Tiede 8/2005-lehti kirjoittaa ihmisen aivokuoren oletetuista geneettisesti toiminnal- lisesti erikoistuneista neuroneista otsikolla Peilisolut auttavat ymmärtämään muita.

Kansan Ääni 5/04 on käsitellyt ”peilisoluteoriaa” otsikolla ”Europuoskaritiedettä Suomen tieteen huippuyksikössä”, ja Kansan Ääni 6/05 otsikolla ´”Peilisolu on ehdollistumisteoriassa turha ja vahingollinen oletus”, jonka artikkelin jälkim-mäinen osa oheinen kirjoitus on. Artikkelissa peilisoluteoria arvioitiin sosiobiologis-tiseksi teoriaksi, jonka kuvaus psyykkis- ten prosessien materiaalisesta perustasta katsottiin virheelliseksi. Tässä artikkelin loppuosassa paino on sillä, miten ihmis-persoonan psyyke eroaa korkeimpien eläinten kuten vaikkapa simpanssin vastaa-vasta. Tai vaikkapa kokonaan yhteiskunnan ja kielen ulkopuolella kasvaneen ”susi-lapsen” psyykestä. Onko syynä työ ja sen ohjaama ehdollistumisjärjestelmän evoluutio, vai ”Keenistä paremmat pielisolut”?

Peilineuroniteoria kiistää ns. instrumentaalisten ehdollisten refleksien (Ivan Pav- lov, Anatoli Ivanov-Smolenski 1927,Ivan Beritashvili, B.F.Skinner, joista kaksi jäl- kimmäistä erehtyivät siinä, että näillä olisi eri mekanismi kuin klassisilla ehdollisilla refelekseillä) olemassaolon, joissa ei ole mitään geneettistä, vaan niiden sisältö on täysin aistimusperäistä. Juuri ne ovat kuitenkin ihmisen ja esimerkiksi simpanssin käyttäytymisen, ja myös kielen psyykkinen perusta: sana on luonnonhistorialliselta taustaltaan instrumentaalisen ehdollisen refleksin ärsykeosa ja sa- nan herättämä mielle eli sanan tarkoitteen representaatio on refleksin reaktio-osan ohjaustiedosto.

Toisin kuin valitseva tieteellinen ihmiskuva, Tiede-lehden artikkeli  näkee ”kielen seuraavan peilisoluista”.

” Kielikin peilisolujen ansiota? "

Puhumisella ja liikkeiden tunnistuksella ei äkkiseltään tuntuisi olevan mitään teke- mistä keskenään, mutta peilisolujen löydyttyä neurotutkijat ovat alkaneet ounastel- la, että kielikin saattoi syntyä peilausmekanismin varassa. Tähän suuntaan viittaa se, että liikkeiden tunnistamiseen, jäljittelemiseen ja puhumiseen tarvitaan yhtä yhteistä aivoaluetta, joka kaiken lisäksi näyttää kehittyneen apinoiden peilausjär-jestelmän ydinalueesta.

Meidän Brocan alueemme vastaa apinoiden esimotorista aluetta, ja myös tehtävät ovat puhetta lukuun ottamatta samat.Molemmat tunnistavat ja toistavat käsien ja kasvojen liikkeitä. Tästä on pääteltävissä, että juuri näiden liikkeiden seuraaminen on ollut alueen alkuperäinen tehtävä. ”

Tässä kohdassa Tiede valehtelee: Brocan alue vastaa muilla nisäkkäillä aluetta, joka ohjaa ruoan pureskelemista (ja erityisesti sitä onko ruoka tarpeeksi pientä nielaistavaksi). Sellaisilla erittäin korkeankaan hermotoiminnan tason omaavilla eläimillä, jotka nielaisevat ruokansa kokonaisena, kuten delfiineillä, ei ole kyseistä erikoistunutta aluetta ollenkaan, vaan niiden aivot ovat symmetriset! Eräät delfiini- lajit voivatkin olla koko ajan valveilla, koska niiden symmetriset aivopuoliskot nukkuvat vuorotellen!

