https://journal.fi/virittaja/article/download/34444/48051/

" Kirjallisuutta 183


Germaanis-suomalaisten lainakosketusten tutkimuksen historiaa


ANDRIES DIRK KYLSTRA Geschichte der germanisch-finnischen Lehnworiforschung. (Väi­töskirja.) Utrecht 1961. 192 sivua.

Kylstra.A.D.jpg

Andries Dirk Kylstra (1920-2009)

Suomen kielen germaanisten laina­sanojen tutkimus juontaa juurensa lähes sadan vuoden takaa, mikäli lähtökohta­na pidetään V. Thomsenin teosta. Jos taas otetaan huomioon kaikki tämän alan aikaisemmat tutkimukset, saadaan alkukohdaksi 1600-luvun ensimmäinen neljännes. Näin pitkä ajanjakso ja ennen kaikkea huomattavien germanistien ja fennougristien yhä uudestaan seuloma, alati kasvava aineisto hou-kuttelee tut­kimustyön ja sen tuloksien historialliseen tarkasteluun. Muutamia tällaisia historiallisia katsauksia onkin ilmestynyt.

Näistä voidaan mainita Karl Bernhard WIK­LUNDin teos Die Eiforschung der germanischen Lehnwörter im Finnischen und Lappischen, jossa on esitelty useimmat ennen v.1917 ilmestyneet tätä alaa koskettelevat teokset. Uusimmasta tutkimuksesta antaa hyvän kuvan EMIL ÖHMANN esitelmässään Die ältesten germanischen Lehnwörter im Finnischen (1954).
 

Kauan on jo toivottu kokonaisesitystä germaanis-suomalaisista lainasanoista. Tämän vaikean työn otti suorittaakseen germanisti A. D. KYLSTRA.

184 Kirjallisuutta

Hänen olles­saan Suomessa ilmestyi HANS FROMMin teos Die ältesten germanis- chen Lehnwörter im Finnischen, joten Kylstra saattoi vain täy­dentää aikaisempaa historiallista tutki­musta. Kylstran tarkoituksena on ollut saattaa lainasanojen tutkimus myös ger­manistien ulottuville, sillä näiden on usein vaikea suomen kieltä taitamattomina perehtyä lähdekirjallisuuteen.

Fromm.jpg

Hans Fromm 1918 - 208, Kalevalan saksantaja

Miellyttävään muotoon kirjoitettu teos jakautuu kronologisesti viiteen osaan, jotka käsittelevät lainasanojen tutkimuksen eri jaksoja ja aatehistorial­lista taustaa. Lisäksi teoksessa on laaja kirjallisuusluettelo sekä luettelo maini­tuista lainasanoista seuraa-vasti ryhmitel­tynä: gootti, muinaisskandinavia, liet­tua, suomi. Näiden ohella ovat vähä­lukuisesti edusteilla viron, karjalan ja lapin sanat.

Lukijan mielenkiintoa herättävät en­simmäisessä luvussa perusteelliset selvi­tykset germaanis-suomalaisten lainakos­ketusten varhaisimmasta tutkimuksesta. Saamme kokea tutkimuksen alkuvaiheet yhdessä Kustaa Aadolfin opettajan Johan­nes Bureuksen, hampurilaisen lääkärin ja historioitsijan Martin Fogelin sekä turkulaisen lakitieteen ja historian professorin Mikael Wexioniuksen kanssa. Tekijä oikaisee tässä Karstenin Georg Stiernhielmiä koskevan huomautuksen,jonka mukaan tämä olisi jo lausunut mielipiteensä lainasanojen suunnasta ja Skandinavian alkuperäisistä asukkaista. Todellisuudessa hän on esittänyt käsikir­joituksessaan Miscellania Etymologica »Finnonican» kohdalla vain joukon eri kielissä toisiaan vastaavia sanoja. Kiin­nostus historiaa kohtaan on samoin seu­raavien lainasanojen tutkijoiden johtolankana.

Myös tässä yhteydessä Kylstra voi täydentää aikaisempia tietoja.Erik Benzeliuksen - silloisen upsalalaisen kirjastonhoitajan - suhteet [Gottfried Wilhelm] Leibniziin olivat läheisemmät kuin Setälä, Wiklund ja Karsten luulivat.

lossy-page1-250px-Erik_Benzelius_d.y.%2C

Erik Benzelius nuorempi (1675–1743), Uppsalan arkkipiispa 1742-1943.

250px-Christoph_Bernhard_Francke_-_Bildn

Gottfried Wilhelm Leibniz (1646 - 1716)

Voidaan todistaa, että Benzelius on käynyt Hannoverissa Leibnizia tapaamassa ja että Leibniz kirjoitti tämän ajatustenvaihdon poh­jalta [salanimellä Johannes Dominicus Peregrinus] teoksen Dissertatio de origine Germanorum, jossa hän mainitsee Benzeliuk­sen kanssa Skandinavian alkuasukkaista käydyn keskustelun.

Screenshot_2022-03-13%20Dissertatio%20Ac

Tämä kysymys muodostui myöhemmän lainasanojen tutkimuksen ydinkohdaksi.

Laajemmin käsitellään Johan Ihren tutkimia lainasanoja, jotka on koottu ennen Thomsenin teoksen ilmestymistä. Tekijä korjaa Setälän ja Karstenin käsi­tystä, että Ihre olisi löytänyt vain vähän uusia lainasanoja, sekä arvostelee Arnold Nordlingia, joka tahtoi osoittaa, että Ihre olisi kerännyt enemmän laina­sanoja kuin V. Thomsen. Kylstra tuo päivänvaloon [Lotta Svärdin ensimmäisen puheenjohjtajan?] Helmi Arnebergin melko tuntemattomaksi jääneen pro gradu -työn Beröringar mellan finskan och ger­manska språk enligt lhre (1914), jonka hän on lukenut Helsingissä Castrenianumis­sa. Tutkimuksessa osoitetaan, että Ihren Etymologisen sanakirjan Glossariumissa on suuri joukko lainasanoja,joita Setälä ja Karsten eivät ole huoman- neet, mutta toisaalta Ihre on jättänyt mainitsematta kaksi käyttämäänsä lähdekirjaa, nimit­täin Jusleniuksen sanakirjan ja Arvid Mollerin kirjassaan Kort Beskrifning öfwer Est- och Lifland (1756) esittämät osaksi yllättävätkin etymologiat. Näihin Kylstran ansiokkaisiin löytöihin on li­sättävä vielä kaksi aikaisemmin julkaise­matonta V. Thomsenin kirjettä D.E.D. Europaeukselle, joiden avulla Kylstra osoittaa, »että Thomsen oli askarrellut suomen kielen parissa jo useita vuosia ennen väitöskirjansa julkaisemista, joten on vaikea selvittää, miten paljon hän on lainannut edeltäjiltään. Voidaan vain todeta,kuinka paljon sanoja oli kerätty ennen Thomsenia». Tekijä lisää tähän:»Vaikka Thomsen ei olisi keksinyt itse yhtään ainoaa etymologista rinnastusta, voitaisiin hänen työtään pitää kuitenkin varsinaisen lainasanojen tutkimuksen alkuna». Edellä olen maininnut vain muu­tamia kohtia Kylstran kirjan ensimmäisestä luvusta ja toisen luvun al­kuosasta, jossa tarkastellaan perusteellisemmin Thomsenin työtä. Näis­tä luvuista käy ilmi, että Kylstra on teh­nyt itsenäistä työtä ja tuonut myös uutta aineistoa päivänvaloon.

Vilhelm-Thomsen_01.jpg

Vilhelm Thomsen 1842–1927

Varsinaisen tutkimuksen ensimmäi­seen vaiheeseen, joka alkaa Thomsenin väitöskir- jan ilmestymisvuonna ja ulottuu noin vuoteen 1906, kuuluu Ahlqvistin länsisuomalai- sia kulttuurisanoja käsitte­levän teoksen lisäksi »erillisiä pieniä li­siä», joita ovat kirjoit- taneet D.E.D. Eu­ropaeus, S. Bagge, E.Brate, R. Saxen ja L. Wimmer. Kylstralta on jäänyt huo­maamatta E.A.Tunkelon »Etymolo­gisches» SUSA 23 (1905), jossa mm. kä­sitellään siula-sanaa. Myöskään ei mai­nita Tunkelon julkaisuja Wortgeschicht­liche Beiträge FUF13 eikä Suomalais­germaanisten kosketusten alalta SUSA 30.

Lapin germaanisista lainasanoista, jotka tekijä yleensä on liittänyt esitykseensä, on myös kirjallisuutta, jota Kylstra ei mainitse. Ennen muuta olisi pitänyt vii­tata J. Knut Qvigstadin teokseen Bei­träge zur Vergleichung des verw. Wortvor­rathes der lappischen und der finnischen Sprache (1883), jossa on liite skandinaa­visista lai-nasanoista. Mielestäni olisi ollut myös paikallaan mainita, että lainasano­jen tutkimuk- sella oli tänä ajanjaksona merkitystä suomalais-ugrilaiselle kieli­tieteelle, kuten Jozsef Budenzin Ueber die Verzweigung der ugrischen Sprachen (1879) ja Otto Donne-rin Die gegenseitige Ver­wandtschaft der finnisch-ugrischen Sprachen (1879) osoittavat. Molemmat tutkijat yrittävät germaanisten lainasanojen avulla selvittää lapin ja suomen kielen sukulaisuussuhdetta. Germanisteille kirjoitetussa teoksessa tämän kohdan pois­ jättäminen ei merkitse virhettä, eikä tekijän odotetakaan lähtevän tutkimaan suomalais-ugrilaista kielialuetta.

Kerran Kylstra kuitenkin suuntautuu sinne, kun hän mainitsee (s. 157) vatjan »itäme-ren­suomalaisiin murteisiin kuuluvaksi kie­leksi, jota vain muutama tuhat ihmistä enää puhuu Leningradista etelään sijait­sevalla alueella».Vatjalaisten asuin­paikka ei tieten- kään ole oikein määritelty. Heidän asuma-alueensa on, kuten R. E. Nirvi on kirjoituk- sessaan Die Stellung der ingrischen Dialekte (Sitzungs­ber.1960 s.160) osoittanut, »myös alun­ pitäen ollut Länsi-Inkerissä».»Nykyään elävien vatjalaisten» lukumäärän Kylstra on todennäköisesti saanut vanhentuneis­ta lähteistä.Yrjö Wichmannin mukaan (Suomen Suku II s. 113) vatjalaisia oli ennen ensimmäistä maailmansotaa »noin tuhat». V. 1942 P. Ariste löysi enää noin 200 vatjaa puhuvaa, ja kun hän kävi uudestaan heidän luonaan v. 1956, oli vatjankielisten lukumäärä supistunut 25:een. Näistä vanhuksista nuorin oli 67-vuotias nainen.Vrt.Ariste, Vatjalaisten nykyisyydestä (Vir. 1957 s. 119). Tällä het­kellä vatjalaiset ovat siis kuolleet suku­puuttoon. Mainitsen tämän vain periaatteellisista syistä, koska on toivottavaa, ettei germanisteilla ole vanhentuneita käsityksiä suomensukuisista kansoista.

