https://docplayer.fi/7334122-Haat-jorma-koivulehto.html

490 JORMA KOIVULEHTO

Häät

Avioliiton solmimisen ympärille rakentuvaa juhlaa nimitetään suomessa sanalla häät. Vaikka kyseessä on keskeinen juhlatermi, sen alkuperä on jäänyt hämärän peittoon (ks.SKES,SSA).Sanaa käytetään itsenäisenä vain monikossa,kuten yleensä muitakin vastaavanlaisten juhlien tai pitojen nimiä: hautajaiset, ristiäiset, peijaiset, juomingit, pidot,kestit, kemut,kekkerit. Murteissa sana on yleissuomalainen (SMS IV: 535 – 536), ja sen levikki ulottuu lisäksi inkeroiseen (hüjaD, tieto Hevaan murrealu-eelta: ImS: 84) ja karjalan kieleen: (Kiestinki,Uhtua, Vuokkiniemi, Jyskyjärvi, Paana-järvi, Korpiselkä, Suojärvi,Suistamo) heät,hiät ’häät’,(Suistamo) kondien hiät ’karhun- peijaiset’; esiintymiä on saatu lisäksi Tverin karjalasta (KKS I: 247). Sana on lainattu myös saameen, jossa sen levikki ulottuu eteläsaamesta inarinsaameen: (pohjoissaamen) head-ja-, mon. heajat ’häät, juhlat’ (SSS: 213; SSA: 213).

Hieman toisenlaisessa äänneasussa sanalla on vastine etelävirossa. Wiedemann (s. 66) mainitsee etelävirolaiseksi merkityn muodon hähk, gen. hähi, hähki minema ’zur Hochzeit gehen’, ’mennä häihin’. Albert (Andrus) Saaresten (1924:133) mukaan mo- nikon nominatiivi hähä ’häät’ esiintyy eteläviron kaakkoisimmassa osassa ja sen kie-lisaarekkeissa, ja saman tekijän EKMS antaa lisää esimerkkejä: mon.nom. hähad: hähä ’ (Setumaa, Kraasna, Lutsi): käisin hähis; lähme hähki kaema!; hakkame hähki minema; ma hakkan hähki tegema; kunas teil saavad h[ähä]d?; lisäksi hänellä on Koivan kielisaarekkeesta tieto ähjä’ ’häät’ (EKMS III:216).Väike murdesõnastik (VMS I: 744) esittää monikolliset asut (nominatiivi) hähä (hää, äiä), illatiivi ähki, inessiivi hähäh, häih, ähin, partitiivi äid) eteläviron pitäjistä Hargla, Vastseliina, (Setumaa) Leivu, Lutsi ja Kraasna — mutta merkille pantavaa on, että lisäksi on tieto myös Saarenmaalta (Kihelkonna). Wiedemannin antamasta asusta voisi päätellä sanan olleen i-vartalo, mutta Saaresten ja eritoten VMS:n murretiedot viittaavat eteläviron ä-vartaloon *hähkä, josta monikon nominatiivi siis on *hähäd =kirjakielen *hähad. Wiedemannin asu hähki olisi näin ollen tulkittava monikon illatiiviksi (näin Mägiste EEW I: 171) ja yksikön genetiivi hähi pelkästään teorioiduksi. Lienee kuitenkin myös mahdollista, että Wiedemannin esittämä i-vartalokin on ollut aikaisemmin olemassa, vaikka myöhemmin hävinnyt (tai muuntunut ä-vartaloksi?).

Näihin muotoihin on lisäksi epäröiden (ks. SKES,SSA) - mutta ilmeisen oikein, kuten tuonnempana perustelen - liitetty Saarenmaalta kirjattu vanha sana eias, mon. eiad, jonka Wiedemann selittää sanoilla »Schmaus, Begräbnisschmaus, Todtenopfer, Hochzeitschmaus», siis ’syömingit, hautajaispidot, uhri vainajille, hääpidot, hääjuhla’ (Wiedemann s. 86; EKMS II: 838–, EKMS III: 140, 227). Sanan-loppuinen -(a)s olisi siis sekundaari lisä, jollainen virossa usein esiintyy, etenkin lainasanoissa.

Näitä kolmea äänneasua - suomen, eteläviron ja Saarenmaan - on vaikeaa palaut-taa säännöllisten äännelakien mukaisesti yhteiseen kantasuomen asuun. Tämä yk-sistään viittaa jo siihen,että sana ei olekaan kantasuomalainen,saati vielä vanhempi, vaan suhteellisen myöhäinen tulokas.Se ei voi olla siis alkuunkaan sitä ikää kuin esi- merkiksi suomen pää (< sugr. *päne). Häiden nimitykset eivät yleensä - eivät kai mil-loinkaan - ole ikivanhoja perusvartaloita, eivät ainakaan ahtaassa merkityksessä ’hääjuhlat’ (vrt. tuonnempana peijas,peijaat: alaviite 4 s.494). Saksan Hochzeit ’häät’ tarkoitti aikaisemmin yleensä maallista tai kirkollista juhlaa (oik.’korkea aika’,vrt. ruot- sin högtid ’juhla’, aikaisemmin myös ’häät’), eikä se lekseeminä ulotu muinaisyläsak-san aikaa kauemmas taaksepäin ja lienee siten kristillinen termi. Vanhempi, germaa-niseen yhteisaikaan takautuva häitä merkitsevä sana on ruotsin bröllop = saksan (vanh.) Brautlauf (< germ. *brudi-hlaupa-), yhdyssana sekin, jonka alkuperäinen motivaatiomerkitys on ollut kai ’morsiamen vienti (sulhasen kotiin)’ (Seebold s. 133). Sama motivaatio on vanhalla itämerensuomalaisella häiden nimityksellä *saajat: »saajat» veivät eli »saivat» eli saattoivat morsiamen sulhasen kotiin (Kettunen 1920: 342); vrt.eteläviron saja, mon. sajad; saaja, saae, säe ’häät, hääkulkue’ (SKES: 934; Wiedemann s. 998; Saareste 1924:133), vepsän sai ’häät’ (Zaitseva ja Mullonen s. 494) jne.Sama motivaatio on edelleen liettuan sanalla (mon.) vestùves, kun taas lat-vian monikollinen termi kazas ’häät’ on lainattu liivin samaa merkitsevästä sanasta, jonka alkuperäinen asu on ollut yhdyssana *k5aza-gund < *kansakunta, kuten jo Thomsen on selvittänyt. Liivin sanan lainautumisen latviaan on selitetty johtuneen Riian vaikutuksesta: siellä alun perin asuneiden liiviläisten käyttämä sana tuntui lat-vialaisista hienommalta kuin heidän oma sanansa (mon.) vedıbas (Endzelıns teok-sessa Karulis I:396), joka niin ikään viittaa morsiamen vientiin (Fraenkel s.1211). Ve-näjän svad’ba ’häät’ taas on johdos sanasta svad ’kosiomies’ (Vasmer II: 585 – 586).

Jos tiettyjä eri kielten tai eri murteiden sanoja on syytä rinnastaa etymologisesti toisiinsa, vaikka niitä ei voi tarkkaan palauttaa yhteiseen kantamuotoon, on etymologiointiin seuraavat vaihtoehdot:

1) sana on eri tahoilla onomatopoeettis-deskriptiivistä lähtöä,

2) sana on lainautunut kielestä toiseen huomattavasti yhteisen kantakieliajan jälkeen, jolloin se voi olla joko a) omaperäistä lähtöä tai b) lainasana tai

