ANTE AIKIO Yliopistokatu 36 A 203

90570 Oulu
sähköposti:ante.aikio@oulu.fi

 

Havaintoja ja keskustelua

SUOMEN SAAMELAISPERÄISISTÄ PAIKANNIMISTÄ
 
Saamelaisperäisten paikannimien tutkimus on suoma-laisessa nimistöntutkimuksessa jäänyt melko vähäiselle huomiolle, huolimatta siitä, että kyseessä on laajasti ja sitovasti Suomen nimistöstä osoitettu lainakerrostuma. T.I. Itkosen vuonna 1948 julkaiseman kartoituksen jäl- keen aihetta ovat käsitelleet hänen poikansa Terho Itkosen (1993a, 1993b) lisäksi vain harvat tutkijat. Siksi on ilahduttavaa, että Virittäjässä 2/2002 on peräti kaksi aiheeseen liittyvää kirjoitusta. Eeva Maria Närhi esittää kirjoituksessaan Pari harvinaista vesistönimeä saame-laisen lainaselityksen Suomessa kahdessa paikassa tavattaville Outamopaikannimille.
 
Ritva Liisa Pitkänen taas esittelee arkeologi Unto Salon laajan tutkimuksen Suomi ja Häme, Häme ja Satakunta, jossa tekijä perustelee uutta teoriaansa Hämeen ja Satakunnan esihistoriasta muun muassa saamelaisperäisillä paikannimillä.
 
Saamelaisista VESISTÖNIMISTÄ Närhen käsittelemät Outamo-nimet ovat erinomainen esimerkki siitä, että paikan luonteen tarkastelu on tarpeen saamelaisperäi- sen nimistön selvitystyössä. T.I. Itkosen kuuluisa saa- melaisperäisten nimien korpus on oikeastaan luettelo vailla tarkempaa etymologista ja onomastista argumen-taatiota. Paikkojen nimeämisperusteita Itkonen ei pohti- nut, eikä lukijalle tarjota selvää tietoa siitä, millainen paikka kulloinkin on kyseessä. On kyllä totta, että nimiin sisältyvien vieraiden lekseemien tunnistaminen on substraattinimistön analyysissä ensisijaista.
 
Tässä työssä paikkojen luonteen tarkastelu kuitenkin tuo vahvistusta moneen etymologiaan. T.I. Itkosen ai- kaan tällainen aineiston käsittely ei tietysti olisi ollut yhtä helppoa kuin nykyään. Tarkkojen karttojen olemassaolo antaa nykytutkijalle mahdollisuuden selvittää useimpien maastokohteiden muodot täsmällisesti oman työpöytän- sä äärellä, joskin kenttätyöt paikan päällä olisivat silti monasti hyödyksi. Outamo-nimet valaisevat myös sitä, millaisia ongelmia saamelaisperäisten paikannimien tutkija joutuu kohtaamaan. Toisinaan löytyy useita mahdollisia lainaoriginaaleja, joista toiset voivat olla semanttisesti, toiset äänteellisesti sopivampia.
 
Vaikka Närhen perustelema yhdistys inarinsaamen eräissä vesistötermeissä esiintyvään johdokseen -ovdam, -ovdem on merkityksen kannalta vakuuttava, on syytä selvittää tarkemmin myös sanojen äänteellistä suhdetta. Saamen ovda-vartalossa useissa kielissä ta- vattava labiaalivokaali on syntynyt *v:n aiheuttaman se- kundaarin labiaalistumisen kautta,ja kantasaamen muo- doksi on rekonstruoitava *evte-; vrt. kildininsaamen evd- ’esi-, etu-’. Vanhoissa ja suhteellisen nuorissakin saamelaisissa lainoissa kantasaamen *e ja sen myö- hemmät edustajat on normaalisti korvattu suomen i:llä; vrt.esim. peräpohjalaismurteiden kika ’lumipaakku’ 99 virittäjä 1/2003 < saam. čahki id.,ja paikannimet Inari ja Ivalo < inarinsaamen Aanaar, Avveel (kantasaam. *enar, *evele). Tälläinen korvaus tuskin kuitenkaan tulisi konsonantin *v edellä kyseeseen, sillä diftongi iu (*Iutamo tms.) olisi fonotaksin kannalta epätavallinen. Äännekorvaus *ev > sm. ou tuntuu siksi mahdolliselta, mutta rinnakkaistapausten puuttuminen tuo etymologiaan annoksen hypoteettisuutta.
 
Mahdotonta ei ole sekään, että myös Etelä-Suomessa puhutuissa saamelaiskielissä on sanan ovda vastinees- sa ollut labiaalistunut vokaali, mutta kadonneiden kiel- ten tuntemattomilla äänteenmuutoksilla operointi ei tie- tysti etymologiassa ole suositeltavaa.Kun siirrytään lek- seemeistä morfologiaan, monitulkintaisuus ei ainakaan vähene. Nimistöhän ei tunnetusti noudata sananmuo-dostuksen sääntöjä yhtä tiukasti kuin kielen muu sanas- to, ja tämä koskee etenkin lainoja.
 
