... vain joukkoon kuuluva Saimaa puuttuu...

http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/1993_400.pdf

Havaintoja

Suomi

Suomen nimen alkuperä on ollut etymologioinnin ikuisuuskysymyksiä. Yhtään yleisesti oikeaksi tai todennäköiseksi hyväksyttyä selitystä ei ole tähän asti löytynyt (Kiviniemi 1984). Romanttisuudessaan kovin epätodennäköiseltä tuntuu esimerkiksi se vanha käsitys, että nimitys juontuisi jostain sellaisesta kuin (onnen, Jumalan) suoma (maa), eikä oletus, jonka mukaan samainen (onnen) Suoma olisi ollut vanha kantasuomalai- nen henkilönnimi (L.Kettunen 1954), joka olisi käytöltään laajentunut, vaikuta juuri us- kottavammalta. Tällaisesta vanhasta esikristillisestä miehennimestä ei tiettävästi ole mitään epäsuoriakaan todisteita, eikä liioin tunnettane yhtään vanhaa morfologista paralleelia eli esimerkkiä tämmöisen agenttipartisiipin vakiintumisesta henkilönnimek-si. (Sen sijaan esiintyy sellaisia partisiippeja kuin Toivottu, Himottu, vrt. Stoebke 1964: 119-122.) Nykyinen Suoma naisen nimenä kuuluu tietenkin aivan toiseen yhteyteen. Se on viime vuosisadan suomalaisen heräämisen kauden nimiä,jonka synnyn taustal- la lienee kylläkin ollut tuo vanha ajatus »Jumalan suomasta lahjasta» (Vilkuna 1990: 164); nimeä voi pitää siten 'Jumalan lahjaa' merki tsevän kreikkalaisperäisen naisen nimen Theodora t. Dorothea  vastineena.

SKES (vuodelta 1969, s.v. Suomi) esittää silti tämän henkilönnimi-ajatuksen ainoana maininnan arvoisena selitysyrityksenä viitaten samalla maan nimeen Viro, joka myös olisi henkilönnimi. Viro on vanha oi-vartalo kuten myös Viron  Harjumaassa piilevä *harjoi (Mägiste 1928: 5, 18 jne.). Kumpiakin on kyllä pidetty vanhoina henkilönnimi-nä (vrt.myös Mägiste 3884); Ojansuu (1920:64) on rekonstruoinut suomalaisen hen- kilönnimen *Harjoi 'Harjan asukas', mihin  rekonstruktioon taas puolestaan Mägiste (1928: 232) vetoaa. Mitään suoranaisia todisteita siitä, että nämä nimet olisivat olleet alun perin nimenomaan henkilönnimiä, ei kuitenkaan löytyne. Lemman Viro kohdalla (vuodelta 1978) ei SKES enää mainitsekaan henkilönnimiajatusta, vaan tyytyy viittaa-maan Setälän antamaan selitykseen mytologisesta Virokannas-nimestä: »Sana viro olisi ainakin tässä tapauksessa lyhentymällä ja kansanetymologisesti syntynyt skand. 'maailman' nimestä ».' 1

1 E. N. Setälä (1939: 69-70) ei postuumissa tutkielmassaan todellakaan näyttäisi tar-koittaneen muuta kuin kansanetymologista yhteyttä skandinaaviseen 'maailman' nimi-tykseen, joka normaaliasussa on misl.ver-old:viro tarkoittaa Setälän mukaan muinais- runoissa myös 'maailmaa'. Kyseinen muinaisskand. yhdyssana on uudemman tutki-muksen mukaan lainaa länsigermaanista, lähinnä muinaisenglannista (de Vries 657). Mielenkiintoista on,että tämä länsigermaaninen yhdyssana sisältää ensi osassaan yh- teisgermaanisen sanan *weraz 'mies' (oikeastaan vain vartalon *wera-), joka palau-tuu vielä vanhempaan kantagerm. Asuun *wiraz = ieur. *wiros. Motivaatio 'miehet', 'ihmiset' tms. on tietenkin kansannimenä, kuten tunnettua, tavallinen, myös lainoissa: vrt. esim. lyydi, lyydiläinen - — ven. ljud 'kansa', ljudi 'ihmiset'. Nimen o;'-vartaloisuus ei tätä vastustaisi, koska sitä esiintyy lainasanoissa (esim. salo); se sopisi mm. myös paikannimeen (possessiivinen tai casus componens -merkitys): vrt. taloi <— talas, viron (vanh.) Harjo (Harjumaa) <— *harja ja Pekka Lehtimäen (1972: 77-88) runsasta paikannimimateriaalia.