3) sana on lainasana (superstraatti-, substraatti- tai adstraattilaina), joka on rinnak-kaisesti ja hieman eri tavoin omaksuttu eri kieliin/murteisiin. Ensimmäinen vaihtoehto on poissuljettu,koska tässä tapauksessa on nähdäkseni mahdotonta esittää järkevää selitystä sen pohjalta. Kaiken muun lisäksi: miksi uudella onomatopoeettis-deskriptii-vistä tietä syntyneellä sanalla olisi äännehahmo,joka kielessä esiintyy vain ikivan-hoilla perusvartaloilla kuten jää,pää,sää? 1 Jäljelle jäävät siis vaihtoehdot 2 ja 3. Kun omaperäistä etymologiaa ei löydy tai sitä on mahdoton järkevästi perustella, jäävät lopulta jäljelle vain vaihtoehdot 2b ja 3: sana on niiden mukaan lainasana. Häitä ja yleisemminkin juhlia merkitsevät sanat ovatkin usein lainalähtöisiä. Edellä mainittiin jo latvian liivistä peräisin oleva termi k5azas, ja lainaa (venäjästä) on myös karjalan svoatpa (KKS V:600) ja vepsän svad’ib,gen. svad’ban ’häät’ (Zaitseva ja Mullonen s. 531). Muinaisskandinaavinen laina on muinaisenglannin bröyd-hlop ’häät’ (Seebold s. 133). Suomen juhla on vanha germaaninen laina, samasta sanasta, josta myöhemmin lainattiin joulu (juhlasta ja joulusta ks. Koivulehto 2000). 2

Originaalin äännerakenteen päättely

Minkälainen äännehahmo vieraalla originaalilla olisi suunnilleen pitänyt olla,jotta siitä olisi voinut lainautua suomen häät,eteläviron *hähkä,*hähät, Koivan kielisaarekkees-ta todettu hähjä ja Saarenmaan eijas,eiad? Sananalkuisena konsonanttina olisi pitänyt olla [h] tai [x],sitä olisi pitänyt seurata suhteellisen avoin lavea etuvokaali, lyhyenä tai pitkänä. Eteläviron -hk-, Saarenmaan i-aines ja suomen täydellinen kato viittaavat siihen, että seuraavan konsonantin olisi pitänyt olla

1) palataalinen tai velaarinen klusiili, ei kuitenkaan mielellään soinniton klusiili [k], vaan soinnillinen klusiili [g] tai, vielä mieluummin,

2) sen palataalinen tai velaarinen frikatiivivastine, joko soinnillinen [j] tai [g] tai soinni-ton [ç] tai [x]. Eteläviron vahvan asteen yhtymä -hk- sopisi paremmin kyseisten frika-tiivien tai [g]:nkin kuin soinnittoman [k]:n substituutiksi:vrt.esim.suomen vihkiä ~ ruot- sin viga id., viron lähker ’leili’ ~ keskialasaksan (= kas.) legel, lechel id. (Hinderling 1981: 138) 3, vrt. myös Nikkilä 1998. Yhtymä voisi tosin olla myös hyperkorrekti, ke-hittynyt vanhemmasta h:sta samaan tapaan kuin viron sanassa vähk,gen. vähi ’rapu’ (sana on balttilaislaina, jossa -h- palautuu varhaiskantasuomen suhusibilanttiin Vs), mutta siinäkääntapauksessa siis originaalissa ei olisi saanut olla [k]:ta. Tätä konso-nanttia seuraavaa vokaalia ei voi käsiteltävässä sanassa tarkemmin määritellä; lai-nojen loppuvokaali ei sitä paitsi muutenkaan aina vastaa tarkalleen originaalin vas-taavaa vokaalia (mikäli sellainen sanassa on ollut). Vokaalitonkin vaihtoehto kävisi.

––––––––––

1 Lauri Kettunen (1920: 342) ja samoin Eino Koponen (1998: 203) ovat arvelleet, että (ainakin) eteläviron sana on onomatopoeettista perua: vrt. eteläviron hähkseva ’lauloivat häälaulua’ (VMS: 743): inf. hähkämä. Verbistä ei kuitenkaan voi päätellä onomatopoeettista etymologiaa. Se liittyy tietenkin ’häihin’ samaan tapaan kuin viron kaasima ja kaasitama ’laulaa pidoissa, erityisesti häissä’ (Wiedemann s. 237) liittyy toiseen ’hää’-sanueeseen *kansa, joka näkyy liivin ja liivistä lainatussa latvian ’häät’-sanassa ja eteläviron termissä kaasik ’laulaja häissä (nainen)’ (Wiede-mann s. 237). Mitään onomatopoeettista ähkimistä,*»hähkä(ä)mistä» tai *»ähkä(ä)mistä» ei voi siis osoittaa sanan kannaksi. Selitys ei sopisi suomen häät-asuunkaan, jota ei voi tästä etymologisesti erottaa, vaikka Koponen tätäkin ajattelee.

2 Kari Liukkonen (1999: 56–57) johtaa häät baltin ’askelta’ merkitsevästä sanasta *žanga. Selitys on sekä semanttisesti mielivaltainen että äänteellisesti sopimaton: ks. Koivulehto 2001: 52–53.

3 Hinderling mainitsee tämän lainan esimerkkinä alasaksan soinnittoman frikatiivin korvautumi-sesta. Vokaalien välissä ei kuitenkaan voinut olla kahta eri foneemia, soinnillista ja soinnitonta frikatiivia. Jos laina on alasaksasta, edustaa vokaalien välinen -g-, joka sanassa ’leili’ tietenkin on (vrt. saksan Lägel), vain yhtä foneemia, olkoon se sitten (murteesta riippuen) joko soinnillinen tai soinniton frikatiivi.

Semantiikan kannalta voi todeta, että vieraan originaalin ei olisi tarvinnut merkitä ah-taasti vain ’häitä’, vaan yleisempi ’juhlapitojen’, ’syöminkien’ merkityskin kävisi ja olisi jopa parempi,koska tällainen merkityssävy tavataan myös itämerensuomen puolella: karhun ’peijaiset’, saamen ’juhlat’, Saarenmaan ’häihin tai hautajaisiin liittyvät pidot’. Laina ei saisi kuulua niin sanottuihin vanhoihin lainakerrostumiin (balttilaiset, germaanis-kantaskandinaaviset, slaavilaiset), vaan sen pitäisi olla selvästi näitä nuorempi eli keskiaikainen.

Nämä päätelmät eivät sanottavasti muuttuisi siitä, että lainasanan eri asut johtuisivat (myös) myöhemmästä lainatumisesta murteesta/kielestä toiseen.

Lainasanojen originaalin esittely

Nämä äänteelliset, semanttiset ja kronologiset ehdot täyttää ilmeisesti vain yksi itä-merensuomeen kuulumaton sana. Sana on keskialasaksaa ja se on merkinnyt  ja - sen jatkajat vieläkin merkitsevät - erilaisten seremonioiden, nimenomaan myös häi-den, yhteydessä järjestettäviä ’juhlapitoja’, osittain suorastaan itse ’häitä’. Sen tavan-omainen, normaalistettu pyöreävokaalinen kirjoitusasu on hüoge (maskuliini tai femi-niini),sanan todettuja kirjoitusasuja ovat muun muassa hoege,hoge,hage, hege (Sch. – L. II: 279–280; MndHwb II: 333–224), ja merkityssisältö on MndHwb:n mukaan toi-saalta ’mieli,muisti’ (= alkuperäinen merkitys),toisaalta »erhöhte Stimmung, Fröhlich- keit, Gemütlichkeit», eli ’kohonnut tunnelma, ilo(isuus), hilpeys’, ja konkreettisesti »fröhliches Fest,Festessen, Hoffest, bes. öffentliche Festlichkeit einer Gemeinschaft, des Rates, der Geistlichkeit,einer Gilde usw.; Hochzeitsfeier», eli ’iloinen juhla, juhla- pidot, hovijuhla, erityisesti jonkin yhteisön, kuten raadin, papiston, killan jne. julkiset juhlat; hääjuhla’.Yhdyssana brût-hoge, (-hage) merkitsee »Hochzeitsfest», ’hääjuhla’ (brût ’morsian’), johdos hJögede ’hääjuhla, häät’ (Sch.–L.: »Hochzeit»).