Lainautumisprosessissa sekä reduktiot että hyperkor- rektit lisäykset voivat tuottaa etymologisesti sekundaa- reja suffikseja, tai paremminkin suffiksilta näyttäviä ai- neksia.Toisaalta nimien saamelaisissa lähtömuodoissa voi olla esiintynyt johdoksia, joilla ei ole tarkkaa vasti- netta nykysaamen sanastossa. Saamessa suffiksit ovat hyvin alttiita kulumiselle, ja tämän kulumisen seurauk- sena useissa saamen kielissä on tapahtunut jyrkkä ty- pologinen muutos kantasaamen agglutinoivasta järjes-telmästä voimakkaasti fusionaaliseen morfologiseen tyyppiin. Etelä-Suomessa puhutut kadonneet saamen kielet taas näyttävät tuntemamme paikannimistön pe- rusteella äänteellisesti konservatiivisemmilta, utta tämä kuva voi myös olla metodologisten tekijöiden aiheutta- ma kangastus. Kun suorat tiedot kyseisistä kielistä puut- tuvat, voidaan suomeen lainatuista nimistä luotettavasti tunnistaa lähinnä konservatiiviset ainekset,joilla on ään- teellisesti suoraviivainen vastine nykysaamelaisella 100 taholla.
 
Saamelaisperäisten paikannimien morfologinen epäsel- vyys voikin olla merkki lähtökielten äänteellisestä inno- vatiivisuudesta. On selvää, että jos lainanantajakielet ovat olleet vaikkapa koltan- tai kildininsaamen tavoin hyvin »kuluneita», monet lainanimet on omaksuttu suo- meen morfologisesti hämärtyneessä muodossa.
 
Esimerkiksi ongelmallisesta suffiksiaineksesta käy juuri Outamo-nimien -mo. Asu sopii hyvin yhteen inarinsaa- men johdoksen -oudam,- oudem kanssa, mutta tässä- kin asiaa tulisi mielummin tarkastella rekonstruoidun kantasaamen kuin nykysaamelaisten kielten pohjalta. Johdoksen korkeaa ikää voi epäillä, kun vastaavaa ei ainakaan sanakirjojen valossa muista saamen kielistä tavata. Ei silti ole mahdotonta, että inarinsaame olisi yksin säilyttänyt tällaisen johtofossiilin - eikä muiden saamelaiskielten sanastoakaan ole merkitty muistiin niin täydellisesti, että kysymys voitaisiin lopullisesti ratkaista.
 
Joka tapauksessa samanlainen suffiksi esiintyy useissa muissakin saamelaisperäisissä paikannimissä, ja yleen- sä sillä ei ole suoraa korrelaattia nykysaamessa. Esi- merkiksi Nilakan ja Viitasaaren länsipuolella olevan Ki- vijärven suuret Vuonamon-lahti-nimiset lahdet sisältä- vät selvästi saamen sanan vuotna ’vuono’, vaikkei saa- mesta m-aineksista johdosta tunnetakaan (yhdistyksen esitti jo T.I. Itkonen). Vanhastaan tuttu on myös Kuk(k)asjärvi, Kukkanen -nimisten pitkien järvien ni- men etymologia (< saam. guhkki,attrib. guhkes ’pitkä’). Näiden lisäksi esiintyy muoto Kukkamo pitkänomaisen järven nimenä noin 10 kilometriä Keuruun kirkonkylästä pohjoiseen. Kyse on epäilemättä samasta saamelaises- ta lekseemistä, mutta suffiksin -mo tausta jää tässäkin epäselväksi.
 
Kiinnostava -mo-aineksinen vesistönimi on Itä-Suomes- sa Savitaipaleen pohjoispuolella olevan suuren järven nimi Kuolimo. Nimi ei näytä omapohjaiselta - mistään kuolla-verbin johdoksesta ei selvästi ole kyse. Luonte- vampi on vertaus saamen sanaan guolli ’kala’. Sana sopii suuren järven nimeämisperusteeksi: alueen aiem- mille saamelaisille asukkaille kalaisan järven on täytynyt olla keskeinen toimeentulon lähde. Mutta vaikka nimen sisältämä leksikaalinen aines voidaankin tunnistaa, on alkuperäisen nimen tarkka rekonstruointi mahdotonta; voidaan vain vertailla erilaisia mahdollisuuksia. Länti- sellä saamelaisalueella tavataan sanasta guolli johdet- tu supistumaverbi gullet ’kalastaa’, ja nimi voisi olla tästä muodostettu verbaalinomini.
 
Toisaalta monet saamesta suomeen lainatut -mo-nimet ovat selvästi nominikantaisia, kuten vaikkapa Petsamo < koltansaamen Piäccâm (vrt. piä´cc ’mänty’). Kuinka Outamon saamelaiseen lainaselitykseen on esitetyn valossa suhtauduttava?
 
