Kirjoituksella on toisaalta myös ansioita:siinä tunettaan ja otetaan huomioon Michael Tomasellon, ENTISEN "peilineuroonimiehen" JAETUN INTENTION teoriaa, johon hän päätyi "tutkieessaan peilinuroniteoriaa" ihmisapinoiden käyttäytymisessä - ja havaitessaan sen virheelliseksi.

Nämä tytöt eivät tunne käsittelemiensä teorioiden aatehistoriaa eivätkä ymmärrä noita teorioita.

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/28676/kieliemp.pdf?sequence=1


Kieli ja empatia

Toimittaneet:

Ilona Herlin, Emmi Laukkanen, Maria Mäkinen, Jutta Salminen & Laura Visapää

Helsingin yliopiston suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos


Kielen opissa 9

Copyright @ Kirjoittajat

ISBN 978-952-10-7570-4

Taitto: Toimittajat Unigrafia, Helsinki 2011


Sisällys

Ilona Herlin & Laura Visapää

Mitä on empatia ja mikä sen suhde kieleen?. ... ..7

Sari Häkkinen

Miksi meno ei maistunut?

Empatia urheilujournalismissa ....................................... ..29

Laura Linkojoki

Voi sinua Pakistan – empatiaa vai etäännytystä? 45

Emmi Laukkanen

Pieni ja hento ote – siinä kaikki,

Empatia Dave Lindholmin Pieni & hento ote ja Joo, joo, mä rakastan sua-kappaleissa.. ............................................. .54

Jenni Ala-Röyskö

Matti Nykänen herättää empatiaa. ...................... ..70

Elina Vitikka

Empatian keinot lakkouutisoinnissa.. ................... ..80

Maria Mäkinen Sitä on oltu-konstruktion empaattiset merkitysulottuvuudet.. ............................................ ..93

Minna Pelkola

Empatia internetin keskustelupalstoilla, Havaintoja ja pohdintaa siitä, miten tunteet näkyvät internetissä...... 101

Jutta Salminen

Kolmen pennin ooppera etäännyttää, ilmiantaa ja parodioi

Vieraannuttaminen ja empatia Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin musiikkinäytelmässä Kolmen pennin ooppera .. 115

LÄHTEET ......................................................................... ..128


Ilona Herlin & Laura Visapää


Mitä on empatia ja mikä sen suhde kieleen?


1. Johdanto

Helsingin yliopistossa järjestettiin keväällä 2010 Kieli ja empatia -niminen kurssi, jonka päämääränä oli paneutua empatian käsitteeseen ja pohtia sen yhteyttä kieleen ja kie-litieteelliseen analyysiin. Kurssi oli suomen kielen oppiai-neen kurssi, ja sen teoreettisena kehyksenä oli erityisesti kognitiivinen kielitiede.

Päätavoitteena oli hahmotella niitä
tapoja, joilla empatia il-menee kielessä: yhtäältä kieliopillis-leksikaalisissa raken-teissa ja toisaalta erilaisissa tekstilajeissa ja toiminnoissa. Näkökulma oli kuitenkin jo alun perin monitieteinen, sillä pyrkimyksenä oli kartoittaa empatian käsitettä mahdolli-simman monipuolisesti, eri tieteenalojen kautta: yritimme ymmärtää, mistä käsite on peräisin ja miten eri tieteenalat sen määrittelevät.Empatia-käsitteen monitieteisen tarkas-telun yhtenä tavoitteena oli myös uusi me-tatason näkökul-ma kielitieteelliseen käsitteistöön.Halusimme pohtia, millai- sin eri tavoin risteävin käsittein empatian alaan lukeutuvia ilmiöitä – siten kuin se muissa tieteenaloissa on määritelty – on kielitieteessä aiemmin kuvattu.

Empatian käsitteen relevanssia kielitieteellisen analyysin osatekijänä on korostanut erityisesti Itkonen (2008, 2009, 2011); lisäksi empatian osoittamisen keinot ovat nousseet viime vuosina esiin vuorovaikutustutkimuksen piirissä (esim. Ruusuvuori 2005, 2007; Peräkylä & Sorjonen tulossa, Heritage tulossa).

Mitenkään selvää ei etenkään kurssin alussa kuitenkaan ollut, mikä empatian relevanssi kielentutkimukselle on: em-paattisuuden tarkempi määrittely, sen kielitieteellisen rele-vanssin systemaattinen tarkastelu sekä ilmiön suhteuttami-nen kielitieteen vakiintuneeseen termistöön olivat tekemät-tä. Koska Kieli ja empatia -kurssilla otettiin askel tällaisen monitieteisen mutta kielitieteellisesti motivoituneen tarkas-telun suuntaan, halusimme koota opiskelijoiden lopputyöt kirjaksi ja kirjoittaa saamiimme töihin saatteeksi johdanto-tekstin, joka kokoaa yhteen kurssilla käsiteltyjä teemoja.

Toivomme,että kurssia varten lukemastamme kirjallisuudes- ta ja siellä tehdyistä alustavista kielitieteellisistä analyy-seistä olisi näin hyötyä myös muille empatian ja kielen suhteista kiinnostuneille. 1

Empatiakiinnostuksemme taustalla oli ensinnäkin kognitii-visen kielitieteen niin sanotusti kehollinen perusta. Feno-menologisesta filosofiasta lähtöisin olevin painotuksin kognitiivinen kielentutkimus tarkastelee kieltä käyttävää ihmistä maailmaan kehonsa kautta kiinnittyneenä.

1 Haluamme lausua kiitoksemme kaikille niille tahoille, jotka ovat luke-neet johdantoartikkelin sen käsikirjoitusvaiheessa ja auttaneet meitä viimeistelemään sen julkaisukuntoon. Toimituskunnan ohella haluamme kiittää erityisesti Sonja Koskea, Esa Itkosta ja Pentti Leinoa. Heidän asiantuntevat kommenttinsa asettivat monet tarkastellut kysymykset laajempaan kontekstiin ja paitsi auttoivat parantamaan käsillä olevaa ar-tikkelia myös nostivat esiin monia jatkotutkimusmahdollisuuksia. Erityis-kiitos myös kaikille Kieli ja empatia -kurssin osallistujille, niillekin, jotka eivät ehtineet kirjoittaa artikkelia tähän kokoelmaan!

8

Olimme aikaisemmin työstäneet kehollisuuden teemaa Ais-tien lingvistiikkaa -kursseillamme (2004, 2008), joilla tar-kastelimme sitä,miten kullekin aistille ominainen maailman jäsennys samalla jäsentää kielioppia (ks.myös Herlin Visa- pää 2005, Visapää – Herlin 2006). Aistien kielellisen tarkas-telun ohella kehollinen painotus on tarkoittanut kognitiivi-sessa lingvistiikassa lisäksi ja ehkä ennen kaikkea sitä, että etenkin suuntauksen alkuvaiheessa ihmisen suhde tilaan ja yleisemminkin tilalliset suhteet ja niiden jäsentyminen kie-liopissa ovat olleet keskeisiä tutkimuskysymyksiä (ks. esim. Talmy 2000, Levinson 2003). Suomessa Leino (1989, 1990a,b) on tutkinut paikallissijojen semantiikkaa ja kieli-oppia, Onikki-Rantajääskö (2001) olotilanilmauksia ja muiden muassa Jaakola (1997) adpositioiden merkitystä; ruumiinosien (lähinnä käden) semantiikka ja kielioppi ovat olleet etenkin Ojutkankaan (2001) teemana. Osana kogni-tiivisen kielentutkimuksen ohjelmaa kielen ja kehollisuu-den yhteys ulottuu kuitenkin aisteja, spatiaalisuutta ja ruu-miinosien kielioppia syvemmälle, nimittäin koko kyseisen oppialan merkitysnäkemykseen. On puhuttu ”kehollises-ta” merkitysteoriasta tarkoittaen sellaista suuntausta, jossa katsotaan kognition olevan perustavanlaatuisesti riip-puvainen kehollisuudesta, kehon havainto- ja motorisista järjestelmistä sekä kehollisista kokemuksista ja vuorovaikutuksesta maailman kanssa (Violi 2003). 2

