https://www.hs.fi/paivanlehti/10052020/art-2000006502003.html

Tappion päivä

Sota päättyi Saksan häviöön 75 vuotta sitten. Vihollisen lähestyessä keväällä 1945 tuhannet saksalaiset päätyivät itsemurhaan. Romahduksen keskellä henkensä edestä pakeni myös suomalaisperhe.

Julkaistu: 10.5. 2:00 , Päivitetty: 10.5. 14:48

 

d3541d0b60cf41738ffd584c23b5ffee.jpg

Demminin hansakaupunki ennen sotaa. Adolf Hitler Strasse nimettiin DDR:n aikaan saksalaisen kommunistin mukaan Clara Zetkin Strasseksi. (KUVA: picture alliance / MVphotos)

Pienessä Demminin kaupungissa Pohjois-Saksassa oli ihana kevätpäivä. Taivas oli kirkas ja aurinkoinen. Huomenna alkaisi toukokuu.

Demmin on vanha ja idyllinen kaupunki. Se kuului aikanaan hansaliittoon, joka hallitsi Itämeren-kauppaa keskiajan lopussa. Itämeren ranta on parin-kolmen­kymmenen kilometrin päässä, mutta sinne kaupungin yhdistää Peene-joki. Kaupungin profiilia hallitsee Pyhän Bartolomeuksen kirkko 1400-luvulta. Vanhan­kaupungin ristikko­rakenteiset talot ovat satojen vuosien takaa.

Saksan aloittama toinen maailmansota oli ollut käynnissä jo viisi ja puoli vuotta, mutta täältä se oli ollut kaukana.

Nyt Saksa oli häviämässä sodan ja neuvosto­armeija lähestyi nopeasti Demminiä. Sen edellä kaupunkiin oli jo tullut tuhansia saksalaisia pakolaisia. Noin 10 miljoonaa saksalaista siviiliä oli lähtenyt pakoon valtakunnan itäosista. Useimmat jalkaisin, pitkinä kulkueina.

Idästä oli kuulunut jo monena päivänä tykkien jyrinä ja jauhavaa, rahisevaa ääntä. Se syntyi neuvostopanssarivaunujen telaketjuista.

Sotaa oli käyty itärintamalla lähes neljä vuotta. Rintama oli ollut historiallisen leveä, Kaukasukselta Pohjoiselle jäämerelle. Ehkä kolme–viisi miljoonaa saksalaista ja lähes kymmenen miljoonaa neuvosto­sotilasta oli menettänyt henkensä.

Saksalla oli idässä vastassa sen verivihollinen, bolševikki­valtio. Natsipropaganda oli toistanut saksalaisille, että tämä oli tuhoamissotaa, rotujen välistä olemassa­olon taistelua alempi­arvoisia slaaveja vastaan. Jos bolševistis-mongolialaiset ali-ihmiset voittaisivat, Saksan kansa tuhoutuisi ja joutuisi raakalaisten orjiksi.

Saksa puolusti vanhaa Eurooppaa.

Edellisenä syksynä valtakunnan päälehdet ja elokuvien uutiskatsaukset olivat kertoneet kuvien kanssa, miltä tappio näyttäisi.

Puna-armeija oli jo päässyt Saksan maaperälle. Lokakuussa 1944 se oli vallannut lyhyeksi aikaa osan Nemmers­dorffin kylästä Itä-Preussissa. Kun Saksan armeija Wehrmacht valtasi alueen takaisin, se löysi kymmeniä raa’asti surmattuja siviilejä. Naiset oli raiskattu ennen tappamista.

Seuraavat viikot propaganda herkutteli kuvilla, jotka esittivät uhrien tunnistamattomaksi ruhjottuja kalloja, murhattuja lapsia ja naisia, joiden alusvaatteet oli riisuttu.

Nemmersdorff-propagandan tarkoitus oli saada saksalaiset taistelemaan päättäväisemmin. Ainakin se sai siviiliväestön silmittömän pelon valtaan.

Vetäytyessään Neuvostoliitosta Saksan armeija oli tuhonnut tuhansia kaupunkeja, kyliä, viljelyksiä. Siviilejä se oli murhannut rintaman takana koko sotaretken ajan. Arviot vaihtelevat, mutta luultavasti ainakin 10 miljoonaa neuvostosiviiliä oli kuollut.

Kun puna-armeija pääsi Saksan maaperälle, sillä oli paljon kostettavaa.

Propagandan lisäksi tietoa neuvosto­sotilaiden raakuudesta välittivät kotirintaman saksalaisille miljoonat idästä tulleet pakolaiset.

