reunalla’

*čára- ’ylimmäinen (järvi)’

*sáll- ’suuri saari merellä’

*čiesti ’jyrkkäreunainen ranta’

*ičč- / ižž- ’uloin saari merellä’

Paikalliseen ympäristöön ja eläinlajeihin liittyvässä saamen sanastossa on myös runsaasti sellaisia sanoja, joilla ei ole mitään vastineita sukukielissä, sekä sellaisia, joiden vastine on niin epäsäännöllinen, että on syytä olettaa rinnakkaista lainautumista: suomen norppa ~ pohjoissaamen noarvi < *norva.

Suomen murteisiin saamesta lainattuja sanoja,  joiden alkuperä luultavasti juontuu jo tästä Lapin alkuasuttajien kielestä,  ovat  esimerkiksi  piekana < biehkan, kiiruna < giron, kuusanka < guovssat, tammukka < dápmot, mursu < morša ja naali < njálla.

Oman joukkonsa muodostavat sellaiset saamesta jo Etelä-Suomessa lainatut sanat ja paikannimielementit, jotka ovat tuntematonta alkuperää  ja joista ainakin osa on äänneperustein vasta kantasaamelaisten vokaalimuutosten jälkeen (jotka tapahtuivat Etelä-Suomessa noin 2000 vuotta sitten)  saameen lainattuja.

Ante Aikio kutsuu tätä eteläisempää muinaiskielistä kerrostumaa nimellä  Palaeo-Lakelandic,  joka viittaa järvi-Suomen muinaiskieleen. 6 Käypä suomennos tälle kielelle voisi olla muinaisjärvimaa; suomi-nimitystä tulisi tässä yhteydessä välttää, koska kyse ei ole suomen kieleen liittyvästä kielilinjasta.

Tähän eteläisempään muinaiskieleen, jonka tarkka suhde Lapin muinaiskieleen on epäselvä,  palautuvat saamen kautta esimerkiksi paikannimielementit  Kaavi- ja Sapsa-/Sapso-. Tähän yhteyteen kuuluvia sanoja olisivat esimerkiksi kieppi, kontio, nuotio, sivakka ja viti.

Periaatteessa muinaisjärvimaalainen lainasanakerrostuma olisi voinut periytyä saameen myös kampakeraamikkojen kielestä (ks. seuraava vaihe). Toistaiseksi ei ole luotettavia kriteerejä erottaa näiden vanhimpien muinaiskielten sanoja toisistaan. Alustavana ohjenuorana voitaneen pitää, että

1) muinaislapista olisi peritty sellaiset sanat,  jotka äänne- ja levinneisyyskriteerien perusteella on omaksuttu saameen vasta Lapissa;

2) muinaisjärvimaalaisten lainasanojen levinneisyys kattaisi saamen lisäksi suomen eteläosat /murteet;

3) kampakeraamikkojen kielestä olisi peritty sellaiset sanat, jotka on omaksuttu saameen Etelä-Suomessa ja joilla lisäksi on vastineita suomen itäpuolisissa etäsukukielissä.

Luonnollisestikaan kaikissa sanoissa ei esiinny riittävän diagnostisia äänteitä, ja sanojen levinneisyys on voinut myöhemmin supistua, joten kaikkia sanoja ei ole mahdollista luotettavasti sijoittaa  juuri tiettyyn kieleen. Jaottelu on muutenkin vasta alustava.

Sen lisäksi, että muinaislappiin ja muinais- järvimaahan rekonstruoidut sanat eivät lainkaan muistuta uralilaisten kielten sanoja, kielissä oli myös uralilaiselle fonotaksille (äänteiden yhdistymistä koskeva säännöstö) täysin vieraita piirteitä, kuten sananalkuisia konsonanttiyhtymiä. Voidaan siis sanoa varmasti, että alkuasuttajien kielet eivät olleet mitään sukua uralilaisille kielille kuten suomelle ja saamelaiskielille. Tämä tarkoittaa, että Suomen alueen alkuasuttajat eivät ole puhuneet  suomen kielen   esimuotoa.

Muutenkin on virheellistä heijastaa menneisyyteen pelkästään nykyisin tunnetut kielikunnat. Jääkauden päättyessä kantauraliin ja kantaindoeurooppaan johtavat kielilinjat edustivat vain kahta hyvin suppealla alueella puhuttua kieltä Euroopan itäreunalla  –  kaikkialla muualla maanosassa puhuttiin ihan muita kieliä, jotka saattoivat kuulua kymmeniin erillisiin kielikuntiin. Vielä antiikin aikoina Välimeren rannikoilla puhuttiin useita tällaisia sittemmin kadonneita muinaiskieliä, jotka eivät olleet mitään sukua nykyaikaan säilyneille kielille. 8

Kivikauden Eurooppa oli lukuisten kielikuntien muodostama mosaiikki, aivan kuten Siperia ja Amerikka vielä paljon myöhempinä aikoina. Euroopassa ekspansiivisten kielikuntien (indoeurooppalainen ja uralilainen) leviäminen vain tapahtui jo hyvin varhain, yksin baskin enää edustaessa viimeistä jäännettä Euroopan muinaisesta kielikirjosta.

Kampakeraamikkojen kieli

Noin 7000 vuotta sitten Suomeen ja lähialueille alkoi levittäytyä kampakeraaminen kulttuuri, joka luultavasti toi mukanaan uuden kielen. Viimeis-tään tyypillisen kampakeramiikan (vaihe Ka II, alkaen noin 6000 vuotta sitten) leviämiseen liittyy kattava kulttuurikuvan muutos, 28 mikä kertoo, että uutta väestöä saapui alueelle. Jo varhaiskampakeramiikan (Ka I) tuojat saattoivat puhua samansukuista kieltä, mutta heitä oli ehkä vielä liian vähän levittääkseen kielensä pysyvästi Suomen alueelle.

Tyypillisen kampakeramiikan levinneisyys ulottui Liettuasta Lappiin, ja idän suuntaan samansukuista keramiikkaa valmistettiin leveällä kaistaleella suunnilleen Volgan mutkaan saakka. Samankaltainen levinneisyys on eräillä sanoilla ja äännepiirteillä, joita jäljempänä esittelen.

Aikaisemmin tyypilliseen kampakeramiikkaan on haluttu yhdistää uralilaisen kielikunnan itämerensuomalainen kielihaara, mutta nykytiedon valossa rinnastus ei täsmää ajallisesti eikä alueellisesti: uralilainen kieli on levinnyt Itämeren alueelle vasta paljon kampakeramiikkaa myöhemmin, eikä uralilaisten kielten alueen tiedetä milloinkaan ulottuneen Liettuaan saakka. Lappikin uralilaistui vasta noin 2000 vuotta sitten, ja ensimmäiset (itä-meren)suomalaiset ehtivät sinne vasta 1000 vuotta sitten, joten mitään todellista yhteyttä tyypillisen kampakeramiikan levinneisyyteen ei itämerensuomella ole. 

Tyypilliseen kampakeramiikkaan voidaankin uskottavammin yhdistää kieli, josta periytyy esimerkiksi suomen sana  salo merkityksessä ’metsä; saari’. Myös viron vastineella  salu on nämä molemmat merkitykset. Itämerensuomen sanalla on tarkka äänteellinen vastine saamessa (inarinsaamen  suálui ’saari’). Sanaa on pidetty balttilaisena lainasanana, mutta baltin vastineelta (esim. liettuan  sala ’saari’) puuttuvat indoeurooppalaiset vastineet, joten kyseessä on pikemminkin laina neljänneltä taholta itämerensuomeen, saameen ja  balttiin.

Sama elementti esiintyy vieläpä Lapin sellaisissa ”saamelaisissa” paikannimissä, joita ei voida selittää saamen pohjalta (*sáll- ’suuri saari merellä’). Vokaalin perusteella viimeinen lainautuminen on tapahtunut Lapissa vasta sen jälkeen kun kantasaamelainen äänteenmuutos *a > *uo oli jo tapahtunut (Etelä-Suomessa noin 2000 vuotta sitten), minkä jälkeen lainanantajakielen *a korvattiin  saamen  á:lla.

Tätä sanaa käsiteltiin jo edellä alkuasuttajien kielten kohdalla. On tässä vaiheessa mahdotonta määrittää täsmällisesti, mihin kieleen se alkuaan kuului. Se saattoi kuulua jo Pohjois-Euroopan alkuasuttajien kieliin, joista se olisi lainattu kampa-keraamikkojen kieleen Baltiassa ja Suomessa. Se saattoi myös kuulua alkuaan kampakeraamikkojen kieleen, josta se olisi lainattu Lapissa säilyneeseen alkuasuttajien kieleen.  Kampakeraamisen alueen oletettavissa substraattilainasanoissa esiintyy myös sellaisia äänneyhtymiä, joita varhaisissa uralilaisissa kielentasoissa ei tunnettu, esimerkiksi *šm, *šn, *mm, *nn: lehmä ~ ersämordvan lišme ’hevonen’ | vehnä ~ ersämordvan viš  ’spelttivehnä’ | tammi ~ ersämordvan tumo ’tammi’ | kymmen ~ ersämordvan kemeń ’10’ | konna ’rupisammakko’ (ei muissa kielihaaroissa). 11

Esimerkkisanat liittyvät karjanhoitoon ja maanviljelyyn, ja onkin huomionarvoista, että niin Baltiassa, Länsi-Venäjällä kuin Suomessakin varhaisimmat nykyisin tunnetut merkit maataloudesta ovat jo kampakeramiikan ajalta. Vanha käsitys, että vasta nuorakeraaminen kulttuuri olisi tuonut maatalouden Suomeen, voidaan katsoa kumotuksi. 28 Maanviljely tunnettiin vanhastaan vain lehtimetsävyöhykkeellä, jonka pohjoisraja seurasi osapuilleen Volgan-Laatokan-linjaa; siksi tammi ja luultavasti myös vaahtera ja  pähkinä liittynevät tähän yhteyteen. 11

On myös huomattava, että länsiuralilaiset murteet levittäytyivät länteen kahdella eri vyöhykkeellä. Näyttää siltä, että vain itämerensuomi ja mordva (sekä ilmeisesti eräät kadonneet kielihaarat), jotka jo varhain siirtyivät Ylä-Volgan eteläpuolelle lehtimetsävyöhykkeelle, ovat lainanneet edellä esiteltyjä sanoja. Sen sijaan nämä lainasanat puuttuvat saamesta, joka näyttää levinneen länttä kohti pohjoisempana, havumetsävyöhykkeellä.

Vaikka harva (jos yksikään) näin vanha sana on säilynyt kaikissa kampakeraamisen alueen myöhemmissä kielissä, näyttää tiettyjen äännepiirteiden ja äänneyhdistelmien kokonaislevinneisyys vastaavan melko hyvin kampakeramiikan levinneisyyttä. 11 Koska kyseisen muinaiskielen on täytynyt levitä alueelle ennen balttilaisten ja läntisten uralilaisten kielten leviämistä, voidaan se ajallisistakin syistä yhdistää juuri kampakeramiikkaan.  Ainakaan yhtään myöhäisemmäksi tässä esitettyä kieltä on vaikea ajoittaa, ja kampakeramiikkaa varhaisempia merkittäviä kulttuurimuutoksia on puolestaan vaikea osoittaa. 

On kuitenkin vielä kerran korostettava, että toistaiseksi kampakeraamikkojen kielestä periytyviä sanoja ja nimielementtejä ei voida aukottomasti erottaa edellisen vaiheen alkuasuttajien kielistä periytyvistä elementeistä. Myös näistä kielistä periytyvissä sanoissa esiintyy samoja epäuralilaisia äänneyhtymiä joita edellä esiteltiin, mutta se ei luonnollisestikaan tarkoita, että alkuasuttajien kielet olisivat automaattisesti sukua kampakeraamikkojen kielelle  –  uralilaisten kielten äänteiden yhdistämistä koskeva rajoittuneisuushan voi olla se poikkeavuus. Silti on mahdollista, että tulevaisuudessa joitain kadonneita muinaiskieliä tullaan yhdistelemään tai että jokin muinaiskieli tullaan  jakamaan kahdeksi eri kieleksi.