400. Havaintoja

Merkillistä olisi sekin, että suomalaiset olisivat nimittäneet itseään 'kalannahkoiksi', vaikka totta onkin, että saamen 'kalannahkaa' merkitsevän sanan cuobmà äänteelli-sesti tarkka vastine olisi suomessa juuri *suomi : *suomen. Tuskinpa enää itämeren-suomalaiset pukeutuivat liiemmälti kalannahkoihin, ja vaikka olisivatkin, eivät he hevin olisi ruvenneet itseään tuollaisen vaatekappaleen nimellä nimittämään. (Korkeintaan voisi ajatella, että semmoisen nimen heille olisivat antaneet naapurikansat, mutta täs-tähän ei ole mitään näyttöä.) Vihdoin e-vartaloinen omapohjainen *sōme 'kalannah-ka' sopisi huonosti vanhaan johdokseen suomalainen, samoin latvian vanhaan a- vartaloiseen itämerensuomalaista tarkoittavaan etnonyymiin sāms < *sāmas.

Motivaatioksi on ehdotettu myös 'suomua'. Vatjalaisten nimessä näyttäisi kyllä esiinty-vän kiilan tai vaajan (< *vakja) nimitys, ja nimi vepsä on ehkä sama sana (SKE S s.v. vepsä) kuin saamen 'evää' merkitsevä sana væk'se = inarinsaamen vepsi(monen ka-lan selkäevä on kiilamainen muodoltaan). Mikä tällaisen 'vaajan' kielenulkoisena moti-vaationa lienee ollutkin,ei tähän voi kuitenkaan vaikeuksitta liittää 'kalan suomua', jon- ka muoto ei ole leimallisesti kiilamainen. Muutenkin olisi outoa, jos heimojemme nimi-tykset liittyisivät useaankin kertaan kalaan. Koko merkilliseltä tuntuva 'vaaja'-motivaa-tio voisi muuten olla varhainen homonymiaan perustuva kansanetymologiakin, mui-naisvenäjään (klin) ja saameenkin (vuovjoš)käännöslainana siirtynyt, sillä heimonnimi *vakja sopisi äänteellisesti myös vanhaksi lainaksi baltin asusta *vākiā > liett. Võkia, latv. Vāca 'Saksa' (tai asusta*vākia- > latv. *vācis 'saksalainen', ks. ME IV 490 – 492).

Voisi olla kyse varhaisten kauppajärjestöjen mukana kulkeneesta, alkuperältään tun-temattomasta nimestä; baltinkielisen nimen on katsottu alkuaan viitanneen länteen, Ruotsiin tai Gotlantiin, jopa yleensä ulkomaihin. Tällainen ei olisi tavatonta, esim. Venäjän ja venäläisten omakielinen nimi on peräisin (itämerensuomen välittämänä?) Ruotsista, Roslagenin asukkailta eli ruotseilta, varjageilta.

Eikä eestienkään omakielinen nimi näytä tarkoittaneen alun perin heitä, vaan muita heimoja, todennäköisesti baltteja (Tacituksen Aestii,Jordaneksen Aesti jne.).On myös todettava, että SKES:n mainitsema selitys, jonka mukaan ruotsin finne jne. voisi olla käännöslaina vepsä-nimestä, jos se olisi merkinnyt 'evää', on mahdollinen vain, jos oletetaan, että Tacituksen käyttämän muodon Fenni 'suomalaiset' = 'saamelaiset' en-si tavun e on jollain tapaa virheellinen: germaanisessa 'evää' merkitsevässä sanassa (saksan Finne jne.) nimittäin on kiistatta ollut alkuperäinen (jo esigermaaninen)  i  eikä e; ruotsin kirjakielen sanan fena 'evä' e on aivan myöhäinen (< kskand. *finōn-).

Saame ja suomi

Kansojen ja heimojen nimien alkuperä on yleensä arkipä iväinen ja järkeenkäypä. Jos siis jätämme onnensuomat ja suomukset, tarjoutuu vanha selitys, jonka mukaan saa- me ja suomi ovat samaa juurta. Eero Kiviniemi (1984:118) kirjoittaa tästä ajatuksesta Suomen historia -teoksen ensimmäisessä osassa: »Tämä selitys on myöhemmin tor-juttu äänteellisin perustein ja siihen tosiasiaan viitaten, että saamelainen on alkuaan sama sana kuin hämäläinen (yhteinen kanta on ollut sämä). Jos Suomen ja saamen yhdistämiselle löytyisi uudenlaisia kielihistoriallisia perusteita, niin selitys olisi asiallisesti vahva. Muinainen sämä- on nimittäin ilmeisesti laina balttilaisten kielten 'maata' mer-kitsevästä sanasta. Samakantainen balttilaisperäinen nimi lienee mm. Itäpreussin Samland, joka sekin on jo varhainmainittu Suomi-nimen tulkinnoissa.» (Tähdennys J. K.).


401  Havaintoja

Kiviniemen asettama ehto on mielestäni täytettävissä: uudenlaisia kielihistoriallisia pe-rusteita löytyy. Saame on voinut muuttua suomeksi balttien kielen kautta kuljettuaan. Se,että tätä selitystä ei tietääkseni ole aikaisemmin esitetty,johtunee ainakin kahdesta seikasta.