” Jossakin vaiheessa käsieleet ja ilmeet muovautuivat hermostollisesti yhteneviksi, ja neuronit saivat uuden työsaran ääntelystä. Näin on pitänyt tapahtua, koska alueen peilisolut toistavat paitsi nähdyt myös äänestä tunnistetut liikkeet. ... Vähin erin puhe pääsi alkuun, ja esimotorinen alue kypsyi Brocan alueeksi, joka säätelee puhumiseen tarvittavia ääntöelinten liikkeitä. ”

Äänteelliset sanat selittävät myös näin työstetyn kokemuksen ”peilautuminen” neu- rofysiologisesti Brocan alueella silloin, kun se ohjaa henkilön toimintaa! Tältä osin Harin kokeet eivät suinkaan ”todista Pavlovin/Vygotskin teoriaa vääräksi”, vaan ne todistavat sen nimenomaan OIKEAKSI! Venäläiset psykologit ja neurofysiologit yrittivät tätä Vygotskin teoriaa toiminnan kielivälitteisyydestä todistaa mm. yrittä- mällä mittailla äänihuulten mikrovärinöitä ajatteluun ja havaintoon liittyen, mutta menetelmä oli tietysti huono verrattuna aivojen magneettikuvantamiseen.

Korkeimmat psyykkiset toiminnot ovat yhteiskunnallista alkuperää

Psykologian sanakirja” määrittelee vain ihmiselle ominaiset korkeimmat psyyk- kiset toimintomme, (mm. tietoisuuden, ajattelun, tahdon ja tunteet) seuraavalla tavalla:

Korkeimmat psyykkiset toiminnot - monimutkaiset, alkuperältään yhteiskunnalli- set psyykkiset prosessit, jotka jatkavat muotoutumistaan koko elinajan, ovat psyykkisen rakenteen välit- tämiä ja mielivaltaisia  valinnaisia, vaihtelevia toteutumistavaltaan.

Korkeimpien psyykkisten toimintojen tärkeimpiä ominaispiirteitä on niiden välittei- syys erilaisin ”psykologisin työkaluin”, merkkijärjestelmin, jotka ovat ihmisen pitkä-aikaisen yhteiskunnallis-historiallisen kehityksen tuotetta.Määrävä osa ”psykologis- ten työkalujen” joukossa kuuluu puheelle; tämän vuoksi kielellinen välittyneisyys on korkeimpien psyykkisten toimintojen ylivoimaisesti universaalein muotoutumistapa. Korkeimmat psyykkiset ovat monimutkaisia systeemisiä muodostumia, jotka ero- avat laadulliseti muista psyykkisistä objekteista … siten, että uudet järjestelmät rakentuvat vanhempien varaan siten, että vanhemmat systeemit säilyvät näille alisteisina kerrostumina uuden kokonaisuuden sisällä. (Vygotski)

Korkeimpien psyykkisten toimintojen muodostumisen lainalaisuus on,että ensin ne esiintyvät ihmisten välisen vuorovaikutuksen muotoina (ts.interpsykologisena pro- sessina), ja vasta myöhemmin täysin sisäisinä (intrapsykologisina) prosesseina. Funktioiden ulkoisten toteutumisvälineiden muuttumista sisäisiksi psykologisiksi nimitetään interiorisaatioksi (sisäistämiseksi). Toinen mitä tärkein näitä toimintoja luonnehtiva piirre on niiden asteittainen sisäistyminen, automatisoituminen.

Ensimmäisissä muotoutumisvaiheissaan ne ovat laatuaan välineellisen toiminnan muuntuneita muotoja, joka tukeutuvat suhteellisen elementaarisille aistimus- ja motorisille prosesseille; sen jälkeen nämä toiminnot ja prosessit muuntuvat, saa- vuttaen automati-soituneiden henkisten toimintojen luonteen. Samanaikaisesti muuttuu myös toimintojen psykologinen rakenne.