Nuorakeraamikkojen kieli 

Noin 5000 vuotta sitten Keski-Euroopasta levisi nuorakeraaminen kulttuuri hyvin nopeasti Baltiaan ja Suomeen, ja hieman myöhemmin ilmeisesti Baltiasta Ruotsiin ja Volgan suuntaan. Ainakin Baltian ja Suomen kohdalla kysymys oli uuden asutusaallon leviämisestä, koska kyseinen kulttuurikuva oli alueiden aikaisemmille kulttuureille täysin vieras, ja lisäksi eri kulttuurit vaikuttivat rinnakkain.  Nuorakeraamiseen kulttuuriin yhdistetään yleisesti luoteisindoeurooppalaisen murteen leviäminen, koska tältä kulttuurialueelta voidaan johtaa myöhemmät germaanisen, balto-slaavilaisen, kelttiläisen ja itaalisen kielihaaran kielet. "

HM: Noista ainakaan kantagermaani EI KUULU TÄHÄN YHTEYTEEN: sen ja kantaindoeuroopan välissä EI OLE MUITA KIELIÄ.

JH: Ei ole syytä olettaa Pohjois-Euroopan indoeurooppalaistuneen yhtään aikaisemmin, mutta olisi toisaalta vaikeaa olettaa kielen levinneen kovinkaan paljon myöhemminkään.

Suomessa nuorakeraaminen kulttuuri sijoittui Etelä- ja Länsi-Suomen rannikkovyöhykkeelle suunnilleen Viipurista Kokkolaan, tosin kulttuuri näyttää ulottuneen Hämeessä ja Kymessä kauas sisämaahan asti. Kun kulttuurit sitten sulautuivat yhteen Kiukaisten kulttuuriksi, oli nuorakeraamisen eli vasarakirveskulttuurin vaikutus siinä selvästi havaittavissa. Siksi on mahdollista, joskaan ei varmaa, että Suomen lounaisrannikolla puhuttiin kivikauden lopulla pidemmän aikaa indoeu-rooppalaista kieltä (kantaindoeuroopan luoteis-murretta).

Todistusaineisto nuorakeraamikkojen kielestä koostuu luoteisindoeurooppalaisina pidetyistä lainasanoista, joiden levinneisyys rajoittuu itämeren-suomeen ja mahdollisesti saameen. Tällaisia ovat esimerkiksi itää, kaski, lehti, rohto  ja tahdas ’taikina’. 23, 24 Myös nimi Suomi voi juontua luoteisindoeuroo pan ’ihmistä, kuolevaista’ merkitsevästä sanasta. 14

Tekstiilikeraamikkojen  kieli

Kivikauden muuttuessa pronssikaudeksi suunnilleen 4000 vuotta sitten levisi Suomeen kaakosta tekstiilikeraaminen kulttuuri, joka poikkesi suu-resti sisämaan kivikautisesta kulttuurista. Onkin esitetty, että tähän vaiheeseen liittyy merkittävä uusi muuttoaalto. 25

Historiallisen kielitieteen perustelluimman näkemyksen mukaan kantaurali alkoi levitä Volgan mutkan tienoilta kohti länttä juuri näihin aikoihin, 11, 15 mutta itämerensuomalainen ja saamelainen kielihaara eivät kuitenkaan syntyneet saati levinneet Suomeen asti näin nopeasti vaan vasta rautakaudelle tultaessa (ks. myöhemmät vaiheet).  Niinpä tähän vaiheeseen täytyy liittyä jokin muu kieli.

2000-luvulla on entistä tarkemmin päästy käsiksi Venäjän kadonneista suomalais-ugrilaisista muinaiskielistä jääneisiin jälkiin. Paikannimiä  –  erityisesti maastonimiä ja vesistönimiä  –  tutkimalla on voitu eristää tuntemattoman kielen sanoihin  palautuvia nimielementtejä: 31

Uht-/Oht-/Vuoht- ’kannas (vesien välissä)’

Vääks-/Vieks-/Viiks- ’välijoki’

Sont-/Suont- ’kaareva (vesistö)’ 

Kemi/Kimi ’joki’

-Ari, -ere ’järvi’

Sellaiset Suomen paikannimet kuin Vuohtajärvi, Vuohtolahti, Vohtenoinen, Uhtua, Ohtaansalmi ja Ohtuanoja periytyisivät ensimmäisestä nimyeestä; Vieksijoki, Vieksinkijärvi, Viiksimojärvi, Viiksanlahti ja Vääksy periytyisivät toisesta; Suontee, Suonteenselkä, Sonnanen ja Sontanen periytyisivät kolmannesta;  Kemi ja mahdollisesti  Kymi periytyisivät neljännestä. Viimeinen elementti esiintyy sellaisissa tuntematonta alkuperää olevissa järvennimissä  kuin   Inari, Ähtäri ja  Koitere.

Pauli Rahkonen yhdistääkin tekstiilikeramiikkaan länsiuralilaisen kielen leviämisen; sen jälkeläiskieliä olisivat saamen ja itämerensuomen lisäksi merja ja  x-kieli(haara), joka olisi levinnyt Suomeen saakka ilmeisesti jo ennen saamea ja itämerensuomea, ehkä suunnilleen 4000 – 3000 vuotta  sitten. 31 

Periaatteessa on mahdollista, että osa näistä  paikannimistä olisi periytynyt suomalaisten käyttöön Etelä-Suomen saamelaisten kautta kuten eräät muidenkin muinaiskielten sanat, koska kantasaamelaiset äänteenmuutokset voisivat selittää osan vaihtelevista muodoista: *ohti > *vuohta, *väksi > *vieksa. Voi kuitenkin olla myös, että vaihtelu heijastaakin joko lainanantajakielen murre-eroja tai eri-ikäisiä lainautumistapahtumia.

Toistaiseksi ei olekaan mahdollista arvioida, mikä oli tarkka lähtömuoto missäkin kielessä tai edes millaisia kieliä yleensä oli olemassa. On hyvin mahdollista, että Suomeen on päätynyt monien sittemmin kadonneiden sukukielten puhujia.

Skandinaavisen pronssikulttuurin kieli

Suomen läntiselle ja eteläiselle rannikkovyöhykkeelle levisi pronssikauden keskivaiheilla, noin 3500 vuotta sitten, skandinaavinen pronssikulttuuri. Kulttuurikuva muuttui jälleen monella tasolla,  joten uutta väestöä on muuttanut Suomen ja Viron rannikoille. Kielellisesti tähän vaiheeseen voidaan liittää esi- ja paleogermaaniset lainasanat itämerensuomessa ja saamessa. Esigermaaniseksi kutsutaan sitä kielentasoa, jossa ei vielä näy muita germaanisia muutoksia kuin kentumisaatio. "

HM: HEWOWWITTUA!!!!

EI OLE IKINÄ OLLUT MISSÄÄN MITÄÄN  "KENTUMISAATIOTA" VAAN SATEMISAATIO!!!

JH: " Muita kentum-kieliä kuin germaania ei ole puhuttu lähialueilla, joten jos tämänikäinen sana on säilynyt germaanissa, voidaan lainasanaa nimittää esigermaaniseksi. Tässä vaiheessa on lainattu sana kone ’taikuus’,  jonka merkitys myöhemmin kehittyi ’laitteeksi’. 19

Joskus pronssikauden lopulla (noin 1000 – 500 eKr.) kielen muutokset johtivat paleogermaaniseen kielentasoon, joka oli edelleen kantagermaanin tasoa vanhakantaisempi. Tämän vaiheen lainasanoja ovat esim. kavio ja hakea. 19

Tähän aikaan itämerensuomea (varhaiskantasuomi) näyttäisi vielä puhutun Inkerinmaan ympäristössä ja saamea (varhaiskantasaame) sen pohjoispuolella, Kaakkois-Suomessa ja/tai Karjalassa.

Suoraa jatkoa pronssikautiselle läntiselle vaikutukselle on varhaisen rautakauden (alkoi noin 500 eKr.) kantagermaaninen vaikutus, joka näkyy lainasanojen lisäksi myös läntisen Suomen paikannimistössä. Paikannimien perusteella tiedetään, että germaanit kohtasivat tähän aikaan Länsi-Suomessa sekä itämerensuomalaisia että saamelaisia.

Esimerkiksi paikannimi  Eura edellyttää lainautumista jo kantagermaanin tasosta (KG *ēϸra) ja on kehittynyt muinaislänsisuomen säännöllisten muutosten mukaisesti, mikä edellyttää kielellistä  jatkuvuutta.

Muita kanta- tai luoteisgermaanin tasoa edellyttäviä eli jo keskikantasuomeen lainattuja paikannimielementtejä ovat  Aura, Vammas/Vampu  ja mahdollisesti  Kymi 22 sekä  Karjaa ja mahdollisesti  Köyliö. 35 Varhaiskantaskandinaavista vaihetta (ajanlaskun alun jälkeen) edustavat paikannimet  Harjavalta, Hauho 22 ja  Ahvenanmaa. 36

Suomen sanoista kantagermaanista lainattuina  pidetään esimerkiksi sanoja ahjo, ohja, otsa, ratsas, hieta, katsoa, käydä/kävellä ja paasi. 19 Varhaiskantaskandinaavisia lainasanoja ovat esimerkiksi lattia ja hartia. 19 Lisäksi on paljon germaanisia lainasanoja, joita ei ole ajoitettu yhtä tarkasti mutta jotka edustavat myös vanhimpia kerrostumia, esimerkiksi: ankea, apaja, asia, hauta, hidas, hylje, häiritä, hätä, kana, kansa, karja, kaura, kuningas, lieka, miekka, ruhtinas, ruis, sairas, seula  jne. 34

Saamessa on sellaisia jo kantagermaanista lainattuja sanoja, joita ei löydy suomesta. 3 Ikänsä  puolesta nekin on täytynyt omaksua jo Etelä-Suomessa. Kantasaamelaisten germaanikosketukset ovat jatkuneet etelässä melko pitkään, koska osa lainasanoista on lainattu vasta myöhäiskantasaameen johtavien vokaalimuutosten jälkeen. Tällaisia ovat saamelaisilta edelleen suomalaisille periytyneet germaanistaustaiset paikannimielementit  Mella ja  Raasa. 4 Ennen muutoksia kantasaameen on puolestaan lainattu germaaneilta sana, joka on  periytynyt edelleen suomalaisille nimielementtinä Uotso/Uosso/Vuosio. Kaikkia näitä tavataan Ete-läSuomesta. 1

Rautakauden suuri murros

Pronssikaudelta rautakauteen siirryttäessä (noin 500 eKr.) itämerensuomi ja saame olivat jo alkaneet levitä aikaisempien kielten kustannuksella. Itämerensuomi oli levinnyt Lounais-Suomeen Virosta, kun taas saame oli levinnyt Etelä-Suomeen Karjalasta. Vetäytyvinä kielinä olivat tässä vaiheessa ainakin lännessä germaaninen kieli ja idässä uralilainen  x-kieli. Asutuksen ollessa hyvin harvaa on paikka paikoin luultavasti puhuttu edelleen myös kampakeraamikkojen ja/tai nuorakeraamikkojen kieltä, ja pohjoisempana jopa alkuasuttajien kieltä.

Rautakauden alkua voidaan pitää Suomen kielellisen historian murroskohtana: tällöin alueelle ilmestyivät ainoat maassamme nykyaikaan asti säilyneet kielihaarat: itämerensuomi ja saame. Ne kehittyivät valtakieliksi ja alkoivat levittäytyä syrjäyttäen tieltään varhaisempia kieliä (alkuasuttajien kielet, kampakeraamikkojen kieli, nuorakeraamikkojen luoteisindoeurooppalainen kieli, tekstiilikeraamikkojen länsiuralilainen  x-kieli ja rannikon germaaninen kieli).

Saamen leviäminen

Saame oli tiettävästi viimeinen suomen kielen valta-asemaa edeltänyt kieli, joka levisi Suomeen. Suomalaiset ovat lainanneet saamesta sekä sanoja että paikannimiä; niitä löytyy myös aivan etelästä. 1, 4, 5 Voidaankin sanoa, että saamea on puhuttu koko Suomessa, ehkä pientä lounaisrannikon kaistaletta lukuun ottamatta  –  siellä on asunut keskikantasuomalaisia jo pronssi- ja rautakausien taitteessa.

Tässä kohdassa käsittelen vain niitä saamelaislainoja, jotka eivät periydy saameen jostain Suomen varhaisemmasta kielestä; sellaisia lainoja olen jo käsitellyt edellä kunkin muinaiskielen kohdalla. Saamelaisperäisen paikannimistön ja lainasanaston tutkimusta on viime vuosina vienyt eteenpäin erityisesti Ante Aikio. 1, 4, 5 

Saamelaisperäisiä, kartalta tai maastosta todennettavia ja eri puolilla maata tavattavia paikannimielementtejä ovat esimerkiksi:

*kukkē(s) ’pitkä’; esiintyy pitkänomaisten järvien nimissä elementtinä     Kukas-, Kukka-, Kuukka-.