Ensiksikin: se kantabaltin (kbalt.) pitkä vokaalifoneemi,joka vastaa indoeurooppalaista (ieur.) foneemia ā, on (Suomessa) pyritty tulkitsemaan pitkäksi (avoimeksi) ō:ksi. Pi-simmälle menee Kaliman virheellinen esitys, jonka mukaan indoeurooppalainen (ieur.) pitkä ā ja pitkä ō olisivat yhtyneet kantabaltissa pitkäksi ō:ksi (1936: 66 – 67). Näinhän ei ole,vaan kyseiset foneemit ovat kantabaltissa säilyneet erillään ja mm. se- kä Stangin (1966:24,37,47) että Endzelinin (1971:32) mukaan ieur. ā = kbalt. ā, ieur. ō = kbalt. ō.Liettuassa kbalt.ā:ta edustaa o (= ō),murteittain myös ā,latviassa ā; kbalt. ō taas on kummassakin kielessä uo.

Olen sitä paitsi mielestäni kiistattomasti osoittanut (1990:152),että itämerensuomessa on varhainen lainakerrostuma, jossa kantabaltin pitkä ā-foneemi heijastuu vielä välit-tömästi a:na; pitkää ā:ta ei varhaiskantasuomessa vielä aluksi ollut. Tällaisia lainoja ovat mm. (1) lava, (2) vakka ja (3) lapio, (murt.) lapia, veps. Aapid jne. (mksm. *lapiöa [Posti 1942: 44, 202] = vksm. *lapita ei voi olla morfologian takia lapa-sanan johdos, vaan jälkimmäinenkin lienee lainaa baltista).

Näitä vastaavat seuraavat balt. originaalit: (1) kbalt. *lāvā > liett. lova 'sänky',latv. lava 'lava; saunan lavo; säilytysalusta yms.'; (2) kbalt. *vākā (fem.) t. kbalt. *vāka (mask.) > liett. voka (vakan)kansi;  (murt.) viljamitta, vókas 'kansi, silmäluomi; kotelo; iso kori, (jauho-, vilja)vakka', latv. vāks 'kansi; viljamitta', dim. vācele' tuohesta tehty t. punottu jauhovakka, viljamitta'; (3) kbalt.*lāpetā > liett. lopeta'lapio' t. kbalt. *lāpetā > mpreuss. lopto 'lapio' (vrt.latv.lāpsta 'lapio; lapaluu'). Sama foneemi on myös mm. edellä maini- tussa *vākiā-nimessä. Setälä (1932:403) kirjoittaa muuten »oikein» kanta-asuksi balt. *vākiā ja esittää ā:n murteelliseksi.

Toisaalta on jo ennestään tunnettua, että tuota foneemia ā edustaa lainoissa  myös kantasuomen pitkä ō (tuohi, vuohi, vuota). Sama kantabaltin foneemi heijastuu siis itämerensuomessa kahdella eri tavalla, kyseessä on kaksi eri lainakerrostumaa. (Sa-moin kahdella tavalla heijastuu tunnetusti kantabaltin lyhyt a, nimittäin a:na ja o:na; samoin lyhyt e  ä:nä ja e:nä ja pitkä e ä:nä ja ẽ:nä.) Jälkimmäinen edustuma kuuluu ilmeisesti myöhempään lainakerrostumaan,joka on saatu sellaiselta balttilaiselta mur- realueelta, jolla kbalt. ā:lla oli jo ō:mainen reaalistuma: »Da die uberlieferten balt. Sprachen alle auf ā als Vertreter des ieur. ā im Urbaltischen hinweisen (pr. brāti, lett. brālis, lit. brólis aber dial. brālis), ist man zur Annahme geneigt, dass 5 ftir ā eine dia-lektische Eigentümlichkeit des balt. Idiomes war,aus dem die Finnen ihre Lehnwörter aufnahmen» (Stang 1966: 24).

Kantabaltin ā:n tilalle on siis pyritty rekonstruoimaan myös avoin ō, jolloin joudutaan olettamaan kahta pitkää ō-foneemia, suppeaa ja av ointa. Tällöin on kuitenkin tukeu-duttu juuri mainittuihin balttilaislainoihin tuohi, vuohi, vuota (Nieminen 1934; Breidak 1977; Breidak 1983) ja lisäksi latvian 'itämerensuomalaista' tarkoittavaan etnonyymiin sāms, joka on tähän asti selitetty lainaksi itämerensuomesta (Nieminen 1934: 59; Breidak 1983). Tällaiseen,jo sinänsä mutkikkaampaan rekonstruktioon ei nähdäkseni ole enää mitään syytä,vaan voimme yhtyä normaaliin, Stangin jaEndzellnsin kantaan. Ja missään tapauksessa ei voi kumota ainakaan sitä, että baltissa on ollut varhainen ā-arvo vastaamassa ieur. ā:ta.

Toiseksi:Balttien ja saamelaisten välisiä suoria kosketuksia ei ole vanhastaan oletettu (tai voitu osoittaa). Ainakin jo Pekka Sammallahti (1984:139-140) on kuitenkin katso- nut tällaisia kosketuksia olleen, hän viittasi mm. eteläsaamen sanaan saardie 'poron sydän, ruokana', joka sopii äänteellisesti ja semanttisesti moitteettomaksi lainaksi baltista, mutta ei silti esiinny itämerensuomessa.