— Esimerkkejä alasaksan myöhemmistä murteista: vanha Pommerin ja Rügenin murre (Dähnertin sanakirja vuodelta 1781) »Häge, Höge. f. Lust. Lustbarkeit» (’ilo, huvit’); »Höge. 1. Eine feierliche Ausrichtung. Burmeister-höge. Der Schmaus eines neuen Bürgermeisters» (’valmistellut juhlat; uuden pormestarin pidot’) (Dähnert s. 166, 188), Mecklenburgin murre Hœg’ (fem.,mask.; œ on avoimen pitkän ö:n merkki: W.–T. I: XI); muita vanhojen lähteiden kirjoitustapoja Häg’,Häge: 1. ’mieli, henki’, ’ilo’, ’maistuvien ruokien himo’;2.’juhla,varsinkin sellainen,johon liittyy pidot (»Schmaus»): »wenn wir auf unsern Hägen zusammen waren»; de-johdos: ’Hochtyds-Hägde’ (siis »hääpidot», Rostock vuodelta 1722) (W.–T. III: 748); Schleswig-Holstein: Hög, Höge (feminiini ja maskuliini); »Freude», Vergnügen», »Festlichkeit» – – »in Hamburg war das Wort bes. üblich zur Bezeichung der Lustbarkeiten der Gilden und Zünfte, z.B. der Becker –, der Brauknechte –,der Reepschläger –.Daher hießen auch – die Tanz- gelage, die von Himmelfahrt bis zum 2ten Pfingsten abgehalten wurden, Htögen–. In Lbg. [= Lauenburg] bezeichnet Htög zuweilen »Hochzeit» (vgl. Köst)» (Mensing II: 905). (tö = pitkä avoin ö, Mensing I: XVI). Kummankin viimeksi siteera-tun sanakirjan tiedoista käy ilmi, että g ääntyy (sananloppuisena) soinnittomana frikatiivina x.

Sana on tietenkin esiintynyt myös Liivinmaalla puhutussa alasaksassa (vrt. Gutzeit I: 539, joka tosin sotkee yhteen vanhemman ala- ja myöhemmän yläsaksan). Lainatta-koon lopuksi Balthasar Rüssow’n keskialasaksaksi kirjoittamaa »Liivinmaan kronikkaa» (vuodelta 1584).

494

Rüssow kuvailee »vanhan» Liivinmaan aatelin juhlia - joita hän kylläkin syvästi pa-heksuu niissä esiintyneen kevytmielisyyden, liiallisen ryyppäämisen yms. tähden - muun muassa näin: (häät: Köste edder Hochtydt) »– hefft ein Oldeste vam Adel eine Oration gedan, vnde dem gantzen hupen hoges vnde nedderigen Standes gedanc-ket, dat se dem Brüdigam vnde der Brudt thon ehren erschenen weren, vnde dar-neuen fründtlick gebeden,dat se densüluigen Christlicken Högen [kurs. J.K.] in allen frewden endigen wolden, – –» (’aatelin vanhin piti puheen ja kiitti koko joukkoa, kor-keaan ja alhaiseen säätyyn kuuluvia, siitä,että he olivat saapuneet paikalle sulhasen ja morsiamen kunniaksi,ja samalla hän pyysi ystävällisesti, että he päättäisivät nämä [samaiset] kristilliset pidot (= Högen,yks.akk.) iloisin mielin [»kaikessa ilossa»], – –’); (aatelin ristiäiset: Kindelbeer) »– – Vnde alse de Geste den Sünnauendt gerne vnde gudtwillich anquemen, do hebben se den Christiliken Högen [kurs. J.K.], den se also tho nömen plegen, angefangen,vnde sick beth in de Middernacht frölich gemaket. –» (’Ja kun vieraat lauantaina tulivat mielellään ja hyväntahtoisesti paikalle, he aloittivat kristilliset juhlapidot (= Högen) kuten heillä oli tapana niitä kutsua, ja pitivät hauskaa keskiyöhön saakka. – –’). (Rüssow 1584: lehti 29, kääntöpuoli, lehti 30, kääntöpuoli; Rüssow 1857: 40, 41). Uusintapainokseen liitetyssä sanastossa sana tulkitaan sak-saksi ’juhla, hääjuhla’: »högen masc., Fest, Hochzeitsfest = höge, häge – » (Rüssow 1857: 166, sanaston laatijan esittämä etymologinen rinnastelu on osittain väärä).

Rüssow käyttää siis koko hääjuhlasta termiä Köste, niihin liittyvistä juhlapidoista taas termiä Höge. Alasaksan Köst(e) (= alapreussin Kest: Frischbier I: 357) on sekin alun perin tarkoittanut yleensä ’juhlapitoja, kestejä, kalaaseja’ (= »kulunkeja»), siitä sitten ’hääpitoja’ ja ’häitä’. Tietenkään tässä ei voi olla ajattelematta suomen termiä kestit (ks. alaviitettä 11 s. 501). Läheinen semanttinen yhteys näkyy myös viron ilmaisusta pidu tegema ’eine Gasterei, Hochzeit machen’ (Wiedemann s. 811).4

Originaalin vokaali kaipaa vielä selitystä. Keskialasaksan hüoge (yleensä maskuliini) palautuu muinaisalasaksan (=mas.) vartaloon hugi- (= hügi) (< germ.*hugi-).Siinä on ollut siis vanha lyhyt /u/ pääpainollisessa avotavussa, ja koska seuraavassa tavussa oli korkea vokaali /i/, tapahtui umlaut u > ü.Pääpainollisten avotavujen lyhyet vokaalit ovat keskialasaksalaiseen kauteen mennessä pidentyneet uusiksi pitkiksi vokaaleik-si, ja samalla suppeat vokaalit ovat avautuneet voimakkaasti, johdonmukaisimmin pohjoisalasaksassa. Ne olivat avoimempia kuin vanhat pitkät vokaalit e, o ja üo, joita niitäkin oli maksimiparadigmassa kahta väljyysastetta (germaaniset pitkät vokaalit ja germaaniset diftongit).Lisäksi pidentyneet vokaalit lankesivat yhteen siten, että poh-joisalasaksassa vanhoja /a o u/-foneemeja edusti kaikkia hieman labiaalistunut taka-vokaali / jå/ (johon yhtyi vielä vanha pitkä / a/),vanhoja laveita etuvokaaleja /i e/ taas avoin lavea etuvokaali / ∞æ/, ja vanhoja pyöreitä (labiaalisia) etuvokaaleja /ü ö/ avoin pyöreä etuvokaali / ∞œ/.

––––––––––

4 Esimerkki siitä, miten erityyppisistä ’pidoista’ päästään myös ’hääpitoihin’ on vielä peijas, taval-lisesti monikossa peija(h)at ’hautajaispidot, pidot, juhlat, karhunpeijaiset, häät’ (johdos peijaiset). Vanhin merkitys on ilmeisesti ollut ’(rituaaliset) juomingit’, sana näet selittyy vanhaksi lainaksi arjalaiselta taholta: (kanta-)arjan tai kantairanin *paiyas > mint. péya- (mask.) ’juomauhri, ryyppy, juoma’ (Monier-Williams s. 648 b), -péya- (p5urva-péya- [neutri] ’ensiryyppy’ Monier-Williams s. 643 c; EWAia I: 113). Johdos indoeurooppalaisesta ja indoiranisesta verbistä ’juoda’ (balttilainen lähtö ei tule tämän rinnalla kyseeseen; vrt. Ritter 1977:173; SSA s.v. peijas mainitsee kirjallisuus- viitteissä Ritterin esittämän hypoteettisen balttilaisen asun *pa(i)jas ja sille väärinymmärrykseen perustuvan käännöksen ’juoda’; kysehän ei ole verbistä vaan substantiivista). Aionkäsitellä tätä tärkeää etymologiaa perusteellisemmin toisessa yhteydessä.

Pitkien vokaalien maksimiparadigma käsitti (pohjois)alasaksassa (ja itäalasaksassa) siten neljä väljyysastetta, ja sanamme ensi tavun vokaali edustaa väljintä pyöreää etuvokaalifoneemia /∞œ/.(Ks.esim. Peters 1973:86–87,96–97; Hinderling 1981: 125; W.–T. I: XI.) Viron ja suomen sanojen ensi tavun vokaalit eivät kuitenkaan voine hei-jastaa tätä foneemin pyöreää arvoa,vaikka sekään ei liene mahdotonta:merkille pan- tavaahan on, että tuota vokaalia voidaan alasaksan vanhoissa murrenäytteissäkin merkitä ä:llä ja jopa a:lla, kuten edellä esittämistäni näytteistä kävi ilmi. Pikemminkin se heijastaa vokaalin delabiaalistunutta, siis pyöreästä laveaksi muuttunutta arvoa [æ:] tai tätä hieman suppeampaa arvoa [e:s]. Tietyissä alasaksan murteissa tapahtui nimittäin tällainen delabiaalistuminen, eli pyöreät etuvokaalit - lyhyet ja pitkät - muut-tuivat laveiksi. Labiaalisuus on kadonnut etuvokaaleista lähinnä alasaksan itäisissä reunaosissa (Foerste 1957:1893; Hinderling 1981: 124), joissa oli balttilainen ja slaa- vilainen substraatti tai adstraatti, joten voidaankin olettaa, että syynä oli juuri balttilai-nen ja slaavilainen substraattivaikutus: näissä kielissähän ei ole pyöreitä etuvokaa-leita. Pyöreyden kato on esiintynyt myös alasaksalaisessa alapreussin (Niederpreu- ßisch) murteessa, ja tämän murteen alueella hallitsi alusta pitäen (vuodesta 1226 –) Saksalainen ritarikunta (Deutscher Orden).Ritarikunnan hallussaoleva alue laajeni jo 1300-luvulla käsittämään myös varsinaisen Liivinmaan Liettuan alueen jäädessä väliin.