Lainasanojen tutkimuksen toinen vai­he ulottuu vuosisadan alusta Karstenin teoksen Germanisch-finnische Lehnwortstu­dien ilmestymiseen v. 1915. Kylstra käsit­telee tätä jaksoa kirjansa toisessa ja kolmannessa luvussa. Keskeisinä toisessa luvussa ovat Setälän, Wiklundin ja Karstenin tutkimukset. Tekijä osoittaa ehkä liiaksikin huo-miota kiistalle »goot­tilaisista» lainasanoista, jotka Karstenin perustelujen nojalla on »sittemmin syr­jäytetty tutkimuksessa». Wiklundin ja Karstenin käsitykset »kantager-maani­sista» tai »muinaisskandinaavisista» lai­ nasanoista jäävät hiukan epäselviksi »goottilaisten» sanojen saaman huomion akia.


Kolmannessa luvussa Kylstra tarkaste­lee samaa tutkimusjaksoa poliittis-kult­tuurisel- ta kannalta. Tällöin tulevat pu­heeksi suomalaisten ja ruotsalaisten vas­takkaiset käsi-tykset Suomen esihistorial­lisista asutussuhteista. Laajasti selvite­tään arkeologien - Monteliuksen ja Appelgrenin - mielipiteitä sekä kielitie­teilijöiden - Setälän, Wiklun-din ja Karstenin - tutkimuksia lainasanojen alkuperästä, lainaamisen ajankohdasta sekä asuma-alueista, joilla kielelliset kos­ketukset ovat tapahtuneet.

186 Kirjallisuutta

Ehkä tekijän tarkoituksena oli liittää esitykseensä kult­tuurihistoriallinen kuvaus,jota ei niin laajalti olisi tarvittu germanistien pereh­dyttämiseksi lainasanojen tutkimukseen. Tunnusomaisinta tälle ajanjaksolle on kuitenkin se, että mainitut kolme tutki­jaa päättelivät lainauksien tapahtu­neen aikaisemmin kuin Thomsen oli esittänyt. Yksityiskohdissa heidän mie­lipiteensä eroavat kuitenkin paljon toi­ sistaan.

Lainasanojen tutkimuksen kolmas vai­he alkaa v. 1915 Karstenin ryhtyessä selvittämään »esigermaanisia» lainoja.

Tor-Karsten.jpg

Torsten (Tor) Evert Karsten 1870 - 1942

Kylstra käsittelee tätä vaihetta seikka­peräisesti neljännessä luvussa,joka muo­dostaa tutkimuksen tärkeimmän kohdan. Koska hän ei kuitenkaan esitä uusia ety­mologisia rinnastuksia, vaan referoi tutkimushistoriaa, minun ei tarvitse puut­tua tässä tarkem-min kieliaineistoon enempää kuin germaanisten tenuiksien ja vokaalien käsittelyyn (keskeiset esi­merkit ovat nauta, kuokka, melto). Germa­nisteja kiinnostanee Karstenin kaksi pää­teoriaa: »koillisgermaaninen kieliyhtei­sö» ja ennen tiettyjä »germaanisia ään­teensiirtoja» tapahtunut lainasanojen omaksuminen.

Mielenkiintoista on myös lukea, miten Wiklund ja Karsten olivat aluksi periaatteelli-sissa kysymyksissä sa­maa mieltä, mutta sen sijaan yksityisten sanojen käsittelyssä heidän kantansa ero­sivat. Vähitellen molempien tutkijoiden suhde muuttui jyrkem-mäksi ja Karstenin teoriaa vastustavien luku- Thomsenista alkaen - kasvoi yhä.

Collinderin todis­teluista puhuttaessa s. 141 näkisi mielel­lään Collinderin teoksen nimen ja ilmestymisvuoden, varsinkin kun Kylstra ei johdannossa mainitse hänen nimeään, vaan ainoastaan vuosiluvun, jonka yh­teydessä hän sanoo, että Karstenin teoria oli vanhentunut jo v. 1932 (»schon seit 1932 als abgetan gilt», s. 1).

Hiukan häi­ritsevältä vaikuttaa myös, ettei Collin­derin kirjaa Die urgermanischen lehnwörter im finnischen, Uppsala 1932, mainita kirjallisuusluettelossa, vaan ainoastaan ly­henteiden yhteydessä. Muissa tapauksis­sa tekijä ilmoittaa lähdekirjallisuuden molemmissa paikoissa.

Seuraavana tärkeänä tutkimuksena Kylstra pitää 25 vuotta myöhemmin ilmestynyttä Hans Frommin teosta Die ältesten germanischen Lehnwörter im Fin­nischen (1957-58).Tästä tutkimuksesta hän poimii esille muutamia kohtia.Tärkeänä ongelma- na ovat »lainat en­nen germaanisten meedioiden siirtymistä», joista esimerkkinä on Karstenin mainitsema nauta. Sitä vastaa »vanhem­massa kantagermaanisessa kielessä» *nau­dā. Fromm haluaa tässä yhteydessä käsi­tellä aikaisemmin huomiota vaille jää­nyttä näkökohtaa: germaanisten tenuik­sien kombinatorista (äänneympäris-tön aiheuttamaa) heikentymistä. Tästä selit­tyisi germaanisten tenuiksien poikkeuk­sellinen muoto eräissä lainasanoissa, jois­sa niitä vastaa yksinkertainen tenuis, esim. sanassa nauta. Kylstra pitää kuiten­kin tätä olennaista ratkaisua »satunnai­sena» ja väittää (s.153) mielestäni vää­rin,että Frommin otaksumalla tenuik­sien heikentymisel-lä tietyissä äänneym­ päristöissä ja Karstenin esittämällä indo­eurooppalaisen d:n ja germaanisen t:n väliasteella olisi vain »hiuksenhieno» ero. Fromm pyrkii selitykses-sään osoit­tamaan, että kyseisen muodon perus­tana on syitä,joilla ei ole mitään teke­- mistä äänteensiirron kanssa.Samassa kohdassa (huom.3) tekijä arvostelee Frommia sen johdosta, että tämä huo­mauttaa kyseisten sanojen olevan har­vinaisia itämeren-suomalaisissa kielis­sä. Hänen olisi tässä kohdassa pitä­nyt pikemminkin viitata kes-keisen nauta-sanan vähäiseen levinneisyyteen,kuten Veikko Ruoppila on väitöskir- jas­saan Kotieläinten nimitykset suomen mur­teissa 1 tehnyt. Hänen teoksestaan käy ilmi,että nauta esiintyy vain suomen län­tisissä murteissa ja lapin kielessä, minkä vuoksi »on otettava vakavasti huomioon Ahlqvistin esittämä näkökanta, johon sitten Thomsenkin lopuksi päätyi; sen mukaan nauta olisi muinaisruotsalainen laina» (mts. 141).

Yhtenä Frommin tutkimuksen pää­kohtana Kylstra pitää Frommin selvit­telyä Lauri Postin teoriasta, joka sisäl­tyy kirjoitukseen From Pre-Finnic to Late Proto-Finnic FUF 31, 1953. Sen mukaan »useat äänteenmuutokset itämerensuo­malaisten kielten varhaisimmassa vai­heessa sekä suomen kielen astevaihtelu olisivat johdettavissa germaanisesta vai­kutuksesta».

Lauri-Posti-1968.jpg

Lauri Posti (1908 - 1968)

Kylstra painottaa oikein Lauri Postin teorian merkitystä laina­sanojen ikäämiselle. Mielestäni Pos­tin kirjoitus on tältä kannalta viime aikojen merkittävimpiä lainasanoja kä­sitteleviä esityksiä. "

HM: Tässä kohdassa väitöskirjan kommentaattori G. Stipa armotta erehtyy: sen enempää Kalevalan saksantaja Hans Fromm kuin häntä kommentoiva Andries Kylstrakaan, tuolloin johtavat germaaniset fennougristit,EIVÄT HYVÄKSYNEET Pos- tin teoriaa siitä,että itämerensuomen ja saamen astevaihtelu olisi syntynyt "kantager- maanin Vernerin lain substraattivaikutuksesta siirryttäessä varhaiskantasuomesta myöhäiskantasuomeen", vaan katsoivat sen vääräksi, jopa älyttömäksi, minkä osoit-taakin  Ralf Peter Ritter, Jonka väitöskirjaa Posti aluksi ohjasi Helsingin yliopistossa. Ritterin väitöskirja Berliinistä vuodelta 1993 alkaa tämän asian käsittelyllä.

" ...  sivu 9

Einleitung

§1.Aus der Menge der in der langen Geschichte der Erforschung des ostseefinnisch-germanischen Sprachkontaktes geleisteten Beiträge ragen drei heraus. Bei dem ersten handelt es sich um die Dissertation THOMSENs (1869), der mit der Sichtung des bis dahin vorhandenen Materials die Grundlage für eine solide wissenschaftliche Behandlung des Themas schuf.

POSTI hat 1953 versucht, den durch die Entlehnungen erwiesenen engen Kontakt zwischen Germanen und Ostseefinnen in Form einer ausgebauten Theorie für die Geschichte des Urostseefinnischen nutzbar zu machen.

Mit einem intensiven, planmäßigen Etymologisieren und der konsequenten Berück-sichtigung der Phonotaktik als Mittel zur Findung neuen Lehngutes hat schließlich KOIVULEHTO zu Beginn der siebziger Jahre der nach KARSTEN einsetzenden - nur durch  POSTIs Arbeit unterbrochenen - eher "kontemplativen" Phase der germanisch-ostseefinnischen Lehnwortforschung ein Ende gesetzt.

Die Hervorhebung der beiden erstgenannten Arbeiten als Marksteine in der Ge-schichte der germanisch-ostseefinnischen Lehnwortforschung steht im Widerspruch zu einigen Beurteilungen dieser Werke durch die Fachwelt. So erwähnt KYLSTRA, daß nach NORDLING "von einer Überschätzung Thomsens" durch die Rezipienten gesprochen werden könne (1961, 175). Die Zurückhaltung gründet sich im wesent-lichen auf den Umstand, daß THOMSEN die Leistung des Johan IHRE,eines schwe- dischen Gelehrten aus dem 18. Jahrhundert, nicht gebührend berücksichtigt habe. IHRE, "der größte Materialsammler vor Thomsen",sei "nicht durch den Umfang, son-dern durch die Behandlung des Materials" als "Bahnbrecher auf dem Gebiete der Lehnwortforschung" anzusehen (23).

... POSTIs Erklärung der Genese des ostseefinnischen Stufenwechsels durch das VERNERsche Gesetz wiederum wird u.a.von FROMM und KYLSTRA abgelehnt. KYLSTRA läßt sich aber immerhin von FROMMs Kritik an der Möglichkeit einer Umgestaltung des ostseefinnischen Phonemsystems durch das Germanische nicht überzeugen (1961, 176).