Kehollisen merkitysteorian eräänlainen ääriesimerkki on Lakoffin ja Johnsonin (1999) näkemys, jonka mukaan kaikki, abstrakteimmatkin käsitteet muotoutuvat ihmiselle vuorovaikutussuhteissa maailman ja toisten ihmisten kans-sa. Heidän keskeinen ajatuksensa on ollut, että ihmisen ajattelu ja kieli jäsentyvät sellaisten mielikuvaskeemojen varaan, jotka muotoutuvat kehollisessa vuorovaikutuksessa maailman kanssa.Alkuvaiheessa mielikuvaskeemoja tarkas- teltiin vahvasti spatiaaliselta pohjalta. Oletuksena (etenkin Lakoffilla ja Johnsonilla) siis oli, että ihmisen käsiterakenne rakentuu nimenomaan spatiaalistyyppisessä vuorovaiku-tuksessa maailman kanssa ja että tältä pohjalta mielikuva-skeemat laajenevat koko inhimillisen kokemuksen jäsentämiseen esimerkiksi metaforan avulla.

Nyttemmin on esiintynyt yhä enemmän äänenpainoja, jot-ka korostavat inhimillisen vuorovaikutuksen osuutta mieli-kuvaskemaattisen jäsennyksen taustalla: pieni ihminen on heti synnyttyään myös toisen ihmisen, ei vain maailman sy-lissä. Esimerkiksi Kimmel (2007) esittää, että kognitiivisen teorian tulisi laajentaa katsantoaan tutkimaan kehollisen intentionaalisuuden, agentiivisuuden ja inhimillisen itsey-den kiinteää keskinäistä suhdetta sekä esikäsitteellisen kulttuurista luonnetta ja myös tutkia agenttien välistä ”jaettua” ja ”hajaantunutta” (distributed) kehollisuutta (ks. myös Herlin – Etelämäki 2011).Tähän,kieltä käyttävän, ruu- miillisen ihmisen sosiaalisuuteen halusimme Kieli ja em-patia -kurssillamme löytää uuden ja tuoreen näkökulman. Kurssimme taustalla oli siis käsitys kognitiivisen kielentut-kimuksen uusimmista teoreettisista painotuksista ja kehi-tystarpeista, mutta se sai inspiraatiota myös muiden tie-teenalojen viimeaikaisista trendeistä, etenkin biologiasta ja antropologiasta.

2 Kyseessä ei kuitenkaan ole yhtenäinen katsanto vaan joukko samanta-paisia teorioita, joita yhdistää vastakkainasettelu etenkin Fodorin ja hänen edustamansa niin sanotun klassisen merkitysteorian kanssa. Kehollisuus on saanut eri teorioissa eriasteisia tulkintoja.

9

Biologit ovat tahollaan päätyneet arvioimaan uudelleen si-tä, onko ihmislajin evoluution perustavanlaatuinen ja liik-keellepaneva voima ollut vain ja ainoastaan jatkuva keski-näinen kilpailu vai onko sen sijaan tai ohella ollut merkitys-tä myös yhteistyökyvyllä ja halulla keskinäiseen avunan-toon. Kurssilla tätä aihepiiriä käsitteli vierailija, simpanssien vuorovaikutusta ja kognitiota tutkinut Zürichin yliopiston tutkija Sonja Koski. Koski esitteli viime vuosikymmeninä tehtyä empatiatutkimusta ja toi esiin, että siinä missä evo-luutiosta puhuttaessa on perinteisesti korostettu kilpailua ja vahvimman selviämisen periaatetta, viimeaikainen tutki-mus on korostanut sitä, miten välttämätöntä yhteistyö ja avunanto – toisen yksilön huomioiminen – on ollut ihmisten ja muiden eläinten selviämisen kannalta. Samanlaisia ajatuksia on ollut biologian lisäksi esillä esimerkiksi sosiaaliantropologiassa.

Erityisen vaikutusvaltainen on ollut Sarah Hrdyn kirja Mo-thers and others (2009) ja siinä esitelty niin sanottu ko-operatiivinen lisääntymismalli. Tämän mallin lähtökohtana on se ihmislajin erityinen ominaisuus, että yhdellä emolla on tyypillisesti hoidettavana yhtä aikaa joukko eri-ikäisiä jälkeläisiä, koska näitä voi syntyä jopa vuoden välein, mutta yksittäisen poikasen itsenäistymiseen kuluu toisaalta useita vuosia. Useasta eri-ikäisestä jälkeläisestä huolehtimi- nen tulee mahdolliseksi, kun emon lisäksi muutkin lajitove-rit, erityisesti lähisukulaiset,osallistuvat siihen.Hrdy esittää, että tällainen biologinen elämisjärjestelmämme ei yksinker-taisesti olisi ollut mahdollinen ilman tietynlaista empaatti-suutta. Se on edellyttänyt kykyä ottaa huomioon toisen toiminta ja aikeet ja toisaalta halun koordinoida toimintaa muiden kanssa ja myös halun toimia toisten hyväksi. (Koski 2009.)

Hrdyn ko-operatiivisen lisääntymismallin relevanssi erityi-sesti kielen evoluution kannalta tulee ilmeiseksi Tomasel-lon tutkimusten kautta.Sen edustaman ajattelun varaan ni- mittäin rakentuu Tomasellon kulttuuriälykkyyden hypo-teesi: nämä äsken kuvatut ominaisuudet, kyky ottaa huo-mioon toinen ihminen,asettaa yhteisiä päämääriä ja koordi- noida yhteistoimintaa, ovat Tomasellon mukaan mahdollis-taneet koko kulttuurievoluution ja tiedon kumulatiivisen kertymisen. Tomasello ym.(2005) esittävät,että ratkaiseva ero ihmisen ja muiden lajien kognition kesken onkin juuri meidän kykymme olla keskinäisessä yhteistyössä ja asettaa yhteisiä intentioita.Tämä edellyttää ensinnäkin kykyä lukea toisen intentioita ja myös kulttuurista oppimista. Mutta en-nen kaikkea sen mahdollistaa tiettävästi vain ihmislajille uniikki halu jakaa psykologisia tiloja toisten kanssa; tälle ovat edellytyksenä erityiset kognitiivisen representaation muodot.

Kosken mukaan (suullinen tiedonanto) viimeaikainen ver-taileva tutkimus tukee ajatusta siitä, että ko-operatiivinen lisääntyminen suosii niitä psykologisia ominaisuuksia, joita tarvitaan toisen huomioimiseen sekä toiminnan koordinoin-tiin ja sosiaaliseen oppimiseen oletettavasti myös toisen tunnetilojen huomioimiseen ainakin kognitiivisella tasolla (ks. esim. Burkart, Hrdy, van Schaik 2009; Burkart & van Schaik 2010).

Nimenomaan yhteisiä päämääriä käsittäviin toimintoihin osallistuminen on siis johtanut niihin kulttuurisen kognition muotoihin, jotka miellämme ihmiselle ominaisiksi. Se on mahdollistanut myös kielellisten symbolien käytön esi-merkiksi sosiaalisten normien ja yksilöllisten uskomusten rakentamisessa ja sosiaalisten instituutioiden luomisessa. 3

3 Tähän viittaa esimerkiksi se, että ihmisapinat ymmärtävät intentionaa-lisen toiminnan mutta eivät silti osallistu toimintaan, jossa olisi mukana jaettu intentio.Ihmislapsille jaettu intentio kehittyy ensimmäisten 14 elin- kuukauden aikana, kun kaksi ontogeneettistä väylää kohtaavat: yhtäältä toisten ymmärtäminen elollisiksi, päämäärällisiksi ja intentionaalisiksi olioiksi, sekä halu jakaa tunteita, kokemuksia ja toiminto-ja lajikumppa-neiden kanssa. Näiden kahden yhdistyessä voidaan rakentaa dialogisia kognitiivisia rep-resentaatioita, jotka mahdollistavat osallistumisen kollektiiviin.