Kyseessä ei ole vanhastaan tunnettujen Kukasjärvien ja Nuuksion tapainen etymologinen selviö. Rinnastus saamelaiseen ovda(m)-vartaloon on semanttisesti va- kuuttava,muttei ääntellisesti aivan ongelmaton. Muitakin mahdollisia saamelaisia lähtöasuja on tarjolla:kokonaan ei voida torjua Närhen mainitsemia vaihtoehtoja vuovdi ’metsä’ tai vuovda ’uuttu (munituspönttö)’,vaikkei yhdis- tys näihin sanoihin olekaan merkityksen kannalta yhtä suoraviivainen. Monitulkintaisuudesta huolimatta nimi- tyypin saamelainen alkuperä näyttää silti todennäköisel- tä. Kun kyseessä ovat luonnonpaikkojen nimet, jotka eivät selity suomen pohjalta, ei saamelainen alkuperä ole yllättävä - pikemminkin odotuksenmukainen.
 
Topografiset nimet lainautuvat helposti substraattikielis- tä,ja suomen kielessä esiintyvä laaja-alainen saamelais- substraatti on jo hyvin tiedossa aiemman sanaston- ja nimistöntutkimuksen ansiosta. En tässä yhteydessä malta olla käsittelemättä erästä toista oletettavasti saa- melaisperäisiä vesistönimityyppiä, jossa, kuten myös Outamon tapauksessa, saamelaista lainaselitystä voidaan tukea paikan luonteen tarkastelulla.
 
Ilomantsinjärven nimelle ei ole esitetty tyydyttävää se- litystä. Ilomantsin kaupungin nimi on epäilemättä taka- peroisjohdos tästä hydronyymistä, kuten asutusten ni- met usein. Nimeä on syytä epäillä lainaksi jo pelkästään sen suomen kielelle vieraan äännerakenteen vuoksi.
 
Saamesta näyttääkin löytyvän lainaoriginaali,jonka poh- jalta sanan outo äänneasu selittyy. Lainalähteeksi sopii kantasaamen *elemneve ’ylimmäinen’ (>pohjoissaa- men alimuš: alimužža-). Kantasaamen *e olisi korvattu suomessa i:llä kuten muissakin lainoissa (ks. edellä); yhtymä *nvc taas selittäisi luontevasti suomen poik- keuksellisen konsonanttiyhtymän -nts-. Äänteellisesti yhdistys on jokseenkin suoraviivainen. Spatiaalinomini- en superlatiivijohtimessa -muvs on kyllä saamessa la- biaalivokaali, joka ei sovi hyvin yhteen Ilomantsissa ta- vattavan a:n kanssa. Ongelma ei kuitenkaan ole ylittä-mätön, sillä labiaalivokaali on syntynyt analogisesti toi- sen, yleisemmän superlatiivijohtimen -mus pohjalta (Korhonen 1981: 248 – 249). Analogian ei ole tarvinnut toteutua Ilomantsin seudulla joskus puhutussa kadon- neessa saamelaiskielessä. Semanttisesti ’ylimmäinen’ sopii hyvin Ilomantsin-järven nimeksi.Järvi on ylimmäi- nen vesistössään;siihen laskevat joet saavat alkunsa soista, eikä niiden varrella ole järviä. Paralleeleiksi so- pivat suomen lukuisat Ylemmäinen-, Ylimmäinen-ni- miset järvet. Tosin saamessa vartaloa al(li)- ’ylä-’ ei ny- kyisin käytetä vesistöihin viittaavana; sen paikan on ottanut spatiaalinomini badji- ’ylä-’.
 
Tällä vartalolla ei kuitenkaan ole vastineita saamen ul- kopuolella, eikä siitä myöskään ole löytynyt jälkiä Suo- men nimistöstä. Näin voi olettaa, että olipa sen alkuperä mikä hyvänsä, se on epäilemättä sekundaari. On mah- dollista, että nyt kadonneissa eteläisemmissä saamen kielissä tätä sanaa joko ei ollut tai sen funktio oli toisen-lainen. Oletukselle Ilomantsinjärven saamelaisesta alku- perästä voidaan osoittaa maantieteellisesti läheinen rinnakkaistapaus. Ilomantsista noin kolme peninkulmaa koilliseen lähellä Venäjän rajaa, on Ilajanjärvi-niminen järvi. Järveen laskee luoteesta Ilajan-joki, joka saa al- kunsa Ilajan-suosta. Tässäkin on kyseessä vesistönsä ylimmäinen järvi, ja näin ollen Ila- on luontevasti tulkitta- vissa heijastumaksi kantasaamen vartalosta *ele- ’ylä-’. Nimen tarkka morfologinen tausta jää kuitenkin epäsel-väksi, sillä sopivaa *j-aineksista johdosta ei nykysaa- messa näytä esiintyvän. Tämä ei kuitenkaan ole vakava este etymologialle, kun oletettu motivaatio sopii hyvin paikan luonteeseen.