Die von POSTI gemachte Beobachtung,daß das urostseefinnische Konsonantensys- tem und die Menge der zulässigen Konsonantenverbindungen genau die Schnitt-menge der Menge der Konsonanten und Konsonantenverbindungen des Urfinnisch-ugrischen, Urbaltischen und urgermanischen repräsentiert, nötigt förmlich zu der Hypothese, daß Baltisch und Germanisch für die Genese des urostseefinnischen Konsonantenvorrats verantwortlich seien.Dagegen ist vorgebracht worden 4, daß Sprachkontakte gewöhnlich nicht so tiefgreifende Veränderungen hervorrufen (vgl. LAANEST 2.2.1.18).

... Gegen die zweite Hypothese POSTIs, die germanische Herkunft des ostseefinnis-chen Stufenwechsels‚ ist vor allem die Existenz eines Stufenwechsels auch in der Geminatenreihe ins Treffen geführt worden (s. KYLSTRA 160). Auch später hat sich aber in ostseefinnischen Einzelsprachen der Stufenwechsel auf ursprünglich nicht beteiligte Phoneme ausgeweitet. Im Estnischen und Wotischen wechseln z.B. auch die Sibilanten und sogar die neu entstandenen Kessellaute: s: ss, s’: 55.

Als Ausgangspunkt der Analogie kämen in erster Linie die Verbindungen aus Nasal und Klusil in Betracht. Nach einem Verhältnis sanka: *sanyan (> sangan) ‘Henkel, Griff’, kann):*kanδon (> kannon) ‘Stubben’ und sampi:*samβen (>sammen) ‘Stör’ könnte sakka -*/sakγan/,katto - */katδon/ ‘Dach’ und sappi - /*sapβen/ ‘Galle’ ent- standen sein. Die schwache Stufe der Geminaten wäre dann als *ŤT (> T) realisiert worden. ... "

Wernerin laki on kantagermaanin oletettu sääntö, että frikatiivi-konsonmatit ja s edelleen soinnillisina painotonta tavua seuraavan tavun alussa.

Astevaihtelu (gradation, Stufenwächsel) on itämärensuomlaiste, saamelaisten ja eräiden samojedikielten (ilmeisesti erittäin vanha, kantauralilainen) piirre, että tavun alkukonsonatti tai tavujen välinen geminaatta vaihtelee sen mukaan, seuraako sitä suljettu vai avoin tavu tai pitkä vokaali.

Näiden välillä Lauri Posti ja pan-germanistit (etten pahemmin sanoisi...) näkevät siis yhteyden, että SU-kielten astevaihtelu olisi tullut substraattina varhaiskantasuo-men omaksuneelta ennen kantagermaania puhuneelta väestöltä ("arjalaisilat"...) muuttaen tämän myöhäiskantasuomeksi".

Kalevi Wiik puolestaan väittää,että sekä Grimmin että Vernerin lait kantagermaanis- sa seuraisivat siitä, että alun perin kantauralia puhunut västö on ryhtynyt puhumaan oman fonetiikkansa mukaisesti kantaindoeurooppaa tehden siitä näin kantagermaania.

Vaikka molemmat teoriat ovat ilmeistä hörönlöröä,ja nollahypoteesi, johon verrattuna olisi muuta väittävällä todistusvelvollisuus, on,että noilla kielimuodoilla ei ole ollut mi- tään foneettista (tai muutakaan) keskinäistä tekemistä, NIIN "PANPERSERMANIS-TIEN" AIVOPIERU ON SATA KERTAA TYHMEMPI ja sata kertaa taatummin ehdottoman perätön ja aiheeton kuin Wiikin hypoteesi!

 

GS: "Kylstra edellyttää ilmeisesti Postin tutkimuksen tuntemus­ta,koska hän ottaa heti esille Frommin asenteen eräisiin yksityisiin Postin käsit­telemiin äänteenmuutoksiin. Frommin »goottilainen näkökanta» ei tunnu sopi­van yhteen Postin teorian kanssa. Kylstra tähdentää, että Postin teoria muutamis­ta aiheellisista yksityiskohtiin liittyvistä vastaväitteistä huolimatta on selvä, jos katsotaan »kokonaisuutta». On otettava huo-mioon, että suomen kielen konsonanttijärjestelmä koki suuria muutoksia siirryttäessä varhaiskantasuomesta myöhäiskantasuomeen, sekä että samanaikai­sesti oletetut germaaniset kosketukset vaikuttivat kieleen. Mielestäni Postin teoriaan voidaan so-veltaa sanontaa, että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa, ja näin ollen voin yhtyä tässä Kylstran mielipiteeseen.

Postin selitykseen germaanisesta vai­ kutuksesta astevaihteluun ajankohtana, jolloin Vernerin laki vielä oli voimassa, sanoo Kylstra, että tällä teorialla, mikäli se voitaisiin todistaa, olisi suuri merkitys lainasanojen tutkimukselle (s. 159).

Fromm tähdentää tämän teorian hypo­teettista luonnetta. Hän esittää vakuut­tavasti kantagermaanisia   muotoja, esim. *faþōn pro Postin rekonstruoima *paδan.


Tämä sinänsä selvä todistelu ei kuiten­kaan osu naulan kantaan, koska Posti olettaa näitä muotoja esiintyneen vain »suomea puhuvien germaanien» keskuu­dessa. On kysymys muodoista, joita ei voida kielellisesti mitenkään todistaa eikä kumota. Kokonaisuutena Kylstra pitää Frommin teosta »virstanpylväänä lainasanojen tutkimuksessa».

Myös Tryggve Sköld tukee tätä käsitystä lau­sumalla tunnustuksen sanoja Frommin tutkimuksesta.

tryggveskold_141.jpg

Sköld, Tryggve (1922-2013)

Viidennessä luvussa Kylstra tarkastelee kokoavasti »goottilaisten» lainasanojen tut-kimusta sekä osoittaa, miten eri tavalla tämä termi ymmärretään nyt kuin sata vuotta sitten. - Collinderin teoksen (1932) jälkeisestä ajasta sano­taan vain lyhyesti: »Noin parin vuosi­kymmenen tauon jälkeen ilmestyi Öh­mannin esitys,joka aloitti uuden vai- heen tutkimuksessa» (s.169). Lukijalle jää tästä se vaikutelma, ttä kyseisen »tauon» aikana vallitsi täydellinen hiljaiselo. To­sin eräässä huomautuksessa mainitaan Kars-tenin sanakirjan ilmestyminen ( 1943-44), mutta siinä kaikki. Hiljaiselon vaikutelmaa vahvistaa vielä se, että Kylstra huomauttaa painokkaasti s.150: »Karstenin selitykset linna-sanasta ovat jääneet jokseenkin kokonaan kielitieteel­listä huomiota vaille. Vasta E. Öhmann on korjannut Karstenin virheet.»

Kylstran tarkoitus ei varmaankaan ol­lut antaa lukijalle erheellistä vaikutel­maa. Jotta tästä vältyttäisiin, pitäisi tie­tenkin mainita ainakin tärkeimmät tänä ajanjaksona ilmes-tyneet tutkimukset. Linna-sanasta on Karstenin jälkeen il­mestynyt useita tutkimuksia. Vaikkakaan ei Kustaa Vilkunan esitystä KSVK 27-28 s.259-260 tai Åke Granlundin Studier över Östnyländska ortnam, Helsing­fors 1956 s.184 - laskettaisi tähän kuu- ­luviksi, on kuitenkin mainittava Lauri Hakulisen puhtaasti kielitieteellinen tut­kimus »Linna» (KSVK 29 s. 34-40), joka osoittaa Karstenin etymologian vää­räksi. Tässä yhteydessä voidaan myös vii­tata J. de Vriesin sanakirjaan Altnordisches etymolo-gisches Wörterbuch, 3. painos, s. 130, jossa Karstenin etymologia osoitetaan virheelliseksi germaanisista kielistä lähtien viittaamalla Wissmanniin.

188 Kirjallisuutta


Sitä paitsi tämän »kahden vuosikymmenen tauon» aikana kielitieteellinen tutki­mus on saavuttanut huomattavia tulok­sia. Maininnan ansaitsevat Y. H. Toivo­sen Etymo-logisia huomioita (Vir.) ja Etymologische Streifzüge (FUF),joissa germaanisia laina- sanoja esiintyy tuon tuosta. Erityisen mielenkiintoinen on Toivosen selitys suomen punta-sanasta teoksessa Sana sanasta kaksi parhaasta, jossa hän johtaa tämän sanan latinan pondo-sanasta.Germaanisiin kieliin pon­do olisi kulkeutunut muodossa pund ja niistä edelleen skandinaavien välityksellä lappiin sekä Itämeren germaanis-ten kan­sojen välityksellä suomeen. Myös gootti­laisista lainasanoista on keskusteltu vi­reästi Karstenin jälkeen, mikä käy ilmi esim. Virittäjän sisällysluettelosta vuo­silta 1947 - 56, jossa esiintyy parikym­mentä »goottilaista» sanaa.

Muinaisskandinaavisia lainasanoja on tutkittu samoin ahkerasti tuona aikana. Mainit-sen vain Y. H. Toivosen tutkimuk­sen karj. vaa'as < *väyas 'suuri aalto, kosteus' ,... , germ.*veyaz (joka osoittaa,että skandinaavisissa kielissä e (ie) > ä aikaisemmin kuin z > r) Sanat puhuvat s.138;Erkki Itkosen karj.kuttelo,vrt.muinaisnorjan skutill 'ampu- ma-ase, harp­puuna' Vir. 1953 s. 99-; T. I. Itkosen tellen rahe (karj. > lp.) 'talvinuotta', vrt. germ. *rahō Vir.1953 s.104-;Lauri Postin etymologjan suomen sanalle latjata, vrt. muinaisnorjan hlaöa 'lastata, asettaa riviin'. Tähän samaan ajanjak­soon kuuluu myös Wolfgang Schlach­terin mainitsematta jäänyt tutkimus Studien zum Wachstum des Wortschatzes an skandinavischen und finnischen Lehnadjektiva (München 1952,Münchener Studien zur Sprachwissenschaft,Beiheft A,Nach­ druck 1962), jossa otetaan semanttiselta näkökannalta puheeksi suomen ja lapin kielen erilainen suh-tautuminen skandi­naavisiin laina-adjektiiveihin. Tässä tut­kimuksessa yritetään myös selvittää, milloin lainaus on suoritettu.