10

Näitä teemoja on käsitellyt myös erityisesti Zlatev (2008; ks. jaksoa 4). Lähtökohtamme sekä kurssin pitämisessä että kirjan kirjoittamisessa oli siis yhtäältä empatian ajankohtai-suus muun muassa biologiassa ja antropologiassa, mutta toisaalta kognitiivisen kielentutkimuksen teoriankehityksen tämänhetkinen vaihe: kasvava tarve integroida vuorovaiku- tusnäkökulma usein kovin puhujakeskeiseen kognitiivispai-notteiseen tutkimukseen (ks. myös Etelämäki & al. 2009). Näistä lähtökohdista asetimme tavoitteeksemme selvittää ja eksplikoida, millä kaikilla tavoilla empatia kietoutuu kieleen ja kielen käyttämiseen.

Halusimme tutkia empatian perusmekanismeja: perustuuko kielenkäyttö pohjimmiltaan jossakin mielessä empatiaky-kyyn, kykyyn asettua toisen asemaan ja pystyä erottamaan toisen näkökulma ja tilanne omasta, ja jos perustuu, niin millä tavoin? "

HM: Ei, päinvastoin.

" Pyrimme saamaan otteen myös siitä, miten empatia ilme-nee itse kielessä: läpäiseekö empaattisuus kielen kauttaal-taan näkökulmien ja tunteiden koordinoinnin kautta, vai voidaanko osoittaa erityisiä empatiarakenteita tai empaattisia toimintoja ja tekstilajeja.

Millaisia ovat ne keinot, joilla kielenkäyttäjät voivat osoittaa tai kutsua empatiaa, ja millaisissa konteksteissa on mielekästä puhua empatian ohittamisesta tai torjumisesta? Näitä kysymyksiä lähestytään erityisesti artikkelikokoelmaamme kootuissa opiskelijatöissä.

2. Empatian määrittely

Empatiaa on tutkittu erityisesti filosofian, psykologian, biologian ja sosiologian piirissä. Käsitteellinen kirjavuus on melkoista: eri alojen tutkijoilla on empatiasta erilaiset mää-ritelmät, jotka voivat vaihdella saman alan tutkijoidenkin kesken runsaasti. Kyse on yhtäältä siitä,millaiseksi empatia- prosessi määritellään ilmiönä – mitä empatian tunteminen on – ja toisaalta siitä, miten empatia erotetaan käsitteelli-sesti siihen kytkeytyvistä lähikäsitteistä, esimerkiksi sympatiasta. "

HM: Sympatia on ihan oikea ilmiö,joka antaa jollekin muis-tolla positiivisen tunnevärin. Samoin antipatia on aito käsite ehdollistumisteoriassa, mutta "empatia" on valekäsite uskonnollisesta psykologiasta noiden muka "ylittämiseksi".

" Empatialla viitataan eri tavoin siihen kognitiivisesti moni-mutkaiseen prosessiin,
jossa kykenemme asettumaan toisen yksilön asemaan, ymmärtämään tämän näkökulman, tun-teen ja tilanteen ja kokemaan toisen tilanteesta juontuvia tunteita. Empatiaa on pidetty ensisijaisesti inhimillisenä ky-kynä, mutta myös joidenkin kädellisten, erityisesti simpans-sien, on ehdotettu kykenevän empaattiseen toimintaan (ks. Koski & Sterck 2010 ja siinä mainitut lähteet). Empatiaky-vyn edellytys on kyky tehdä ero itsen ja toisen välillä. Se edellyttää toisin sanoen niin sanottua mielen teoriaa: sen ymmärtämistä, että muilla yksilöillä on itsestä eroava oma tietoisuus, ajatukset ja tunteet (Hoffmann 2000; Blair 2005; Preston & de Waal 2002, Tomasello 2003).

11

Arkiajattelussa empatia liitetään usein ihmisen tunnetason herkkyyteen ja hänen kykyynsä ja halukkuuteensa kuun-nella toisten ihmisten ongelmia. Kaikkea tätä empatia on-kin, mutta se on myös paljon muuta:se on avain siihen, että ylipäätään kykenemme ymmärtämään toisia ihmisiä ja toi-mimaan mielekkäästi yhteistyössä; se on keskeinen inter-subjektiivisuuden mekanismi. Osa tutkijoista on päätynyt korostamaan empatiaprosessin kognitiivista puolta, jolloin empatia on nähty ensisijaisesti yksilön kykynä ymmärtää toisen näkökulma ja tilanne. 4

Esimerkiksi psykologit ovat perinteisesti tutkineet empa-tiaa nimenomaan toisen mielen ymmärtämisenä (”the intel-lectual or imaginative apprehension of another's condition or state of mind”, Hogan 1969; ”entering another’s world without prejudice”, Rogers 1975: 4). Yhä yleisemmin psyko-logien, filosofien ja biologien lähtö-kohtana on kuitenkin määritelmä, jossa empaattinen kokeminen on monikerroksi-nen prosessi, joka edellyttää toisen mielentilan ymmärtämi-sen ohella vastaanottajassa heräävää tunnereaktiota.

Empatian emotionaalis-affektista puolta jo 1969 korostanut Stotland määritteli empatian seuraavasti: havainnoija rea-goi emotionaalisesti, koska hän havaitsee toisen kokevan tai olevan alkamassa kokea emootion.

Näin määritellen empatiasta tuli kuitenkin liian laaja-alai-nen käsite, sillä esimerkiksi kateus, sääli ja vahingonilo tu-livat kaikki luetuiksi sen piiriin. 1980-luvulta eteenpäin on-kin tehty tarkkaa käsitteellistä erontekoa erilaisten tunne-reaktioiden kesken, ennen kaikkea sen suhteen,ovatko em- paattiseen eläytymiseen liittyvät tunnereaktiot auto-maattisia vai kognitiivisesti prosessoituja ja suuntautuvatko ne ensisijaisesti itseen vai toiseen. (Ks. myös Goleman 2007: 65; Ruusuvuori 2005: 205–206 ja siinä mainitut lähteet.)

Otamme tässä teoksessa empatian lähtökohdaksi määritel-män, joka pitää sisällään vastaanottajassa syntyvän tunne-tason orientaation. Empaattisessa kokemisessa havainnoitu tunne tai tilanne tuottaa havainnoivassa subjektissa tilan, joka on samankaltaisempi havainnoidun yksilön tilan tai tilanteen kuin subjektin havainnointia edeltävän tilan tai tilanteen kanssa (Hoffman 2000; Preston 2007; ks. myös Koski & Sterck 2010). Tämän määritelmän mukaan havainnoijan tunteen ei tarvitse kongruoida havainnoita-van objektin tunteen kanssa (vaikka näin ehkä tyypillisim-min onkin), vaan se kumpuaa nimenomaan toisen tilantees-ta. Esimerkiksi parantumattomasta sairaudestaan tietämä-töntä leikkivää, iloista lasta tarkkaillessaan sairaudesta tie-tävä aikuinen voi kokea empaattisena reaktiona ilon sijaan surua. (Ks. SEP,s.v. empathy.) Empatia edellyttää erontekoa toisen ja itsen välillä: edellytyksenä on, että havainnoija on edes jossain määrin tietoinen siitä, että hänen oma tunne-reaktionsa on lähtöisin toisen tuntemuksen tai tilanteen ha-vainnoimisesta. Vaikka empatiakyky on tässä mielessä mo-nimutkainen kognitiivinen yhtälö,sen taustalla on myös au- tomaattisempi tunnetason orientoituminen toiseen ihmi-seen, johon viitataan empatiakirjallisuudessa käsitteellä tunnetartunta.