SAAMELAISPERÄISET NIMET ASUTUSHISTORIAN LÄHTEENÄ

Saamelaisperäisiä paikannimiä käsittelee myös arkeo- logi Unto Salo uudessa tutki-muksessaan Suomi ja Häme, Häme ja Satakunta. Salo on tutkimuksessaan yhdistänyt vakuuttavasti todisteita nimistöntutkimukses- ta, kansanperimästä ja arkeologiasta ja perustellut teor- iaa, jonka mukaan Häme ja Satakunta ovat varhaisella rautakaudella olleet saamelaisten asuttamia, ja vasta myöhemmin on rannikolta aluksi Kokemäenjokea myö- ten levinnyt suomalaisasutus syrjäyttänyt sen. Salon analyysi on vakuuttava, vaikka hänen esittämässään paikannimistön analyysissä on myös puutteita."

HM: Tuo teoria on puutaheinää, vaikka saamelaisia onkin voinut olla vaikka koko maassa. Kaikilla alueilla ei kuitenkaan ollut pelkästään heitä.

" Koska Ritva Liisa Pitkänen ei Virittäjässä olleessa esittelyssään ota laajemmin kantaa Salon esittämien yksittäisten lainaetymologioiden pätevyyteen, on niitä syytä arvioida tarkemmin muutamilla poiminnoilla sekä uskottavista että vähemmän vakuuttavista alkuperän selityksistä. 102
 
Vakuuttavimmat Salon kokoamista etymologioista ovat enimmäkseen joko T.I. Itkosen tai Terho Itkosen esit- tämiä. Näitä vanhastaan tunnettuja selviä lainanimityyp- pejä ovat esimerkiksi Konta-, Kontan-, Kontaan- < saam. goddi ’peura’, Kukas < saam. (attribuuttimuoto) guhkes ’pitkä’, Runo(n)- < saam. rotnu ’maho vaadin’, Tolva(s)- < saam. doalvi ’poron, peuran juoksu’, Siita-, Siiti- < saam. siida ’lapinkylä’, Suono- < saam. suotnju ’vetinen suo’ ja Posion- < saam. boaššu ’kodan perä’ (alk. ’perä, pohja’).
 
Joihinkin tällaisiin lainanimipesyeisiin on Salo löytänyt uusia jäseniä, kuten Vammalan Uosso, joka rinnastuu luontevasti Mouhijärven Uotsolaan ja muualla suomes- sa tavattaviin Vuosso-, Vuotso-, Uotso-nimiin; lähtö-kohtana on saamen appellatiivi vuohčču ’kapea vetinen suo’. Uskottavalta näyttää myös Köyliöjoen nimen yhdistys saamen sanaan geavli ’kaari jne.’. Tässä Salo viittaa Jalmari Jaakkolaan (1911). Jaakkola itse ei kui- tenkaan pitänyt nimeä saamelaisperäisenä, vaan oletti sen sisältävän saamen geavli-sanan vanhan etymolo- gisen vastineen *köyli, joka olisi sittemmin appellatiivi- na kadonnut suomen kielestä. Suora lainaus saamesta on kuitenkin luontevampi selitys. "
 
EI ole, sillä köyli ja käylä ovat balttisanoja: liett. kablys = koukku, kaari < *kabris tulee todennäköisesti vasara-kirveskielestä, kiauras = rikkinäinen, kiero, ilmeisesti kuurismi niin suomessa kui liettuassakin, tarkoittaa myös rikkinäistä, rikkitaivutettua.

" Nimi sopii hyvin joen mutkaisuuteen. Tueksi voidaan esittää rinnakkaistapauksia: Nastolan, Orimattilan ja Art- järven alueella virtaa peräti kaksi Köylinjoki-nimistä jo- kea, jotka ovat voimakkaasti meanderoituneita. Toinen näistä laskee Orimattilassa Palojoen kautta Porvoonjo- keen, toinen taas Artjärvellä Haltiajokeen (= tarhakäär- mejoki, zaltis = tarhakäärme, baltit tutkivat joesta en- simmäiseksi, esiintyikö siinä tarhakäärmeitä, maan vilje- lykelpoisuuden indikaattorieläintä, HM). Hieman epäröi- den Salo suhtautuu Kälkä-nimien yhdistykseen koltan-saamen sanaan keälkg ’jäkälää kasvava kangasmaa’. Ainakin osa Suomen Kälkä-nimistä heijastaa pikemmin- kin saamen sanaa geadgi ’kivi’, mutta eri selitysvaihto-ehtoja pitäisi arvioida paikkojen luonteen valossa. Kol- tansaamen sanaan vääll ’väylä’ (balttia, *venglas, HM) Salo taas vertaa Honkilahden Vaaljokea; T.I. Itkonen johti kyseisestä saamen sanasta Oulujoen Vaalan ja Sodankylän Vaalajärven. (Sopii oikein hyvin... HM)
 
Hyvin etelässä sijaitsevan nimen kytkeminen tähän on kuitenkin kronologisesti ongelmallista, sillä vääll on joh- dos sanasta väällad ’kaataa nestettä; valaa’, joka itses- sään näyttää melko myöhäiseltä lainalta suomesta. Salon aineistossa on kuitenkin yllä mainittuja Vaal- ja Kälkä- nimiä ongelmallisempiakin tapauksia.
 