402 Havaintoja


Itse olen hiljattain mielestäni pystynyt varmentamaan asiaa esittämällä kaksi uutta esimerkkiä suoriin kosketuksiin perustuvista lainoista: saamen (saa.) gieppà 'noki' ja vuorás 'vanha (ihmisestä, eläimestä)' (selityksistä ks. tarkemmin Koivulehto 1992 a). Lisääkin lainoja varmaan löytyy, jos niitä etsitään. 2

Lainat viittaavat verrattain läheisiin suhteisiin,lähinnä kauppakumppanuuteen ja kesti- ystävyyteen, joka o n alkanut jo esisaamelaisena aikana (vrt. saardie). Saamelaisten kanssa tekimisiin joutuneet baltit ovat siis varmasti tunteneetkumppaniensa heimon-nimen. On odotuksen mukaista, että he ovat omaksuneet sen vähitellen omaankin kieleensä.

2. Vrt. esim.saa.bieb'màt 'ruokkia' (olisi esisaamen *pämme-),bieb'mo 'ruoka, ravinto; ruokinta; alju, lemmikkieläin, ruokittu eläin', joka jo fonotaktisestikin  (-mm-) on outo eli uusi ja siten lainaksi epäiltävä sanue. Vrt. tähän liett. penamas t. penimas 'ruokitta- vana oleva, syöttö', penamas gyvolis 'ruokittu eläin,teuras', penima kiaule 'syöttösika', penimis 'teuras'. Baltin keskitavun vokaalin suhteen vrt. sm. Balttilaislainoja rihma ~ liett. risimas 'sitominen' ja vehmaro 'parihärkien vetoaisa' ~ liett. vezimas 'vaunut, ajo-neuvot' < 'vetäminen' (molemmat L.Postin esittämiä).Vokaali voi ainakin viimeksi mai- nituissa verbaali-nomineissa olla sekundaari (vrt. Liukkonen 1987: 9). Ehkä on ollut myös kbalt. *pen-ma- t. *pen-i-ma- 'ruokinta', johdos ieur. juuresta *pen- 'ruokkia; ruoka': vrt.  liett. peneti, 3. p. peni 'ruokkia' (ns. puolitemaattinen /-vartalo, jolla infini-tiivissä johdinaines -e- ja josta nykyisin produktiivin johdon mukaan siksi penejimas 'ruokinta'); penas 'ruoka,ravinto'. Esitän yhdistelmän tässä vain varauksin, sitä täytyisi perustella laajemmin (esim. käsitellä verbin ja nominin suhdetta). Huomattakoon, että myös suomen ruoka ja ruokkia, ruokko ovat lainoja (germaanista).

Häme, saame, suomi

Varhaiskantasuomen (vksm.) asusta *sämä = sm.hämä- (hämäläinen) oli viimeistään kantasaamen ns. toisessa vaiheessa tullut *sāmā (suomalais-ugrilaisen tarkekirjoituk- sen mukaan *sā´mā´; ei ole täysin varmaa, että vksm. esisaamelaisella alueella sa-nassa on ollut alun perin s-, joka on suomalais-ugrilaisissa kielissä nuorehko foneemi: se on jo lainattaessa voitu korvata s:llä).Tällaisesta tai sitä myöhäisemmästäkin asus- ta (*säme) olisi baltissa tullut balt. vartalo *sāma- ja yksikön nominatiivi *sāmas. Baltin pitkä ā on ollut lähin vastine kantasaamen foneemille ā; kumpikin foneemi on ollut omassa systeemissään ainoa avoin pitkä vokaali, joten niiden foneettiset arvotkaan eivät ole voineet olla kaukana toisistaan. — Rekonstruoidun arvon merkkinä käytetyn ā:n sanotaan kyllä tarkoittavan a:n ja ä:n välistä vokaalia, mutta silloin on vertailukoh-tana tietenkin systeemi,jossa on sekä takavokaali a että etuvokaali ä. Kantasaamessa ei ollutenää näiden foneemien oppositiota, oli vain yksi väljä vokaali /ö/, eli tilanne oli foneemisesti sama kuin kantabaltissa ja useimmissa eurooppalaisissa kielissä nyky- äänkin. Ainoa väljä vokaali on suomalaisen korviin lähinnä a, vaikka foneettisesti se olisikin hieman heleämpi. Tämä saamen foneemi, ns. heleä a, on suomeenkin tul-leissa lainoissa tunnetusti korvattu pitkällä t. lyhyellä a:lla: kaita, kaiti 'maaselänne', kaamos, saaloa, saame, lanta, vaikka suomessa olisi pitkä ja
lyhyt avoin etuvokaalikin, ä.

Balttiin lainautuminen olisi tapahtunut siis vasta kantasaamen (alkuaikoihin, mutta voi kai ilman muuta olettaa, että Itämeren piirissä kauppiaina liikkuneet baltit ovat tuona-kin aikana olleet kosketuksissa saamelaisiin, jotka asuivat ja kiertelivät vielä hyvinkin pitkällä etelässä.