4 Erilaisia empatiakäsityksiä ja käsitteen historiaa kartoittaessamme hyödylliseksi lähteeksi osoittautui Stanford Encyclopedia of Philosophyn (SEP) empatiaa käsittelevä laaja artikkeli (s.v. empathy).

12

Tunnetartunnaksi kutsutaan peilineuroneihin (ks. jaksoa 3) perustuvaa tapahtumaketjua, jossa ihmiset siirtävät toisiin-sa tunteitaan.Yllä määritellystä,toisen erillisyyden tiedosta- vasta empatiasta eroava – mutta sen keskeisenä tekijänä toimiva – tunnetartunta on pitkälti automaattista toisten tunteiden ”kopiointia”. "

HM: Tässä sekoitetaan alkeellisella tavalla tunteet ja emootiot.


Tunteilla on sosiallisesti määräytynyt kohde,ja ne ilmenevät erilaisina emootioina tavalla tai toisella siihen kohteeseen liittyen.

TÄTÄ EROTTELUA TEKEMÄTTÄ ASIAA EI VOI JÄRKEVÄSTI TUTKIA, vaan homma menee kusetuslallatukseksi.



"Ihmiset alkavat usein tuntea samoja tunteita vain fyysisen läheisyytensä ja tämän kautta aktivoituvien neurologisten prosessien takia: hymyilevät kasvot saavat hymyilemään, nauru tarttuu helposti ja hurmos ja paniikki leviävät.

Tunnetartunta ei edellytä tietoisuutta si
itä, että tunne on lähtöisin toisesta ihmisestä; ihmisillä on päinvastoin taipu-mus tulkita tällaiset tunteet omikseen (Scheler 1973: 22). Tunnetartunta selittää esimerkiksi prosessia, jossa pikku-vauva reagoi itkemällä toisen lapsen itkuun;tämän ikäisellä lapsella ei ole vielä selvää käsitystä itsestä ja toisesta (Hoff-man 2000:65), mutta hän alkaa imitoida ympäristönsä tun- nereaktioita.(Ks.myös Zlatev 2008:222–224.) Jos tunnetar- tuntaa voidaankin pitää jonkinlaisena empatian kehittymi-sen välttämättömänä edellytyksenä,aikuisen ihmisen näkö- kulmasta empatia edellyttää monimutkaista kognitiivisesta prosessointia: kykyä ottaa toisen näkökulma, kykyä ymmär-tää toisen ajatukset, aikomukset, uskomukset ja tuntemuk-set; jonkinlainen mielenteoria on välttämätön,jotta voimme paitsi kokea myös aidosti ymmärtää toisen tunnetilan.

Kuten Koski luennollaan korosti, tällainen mielenteoria ei ole absoluuttinen ominaisuus vaan kompositionaalinen toimintamekanismi, jonka osa-alueet kehittyvät ihmisillä eri aikoihin ja joka voi toimia myös vain osittaisesti (ks. myös erit. Preston ja de Waal 2002). 5 "

HM: DeWaal on täydellisesti joron jäljillä nykyään kaikkien mielestä kirjassaan "Hyväluontoinen" simpanssien "suunnattomasta hyväntahtoisuudesta ja "keeni-moraalisuudesta"...

" Mekanismia on tutkittu sellaisten yksilöiden kautta, jotka pystyvät kokemaan empatiaa vain rajoitetusti (jos ollen-kaan). Esimerkiksi psykopaattien kyvyssä ymmärtää toisen mieltä ei välttämättä ole mitään poikkeavaa,mutta kyky sa- mastua tunnetasolla toisen yksilön tilanteeseen on puut-teellinen. Myös esimerkiksi autistien empatiakyky on rajoit-tunut, mutta ennen kaikkea mielenteorian takia. Tutkimus-ten mukaan heidän kyvyttömyytensä empatiaan juontuisi-kin ennemmin tästä kuin kyvyttömyydestä reagoida toisen tunnetilaan. (Ks. Koski & Sterck 2010: 5 ja siinä mainitut lähteet.) "

HM: Sekopäinen ja umpirikollinen "peilisiaustimiteoria", jonka mukaa autimi johtuisi "(olemattomien) peilineuroo-nien keenivirheistä" on saanut kiinalaisetkin ärähtämään raivoissaan puoskarointia vastaan:

https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2018/07/shanghain-yliopisto-peilienurooniautismista

Imitation, mirror neurons and autism ("peilineuroniautismin" avausjuttu)

Imitation, mirror neurons and autism

Article · Literature Review (PDF Available) inNeuroscience & Biobehavioral Reviews 25(4) · July 2001with317 ReadsDOI: 10.1016/S0149-7634(01)00014-8 · Source: OAI

https://www.researchgate.net/publication/28763620_Imitation_mirror_neurons_and_autism


" Empatiasta puhuttaessa on keskeistä pohtia affektisen ja kognitiivisen toimintamekanismin ymmärtämisen ohella, mitä empatian kokemisesta seuraa.Eläydytäänkö toisen nä- kökulmaan ja tilanteeseen vai pyritäänkö myös altruistisesti toimimaan toisen puolesta? Jälkimmäiseen reaktioon on vii-tattu empatiakirjallisuudessa usein sympatian käsitteellä. Toisin kuin empatiassa sympatiassa ei välttämättä ole kyse toisen ihmisen tunteeseen tai tilanteeseen astumisesta vaan ennemmin ”itsenäisestä” tunteesta, myötätunnosta, jota toisen ihmisen tilanne aiheuttaa häntä havainnoivassa yksilössä. Sympatian määrittelyissä nostetaan tyypillisesti esiin sympatiaa kokevan ihmisen pyrkimys jollakin keinoin lieventää toisen yksilön ahdinkoa (Darwall 1998).

Golemanin mukaan (2007: 65) empatia jakautuukin kolmeen osa-alueeseen – toisen tunteen tiedostamisen (’huomaan sinut’), saman tunteen tuntemiseen (’tun-nen kanssasi samoin’) ja myötätunnon heräämiseen (’teen jotakin olosi helpottamiseksi’).

5 Zlatev ym.(2008:23) korostavat mielen teoriaa kritisoidessaan sitä, mi- ten kognitiiviset kykymme myös kognitiivinen empatia – ovat perustal-taan sosiaalisia ja vuorovaikutuksellisia ja miten yksilökeskeiset repre-sentationaaliset merkitykset (esim. käsitys toisen mielestä) kehittyvät vasta myöhemmin tämän jaetun sosiaalisuuden myötä.

13

Psykologisessa kirjallisuudessa näitä kaikkia kutsutaan Go-lemanin mukaan empatiaksi, mutta yleisimmin viimeiseen pyrkimykseen – toisen auttamiseen – näytettäisiin viitattavan nimenomaan sympatian käsitteellä. "

HM: TÄYSIN PÄIN PERSETTÄ!

Kuvion aidosti tieteellinen käsi väännetään täysin muuhun merkitykseen!

Näin raivataan "tilaa" haistapaskantiedelallattelu-valekäsitteille!

" Myös Koski rajasi sympatian käsitteen koskemaan nimen-omaan prososia
alista (sympatia EI TARKOITA TOIMINTAA, se tarkoittaa viime kädessä muistirepresentaation arvopva-rausta! HM), altruistista toimintaa, joka empatian kokemi-sesta voi seurata, mutta korosti samalla sitä,että empatia ja sympatia ovat toiminnallisesti yksilön kannalta osa samaa prosessia.

Empatian määrittelyn yhteydessä on haluttu erottaa vielä ilmiö,jossa toisen tunne tai tilanne voi aiheuttaa havainnoi- jassa sellaisen tunnereaktion, joka tuottaa hänelle itselleen pahan olon (engl. ”personal distress”; ks.SEP s.v. empathy).