Vuosikymmenten mittaan on muodostunut jo jonkinlai- seksi perinteeksi, että etenkin historian tutkimuksen pii- rissä saamelaisia paikannimietymologioita käsitellään varsin löyhästi, ilman kielitieteellistä argumentaatiota. Lisäksi lähteissä mainitut saamen sanat on usein kirjoi- tettu väärin, eikä yleensä ole mainittu, mihin saamen kieleen ne kuuluvat, mikä osaltaan vaikeuttaa selitysten arviointia saamen kieliin perehtymättömien tutkijoiden keskuudessa. Näin on syntynyt lukuisa joukko tutkimus-kirjallisuudessa kiertäviä spekulatiivisia nimiselityksiä ja saamenkielisiä epäsanoja. Salokin mainitsee usein saa- melaisperäiseksi oletetun Hervannan, jonka nimessä kuitenkin esiintyy kantasaamelle vieras äänne h. Nimis- tössä muuallakin esiintyvän Herva-aineksen vertailu- kohdaksi on esitetty pohjoissaamen alkuperältään tun- tematonta sanaa hearva ’koriste’. Etymologia on se- manttisesti epäilyttävä, ja saamen sana vaikuttaa h- konsonantin vuoksi myöhäsyntyiseltä. Äänteellisesti on- gelmallista on myös Iidesjärven vertaaminen saamen sanaan idja ’yö’, kun vaille selitystä jää sekä sananlop- puinen s että sanansisäinen d; sanan kantasaamelai- nen muoto oli *ije, ja pohjoissaamen -dj- on myöhäisen kehityksen tulosta. Toisaalta Suomen Iijärvi-nimet luul- tavasti johtuvat saamen ’yöstä’, kuten on yleensä ajatel- tu; saamessa idja esiintyy laajalti etenkin hydronyymien määriteosana. Näiden nimien motivaatio tuskin kuiten- kaan on ’yöpymispaikka’, kuten Salo esittää, sillä usein ne liittyvät suuriin vesistöihin ja maaston muotoihin. Ei ole tiedossa, mikä kyseisten nimien motivaatio on ollut, mutta on kiintoisaa, että Suomessa on myös kaksi Yövesi-nimistä järveä, Ristiinassa ja Rantasalmella.
 
Epäuskottava on T.I. Itkosen (1920, 1926) esittämä ni- mien Arajärvi ja Arasalo yhdistäminen saamen verbiin árrit ’estää, häiritä jne.’, josta hän itsekin myöhemmin luopui. Nimissä ei esiinny mitään nominaalistavaa suf- fiksia, ja pelkän verbivartalon esiintyminen nimen määri-teosana on ongelmallinen ajatus. Semanttistakaan moti- vaatiota nimille on vaikea nähdä: saamen verbin oikea käännös olisi lähinnä ’häiritä, estää häiritsemällä; hätyy-tellä, hätistää’, eikä sillä viitata maastossa oleviin estei- siin. Sen sijaan Ara-paikannimiä olisi kenties aiheellista verrata kantasaamen sanaan *are ’somerikko, kivikko’ (Lehtiranta 1989,no.56), mutta olisi tarkistettava, sopiiko selitys paikkojen luonteeseen. Nimityypin mahdollista saamelaista alkuperää tukisi se, että Lapissa tavataan useita Ara-nimiä. Hyvin spekulatiivista on suomalaisten nimien vertaaminen saamelaisiin paikannimiin, joita ei lainkaan tavata kielessä appellatiiveina. Salo esittää va- rovaisen otaksuman, että Mallasveden nimi voisi olla yhteydessä Kilpisjärven Malla-tunturinnimiin.
 
(Mallasvesi on balttia, myös kilpi on balttia. HM)

Mallaa käytetään Länsi-Lapissa suppealla alueella reu- na- tai kylkivaaran nimissä, mutta sanalla ei ole appella-tiivista käyttöä. Muutenkin suuriin maastokohteisiin viit- taava nimistö on saamelaisalueella paljolti etymologi- sesti hämärää. Voi arvella, että osa kyseisistä nimistä on peräisin hävinneistä pohjoisen Fennoskandian sub- straattikielistä,jotka oletettavasti syrjäytyivät melko myö- hään etelämpää levinneen kantasaamen tieltä, joskin ajatusta on mahdotonta varmentaa. Niiden yhteys sa- mantapaisiin eteläisempiin nimiin on todennäköisesti vain näennäistä.
 