*kuotkōj ’kannas’; esiintyy kannasten ja kapeiden niemien nimissä  elementtinä  Kotkuu-, Kotko-.

*elē- ’ylä-’, *elēmus- ’ylimmäinen’; esiintyy vesistönsä ylimmäisten järvien nimissä elementtinä  Ilomantsi-, Elimys-, Elimo-, Ilaja- jne.

Selvästi saamelaisperäisiä mutta maastosta todentamattomissa olevia paikannimielementtejä ovat esimerkiksi  Konta-, Konni- ’peura’, Tolva- ’peuran jolkotus’,  Liva-, Livo- ’peuran lepopaikka’,  Juolu- ’metsästysaita’ jne.

Suomen eteläisissäkin murteissa tavattavia saamelaisia lainasanoja ovat esimerkiksi tunturi, uuttu ’munituspönttö’, tepsiä ’tehota’,  pökkö/pökkelö, nolo, kurki ’paha henki’, koirastua ’hapantua’, keimailla, olla äimänä, vaara ’mäki’, tomera ’energinen’, tilkku ja tilkitä ’tiivistää kangastilkulla’,  nuoska(lumi), mieto jne.

Suomen leviäminen

Suomen kieltä ei voi käsitellä irrallaan itämeren-suomalaisesta kielihaarasta eikä itämerensuomalaisten kielten yhteisestä kantakielestä kantasuomesta. Kantasuomi on mielekästä jakaa kolmeen vaiheeseen: varhais-, keski- ja myöhäiskantasuomeen. Aiemmin varhaiskantasuomi-nimitystä käytettiin itämerensuomen ja saamen oletetusta yhteisestä kantakielestä, mutta nykyään nimitystä käytetään loogisesti siitä kielentasosta, josta itämerensuomen  erilliskehitys  alkaa.

... "

HM: Kantaitämerensuomella ja kantasaamella ei tarvitse välttämättä olla yhtä yhteistä kantakieltä, vaan ne voivat olla erikseen sekoittuneet eri paikoista keskenään lähisukuisista eri substraatti SU-kielistä ja eri superstraatti itäbalttikielistä.

JH: " ... Kantasuomen eri vaiheet voidaan hahmottaa joko kausina tai ajanhetkinä, kuten oheinen kuvaajani esittää.

Edellä on jo mainittu, että keskikantasuomalaisia on asunut Lounais-Suomen rannikolla jo rautakauden alussa (500 eKr.). Vaikka kantasuomalainen kieli päivittyikin Virosta tämän jälkeen vielä noin vuosituhannen ajan ennen kuin voidaan puhua eriytyneestä muinaislänsisuomesta (n. 500  jKr.), osoittavat kantagermaanista kantasuomeen lainatut paikannimet, että länsisuomalaiset ovat Suomen alueen keskikantasuomalaisten kielellisiä  jälkeläisiä. Esimerkiksi paikannimi  Eura juontuu kantagermaanin sanasta *ēϸra ’suoni; joki’, ja se olisi nykyään asussa **Eetra (** = hypoteettinen muoto), mikäli suomalaiset olisivat lainanneet sen vasta muinaislänsisuomen äänteenmuutosten jälkeen.  Nimen kehittyminen asuun  Eura todistaa, että paikannimi oli kieliyhteisön käytössä jo ennen muinaislänsisuomen erilliskehityksen aikaisia äänteenmuutoksia.

Koska nimi edustaa kantagermaanin tasoa, se on täytynyt lainata jo satoja vuosia ennen ajanlaskun alkua. Nimittäin luoteisgermaanissa, joksi kieli kehittyi jo vähän ennen ajanlaskun alkua, sana *ēϸra muuttui asuun *ϸra. Tätäkin sanaa on käytetty joen nimeämiseen, ja kantasuomalaiset ovat senkin germaaneilta lainanneet: muinaislänsisuomalaisten äänteenmuutosten jälkeen se esiintyy muodossa     Aura.

On siis vankkaa näyttöä siitä, että suomen kielen jatkuvuus Lounais-Suomessa ulottuu ainakin rautakauden alkuun (500 eKr. saakka). Kuitenkin monet myöhemmät kantasuomen äänteenmuutokset ovat levinneet tänne Suomenlahden yli vielä lähes tuhannen vuoden ajan, mikä merkitsee, että täkäläinen kantasuomalaisten siirtokunta oli varhaisella rautakaudella vielä vähäväkinen ja ilmeisen riippuvainen kantasuomalaisten ydinalueista Viron ja  Inkerinmaan tienoilla.

Petri Kallio on itämerensuomalaisten kielten äänteenmuutoksia analysoituaan perustellut seuraavanlaisen itämerensuomen sukupuun: 18

Suomen kielilinjaa koskevat kantasuomen jälkeiset murteutumiset rannikkomurteeseen ja Suomenlahden murteeseen ovat tapahtuneet Suomenlahden eteläpuolella. Käytännössä juuri näiden vaiheiden kieli päivittyi toistuvasti Lounais-Suomeenkin. Vasta Suomenlahden pohjoismurre kehittyi Suomen puolella. Vaikka vepsää puhutaan kaukana idässä Äänisen ympäristössä, ajatellaan kielen levinneen sinne Suomen alueelta, koska vepsässä on samoja germaanisia lainasanoja kuin suomessakin.  Tästä vaiheesta eteenpäin suomen kieli onkin kaksilähtöinen: länsimurteet ovat muinaislänsisuomen (Kallion sukupuussa ”suomi”) jatkajia, kun taas itämurteet ovat muinaiskarjalan jatkajia.

Muinaiskarjalan puhuma-alue on jo 700 vuotta sitten jakautunut kahden valtakunnan alueelle, minkä seurauksena sen jatkajamurteet lasketaan eri kieliksi: osa kuuluu suomen kielen piiriin, osa karjalan kielen piiriin, ja lisäksi inkeroinen laske-taan omaksi kielekseen.

Tarkasteltaessa suomalaisten leviämistä Suomen alueella on huomioitava sekä läntinen että itäinen leviäminen. Lounais-Suomessa itämerensuomalai-nen kieli on vanhinta, ja siellä Suomenlahden pohjoismurteesta alkoi kehittyä muinaislänsisuomi arviolta vuoden 500 jKr. tienoilla. Kielentasojen ajoittamisessa on hyödynnetty lainasanatutkimuksen tuloksia, koska esimerkiksi germaanista kieltä on kirjoitettu riimuteksteihin jo pian ajanlaskun alun jälkeen. 13

Vanhastaan on länsisuomalaiseen asutukseen yhdistetty kalmistojen leviäminen rannikolta Kokemäenjokea seuraten Hämeeseen vuoden 300  jKr. tienoilla (esim. Huurre 2004), mutta tämä tuntuu liian varhaiselta ajankohdalta. Noihin aikoihin puhuttiin vasta myöhäiskantasuomea, ja toisiaan seuraavien rannikkomurteen, Suomenlahden murteen, Suomenlahden pohjoismurteen ja muinaislänsisuomen kehittymiseen täytyy varata  joitain vuosisatoja aikaa.

Kalmistojen leviäminen itää kohti 300-luvulta alkaen voisi liittyä pikemminkin Suomenlahden  pohjoismurteen leviämiseen. Karjalassa ja vepsässä on samoja vanhoja germaanisia lainasanoja kuin suomessa, joten niiden esimuodot on luontevinta johtaa Etelä-Suomesta, jossa paikannimistö todistaa asuneen germaanejakin (ks. edellä).

Tämä ensimmäinen läntinen vaikutusaalto leviää keskirautakauden kuluessa Hämeen läpi Päijänteelle ja Etelä-Savoon, ulottuen lopulta Laatokalle asti vuoden 800 jKr. tienoilla. Tämä saapumisaika riittäisi hyvin karjalalle ja vepsälle. Toki ne ovat saattaneet sulauttaa itseensä aineksia Laatokan ja Äänisen alueen varhaisemmista sukukielistä. Kukoistava Muinais-Karjala syntyi sitten Vuoksen suuseudulle Laatokan luoteisnurkkaan vuoden 1000 jKr. tienoilla tämän läntisen aineksen ja paikallisen kulttuurin pohjalta.

Historiallisen kielitieteen tuloksiin parhaiten sopiva arkeologinen vastine muinaislänsisuomelle voisi olla 600-luku jKr. Tällöin syntyy omaleimaisesti (länsi)suomalainen kulttuuri, joka ei enää  pelkästään vastaanota vaikutteita Virosta ja Skandinaviasta. 9 Virosta leviää Suomeen maantasainen  polttokenttäkalmisto 300-luvun lopulla jKr., mutta vasta 600-luvulla se leviää laajalti koko Länsi-Suomeen, Etelä-Pohjanmaalle saakka. Tämä vastaisi hyvin muinaislänsisuomen leviämistä, etenkin kun tämä kalmistotyyppi säilyy Suomessa vallalla aina kristillisen hautaustavan yleistymiseen saakka. Onkin vaikea nähdä muinaislänsisuomalaisten levinneen tätä myöhemmin (tai aikaisemminkaan).

Vuoden 1000 jKr. tienoilla muinaislänsisuomalaisia muuttaa Kemijoelle ja Tornionjoelle saakka. Pian tämän jälkeen alkaakin sitten länsisuomalaismurteiden vetäytymisvaihe, kun muinaiskarjalan jatkajamurteet alkavat vallata alaa. Muinaiskarjalan leviämisvaihe alkaa suunnilleen vuoden 1000 jKr. jälkeen. Tällöin muinaiskarjalaisia muuttaa nykyisen Suomen alueelle Lappeen ja Mikkelin seuduille (savo syntyy muinaiskarjalan pohjalta mutta sisältää eräitä muinaislänsisuomalaisia substraattipiirteitä), ja 1100-luvulta alkaen heitä retkeilee Perämeren rannoilla saakka. Peräpohjalaismurteissa onkin karjalainen osajuuri, jonka näkyvimpänä merkkinä ovat persoonapronominit mie ja  sie.

Vasta kun länsisuomalaisten ja itäsuomalaisten alueet jäivät saman Ruotsin valtakunnan osiksi, syntyi tilanne, joka mahdollisti näiden erilähtöisten kielimuotojen hahmottamisen ja kehittymisen saman kielen murteiksi. Ilman yhteistä valtiota sanastollista yhdentymistä tuskin olisi tapahtunut (vrt. itämurteiden ja karjalan kielen suhde), jolloin itä- ja länsisuomi olisivat luultavasti jatkaneet kehitystään erillisiksi kieliksi.

Kirjallisuus

1. Aikio, Ante 2003: Suomen saamelaisperäisistä paikannimistä. 

–  Virittäjä 107, s. 99 – 106. Helsinki: Kotikielen seura.

http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2003_99.pdf  

2. Aikio, Ante 2004: An essay on substrate studies and the origin of Saami.  –  Irma Hyvärinen, Petri Kallio & Jarmo Korhonen (toim.):   Etymologie, Entlehnungen und Entwicklungen. Festschrift für Jorma Koivulehto zum 70. Geburtstag, s. 5 – 34. Mémoires de la Société Néophilologique de Helsinki, LXIII. Helsinki: Uusfilologinen yhdistys ry.

3. Aikio, Ante 2006: On Germanic-Saami contacts and Saami prehistory. - Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 91, s. 9-55. http://www.sgr.fi/susa/91/aikio.pdf  

4. Aikio, Ante 2007: The Study of Saami Substrate Toponyms in Finland.  –  Onomastica  Uralica 4, s. 159 – 197. Debrecen/Helsinki: Debreceni Egyetem, Magyar Nyelvtudományi Intézete / Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. http://mnytud.arts.klte.hu/onomural/kotetek/ou4/08aikio.pdf  

5. Aikio, Ante 2009: The Saami Loanwords in Finnish and Karelian. Väitöskirja, Oulun yliopisto.

http://cc.oulu.fi/~anaikio/slw.pdf  

6. Aikio, Ante 2012: An essay on Saami ethnolinguistic prehistory.  A Linguistic Map of Prehistoric Northern Europe. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 266. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura.