On odotuksenmukaista, että myös Liivinmaalle tuli sellaisen saksan puhujia, jossa delabiaalistuminen oli tapahtunut, ja tämä onkin osoitettavissa: viroon tulleiden keskialasaksalaisten lainojen joukossa on monia esimerkkejä delabiaalistuneista originaaleista.

Pyöreyden kadon täytyy johtua alasaksalaisen originaalin ääntymisestä laveana, koska virossa ei tietenkään ollut vastaavaa ilmiötä (Ariste 1981: 103). Pyöreitä etu-vokaaleja esiintynee silti enemmän: alasaksalaiset jakautuivat eri ryhmiin sekä alku-peräisen kotimurteensa että myös sosiaaliluokkansa perusteella. Onkin esitetty, että vanhempi baltian alasaksa tukeutui suhteellisen »murteettomaan» Hansakaupan alasaksaan, kun taas myöhemmin itäpreussilainen variantti tuli määräävään ase-maan - kunnes sekin uudella ajalla vähitellen korvautui yläsaksalla (Hinderling 1981: 146). Voisi esimerkiksi ajatella,että pyöreiden etuvokaalien käyttö kuului sosiaalisesti korkeampaan, kaupunkien ylemmänporvariston ja aatelisten kielenparteen, sehän oli myöhemmän suuresti yhtenäistyneen keskialasaksan kirjakielenkin mukaista, kun sen sijaan alemman sosiaaliryhmän käsityöläisten ja saksalaisen maalaisaatelin kielessä niitä ei välttämättä esiintynyt.

Vihdoin on otettava huomioon sekin, että eteläviron alue kuului pitempään ja kiinte-ämmin Saksalaisen ritarikunnan alueisiin kuin Pohjois-Viro,jonka ritarikunta sai lopul- lisesti haltuunsa vasta vuonna 1336 ostamalla sen tanskalaisilta valloittajilta. Senkin jälkeen se kirkollisesti kuului Tallinnan hiippakuntana Lundin arkkihiippakuntaan, kun sen sijaan etelävirolainen Tarton seutu kuului Tarton hiippakuntana laajaan Riian arkkihiippakuntaan, johon myös Länsi-Viro ja Saarenmaa (ynnä Hiidenmaa) kuuluivat.

Paralleelit vokaalisubstituutioista

(Pohjois)keskialasaksan maksimiparadigmaan kuuluvan avoimen foneemin /∞œ/ esiintymistaajuus eli frekvenssi on aika vähäistä lekseemien perusmuodoissa (taivu-tuksen ulkopuolella siis), joten viroon tulleista lainoista ei voi odottaa löytyvän kovin monta esimerkkiä sen substituoinnista. Sen pyöreä vastine on viron /öö/ (tai /ö/): vrt. vir. pööning ’rakennuksen vintti, ullakko’ ~ kas. (kirjak.) böning (johdos sanasta böne /∞œ/ ’lava; sisäkatto; vintti’). Murteissa esiintyy myös laajalti alasaksan delabiaalis-tuneen eli lavean vastineen refleksi: peening (EKMS I: 524; VMS II: 292). Substituu-tiksi on valittu siis tässä sanassa suoraan viron pyöreän /öö/:n samaa väljyysastetta edustava lavea /ee/.Alapreussin murteessa onkin (ainakin nykyään) kyseistä väljyys- luokkaa vastaamassa hieman suppeampi taso (Hinderling 1981: 125). Kun keskiala-laksan avoin lavea pitkä e,siis /∞æ/, muuten on substituoitu virossa avoimella /ää/:llä tai /ä/:llä—vrt.esimerkiksi viron kään ’(eräänlainen) kisko’ ~ kas.schene ’kisko’ (avoin lavea /∞æ/: < mas. *skina; kaikki e-foneemit kirjoitettiin e:llä, koska ä:tä ei käytetty), viron (vanh.) rääkendama ’laskea’ ~ kas. rekenen id. (avoin lavea /∞æ/; nykyään yläsaksan rechnen-asun mukaan viron-rehkendama) —, odottaisi saman avoimen vastineen esiintyvän myös murteessa laveaksi muuttuneen /∞œ/:n vastineena.

Tästä substituutiosta löytyykin paralleeliesimerkki. Wiedemannilla (s. 479) on seu-raava sanatieto: lääne, gen. lääne ’Reif, Band (an Fässern, Kufen)’, eli siis ’vanne (tynnyreissä, sammioissa)’, lääne-puu ’Ahorn (Acer platanoides)’ eli ’vaahtera’. Tälle sanalle, joka lienee nykyisin jo tuntematon, ei vielä ole esitetty etymologiaa (Mägiste viittaa vain Wiedemannin tietoon: EEW V: 1451). Sanan ilmeinen originaali on keski-alasaksan feminiinisukuinen *lüone,todetussa yhdyssanassa lüJonen-holt ’Holz vom Spitz-ahorn,Acer platanoides’ (MndHwb II:848;Sch.–L.II:719). Sanassa on /∞œ/, ja viroon tullut laina heijastaa siis sen delabiaalistunutta väljää vastinetta, asua /l∞ænq/ (< germ. *hluni-). Etymologisesti sama sana on esimerkiksi ruotsin lönn ’vaahtera’. Sana elää vieläkin alasaksan pohjoismurteissa: vrt. esim. Mecklenburgin murteen Lœn (fem.) »Spitzahorn, acer platanoides», todettuja murteellisia kirjoitusasuja ovat myös Lähn (useita esiintymiä) ja Löhne (W.–T. IV: 968; sanakirja käyttää kirjainta œ avoimen pitkän ö:n merkkinä). Itäalasaksassa sanalla on delabiaalistunut asu siellä, missä se esiintyy (ks. DWA I, kartta 1 ja Mitzka 1950: 25–26). Se on kirjoitettu perin-teisesti useimmiten lene, ja se on lainautunut itäisiin yläsaksan puolelle kuuluviin murteisiinkin ja on esiintynyt myös myöhemmässä Baltiassa puhutussa yläsaksassa (Lehne: ks. DWB VI: 547; Gutzeit II: 160, 166; Frischbier II: 20). Viimeksi mainitusta Baltian saksasta sen on kirjannut A. W. Hupel (1795: 140) sanakirjaansa, jossa hän toteaa samalla, että sanan ensi tavun pitkä e on hyvin avoin (siis suunnilleen [æ:]): »Lehne, die, welches wie Lähne ausgesprochen wird, bezeichnet sowohl den Ahorn-baum [’vaahtera’], als auch jedes Geländer, – – »; toisin sanoen tämä jälkimmäinen merkitys edustaa tietenkin eri sanaa, homonyymia Lehne ’noja’.

Puunnimi on ilmeisesti lainautunut alasaksalaisten puuseppien ja tynnyrintekijöiden kielestä, sillä puuaines oli hyvin arvostettua. Vaahteran nuoret sitkeät, mutta taipui-sat versot soveltuvat muun muassa kimpiastioiden vanteiksi (vrt.hollannin boog-hout ’Acer campestre’, oikeastaan »vannepuu»,WNT III:1 398). Wiedemannin simpleksille lääne kirjaama merkitys ’tynnyrinvanne’ on joko abstrahoitunut yhdyssanasta lääne-puu ’vaahtera’ tai saatu suoraan alasaksalaisten käsityöläisten kielestä, koska vanteita on tehty muun muassa tästä puusta. Samoin käytetään suomen puunnimeä paju ’Salix’ myös (pajusta tehtynä) ’siteenä, vitsana’, erityisesti reen paju(i)na.