Huolimatta aineistoon mukaan tulleista epätyydyttävistä etymologioista Salon päätelmiä ei ole syytä kyseena-laistaa. Hänen saamelaisperäiseksi olettamansa nimistö sisältää joka tapauksessa runsaasti uskottavia etymolo-gioita. Lisäksi Kokemäenjoen vesistön saamelaisnimis- tön määrää voidaan helposti kasvattaakin. Seuraavia etymologioita käsittelen yksityiskohtaisemmin tulossa olevassa Etelä-Suomen saamelaisperäistä nimistöä koskevassa tutkimuksessani.Harjavallan Raasansuo, -kulma,-oja jne.ja Nokian Raaskorpi sisältävät saamen sanan rássi ’ruoho, heinä’, Kokemäen Pahdinginkoski (jo T.I. Itkosen selitys) ja Tyrvään Paahtankallio taas sanan bákti ’kallio’ (vrt.pohjoisten murteiden lainasa- naan pahta).Kullaan Palusjärvi taas vertautuu luonte- vasti saamen sanaan bálggus ’poron, peuran elinpiiri’; vrt. myös saamen bálggis ’polku’ ja koltansaamen paalkgâs ’porojen,peurojen kesälaidun’. "

HM: Samaa indoeurooppalalaista *pel- = kuivata (suo) kantaa kuin suomen pelto, palsta ja puoli, Puola, jne.

" Uosso-nimiin voidaan lisätä ainakin suopeltojen nimet Uossu (Vesilahti), Vuosio (Äetsä) ja Vuossio (kaksi esiintymää: Pyhäranta ja Karjala Tl.). Tyrvään asutus- nimi Moitusmaa (ja kaiketi tästä johtunut harvinainen sukunimi Moitus) sisältää ’talvista peuranpyyntiä’ tar- koittavan sanan, vrt. inarinsaamen myej∞di. Keijärvi-järvennimet (kaksi esiintymää: Kullaa ja Ylöjärvi) taas sopivat hyvin yhteen inarinsaamen sanan kiejâ ’jälki (esim. lumessa)’ kanssa.
 
Substraattinimistö tarjoaa vakuuttavaa todistusaineistoa etnisestä historiasta. Salonkin teoria Kokemäenjoen his- toriallisesta saamelaisasutuksesta nojaa viime kädessä paikannimievidenssiin;sen puuttuessa mallia olisi vaike- ata todistaa sitovasti. Kuitenkin saamelainen nimiaines Hämeessä ja Satakunnassa osoittautuu niin vankaksi, että ajatusta Kokemäenjoen muinaisesta saamelaisasu-tuksesta on tuskin mielekästä asettaa kyseenalaiseksi, kun tulkinta vielä korreloi kansanperimän ja arkeologi- sen aineiston kanssa. Salo päätyy kuitenkin olettamaan suomalaisten olevan rannikkoseutujen muinaisia asuk- kaita. Tulkinta tietysti sopii viime vuosikymmeninä para- digman asemassa olleeseen jatkuvuusteoriaan, jonka mukaan suomalaisten kielelliset esi-isät ovat asuttaneet Lounais-Suomea läpi koko pronssikauden. Näkemyk- selle ei kuitenkaan ole osoitettu sitovia perusteluja, ja siihen liittyy kronologisia ja areaalisia ongelmia etenkin kielitieteen puolella. "

HM: Suomalaiset ovat asuneet paikallaan rajoitetuilla alueilla sisämaassa. Pakanallisessa Suomessa oli heimoyhteiskunta eikä "kansallisvaltioita".

" Näitä ongelmia olen käsitellyt yhdessä Aslak Aikion kanssa toisaalla (Aikio ja Aikio 2001). Oletusta suoma-laisasutuksen jatkuvuudesta Lounais-Suomessa ei tie- tääkseni ole ennen tarkasteltu substraattinimistön valos- sa. Lounaisimmasta Suomesta on osoitettu vain muuta- mia saamelaisperäisiä paikannimiä, mutta syynä tähän on lähinnä tutkimuksen puute.Alueella esiintyy samoihin lainanimityyppeihin kuuluvia saamelaisnimiä kuin muu- allakin Suomessa; suurta eroa sisämaahan nähden ei näytä olevan. Näitäkin nimiä, joista alla on esimerkkejä, käsitellään tarkemmin tulossa olevassa tutkimuksessa- ni. Varsin suoraviivaisia lainaselityksiä ovat Askaisten pitäjän suuri saari Livonsaari < saam. livva- ’peuran, poron makuu’ (vrt. Lapin Livo-nimiin), Liedon Piksmäki ja Maskun Piiksvuori < saam. biksa ’linnun rintalasta’ (vrt. Lapin Piiksi-nimiin), Nummen pyöreä kalliomäki Siitoinmäki, Ypäjällä oleva pieni kallio Siitoonmäki, Lopen Seitmäki ja Kiskon Kärkelässä oleva suuri kivi Siitinvaha < saam. sieidi ’seita’ (ii:lliset asut voisivat periaatteessa heijastaa myös sanaa siida ’lapinkylä’), "

HM: Seita, siita, suomen sija- ja hiisi-sanat ovat baltti-lainoja, kuurista tai preussiata ajanlaskun alunjälkeen. Ilmentävät pysyvää asutusta ja jonkinlaista "maanomistusta".