Erona eläytyvään tuntemiseen on se,että toisen tarkkai- lusta syntynyt negatiivinen olotila on ennemmin itsekeskei-nen kuin toiseen suuntautuva.Paha olo ei toisin sanoen mo- tivoidu siitä, että tunnettaisiin ensisijaisesti myötätuntoa toista kohtaan, vaan päällimmäiseksi nousee oma reaktio: esimerkiksi huolestuneisuus, ahdistus tai muu negatiivinen tunne.(Batson 1991.) Ahdistava tunne aktivoituu toisen ko- kemuksesta puhuttaessa, mutta sen ei välttämättä tarvitse kongruoida toisen tunteman tunteen kanssa: kyse on siitä, miltä minusta tuntuu.Ahdistuksen tunteita voi luonnollises- ti sekoittua aidon empaattiseen eläytymiseen. Katastrofiuu-tisia tai kerjäläisen katseita välttelevä ihminen ei välttä-mättä ole vain ahdistuneen itsekeskeinen, vaan saattaa yrittää suojella itseään liialliselta empaattisen eläytymisen aiheuttamalta tunneprosessoinnilta. 3.

Empatia-käsitteen historiaa

Empatian käsitteen alkujuurena voi pitää romantiikan ajan filosofisen estetiikan käsitetEinfühlung (eläytyminen, HM), vaikka empatia sanana periytyykin kauempaa, antii-kin kreikasta (jossa tarkoitti ihan eri asiaa, kiinnostusta, intohimoa johonkin, HM). Einfühlung kuvasi ihmisen kykyä eläytyä esimerkiksi taiteisiin,ja se oli romantiikan ajan ajat- telijoille, kuten Herderille ja Humboldtille, osoitus nopeasti kehkeytyvän luonnontieteellisen ajattelun riittämättömyy-destä. Eläytymisen kyky nimittäin todisti, että luonto ei ole vain luokiksi jaottuvaa todellisuutta, vaan sillä on lisäksi ”spirituaalinen” ulottuvuus, jonka voi tavoittaa ainoastaan eläytymällä, ei analyyttisen ajattelun taikka tutkimuksen kautta. Alkujaan vain inhimillistä kykyä kuvaavasta käsit-teestä kehittyi vähitellen 1800-luvun loppuun mennessä filosofisen estetiikan merkittävä kategoria. Tämän kehityk-sen pani alulle Vischer, joka ehdotti vuonna 1873 Einfüh-lung käsitteen filosofista analyysia. Saksankielisen Einfüh-lung-käsitteen vakiintuneisuudesta kertoo se, että sanalle tarvittiin englanninkielinen vastine: sanan empathy otti käyttöön saksan sanan käännökseksi Edward Titchener vuon-na 1909. Myös käsitteen käyttöala laajeni vähitellen. (Ks. myös Jahoda 2005.) Tähän vaikutti ennen kaikkea Theodor Lippsin perinpohjainen tarkastelu, joka osoitti empatian rele-vanssin ei vain esteettisten kokemusten psykologiselle ja filosofiselle analyysille vaan myös laajemmin ihmistieteiden filosofialle (Lipps 1903, 1905). Empatia on siis alkujaan ro-manttisesta ajattelusta kumpuava käsite. Myös sen käyttö-alan laajeneminen filosofis-esteettisestä laajemmin ihmis-tieteelliseksi käsitteeksi on syytä nähdä vasten tuon ajan empiiris-positivistista ihannetta.

14

Aistihavainnot nähtiin maailmankuvan perustana,jolloin es- teettinen kokemus tuntui vaativan erillistä selitystä: miten voimme kokea jonkin esineen yhtä hyvin kauniina kuin esi-merkiksi neliskulmaisena? Lippsin selitys perustui psykolo-giseen resonanssi-ilmiöön: kun havainnoimme ulkoista ob-jektia, vaikkapa kivipaatta, se herättää kehossamme tunte-muksia,jotka projisoimme edelleen kyseiseen objektiin, täs- sä tapauksessa kiveen. Siirrämme siis kauneuden kokemuk-sen objektin ominaisuudeksi (positiivinen empatia), kuten myös rumuuden (negatiivinen empatia).

Lipps ei rajoittunut empatia-analyysissaan esteettisiin ilmi-öihin, vaan projektionavulla selittyi hänen mukaansa myös toisten ihmisten mielten tajuaminen. Niin kutsuttu sisäinen imitaatio on kyseessä, kun nähdessämme jonkin tunteen ilmenevän toisessa ihmisessä (esimerkiksi vihaiset kasvot), matkimme huomaamattamme tämän ilmettä ja tätä kautta, matkimista itse tiedostamattamme, saamme käsityksen siitä, millainen toisen tunnetila on. Empatian nähtiinkin pohjautuvan psykologisessa kirjallisuudessa jo 1800-luvulla tunnistettuun motorisen mimiikan ilmiöön (motormimicry, Smith 1853).

Lippsin empatiakäsityksen ytimessä olivat vihan kaltaiset, kehollisen ilmenemismuodon saavat tunteet.Hän halusi kui- tenkin selittää sen avulla muutakin, nimittäin kaiken sellai-sen mentaalisen toiminnan ymmärtämisen, joka edellyttää inhimillistä ponnistusta (activities requiring human effort). Kyky empatiaan olisi näin perustavanlaatuinen mekanismi tunnistettaessa toiset yksilöt samalla tavoin ”mielekkäiksi” olioiksi kuin itse. Tämä ajatus vaikutti ja keskustelutti filosofeja 1900-luvun alkupuolella.

Lippsin ajatuksia ja empatiakäsitystä piti suosiossa etenkin se, että se näytti tarjoavan järkevän vaihtoehdon kartesio-laiselle, analogiaan perustuvalle ymmärrykselle toisten mielten olemassaolosta.Analogia-ajattelutapa esitti ihmisen ymmärtävän toiset mielet päättelyn kautta: minulla on oma mieli, toinen ihminen näyttää muutoin kaltaiseltani, siispä hänelläkin on mieli.

Lippsin empatiaan perustuva toisten mielten ymmärtämi-nen vältti analogian tarjotessaan suoran pääsyn toisen ih-misen mieleen; se antoi nimen ilmiölle,joka ilman päättelyn välitystä siirtää mielentiloja ja niiden ymmärrystä ihmisestä toiseen. Niin empatia-ajattelun edelläkävijä kuin olikin ei Lipps silti kyennyt varsinaisesti selittämään, miten empatia auttaa toisten mielien käsittämisessä.Hän oli nimittäin vielä osin kartesiolaisen ajattelun vanki ja ymmärsi mielen ihmisen sellaiseksi erilliseksi osaksi, johon vain ihmisellä itsellään on pääsy. Niinpä hän tarkasteli mielentiloja yksin- omaan ensimmäisen persoonan näkökulmasta eikä pysty-nyt selittämään pääsyä toisen ihmisen mieleen: sitä, miten ihminen empatian avulla pystyisi päätymään siihen, että myös toisilla ihmisillä on yhtäläinen mieli.

Fenomenologisessa traditiossa empatian käsite ja samalla Lippsin ajatukset ovat olleet erityisen kiinnostuksen kohtei-na 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Kun fenomenologit otti-vat Lippsin ajattelun uudelleen tarkasteluun, he totesivat sen perusvirheeksi ajatuksen kehon ja ilmeiden välittävästä roolista toisten ihmisten tunteiden ja mielentilojen tulkinnassa.

15

Huomattiin nimittäin, että me emme itse asiassa havaitse vain toistemme kehon liikahduksia, siis ilmeitä ja asentoja, ja päättele niistä toisten mielentiloja, vaan havaitsemme suoraan mentaalisia tiloja, jotka kylläkin ilmenevät tyypillisesti kehollisesti: ilmeinä, eleinä, äänen sävyinä. (Stein 1917, Scheler 1973 [1954].) Näemme siis esimerkiksi, että toinen ihminen on surullinen, sen sijaan että näkisimme surulliset kasvot ja päättelisimme niistä kasvojen takaisen surun oman kokemuksemme kautta.