7. Aikio, Ante & Aikio, Aslak 2001: Heimovaelluksista jatkuvuuteen. Suomalaisen väestöhistorian tutkimuksen pirstoutuminen.  –   Muinaistutkija 4/2001, s. 2 – 21.  Helsinki:  Suomen arkeologinen seura.

http://cc.oulu.fi/~anaikio/Heimovaelluksista_jatkuvuuteen.pdf  

8. Anhava, Jaakko 1998:  Maailman kielet ja kielikunnat. Helsinki: Gaudeamus.

9. Huurre, Matti 2004: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. (Kahdeksas painos.) Helsinki: Otava.

10. Häkkinen, Jaakko 2006: Uralilaisen kantakielen tutkiminen.  –  Tieteessä  tapahtuu  1 / 2006, s. 52 – 58. Helsinki: Tieteellisten seurain valtuuskunta. http://www.tieteessatapahtuu.fi/0106/hakkinen.pdf 

11. Häkkinen, Jaakko 2009: Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa.  –  Suomalais-Ugrilaisen Seuran  Aikakauskirja 92, s. 9 – 56. http://www.sgr.fi/susa/92/hakkinen.pdf  

12. Häkkinen, Jaakko 2010a: Jatkuvuusperustelut ja saamelaisen kielen leviäminen (OSA 1).  –   Muinaistutkija 1 / 2010, s. 19 – 36. http://www.mv.helsinki.fi/home/jphakkin/Jatkuvuus1.pdf  

13. Häkkinen, Jaakko 2010b: Jatkuvuusperustelut ja saamelaisen kielen leviäminen (OSA 2).  –   Muinaistutkija 2 / 2010.

http://www.mv.helsinki.fi/home/jphakkin/Jatkuvuus2.pdf 

14. Kallio, Petri 1998: Suomi(ttavia etymologioita).  –  Virittäjä 4 / 1998, Helsinki.

http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/1998_613.pdf 

15. Kallio, Petri 2006: Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa.  –  Virittäjä 1 / 2006, s. 2 – 25.

http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2006_2.pdf 

16. Kallio, Petri 2007: Kantasuomen konsonanttihistoriaa.  –  Jussi Ylikoski ja Ante Aikio (toim.): Sámit, sánit,  sátnehámit. Riepmočála Pekka Sammallahtii miessemán

21. beaivve 2007, s. 229 – 249. Suomalais-Ugrilaisen Seu-ran Toimituksia 253. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura. 

http://www.sgr.fi/sust/sust253/sust253_kallio.pdf  

17. Kallio, Petri 2009: Stratigraphy of Indo-European loanwords in Saami.  –  Tiina Äikäs (toim.):  Máttut  –  máddagat: The Roots of Saami Ethnicities, Societies and Spaces / Places, s. 30 – 45. Giellagas-instituutin julkaisut 12.  Oulu: Giellagas-instituutti.

http://www.mv.helsinki.fi/home/petkalli/mattut.pdf 

18. Kallio 2011: Suomen viikinkiaika kielihistorian valossa. PowerPoint-esitys.

19. Kallio, Petri 2012: The Prehistoric Germanic Loanword Strata in Finnic.  A Linguistic Map of Prehistoric Northern  Europe. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 266. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura.

20. Kallio, Petri  –  Koivulehto, Jorma  –  Parpola, Asko 1997: ”Kantagermaanin suomalais-ugrilainen substraatti”: perusteeton hypoteesi.   –  Tieteessä tapahtuu 8 / 1997, Helsinki. http://www.tieteessatapahtuu.fi/897/PARPOLA.pdf  

21. Kallio, Petri  –  Koivulehto,  Jorma  –  Parpola,  Asko 1998: ”Kantagermaanin suomalais-ugrilainen substraatti”: edelleen  perusteeton hypoteesi.    –  Tieteessä tapahtuu 3 / 1998, Helsinki. http://www.tsv.fi/TTAPAHT/983/kallioym.html 

22. Koivulehto, Jorma 1985: Klassiska problem inom finlandssvensk ortnamnsforskning.  –  Svenska litteratursällskapets  jubileumssymposium på Hanaholmen 4  –  6 oktober 1985, s. 27 – 42. Särtryck ur studier i nordisk filologi 67 / Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland nr 539. Helsinki: Svenska litteratursällskapet i Finland.

23. Koivulehto, Jorma 1991:  Uralische Evidenz für die Laryngaltheorie. Österreichische Akademie der Wissenschaften. Philosophisch-Historische Klasse. Sitzungsberichte, 566. Band. Wien 1991.

24. Koivulehto, Jorma 1999: Varhaiset indoeurooppalaiskontaktit: aika ja paikka lainasanojen valossa.  –  Paul Fogelberg (toim.): Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan, s. 249 – 280. Bidrag till kännedom av Fin-lands natur och folk, 153. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica.

25. Lavento, Mika 2003: Viipurin läänin pronssikausi ja varhaismetallikausi.  Karjalan synty, s. 245 – 290. Viipurin lää-nin historia I. (Toim. Matti Saarnisto.) Joensuu:

Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö.

26. Mallory, J. P. 1989:  In Search of the Indo-Europeans. Language, Archaeology and Myth. London: Thames and Hudson.

27. Mallory, J. P. 2001: Uralics and Indo-Europeans: Problems of time and space. Christian Carpelan, Asko Parpola & Petteri Koskikallio (editors):  Early Contacts between Uralic and Indo-European: Linguistic and Archaeological Considerations, p. 345 – 366. Mémoires de la Société Finno-Ougrienne 242. Helsinki: Finno-Ugrian Society.

28. Mökkönen, Teemu 2009: Kivikautinen maanviljely Suomessa.  –  Suomen museo 2009.

https://www.academia.edu/2103044/Kivikautinen_maanviljely_Suomessa

29. Nuñez, Milton G. 1987: A Model for the Early Settlement of Finland.  Fennoscandia Archaeologica 4.

30. Palviainen, Santeri 2001: Grimmin laki ei ole suomalais-ugrilaista substraattia  – vastaus Wiikille.  –  Tieteessä tapahtuu 1 / 2001 

http://www.tieteessatapahtuu.fi/011/kesk.htm 

31. Rahkonen, Pauli 2013: Suomen etymologisesti läpinäkymätöntä vesistönimistöä.

–  Virittäjä 1/2013.

http://ojs.tsv.fi/index.php/virittaja/article/view/7843/6016

32. Rohiola, Ville-Martti 2013:  Polttokenttäkalmiston ominaisuudet ja rakenne. Tutkimuskohteena Laitilan Vainionmä-en viikinkiaikainen B-kalmisto. Pro gradu -työ. Helsingin yliopisto; Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tut-kimuksen laitos.

https://helda.helsinki.fi/handle/10138/42297 

33. Salo, Unto 1978: Suomen esihistoriallisen rannikkoasutuksen etnisiä ongelmia.  Nimistöntutkimus ja paikallishistoria, s. 31 – 51. Paikallishistoriallisen toimiston julkaisuja n:o 2. Helsinki.

34. Schalin, Johan: Lexicon of Early Indo-European Loanwords Preserved in Finnish. http://tcoimom.suntuubi.com/?cat=10

35. Schalin, Johan 2008a: Härdalar, namnet Karis och den första nedtecknade händelsen i Finlands historia.  –   Finsk Tidskrift  8/2008, s. 414 – 429. Åbo: Föreningen Granskaren r.f.

36. Schalin, Johan 2008b: Ahuen maa ja Alandh.  –  Sananjalka 50, s. 24 – 37. Turku: Suomen Kielen Seura.  

37. Solantie, Reijo 2012:  Ilmasto ja sen määräämät luonnonolot Suomen asutuksen ja maatalouden historiassa. Jyväs-kylä studies in humanities 196. 

https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/40649 

38. Wiik, Kalevi 1997: Suomalais-ugrilaista ääntämistä germaanisissa kielissä.  –  Tieteessä taphtuu 4/1997.

http://www.tieteessatapahtuu.fi/497/wiiktt4_97.pdf

***

https://www.academia.edu/3493851/Kalliomaalaajien_kielest%C3%A4_vastine_Antti_Lahelman_artikkeliin_Muinaistutkijassa_1_2012_2012c_

Muinaistutkija 3/2012

Keskustelua

Jaakko Häkkinen

Kalliomaalaajien kielestä – vastine Antti Lahelman artikkeliin Muinaistutkijassa 1/2012

Antti Lahelma kirjoitti Muinaistutkijassa 1/2012    kalliomaalauksista  ja  pohti samassa  yhteydessä maalaajien kieltä antaen varovaisen tukensa mahdolliselle kielelliselle  jatkuvuudelle kivikaudesta lähtien. Kielitieteen tulokset eivät kuitenkaan jätä tilaa tällaiselle     oletukselle.

Lahelma (2012:18) kirjoittaa: ”Kielitieteen teoriat mm. kantauralin ja kantasaamen syntyajankohdasta ovat tätä kirjoittaessa muutostilassa (esim. Koivulehto 2006; Kallio 2006 ja Häkkinen 2009)  ja ulkopuolisen on vaikea arvioida, mikä kanta jää voitolle. Mutta tapahtui kielitieteen parissa mitä tahansa, arkeologin on hyvä muistaa, että kielitieteen keinot ajoittaa esihistoriallisia kielivaiheita ovat rajalliset ja perustuvat pääosin analogioihin nykykielten muutosvauhdin kanssa.” Tässä on parikin tarkennusta vaativaa kohtaa:

(1) kielitieteen uudet näkemykset;

(2) kielitieteen keinot ajoittaa muinaisia kieliä.

2000-luvulla perusteltu lyhyt kronologia, jonka mukaan uralilaisen kielen leviäminen Suomeen olisi vasta pronssikautinen ilmiö, kun puolestaan kantasaamen ja kantasuomen leviäminen Suomeen olisivat vasta rautakautisia ilmiöitä, perustuu nimenomaan entistä laajempaan ja aiempaa  tarkempaan  kielitieteellisen menetelmäarsenaalin hyödyntämiseen

. Aiemmat   jatkuvuusteoriat (maltillinen eli ns. Tvärminnen jatkuvuusteoria, jossa kielellinen  jatkuvuus johdetaan kampakeramiikan ajalta, ja radikaali eli ns. periglasiaalinen  jatkuvuusteoria, jossa kielellinen jatkuvuus  johdetaan jo jääkauden jälkeisistä alkuasuttajista) perustuivat yksinkertaisesti arkeologisen jatkuvuuden perusteella tehtyyn oletukseen kielellisestä jatkuvuudesta. Jo se,  että tällä menetelmällä saavutetaan keskenään ristiriitaisia tuloksia, osoittaa sen arvottomuuden (kritiikkiä mm. Aikio & Aikio 2001; Mallory 2001; Häkkinen 2006; Häkkinen  2010a).

Kielitieteen menetelmät ovatkin ainoita, joiden avulla muinaisista kielistä ja niiden puhuma-alueista ja -ajoista ylipäätään voidaan luotettavasti sanoa jotain. Vaikka  jonkinlaista osviittaa kielten muutosnopeudesta saadaankin nykykieliin ja niiden kirjoitettuun historiaan vertaamalla, on kielitieteellä käytössään muitakin keinoja. Näistä tärkeimmät ovat paleolingvistinen menetelmä  ja  lainasanavertailu.   Paleolingvistiikassa kielen sanoille etsitään vastineita kielenulkoisesta todellisuudesta: esimerkiksi kantaindoeuroopan hajoaminen on ajoitettu vaunuteknologiaan liittyvän sanaston perusteella (esim. Parpola 1999), ja uralilaisen kantakielen ajoittamisessa puolestaan hyödynnetään tietoa maatalouden ja metallurgian kehityksestä (Häkkinen 2009). Tässä menetelmässä kielellinen aines ankkuroidaan paleoekologian tai arkeologian tuloksiin.

Paleolingvistisen menetelmän heikkous liittyy rekonstruktioiden laatuun: tulokset ovat epävarmoja, mikäli kantakieleen rekonstruoidun sanan äänneasussa tai merkityksessä on epävarmuutta (tytärkielten vastineet eivät joko palaudu säännöllisesti yhteiseen kantamuotoon, jolloin ne voivat olla myöhemmin kielihaarasta toiseen lainautuneita, tai ei voida päätellä, mikä eri kielihaarojen vastineiden merkityksistä on alkuperäinen). Sen sijaan luonnontieteelliset ankkurit itsessään ovat luotettavia, vaikka tarkennuksia niidenkin tuloksiin voi toki tulla; silloin kyse ei kuitenkaan ole virheestä vaan tiedon päivityksestä. Kun huomioidaan vain riittävän laadukkaat etymologiat, menetelmäkin on luotettava.    Kiistanalaisia  tuloksia saadaan   silloin,  jos tietyllä sanalla viitataan eri kielissä eri puulajiin (kuten indoeuropeistiikan pyökki-argumentti) tai kalalajiin (kuten uralistiikassa) eikä ole mahdollista tietää, mikä merkityksistä kantakielen sanalla oli.