Myös norjalaisten ja ruotsalaisten tiedemiesten tutkimukset olisi ollut syytä mainita, koska lapin kieli, jolle nämä osoittavat erityistä huomiotaan, kuuluu lainasanojen tut-kimuksen piiriin. Tekijä ei varmaankaan ole saanut käsiinsä Tryggve Sköldin teosta Einige germanische Lehnwörter irn Lappischen und Finnischen (Uppsala 1960) ennen väitöskirjansa pai­noon saattamista enempää kuin vuotta myöhemmin ilmesty-nyttä Sköldin Die Kriterien der urnordischen Lehnwörter im Lappischen. Tämän kirjan (s. 13-34) antama hyvä yleiskatsaus lainasanojen tutkimuksesta erityisesti lap-piin omak­suttuja lainoja silmällä pitäen on välttä­mätön täydennys Kylstran kirjain. Kos­ka Sköld ei ole samaa mieltä kuin Öh­mann ja Fromm, Kylstran huomautus tutki-muksesta, joka »on jälleen palan­nut goottilaisiin lainasanoihin», on modi­fioinnin tarpeessa.

Tunnustusta ansaitsee, että Kylstra on pannut painoa arkeologian osuudelle lainasa-nojen tutkimuksessa. Arkeologis­ten tutkimusten uusimman vaiheen mu­kaan Kylstran esitystä on kuitenkin hiu­kan korjattava. Viimeisten vuosisatojen aikana eKr. ei voida puhua varsinai­sesta maamme asujaimiston pois siirty­misestä oletetun suuren ilmas-tonmuu­toksen takia. Baltian maista tänne vähi­muuttaneet suomalaiset eivät siis saa-puneet asumattomaan maahan. On myös sanottava, että tunnetuista Kär­sämäestä ym. tehdyistä hautalöydöistä, joiden yleensä on katsottu viittaavan V eikselin varrella asuviin goottilaisiin kauppiaisiin, Ella Kivikoski puhuu hy­vin varovaisesti Suomen esihistoriassa.Hän sanoo mm.että  monissa haudoissa on vainajille annettuja aseita, tapa jota Veikselin tienoilla ei tunnettu lainkaan. Tuntuu siltä, että tutkimuksen nyky­vaiheessa on oltava varovaisia »gootti­laisteesiä» koskevien johtopäätösten teos­sa. Edelleen pitää paikkansa E.N. Setä­län aikoinaan esittämä käsitys, että sillä, olivatko germaanit, joiden kanssa suoma­laiset joutuivat kosketuksiin Pohjois­-Baltiassa, nimenomaan gootteja, ei ole niin suurta merkitystä, kuin usein on ajateltu.
 

Edellä esitetyt huomautukset Kylstran väitöskirjasta eivät mitenkään pyri alen­tamaan sen arvoa. Kokonaisuutena teos on laaja ja seikkaperäinen esitys laina­sanojen tutkimuksen historiasta, joten se kuuluu jokaisen tämän alan tutkijan käteen.


G. STIPA

 

Kantagermaanissa ei liioin ole suomalaissubstraattia:

https://journal.fi/tt/article/download/66440/26868/

" Kantagermaanin suomalais-ugrilainen substraatti": edelleen perusteeton hypoteesi

Petri Kallio, Jorma Koivulehto, Asko Parpola

D9AzTP9XoAEApO1.jpg

"Kasvoton mies" (entisessä Länsi-Sakassa tavalliseen, mm. pääetymologi Elmar Seeboldin tapaan) vastaväittäjä dosentti Petri Kallio ilmeisimmin oikealla. Vasemmalla väittelijä Harri Uusitalo [TAUSTA, TEKIJÄ JA KIELI: Filologinen tutkimus Aitolahden koodeksin lainsuomennoksesta].

Keskellä kustos Kaisa "Haisa Kakkinen" Häkkinen, hölynpöly"akateemikko".

300px-Asko_Parpola.jpg

Indologi, emeritusprofessori Asko Parpola vuonna 2010 (kun kaikki vielä vaikutti olevan "hyvin"...).

5469e65febaa426381d1b54be2ac15b3.jpg

Germaaninen filologi Jorma Koivulehto (1934 - 2014), "hölynpöly-fennougristiikan kasvot".


Turun yliopiston fonetiikan emeritusprofessori Kalevi Wiik kirjoitti Tieteessä tapahtuu -lehden numerossa 4/1997 germaanin uralilaisesta/suomalais-ugrilaisesta substraa- tista. Numerossa 8/1997 osoitimme sen perusteettomaksi hypoteesiksi.Numerossa 1/ 1998 ilmestyneestä vastineestaan päätellen Wiik on lukkiutunut vanhaan kantaansa.

Vastineessaan Wiik moittii meitä haluttomuudesta keskusteluun ollen tässä osittain oikeassakin.Kuitenkin hänen oma kirjoituksensa vastaa osaltaan siihen, miksi koem-me keskustelun hänen kanssaan hyödyttömäksi. Hän ei osoita ymmärrystä tai edes kiinnostusta argumenttejamme kohtaan.Kun me indoeuropeistiikan ja germanistiikan edustajina olemme asettuneet yksimielisesti hänen malliaan vastaan, Wiik pyrkii vähättelemään meidän kompetenssiamme, vaikka kantaindoeuroopan muuntuminen kantagermaaniksi on nimenomaan indoeuropeistinen ja germanistinen kysymys.

Meidän taannoisen kirjoituksemme (TT 8/1997) ensisijaisena motiivina oli toimia eräänlaisena asiantuntijalausuntona hälventämään niitä harhaluuloja, joita aiheesta on valitettavasti päässyt syntymään. Tavallaan mekin olemme osasyyllisiä, koska emme puuttuneet asiaan jo aikaisemmin. Suosittelemme edelleen kyseistä kirjoitus-tamme jokaiselle aiheesta kiinnostuneille todeten, ettei Wiikin vastineessa (TT 1/ 1998) esitetä yhtäkään sellaista faktaa, joka pakottaisi meitä perumaan sanojamme tai edes harkitsemaan sitä.


Wiik keskittyy vastineessaan yksinomaan foneettista substraattia käsittelevään kappaleeseemme "Uralilaisia ääntämisvirheitä germaanissa?". Vaikka arvoisat luki-jamme lienevät jo kyllästyneet germaanisiin äänteenmuutoksiin, meidän on jälleen kerran kriittisesti tarkasteltava, mitä Wiik nyt niistä esittää. Numerointi noudattaa edelleen kaikkia aiempia kirjoituksia (huom. numero 5 puuttuu, koska syllabisista resonanteista olemme saavuttaneet yksimielisyyden).


1.-2. Painon kiinteytyminen ja sentraalistuminen

Ensin haluaisimme korjata Wiikin vastineesta kokonaisuuden kannalta vähäpätöisen asiavirheen, joka koskee baskin aksentuaatiota. On kyllä totta, että indoeuropeistit ja germanistit, jotka uskovat eräiden läntisten indoeurooppalaiskielten alkupainoa bas-kilaiseksi substraatiksi, uskovat myös kantabaskilaiseen alkupainoon (esim. Venne-mann). Useimpien baskologien mukaan paino kuitenkin oli vasta toisella tavulla (esim. Michelena). Näin ollen eräiden kelttiläisten ja itaalisten kielten alkupainoa ei voi ilman muuta sysätä baskin harteille. Wiik siteeraa meitä oikein todetessaan, että meidän mukaamme "kantagermaanin alkupaino ei voi olla uralilainen tai ylipäänsä mikä tahansa muukaan substraattipiirre" ( TT 1/1998 s. 41). Hämmästyen kuitenkin luemme hänen seuraavat lauseensa: "Väite on rohkea. Sen mukaan painon siirtymi-nen alkuun olisi siis germaanisen kielen sisäistä kehitystä." ( TT 1/1998 s. 41.) Kon-taktiteoreetikkona itseään pitävän Wiikin mukaan superstraatti- ja adstraattipiirteitä ei siis ole olemassakaan!


Kun siis Wiik kertoo saaneensa sellaisen käsityksen,että meidän mielestämme "kan- tagermaanin lohkeaminen on tapahtunut kielen omien sisäisten kehitysten pohjalta" (TT 1/1998 s. 41), hän on saanut väärän käsityksen. Se, että emme hyväksy jotakin äänteenmuutostajuuri uralilaiseksi substraatiksi, ei tarkoita sitä, etteikö se voisi olla jotakin muuta substraattia.Se taas,että emme hyväksy jotakin äänteenmuutosta mik- sikään substraatiksi, ei tarkoita sitä, etteikö se voisi olla super- tai adstraattia. Ehkä jotkin niistä muutoksista, jotka me olemme uralilaisena substraattina tyrmänneet lä-hinnä myöhäisen ajoituksen vuoksi, voisivat todella olla uralilaista adstraattia. Wiik ei tätä vaihtoehtoa ilmeisesti ole edes harkinnut. Hänen ensisijainen motiivinsahan on kaiken aikaa ollut todistaa, että uralilaisia on elänyt nimenomaan Keski-Euroopassa jo ennen kantagermaanin syntyä, ja tähän skenaarioon hypoteesi germaaniin mahdollisesti vaikuttaneesta uralilaisesta adstraatista ei sovi. "

HM: JA TUO WIIKIN VÄITE ON ABSOLUUTTISEN VARMASTI TOSI!!!


" ...Ajoituksista yleensä:Wiik sekoittaa meidät viime vuosisadan indoeuropeisteihin ja germanisteihin, mikäli hän tosissaan kuvittelee, ettemme me ota huomioon äänteen-muutosten "idullaan" olemista. Ongelma on vain siinä, ettei esihistoriallisista kielistä ole nauhoja, joista sen voisi kiistattomasti todeta. Aina kun Wiik väittää jonkin ään-teenmuutoksen olleen "idullaan" jo kantagermaanissa, kyseessä on siis poikkeukset-ta täysin perusteeton ad hoc -oletus,jota ei voi koskaan sitovasti todistaa. Wiikin kan-nalta on valitettavaa, että "idullaan" olo voidaan toki kumota. Näin on germaanisen alkupainonkin tapauksessa, mistä kiitos kuuluu Lauri Postille. Hänhän osoitti, että itämerensuomen astevaihtelun aiheutti germaaninen superstraattikieli, jossa ns. Vernerin laki oli jo toiminut mutta jossa paino oli edelleen liikkuva. "

HM: TÄYTTÄ HEWONPASKAA!!!

Myös Ralf Peter Ritter osoittaa, että "kantapersermaanin" äänteenmuunnoksilla ei ole ollut eikä voinut olla mitään mitään tekemistä kantasuomen kanssa!

" ... Näin ollen germaanista alkupainoa ei vielä esiintynyt silloin, kun itämerensuo-men astevaihtelu muiden germaanisten superstraattipiirteiden tavoin syntyi pronssikaudella noin vuosina 1700-500 eKr. "

HM: MEWOWWITTUA SE ON MIKÄÄN "KERMAANMIN SUPERSRAATTIPPIIRRE!!!