JORMA KOIVULEHTO, HÄÄT

Originaalin heijastuminen viron ja suomen sanoissa: yksityiskohtainen tarkastelu

Meillä on nyt siis varma tieto siitä, että keskialasaksan maksimiparadigman avoimen /∞œ/:n vastineena esiintyy virossa paitsi pyöreä /öö/ myös sekä lavea /ee/ että lavea /ää/. Laveat vastineet heijastavat itäalasaksan reuna-alueiden pyöreiden etuvokaa-lien muuttumista vastaaviksi laveiksi. Nyt voimme selittää myös Saarenmaan eias ja eteläviron häh(k) -asujen ensitavujen vokaalieron: edellinen edustaa vastinetyyppiä /ee/, jälkimmäinen tyyppiä /ää/. Kummankin originaali on sama keskialasaksan sana, normaalistettuna hüJoge/h∞œ-/, mutta lainautuminen on ilmeisesti tapahtunut paral-leelisti, erikseen Saarenmaan murteeseen, erikseen eteläviroon. Kumpikin vokaali esiintyy tietenkin lyhyenä,koska *eeias olisi mahdoton sekvenssi (myöskään mahdol- linen *eejas ei olisi säilynyt tällaisessa peruslekseemissä pitkävokaalisena), samoin mahdoton olisi ollut virossa myös *hääh(k)-. — Saarenmaan asun vokaalialkuisuus tietenkin selittyy viron taipumuksesta jättää sananalkuinen /h/ ääntämättä. Sananlop-puinen -s selittyy virolle tyypilliseksi sekundaariksi elementiksi (viron abajas ’pieni lahti’ = sm.apaja,viron lusikas ’lusikka’). On kuitenkin pakko kysyä,onko Saarenmaan eias, eiad sittenkään kokonaan rinnakkainen, erillinen laina. Kirjaahan VMS sieltä (Kihelkonnasta) myös asun, joka on identifioitu lemmaan hähäd (hää,äiä) ’häät’.

Entä jos e:llä kirjoitettu sana olisikin vain epätarkasta ortografiasta johtuva kirjoitus-asu, joka itse asiassa edustaisi lähinnä ääntämistä äia(d)? En pysty ottamaan tähän varmaa kantaa, eikä sitä löytyne viron sanaston erikoistutkijoiltakaan. Keskialasak-san sanansisäinen (tai mahdollisesti jo sananloppuinen) /g/ on siis substituoitu sekä eteläviron /hk/:lla (tai mahdollisesti alun perin vain /h/:lla) että - ainakin Saarenmaalla - palataalisella soinnillisella /j/:llä. Normaalin alasaksan mukaisesti /g/ on ilmeisen selvästi ollut tässä frikatiivi, sanan sisäisenä vokaalien välisenä soinnillinen [j] tai [g], sananloppuisena todennäköisesti vastaava soinniton frikatiivi [ç] (»ich»-äänne) tai [x] (»ach»-äänne). Molemmat substituutiot ovat siis odotuksenmukaisia. Toisen tavun vokaali (vartalovokaali) ei tuota ongelmia sekään. Mikäli se on ollut i (*hähki, Wiede-mannin mukainen eteläviron muoto), se vastaa tavallisinta alasaksalaisten lainojen tyyppiä. Mikäli se on taas ollutkin avoin vokaali ä (*häh[k]ä),substituutio on samanlai- nen kuin lainassa laat, josta yksikön genetiivi on Wiedemannin mukaan laada tai laado (kylläkin myös laade) ’Jahrmarkt, Viehmarkt’, ’(karja)markkinat’; monikko kyllä laade ’id.;saksalaat ’Krammarkt (zu dem deutsche Krämer kommen)’, ’rihkamamark-kinat (jonne tulee saksalaisia rihkamakauppiaita)’ (Wiedemann s. 472). Originaali on keskialasaksan af-l5at ’ane’: markkinoilla myytiin aneita! (Hinderling 1981: 146; EEW IV: 1195). Alasaksalaisten lainojen vartalovokaali voi siis suurestikin vaihdella.

Näin olemme yksityiskohtaisesti osoittaneet, että kyseiset viron variantit selittyvät äänteellisesti ongelmattomasti esitetystä keskialasaksalaisesta originaalista. Entä suomen asu hää- (yhdyssanoissa), monikossa häät? Lainautuminen suoraan viron kielestä ei voine tulla kyseeseen. Suomen sanakin on siis mieluiten katsottava juon-tuvaksi suoraan keskialasaksasta. Suomen avoin /ää/ sopii tähän hyvin. Originaalin vokaaliksi ei tarvitse olettaa tässäkään täysin väljää etuvokaalia [æ:], väljä 5e:kin [e:] riittää. Vastaahan (keskiajan) ruotsistakin tulleissa lainoissa suomen /ää/ ruotsin avoimehkoa e:tä, vaikka tuo vokaali tuskin on ääntynyt yhtä väljänä kuin suomen /ää/: häävi, jäävi, lääkitä, lääkäri, lääni, vääpeli.

Entä miksi vokaalia seurannut frikatiivi näyttää jääneen lainassa vastineetta? Tarkka äänteellinen rinnakkaistapaus löytyy suomen murteissa laajalti esiintyvästä sanasta huu ’(kuoleman edellä näyttäytyvä t. lähisukulaisen kuoltua ihmiseen merkkinsä, esim. mustelman jättävä) henkiolento, aave, kummitus’, huun-purema ’sairaus, jossa potilaan ihoon ilmestyy mustelmia (niitä pidetään aaveen tai kummituksen aiheutta-mina)’ (SSA I:194),joka nähdäkseni on nuorehko laina muinaisruotsista,kuten jo SSA pitää mahdollisena: vrt. muinaisruotsin vartalo *hugh- [hug] (yksikön nom. hugher, hoger) ’sielu, mieli ajatus’ = muinaisislannin hugr ’sielu,henki (animus), ajatus; enne’, ja eritoten norjan murteiden hug-bitt ’pahoinvointi’, ruotsin murteiden hog-bett ’vatsa-tauti, hivuttava sairaus’ (Torp s. 225; Rietz s. 264), siis sananmukaisesti ’hengen / sielun-purema’ (< germ. *hugu-).Tämä sana on muuten etymologisesti lähes sama sana kuin käsitelty keskialasaksan sana, erona on vain se, että se on ollut germaaninen u-vartalo, kun taas jälkimmäinen on ollut i-vartalo (germ. *hugi-). 5

Alasaksan ääntämys *[hæ:x] tai *[he:x] on siis todennäköisesti substituoitu yksitavui-sesti muodolla *hää, mon. häät. Alasaksan asu on voitu suoraan substituoida monik-komuodolla. Kehiteltäköön nyt kuitenkin vielä vähän toisenlaistakin selitysmallia. Ny-kyään tällaiset ensitavultaan pitkävokaaliset lainat omaksuttaisiin lähinnä i-vartaloisi-na tyyliin *hääki:, vrt.laaki, puulaaki,tyyki. Kaikki nämä ki-vartalot ovat kuitenkin aivan nuoria lainoja, mikä näkyy jo siitäkin, että niillä ei ole astevaihtelua. Keskiaikana *hääki tuskin olisi siis vielä ollut mahdollinen. Mahdollinen olisi sen sijaan ollut peri-aatteessa *hääkä:, vrt. vaaka, laaka jne. (vrt.muinaisruotsin vagh,lagh). Jos tällainen muoto olisi syntynyt,sen vahva-asteisen variantin esiintymistaajuus olisi puheessa ollut pieni, jos ja kun sanaa käytettiin simpleksinä vain monikollisena, jolloin heikko-asteiset muodot olivat vallitsevia: mon.nom. *häägät > *hää’ät (josta helposti > häät), *häägissä > hää’issä > häissä, hää’istä >häistä jne.Vahva-asteisia olisivat olleet vain monikon genetiivi (2.genet.) *hääkäden > *hää-käin,(1.genetiivi) *hääkien, monikon partitiivi *hääkiäja monikon illatiivi *hääkihin (ja periaatteessa,mutta tuskin käytettynä monikon essiivi *hääkinä). Voi olettaa,että taivutus on yleistynyt heikkoasteisten asu- jen mukaiseksi, jolloin sana on siis alkanut taipua monikossa täysin kuten jää, pää tai sää. Tästä on sitten yksiköksi abstrahoitu hää, joka näkyy yhdyssanoissa. Huomattakoon,että tällaista taivutuksen aiheuttamaa lekseemin perusasun muutosta ei ole voinut tapahtua sanoissa vaaka ja laaka jne., ensiksikään siksi, että niiden monikkokäyttö ei ollut taajaa, ja ennen kaikkea siksi, että niiden monikkomuodot erottuivat vartalonsa takavokaalisen a:n takia selvästi vastaavasta yksitavuisesta taivutuksesta: vaakoja~maita (maa), vaaoissa ~ maissa jne.