403 Havaintoja

Tätä baltin *sämas-asua vastaa juuri mainittu latvian säms 'suomalainen; saaren- maalainen' (sämu zeme 'Suomi', sämu sala 'Saarenmaa'), josta johdos sämenis (sämenis) 'luoteis, pohjoistuuli' (oik. "•'Saarenmaalta puhaltava tuuli'); johdosta vas-taa liettuan (murt.) sömenis  'luoteistuuli'. Latvian murteissa säms-sanan levikki on paikannimien ja kansanlaulujen todistuksen mukaan käsittänyt Kuurinmaan, Zemgalen ja Vidzemen (Liivinmaan) alueet (Breidak 1977: 13). Vanhimmat tiedot sanueesta ovat jo 1500-luvulta (Nieminen 1934: 61: Samit yms. tarkoittamassa 'liivi-läistä'). Sen on katsottu aikaisemmin tarkoittaneen yleensä itämerensuomalaista kieltä puhuvaa. Baltologi Eino Nieminen (1934: 59 — 62) rekonstruoi tämän sanan balttilaiseksi kanta-asuksi asun balt. *sömas, koska hän — kuten muutkin — katsoi sanan lainaksi itämerensuomesta; lainanottajina olisivat olleet nimenomaan muinaiset kuurilaiset, joiden kielessä siis kbalt. ä (Niemisen mukaan avoin o) olisi ääntynyt ö:na. Itämerensuomalainen lähtöasu olisi ollut hänen mukaansa johdos *söma-lainen (Fraenkelin etym. sanakirjassa, s. 856, selostetaan Niemisen kantaa virheellisesti), josta siis olisi lainattu vain alkuosa. Latvian pitkän ä:n takia oletti toisaalta jo baltologi K. Buga, että jo sen lähtömuodossa olisi ollut *ä t. *ä (K. Buga v. 1914, Rinktiniai rastai I 548; Breidak 1977: 14), mikä tietenkään ei käy, jos lähtömuoto olisi itämeren-suomalainen. Pitkää *ä:ta originaaliin esitti myös baltologi E. Blese (v. 1929: Breidak 1977: 15). Lisäksi on oletettu, että kantana olisi Saare(n)maa, mikä kuitenkin useas-takin syystä on aivan epätodennäköistä (ks. Nieminen 1934: 61-62 ja Breidak 1977: 14). Itämerensuomen sanasta lähteminen on ollut siis useille baltologeille hankalaa ensi tavun selvän ä-vokaalin takia (Breidak 1977:15).

Miten tästä balt. Asusta *säma-s päästään suomeen?

Indoeurooppalaiset baltit olivat aivan aluksi nimittäneet jotain varhaiskanta-suoma- laisten tai esi-itämerensuomalaisten aluetta oman kielensä 'maata', tai ehkä pikem-minkin *'alavaa maata' merkinneellä sanalla (vrt. liett. Zeme 'maa, zemas 'matala', latv. zeme 'maa' zems 'matala, alhainen'). Siihen on ehkä liittynyt jonkin heimonnimen genetiivi, mutta tuosta nimestä emme tiedä mitään. Tuon kantasuomalaisten maan ei ole tarvinnut olla nykyinen Häme, se on ehkä myös viitannut ylimalkaisemmin alku-asukkaiden asuinsijoihin, jotka olivat alavilla mailla, suhteellisen lähellä vesiväyliä, ran-nikoilla. Tästä balttien käyttämästä nimityksestä varhaiskantasuomalaiset puolestaan lainasivat oman *fa'mä-nimensä. Yleisestihän on ajateltu, kuten Kiviniemikin toteaa, että tämä nimi on kyseistä balttilaista perua, ja tätä taas ei voi selittää muutoin kuin siten, että itse baltit ovat käyttäneet vastaavaa balttilaista originaalia tiettyjen varhais-kantasuomalaisten (alueen) nimenä. Vksm. *iö'raä-sanahan esiintyy vain heimon ja alueen nimenä, ei koskaan tavallisena appellatiivina, joten suoraan nimenä se on siis lainattukin. Nimen balttilainen motivaatio oli siten varsin samanlainen kuin myöhem-pien saamelaisten suomalaisista ja ruotsalaisista ja heidän alueestaan käyttämän nimityksen (skandinaavinen) motivaatio: lanta (saa. lad'de), lantalainen oik. *'(alavan) maan asukas'  (<— kskand. *landa- *[alava] maa').

[Sana on balttia ja kermaanissa palttilaina.]