Lainasanavertailussa kielellinen aines ankkuroidaan naapurikielikunnan kronologiaan. Kantauralin osalta tämä merkitsee erityisesti indoeurooppalaisen kielikunnan  jo toisella vuosituhannella eaa kirjoitetusta arjalaisesta (indo-iranilaisesta) haarasta saatuihin lainasanoihin ankkuroimista (Kallio 2006; Häkkinen 2009; Häkkinen 2012a), saamen ja itämerensuomen osalta taas erityisesti pian ajanlaskun alun jälkeen kirjoitetusta germaanisesta haarasta saatuihin lainasanoihin ankkuroimista (Koivulehto 2002; Aikio 2006; Kallio 2009; Häkkinen 2010b). Ajoituksissa  on  toki  joidenkin  satojen vuosien  virhemarginaali,  mutta kielivaiheita on siitä huolimatta mahdotonta venyttää ajassa tuhansia vuosia taaksepäin.

Kielitieteen uudet ajoitukset ovat siis metodisesti paljon vankemmalla pohjalla kuin aiemmat jatkuvuusperusteluihin nojaavat ajoitukset, eikä lopputulos näiden näkemysten puntaroinnissa olekaan asian-tuntijoille millään tavoin epäselvä. Toki silti kuluu vielä aikaa, ennen kuin uudet näkemykset vakiinnuttavat paikkansa esi- merkiksi peruskoulujen oppikirjoissa. Ar-keologin on hyvä muistaa, että arkeologian keinot ajoittaa esihistoriallisia kielivaiheita ovat käytännössä olemattomat: arkeolo-gia ei lainkaan tavoita kieltä, ellei kyse ole esineestä, joka sisältää kirjoitusta.

Lahelma esittelee mielenkiintoisia yhtymäkohtia kalliotaiteen ja saamelaisen rumputaiteen välillä. Tämän jälkeen hän mainitsee esimerkkejä kielen ja uskonnollisen perinteen korrelaatioista päättäen (2012: 17): ”Edellä kirjoitettua seuraillen voisi myös ajatella, että kalliomaalauspe-rinteen alku ehkä merkitsi uuden kieliryhmän saapumista Suomeen.

” Tässä on kaksi olennaista kohtaa:

(1) voiko kalliomaalausperinne todistaa tai edes vihjata kielestä?

(2) miten oletus sopii kielitieteen tuloksiin?

Edellä  esitetyn perusteella voidaan  vastata, että kalliomaalausperinne ei ole sen arvokkaampi jatkuvuustodiste kuin mikään muukaan kulttuurin piirre. Yhdenkään kulttuuripiirteen jatkuvuus ei voi todistaa kielellisestä jatkuvuudesta, eikä myös niiden summa voi sitä tehdä. Kalliomaalausperinteen jatkuvuus edellyttää vain, ettei totaalista väestökatkosta ole tapahtunut (tähän palaan lopussa).

Kuitenkin Lahelma on oikeassa siinä, että kalliomaalausperinne on hyvinkin voinut levitä Suomeen uuden kieliryhmän mukana. Samaa voidaan tietysti olettaa lähes kaikista kulttuuripiirteistä, jotka leviävät alueelle jostain ulkopuolelta. Eri asia sitten on, kumpi kieli lopulta jäi voitolle: tulokkaiden kieli vai alkuperäisväestön kieli. Tätähän on tunnetusti vaikea nähdä arkeologisesta aineistosta, koska kulttuurien yhteensulautumisen aikana on todennäköisesti vallinnut laaja kaksikielisyys. Siinä vaiheessa kun tilanne alkaa jälleen vakiintua yksikielisyydeksi, ei puhujien lukumääräsuhde (mikäli sulautumista edeltäneestä kulttuurikuvasta voitai-siin tämä päätellä) suinkaan ratkaise voitollista kieltä, vaan asiaan vaikuttavat monet sosiaaliset ja yhteiskunnalliset seikat. Näin abstrakti taso taas näkyy heikosti aineelli-sesta jäämistöstä.

Oletetaanpa silti ajatusleikkinä, että tulokkaiden kieli olisi jäänyt voitolle. Mikä kieli se olisi voinut olla? Miten sellaisen kielen jäljille voitaisiin päästä? Lahelma olettaa, että jo tuo kieli olisi voinut olla uralilainen, mutta tämän oletuksen taustalla ei liene muita perusteluja kuin että

(1) alueella tiedetään myöhemmin puhutun uralilaista kieltä ja että

(2) hän haluaa tulkita kulttuurisen jatkuvuuden myös kielelliseksi jatkuvuudeksi. Jälkimmäiseen kohtaan palaan jäljempänä, joten käsittelen tässä yhteydessä vain ensimmäistä.

Olisi looginen umpikuja olettaa, että kaikkialla missä on myöhemmin puhuttu  johonkin kielikuntaan kuuluvaa kieltä, olisi aina puhuttu siihen kielikuntaan kuuluvaa kieltä. Kielikunnat palautuvat kantakieleen, joka on voinut syntyä (= kehittyä esimuodostaan) vain suppealla alueella, yhden puhujayhteisön keskuudessa. Vaikka kantakieli olisi ollut kontaktien tuloksena syntynyt sekakieli, se olisi siitä huolimatta syntynyt suppealla alueella: siellä, missä kahden eri kielen puhujayhteisöjen kontaktipinta oli. Jokainen laaja-alainen kielikunta palautuu siis kantakielen suppeaan puhuma-alueeseen.

Ilman     kielitieteen tuloksia voitaisiin tietysti olettaa, että uralilaisen kielikunnan leviäminen olisi niin varhainen tapahtuma,  että uralilaisia kieliä olisi puhuttu Suomessa asti jo varhaisen keramiikan kaudella,  tai miksei jo heti jääkauden jälkeen. Tällaisissa oletuksissa ei itsessään ole mitään vikaa, vaan olennaista on, sopivatko ne yhteen kielitieteen tulosten kanssa vai eivät. Kielitiedehän on kuitenkin ainoa tieteenala,  joka tutkii kieltä ja voi luotettavasti sanoa siitä yhtään mitään.

Eri menetelmillä (joita esittelin lyhyesti edellä) saadut uudet tulokset viittaavat  johdonmukaisesti siihen, että uralilaisen kantakielen leviäminen on alkanut jostain Volgan mutkan ja Ural-vuoriston väliltä, todennäköisimmin Kama-joelta, vasta pronssikauden alussa eli noin 4000 vuotta sitten (Kallio 2006; Häkkinen 2009). Entä olisiko täällä lännempänä voitu aikaisemmin puhua jotakin uralinsukuista kieltä,  joka ei kuitenkaan polveutuisi kantauralista vaan olisi sen sisarkieli? Vastaus on kielteinen kahdesta syystä: ensinnäkin kantauralin esimuotoja on todennäköisimmin puhuttu Aasian puolella (Janhunen 2001; Häkkinen 2012b), ja toiseksi läntiset uralilaiset kielet, mukaan lukien saame ja itämerensuomi, näyttäisivät syrjäyttäneen aikaisempia paleoeurooppalaisia kieliä,  joista tulokaskieliin on jäänyt erityisestipaikalliseen flooraan,  faunaan, maastoon ja elinkeinoihin liittyvä kielellinen substraatti eli alakerros sekä lainasanojen että saamen kohdalla myös paikannimien muodossa (Aikio  2004; Saarikivi  2004; Häkkinen 2009).

Sikäli kuin koko länsiuralilaisella alueella on puhuttu samaan paleoeurooppalaiseen kielikuntaan kuuluneita kieliä (mihin suuntaan laajalevikkiset fonotaktiset eli äänneyhdistelmiin liittyvät epäuralilaisuudet viittaavat), sopii tuon kielikunnan leviäminen ajan, paikan ja suunnan osalta erinomaisesti kampakeramiikan leviämiseen. Kampakeramiikan levinneisyys sopii selvästi paremmin tuohon paleoeurooppalaiseen kielikuntaan kuin uralilaiseen, koska kyseisenlaisia substraattisanoja tavataan Liettuasta Lappiin ulottuvalla alueella,  eikä Liettuassa tiedetä koskaan puhutun uralilaista kieltä ja Lapissakin vasta tuhansia vuosia kampakeramiikan jälkeen. Lisäksi kampakeramiikan alueiden väliin näyttää  jäävän aukko juuri sinne, minne kielitieteen tulosten perusteella sijoitetaan kantauralin puhuma-alue, eli Volgan-Kaman-linjan pohjoispuolelle (ks. kartta Huurre 2004: 25).

Mikäli kalliomaalausperinne siis levisi Suomeen uuden kieliryhmän mukana, kyseessä eivät ole voineet vielä olla uralilaisen kielen puhujat.

Oma mielenkiintoinen kysymyksensä on, miksi juuri arkeologit niin hanakasti ovat taipuvaisia näkemään kielellistä jatkuvuutta kaikkialla silloinkin, kun kielellinen epäjatkuvuus olisi tilastollisesti paljon todennäköisempi (ks. Häkkinen 2006). Tätä taipumusta ovat kielitieteilijät kritisoineet jo ennen kuin jatkuvuusperustelut olivat uralistiikassa päässeet edes kunnolla vauhtiin (esim. Toivonen 1953). Mahdollisesti vastaus löytyy siitä, miten arkeologit opetetaan seuraamaan jatkuvuutta ja nimenomaan paikallista jatkuvuutta

Alueellinen jatkuvuus on ollut olennainen osa arkeologista tulkintamallia ainakin jo Virchowin päivistä alkaen (Immonen 2008), koska tietyllä alueella toisiaan ajallisesti seuraavien kulttuurien hahmottaminen toisistaan täysin erillisinä olisi kaoottista ja epäuskottavaa. Paikallisen jatkuvuuden seuraaminen ei saisi kuitenkaan syrjäyttää muita tärkeitä linjoja, kuten alueen ulkopuolelle johtavia jatkuvuuksia (vaikutteita muista kulttuureista). Ei ole myöskään perusteltu mitään sellaista lainalaisuutta, jonka perusteella alueella varhain puhuttu kieli olisi suuremmalla todennäköisyydellä voitollinen kuin joltain toiselta alueelta myöhemmin levinnyt kieli.  Päinvastoin: mitä pidempään alueella on ollut asutusta, sitä epätodennäköisempää on, että alkuperäinen kieli olisi säilynyt nykypäivään  (Häkkinen  2010a).

Kieli ei käyttäydy samalla tavoin kuin aineellinen kulttuuri, koska kielellä on vain yksi kielikunnallinen juuri. Kielialueet leviävät ja siirtyvät, syrjäyttävät ja tulevat syrjäytetyiksi, ja siitä huolimatta ilmeisesti kaikkialla vallitsee jonkinasteinen arkeologisesti havaittava jatkuvuus (= missään ei havaita totaalista epäjatkuvuutta). Arkeologian kannalta on mielekästä ottaa tarkastelun keskiöön tietty alue, vaikka kulttuurisesti kyseinen alue ei olisikaan naapurialueista irrallinen. Esimerkiksi Suomen alue on ollut pitkään eri suunnilta tulleiden vaikutusten sulatusuuni. Suomalainen arkeologia on luonnollisesti kiinnostuneempi siitä, kuinka ja mitkä eri vaikutteet ovat Suomen alueella sulautuneet, kuin siitä, millainen kokonaiskulttuuri vallitsi niillä alueilla, joilta näitä vaikutteita on tullut. Tämän paikkasidonnaisuuden syy on etnisiteetti: Suomen arkeologian katsotaan liittyvän suomalaisen kansan syntyyn. Onhan sekä järjen että intuition kannalta uskottavaa, että suomalaisuus on ollut paikallinen ilmiö,  eikä suomalaisuutta  ole mielekästä pirstaloida heittelemällä sitä retrospektiivisesti eri suuntiin merten taakse vain siksi, että joltain toiselta alueelta tullut vaikutus on myöhemmin täällä liittynyt johonkin, jota voidaan pitää suomalaisuuden esiasteena. Tuskinpa minkään tieteenalan tutkija kyseenalaistaa tällaista aluekeskeistä näkökulmaa.