Ja nyt vihollinen oli jo täällä, Etu-Pommerissa Pohjois-Saksassa.

 

c71b2f837da04ce2988083a32e0e7072.jpg

Vielä muutamaa päivää aikaisemmin Saksan armeija oli valvonut Demminiä. Mutta puna-armeijan lähestyessä se vetäytyi kaupungista Peene-joen länsipuolelle. Samalla lähtivät SS-joukot, poliisit, natsipuolueen johtavat virkailijat ja suuri määrä siviilejä.

Jäljellä oli lähes pelkästään naisia, lapsia, pakolaisia ja vanhoja miehiä.

Huhtikuun viimeisenä päivänä kaupungissa oli aamupäivällä hiljaista. Kohta sotahistorian verisin rintama vyöryisi demminiläisten sievän kotikaupungin yli, mutta jo sitä ennen parikymmentä ihmistä teki oman ratkaisunsa.

Sairaskassan 71-vuotias johtaja hirttäytyi, samoin hänen vaimonsa ja aikuinen tyttärensä. Sitä ennen he olivat hirttäneet tyttären kaksi- ja yhdeksänvuotiaat lapset. Erään yliluutnantin nuori vaimo hirtti kolmevuotiaan lapsensa ja sen jälkeen itsensä. Työjoukkojen johtaja hirttäytyi, samoin hänen vaimonsa, tämän sisko, äiti ja isoäiti. Sitä ennen he olivat hirttäneet pariskunnan kolmevuotiaan lapsen. Erään tilanomistajan vaimo ja tytär ampuivat itsensä, samoin 47-vuotias puuseppä.

Se oli vasta alkua.

Neuvostoliiton 65. armeijan panssari­joukot saapuivat Demminin pikkukaupungin reunalle puolilta päivin.

Kirkon tornista riippui valkoinen lakana antautumisen merkiksi, samoin pappilan päädyssä.

Neuvostosotilaat lähettivät kolme neuvottelijaa kohti kaupunkia. Heillä oli tarjous: jos kaupunki antautuisi, kaupunkilaiset jätettäisiin rauhaan.

Silminnäkijän mukaan neuvottelijoita kohti ammuttiin muutamia laukauksia. Heti sen jälkeen viimeiset Wehrmachtin ja Waffen SS:n sotilaat kiirehtivät kaupungin halki Peene-joelle ja ylittivät sen.

Pian kuultiin kolme räjähdystä. Viimeisten saksalais­sotilaiden ylitettyä joen Saksan armeija räjäytti kaikki kolme joen yli lännen suuntaan johtavaa siltaa.

Kaupunkiin jääneet olivat nyt loukussa. Peene-joki on kymmeniä metrejä leveä ja viisi metriä syvä. Demminin kaupunki sijaitsee joen mutkassa, ja maayhteys on vain siihen suuntaan, josta puna-armeija oli hyökkäämässä.

Pian siltojen räjäyttämisen jälkeen neuvostojoukot tunkeutuivat kaupunkiin. Heitä kohti ammuttiin vain joitakin laukauksia. Eräs opettaja, innokas natsi, ampui ikkunasta neuvostosotilaita kohti, minkä jälkeen hän ampui itsensä. Vaimonsa ja kolme lastaan hän oli tappanut jo hiukan aiemmin. Toisten tietojen mukaan hän ampui hyökkääjiä kohti myös panssarinyrkillä.

Neuvostosotilaita kohti ammuttiin myös matkustajakodin ikkunoista, mutta panssarivaunun tykin osumat matkustajakotiin lopettivat tulituksen.

Välikohtauksia kesti hetken. Sitten koko kaupunki oli neuvostojoukkojen hallussa. Kello oli puoli neljä iltapäivällä.

Samaan aikaan Adolf Hitler ampui Berliinissä itsensä.

Puna-armeijan oli ollut tarkoitus jatkaa hyökkäystä saman tien 80 kilometrin päähän Rostockin satamakaupunkiin, mutta siltojen räjäyttäminen pysäytti joukko-osaston Demminiin.

Se oli kohtalokasta. Neuvostosotilailla oli nyt luppoaikaa. Ja olihan neuvostoliittolaisen suuren juhlapäivän, Työn päivän, aatto.

Iltaan asti tilanne pysyi rauhallisena. Sinä aikana venäläiset olivat käyneet taloja läpi, ryöstelleet ja löytäneet myös viinatislaamon.

Illan pimetessä alkoi silmitön ryöstely ja väkivalta, mielivaltainen tappaminen ja naisten raiskaaminen.