" 3. Vernerin laki


Postin teoriasta pääsemme Vernerin lakiin,josta Wiik on esittänyt oman selityksensä. Hän sanoo sen olevan "samantapainen kuin Lauri Postin,mutta ei sen kanssa ident-tinen" (TT 1/1998 s.41).Wiikin sinänsä mielenkiintoinen malli ei todellakaan ole ident- tinen, sillä siinä päinvastoin juuri alkupaino laukaisee Vernerin lain. Sen mukaan ei siis koskaan olisi ollut edes olemassa Postin edellyttämää germaanista tasoa, jos-sa Vernerin laki oli toiminut mutta painonkiinteytyminen ei. Näin ollen Postin ja Wiikin selitykset ovat niin täydellisessä ristiriidassa,etteivät ne millään ole yhdistettävissä. Jommastakummasta on siis luovuttava toisen hyväksi. Me kannatamme Postin mal-lia, joka on astevaihtelun tähänastisista syntyselityksistä vakuuttavin. Jorma Koivu-lehto ja Theo Vennemann ovat hiljattain (PBB,  Pauls und Btaunes Beiträge, 118, 1996) kehitelleet Postin mallia edelleen,mikä käy samalla esimerkkinä siitä, ettemme ole pelkästään lainasanatutkijoita. "

HM: ... vaan myös huijareita...


" ... Tässä yhteydessä moitimme Wiikiä lukijoita harhaanjohtavista lainauksista. Hän kirjoittaa meistä:

"Kirjoittajat ovat oikeassa sanoessaan, että "Wiikin selitys poikkeaa täysin indoeuro-peistien ja germanistien perinteisestä kannasta". Miksi kirjoittajat eivät edes yritä kumota selitystäni muulla kuin sillä, että se on uusi?" ( TT 1/1998 s. 41.).

Koko virkkeemme kuului kuitenkin seuraavasti: "Wiikin selitys poikkeaa täysin indo-europeistien ja germanistien perinteisestä kannasta, mitä hän syystä tai toisesta ei vaivaudu mainitsemaan." (TT 8/1997 s. 49.) Edellisellä me emme siis edes pyrkineet kumoamaan hänen selitystään vaan kritisoimaan hänen tapaansa jättää kertomatta se, milloin jokin ajatus on indoeuropeistien ja germanistien yleisesti hyväksymä ja milloin taas vain hänen omansa eikä kenenkään muun. "

 

HM: POSTI, KALLIO, KOIVULEHTO JA PARPOLA EIVÄT JUMALAUTA SAATANA PARKELE WITTU OLE "KAIKKI MAAILMAN INDOEUROPEISTIT"!!!

 


" ... 4. Klusiilien ääntymäpaikat


Germaanisista klusiileista Wiik toteaa, että "ääntymäpaikkojen lukumäärä pienenee uralilais- / suomalais-ugrilais-tyyppiseksi" ( TT 1/1998 s. 41). Silti ainakin toistaiseksi kantagermaaniin yleensä rekonstruoidaan labiovelaarit, joita ei hyvällä tahdollakaan voi pitää uralilaistyyppisinä.


6.-7. Klusiilien ääntymätavat


Kantaindoeurooppalaisten klusiilien ääntymätavoista Wiik kirjoittaa: "Kirjoittajat eivät hyväksy ajatustani, että pidän kantaindoeuroopan soinnittomia klusiileja (esim. klusii- lia /t/) foneettiselta laadultaan voimakkaasti äännettynä eli aspiraation (oik. myös frikaation) sisältävinä. Mutta juuri esittämälläni tavalla asia on germaanisissa kielissä nykyäänkin..." (TT 1/1998 s. 42).

Me emme todellakaan hyväksy Wiikin ajatusta,joka - juuri tätä korostamme aivan eri-tyisesti - on ja pysyykin pelkkänä ajatuksena niin kauan kuin hän ei pysty esittämään minkäänlaisia todisteita väitteensä tueksi. Se,että nykygermaanisissa kielissä tilanne on tämä, ei ole mikään todiste, sillä niiden soinnittomat klusiilit palautuvat kantaindo-euroopan soinnillisiin klusiileihin. Kyse on siis pelkästä paralleelista, joka todistaa ainoastaan sen, ettei Wiikin ajatus ole aivan mahdoton. Silti ilman todisteita väitteen todennäköisyys pysyy erittäin pienenä.

Indoeuropeistien ja germanistien rekonstruktioita ei todista vääriksi pelkästään se, että niiden pohjalta ei esim. germaanista äänteensiirrosta voi selittää uralilaiseksi substraatiksi. Muutenhan voitaisiin selittää mikä tahansa äänteenmuutos missä tahansa kielessä miksi tahansa vaikutukseksi!

8.-9. Regressiiviset etäassimilaatiot


Regressiiviset etäassimilaatiot eli umlautin ja murtumisen Wiik pyrkii selittämään "seuraukseksi uralilaisten konsonanttien liudentumisesta" (TT 1/1998 s. 42). Wiik siis olettaa kantagermaaniin liudennuskorrelaatiota, mikä on täydellisessä ristiriidassa Postin teorian kanssa.Viimeksi mainitun vakuuttavimpiin selityksiin kuuluu se,että liu-dennuskorrelaation hävitti itämerensuomesta sellainen germaaninen superstraatti-kieli, josta kaikenlainen liudennus puuttui täysin. Muutenkaan Wiik ei esitä minkään-laista faktaevidenssiä oletuksensa tueksi vaan tyytyy taas kehäpäätelmään, jonka mukaan germaaninen liudennus todistaa uralilaisen substraatin ja päinvastoin.

Koska umlautia ja murtumista ei ilmene sen enempää gootissa kuin riimuskandinaa-vissakaan, Wiik joutuu jälleen vetoamaan siihen, että vaikka ne fonologistuivat vasta historiallisena aikana, ne olivat "foneettisena ilmiönä olemassa jo paljon aikaisem-min" (TT 1/1998 s. 43). Mekin toistamme samaa kysymystä: missä ovat todisteet? Hänen väitteensä ovat siis tässäkin perusteetonta ad hoc -spekulaatiota.Tällä kertaa todistaminen olisi helpommin sanottu kuin tehty. On näet pikemminkin päinvastoin osoitettavissa, ettei sen enempää umlautia kuin murtumistakaan esiintynyt kantagermaanissa edes foneettisena piirteenä.

Tämän todistavat itämerensuomen germaaniset lainasanat,joissa kyseisistä muutok-sista ei näy jälkeäkään (esim.hartia,joka kantasuomalaisia äänteenmuutoksia >*h ja *ti > *si nuorempana on hyvin myöhäinen).Näin ollen ne eivät olleet kantagermaa- nissa edes "idullaan", sillä lainakontakteissa ei omilla foneemeilla korvata foneemeja vaan allofoneja. Umlaut ja murtuminen ovat siis liian myöhäisiä niin foneettisina kuin fonologisinakin piirteinä ollakseen uralilaista substraattia.


10.-11. Ei-korkeiden takavokaalien yhteenlankeaminen


Wiik väittää,että "uralilaiset käyttivät indoeurooppalaista kieltä puhuessaan vokaalin- laatua å sekä pitkissä että lyhyissä vokaaleissa" (TT 1/1998 s. 43). Me taas väitäm-me, että uralilaiset säilyttivät indoeurooppalaista kieltä puhuessaan vokaalinlaatujen a ja o opposition. Wiik ei esitä todisteita, me esitämme. Täsmälleen näin tapahtui myös yksittäisten sanojen tapauksessa: kun kantauraliin lainattiin kantaindoeuroop-palaisia sanoja, indoeurooppalainen *o korvattiin uralilaisella *o:lla, indoeurooppalainen *a taas uralilaisella *a:lla. "

HM: Kantauraliin vaan ei ole lainattu kantaindoeurooppalaisia sanoja, vaan sellainen on tapahtunut myöhempiin uralilaisiin kielimuotoihin.

 

" ... Kuriositeettina mainittakoon, että vaikka Wiik puhuu germaanin ja baltoslaavin muodostamista "pohjoisindoeurooppalaisista kielistä", juuri lyhyiden vokaalien *a ja *o yhteenlankeaminen on ainoa nämä haarat yhdistävä äänteenmuutos. Itse asiassa sekin on baltoslaavissa myöhempi kuin ns.Winterin laki (=mediaa edeltävän vokaalin piteneminen), jota puolestaan germaanista ei tunneta ollenkaan. Näin ollen "pohjois- indoeuroopan" oletukselle ei ole äänteellisiä perusteita. Muutenkin on mahdotonta, että näihin typologisesti erilaisiin tytärkieliin olisi vaikuttanut yksi ja sama uralilainen substraattikieli, kuten Wiikin malli edellyttää.

Lopuksi Wiik päättää vastineensa esittämällä omia käsityksiään siitä, miksi hänen näkemyksensä eroavat niin ratkaisevasti omistamme. Hän on epäilemättä oikeassa todetessaan,että "selvin ero koskee aikaa" (TT1/1998). Edellä olemme jo osoittaneet hänen liioitellun varhaisten ajoitustensa perustuvan ad hoc -oletukseen äänteen-muutosten "idullaan" olemisesta.Missään tapauksessa hänen ajoituksensa eivät tule saamaan indoeuropeistien ja germanistien yleistä hyväksyntää.

Muutenkin on helppo ennustaa Wiikin selityksille lyhyttä ikää indoeuropeistien ja ger-manistien keskuudessa. Vertailukohtana käy Theo Vennemannin hypoteesi kanta-germaanin baskilaisesta substraatista, joka on saanut ankaraa kritiikkiä siitä huoli-matta, että hänen evidenssinsä on painavampaa kuin Wiikin. Ennen kaikkea monet kollegamme tulevat kummastelemaan sitä, että joku voi kuvitella tieteenalojemme "perinteisiä käsityksiä" niin heikosti perustelluiksi, että niitä voisi kumota pelkin ad hoc -oletuksin ja niiden ympärille kyhätyin kehäpäätelmin. Kun Wiikin mielestä mei-dän muodostamamme "kirjoittajakolmikko on haluton ottamaan huomioon foneettista todellisuutta" (TT 1/1998 s. 44), meidän mielestämme hän on haluton ottamaan huomioon indoeuropeistista ja germanistista todellisuutta.

Wiikin mukaan meiltä "jää metodien yksipuolisuuden takia näkemättä "kolikon toinen puoli" eli mm. se foneettinen vaikutus, joka on jäänyt suomalais-ugrilaisista kielistä indoeurooppalaisiin" (TT 1/1998 s. 44). Jokainen voi päätellä itse, pitääkö tämä paik-kaansa. Sen sijaan Wiikin omia metodeja voi syystä pitää epäkriittisinä: vastaavan-laisin perustein voisi helposti nähdä uralilaista substraattia monissa muissakin maailman kielissä.

Jo Wiikin lähtöasetelma on kyseenalainen: hänhän yrittää selittää kaikki germaaniset äänteenmuutokset uralilaiseksi substraatiksi. Voidaanko tästä lähtöasetelmasta pää-tyä muuhun lopputulokseen kuin haluttuun? Tieteellisesti uskottavampaa olisi tutkia aihetta kolmessa osassa:

1. Mitkä germaanisista äänteenmuutoksista voivat olla substraattipiirteitä?

2. Mitä nämä substraattipiirteet kertovat substraattikielen äännerakenteesta?

3. Vastaako substraattikielen äännerakenne uralilaista äännerakennetta? Meistä Petri Kallio on näin menetellyt ja havainnut vastauksen viimeiseen kysymykseen kielteiseksi (ks. SUSA 87).