Baltit tarvitsivat kuitenkin 'maa; alava'-kantaista sanuettaan muidenkin, lähinnä omien heimojensa ja alueidensa, nimiksi. Sanuehan oli heidän kielensä elimellinen osa (vrt. liettuan zemaitis 'alaliettualainen, samogiitti', Zemaiciai [pl.] 'Samogitia, Ala-Liettua', historiallinen maakunta Itämeren rannalla Luoteis-Liettuassa; latv. Kurzeme 'Kuurin-maa' jne.).Lisäksi varhaiskantasuomalaisista eriytyneiden itämerensuomalaisten asu- ma-alueet eivät enää eronneet niin paljon balttien omista, että juuri vain he olisivat ansainneet 'alankomaalaisen' nimen: kulttuurierot olivat tasoittuneet. Tarvittiin uusi nimi. Samoihin aikoihin tietyt Itämeren alueella liikkuneet baltit olivat alkaneet nimittää varhaisia saamelaisia *sämas-nimellä. On luontevaa ajatella, että he alkoivat käyttää samaa nimeä myös näiden kielellisistä lähisukulaisista, varhaisista itämerensuoma-laisista, väestöstä, joka asui heistäpohjoiseen ja puhui outoa kieltä.

404  Havaintoja

Saamen ja »suomen» kielet eivät vielä eronneet paljon toisistaan, kieliä tuntematon
baltti eroa tuskin edes havaitsi. Aivan samoinhan germaanit käyttivät finne-nimeä myös suomalaisista, vaikka nimi oli, kuten tunnettua, alun perin tarkoittanut saamelaista ja on tarkoittanut sitä Norjassa vielä suhteellisen myöhäänkin.

Balttien käyttämää nimeä alkoivat sitten käyttää myös itämerensuomalaiset itsekin, nimittäin se eteläisempi väestö, jonka asui heidän naapureinaan: lähinnä myöhem-mät liiviläiset ja osin virolaiset (vrt. Some-linde v. 1211, SKES jne.) ja myöhemmät varsinaissuomalaiset, joiden sekaan muutti väkeä Suomenlahden eteläpuolelta. Suo-men puolella jo iät ajat asuneet hämäläiset sen sijaan pitivät varhaiskantasuomalaista perua olevan nimensä. Tälle nimen lainaamiselle löytyy tarkka paralleeli.Juuri samalla tavalla muinoin varhaiskantasuomalaiset olivat balteilta omaksuneet nimekseen *sämä (> saa. sabme 'saame', hämä-läi-nen).

Balttilainen *sämas lainattiin nyt sellaisesta balttilaisesta murteesta, jossa kantabaltin ä-foneemin edustaja ääntyi (ainakin jonkin verran) labiaalisena, 5-maisena (liettuas- sahan se on ö), ja siksi se itämerensuomessa substituoitiin ims. ö-foneemilla. Ehkäpä tuo murre oli juuri muinaiskuuri, vaikka Niemisen ajoitukset ovat nykyisiä myöhempiä. Samaan lainakerrostumaan kuuluvat edellä jo  mainitut balttilaislainat tuohi, vuohi ja vuota, joiden kbalt. originaaleissa on ensi tavussa sama pitkä kbalt. ä-foneemi: liett. Tösis 'tuohi' = latv. täss id., liett. Ozys 'pukki' = latv. Äzis id., (liett. ozkä 'vuohi'), liett. öda 'nahka' = latv. Äda id.

Hiljattain olen (1992b: 167-173) tähän lainakerrostumaan lisännyt vielä rakennuster-min huone (oik. 'kylkeinen': vrt. liett. Sönas 'kylki' = latv. säns, t. sänis id., liett. Sönine 'kyljys; pieni [sivuhuone = kylkeinen'). — Kuten edellä jo tuli puheeksi, itämerensuo-messa on myös toinen, ilmeisesti varhaisempi lainakerrostuma, jossa kantabaltin pitkä ä-foneemi heijastuu vielä välittömästi vksm. a:na.

Lainan e-vartaloisuus ei ole outoa: vanhoissa lainoissa esiintyy tunnetusti muutenkin e-vartaloita, kun ensi tavu on raskas, silloinkin, kun originaalin toisessa tavussa ei ole sitä lähinnä vastaavaa vokaalia: reisi, reiden = saa. ruovdà (= vksm. *rajte - kbalt. *raita- > liett. rietas), virsi, palsi, tuppi, heisi, vir. öis 'kukka' jne. (Koivulehto 1992c: 187). Sitä paitsi nimi on ehkä aluksi lainautunutkin a-vartalona *söma. Johdosta suo-malainen ei nimittäin oikein muuten voi selittää, kuin lähtemällä tuollaisesta a-varta-loisesta kantasanasta. Suhteen suomi: suomalainen analogiaksi selittyvät taas sitä paljon myöhemmät ruotsi : ruotsalainen, lappi : lappalainen.

Baltin puolella *sämas-sanan jatkaja jäi lopulta murteisiin tarkoittamaan vain 'suoma-laista' = 'ei-balttilaista pohjoista naapuria', myöhemmin erityisesti 'saarenmaalaista', ja sellaisenakin se jäi suppealevikkiseksi. Ehkä levikki oli alun alkaenkin ollut suppea. (Nykylatviassa muodollisesti samaa sanaa käytetään tieteessä myös merkitsemään 'saamelaista',mutta kyseessä on laina venäjästä:Breidak 1977:13.) Uudempi laina on normaali 'Suomen suomalaista' tarkoittavasana latvian suöms, liettuan suomis, jonka uo on odotuksen mukainen. (Saamelaisista eli lappalaisista näkyy liettuassa käytettä- vän nykyisin termejä sämai ja läpiai, joiden ensi tavun a edustaa historiallisesti lyhyttä a:ta).