Monet yrittivät piiloutua talojen kellareihin. Jotkut nuoret naiset suttasivat kasvonsa hiilellä, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.

Valloittajat riehuivat Demminissä kolme päivää. Jo ensimmäisenä yönä rakennuksia syttyi tuleen vanhassa kaupungissa. Ei tiedetä, miksi ne syttyivät. Neuvostojoukot ehkä halusivat polttaa johtavien natsien talot. Aamuun mennessä tuli oli levinnyt jo laajoille alueille. Palo roihusi useita päiviä, ja yli puolet kaupungin rakennuksista tuhoutui.

Tuona aikana sadat demminiläiset tekivät itsemurhan.

Yleisin tekotapa oli hukuttautuminen, sillä Demmin on kolmen joen risteyskohdassa.

Virtaus on heikkoa ja ranta syvenee loivasti, joten hukuttautuminen ei ollut helppoa. Jotkut ottivat selkäänsä repun, jonka olivat täyttäneet kivillä. Äidit sitoivat pienet lapsensa itseensä köysillä.

Demminin ympärillä oli turvekaivantoja, ja jotkut hukuttautuivat niihin. Erääseen kaivantoon äiti hukutti ennen it­seään kolme- ja neljävuotiaat lapsensa. Keski-ikäinen nainen hukuttautui pieneen joutsenlammikkoon. Samaan lammikkoon hukuttautui myös äiti kolmevuo­tiaansa kanssa.

Kohta kaikkialla vesistöissä ajelehti ruumiita.

Eräs lääketiedettä opiskeleva nainen oli paennut pienelle kukkulalle kaupungin vieressä. Hän näki palavasta kaupungista tulevan lukemattomia raiskattuja naisia, jotkut verta valuvina. Monella oli lapset mukanaan. He olivat menossa hukuttautumaan.

Monet hirttäytyivät. Jotkut avioparit tekivät sen yhdessä, samoin kokonaiset perheet. Vappupäivänä hirttäytyi seppämestarin leski kahden tyttärensä ja näiden lasten kanssa. Seuraavana päivänä samassa talossa hirttäytyi sorvari vaimoineen ja nelikymppinen työmiehen vaimo. Melkein kaikki talon asukkaat roikkuivat nyt hirressä.

Jotkut käyttivät ampuma-aseita. Kaksikin opettajaa ampui ensin perheensä ja sitten itsensä.

Monet ottivat myrkkyä. Apteekkarilta oli saanut helposti sinihappoa ja unilääke Veronalia siihen asti, kun apteekkari itse kuoli 30. huhtikuuta.

Tammia ja pyökkejä kasvava metsä Devener Holz kaupungin laidalla oli ollut rauhan aikaan suosittu retkipaikka, mutta nyt kaupunkilaiset menivät sinne saadakseen myrkyttää itsensä rauhassa.

Joskus myrkkyä oli liian vähän, ja vain perheen pienimmät kuolivat. Näin kävi laivameklaripariskunnalle. 15-vuotias tytär kuoli, mutta vanhemmat jäivät eloon. Myös papin nelivuotias lapsi kuoli, mutta vanhemmat selvisivät.

Screenshot_2020-05-11%20Perhe%20sodassa%

Toukokuun alussa 1945 palanutta Demminiä sodan jälkeen. (KUVA: MVPhotos)


Toukokuun neljäntenä päivänä tulipalot Demminissä olivat hiipuneet. Puna-armeijan hyökkäyskärki oli jatkanut matkaansa pioneerien rakentamien siltojen yli kohti Rostockia, jossa sielläkin tapahtui kohta itsemurha-aalto.

Monta päivää Demminissä leijui raskas savusumu, johon sekoittui kevään lämmössä mätänevien ruumiiden haju. Kaupunkia ympäröiviin metsiin tai pelloille oli paennut paljon väkeä, ja kaupunkiin palatessaan he näkivät hirttäytyneiden ruumiiden keinuvan tuulessa puiden oksista.

Palaneiden talojen raunioista pilkotti hiiltyneitä ruumiita.

Puna-armeijan upseerit määräsivät demminiläiset keräämään ruumiit tautivaaran vuoksi. Ruumiita kannettiin vesistöistä, kaislikkoisilta rannoilta, raunioista, räjäytettyjen siltojen rakenteista, pihoilta, ojista, metsistä.

Kuudes toukokuuta vainajia alettiin heittää joukkohautoihin. Kaikkia ei voitu tunnistaa. Joukossa oli myös Saksan itä­osista tulleita pakolaisia. Heidän pakomatkansa oli ollut turha.