Hypoteettisen *hääkä-vartalon toteutumattomuus voi johtua yksinkertaisesti siitäkin, että kielessä sillä ei ollut riimisanaa,toisin sanoen ei ollut mitään muuta nominia, jolla olisi ollut tämä äänteellinen rakenne /(C)ääkä/ (nykyinen kääkä ’oven kahva’ on itä-murteinen ja nuori laina venäjästä (SSA I:482–483),eikä silläkään ole astevaihtelua).

––––––––––

5 Sanalle huu on esitetty (SSA) myös etäsukukielistä vastine, joka semanttisesti olisi sopiva. Äänteellinen sopivuus on sen sijaan huono, jos suomalais-ugrilaiseen asuun on rekonstruoi-tava ensi tavuun o— *Vsone— kuten Sammallahti tekee (1988: 550). Hän varustaakin rinnastuksen kysymysmerkillä.

JORMA KOIVULEHTO, HÄÄT

Vastaava etuvokaalinen -ka-elementti taas näyttää olleen sanahahmon säännöllistä-jänä sen verran luonteva,että se liitettiin hyperkorrektisti sellaisiinkin lainavartaloihin, joissa sillä ei ollut originaalissa vastinetta, ilmeisesti vain, jotta olisi vältytty yksitavui-selta vartalolta (joita takavokaalisena edusti vain maa): raaka subst. ’rå’, ’raaka (mastossa)’, adj. raaka ’rå’. 6

Kun etuvokaalisella puolella ei ollut olemassa -kä-mallia, voitiin menetellä päinvas-toin, jättää potentiaalinen »suffiksi» pois 7, jolloin malliksi saatiin taajaan esiintyvät jää, pää, sää. Olipa selitys mikä tahansa, alasaksan *[hæ:x] / *[he:x] / *[he:g] tms. -asun heijastuminen suomessa yksitavuisena asuna hää- ei aiheuta ongelmaa.

Lopputarkastelu: sopeutus kulttuuri- ja kielihistoriaan

Häiden alasaksasta juontamaani etymologiaa on syytä tarkastella vielä yleisempää kulttuuri- ja kielihistorian taustaa vasten, sillä sen verran uusi, jopa hätkähdyttävä ajatus se ensi näkemältä on. Esille nousee joukko kysymyksiä:

1) Voiko suomessa olla suoraan keskialasaksasta tulleita lainasanoja?

— Itse asiassa olisi outoa, jos niitä ei olisi, olihan myös täällä keskiajalla kauppa- ynnä muita siteitä Pohjois-Saksaan ja myös Baltian saksalaisiin. Saksalaisia kaup-piaita näyttää alkaneen käydä Suomessa yllättävän aikaisin, jo 1200-luvun puolella. Tunnetusti heitä on asettunut asumaan kaupunkeihin, joissa heistä tuli porvariston keskeinen osa, mutta heitä on ollut myös maaseudun keskuspaikoissa, Kokemäen-joen varrella, Hämeessä, Kyrönjoen ja pohjoisempienkin jokien alajuoksulla. Koke-mäelle saksalaisia näyttää Seppo Suvannon mukaan tulleen jo 1200-luvun puolivä-lissä. Heitä on jäänyt sinne myös pysyvästi asumaan; varakkaita saksalaissukuja asui monessa Länsi-Suomen ja Pohjanmaan talossa. Kauppiaiden lisäksi on tullut myös saksalaisia käsityöläisiä. (Suvanto 1973: 267, 273, 276; Virrankoski 2001: 76.) Matti Sarmelan mukaan saksalaisia kauppasiirtokuntia on sijainnut myös Kymijoen suussa jo 1200-luvulla (SPA: 97). Hansakauppa toi Suomeen myös tilapäisesti, pur-jehduskausien välillä,täällä asuvia kauppavieraita, kestejä. Suomessa on keskiajalla kirjoitettu alasaksaksi asiakirjoja, kirjeitä yms.; niitä tunnetaan vuodesta 1345 lähtien ja niitä on kirjoitettu 1500-luvun puolelle asti (Kantola 1987: 67–68; Katara 1936: 182–185). Eritoten kirjeenvaihtoa oli Baltian kaupunkien kanssa, mutta alasaksaa saatettiin käyttää myös maan sisäisessä tietojen vaihdossa (ks. esim. Hausen II: 461–462: asiakirja vuodelta 1430 8). (Katara 1936; Kantola 1987.) Itämeren piirissä alasaksa oli yhtä tärkeä lingua franca kuin englanti on nykyään maailmanlaajuisesti.

––––––––––

6 Substantiivin -k- ei voine heijastaa vanhimman germaanisen originaalin vokaalien välistä -h-:ta (*rah5o) ensinnäkään, koska sitä ei juurikaan ole substituoitu näin, ja toiseksi, koska suomen pitkä aa olisi tässä oudohko. Adjektiivin germaanisessa originaalissa taas oli -w- (*hrawa-/ ?*hrawa-, ks. Seebold s. 690). Näin ollen on ilmeistä, että sanat on lainattu myöhemmistä skandinaavista yksitavuisista vartaloista *r5a ’raakapuu’ ja *r5a- (adj.) ’raaka’.

7 Tässä »suffiksilla» tarkoitan siis eufoniaa, sanahahmon luontevuutta parantavaa elementtiä, en varsinaista suffiksia. Tällaisia elementtejä on käsitellyt Alpo Räisänen (1972, erit. 394–395).

8 Tähän asiakirjaan kiinnitti huomioni oikeuskielen tutkija Heikki Mattila.

Nimistöntutkijat ovat löytäneet Länsi-Suomesta niin monia alasaksalaisista henkilön-nimistä juontamiaan paikannimiä, että skeptisestikin arvioiden monien näistä selityksistä täytyy osua oikeaan (vrt. Nissilä 1980: 155–185; Vahtola 1983, 2001). 9

Alasaksalaisia kauppiaita ja käsityöläisiä on siis asunut myös Länsi-Suomen sisä-osissa, eli ei vain vanhimmissa kaupungeissamme, vaan myös maaseudulla. Suo-men keskiaikaisista lainasanoista onkin sinänsä suuri osa alkuperältään alasaksalai- sia (vrt. SKRK: 374–375). Kun samat sanat ovat kuitenkin lainautuneet muinaisruot-siin,on useimmissa tapauksissa ollut mahdotonta todeta,ovatko ne tulleet ruotsin vä- lityksellä vai eivät - useimmiten päätelmien tueksi ei ole mitään äänteellistä kriteeriä.

Äänteellisiä kriteereitäkin kuitenkin löytyy, jonkin verran. Niinpä ammatti sopii ään-teellisesti ja asiallisesti parhaiten keski- (tai jo myöhäismuinais)alasaksalaiseksi lai-naksi (vrt. LÄGLOS I: 25; Nikkilä 1996: 86): vrt. muinaisalasaksan ambaht, ammaht ’virka, palvelus’,keskialasaksan ambacht,ambet,ammet ’käsityöläisammatti, (muukin) ammatti; ammattikunta’ yms. (Sch.–L. I: 67) (mutta muinaisruotsin æmbete, æmbite, nykyruosin ämbete);samoin adjektiivi rehti sopii sekä äänteellisesti että semanttisesti moitteettomasti keskialasaksasta lainatuksi: @kas.recht ’oikea, todellinen; oikeuden-mukainen’ (Nikkilä 2002:127); rouva on (SKES:n mukaankin) ilmeisesti saatu suo-raan keskialasaksasta,siihen viittaa sen ouv-sekvenssi (~ kas. vrouwe, vrowe); edel- leen jopa vaan-konjunktion keskialasaksalainen alkuperä näyttää ilmeiseltä:kas. wan ’vain, ainoastaan; paitsi, lukuun ottamatta; mutta, vaan; toki’ (Nikkilä 1996: 85–87); konjunktiolla on murteissa myös lyhytvokaalinen asu van ja yleisesti merkitykset ’vain, ainoastaan’ (SSA III: 384–385).