405 Havaintoja

Tiivistelmä . - •

Kokoan vielä selitykseni tiivistelmäksi, jossa samalla tulee näkyviin aikaulottu-
vuus nykyisin vallalla olevan kronologian mukaisena.

1) Indoeurooppalaiset baltit - tai jo esibaltit (balttilainen vasarakirvesheimo) - tutustu- vat varhaiskantasuomalaisiin ja alkavat nimittää jotakin heidän aluettaan oman kielen-sä '(alavaa) maata' merkitsevällä sanalla, joka kantabaltissa on kuulunut suunnilleen *zeme (> liett. zeme, latv. zeme).

2) Tuon alueen (t. alueiden) asukkaat omaksuvat tämän balttien antaman nimen asussa vksm. *sämä.

3) Saamen kielen erilliskehitys alkaa nykyisen käsityksen mukaan viimeistään n. 1000 eKr. (ehkä jo varhemminkin, vasarakirvesajan lopulla tai Kiukaisten kulttuurin aikana). Vksm. *sämä muuttuu heidän kielessään vähitellen asuun *sämä (myöh. *säme, nyk. Pohjoissaamen sabme).

4) Joillakin balttien heimoilla on suoria (kauppa)suhteita varhaisiin saamelaisiin. He oppivat tuntemaan näiden alueen ja heimon nimen ja omaksuvat sen kieleensä muo-dossa *sämas > latv. Säms. Tämä tapahtuu joskus 800 — 600 eKr., ehkä vielä myö-hemminkin (tai sitten aikaisemmin: vrt. kohtaa 3). — Varhaisimmat saameen omaksutut balttilaislainat ovat tätä aikaa vanhempia.

5) Samat balttilaisheimot alkavat käyttää *sämas-nimeä myös varhaiskantasuoma-laisten toisesta haarasta, itämerensuomalaisista, varsinkin niistä, joihin heillä on tuol-loin lähimmät suhteet. Vanha *z«we-pohjainen nimi ei ole yksinään sopiva: se on bal-teille etymologisesti läpinäkyvä ('maa; alava'), ja sellaisena sitä tarvitaan toisiin tarkoi-tuksiin. Tämä käytäntö on olemassa viimeistään joitakin vuosisatoja ennen ajanlaskun taitetta (mutta yhtä hyvin myös jo varhemmin). Vastaavasti germaanitkaan eivät tee eroa saamelaisten ja ja suomalaisten nimitysten välillä.

6) Eteläisimmät itämerensuomalaiset heimot omaksuvat tämän balttien heistäk äyt- tämän nimen asussa *söme (alun alkaen ehkä *söma: vrt. suomalainen). Historia toistaa itseään:samoin varhaiskantasuomalaiset olivat omaksuneet *sämä-nimen bal- teilta (kohta 2). Kantabaltin pitkää ä:ta vastaava foneemi korvautuu sanassa kanta-suomen ö:lla, kuten myös lainoissa tuohi, vuohi, vuota, huone. Lainautuminen itäme-rensuomeen tapahtuu todennäköisesti ns.keskikantasuomen aikana, jolloin itämeren- suomen äännesysteemi oli vielä lähellä varhaiskantasuomea (ainakaan muut ö-lainat eivät voi olla nuorempia). ' — Itämerensuomen äännesysteemi näyttää siis säilyneen tietyissä suhteissa vanhoillaan varsin kauan; tähän sopii taas sekin, että varhaisimmat slaavilaislainatkin heijastavat vielä tällaista systeemiä:hauki,hirsi; vilja ja vöinäovat taas muiden kriteerien perusteella yhtä vanhoja (ks.Koivulehto 1990:151-153; Viitso 1990: 143).

7) Tämä heimon nimi on myöhemmin säilynyt erityisesti varsinaissuomalaisten ja hei-dän alueensa nimenä. Aikaisemmin myös liiviläiset ja virolaiset ovat olleet suomia. Myöhään historiallisella ajalla Suomi on laajentunut tarkoittamaan koko Suomen (Finland) kansan aluetta ja sen asukkaita.

Skenaarion mukaan siis Saame ja Suomi ovat viime kädessä samaa kantaa. Saman-näköisyys ei ole sattumaa. Tarvittiin vain balttien välitystä. Itämerensuomen puolella vanhin balttien antama nimi on säilynyt Hämeen heimon nimessä.

Tällainen selitys on tyypiltään ns. pattern explanation (Anttila 1989: 285, 409 — 441), jollainen on tavallinen humanistisissa tieteissä. Sen arvon kriteerinä on se, miten hyvin eri tahoilta hankitut tiedon palaset loksahtavat yhteen, miten hyvä ja ristiriidaton kuva syntyy. Hyvän kuvan syntymistä ei ole mielekästä pitää sattumana. Onko tässä syntynyt kuva hyvä? (Viittaan mm. edellä siteeraamaani Eero Kiviniemen kannanot- toon.) Olisi suotavaa, jos se saisi palautetta, hyväksyntää tai sitten perusteltua kritiikkiä.,

JORMA KOIVULEHTO

406 Havaintoja

LÄHTEET

ANTTILA, RAIMO 1989: Historical and  Comparative Linguistics. Toinen, tarkistettu painos. Amsterdam — Philadelphia.