Kaupungin henkikirjoittaja ryhtyi kirjaamaan kuolleita myöhemmin toukokuussa. Syksyyn asti hänen puheilleen tuli ihmisiä, jotka kertoivat keväällä kadonneista tai kuolleina löytyneistä omaisistaan.

Lokakuussa listassa oli 927 nimeä. Todellista uhrilukua ei ole koskaan pystytty selvittämään. Arviot ovat vaihdelleet 700:n ja 2500:n välillä. Ennen sotaa kaupungissa oli noin 15 000 asukasta.

Screenshot_2020-05-11%20Perhe%20sodassa%

Suurin osa Demminin vanhastakaupungista tuhoutui tulipaloissa keväällä 1945. Luisenturm-niminen torni säilyi. (KUVA: Karl Trettin / MVPhotos)


Demmin ei ollut poikkeus. Puna-armeijan vallatessa Saksan itä­osia massaitsemurhia tapahtui lukemattomilla paikkakunnilla. Itsemurha-aalto alkoi Itä-Preussista, jonne Neuvostoarmeija hyökkäsi tammikuussa 1945, ja epidemia eteni rintaman mukana Saksan sydänmaille.

Itsemurhiin oli syy: puna-armeijan siviiliväestöön kohdistama terrori ja erityisesti naisten systemaattinen raiskaaminen. On arvioitu, että kaksi miljoonaa saksalaisnaista naista raiskattiin, jotkut moneen kertaan.

Mutta itsetuhoon oli myös syntynyt valmius. Natsi-Saksan loppuvuosina oli kehittynyt ilmapiiri, jossa yksi realistinen vaihtoehto oli täydellinen tuho.

Adolf Hitlerille itsemurha oli ollut koko ajan suunnitelma b.

Sodan aloittamis­päivänä 1. päivänä syyskuuta 1939 hän piti Saksan valtiopäiville puheen. Johtaja vannoi, ettei riisu asepukuaan, ennen kuin voitto on Saksan. Jos taas voittoa ei saavuteta, hän ei ole elossa sitä näkemässä, Hitler lupasi

Tähän uhkapeliin hän veti koko kansan. Propaganda oli toistellut saksalaisille, ettei Saksan kansan elämä jatkuisi, jos Saksa häviäisi sodan.

Sotaa Neuvostoliittoa vastaan alettiin käydä sodankäynnin sääntöjen vastaisena julmana tuhoamissotana, eikä sen jälkeen muita vaihtoehtoja kuin voitto tai täydellinen tuho enää ollutkaan.

Sodan kääntyessä kohti tappiota saksalaisten mielen­maisema muuttui. Vuoden 1945 itsemurha-aaltoa tutkinut historioitsija Florian Huber tulkitsee kirjassaan Lupaathan tappaa itsesi (Atena, 2015), että herrakansan ylimielisyys vaihtui ”eksistentiaaliseen ahdistukseen: pelkoon maahan hyökkäyksestä, pelkoon kunnian, kotiseudun, perheen, elämän ja elämän tarkoituksen menetyksestä”.

Sodan lähestyessä loppuaan yhteiskuntajärjestys alkoi luhistua. Kaikki se, mihin oli uskottu, oli tuhoutumassa. Kolmannen valtakunnan suuruudenhullu visio, vanha saksalainen kulttuuri, kristinusko. Samalla itsemurha­tabu murtui.

Pääkaupungissa Berliinissä myrkyn avulla tehty itsemurha oli ollut jokapäiväinen puheenaihe sodan viimeisen vuoden ajan. Eri myrkkyjä vertailtiin, ja moni kantoi pikku putkiloa narussa kaulassaan. Keväällä 1945 markkinoille tuli runsaasti kaliumsyanidia ja sinihappoa. Se johtui viranomaisten mielialaraportin mukaan kasvaneesta kysynnästä.

Kysyntä ja tarjonta oli suurinta Berliinissä, missä kaliumsyanidia jakoivat asukkaille ilmeisesti kaupungin terveysviranomaiset.

Myöhemmin on kerrottu, että Berliinin filharmonikkojen viimeisessä konsertissa 12. huhtikuuta 1945 (ohjelmassa Beethovenia, Bruckneria ja Wagneria) ulko-ovella seisoi univormupukuisia Hitler Jugendin poikia jakamassa koreista kalium­syanidi­kapseleita konsertista poistuville.