Erityisesti konjunktion lainautuminen edellyttää alasaksan yllättävän voimakasta suoraa vaikutusta. Aiemmin on jo osoitettu ainakin yksi selvä ilman ruotsin välitystä alasaksasta tullut laina: murteellinen syömäri tai syömärihirsi ’(niska-, kannatin)hirsi’, jota vastaa viron saari- ja länsimurteesta kirjattu sõõmer tai söömer ´tuulimyllyn jyke-vä alushirsi’ yms. (Wiedemann s.1080;EKMS III: 838,982, 1197, EKMS IV: 496; VMS II: 466);originaali on keskialasaksan süJomer (mm.) ’kannatinpalkki’ (Osmo Mäkeläi-sen etymologia 1977). Suomessa sana on kansanetymologisesti sotkeutunut syödä-verbin johdokseen (suur)syömäri ’kova syömään’. Sana on tavattu Suomen alueella Varsinais-Suomesta ja Kokemäenjoen laaksosta, Hämeen ja Uudenmaan läntisissä pitäjistä ja Saimaan lounaisrannalta (Mäkeläinen 1977: 311). Levikin suppeuden selittänee se, että sana on ollut puutavarakaupan ja täten myös merikaupan erikoistermi; se lienee myös nuorempi laina kuin (esittämäni mukaan) häät.

Sana ei ole lainautunut ruotsiin (eikä muihinkaan skandinaavisiin kieliin), joten sen täytyy olla suora laina alasaksasta.

––––––––––

9 Vaikka Vahtolalla on paljon nimimateriaalia, joka sinänsä on huomion arvoista, hänen päätel-mänsä ovat valitettavasti maallikkomaisia: länsisuomalaisia asutusnimiä rinnastetaan selityksittä muinaissaksan nimisanakirjasta haettuihin henkilönnimiin, jotka enemmän tai vähemmän muis-tuttuvat niitä. Perustelematon on myös väite,että hänen materiaalinsa olisi osittain jo niin vanhaa, että se olisi osoitus vanhasta rautakautisesta,ehkä jopa pronssikautisesta germaanisesta invaa-siosta (»invandring») Suomeen (Vahtola 1983: 259; 2001: 119). Valtaosa hänen vertailumateri-aalinsa nimiasuista ei sovi näin varhaiseen ikäykseen.Sikäli kuin selitykset ylimalkaan ovat oikei- ta tai oikeansuuntaisia, nuo usein hypokoristiset nimet ovat useimmissa tapauksissa keskiajalta periytyviä: skandinaavisia ja keskialasaksalaisia nimiä; jotkin nimet kyllä voivat olla jo rautakautisia, ajanlaskun alun paikkeilta peräisin.

501 JORMA KOIVULEHTO, HÄÄT

Vokaalin pyöreyden säilyminen voi selittyä Lyypekin ja Tallinnan Hansan suorasta vaikutuksesta, joka Mäkeläisen mukaan on ilmeinen.(Mäkeläinen 1977:312–313.) 10

Sitä paitsi syömäri lienee nuorempi laina ja lainautunut aivan eri kontekstissa kuin esittämäni häät. Virosta, Saarenmaalta (Mustjala) on tosin kirjattu myös illabiaalinen asu seemri-puu (EKMS IV: 496).

2) Milloin lainautuminen suomeen on tapahtunut?

— Lainautuminen on voinut tapahtua heti, kun saksalaisten tapakulttuuriin on tutus-tuttu, vaikkapa jo vuoden 1300 tienoilla, yhteisten juhlien, varsinkin juuri pitohäiden merkeissä.Tiedetäänkin,että »Aatelispiireissä ja vanhimmilla kyläalueilla myös talon- poikien keskuudessa pitohäät ovat olleet tunnettuja jo varhain keskiajalla» (SPA:80). Täällä, siis Länsi- ja Etelä-Suomessa,on täytynyt olla seka-avioliittoja.Pitohäät sinän- sä voivat tietenkin olla jo vanhempikin traditio. Sanan lavea illabiaalinen ä-vokaali edellyttää kuitenkin, että lainan välittäjät ovat puhuneet itäistä,Liivinmaan ja Danzigin seudun (alapreussin) alasaksalaismurretta eivätkä Lyypekin seudun kieltä, jolla oli Hansan normaalikielen prestiisiasema ja jota Skandinaviassa käytettiin (vrt. Kantola 1987: 70). Puhujat olisivat siis olleet sosiaaliselta statukseltaan ylintä kerrosta alem-paa, lähinnä Saksalaisen ritarikunnan mailta tullutta väestöä,kauppiaita, käsityöläisiä jne. 11

Aivan ylimmän kerroksen — sikäli kuin sitä Suomessa olikaan — suoraa kontaktia suomenkieliseen rahvaaseen ei oikein voisi ajatellakaan. Sana on juurtunut ainakin Länsi-Suomen kielenparteen hyvissä ajoin ennen Agricolaa, joka sitä käyttää.

3) Miten näinkin myöhäinen lainasana olisi voinut levitä niin laajalle, koko Itä-Suomeen ja vielä osittain inkeroiseen ja karjalan kieleen ja jopa saameen (eteläsaa-mesta inarinsaameen)? — Muodikas lainasana, varsinkin kun se liittyy tapakulttuu-riin ja keskeisiin juhliin, leviää herkästi hyvin lyhyessä ajassa. Ovathan jo edellä mai-nitut muutkin alasaksalaiset lainat levinneet samoille alueille: rouva karjalaan ja suo-men kautta luulajan-,pohjois-, inarin-,koltan- ja Paatsjoen saameen (SKES:851; SSA I: 99), ammatti inkeroiseen, karjalaan (myös Tverin karjalaan), ja vatjaan (SSA I: 73), rehti karjalaan (SSA III:60), konjunkti vaan inkeroiseen, karjalaan ja vatjaan (SSA III: 384).

Häät ovat sitä paitsi keskeinen sana myös kristillisessä terminologiassa (häät Gali-lean Kaanassa, Karitsan häät, taivaallinen hääateria). Saamen sanan sananalkuine h- (headja-, mon. heajat) osoittaa, että sana kuuluu nuoriin lainakerrostumiin: kantasaamessa /h/-foneemia ei ollut.

Toinen tällainen myöhäinen h-laina on suomen hinta-sanasta lainattu saamen haddi.

––––––––

10 Vastaava keskialasaksan vokaalifoneemi edustaa umlaut-arvoa vanhemmasta pitkästä 5o:sta (< germ. au), joten se ei ainakaan maksimiparadigmassa vastaa hüJoge-sanan vokaalia, vaan on ollut (alun perin) suppeampi.