Ongelmia syntyy kuitenkin siitä, että arkeologian keinot tavoittaa etnisiteetti ovat hyvin epävarmoja. Koska esimerkiksi suomalaisuus (tässä kulttuurisena ilmiönä) on syntynyt täällä hiljalleen monenlaisten vaikutteiden sulautumana, ei ole havait-tavissa mitään selvää rajaa, jonka jälkeen Suomessa vallitsi kulttuurinen suomalaisuus ja jota ennen täällä vallitsi jokin ai-van muu etnisiteetti. Kulttuurin kannalta suomalaisuus on kerrostunutta, ja mitä lähempänä nykyaikaa ollaan,  sitä  enemmän kulttuurissa on suomalaiseksi luettavaa ainesta, koska suomalaisuus määritetään nykyhetkestä (tai jostain lähimenneisyyden historiallisesta tilanteesta) käsin.

Toisin on kielen kohdalla: suomen kielen (oikeammin kunkin muinaismurteen) esimuoto on levinnyt Suomeen tasan yhden ainoan kerran. Kieli ei leviä kerroksina kuten kulttuuri, niin että kivikaudella tänne olisivat levinneet perusverbit, pronssikaudella lukusanat ja pronominit, ja rautakaudella tekninen kulttuurisanasto. Siksi suomalaisuus kielellisenä ilmiönä on tarkasti rajattavissa oleva kausi, jolle voidaan määrittää se alkupiste, jota ennen Suomessa ei vielä ollut  kielellistä suomalaisuutta mutta jonka jälkeen se jo täällä oli. Toki kielellisessäkin suomalaisuudessa on erilaisia rajoja: itämerensuomalainen kieli näyttää levinneen Suomeen varhain, jo keskikantasuomen kaudella ennen ajanlaskun alkua, mutta itsenäisestä suomen kielestä voidaan alkaa puhua vasta selvästi myöhemmin – siinä vaiheessa, kun kantasuomalainen kieli ei enää päivittynyt Virosta vaan alkoi kehittyä täällä omaan suuntaansa (Häkkinen 2010b  viitteineen).

Ilmeisesti arkeologit kuitenkin yleensä tiedostavat, että kielen vaihtuminen jollain alueella on kertakaikkinen tapahtuma, koskapa he olettavat sellaisen näkyvän selvänä muutoksena kulttuurikuvassa (esim. Carpelan 1999: 265–266). Kun mitään jyrkkää kulttuurista katkosta ei sitten ilmenekään vaan edelleen voidaan seurata paikallisiajatkuvuusrihmoja ajassa taaksepäin, arkeologit ovat taipuvaisia tulkitsemaan tämän merkiksi myös kielellisestä jatkuvuudesta (juuri tähän kaikki jatkuvuusteoriat perustuvat).

Kielen vaihtuminen alueella ei kuitenkaan edellytä kulttuurin täydellistä epäjatkuvuutta. Täydellinen epäjatkuvuus toki todistaisi kielen vaihtumisesta, koska se todistaisi samalla totaalisesta väestön vaihtumisesta, mutta kieli voi vaihtua myös ilman totaalista väestökatkosta. Esimerkiksi ehdottomasti suurimmassa osassa Eurooppaa (ellei kaikkialla, mikäli baskilainen, indoeurooppalainen ja uralilainen kieli ovat levinneet kokonaan Euroopan ulkopuolelta) nykyinen kielitilanne on seurausta kielenvaihdosta ilman totaalista väestönvaihtoa. Mistä se tiedetään?

Ensinnäkin genetiikan tulokset kertovat, että Eurooppa on saanut väestölisää eri suunnilta, ja etenkin eteläisessä ja läntisessä Euroopassa on käynyt melkoinen kuhina. Nykykäsityksen mukaan esimerkiksi maanviljely on levinnyt pitkälti väestöliikkeen mukana aina Skandinaviaan asti, kun taas Itämeren itäpuolella enemmän kulttuurisena diffuusiona (Skoglund et al. 2012).

Toiseksi kielitieteen tulokset kertovat, mistä ja milloin indoeurooppalainen (Mallory 1989 contra Renfrew 1987; Anthony 2001)  ja uralilainen kielikunta ovat alkaneet levitä (Kallio 2006; Häkkinen  2009). Näiden kielten leviäminen on myöhäisempi ilmiö kuin mainittu maanviljelyn leviäminen,  ja vaikka se olisi hieman varhaisempikin ilmiö, niin maanviljelijät eivät suinkaan syrjäyttäneet tai tuhonneet kaikkia aikaisempia eurooppalaisia edes etelässä.

Muiden tieteenalojen tulosten perusteella siis tiedetään, että kielet vaihtuvat yleisesti myös ilman totaalisia väestökatkoksia, joten arkeologien olisi säädettävä anturinsa herkempään asentoon: kulttuurikuvassa näkyvä totaalinen katkos (epäjatkuvuus) on liian jyrkkä ja harvinainen tapahtuma, jotta sen avulla saataisiin haaviin enempää kuin pieni murto-osa kaikista kielenvaihdoista. Tilanne on sama kuin jos maaperän heikompia järähtelyjä yritettäisiin jäljittää katsomalla heiluuko kymme-nien tonnien painoinen maansiirtokone. Eihän se heilu, joten tuomio on, että maa ei koskaan järise.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen jatko-opiskelija, joka viimeistelee monitieteisen alkuperätutkimuksen menetelmiin ja tuloksiin liittyvää väitöskirjaa.

Bibliografia

Painamaton käsikirjoitus Häkkinen, J. 2012a. Uralic evidence for the Indo-European homeland. (Käsikirjoitus)

http://www.mv.helsinki.fi/home/jphakkin/UralicEvidence.pdf (Luettu 15.8.2012)

Tutkimuskirjallisuus

Aikio, A. 2004. An essay on substrate studies and the origin of Saami. I. Hyvä-I. Hyvärinen, P. Kallio & J. Korhonen (toim.) Etymologie, Entlehnungen und Entwicklungen. Festschrift für Jorma Koivulehto zum 70. Geburtstag: 5–34. Mémoires de la Société Néophilologique de  Helsinki,  LXIII. Uusfilologinen yhdistys ry, Hel-Uusfilologinen yhdistys ry, Helsinki.

Aikio, A. 2006. On Germanic-Saami contacts and Saami prehistory. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 91: 9–55.

Aikio, A. & Aikio, A. 2001. Heimovaelluksista jatkuvuuteen. Suomalaisen väestö-historian tutkimuksen pirstoutuminen.  Muinaistutkija 4: 2–21.

http://cc.oulu.fi/~anaikio/Heimovaelluksista_jatkuvuuteen.pdf  (Luettu 15.8.2012)

Anthony, D. 2001. Persisted identity and Indo-European archaeology in the western steppes.

Carpelan, C., Parpola, A. & Koskikallio, P. (toim.) Early Contacts between Uralic and Indo-European: Linguistic and Archaeological Considerations. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 242: 11–36.

Huurre, M. 2004. 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. (Kahdeksas painos.) Otava, Helsinki. Häkkinen, J. 2006. Uralilaisen kantakielen tutkiminen. Tieteessä tapahtuu 1: 52–58. http://www.tieteessatapahtuu.fi/0106/hakkinen.pdf (Luettu 15.8. 2012)

Häkkinen, J. 2009.  Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 92: 9–56. http://www.sgr.fi/susa/92/hakkinen.pdf  (Luettu 15.8.2012)

Häkkinen, J. 2010a. Jatkuvuusperustelut ja saamelaisen kielen leviäminen (OSA 1). Muinaistutkija 1: 19–36. http://www.mv.helsinki.fi/home/jphakkin/Jatkuvuus1.pdf  (Luettu 15.8.2012)

Häkkinen, J. 2010b. Jatkuvuusperustelut ja saamelaisen kielen leviäminen (OSA 2). Muinaistutkija 2: 51–64. http://www.mv.helsinki.fi/home/jphakkin/Jatkuvuus2.pdf  (Luettu 15.8.2012)

Häkkinen, J. 2012b. Early contacts between Uralic and Yukaghir.

Hyytiäinen, T.,  Jalava, L., Saarikivi, J. & Sandman, E. (toim.) Per Urales ad Orientem. Iter polyp-Iter polyp-honicum multilingue Festskrift tillägnad  Juha Janhunen på hans sextioårsdag den 12 februari 2012. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 264: 91–101.

http://www.sgr.fi/sust/sust264/ sust264_hakkinenj.pdf

(Luettu 15.8. 2012)

Immonen, V. 2008. Romantiikan ja evoluutioantropologian vuosisata. P. Halinen, V. Immonen, M. Lavento, E. Mikkola, A. Siiriäinen & P. Uino:     Johdatus arkeologiaan. Gaudeamus Helsinki University Press, Helsinki. 

Janhunen, J. 2001. Indo-Uralic and Ural-Altaic: On the diachronic implications of areal typology. Carpelan, C., Parpola, A. & Koskikallio, P. (toim.) Early Contacts between Uralic and Indo-European: Linguistic and Archaeological Considerations: 207–220. Suomalais-Ugrilaisen Seuran  Toimituksia  242.

Kallio, P.2006. Suomen kantakielten ab-soluuttista kronologiaa.Virittäjä 1: 2–25. http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2006_2.pdf

(Luettu 15.8.2012)

Kallio, P. 2009. Stratigraphy of Indo-Eu-ropean loanwords in Saami. T. Äikäs (toim.)  Máttut – máddagat: The Roots of Saami Ethnicities, Societies and Spaces / Places. Giellagas-instituutin julkaisut 12: 30–45. Giellagas-instituutti, Oulu.

http://www.mv.helsinki.fi/home/petkalli/mattut.pdf

 (Luettu 15.8.2012)

Koivulehto, J. 2002. Contact with non-Germanic languages II: Relations to the East. Bandle, O., Braunmüller, K.,  Jahr, E. H., Karker, A., Naumann, H-P (toim.) The Nordic Languages. An International Handbook of the History of the North Germanic Languages: 583–594. Walter de Gruyter, Berlin – New York.

Koivulehto, J. 2006. Arkeologia, kielihistoria ja jatkuvuusteoria. M. Suhonen (toim.)  Arkeologian lumoa synkkyyteen. Artikkeleita Christian Carpelanin  juhlapäiväksi: 153–165. Helsinki, Kulttuurien tutkimuksen laitos / Arkeologia, Helsingin yliopisto.

Mallory, J. P. 1989.   In Search of the Indo-Euro- peans. Language, Archaeology and Myth. Thames and Hudson, London.

Mallory, J. P. 2001. Uralics and Indo-Europeans: Problems of time and space. Carpelan, C., Parpola, A. & Koskikallio, P. (toim.) Early Contacts between Uralic and Indo-European: Linguistic and  Archaeological Considerations. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 242: 345–366.

Parpola, A. 1999. Varhaisten indoeuroop-palaiskontaktien ajoitus ja paikannus kielellisen ja arkeologisen aineiston perusteella. P. Fogelberg (toim.)

Pohjan  poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk, 153: 249–280. Societas Scientiarum Fennica, Hel-Societas Scientiarum Fennica, Helsinki.

Renfrew, C. 1987.   Archaeology and Language. The Puzzle of Indo-European Origins. Penguin Books Ltd., Harmondsworth, Middlesex, England.

Saarikivi, J. 2004. Is there Palaeo-European substratum interference in western branches of  Uralic? Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 90: 187–214.

Skoglund, P., Malmström, H., Raghavan, M., Storå, J., Hall, P., Willerslev, E., Gilbert, M. T. P., Götherström, A., Jakobsson, M. 2012. Origins and Genetic Legacy of Neolithic Farmers and Hunter-Gatherers in Europe. Science 27: 336(6080):    466–469.

Toivonen, Y. H. 1953. Suomalais-ugrilaises-ta alkukodista.  Virittäjä 1953: 5–35

https://docplayer.fi/24074930-Kantagermaanin-suomalais-ugrilainen-substraatti-perusteeton-hypoteesi.html

"Kantagermaanin suomalais-ugrilainen substraatti": perusteeton hypoteesi

Petri Kallio, Jorma Koivulehto, Asko Parpola

Suomalais-ugrilainen Seura järjesti Lammilla 8. 11.10.1997 symposiumin Suomen väestön juuret Tvärminnessä 17. 19.1.1980 samasta aihepiiristä järjestetyn sympo-siumin jatkoksi. Tvärminnessä sai ensimmäistä kertaa yleistä kannatusta jatkuvuus-teoria, jonka mukaan Suomessa on puhuttu suomea ja sen esimuotoja jo kauan ennen ajanlaskun alkua, todennäköisesti jo kivikaudesta lähtien. Sen jälkeen esitetty kielitieteellinen ja arkeologinen evidenssi on ainoastaan vahvistanut tätä teoriaa (vrt. esim. Christian Carpelanin kirjoitusta Hiidenkivessä 4/96 ja indoeurooppalaisten osalta Asko Parpolan kirjoitusta Tiede 2000:ssa4/96).