Huhtikuussa sotamarsalkka Walter ­Model ampui itsensä. Hänen johtamansa armeijaryhmä oli joutunut saarroksiin, ­ja Model halusi välttää antautumisen hä­peän. Tanskalainen toimittaja kysyi Modelin itsemurhasta propaganda­ministe­riön tiedottajalta. Tämä kommentoi ministeriön kannan olevan, että johtavien henkilöiden itsemurhat, mahdollisesti yhdessä perheidensä kanssa, olivat sankaritekoja. Parasta kuitenkin olisi, jos maahan tunkeutuva vihollinen löytäisi pelkkiä kuolleita saksalaisia.

Eniten itsemurhia tekivät ne, joille natsi-Saksa oli antanut eniten ja joilla ei sodan jälkeisessä maailmassa olisi ollut mitään sijaa. Korkeimpien natsijohtajien kuten Goebbelsin, Bormannin ja Himmlerin itsemurhat ovat tuttu asia, mutta puo­lueen 41 aluejohtajastakin kahdeksan teki itsemurhan. Maavoimien kenraaleista 53 tappoi itsensä, ilmavoimien kenraaleista 14 ja merivoimien amiraaleista 11.

Idässä tehtiin paljon enemmän itsemurhia kuin lännessä. Saksan itsemurhakeskus oli suurkaupunki Berliini. Maan toiseksi suurin kaupunki Hampuri jäi länsivaltojen miehitysvyöhykkeelle, eikä siellä ollut merkittävää itsemurhapiikkiä.

Screenshot_2020-05-11%20Perhe%20sodassa%

Neuvostosotilaat katselevat itsemurhan tehneitä naisia Berliinissä. (KUVA: MVPhotos)


Berliinissä oli neuvostojoukkojen hyökkäyksen alla kolme miljoonaa siviiliä, joista kaksi kolmasosaa oli naisia. Huhtikuussa he odottivat, milloin kaksi ja puoli miljoonaa Berliiniä kohti hyökkäävää neuvostosotilasta tunkeutuisivat kaupunkiin.

Natsi-Saksan itsemurhia tutkineen Christian Goeschelin mukaan Berliinin valtauksen aikaan raportoitiin lähes neljätuhatta itsemurhaa, mitä hän pitää liian alhaisena lukuna. Raunioituneessa kaupungissa, jonka hallinto romahti, kunnollista seurantaa kuolinsyistä ei ollut.

Berliinissä miehittäjä myös raiskasi eniten. Neuvostosotilaiden on arvioitu raiskanneen siellä satatuhatta naista. Jotkut raiskattiin kymmeniä kertoja. Noin 10 000 naisen arvioidaan kuolleen raiskausten seurauksena, joko raiskauksiin liittyneeseen väkivaltaan tai niiden seurauksiin kuten abortteihin. Monet myös tappoivat itsensä.

Yksi uhreista oli silloin 12-vuotias Hannelore Renner, jonka useat neuvostosotilaat raiskasivat moneen kertaan, kunnes heittivät hänet ensimmäisen kerroksen ikkunasta ulos. Paljon myöhemmin Renner tunnettiin liittokansleri Helmut Kohlin kielitaitoisena ja älykkäänä vaimona.

Hannelore Kohl teki itsemurhan vuonna 2001. On arveltu, että sota-ajan kokemukset vaikuttivat ratkaisuun.

Screenshot_2020-05-11%20Perhe%20sodassa%

Neuvostotankkeja vallatussa Berliinissä vuonna 1945. (KUVA: Roger Viollet / Getty Images)


Hitler koki olevansa Saksan kansan henkilöitymä. Kohtalo oli hänet valinnut.

Hän ehti hallita Saksaa ennen sotaa runsaat kuusi vuotta, siis yhden Suomen presidentin toimikauden verran.

Monen saksalaisen mielestä yhteiskunta meni hänen johdollaan eteenpäin. 1930-luvun alun nälkäisten työttömien jonot olivat kadonneet. Poliittiset katutaistelut olivat loppuneet. Vapaapäivät lisääntyivät, vuokralaisten asemaa parannettiin, perheitä tuettiin, massaturismi alkoi kehittyä. Monilla oli jo varaa ostaa auto.

Hitlerin syntymä­päivänä vuonna 1938 esiteltiin uusi kansanauto, kupla-Volkkari. Sadattuhannet saksalaiset tilasivat sellaisen ja maksoivat auton joko kokonaan tai osittain. Kukaan ei tosin ehtinyt saada ­autoaan, sillä sodan syttymisen jälkeen kaikki autot toimitettiin armeijalle.

Saksan ulkopolitiikka näyttäytyi suurelle osalle saksalaisista suurmenestykseltä. Hitler onnistui mitätöimään Versaillesin rauhan­sopimuksen, palauttamaan Saksalle sen ensimmäisessä maailman­sodassa menettämiä alueita ja liittämään valtakuntaansa Itävallan ja Tšekin.