Wittgenstein (1980 § 570) tahollaan kiteytti tämän oivalluksen seuraavasti:

“We see emotion.” – As opposed to what? – We do not see facial contortions andmake the inference that he is feeling joy, grief, boredom. We describe a face immediately as sad, radiant, bored, even when we are unable to give any other description of the features.

Lippsin empatian käsitteestä pidettiin kuitenkin fenomenologian traditiossa kiinni, ja esimerkiksi Husserl (1973) katsoi sen olevan eräänlainen peruskokemus, jonka varaan ihminen rakentaa ymmärryksensä toisista, itselleen analogisista olennoista.

Fenomenologian piirissä empatia-käsitettä on myös suhteutettu aristoteeliseen mimesis-käsitteeseen; lippsiläisellä ajattelutavalla, kuten niin monella länsimaisen kulttuurin juonteella, on kuin onkin juurensa antiikin Kreikassa. Aristoteleen Runousopissa keskeinen mimesis-käsite, suomeksi jäljittely, oli ennen kaikkea taiteen ja todellisuuden suhteen kuvaaja: todellisuuden ja taiteen välillä on Runousopin mukaan mimesiksenkerros, jonka taiteen rakenne synnyttää. Aristoteles kuitenkin kuvaa mimesistä tavalla, jolla on yhteys lippsiläiseen empatia-ajatteluun. Hän nimittäin kuvaa ihmisiä (ja muitakin eläimiä) kokemuksellisina olentoina ja kiinnittää huomiota siihen, että kokemuksellisuuden jakaminen mahdollistaa toisten olentojen kokemuksiin eläytymisen, jota ilman jäljittelykään ei olisi mielekästä. Mimesistä voi siis taiteentutkimuksellisista sovelluksistaan huolimatta pitää inhimillistä elämää laajemmin ja perustavanlaatuisesti luonnehtivana ilmiönä, johon esimerkiksi oppiminen pohjautuu. (Ruonakoski 2011; oppimisen ja jäljittelyn yhteydestä ks. Kauppinen 1998.) (Ks. myös Zlatev ym. 2008: 1–6; Zlatev 2008.)

Fenomenologisessa traditiossa on myös pohdittu empatian ja kohtaamisen keskinäistä yhteyttä. Toisen kohtaaminen havaitsevana olentona onkin se kokemusrakenne, jota fenomenologisessa filosofiassa on päädytty kutsumaan empatiaksi; esimerkkinä empaattisesta toiminnosta on tämän mukaisesti ollut puhuttelu. (Ks. Ruonakoski 2011.) 6

Fenomenologinen perusajatus siitä, että meillä olisi suora pääsy toisten mielentiloihin niiden kehollisen ilmenemistavan kautta, ei kuitenkaan näyttäisi toimivan loppuun asti. Kaikki mentaaliset tilat eivät tunnetusti ilmene kehollisesti; tällaisia ”näkymättömiä” tiloja ovat esimerkiksi toiveet ja uskomukset. Tunnekäsitteet ovat kyllä mää-riteltävissä niiden ilmenemisen mukaan, mutta tämä ei päde kaikkiin mentaalisiin käsitteisiin. Miten siis pääsemme käsiksi toisten uskomuksiin? Ja mitä oikeastaan ovat mentaaliset käsitteet ja millaisia ovat niiden keskinäiset erot?

6 ”Kehollinen samastuminen toiseen ilmenee antiikin kirjallisuudessa kielellisesti myös toislajisten eläinten (mutta myös elottomien kohteiden, kuten ympäristön) puhutteluna. Retorinen puhuttelu on kurottu-mista toista kohti.” (Ruonakoski 2011.)

16

Fenomenologien haluttomuus tai kyvyttömyys tarkoin vastata tällaisiin kriittisiin kysymyksiin johti osaltaan siihen, että empatiaa ei analyyttisen filosofian tradition piirissä pitkään aikaan otettu vakavasti mahdollisena perusmekanismina toisten ihmisten ymmärtämisessä. 1980-luvulta lähtien Lippsin ajatukset ovat kuitenkin tulleet uudelleen yleisemmän kiinnostuksen kohteiksi. Esimerkiksi simulaatioteoriassa on ollut esillä se lippsiläinen ajatus, että sisäinen imitaatio on ihmisen perustavanlaatuinen episteeminen keino toisten ihmisten mentaalisen elämän ymmärtämisessä. Lippsin ajatus sisäisestä imitaatiosta on saanut tukea etenkin neurotieteestä: peilineuroneiksi kutsutut hermosoluton havaittu olennaisiksi toisten ihmisten tunnetilojen ja aikeitten havainnoinnissa. 7

Peilineuronit nimensä mukaisesti ”peilaavat” ihmisen toisis-sa ihmisissä havaitsemia toimintoja, niin että niitä joko jälji-tellään tai ainakin tunnetaan voimakasta tarvetta tehdä niin (Goleman 2007: 47–48). "

HM: HEWOWWITTUA OLEMATTOMAT PEILAAVAT...

" Ne siis käynnistävät aivoissa matkimiseen yllyttävän mek
anismin, ja aivoille simulointi on pitkälti sama asia kuin itse toiminta.

”Merkittävässä tutkimuksessa, jossa seurattiin laserinohuen elektrodin avulla yksittäisen neuronin toimintaa hereillä olevan ihmisen aivoissa, havaittiin, että neuroni aktivoitui paitsi silloin, kun ihminen ennakoi tuntevansa kipua (neu-lanpiston), myös silloin, kun hän näki toista ihmistä pistet-tävän neulalla. Näin löydettiin hermostollinen vastine reaktiolle, jota voidaan pitää vaistonvaraisena empatiana.” (Goleman 2007: 48.) "

HM: HEWOWWITTUA LÖYDETTIIN...

Elektodi on luultaimmin ollut astrosyytti-gliasolussa.

Mahdollisuus osua "yhteen tiettyyn neurooniin miljardista" sellaisella elektronilla on ihmisellä yksi miljardista ja joillakin elukoilla ehkä hiukan isompi...

KYSEISIÄ "KOKEITA" EI OLE PYSTYTTY TOISTAMAAN (ELEKT-RODEILLA) MILLÄÄN LAJILLA,EIVÄTKÄ NIIDEN KOEPÖYTÄKIR- JAT OLE JULKISIA EDES SOSIOBIOLOGISTIKIRKON SISÄPIIRILÄISILLE, ENTISILLE OSALLISTUJILLE!

" Golemanin mukaan peilineuronit aktivoituvat, kun seuraam-me katseellamme toisten
toimia,jolloin osa aivojemme neu- ronitoiminnasta on toisten ihmisten aivotoiminnan jäljitte-lyä (mts. 48–49). Peilineuronijärjestelmä mahdollistaa näin ihmisen perustavanlaatuisen orientoitumisen toiseen ihmi-seen ja saa meidät samalla osin tiedostamattammekin jäl-jittelemään toistemme liikkeitä, ilmeitä ja tunnetiloja. Ihmi-set alkavat näin usein tuntea samoja tunteita vain fyysisen läheisyytensä ja tämän kautta aktivoituvien neurologisten prosessien takia, mihin on aiemmin viitattu käsitteellä tunnetartunta (ks. jaksoa 2).

Empatia edellyttää tunnetartunnan ohella monimutkaista kognitiivista prosesointia – kykyä ottaa toisen näkökulma, kykyä ymmärtää toisen ajatukset, aikomukset ja tuntemuk-set –, ja empatian osoittaminen tai osoittamatta jättäminen on ensisijaisesti sosiaalisesti säädeltyä toimintaa.Tästä huo- limatta kielentutkijoiden olisi nähdäksemme syytä ottaa lä-hempään tarkasteluun myös peilineuronijärjestelmän ase-ma kielellisessä vuorovaikutuksessa. Siitä tehdyt neurotie-teelliset kokeelliset asetelmat viittaavat vuorovaikutustilan- teen synkronoivaan vaikutukseen (ks. myös Pelkolan artik-kelia tässä teoksessa) 8, ja koska katsetta pidetään keskei-simpänä peilineuronien aktivoitumiseen vaikuttavana ka-navana, kiinnostavaksi nousee erityisesti kasvokkaisvuoro-vaikutus ja laajemminkin katseen asema ja osuus intersubjektiivisten merkitysten syntymisessä. 9

7 Peilineuronit eivät ole uniikkeja ihmislajille, vaan niistä on tehty havaintoja myös erilaisten kädellisten ja esimerkiksi lintujen vuorovaikutuksessa.