Olemme tässä kirjoituksessamme keskittyneet foneettiseen evidenssiin lähinnä siksi, että Wiik teki samoin omassaan. Täytyy kuitenkin muistaa, ettei germaaniin vaikutta-neen substraattikielen uralilaisuutta voi todistaa eikä kumota pelkällä fonetiikalla.

Aina täytyy näet ottaa huomioon se, että on saattanut olla olemassa foneettisesti epäuralilaisia mutta geneettisesti uralilaisia kieliä - ja päinvastoin. Tästä syystä nos-tamme leksikaalisen evidenssin foneettisen yläpuolelle,sillä lainasanoista voidaan ai-na päätellä lainanantajakielen geneettinen identiteetti. Koska esim. kantagermaaniin lainatut substraattisanat eivät ole uralilaisia, se myös todistaa, että kantagermaaniin vaikuttanut substraattikieli ei ollut uralilainen.

Meidän osaltamme kysymys kantagermaanin uralilaisesta substraatista on tältä erää loppuunkäsitelty.


FM Petri Kallio, Suomen Akatemian tutkija
FT Jorma Koivulehto, Helsingin yliopiston germaanisen filologian emeritusprofessori
FT Asko Parpola, Helsingin yliopiston indologian henkilök. ylim. professori.

 

***

https://journal.fi/virittaja/article/download/33708/8648/26728

" Virittäjä 181 Paavo Ravila

Kantakieli kielihistorian peruskäsitteenä

Henkitieteiden olemuksen mukaisesti niiden varsinainen perusmetodi on luonteel-taan historiallinen,sillä sellaisia säännönmukaisuuksia,joiden varaan ennustamiseen pyrkivät luonnontieteet rakentavat, ei niiden piirissä tunneta.

Kielitieteeseen sovellettuna tämä väite ei kuitenkaan merkitse sitä, että kieltä, ihmi-sen merkillisintä ja tehokkainta välinettä,ei voisi ja saisi tarkastella kiinnittämättä aina huomiota sen historiaan. Kielet ovat omalaatuisia järjestelmiä ja niiden ajan virrasta abstrahoitujen struktuurien ja osien funktioiden kaikinpuolinen selvittäminen on ensiarvoisen tärkeä tieteellinen tehtävä.

Kielihistoria tarjoaa kuitenkin jatkuvasti kielitieteen keskeisen mielenkiinnon kohteek- si loputtoman määrän konkreettisia tutkimustehtäviä, joiden unohtaminen merkitsisi samaa kuin että vapaaehtoisesti luopuisimme siitä kiihokkeesta, minkä kielen arvoi-tus älylliselle uteliaisuudellemme tarjoaa. Mutta vaikka kielihistoria onkin tässä suh-teessa hyvin puolustanut asemaansa, se on sen sijaan nykyaikaisessa periaatekes-kustelussa jäänyt pahasti syrjään. Kielihistoriallisen tutkimuksen vaarana näyttääkin olevan, että se helposti supistaa harrastuksen alan pienimpään mahdolliseen ja vie-roksuu kaikkea teoreettista ja filosofista pohdiskelua.Toisaalta se kuitenkin vapauttaa ihmishengen siitä skolastiikasta, joka vaanii kaikkea historiaavastustavaa ja hedelmättömiä määritelmiä ja luokitteluja suosivaa asennoitumista.

Se teoreettinen pohja,jolle kielihistoriallinen tutkimus huomattavaksi osaksi rakentaa, ei ole niin luja,ettei se vaatisi jatkuvaa tarkkailua.Niinpä itse historian käsite,jota kieli- historiallisessa tutkimuksessa taajaan käytetään tai ainakin edellytetään,on monessa suhteessa epäselvä. En tarkoita tässä tuttua dualismia, joka on kaikkialla vastassa, kun käytämme historia sanaa. Vaikka puhuessamme äännehistoriasta ja yleensäkin kielihistoriasta tavallisesti tarkoitamme niitä käsityksiä, joita tutkimuksen tuloksina on esitetty tai pyritään esittämään, niin emme kielentutkimuksessakaan voi rajoittaa his-torian käsitettä pelkästään tällaiseen subjektiiviseen aspektiin.Itse menneisyys sellai- senaan on kuitenkin se kohde,jonka perille yritämme päästä. Mutta juuri tässä objek- tiivisessa, siis itse varsinaisia tapahtumia tarkoittavassa mielessä,historia on tietees-sämme erittäin epämääräinen käsite. Näin on laita erityisesti juuri suomalais-ugrilai-sessa tutkimuksessa, jossa kaikki historialliset lähteet ovat hyvin nuoria, vain muutaman sadan vuoden takaisia.

182 Paavo Ravila
 

Johtopäätöksemme nojautuvat siihen aksiomiin, että kaikki kielet saavat kiittää ole-massaolostaan katkeamatonta perinnettä,joka vie mittaamattomien aikaetäisyyksien taakse ja että menneisyys muodossa tai toisessa elää niissä kaikissa. Tavallisesti joudumme kutsumaan historiaksi sellaista,mikä ei ankarassa mielessä käsitettyä objektiivista historiaa olekaan.Puhumme myöhäiskantasuomesta, suomalais-ugrilai-sesta kantakielestä jne. useinkaan muistamatta, että nämä ajat ja aikakaudet ovat erinomaisen epämääräisiä, vieläpä niin epämääräisiä, ettei meillä ole oikeutta hämmästellä, vaikka jotkut tutkijat suhtautuisivat niihin suorastaan kielteisesti.

Eihän kukaan ole pystynyt todistamaan, että esim. myöhäiskantasuomi olisi ollut ole-massa varsinaisena historiallisena todellisuutena,varhaisemmista kantakielen asteis-ta puhumattakaan.Nehän ovat kaikki loppujen lopuksi eräänlaisia teoreettisia selitys- perusteita, joiden avulla voimme mahdollisimman yksinkertaisella tavalla kuvata ja selittää havaittavissa olevan nykyisen todellisuuden moninaisuutta ja sen syntyä. Mutta jokainen käytännön tutkija tietää omasta kokemuksestaan, että edes likimainkaan täydellistä selitysperustetta ne eivät ole voineet antaa.

On huomautettu siitä, että tieteemme kulmakivenä oleva, rekonstruktioihin pyrkivä vertaileminen edellyttää yhtenäisen kantakielen käsitettä. Muutenhan emme pääse täsmällisiin tuloksiin. Jos näet vertailussamme joudumme johtamaan käsityksemme mukaan yhteen kuuluvat muodot kahdesta tai useammasta lähtömuodosta, se mer-kitsee itse asiassa, että epäsuorasti tunnustamme todetun moninaisuuden yhä edel-leen jäävän arvoitukseksi. Jokainen tietysti ymmärtää nykyään, että kantakielessä, olipa se mikä tahansa, on ollut murteita niin kuin kaikissa tunnetuissa kielissä. Mutta siitä huolimatta tämä selviö on tieteellistä ankaruutta tavoittelevalle tutkimukselle vai-kea kompastuskivi. Erityisen vaikea tämä kompastuskivi on silloin, kun kantakielen rekonstruktiota pidetään historiallisen tutkimuksen tärkeimpänä tavoitteena.

Leskienin ajoista lähtien on jatkuvasti toistettu, että mitään sovittamatonta ristiriitaa ei ole Schleicherin sukupuuteorian ja Schmidtin aaltoteorian välillä, josta Leskien käytti oikeastaan asianmukaisempaa siirtymäteoria (»Ubergangstheorie») -nimitystä. Mutta käytännön kielihistorioitsijaa ei auta sanottavastikaan se, että hän tietää, mitkä ne periaatteet ovat, joiden mukaan kielten differentioituminen pääasiallisesti tapah-tuu, jollei hän pysty niitä vakuuttavasti soveltamaan konkreettisiin yksityistapauksiin. Muussa tapauksessa ristiriita jää pysymään. Vaikka voidaankin pitää varmana, että jokin oletettu kantakieli on ollut tunnettujen kielten tapaan eräänlainen kontinuum, jossa kaikkia osia yhdistävien piirteiden ohessa on ollut sellaisia, jotka ovat olleet yh-teisiä vain eräille toisiaan lähellä oleville osille, niin ei tästä voi vielä tehdä sitä johto-päätöstä, että murteiden jatkuvakin differentioituminen kohti itsenäisiä kielimuotoja olisi tapahtunut juuri aaltoteorian mukaisesti, ts. niin että kontinuumiin olisi muodos-tunut selviä rajoja lukuisien siirtymämurteiden hautaannuttua voimakkaammiksi käyneiden naapurimurteiden alle.


Kantakieli kielihistorian peruskäsitteenä 183

Historia on voinut pirstoa kielialueen hyvinkin oikullisestä ja usein hyvin nopeastikin sekä tuoda toistensa naapuruuteen alkuaan varsin etäällä olleita murteita. Aalto- ja sukupuuteoria kiinnittävät kyllä tutkijan huomion erilaisiin mahdollisuuksiin, mutta niistä voi tulla myös Skylla ja Kharybdis. Yhtenäisen kantakielen edellyttäminen antaa vertailulle metodista lujuutta. Mutta sillä suunnalla vaanii myös pingottunut kaavamaisuus ja väkivaltaisten selitysten houkutus.

Jos taas kevyesti viittaamme siihen, että aina kun emme pysty yhtenäistä kantamuo-toa rekonstruoimaan,kysymyksessä on aaltoteorian mukainen kantakielen murteiden moninaisuus, se merkitsee metodisen otteen höltymistä ja liikkumatilaa kahlehtimat-tomalle mielikuvitukselle. Periaatteellisesti on käsittääkseni tärkeätä todeta, että mitä läheisempi operaatioidemme kohteena oleva kantakieli ajallisesti on, sitä helpommin sen kesto on rajoitettavissa sekä menneeseen että nykyiseen päin. Niinpä esim. myöhäiskantasuomi voidaan rajoittaa tiettyjen äänteenmuutosten väliin,ja kaikki mitä siitä kykenemme todennäköisyyspäätelmien nojalla väittämään, on varmaan myös lähellä historiallista todellisuutta. Mitä etäisemmästä kantakielestä on kysymys, sitä epämääräisemmiksi käyvät rajat kaikkiin suuntiin ja sitä pitemmäksi kysymyksessä olevan periodin todennäköinen kesto.Rekonstruktioitamme uhkaa aina anakronismin vaara. Voi sanoa, että kantakielen käsitteen arvo on kääntäen verrannollisessa suhteessa aikaan: mitä etäisempi kantakieli on, sitä vähäisempi sen tieteellinen (ja nimenomaan operationaalinen) arvo on.