Viimeisissä vapaissa vaaleissa Hitleriä oli tukenut yli 40 prosenttia äänestäneistä. Vuosikymmenen loppua kohti moni sellainenkin tempautui mukaan, joka oli ollut alun perin epäileväinen. Miksi enää vastustaa, kun kaikki sujui loistavasti?

Mutta sodan viimeiset vuodet olivat Saksan siviiliväestölle ankaria. Heinäkuusta 1944 toukokuuhun 1945 kuoli enemmän saksalaisia sotilaita ja siviilejä kuin aikaisempina sotavuosina yhteensä.

Screenshot_2020-05-11%20Perhe%20sodassa%

Dresdenin pommituksissa syntyi palomyrsky, ja kymmeniä tuhansia ihmisiä kuoli. (KUVA: Richard Peter Snr / Getty Images)


Jo ennen kuin neuvostojoukot saapuivat Saksan maaperälle, länsi­liittoutuneiden lentopommitukset olivat tehneet Saksan kaupungeista taistelukentän.

Sodan alussa liittoutuneet eli lähinnä Britannia oli yrittänyt pommittaa asetehtaita ja rautatieristeyksiä, mutta sen ajan pommitustekniikka oli liian epätarkkaa.

Strategiaa muutettiin. Alettiin pommittaa saksalaisten moraalia, kuten sanottiin. Kohteeksi otettiin kaupunkiasutus. Tavoitteena oli saada kansa ja etenkin teollisuustyöläiset nousemaan natsihallintoa vastaan.

Ensimmäiseksi kohteeksi valikoitui ikivanha Lyypekki. Se sijaitsi rannikolla helposti tunnistettavassa paikassa, eikä siellä ollut sotateollisuutta eikä siten ilmatorjuntaa. Mikä tärkeintä, sen vanhakaupunki oli täynnä vanhoja ristikkorakenteisia taloja.

Palmusunnuntain vastaisena yönä 1942 brittien pommikoneet saapuivat kaupungin ylle.

Pommikuormasta kaksi kolmasosaa oli palopommeja, sillä tarkoitus oli saada aikaan mahdollisimman voimakas tulipalo. Se onnistuikin, ja hansakaupungin keskustan rakennus­kannasta tuhoutui tai vaurioitui 62 prosenttia.

Historialliset kaupunkikeskustat valikoituivat kohteiksi siksi, että ne olivat tiheästi rakennettuja ja niiden vanhoissa rakennuksissa oli paljon puuta suurpalon polttoaineeksi. Pommitusalue rajattiin ensin pudottamalla sen reunoille palopommeja, mikä esti palokuntien työn. Sitten kattorakenteet avattiin räjähtävillä pommeilla, minkä jälkeen sisään taloihin alettiin kaataa tonneittain palopommeja.

Jos pommitus onnistui oikein hyvin, syntyi palomyrsky. Yksittäiset tulipalot liittyivät yhteen yhdeksi valtavaksi tulimereksi, jonka keskuksessa kuumentunut ilma syöksyi valtavalla vauhdilla ylös kuin näkymättömässä hormissa ja muodosti hehkuvan sienipilven. Lämpötila nousi paloalueella 800 asteeseen, usein kuumemmaksikin. Liittoutuneiden pommituslentäjät kertoivat, että tuntui, kuin olisi lentänyt tulivuoren yläpuolella.

Samalla ilma syöksyi maan pinnassa kilometrien säteeltä kohti palokeskusta hirmumyrskyn nopeudella ja tempasi pakenijat mukaansa.

Palomyrskyä ei voi sammuttaa. Pommitusalueelle jääneillä ei ollut mitään mahdollisuuksia selvitä. Valtava palo imee hapen kaikkialta, eikä tulikuumaa ilmaa voi hengittää. Ihmiset pakenivat paniikissa kellareihin, minne he tukehtuivat tai paistuivat siellä hengiltä. Heidät löydettiin hauraina hiilikasoina.

Maaliskuussa 1945 Würzburgin histo­riallinen pikkukaupunki katosi 17 minuuttia kestäneen pommituksen aiheuttamassa tulimyrskyssä.

Sodan loppua kohti pommittaminen vain kiihtyi, koska Saksalla ei ollut enää kunnon ilmavoimia. Neljäsosa Saksaan pudotetuista pommeista pudotettiin sodan neljän viimeisen kuukauden aikana.