" Yläneen Raasinkorpi, -järvi, -joki ja Urjalan Raasin-kangas < saam. rássi ’ruoho’, Karkkilan hiekkapohjai- nen mäki Vuonteenmäki < inarinsaam.vuodâs ’hiekka’, Pöytyän Pöylijoki < saam. bievla ’pälvi’ ja Tontereen- mäki < saam. duottar ’tunturi’, Paimion Muskmäki < saam. moski ’läpipääsemätön paikka, umpiperä’ tai moskkas ’synkkä, pilvinen’, Lopen Poskomäki < saam. boska ’väinönputki’, Merimaskun Köylijärvi < saam. geavli ’kaari’ (vrt. yllä mainittuun Köyliöjokeen) (balttia kaikki, HM), Perniön Joksunmäki < saam. juoksa ’jou- si’ (sana tavataan laajalti myös saamelaisena henkilön-nimenä) (balttia,HM),Alastaron Rutovuori<saam. rohtu ’ryteikkö’ ja Uudenkaupungin kylännimi Kukainen (< *kukkainen) < saam. guhkki ’pitkä’ (kylä sijaitsee pitkänomaisessa saaressa). "

HM: *Kauka = pitkä on vasarakirveskieltä. Kielellisesti se merkitsee suomenkielistä asutusta.

" Myös lounaisimmassa Suomessa esiintyy siis vanha kerrostuma saamelaisnimistöä. Substraattiin viittaavat kyseisen nimistön typologiset piirteet:siihen kuuluu ensi sijassa appellatiivikantaisia luonnonpaikkojen nimiä. Lainanimistö on myös olennaisesti samantyyppistä kuin Sisä-Suomessa ja Lapissa. Niinpä Varsinais-Suomenkin voidaan katsoa täyttävän substraattialueen tuntomerkit. Rannikolta levinnyt suomalainen väestö on siis syrjäyt- tänyt Kokemäenjoen varren aiemman saamelaisen kieli- muodon rautakauden keskivaiheilla, mutta kielitieteen valossa ei ole syytä olettaa rannikonkaan suomalaisasutuksen olevan rautakautta vanhempaa. "

HM: Paskaa.Sen sijaan Suomessa ei ollut mitään "PER- SERMAANEJA" ennen ajanlaskun alkua.Yllättävää, että tuo järjetön perseily onkin saamelaiselta taholta lähtöi- sin. Mutta väärin mikä väärin. Kokemäenjoenlaaksossa kyllä on epäilemättä asunut myös saamelaisia. He ovat harrastaneet eri elinkeinoja kuin suomalaiset. Alueella on myös vanhoja suomalaisia paikannimiä. Kokemäen- joki (Kogma) itse samoin kuin sen ruotsalainen nimi Kumo ovat liiviä, ja tarkoittavat samaa asiaa: "Kokoa-misjokea". Tampere, Narva, Laukko, Tarpia, Tursia, Vanaja, Mallasvesi, Apia, Vantaa, Pernaja, Kuurila ovat balttilaista kuuria.


http://ristokoivula.omablogi.fi/suomalaisten-ja-germaanisten-kielten-varhaisimmista-lainakosketuksista-ajanlaskun-alun-aikaan/

" Todennäköisesti samantapainen prosessi on tapahtu- nut Suomen lounaisrannikolla vain vähän aikaisemmin. (Toinen kysymys on, kuinka vanhaa oletettu lounainen saamelaisasutus on ollut. Todettakoon, että vaikka se näyttää edeltäneen suomalaista, ei ole mitään syytä olettaa senkään olleen ikiaikaista.) Suomen saamelaista nimikerrostumaa ei ole systemaattisesti tutkittu 1940- luvun jälkeen, ja kaiketi siksi sen laajuutta ei usein ole otettu lukuun. Saamelaisperäisen nimistön olemassaolo näyttää toisinaan jopa unohtuvan; Suomen paikannimis- tön etymologiaa voidaan käsitellä ikään kuin saamelai- sia nimiaineksia ei olisikaan. Mieleen tulee Johanna Halosen ja Petri Hiltusen Virittäjässä vuonna 2001 käymä keskustelu Porvoonjoen asutus-historiasta ja paikannimistöstä, jonka kirvoittajana oli Halosen (2000) artikkeli aiheesta. En tässä ota kantaa keskustelussa esitettyihin väitteisiin, mutta on mielenkiintoista havaita, että voidaan yksityiskohtaisesti pohtia monien eri hei- mojen ja kansallisuuksien vaikutusta asutushistoriaan ja nimistöön lainkaan mainitsematta sitä, että alueella on hyvin todennäköisesti ollut myös saamelaista väestöä, jonka jälkiä lienee nimistössäkin. "

HM: Se ei tarkoita, että ei oli ollut keitään muita samanaikaisesti.

" Suomalaisen historiatieteen vakiintuneisiin myytteihin näyttää kuuluvan käsitys, ettei saamelainen väestö ole muodostanut aitoa »asutusta», koska saamelaiset eivät yleensä ole harjoittaneet maanviljelyä. "
 
HM: Ei se estä asutuksen olemasta aitoa.