8 Tästä näkökulmasta huomionarvoisia ovat esim. Du Bois'n (2003) ha-vainnot siitä, että sellaisissa vuorovaikutustilanteissa,joissa osallistujien voi katsoa orientoituvan toisiinsa erityisen intensiivisesti (ns. hightened mutual awareness), käytetyt syntaktiset rakenteet alkavat muistuttaa toisiaan.

9 On huomattava, että peilineuronien on esitetty toimivan myös muiden aistien, ainakin kuulo- ja tuntoais-tin kautta (ks. esim. Kohler et al. 2002).


17


4. Katse, jaettu huomio ja intersubjektiivisuus

Kasvokkaisvuorovaikutuksen ja katseen keskeinen asema empatian välittymisessä antoi kurssillamme aihetta pohtia uudelleen näköaistin asemaa kielenkäytössä samoin kuin sen analyysitapoja kielentutkimuksen traditioissa. Näköais-tia on käsitelty kognitiivisessa kielitieteessä melko paljon jo sen takia, että suuntaus on vanhastaan korostanut kielen suhdetta kieltä käyttävään, maailmaan kehonsa kautta kiinnittyvään, aistivaan ihmiseen. Oletuksena on ollut, että ihmisen eri aistien erilainen luonne ilmenee kielten seman-tiikassa ja pragmatiikassa monin tavoin, ja näköaisti on täs-sä yhteydessä liitetty tiukasti älylliseen toimintaan (ks. erit. Sweetser 1990). 10

Näön intellektuaalisuus ei kuitenkaan ole koko totuus kysei-sestä aistista ja sen suhteesta kieleen, ja voi jopa sanoa, et-tä se on pelkistys, joka heijastaa kognitiivisen kielentutki-muksen yksilökeskeistä ihmiskuvaa. Tätä ovat kommentoi-neet Etelämäki ym. (2009:166) todeten, että ”kärjistetysti sanoen kognitiivinen kielioppi tunnistaa puhujan,jolle muut ihmiset ovat kiviin ja kantoihin rinnastuvia, havainnoitavia ja mallinnettavia maailman osia”. Kognitiivisen kielentutki-muksen tunnistama,monologia pitävä ihminen näyttäisi siis myös katselevan maailmaa aivan yksinään. Kokonaan si-vuun kognitiivisen kielentutkimuksen aistipohdinnoissa on näin jätetty muun muassa se seikka, että on eri asia katsoa jotakuta toista ihmistä kuin jotakin elotonta oliota. 11

Sellaisissa kielentutkimuksen suuntauksissa, joissa vuoro-vaikutus nähdään kielen ensisijaisena käyttöympäristönä, on sen sijaan kiinnitetty paljonkin huomiota katseeseen ja sen tehtäviin esimerkiksi vuoronvaihtumisessa. Esimerkiksi Goodwin (1979) on osoittanut vakuuttavasti, miten ilmauk-sen merkitys saattaa muuttua puhujan katseen siirtyessä vastaanottajasta toiseen.

Keskusteluntutkimuksessa on tarkasteltu myös sitä, miten kaksi puhujaa voi katsoa yhdessä jotakin kolmatta, joko elotonta tai elollista oliota, ja miten tämä ilmenee kielelli-sessä merkityksenannossa. Tämäntapainen katseen tarkas-telu tulee kiinnostavaksi erityisesti deiktisten elementtien tarkastelussa, kuten Seppäsen (1998) ja Etelämäen (2006) pronominitutkimuksissa.

10 Keskeisenä lähtökohtana Sweetserillä on se seikka, että ihminen kerää valtaosan maailmaa koskevasta tiedostaan näköaistin avulla. Toinen nä-ön intellektuaalinen piirre on, että katsetta voi suunnatta vaivattomam-min kuin muita aistimia ja siten ainakin osin valita näkemänsä. Kolmas erityispiirre näössä on sen ulottuvuus, jonka tähden sitä on kutsuttu yh-dessä kuuloaistin kanssa etäaistiksi erotuksena lähiaisteiksi nimetyille maku-, tunto- ja hajuaistille. Katsomiseen toimintana kuuluvat näin ollen valikointi, jota voi sinänsä pitää älyllisenä toimintana, sekä etäisyyden mahdollisuuden luoma objektiivisuus, niin ikään älyyn liitetty ominai-suus. Kielessä näön intellektuaalisuus ilmenee Sweetserin mukaan metaforisesti: sen motivoima metafora NÄKEMINEN ON YMMÄRTÄMISTÄ tuottaa kieliin sellaisia ilmauksia kuin "I see" merkityksessä ’ymmärrän’ tai esimerkiksi suomen nähdä-verbin kiteymät nähdäkseni merkityksessä ’mielestäni, minun arvioni mukaisesti’ ja näet, näköjään; katsoa-verbistä juontuvat esimerkiksi katsanto sekä selittävä partikkeli kato.

11 Eronteon relevanssi on osoitettu esimerkiksi kognitiotieteellisissä tutkimuksissa (ks. esim. Mandler 2003).

18

Deiksis onkin se kielen osa-alue, jonka tutkimuksessa on tuotu kiinnostavalla tavalla yhteen yhtäältä maailman tar-kastelu ja toisaalta kahden tai useamman ihmisen keski-näinen dynamiikka. Diessel (2006) käsittelee demonstra-tiiveja niiden kommunikaatiofunktion kannalta ja tuo esiin sen, miten lapset omaksuvat ne niin sanotussa driadisessa vuorovaikutuksessa, jossa lapsi seuraa hoitajan katsetta ja he tunnistavat yhdessä saman referentin. Diesselin mukaan demonstratiivien perustavanlaatuinen (ja myös kaikkia de-monstratiivien eri käyttötapoja yhdistävä) tehtävä onkin koordinoida puhujien huomiota, luoda niin sanottu ”yhteis-huomio”. Kyseessä on myös koko inhimillisen kielenkäytön perustilanne ja synty-konteksti, johon kohta palataan.

Katseen vuorovaikutustehtävistä ei kuitenkaan ole aivan samankaltaisia merkkejä kielten semantiikassa kuin edellä puheena olleesta näön intellektuaalisuudesta. Silti kielen-käyttäjillä on paljon sellaista metatason tietoa katseen mer-kityksestä, joka on tavalla tai toisella kiteytynyt kieleen. Esimerkiksi häpeilevä tai syyllinen alaspäin katsominen, välttelyä kuvastava katseen sivuun kääntäminen tai nenän ylösnostaminen ja sen mahdollistama halveksiva alaspäin katsominen ovat paitsi reaktioita sosiaalisissa tilanteissa myös kulttuurisesti tunnistettavia toimintamalleja, joita voidaan hyödyntää vuoro-vaikutuksessa siinä missä mitä tahansa symbolista resurssia. 12

Erilaiset katseen suuntaamisen mallit tuntuisivat kaikki toistavan perusasetelmaa,jossa vastakkain asettuvat toisen ihmisen kohtaaminen häntä silmiin katsoen ja toisaalta kat-seen kääntäminen alas, sivuun tai yhdessä toisen kanssa kolmanteen objektiin. ”Silmiin katsominen” on myös vakiin-tunut ilmaus, johon liitetään etenkin rehellisyys ja toisaalta rohkeus, ihmisen tai asian kohtaaminen ilman varauksia, teeskentelyä tai pelkoa. Goodwin (1981) on samanhenki-sesti korostanut puhujan ja vastaanottajan keskinäisen kat-seen merkitystä sanomalla, että puhujan katse tekee kuuli-jasta vastaanottajan ja että puhujalle on myös olennaista saada vastaanottajalta katse takaisin. Kaksi toisiaan katso-vaa ihmistä onkin vuorovaikutuksen perusasetelma ja sa-malla mahdollisuus empatian välittymiseen, toisen ihmisen kohtaamiseen ja tämän näkökulman ja tunteen ymmärtämiseen. 13