Screenshot_2020-05-11%20Perhe%20sodassa%

Saksan kaupungeista pahiten pommituksissa tuhoutui Köln. (KUVA: George Silk / Getty Images)


Ainakin puoli miljoonaa saksalaista kuoli pommituksissa. Ne aiheuttivat myös valtavan maan sisäisen pakolaisuuden.

Pahiten pommitettu kaupunki oli Köln. Ensimmäisen kerran sitä pommitettiin toukokuussa 1942. Kaupunkiin hyökkäsi yli tuhat pommikonetta. Historiallista keskustaa tuhoutui 243 hehtaaria, siis suunnilleen saman kokoinen alue kuin on Helsinki Stockmannilta etelään. Sen jälkeen Kölniä pommitettiin vielä 261 kertaa. Viimeinen pommitus oli maaliskuun alussa 1945, vain neljä päivää ennen kuin yhdysvaltalaiset valtasivat kaupungin.

Silloin historiallisesta Kölnistä oli murskana 95 prosenttia. Kaupunki oli melkein tyhjä, sillä asukkaat olivat kuolleet tai paen­neet maaseudulle.

 

Screenshot_2020-05-11%20Perhe%20sodassa%

Espoolaisperheen äiti Ebba von Freymann ja lapset Thelma ja Kaarlo joutuivat lähtemään Suomesta syksyllä 1944.
Huhtikuun lopussa vuonna 1945 suomalainen perhe teki lähtöä.

He olivat Grammowissa, noin 40 kilometriä Demministä luoteeseen. Perhe oli paennut Suomesta jo edellisenä syksynä, kun Suomi ja Neuvostoliitto solmivat välirauhansopimuksen. Sen mukaan neuvosto­kansalaiset piti luovuttaa Neuvostoliitolle.

Perheen isä Ernst von Freymann oli syntyjään Venäjän kansalainen. Välirauhan solmimisen jälkeen Neuvostoliitto tulkitsi Suomessa asuvat entiset tsaarin Venäjän kansalaiset neuvostokansalaisiksi. Jos he olivat vieläpä osallistuneet Neuvostoliiton vastaiseen sotaan, he olivat syyllisiä maanpetokseen.

Sen lisäksi von Freymannilla oli turhan hyvät suhteet Saksaan. Natsi-Saksan Suomen-suurlähettiläs Wipert von Blücher oli ollut naapuri Espoossa. Von Freymannit asuivat omistamassaan Backbyn kartanossa (joka sittemmin tunnettiin Kaisankotina), ja suurlähettiläs asui viereisellä Boetin tilalla.

Juuri von Blücher auttoi von Freymannit Saksaan.


Tammikuusta 1945 asti koko von Freymannien perhe oli asunut saksalaisen tilan­omistajaperheen vieraana Grammowissa lähellä Kowalzin kaupunkia. Freymannien tytär Thelma oli 13-vuotias, Kaarlo-poika yhdeksän.

Huhtikuun lopulla kävi ilmeiseksi, etteivät he olleet vieläkään turvassa. Puna-armeija oli vyörymässä paljon pidemmälle länteen kuin oli uskottu.

Huhtikuun 28. päivänä he tekivät päätöksen: olisi paettava vielä kauemmas länteen.

Von Freymannit saivat käyttöönsä vetohevoset ja alkeelliset vaunut. Niihin he lastasivat vähäiset matkatavaransa. Vaunujen peräosa lastattiin täyteen kauraa hevosille.

He lähtivät matkaan ilmahyökkäysvaaran vuoksi vasta hämärän tullen. Heidän saamansa vanha kartta osoittautui aarteeksi. Insinööri Ernst von Freymann oli päätellyt, että hitaasti vaeltavat pakolaislaumat tukkisivat päätiet. Kartan opastamina he saattoivat käyttää pikkuteitä.

Yhdeltä yöllä heidän raskas ja hidas ajopelinsä saapui Laagen pikkukaupunkiin. Matkaa oli taittunut 20 kilometriä.

Kun hevoset oli syötetty ja juotettu, matkaa jatkettiin viideltä aamulla. Yhdeltätoista aamulla pysähdyttiin majatalossa, josta saatiin juotavaa ja syötiin omia eväitä. Sitten matkaa jatkettiin. Myöhään illalla saavuttiin taas pikkukaupunkiin, Steinhageniin. Aamuviiden jälkeen oli edetty runsaat 30 kilometriä.

Huhtikuun 30. päivänä he joutuivat ajamaan jonkin matkaa valtatietä. Siellä kulkivat pakolaiskolonnat katkeamattomana nauhana ja kauhistuttavan hitaasti, työnnettävien, liian täyteen lastattujen kärryjen, nyyttien ja matka-askien kanssa. Neuvostoarmeija saavuttaisi ne varmasti. Sen motorisoidut kärkijoukot etenivät jopa 60–70 kilometriä päivässä.