" 1900-luvulla julkaistusta kirjallisuudesta löytää mielin määrin viittauksia lappalaisiin, jotka ovat »asustelleet», »kalastelleet» ja »kierrelleet porojensa perässä» eri puolilla Suomea.Arvottavilla sanavalinnoilla on alun pe- rin rakennettu nationalistista historiakäsitystä, joka pyrki korostamaan suomalaisten oikeutta kolonisoituihin alu- eisiin. Syntynyt kuva elää valitettavasti yhäkin Suomen historian standardiesityksissä. Edistystä on tapahtunut lähinnä siinä, että anakronistinen viittaus poronhoitoon on jätetty pois ja etnonyymi lappalainen on korvattu uu- demmalla saamelaisella (ks. esim. Jutikkala ja Pirinen 2002: 19–20). Tällaiselta pohjalta onkin helppo muitta mutkitta sivuuttaa saamelaisten osuus asutushistorias- sa ja esittää vaikkapa sellaisia arveluja, että Porvoon- joen varren Valkamaa ja Takaniemi voisivat olla »kivi-kautisia» paikannimiä, kuten Halonen alkuperäisessä artikkelissaan (2000: 420) ehdotti.
 
On kuitenkin ilmeistä, että suomen kielen esiintyminen Suomessa - saati Porvoonjoella, joka on myöhään kulti-voitua aluetta - on ajallisesti rajallinen ilmiö, ja tällä tulisi olla implikaationsa nimistöntutkimukseen. "

HM: Paskaa. Uskomatonta perseilyä. Suomi ja saame ovat todennäköisesti yhtä vanhoja kielimuotoja. Niistä saame on todennäköisemmin syntynyt Suomen ulkopuolella, jos jompikumpi on.

" Tässä tilanteessa kaikki uusi saamelaisnimistöön liitty- vä tutkimus onkin erityisen tervetullutta.Kun etnisen his- torian ja »alkuperän» jäljittäminen on kielitieteen ja ar- keologian alalla viime vuosikymmeninä ottanut monia edistysaskelia, olisi aika nostaa myös tietomme saame- laisesta substraattinimistöstä ajanmukaiselle tasolle. Närhen ja Salon tutkimukset varmasti osaltaan innoitta- vat muitakin pohtimaan saamelaisperäisen nimistön etymologisia ongelmia ja asutushistoriallista tulkintaa.
 
ANTE AIKIO Yliopistokatu 36 A 203 90570 Oulu sähkö-posti: ante.aikio@oulu.fi ARKISTOLÄHDE Nimiarkisto. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki.
 
PAINETUT LÄHTEET
 
AIKIO, ANTE – AIKIO, ASLAK 2001: Heimovaelluksista jatkuvuuteen — Suomen väestöhistorian tutkimuksen pirstoutuminen. – Muinaistutkija 4 s. 2–21.
AIKIO, ANTE (tulossa):Sami substrate toponyms in Fin- land. – Ritva Liisa Pitkänen & Janne Saarikivi (toim.), Borrowing of place names in the FinnoUgric languages. Onomastica Uralica 4.HALONEN,JOHANNA 2000:Rau- takautista asutusta etsimässä - Askolan asutushistori- aa paikannimistön valossa. – Virittäjä 104 s. 416 – 435.
ITKONEN, T. I. 1920: Lappalaisperäisiä paikannimiä suomenkielen alueella. – Virittäjä 24 s. 1–11, 49–57.
–– 1926: Lisiä Keski- ja Etelä-Suomen 106 lappalais-peräiseen paikannimistöön. – Virittäjä 30 s. 33–35.
–– 1948: Suomen lappalaiset vuoteen 1945. Helsinki: WSOY. ITKONEN, TERHO 1993a: Mistä Korpilahden Vaaru sai nimensä? – Keskisuomalainen 20.4.1993.
–– 1993b: Lapin perua Sisä-Suomen sanastossa ja paikannimissä. 
– Ulla-Maija Kulonen (toim.), Festschrift für Raija Bar- tens zum 25.10.1993 s.159–168.Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 215.Helsinki:Suomalais-Ugrilainen Seura.
JAAKKOLA, JALMARI 1911: Köyliö-nimestä. – Satakunta-kotiseututkimuksia II s. 97 –101. Helsinki: Satakuntalainen osakunta.
JUTIKKALA, EINO – PIRINEN, KAUKO 2002: Suomen historia. Kuudes, uudistettu painos. Helsinki: WSOY.
KORHONEN, MIKKO 1981: Johdatus lapin kielen histo-riaan. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura.
LEHTIRANTA, JUHANI 1989: Yhteissaamelainen sanasto. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 200. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura.
SALO, UNTO 2000: Suomi ja Häme, Häme ja Satakun- ta. – Jukka Peltovirta (toim.), Hämeen käräjät I s. 18 – 231. Hämeenlinna: Hämeen heimoliitto ry ja Harjavalta: Emil Cedercreutzin säätiö.