Tämä tuli monissa puheenvuoroissa esille myös Lammilla. Kuitenkin Lammilla esi-tettiin myös eriäviä mielipiteitä. Turun yliopiston fonetiikan professori (nyk. emeritus) Kalevi Wiik on jo muutaman vuoden esitellyt hypoteesejä, joissa sekä uralilainen että indoeurooppalainen alkukoti ulottuivat jääkauden lopulla kapeina vyöhykkeinä aina Atlantilta Uralille saakka. Lammilla Wiik antoi ymmärtää,että poikkeavat käsityk- set johtuvat erilaisista ajattelutavoista. Kirjoituksemme tarkoitus on osoittaa, että Wiikin väitteet eivät pidä paikkaansa.

Oikeita ja vääriä ajattelutapoja

Wiikin mukaan sekä kielitieteessä että arkeologiassa on vallalla kaksi mallia: hänen vastustamansa migrationistinen sukupuuteoria ja hänen kannattamansa diffusionistinen kontaktiteoria. Mitään tarkkoja rajanvetoja hän ei ole vaivautunut asettamaan.

Wiikin mukaan hänen arvostelijansa tarkastelevat kysymyksiä ainoastaan migratio-nistisen sukupuuteorian mukaisesti, kun hän itse sen sijaan ottaa huomioon molem-mat ajattelutavat. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, koska hänen kivijalkansa ovat toisaalta migraatioteorian vastainen väestön liikkumattomuus ja toisaalta suku-puuteorian vastainen laaja alkukoti. Sitä paitsi hän on pyrkinyt kerta toisensa jälkeen kumoamaan hypoteeseihinsä kohdistetun kritiikin migraatio- tai sukupuuteoreettise-na, vaikka hän ei ole millään tavalla pystynyt tai edes pyrkinyt kumoamaan kyseisiä teorioita. Tämähän olisikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä pelkkä niiden kyseen-alaistaminen vaatisi monien historiallisesti tunnettujen tosiasioiden kumoamista.

Historialliset lähteethän todistavat yksiselitteisesti, että migraatioita on tapahtunut huomattavasti enemmän kuin arkeologisesta aineistosta ilmenee. Esimerkkinä mainittakoon ns. germaaniset kansainvaellukset, joista ei tiedettäisi paljoakaan pelkän arkeologisen materiaalin perusteella.

Sen sijaan diffuusioiden tapauksessa historiallinen evidenssi on päinvastaista, sillä ei tunneta yhtäkään tapausta, jossa jokin kieli olisi siirtynyt paikasta toiseen ilman yhdenkään sitä puhuvan ihmisen siirtymistä. Tästä syystä diffuusioteoria, johon Wiikin alkukotihypoteesit perustuvat, on vailla todellisuuspohjaa.

Sama voitaneen todeta myös kontaktiteoriasta sanan äärimmäisessä (trubetzkoylai-sessa) merkityksessä. Tällekään Wiikin kannattamalle ajattelutavalle ei löydy min-käänlaista paralleelia todellisuudesta. Tunnetaanhan useitakin kielikuntia, jotka ovat syntyneet sukupuuteorian mukaisesti yhteisestä kantakielestä. Paras esimerkki on tietenkin romaanisissa kielissä, jotka de facto ovat kehittyneet latinasta.

Sen sijaan ei tiedetä ainuttakaan kielikuntaa, jonka kielet todistettavasti eivät olisi ke-hittyneet yhteisestä kantakielestä. Wiik ilmiselvästi yliarvioi ajattelutapojen merkitystä alkukotihypoteesien kannalta. Jo ennen nykyisen kantansa omaksumista hän ehti esittää (Kielipostissa 1/93), että kontaktiteoria on mainiosti yhdistettävissä Tvärmin-nen jatkuvuusteoriaan, vaikka tämä kuitenkin käytännössä luotiin täysin sukupuuteo-rian pohjalta. Kysymys sukupuu- ja kontaktiteorioiden välisestä paremmuudesta on tässä mielessä irrelevantti alkukotihypoteesien kannalta.

Erilaiset ajattelutavat kertovat lopulta vain sen, miten asiat teoriassa voivat olla eivät siis sitä, miten ne käytännössä ovat. Viimeksi mainitustahan kertovat vain faktat, jotka tässä tapauksessa ovat valitettavasti jääneet teoreettisen keskustelun varjoon. On siis vihdoin aika mennä asian ytimeen ja kysyä: onko olemassa yhtäkään faktaa, joka puoltaisi jääkauden lopulla koko Euroopan halkaisseita kielellisiä alkukoteja?

"Periglasiaalihypoteesi" faktojen valossa

Lammilla useimpien arkeologien vastaus tähän kysymykseen oli yksiselitteisen kielteinen. Jo ennen jääkauden loppua Eurooppa oli jakautunut läntiseen ja itäiseen kulttuuripiiriin ei siis eteläiseen ja pohjoiseen, kuten Wiikin malli edellyttää. Tämä jako säilyi hyvin kauan jääkauden jälkeenkin. Näin ollen Atlantilta Uralille ulottuvaa periglasiaalikulttuuria ei ole ikinä ollut olemassa, mikä kumoaa myös oletukset periglasiaaliväestön puhumastayhteisestä kielestä.

Uralilaista kuten myös indoeurooppalaista kantakieltä on siis etsittävä huomattavasti suppeammilta alueilta. Meidän lainasanatutkijoiden tärkein ase Lammilla koski ajoi-tuksia. Kantauraliahan ei voi ajoittaa kovinkaan tarkasti. Sen sijaan kantaindoeuroo-pan hajoamiselle voidaan asettaa siihen palautettavan vaunuterminologian pe-rusteella kiistaton terminus post quem neljännelle esikristilliselle vuosituhannelle. "

HM: SOTAVAUNUTERMINOLOGIA KUTEN RATAS, AIZA JA AKSIS EI OLE KANTAINDOEUROOPPAA VAAN ITÄBALTTILAISTA VASARAKIRVESKIELTÄ!!!

" ...Koska kantaindoeuroopalla oli lainasanakontakteja kantauralin kanssa, kantakiel- ten täytyy olla kutakuinkin samanikäisiä. Näin ollen Wiikin alkukodit eivät ole pelkäs-tään liian laajoja vaan myös tuhansia vuosia liian vanhoja. Kaikilla kantakielillä on luonnollisesti esimuotonsa, mutta jääkauden lopulla puhuttuja kielimuotoja on nyky-lingvistiikan keinoin mahdoton rekonstruoida. Kun esim. rekonstruoitavissa oleva indoeurooppalainen kantakieli sijoittuu kutakuinkin jääkauden lopun ja nykyhetken puoliväliin, kantaindoeuroopan voi olettaa eroavan jääkauden lopun aikaisesta esi-muodostaan suunnilleen yhtä paljon kuin nykyindoeurooppalaisista jälkeläisistään.

Lammilla arkeologit ja kielitieteilijät olivatkin varsin yksimielisiä siitä, että arkeologi-nen ja kielitieteellinen todistusaineisto on yhdistettävissä hyvin uskottavaksi syntee-siksi, joka selittää sekä uralilaisia että indoeurooppalaisia kieliä puhuvien ihmisten alkuperän. Genetiikan osuus on ongelmallisempi, koska siellä kenttä tuntuu tällä hetkellä olevan eniten hajallaan. Muutenkin kyseessä on tiede, joka tulevaisuudessa tulee tekemään niin valtavia harppauksia, että lähivuosikymmeninä sen nykyiset tutkimukset tuntuvat yhtä vanhentuneilta kuin indoeuropeistiikassa 1800-luvun puolivälin tutkimukset tuntuivat vielä saman vuosisadan lopulla.

Uralilaisia ääntämisvirheitä germaanissa?

Vanhastaan tunnetut tosiasiat eivät siis puhu Wiikin alkukotihypoteesin puolesta. Onko olemassa uutta ratkaisevaa tietoa, joka pakottaa hylkäämään aikaisemmat tutkimustulokset?

Ainoana uutena primaaritodisteenaan Wiik on esittänyt väitteen (esim. Tieteessä ta-pahtuu - lehden numerossa 4/1997), jonka mukaan perinteisesti kantagermaanisina äännelakeina pidetyt äänteenmuutokset ovat poikkeuksetta (tai lähes poikkeuksetta) samoja kuin suomalais-ugrilaista kantakieltä puhuneiden virheet olisivat olleet,jos he olisivat opetelleet puhumaan indoeurooppalaista kantakieltä. Tällä hän perustelee  sitä, että uralilaista kieltä olisi muinoin puhuttu Keski-Euroopassa ja Skandinaviassa.

Aiomme seuraavassa todistaa, että Wiikin väite ei nykyisen indoeuropeististisen ja germanistisen tietämyksen valossa pidä paikkaansa. (Wiikin uralilaisiksi virheiksi oletta mien äänteenmuutosten numerointi noudattaa hänen yllä mainittua kirjoitustaan.)

1. Liikkuvan painon kiinteytyminen ensimmäiselle tavulle.

– Tätä Wiikin esimerkeistä mahdollisinta esitettiin uralilaiseksi piirteeksi ensimmäi-sen kerran jo viime vuosisadalla. Alkupainoa tavataan kuitenkin germaanisten kielten lisäksi myös kelttiläisissä ja itaalisissa kielissä, mikä luonnollisesti syö sen todistusvoimaa substraattikielen uralilaisuuden kannalta.

Myös ajoitukseltaan painonsiirros on liian myöhäinen,koska pääosa sen aiheuttamis-ta sisä- ja loppuheitoista on tapahtunut vasta ajanlaskun alun jälkeen. Siksi painon kiinteytymistä ensimmäiselle tavulle voi tuskin ajoittaa rautakauden alkua aiemmak-si, vaikka sekä Keski-Eurooppa että Skandinavia olivat indoeurooppalaistuneet jo kivikaudella. On siis kronologisesti mahdotonta, että alkupaino olisi ollut uralilainen tai ylipäänsä mikä tahansa muukaan substraattipiirre.

2. Painon sentraalistuminen.

– Tämä kehitys lienee tapahtunut kutakuinkin samaan aikaan painonsiirroksen kanssa, joten siihen pätevät samat kronologiset faktat kuin edelliseen.

3. Vernerin laki (ts. painottoman tavun jälkeinen *p, *t, *k, *kw, *s > *β, & *γ *γw, *z).

– Wiikin mielestä kyseessä on edellä mainittujen aksentuaatiomuutosten laukaisema seuraus. Kuitenkin Lauri Postin selitys itämerensuomalaiselle astevaihtelulle edellyttää, että Vernerin laki on toiminut ennen painon kiinteytymistä ensimmäiselle tavulle. Muutenkin Wiikin selitys poikkeaa täysin indoeuropeistien ja germanistien perinteisestä kannasta, mitä hän syystä tai toisesta ei vaivaudu mainitsemaan. "

HM: LAURI POSTIN "SELITYS MUKA ITÄMERENSUOMALAISELLE ASTEVAIH-TELULLE",  ELI ETTÄ SE OLISI "SUBSTRAATTIA VÄESTÖN ENNEN PUHUMAN KANTAPERSERMAANIN VERNERIN LAISTA", ON NIIN ARKKIPERSETYPERÄ JA UMPIJÄRJETÖN, ETTEI JASKAKAAN VOI TÄSSÄ KERTOA, MIKÄ SE ON!!!

Varsin mahdollista on myös että WIIK EI TUNNE SITÄ! Tai sivuuttaa sen yhden miehen aivopieruna!

JH: ... 4. Velaarien ja labiovelaarien yhteenlankeaminen (esim. *g , *gw > *g).

– Vastoin Wiikin saamia tietoja tällaista yhteenlankeamista ei satem-kielistä poike-ten ole tapahtunut germaanissa. Sitä vastoin germaanissa on muiden kentum-kiel-ten tavoin tapahtunut palataalien ja velaarien yhteenlankeaminen (esim. *g, *g > *g).

5. Syllabisten resonanttien muuttuminen vokaalin ja resonantin yhtymäksi.

– Tämä voisi olla niin uralilaista kuin melkein mitä tahansa muutakin substraattia, sillä syllabiset resonantit ovat erittäin harvinaisia maailman kielissä. Koska syllabiset resonantit eivät ole säilyneet sellaisenaan yhdessäkään indoeurooppalaisessa kielessä, tällaisen piirteen todistusvoima on yhtä tyhjän kanssa.