Ei suinkaan johdu yksinomaan tutkimuksen tasosta, vaan itse asioidenkin luonnosta, että mahdollisuudet soveltaa sukupuuteoriaa j a aaltoteoriaa ovat erilaiset, kun ovat kysymyksessä toisaalta itämerensuomalaisten kielten kokonaisuus, joka siis on var-sin läheisten sukukielten muodostama, ja toisaalta suomalais-ugrilaiset tai uralilaiset kielet, joiden oletettu alkuyhteys on vietävä monen tuhannen vuoden taakse. Mikään sukupuupiirros ei anna oikeaa kuvaa nykyisten itämerensuomalaisten kielten keski-näisistä suhteista. Suoranaisena kantakielen jatkajana ei voi pitää ainuttakaan niistä. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän moninaisten murresekaannusten tulosta.

Tutkimuksen on useissa tapauksissa onnistunut kielimaantieteellisten menetelmien avulla valaista tapahtunutta kehitystä, ja varmaan tällä tiellä aineksen kasvaessa ja tieteen edistyessä päästään vielä pitkälle eteenpäin. Vaikeudet ovat kuitenkin erittäin suuret. Niin selvää kuin esim. onkin, että pohjois- ja eteläviro muodostavat niin lähei-sen yhteyden, että niiden tieteellinen käsittely voidaan luontevasti suorittaa yhdessä, ei t ämä vielä merkitse sitä, että ne todella olisivat ilman muuta johdettavissa yhteisestä kantavirosta.

184 Paavo Ravila


Etelävirossa on näet eräitä piirteitä, jotka viittaavat vanhempaankin aikaan kuin myö-häiskantasuomeen. Muistettakoon merkillistä seikkaa, että eteläviro ainoana itäme-rensuomalaisten kielten joukossa tekee eron alkuperäisten kt ja st yhtymien käsitte-lyssä kaikkien muiden edellyttäessä myöhäiskantasuomalaista hl yhtymää kummas-sakin tapauksessa. Jotakin peräti vanhaa on siis etelävirossa voinut säilyä, vaikka sitten varsinainen virolaisuus onkin peittänyt suurimman osan allensa.

Aivan selvää on,että nykyiset merilappalaismurteet on luettava ruijanlappiin, siksi il-meisiä ovat kaikki yhtäläisyydet. Vain joitakin vähäisiä poikkeamia esiintyy, mutta ne ovatkin senlaatuisia, että merilappalaisten murteiden selittäminen kantaruijanlapin suoranaisiksi jatkajiksi ei ole mahdollista. Kuten on osoitettu, on syytä liittää merilap-palaiset murteet niiden alkuperää ajatellen lähemmäksi itälappalaisia murteita.

Juuri eteläviro ja merilappalaismurteet ovat mielestäni erinomaisen valaisevia esi-merkkejä siitä, miten alkujuuriltaan verrattain kaukaiset murteet voivat siinä määrin menettää vanhoja erikoispiirteitään, että ne vain vaivoin erottuvat ympäristöstään. On ymmärrettävää, että kun jo suhteellisen lähellä menneisyydessä olosuhteet ovat olleet niin monimutkaiset ja kirjavat,että ylimalkaisenkaan esityksen laatiminen esim. myöhäiskantasuomen murteista ei voi nousta arveluja pätevämmälle tasolle, asiain tila tulee suorastaan toivottomaksi, kun siirrymme etäisiin aikoihin.

Tehkäämme pieni ajatuskoe. Kuvitelkaamme, että nykyisistä itämerensuomalaisista kielistä vain eteläviroja äänisvepsä olisivat säilyneet jälkimaailman tietoon, ja lisäksi esim. etelälappi lapin kielen laajasta perheestä. Verratessaan näitä kieliä toisiinsa
tutkija ei voi tulla muuhun tulokseen, kuin että ne palautuvat kaikki yhteiseen kanta- kieleen, mutta kuitenkin niin, että etelälappi on eronnut aikaisemmin, viron ja vepsän muodostaessa tämän jälkeen vielä suhteellisen kauan eheän yhtenäisyyden. Tutkija piirtäisi käsitystensä mukaisesti sukupuun,joka osoittaisi haarautumisen kronologian. Mitä tällaisesta kuvasta olisi sanottava,jos vertaamme sitä tosiasiallisesti käytettävis- sämme oleviin tietoihin? Virheelliseksi sitä ei voi väittää. Sen sijaan monilukuisten yksityiskohtien tulkitseminen muodostuisi peräti toisenlaiseksi kuin meidän nykyinen kuvamme edellyttää.

Tällaisilla ajatuskokeilla ei ole tietenkään mitään varsinaista käytännöllistä arvoa, mutta fennougristiikan alalla työskentelevä komparatisti voi saada niistä paljon miet-timisen aihetta. Kuvamme siitä prosessista, jonka tuloksena uralilainen kantakieli on vähitellen differentioitunut nykyisiksi suomalais-ugrilaisiksi ja samojedilaiskieliksi, ei koskaan voi tulla yksityiskohtaisen selväksi. Se jää kaavamaiseksi, vaille todellisen historian värikylläisyyttä ja oikullisuutta. Mutta voimme luottaa siihen, että ankara, kriitillinen ja mahdollisimman perusteellinen vertailu sittenkin pystyy valaisemaan tapahtunutta joiltakin olennaisilta osilta.

Kantakieli kielihistorian peruskäsitteenä 185

Kun puhutaan Schleicherin sukupuu- ja Schmidtin aaltoteoriasta, on mielestäni ai-van liian usein unohdettu eräs kolmaskin näkökohta, jota erityisesti A. Meillet on sel-vitellyt j a joka ilmeisesti on yhtä tärkeä. Se on konvergenssin, samanlaisiin tuloksiin johtavan rinnakkaiskehityksen periaate.Se tosin on omansa yhä enemmän hämmen- tämään ja saattamaan kielihistorioitsijan uusiin vaikeuksiin, mutta sen syrjiminen merkitsee ehdottomasti yksipuolista asennoitumista.
-
Jos toteamme esim.suomesta ja lapista sellaisen ilmiön, jota ei tavata muissa suo-malais-ugrilaisissa kielissä ja jota hyvillä perusteilla on syytä pitää vain näille kielille kuuluvana uudismuodosteena, innovaationa, niin sen selittäminen on mahdollista periaatteessa ainakin kolmella tavalla.

Ensinnäkin voimme palauttaa sen suomen ja lapin yhteiseen kantakieleen, mikä tietysti on varsinaisen sukupuuteorian mukainen selitys.

Kielimaantieteen opetuksista, jotka muuten asiallisesti täydentävät Schmidtin aaltoteoriaa, tiedämme, että jokin ilmiö saattaa levitä kielimuodosta toiseen, vaikka differentioituminen olisi muuten ennättänyt jo sangen pitkälle. Tässä tapauksessa puhumme mielellämme lainasta.

Mutta on vielä kolmaskin mahdollisuus, sillä samantapaisten edellytysten vallitessa voidaan päätyä eri tahoilla samanlaisiin tuloksiin. Meillet sanoo,että kielen differenti-oituessa saattaa,jos kielen tyyppi ei muutu,rinnakkaiskehitys viedä vieläpä aineellisia yksityiskohtia myöten samanlaisiin tuloksiin.

Ajatelkaamme sellaista ilmiötä kuin astevaihtelu, joka on hyvin samanalainen lapis-sa ja suomessa, vaikka selviä erojakin on. Jollei se ole uralilaista perua, niin se on suomalais-lappalainen innovaatio.Se on siinä tapauksessa voinut kehittyä jo suoma- lais-lappalaisen kantakielen aikana, jolloin murteiden differentioituminen ei ollut vielä ennättänyt sanottavan pitkälle.

Mutta se on tietysti voinut syntyä vasta sen jälkeen, kun lapista ja suomesta oli kehit-tynyt toisistaan selvästi poikkeavia kieliä. Tässä tapauksessa se tietysti voisi olla lai-naa.Se olisi alun perin syntynyt jommassakummassa kielimuodossa ja sitten kulkeu- tunut kielialueelta toiselle. Mutta se voi olla myös rinnakkaiskehityksen tulosta. Samanlaisista edellytyksistä lähtien on kummallakin taholla voitu itsenäisesti päätyä astevaihteluun, jota hyvin voisi pitää samanlaisten painotussuhteiden seurauksena.

Konvergenssin mahdollisuutta ei mitenkään voi tässä tapauksessakaan ennalta kiel-tää. Mutta periaatteiden ristiaallokossa on asioita tarkastettava tapaus tapaukselta, sillä periaatteet sinänsä eivät anna meille ratkaisua.Haluaisin tässä yhteydessä poh- tia erityisesti eräitä konkreettisia tapauksia, jotka mielestäni ovat omansa luomaan valaisua yllä esitettyyn.

Suomalais-ugrilaisessa kieliperheessä muodostavat tseremissi, mordva, suomi ja lappi kokonaisuuden, joka monessa suhteessa erottuu muista suornalais-ugrilaisista kielistä. Kun eräät näitä kieliä yhdistävät muoto-opin ilmiöt ovat senlaatuisia,että niitä ei tavata muissa suomalais-ugrilaisissa kielissä, ja kun ne vaikuttavat kantasuoma-lais-ugrilaisen ajan jälkeen syntyneiltä, siis innovaatioilta, lienee aihetta puhua näiden kielten yhteisestä kannasta.

186 Paavo Ravila


Lappi ja suomi osoittavat kuitenkin tämän lisäksi niin monia yhteisiä piirteitä, että näyttää sitä paitsi välttämättömältä puhua erityisestä suomalais-lappalaisesta kan-takielestä. Tämä ajatus ei ole kuitenkaan kaikkien tutkijoiden hyväksymä, sillä käsi-tykset lapin kielen asemasta ovat aikojen kuluessa poikenneet jyrkästikin toisistaan. Omissa todisteluissani on keskeistä osaa näytellyt i-monikko. Kuten tunnetaan, on sekä lapissa että suomessa monikon obliikvisijoissa i-suffiksi, kun taas nominatiivi edellyttää aikaisempaa t:tä. Monikon obliikvisijojen perustana on ilmeisesti ollut ge-netiivi, joka lapissa yhä edelleen on ilman varsinaista kaasuspäätettä. En ole pitänyt mahdollisena johtaa mordvan ja tseremissin suhteita samanlaisesta kannasta, muis-ta suomalais-ugrilaisista kielistä puhumattakaan, joten olen käsittänyt i-suffiksilla muodostuneet monikon obliikvisijat suomalais-lappalaiseksi uudismuodosteeksi.

Tätä vastaan on huomautettu, että monikollinen i-suffiksi tavataan paitsi unkarissa myös erittäin selvästi samojedissa, jossa se sitä paitsi esiintyy myös absoluuttisessa deklinaatiossa. Näin ollen monikon i:n historia on palautettava jo uralilaiselle kaudelle.