Von Freymannit kääntyivät pikkuteille.

Illalla he olivat Greesen kaupungissa, joka oli pakokauhun vallassa. Asukkaat olivat vasta tajunneet, että he voisivat jäädä rintaman alle.

Juuri sinä iltana sadan kilometrin päässä Demminin kaupungissa alkoivatkin jo neuvostosotilaiden orgiat.

Yksi von Freymannien kolmesta hevosesta oli lopussa. He tarvitsisivat kevyemmät rattaat. Kokonainen päivä kului hukkaan, kun Ernst von Freymann yritti ostaa sellaisia. Lopulta illalla paikallinen tilanomistaja suostui myymään.

Perhe lähti Greesestä matkaan yötä vasten. Pakolaisia ei enää näkynyt. Ketään ei näkynyt. Maaseudun asukkaat olivat joko paenneet tai lukittautuneet taloihinsa.

Seuraavana päivänä, kun von Freymannit olivat edenneet kolmisenkymmentä kilometriä, rattaiden yhdestä puisesta pyörästä irtosi rautavanne. Nyt piti etsiä seppä. Satoi hiljalleen, ja he olivat kaukana lähimmästä kylästä.

Tiellä eteni myös saksalainen sotilasosasto. Vihollisen lentokoneet havaitsivat sen ja hyökkäsivät kimppuun.

Von Freymannit joutuivat keskelle taistelua. Asfaltinkappaleet sinkoilivat ympärillä, kun perheen Kaarlo-poika painautui kuoppaan keskellä tietä.

Perhe selvisi ja jatkoi matkaa. Taloista heidät torjuttiin, ladot olivat täynnä pakolaisia.

Vasta puoli kymmeneltä illalla löytyi maatalo, jonka isäntäväki päästi heidät sisään, vaikka latokin oli jo täynnä pakolaisia. Von Freymannit saivat patjat tuvan lattialle ja peitteet päälleen. Aamulla he saivat aamiaista.

Sitten alkoi kuulua jytinää. Se tuli tien suunnasta.

Muiden mukana von Freymannit juoksivat kukkulalle katsomaan.

Tiellä ajoi loputon letka panssarivaunuja ja miehistönkuljetusautoja lavoillaan aseistettuja sotilaita.

”Ne tulevat oikeasta suunnasta, lännestä”, Ernst von Freymann sanoi. Sotilaat olivat brittejä.

Brittijoukot jatkoivat matkaansa. 15 kilometrin päässä britit kohtasivat neuvostosotilaat. Näiden hallussa oli jo Greesen kaupunki, josta von Freymannit olivat viimeksi lähteneet.

Perhe oli juuri ja juuri onnistunut pakenemaan sille puolelle Eurooppaa, joka jäi länsiliittoutuneiden haltuun.

”Silloin isä itki”, sanoo Kaarlo von Freymann puhelimessa.

 

Screenshot_2020-05-11%20Perhe%20sodassa%

Kaarlo von Freymann palasi Suomeen 1950-luvulla. Hän on asunut yli puoli vuosisataa Lauttasaaressa. (KUVA: Rio Gandara / HS)
Ernst von Freymannin poika Kaarlo on nyt 84-vuotias ja asuu Lauttasaaressa.

Britit sijoittivat von Freymannit kesäkuussa 1945 Pohjois-Saksaan Lüneburgin pikkukaupunkiin, joka oli säästynyt sodan tuhoilta lähes kokonaan. Sinne he asettuivat, ja siellä Kaarlo kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1956. Opiskeltuaan ensin Hampurin yliopistossa hän tuli Helsingin kauppakorkeakouluun, valmistui ja asui ja työskenteli siitä lähtien Suomessa.

Mutta pienestä se oli kiinni, 15 kilometristä.

”Meillä oli kaikilla syankalium­kapselit. Jos me olisimme jääneet venäläisten puolelle, me olisimme ottaneet ne.”

Kaarlo von Freymannin sisarta Thelma von Freymannia haastateltiin Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla vuonna 2008, kun hän oli tullut Saksasta käymään kotikartanossaan Espoossa. Lue juttu tästä.

Screenshot_2020-05-11%20Perhe%20sodassa%

Von Freymannilla on yhä tallessa kaksi niistä kaliumsyanidi-annoksista, joilla perhe olisi tappanut itsensä 1945. (KUVA: Rio Gandara / HS)