BREIDAK(S), A. B. 1977: K etimologii etnonima säms. — Lingua Posnaniensis 20, s. 13-16. 1983: Nekotoryje dannyje baltizmov finno-ugorskih jazykov dlja istorii baltiskogo vokalizma. — Baltistica 19, s. 46-50.

ENDZELINS, JÄNIS 1971: Jänis Endzelins' Comparative Phonology and Morphology of the Baltic Languages. Käänt. W. R. Schmalstieg ja B. Jegers. Paris.

Fraenkel = ERNST FRAENKEL, Litauisches etymologisches Wörterbuch. Heidelberg - Göttingen 1962-1965.

HAKULINEN, LAURI 1958: Sanojen sanottavaa: Suomen nimi s. 74 – 83. Helsinki.

KALIMA, JALO 1936: Itämerensuomalaisten kielten balttilaiset lainasanat. Helsinki.

KETTUNEN, LAURI 1954: Vanhaa ja uutta nimestä Suomi, suomalainen. — Kalevalaseuran vuosikirja 34, s. 101 - 108.

KIVINIEMI, EERO 1984: Suomi-nimen arvoitus. — Suomen historia 1. Weilin+Göös, Espoo, s. 118.

KOIVULEHTO, JORMA 1990: Zu den ältesten Kontakten zwischen Ostseefinnisch und Balto-Slavisch. — Itämerensuomalaiset kielikontaktit / Läänemeresoome keele-kontaktid. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 61, s. 148 - 153. Helsinki.

- 1992a: Direkte Kontakte des Lappischen mit dem Baltischen. — Festschrift fur Karoly Redei zum 60. Geburtstag, s. 299-304. Wien-Budapest.

- 1992b: Der Typus palje '(Blase)-balg', turve 'Torf unter den Lehnwörtern des Ostseefinnischen — Suomalais-ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 84, s. 163-190.

- 1992c: Hieman heidestä — Virittäjä  96, s. 185-211.

LEHTIMÄKI, PEKKA 1972: oi ja ei -nominit Länsi-Uudenmaan murteissa. Helsinki.

LIUKKONEN, KARI 1987: Vostotsno-slavjanskije otglagoLnyje sustsestvitel'nyje na -m-. Slavica Helsingensia 5. Helsinki.

ME = MUHLENBACHS Lettisch-deutsches Wörterbuch, ergänzt und fortgesetzt von J. ENDZELIN I - IV. Riga 1923-1932.

Mägiste = JULIUS MÄGISTE, Estnisches etymologisches Wörterbuch I —XII.  (Postuumin käsikirjoituksen offset-painos.) Helsinki 1982-1983.

MÄGISTE, JULIUS 1929: oi-, «'-deminutiivid läänemeresoome keelis. Tartu.

NIEMINEN, EINO 1934: Der stammauslaut der ins urfinnische entlehnten baltischen ä-feminina und die herkunftsfrage. — Finnisch-ugrische Forschungen 22, s. 5 - 66.

OJANSUU, HEIKKI 1920: Suomalaista paikannimitutkimusta. Otava.

POSTI, LAURI 1942: Grundzüge der livischen Lautgeschichte. Suomalais-ugrilaisen Seuran Toimituksia 85. Helsinki.

SAMMALLAHTI, PEKKA 1984: Saamelaisten esihistoriallinen tausta kielitieteen valossa. — Suomen väestön esihistorilliset juuret (Bidrag tili kännedom av Finlands natur ock folk, H 131), s. 137 - 156. Helsinki.

SETÄLÄ, E. N. 1932: Der älteste Germanenname im Finnischen — ein baltisches Wort. —Suomalaisen Tiedeakatemian toimituksia B, XXVII, s. 396-408.  

- 1939: Kaukovälähdyksiä (postuumi). Helsinki. SKES = Suomen kielen etymologinen sanakirja.

STANG, CHR. 1966: Vergleichende Grammatik der baltischen Sprachen. Oslo — Bergen —Tromso.

STOEBKE, DETLEV-ECKHARD 1964: Die alten ostseefinnischen Personennamen im Rahmen eines urfinnischen Namensystems. Hamburg.

VIITSO, TIIT-REIN 1990: On the Earliest Finnic and Balto-Slavic Contacts. — Itäme-rensuomalaiset kielikontaktit / Läänemeresoome keelekontaktid. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 61, s. 140 – 147. Helsinki.

VILKUNA, KUSTAA 1990: Etunimet. Avustajat MARKETTA HUTTU ja PIRJO MIKKONEN. Keuruu 1990.

de Vries = JAN DE VRIES, Altnordisches etymologisches Wörterbuch. Toinen, korjattu painos. Leiden 1962