On väitetty, että i-suffiksin kato mordvasta ja tseremissistä, ja tietysti muistakin suo-malais-ugrilaisista kielistä, on perin luonnollinen asia, koska i diftongin jälkikompo-nenttina on helposti kadonnut kielissä, joissa muutenkin on todettavissa vokalismin reduktioilmiöitä.

On sanottu,että tällaisen mahdollisuuden kieltäminen tietää itse asiassa historiallisen metodin ylösalaisin kääntämistä. Mitä kuitenkin nimenomaan mordvaan tulee, joka vokalismiltaan edustaa suomen ja lapin ohessa konservatiivisinta kantaa, ei ilman aivan erityisiä perusteita voi edellyttää i:n katoa. On näet olemassa aivan varmoja tapauksia, joissa on ollut i ja joissa se yhä edelleen on säilyneenä, esim. preteritissä kandin, vrt. preesens kandan (suomen kannoin ~ kannan).

Mordvassa ei monikon epämääräisessä taivutuksessa, siis varsinaisessa alkuperäis-essä deklinaatiossa, obliikvisijoja esiinnykään, vaan niiden sijasta käytetään vastaa-via yksikön kaasuksia. Vain nominatiivi ja sen kaltainen akkusatiivi tuntevat erityisen numerusmerkin, nim. vanhan t:n yhtäpitävästi suomen suhteiden kanssa.

Kun asettaa kaiken tämän uralilaisista kielistä tunnettujen tosiasioiden tarjoamaa taustaa vasten, jotka selvästi viittaavat siihen, että erityisesti obliikvisijoissa on moni-kon formaalinen ilmaiseminen myöhäsyntyistä, niin tuntuu perin vaikealta ajatella, että mordvan nykyiset suhteet olisivat pelkän mekaanisen ja sitä paitsi hyvin kyseenalaisen äänteenmuutoksen kautta kehittyneet suomen ja lapin edellyttämistä.

Tämä ei tietenkään merkitse sitä, että i-suffiksilla ei olisi voinut olla jo uralilaisessa kantakielessä jonkinlainen monikollisuutta osoittava tehtävä. On kokonaan hämärän peitossa, mikä tämä tehtävä siinä tapauksessa olisi ollut, sillä tosiasiallinen funktionaalinen yhtäläisyys rajoittuu vain suomeen ja lappiin.

Kantakieli kielihistorian peruskäsitteenä 187


Monikon merkitystehtävä ei ole niin erikoinen, ettei siihen olisi voitu päätyä monta eri tietä.Deminutiivisuffiksista on voinut kehittyä kollektiivisuffiksi ja siitä taas varsinainen monikon merkki. Rmnakkaiskehityksestä tarvitsee mainita vain ostjakkisamojedin -la suffiksin, esim. logala 'ketut'. Sama suffiksi kollektiivisuffiksin luonteisena monikon merkkinä tavataan ostjakissa ja tseremississä. Huvittavaa on,että suomen murteissa sama vanha deminutiivisuffiksi on saanut myöhäisen erikoiskehityksen tuloksena monikon merkin tehtävät,esim. talolaissa.Näissä tapauksissa on turvauduttu deminu- tiivimuotoihin, jotta yksikön ja monikon sijojen erottaminen olisi ollut mahdollista sen jälkeen kun painottoman tavun i-loppuisen diftongin jälkikomponentti katosi.

Suomalais-lappalaisessa kieliyhteisössä on i-monikon käyttö niin spesifiikkinen, ettei sitä tässä tehtävässä voi ilman erityisiä perusteita pitää suomalais-lappalaista kanta-kieltä vanhempana. Toisaalta taas pohjoissamojedilameti i-monikko on aivan oma-laatuisensa.Pelkällä i-suffiksilla muodostetaan monikon akkusatiiveja.Paljon on vielä jäljellä tehtävää,ennen kuin voidaan osoittaa tämä edes kantasamojedilaiseksi perin-nöksi. Ei ole nähdäkseni mitään väkinäistä siinä, että samojedin suhteita suomalais-lappalaisiin verratessamme viittaisimme konvergenssin prinsiippiin.

Suomalais-ugrilaisissa kielissä esiintyy erittäin runsaasti tapauksia, joita on pakko pi-tää rinnakkaiskehityksen tuloksina. Yhteiset edellytykset ovat olleet senlaatuisia, että tällainen on suorastaan odotuksenmukaista.Niinpä unkarin komparatiivia, suomalais-lappalaiseen muodosteeseen verrattuna, on kaikesta ilmeisestä yhtäläisyydestä huolimatta pidettävä rinnakkaiskehityksen tuloksena.

Suomen i-suffiksilla johtuneita ulkoisia paikallissijoja ei varsinaisen kaasussysteemin osana voi palauttaa suomalais-permiläiseen kauteen,vaikka sekä permiläiskielet että tleremissi osoittavat suomeen verrattuina varsin pitkälle meneviä yhtäläisyyksiä. Mikään ei voisi olla mielivaltaisempaa kuin edellyttää, että ne olisivat mordvasta ja lapista kadonneet. Rinnakkaiskehityksen mahdollisuus on kuitenkin aivan ilmeinen, kun kaikissa suomalaispermiläisen ryhmän kielissä on runsaasti paikallisuussuhteita ilmaisevia i-johtimisia adverbeja (esim. mordvan vasoldo 'kaukaa', lapin duobbeld 'tuolla' jne.), jotka helposti ovat voineet kehittyä varsinaisten paikallissijojen mallimuodosteiksi.

Konvergenssin prinsiippi merkitsee sitä, että omaksumme kriitillisen asenteen kanta-kielen rekonstruktioita kohtaan. Eri sukukielissä tavattavia yhtäläisiä muodosteita ei ole ilman muuta palautettava kantakieleen. Prinsiippimme varjelee kantakieltä muo-dostumasta sellaiseksi varastokammioksi, »laskettavaksi», johon kaikki ilman mutta työnnetään. Mutta sen tehtävänä ei tietysti ole yksinomaan pitää huolta siitä, että kantakieli pysyisi mahdollisimman köyhänä.

188 Paavo Ravila


Usein se joutuu edellyttämään kantakielessä esiintyneiden muodosteiden rinnak-kaista häviämistä eri sukukielistä. Niinpä on todennäköistä, että uralilainen kantakieli on tuntenut duaalin.Se on kuitenkin säilynyt vain kielialueen periferiassa, jossa usein muutenkin tavataan paljon vanhaa, kun taas useimmissa suomalais-ugrilaisissa kie-lissä tavattava kato on luettava näiden kielten erityiskehitykseen kuuluvaksi. Aivan samalla tavalla kuin konvergenssin periaate suhtautuu kriitillisesti nykykielissä tavat-tavaan yhtäpitävään moninaisuuteen, se ei ole valmis myöntämään alkuperäisen oikeutusta kaikelle havaittavalle yksinkertaisuudelle. Yksinkertainen on voinut syntyä moninaisuudesta j a moninainen yksinkertaisesta.

Vaikka kielellistä differentioitumista vallitsevat periaatteet ovatkin osittain ristiriitaisia ja siksi moninaisia, että etäisen kantakielen rekonstruoimista ei ole pidettävä vain käytännössä, vaan myös teoriassa mahdottomana tehtävänä, niin itse kantakielen käsitettä ne eivät tee tarpeettomaksi. Ilman sitä ei menestyksellinen kielihistorian tut-kimus voi tulla toimeen. Se rajoittaa tarkasti sen alueen, johon geneettis-historiallista vertailua voidaan soveltaa.

Kaikkiin kieliin tunkeutuu aina paljon uutta ainesta. Sanasto saa erittäin helposti toi-sen luonteen, äänneasu muuttuu, vieläpä kielen tyyppikin voi muuttua, vaikka se on harvinaista. Muoto-opillisiakin aineksia voi kulkeutua vieraista kielistä ja varsin usein läheisistä sukukielistä. Mutta voimme siitä huolimatta turvallisin mielin puhua yhtei-seen kantakieleen palautumisesta, niin kauan kuin voimme todeta riittävää morfolo-gista yhtäläisyyttä kahden tai useamman kielen välillä. Emme tietenkään voi sanoa, kuinka paljon tällaista yhtäläisyyttä tarvitaan. Mikään kvantitatiivinen metodi ei voi tulla kysymykseen, ei edes siihen tapaan kuin ns. glottokronologia viime aikoina on ajatellut.

Tiedämme kuitenkin,että eräänlainen evidenssi on saavutettavissa. Tästähän on sel-vänä todistuksena se, että maailman kielten genealogisessa ryhmittelyssä on päästy varsin huomattavaan yksimielisyyteen.Erimielisyyttä esiintyy vain silloin,kun on kysy- mys siitä, voidaanko edellyttää tähän mennessä suurin piirtein yksimielisesti oletettu-jen kantakielten palautuvan vielä etäisempiin,esim. urali-altailaiseen tai indo-euroop- palais-seemiläiseen kantakieleen.Vaikka toisaalta onkin selvää,että niin sanoaksem- me kiistattomien kantakielien takana on vielä paljon varhaisempia ja etäisempiä, niin loputtomiin ei ole edes mielikuvituksessa aihetta jatkaa sukupuun piirtämistä. Totesin jo edellä, että mitä etäisempi kantakieli on, sitä vähäisempi on sen tieteellinen arvo.

Vertailtavaa ainesta ei ole kenties kuin nimeksi. Mutta on myös ajateltavissa, että ihmiskielen kehityksessä varsinainen morfologinen systeemi on kerran ollut perin alkeellinen, niin ettei ehkä sanajärjestyksen ja painotuksen lisäksi mitään varsinaisia formaalisia keinoja ole esiintynytkään. On edelleen hyvin ajateltavissa, että tällöinkin oli olemassa suuri joukko erilaisia kieliä. Ne erosivat toisistaan kuitenkin ensi sijassa vain sanavarastonsa j a äänneasunsa puolesta.

Tällaisissa oloissa ei mikään voi olla helpompaa kuin toistensa naapuruuteen joutu-neiden kielten sekaantuminen. Tämmöisiin aikoihin, jos todella sellaista voidaan pä-tevillä syillä olettaa, ei kantakielen käsitettä voi soveltaa. Kantakielen käsite on näet kiinteästi liittynyt suhteellisen kehittyneisiin morfologisiin systeemeihin, jotka eivät ai-noastaan osoita rakenteellista samanlaisuutta,vaan myös aineellisten yksityiskohtien säännönmukaista vastaavuutta. Vain tällaisessa yhteydessä kantakieli pysyy puhtaasti kielitieteellisenä käsitteenä, jona sen tuleekin pysyä.

250px-PaavoRavila.jpg


PAAVO RAVILA
Die Ursprache als Grundbegriff der Sprachgeschichte
Das Artikel ist auf deutsch im Journal de la Societe Finno-ougrienne 60 (1958) erschienen.

Ravi-Paavon juttu on hyvä.