”Psykologian sanakirja” määrittelee korkeimpien psyykkisten toimintojen  lokali- saation  (juuri sen,mitä aivokuvantamisella tutkitaan!) keskeiseksi aivojen ja psyyk-kisten prosessien keskinäisten suhteiden ongelmaksi, jota työstävät monet tieteenalat:neurofysiologia,neuroanatomia, neuropsykologia ym.

Ihmisen korkeimpien psyykisten toimintojen lokalisaation psyykkisiä toimintoja pi- tää tarkastella monimutkaisina,alkuperältään kokemuksellisina, rakenteeltaan mm. puheen (kielitieteellisessä mielessä, pitää sisällään myös tekstit jne.) kautta välit-tyneinä ja toiminnaltaan vapaina, ”ei-determinoituina” systeemimuodostumina.…

Toiminto on organisaatioltaan labiili, dynaaminen ja muuttuva. Monet järjestelmän ”solmut” voivat korvata toisiaan, jokainen solmu, vaihe on sidoksissa johonkin aivo- rakenteeseen – ja koko toiminnallinen systeemi on sidoksissa moniin aivorakentei- siin, kuten aivokuoreen ja sen alaiseen kerrokseen.On olemassa toiminnallisten systeemien yhteisiä ”solmuja”, jotka ottavat samanaikaisesti osaa useiden psyyk-kisten toimintojen toteuttamiseen. Näiden solmujen vahingoittuminen johtaa tyypil-listen lainalaisten psyykkisten toimintojen vaurioyhdistelmien syntyyn, joita kutsu- taan neuropsykologisiksi syndroomiksi (oireyhtymiksi).

….Välittömästi aivorakenteiden kanssa ei pidä yhdistää koko psyykkistä toimintoa, eikä edes sen erillisiä vaiheita, vaan ne fysiologiset prosessit, jotka tapahtuvat kyseisissä aivorakenteis- sa. Näiden fysiologisten prosessien vahingoittuminen aiheuttaa hermostollisia vikoja, jotka sitten levittävät vaikutuksensa kokonaiseen joukkoon toisiinsa liittyviä psyykkisiä toimintoja.

Yhteenveto

Ihmisen korkempien psyykkisten toimintojen (ajattelun, tahdon, tietoisuuden jne) ja niiden dynaamisen systeemisen lokalisaation teoria eivät tarvitse ”peilisolun” ideaa. Konventionaaliset merkkijärjestelmät, joille nuo toiminnot rakentuvat, perustuvat olemuksellisesti instrumentaa-lisille eivätkä klassisille ehdollisille reflekseille, joilla jälkimmäisillä olisi geneettinen kytkentä reaktio-osaltaan. Konventionaliset ”sovitut” merkit eivät ole meidän ”Keenissämme”, ne eivät tule sieltä, eiväkä ne myöskään mene sinne, eivät millään keinolla,  darwinilaisella eivätkä ”lysenkolaisella”.

Peilisoluteorian hypettäjien odotukset ovat vailla äärtä ja rantaa:

Kalifornian San Diegon yliopiston neurologian professori ja aivo- ja kognitiokeskuk- sen johtaja Viliayanur Ramachandran on pukenut odotukset sanoiksi:

 ”Joskus peilisolut vielä osoittautuvat psykologiassa yhtä tärkeiksi kuin DNA on osoittautunut biologiassa.”

Tuon tärkeysluokan toistaiseksi ratkaisematon ongelma onkin olemassa, nimittäin kysymys ehdollistumisen biokemiallisesta mekanismista. Se saattaa perustua her- mosolujen pinnan glykosaminoglykaaneihin. Niitä eivät geenit yksityiskohtaisesti määrää, koska ne ovat sokereita eivätkä valkuaisaineita. [Tuo teoria on vanhentu- nut: nuo muuntelukykyiset sokerit ovat immuunijärjestelmän eivätkä psyykkisen informaation tallentajia. Oikea teoria on tämä.]

Kansan Ääni 1/2006

Listening to speech activatesmotor areas involved in speechproduction