6. Medioiden äänteensiirros (ts. *b, *d, *g, *gw > *p, *t, *k, *kw).

– Koska kantauralissa ei ollut soinnillisia klusiileja, tällainen äänteenmuutos on mitä uskottavin substraattipiirre, mikäli se irrotetaan kontekstistaan ensimmäisestä ään-teensiirroksesta. Wiik onkin usein (esim. Helsingin Sanomissa 31.5.1997) tyytynyt esittämään vain tämän yksityiskohdan äänteensiirroksesta jättäen tenuikset ja aspi-raatat rauhaan, mitä on pidettävä moraalisesti arveluttavana menettelynä. Sitä se on germanistisestikin, koska ranskalainen germanisti Jean Fourquet osoitti jo puoli vuosisataa sitten, ettei ensimmäisen äänteensiirroksen eri osa-alueita voi eikä saa käsitellä erikseen.

7. Tenuisten äänteensiirros (ts. *p, *t, *k, *kw > *f, *?, *h, *hw).

Edellisestä poiketen tämän äänteenmuutoksen selittäminen uralilaiseksi substraatik-si vaatii mielikuvitusta, koska kantauralissa oli soinnittomia klusiileja mutta ei soinnit-tomia ei-sibilanttisia frikatiiveja. Miksi uralilaiset olisivat hylänneet omat tutut fonee-minsa itselleen vieraiden äänteiden hyväksi? Wiik selittää tämän sillä, että hän olettaa kantaindoeurooppaan soinnittomien klusiilien tilalle soinnittomia affrikaattoja. Tiettävästi yksikään indoeuropeisti ei ikinä ole tehnyt näin eikä ihme.

Yhdessäkään indoeurooppalaisessa kielessä ne eivät edustu affrikaattoina, joten nii-den rekonstruoiminen kantaindoeurooppaan on vastoin kaikkia historiallis-vertaile-van kielentutkimuksen periaatteita. Lisäksi hän käytännössä mitätöi oman todistus-voimansa olettamalla kantaindoeuroopan germaanisemmaksi kuin se on ollut.

Germaanin kelttiläislainojen vuoksi äänteensiirros täytyy ajoittaa vasta pronssi- ja rautakauden vaihteeseen, mikä on jälleen liian myöhäinen ajankohta substraatin kannalta.

8. Umlaut.

– Germaanisten kielten eri umlauteista Wiik käsittelee vain tunnetuinta ns. i-umlautia a- ja u-umlautit hän jättää rauhaan. Hänellä on kaksikin eri selitystä, joilla hän selittää i-umlautin uralilaiseksi substraatiksi.

Ensimmäisen mukaan i-umlaut olisi uralilaisen vokaalisoinnun heijastuma, mikä tuntuu epäuskottavalta, koska juuri *i muuttui erittäin varhain neutraaliksi vokaalisoinnun kannalta. Toisen selityksen mukaan i-umlaut olisi tulosta uralilaisesta liudennuskorrelaatiosta, joka tosiasiassa rajoittui vain kolmeen konsonanttiin (*s, *n, *d). Tämä selitys on vielä epätodennäköisempi, koska liudennuskorrelaation palauttaminen kantagermaaniin on metodologisesti kyseenalaista sellaisen poikkeuksetta puuttuessa germaanisista kielistä. Sitä paitsi edellisistä poiketen i-umlaut ei enää ole edes kantagermaaninen vaan selvästi myöhäisempi äänteenmuutos. Kirjallisista lähteistä päätellen se toimi vasta ensimmäisen kristillisen vuosituhannen jälkipuoliskolla, joten sen pitämistä uralilaisten kivikautisena ääntämisvirheenä on pidettävä vähintään anakronistisena.

9. Murtuminen (ts. takavokaalista tavua edeltävä *e > *ja; huom. u-umlaut toimi vasta tämän jälkeen).

Tätäkin muutosta Wiik perustelee uralilaisella liudennuksella, joten selityksen kumoamiseen riittävät samat argumentit kuin i-umlautin tapauksessa. Kaiken lisäksi tämäkään ei ole germaaninen vaan skandinaavinen äänteenmuutos, joka riimukirjoituksissakin ilmenee vasta aikaisintaan vuodesta 500 jKr lähtien. Yhteisenä huomiona sekä umlautista että murtumisesta voidaan todeta se, että molemmat ovat foneettisesti mitä odotuksenmukaisimpia regressiivisiä etäassimilaatioita, jotka eivät välttämättä edellytä minkäänlaista vierasta vaikutusta. Erityisesti niiden ajoitustenkin ollessa näin myöhäisiä kaikenlaisia substraattiselityksiä voidaan pitää ajan haaskauksena.

10. Pitkien ei-korkeiden takavokaalien yhteenlankeaminen (ts. ä*, *∩ > *∩).

– Uralilaisessa kantakielessä ei nykykäsityksen mukaan ollut pitkiä vokaaleja. Sen sijaan suomalais-ugrilaisessa kantakielessä taas oli vain pitkä *∩ mutta ei pitkää *∼:ta, joten suomalais-ugrilaiset olisivat Wiikin mukaan korvanneet jälkimmäisenkin omalla pitkällä *∩:llaan. Tämä on mahdollista, vaikka vielä todennäköisemmin he olisivat korvanneet sen ainoalla *∼:llaan, joka ei osallistunut kvantiteettioppositioon ja saattoi siksi teoriassa ääntyä puolitoistakertaisena , kuten Wiik on myös itse esittänyt (ks. Virittäjä 1996: 2: s. 246).

11. Lyhyiden ei-korkeiden takavokaalien yhteenlankeaminen (ts. *a, *o > *a).

Koska kantauralissa oli lyhyiden *a:n ja *o:n välinen fonemaattinen oppositio, niiden yhteenlankeamisen selittäminen uralilaisella substraatilla on absurdia. Wiik tosin vetoaa Juha Janhusen nyttemmin hylkäämään teoriaan, jonka mukaan uralilainen *a olisi ollut labiaalinen.

Tähän on vaikea uskoa, sillä *a:n vokaalisointuparina oli illabiaalinen *ä.

Tämän enempää esimerkkejä Wiik ei esitä, vaikka hän toisaalta väittääkin kaikkia germaanisia äänteenmuutoksia uralilaiseksi substraatiksi. Siksi voikin kysyä, missä ovat Holzmannin, Klugen, Sieversin sekä Thurneysenin lait vain muutamia mainitaksemme. Muutenkin hänen lähteensä vaikuttavat pahasti vanhentuneilta – esim. jo vuonna 1879 esitettyä ja nyttemmin varsin yleisesti hyväksyttyä ns. laryngaaliteoriaa hän ei mainitse sanallakaan. Joka tapauksessa yhteenvetona toteamme, ettei ainakaan tähän mennessä hän ole kyennyt esittämään yhtäkään esimerkkiä, jota emme voisi vähintään kyseenalaistaa ellemme peräti kumota.

Wiikin merkittävimmät tieteelliset ansiot liittyvät ääntämisvirheiden tutkimukseen. Substraattitutkimuksessa ei kuitenkaan pelkkä fonetiikka riitä. Tutkittaessa kantaindoeuroopasta kantagermaaniin johtavien äänteenmuutosten syitä ehdottomasti keskeisimmät tieteenhaarat ovat indoeuropeistiikka ja germanistiikka, joita tuntematon päätyy enemmän tai vähemmän sattumanvaraisiin lopputuloksiin.

Wiikin kummallisimpia väitteitä on, ettei substraattikielistä voisi lainautua sanoja. Esim. jokseenkin kaikissa indoeurooppalaisissa kielissä on substraattisanoja. Eniten niitä luonnollisesti on etelässä, jossa substraattiväestö on ollut lukumäärältään runsaampaa sekä kulttuuriltaan edistyneempää. Arjalaiskielissä sekä kreikassa ja latinassa kyseisten substraattisanojen osuus on jopa kymmeniä prosentteja.

Ääriesimerkkinä mainittakoon anatolialainen paleokreoli heetti, jossa omaperäisiä sanoja on alle 500. Kaikki loput sanat, joita on useita tuhansia, on siis lainattu hatista ja muista ei-indoeurooppalaisista substraattikielistä. Tietenkin pohjoisessa substraattisanojen osuus on vähäisempi. Silti sekin voi olla erittäin merkittävä. Liian varhain edesmenneen saksalaisen fennougristin Wolfgang Veenkerin mukaan venäjässä on pelkästään uralilaisia lainasanoja noin 1300 – muista substraattisanoista puhumattakaan.

Vastaavanlaisia esimerkkejä substraattikielistä lainautuneista sanoista voisi esittää mistä tahansa kielikunnasta. Mikäli siis germaanissa ei olisi substraattisanoja, olisi sitä pidettävä pikemminkin poikkeuksena kuin sääntönä. Wiikin motiivi on ymmärrettävä: kantagermaanin mahdolliset uralilaiset lainasanat on laskettavissa yhden käden sormilla, joten hän pyrkii vähättelemään leksikaalista evidenssiä.

Silti jo tämän vuosisadan alussa saksalainen germanisti Sigmund Feist osoitti, että huomattava osa kantagermaanisesta sanastosta on lainattu tuntemattomasta substraattikielestä, joka ei näyttäisi olevan sukua yhdellekään historialliselle ajalle säilyneelle kielelle. Vaikkakin substraattisanojen määrästä liikkuu hyvin erilaisia arvioita, niiden olemassaoloa kiistää nykyisin tuskin enää kukaan.

Sanastollinen evidenssi osoittaa siis, ettei germaaniin vaikuttanut substraattikieli ollut uralilainen. Missään tapauksessa foneettinen evidenssi ei voi ajaa leksikaalisen yli kahdestakaan syystä. Ensiksi sanat liikkuvat vähäisimmissäkin kontakteissa kielestä toiseen. Toiseksi vaikka maailman kielissä juuri sanat lasketaan tuhansissa ja foneemit puolestaan kymmenissä, on silti kahdesta umpimähkään valitusta kielestä huomattavasti vaikeampaa löytää samannäköisiä samamerkityksisiä sanoja kuin samankaltaisia äänteitä. Näin ollen leksikaalinen evidenssi ei oleniin altista sattumalle kuin foneettinen. Tuskinpa Lauri Postikaan olisi rohjennut ehdottaa kantasuomalaisia äänteenmuutoksia germaaniseksi superstraatiksi ilman satoja germaanisia lainasanoja itämerensuomessa.

Kielikontakteja tutkittaessa lainasanatutkimus on asetettava etusijalle riippumatta siitä, ovatko kyseessä olleet super-, sub- vai adstraattikontaktit. Jotta kukaan ei käsitä väärin, korostamme, ettemme tietenkään pidä ei-leksikaalisten kontaktien tutkimusta vähempiarvoisena. Sen sijaan muistutamme, ettei pelkästään niiden varaan voi rakentaa niin laajamittaisia alkukotioletuksia kuin Wiik on tehnyt. Joka tapauksessa tällä kertaa leksikaalinen ja foneettinen evidenssi todella käyvät käsi kädessä, sillä – kuten edellä jo osoitimme – germaanisten äänteenmuutosten tulkitseminen uralilaisten tekemiksi ääntämisvirheiksi on täysin perusteetonta.

Faktoista synteeseihin

Germaaniin vaikuttaneen substraattikielen uralilaisuus voidaan siis eksplisiittisesti kumota. Luonnollisesti tästä myös seuraa, että ennen Keski-Euroopan ja Skandinavian indoeurooppalaistumista alueella puhuttiin jotain muuta kuin uralilaista kieltä, mikä on tietysti täydellisessä ristiriidassa Wiikin Atlantilta Uralille ulottuvien alkukotien kanssa. Sitä vastoin se tukee teorioita, joissa uralilainen alkukoti on edellä mainittujen alueiden ulkopuolella. Niihin kuuluu jopa Milton Núnezin alkuperäinen periglasiaalihypoteesi  vuodelta 1987, jolloin hän tyytyi katsomaan Itämeren itäpuolisen periglasiaaliväestön uralilaiseksi jättäen länsipuolisen rauhaan. Silti aikaisemmin mainituista kronologisista syistä Christian Carpelanin malli (joka hyvin pitkälle perustuu Tvärminnessä luotuun jatkuvuusteoriaan) vaikuttaa tällä hetkellä uskottavimmalta.

Kirjoittajat:

FM Petri Kallio valmistelee Suomen Akatemian apurahalla väitöskirjaa uralilaisten ja indoeurooppalaisten kielten varhaissuhteista.

FT Jorma Koivulehto on germaanisen filologian professori Helsingin yliopistossa ja

FT Asko Parpola indologian henkilökohtainen ylimääräinen professori Helsingin yliopistossa.