11 Toinen tällaisesta murteesta peräisin oleva sana, juhlatermi sekin, voisi olla suomen monikol-linen kestit ’pidot, kalaasit’: vrt. keskialasaksan (normaaliortografian) koste,köste ´kulut; (juhla)pi- dot, kalaasit, juhlat, hääjuhla’ (MndHwb II: 650), Mecklenburgin murteen Köst ’kestitys, juhla-ate-ria;häät’ (W.-T.IV:591); sama merkitys on Schleswig-Holsteinin murteessa:Köst (Mensing III:284). Odotuksenmukainen delabiaalistunut asu esiintyy alapreussin murteen lähteissä: Kest, Kesting, kirjoitettu myös Käst, Kästing’ häät, hääjuhla, hääateria; juhla tai juhla-ateria yleensä’ (Frischbier I: 356). Sanan vokaali on keskialasaksan lyhyt /ö/, joka on väljyydel-tään keskitasoa.Sen delabi-aalistunut muunnos /e/ vastaa siis tarkkaan suomen /e/:tä. Kestit on aina ja epäröimättä katsottu historiaan kuuluvan ruotsalaisperäisen sanan kesti ’vieras,vuokralainen, itsellinen, loinen; (vanh.) maassa oleskeleva ulkomaalainen kauppias’ monikkoasuksi (SSA I: 351). Mutta tarkkaan ottaen ei ole semanttisesti mitenkään itsestään selvää, että ’pidot’ on yhtä kuin ’vieraat’, etenkään, kun kesti on merkinnyt aivan tietynlaista vierasta,vierasta vuokralaista.Koskaan ei sanota esimerkiksi »meillä on tänään *kestejä » (vaan aina kestit), vaikka toisaalta aina »meillä on tänään vieraita» (ei *vieraat). Alasaksalainen Kest, jota kukaan ei ole tullut huomanneeksi, sopii taas merkityksen puolesta aivan tarkkaan kestien originaaliksi. — Historiallinen termi kestinki ’(pakollinen) kestitysvero’ on tietenkin saatu ruotsin samaa merkitsevästä sanastagästning.

Sen levikki on vielä laajempi kuin ’häiden’: se ulottuu eteläsaamesta koltansaameen saakka (SKES: 77). — Saamen sanansisäinen -j- ja tästä aiheutuva kaksitavuisuus johtuu kielen rakenteesta, perusvartaloiden pitää olla (vähintään) kaksitavuisia. Kar-jalaan on taas tunnetusti levinnyt paljon nuorehkoja lännestä tulleita lainoja, samoin inkeroiseen: äsken mainittujen selvästi alasaksalaisten lainojen lisäksi inkeroisessa tavataan muun muassa herra, hovi, kaappi, kinkku, (k)lasi, lasti, pantti, puomi, ruuti ja vahti; kaikki nämä ovat viime kädessä saksalaislähtöisiä (SSA).

4) Miksi alasaksalainen laina tunnetaan Virossa vain etelävirosta, Koivan kielisaarekkeesta ja Saarenmaalta?

— Virolaisten ja liiviläisten kulttuuri oli jo vanhastaan keskieurooppalaisempaa kuin Suomen, ja juhliin liittyvät suuret pidot,syömingit ja juomingit olivat siksi varmaan ennestään tutumpia kuin Suomessa.Uudella termillä ei siten ollut suurta vetovoimaa; latvian kieleenhän se ei ole lainautunut lainkaan, vaan siellä on liiviläisperäinen kazas ’häät’. Viron sanan levikki lienee tulkittava jäännösesiintymäksi ja -alueeksi (Rückzugsgebiet):sana on kenties aikaisemmin esiintynyt laajemmalla alueella, mut- ta sitten väistynyt ja jäänyt alueen äärimmäisiin reunoihin. Setumaan ortodoksisuus-kaan ei ollut este leviämiselle: onhan suomen häät - sanakin levinnyt ortodoksiseen Itä-Karjalaan, Tverin karjalaa myöten.

Sitä paitsi juuri eteläviroon näyttää alasaksasta lainautuneen toinenkin harvinainen häätermi. Wiedemann mainitsee sanakirjassaan (s. 622) etelävirolaiseksi (d) sanan mõõl, gen. mõõlu, ja kääntää sen saksaksi »Mahlschatz, Brautschatz» eli ’huomen-lahja, kihla(t)’ tai ’myötäjäiset’. Sanaa ei muista lähteistä enää tunneta. Saareste (1924: 131) esittää tämän termin kommenteitta kohdassa, jossa hän käsittelee ’lah-joja, jotka morsian jakaa avustajilleen häissä’ (viron veimed), mutta hän näyttää siis ymmärtäneen Wiedemannin käyttämän saksalaisen vastineen Mahlschatz väärin. 12

Originaalina näyttää olleen keski-alasaksan m5al-. Vaikka juuri Mahlschatz-sanan keskialasaksalaista vastinetta ei ole kirjattu, tunnetaan kuitenkin esimerkiksi verbi malen ’kihlata, naida/naittaa’ (MndHwb II: 891) vrt. muinaisalasaksan mahlian ’kihlata’ = saksan (ver)mählen ’naittaa’, ja keskialasaksan m5al merkityksessä ’oikeudenistunto’ useissa yhdyssanoissa. 13

Viron pitkä õõ keskialasaksan pitkän /jå/:n vastineena viittaa siihen,että tämä alasak- san foneemi on ääntynyt hieman labiaalisena,[å:]:na,kuten oli ja on normaalia (yleensä viron lainoissa tämä ei kuitenkaan näy, mikä voi johtua myös keskialasaksan »kirjakielen» vaikutuksesta).

5) Miksi keskialasaksan sana ei ole lainautunut skandinaavisiin kieliin?

— Jo homonymia näyttäisi estäneen sen. Skandinaavisiin kieliin on tullut lainoja tietenkin alasaksan länsiosista saapuneiden alasaksalaisten murteista, joissa vokaalit säilyivät pyöreinä.

––––––––––

12 Että kyseessä täytyy olla Saaresten väärinkäsitys, näkyy siitäkin, että Wiedemann kääntää myös viron kihlatermin kihl, gen. kihla saksaksi sanoilla ’Mahlschatz, Brautgeschenk’. Sama sana on etelämurteen kiil, gen. kiilo ’Brautschatz’ (Wiedemann s. 278, 304; EEW II: 801, 807).

13 Tämä selitykseni eteläviron sanalle lienee uusi etymologia. Saksan Mahl ’oikeustoimi, sopi-mus’ (= muinaisylä- ja muinaisalasaksan mahal ’oikeus, oikeudenistunto; puhe’) on olennaisesti oikeus-termi, ja kihlaus ynnä naimisiinmeno oli nimenomaan oikeustoimi, oikeudellinen sopimus. Tunne-taan muitakin tapauksia, joissa viroon lainautunut alasaksan sana on säilyttänyt (tai kehit-tänyt) merkityksiä,joita originaalisanalle ei keskiaikaisista lähteistä ole tarkkaan kirjattu:näitä ovat jo mainittu viron laat ’markkinat’ (vrt. kas. af-lat ’ane’, merkitys ’markkinat’ on todettu myöhemmin myös saksan puolelta, baltian-saksasta, alapreussista) ja viron prügi ’rakennussora, kivimurska’ (vrt. kas. brugge = brügge ’silta’) (Hinder-ling 1981:146–148). —Eteläviron sana voisi äänteellisin perustein olla paljon vanhempikin laina,vrt. germ. m5ela- ’mitta’ (> muinaisruotsin m5al ’mitta’, ruotsin mål ’ateria’, saksan Mal ’kerta’, Mahl ’ateria’), mutta tälle germaaniselle sanalle ei tietääkseni missään ole kirjattu ’huomenlahjaan’ vivahtavaa merkitystä.

JORMA KOIVULEHTO, HÄÄT

Sitä paitsi pohjoisalasaksan »kirjakielen» vaikutus on tietenkin ollut Skandinaviassa tuntuva.Mahdollinen laina olisi siten langennut yhteen ruotsin adjektiivin hög ’korkea’ kanssa, joka jo esiintyi yhdyssanassa högtid,jolla aikaisemmin oli juuri muun muassa juuri ’häiden’ merkitys (Hellquist I: 393). Myös substantiivi hög ’kasa, röykkiö’ olisi ollut homonyymi. Itämeren itärannalla taas alasaksan puhujat tulivat paljolti alueilta, joiden murteissa pyöreät etuvokaalit olivat muuttuneet laveiksi - kuten edellä jo oli puhetta. Huomattava on lisäksi, että alasaksalaiset eivät tulleet Skandinaviaan kieli-sukulaistensa pariin valloittajina ja läänittäjinä kuten Liivinmaalle, eikä heistä siellä liene mainittavasti syntynyt maalaisaatelia ja -papistoa.

Kysymykset 1–5 sisältävät toivottavasti kaiken olennaisen siitä, mitä advocatus diaboli voisi uudesta etymologiastani kysyttäväkseen keksiä. Ne oli syytä esittää siksikin, että on kyse mielenkiintoisesta aspektista: alasaksan tapakulttuurin välittömästä vaikutuksesta Suomessa.