Katseen ja kielen yhtymää on lähestytty myös toisaalla pohdittaessa kielen synnyn alkuasetelmaa ja sitä intersub-jektiivisuuden astetta, jota kielellinen toiminta ylipäätään edellyttää. On puhuttu jaetusta huomiosta (shared atten-tion) ja yhteishuomiosta (joint attention). Jaettu huomio ku-vaa tilannetta,jossa ihmiset katsovat yhdessä jotakin objek- tia. Pelkkä yhdessä katsominen ei kuitenkaan riitä jaetun huomion toteutumiseksi,vaan jaetusta huomiosta puhutaan vain silloin, kun kumpikin katsoja tietää toisenkin katsovan samaa kohdetta.

12 Asentojen, myös katseen suuntaan elimellisesti liittyvien päänasento-jen kielellisiä ja konventionaalisia ilmentymiä on lähestynyt kielentutki-muksen keinoin Onikki (1999). Hän on kartoittanut olotilanilmausten (esim. nenä pystyssä, pää vinossa) merkityksiä ja osoittaa, miten tällai-set ilmaukset motivoituvat metonyymisesti muun muassa niistä tunnetiloista, joita ne ilmentävät.

13 Toisen kohtaaminen katsomalla häntä asettuu vastakkain myös toisen kuulemisen kanssa, mihin kiteytyy eräänlainen vuorovaikutuksen perus-ristiriita: toiselle puhuminen ja toisen puheen kuunteleminen ovat aina epäsymmetrisiä tilanteita, sillä kun toinen puhuu, toinen on perustapauk-sessa vaiti. Katsoa voi toisiaan sen sijaan samanaikaisesti ja symmetrisesti ilman että kumpikaan osapuoli on toista passiivisempi.

19

Yhteishuomio on astetta monimutkaisempi, refleksiivinen asetelma: jaetun huomion – tietoisuuden siitä, että toinen katsoo samaa objektia kuin itse – lisäksi se edellyttää mo-lempien tietoisuuden siitä, että oma katse on myös toisen katsojan tiedostama: ’minä näen, että sinä näet, että minä näen X:n’. Tätä on nimitetty myös ”kolmannen asteen huomioksi”.

Jaetun huomion ja yhteishuomion käsitteitä hyödyntää esi-merkiksi Zlatev analysoidessaan sitä, millainen toisen ihmi-sen mielen ja tajunnallisuuden ymmärtämisen taso on edel-lytyksenä kielenkäytölle niin onto- kuin fylogeneettisesti-kin. Zlatevin mukaan symbolinen kommunikaatiomme on voinut kehittyä nimenomaan yhteishuomion myötä: kielelli-nen kommunikointi tulee mahdolliseksi sen kautta,että ym- märrämme jakavamme samantyyppisen tajunnallisen tilan: katsovamme maailmaa yhdessä ja tekevämme siitä keske-nämme yhtäläisiä huomioita. (Zlatev 2008: 217–220, 229.) Yhteishuomio kehittyy jaetusta huomiosta,kun tunnistetaan toisen intentiot sen suhteen, mihin oma havainto tulisi suunnata (’ymmärrän, että haluat minun katsovan X:ää’). Ihmislajille ominaisen kielellisen kommunikaation perusta-na ovat toimineet ne keinot, joilla näitä intentioita on pyritty jakamaan. 14

Kielikykymme perustuu siis ensisijaisesti yhteistoimintaan ja kykyyn ymmärtää toisen yksilön näkökulma, intentiot ja tunteet, ja tämän asetelman primitiivisimpänä perusmeka-nismina toimii kyky empatiaan. Zlatevin mukaan empatiaa onkin mahdollista pitää intersubjektiivisuuden perustavimpana muotona (mts. 223).

Empatian käsitteen relevanssia kielitieteellisessä tutkimuk-sessa on korostanut tästä näkökulmasta erityisesti Esa Itkonen. Artikkelissaan Concerning the role of con-sciousness in linguistics (2008) hän suhteuttaa toisiinsa tietoisuuden, introspektion ja monessa aiemmassa julkai-sussaan analysoimansa intuition käsitteitä. Intuitiolla Itko-nen tarkoittaa tietoisuutta (kielitieteellisestä) normista.Hän korostaa sitä, että ennen kuin voi muodostua normi, jonka intuitio tavoittaa (esim. X merkitsee Y:tä), on täytynyt olla sellainen välivaihe, jossa X ei vielä merkitse Y:tä, mutta kui-tenkin ymmärrämme,että puhuja A tarkoittaa X:llä Y:tä. Juu-ri tämä ymmärrys edellyttää empatiaa,kykyä eläytyä siihen, mikä toisen puhujan intentio on. Normi syntyy, kun tämä empaattinen ymmärrys merkityksen vakiintuessa konven-tionaalistuu. Normi on tässä tapauksessa X merkitsee Y:tä, ja tämän normin siis voi tavoittaa intuitio.Tässä mielessä in-tuitio on Itkosen sanoin ”konventionaalistunutta empatiaa”.

Itkonen siis tuo näkyviin sen, mikä empatian asema normin muodostumisessa hyvin yleisellä tasolla on. Hänen analyy-sinsa onkin hyvin yhteensopiva sen kanssa, miten Zlatev käsittelee empatiaa intersubjektiivisuuden osatekijänä. Empatian asema kielitieteellisessä analyysissa on oikeas-taan luonnollinen seuraus sen asemasta intersubjektiivises-sa merkityksenannossa: keskeistä kummankin käsittelyssä on yhteisten intentioiden säätely.

Itkonen (2008) on korostanut empatian asemaa myös vie-raiden kulttuurien tutkimisessa ja kielitieteen kyseessä ollen erityisesti typologisessa tutkimuksessa.

14 Siis: ’käyttäessäni tätä ilmausta tiedän sen merkitsevän x:ää; oletan myös sinun tietävän, että se merkit-see x:ää; edelleen oletan, että sinä tiedät minun tietävän, että se merkitsee x:ää’.

20

Kun tutkimme kieltä, jota emme osaa, on metodisena edel-lytyksenä väistämättä eläytyminen toisen kielen puhujan tilanteeseen, asettuminen hänen asemaansa sen ymmärtä-miseksi, mitä x voisi tässä kielessä merkitä. Tässä Itkosen empatiakäsittely tuleekin lähelle sitä tapaa, jolla empatia on ollut esillä ja ymmärretty sosiologiassa: kyse on toisen ihmisen asemaan asettumisesta ja siitä, missä mielessä se kenties on mahdollista. Sosiologiassa tämä kysymyksen-asettelu tunnetaan Weberin niin sanottuna ymmärtävänä metodina (nk. Verstehen-metodi; ks. esim. Shields 1996). 15

5. Kielitieteellinen katsaus

Kielitiede pitäytyi 1900-luvun ajan suurimmalta osin struk-turalistisissa asetelmissa, joten kieltä tutkittiin paljolti itse-riittoisena järjestelmänä eikä kysymyksiä sen motivoitu-neesta suhteesta ympäröivään maailmaan tai edes ihmi-seen ole pidetty erityisen relevantteina. Nyttemmin, viime vuosisadan loppupuolella ja vuosisadan vaihteen jälkeen on alkanut ilmetä kiinnostusta myös kielen ja kulttuurin suhteeseen ja kieliopin ja ihmisen väliseen suhteeseen, mistä tämäkin kirja on osoitus. Tieteenalamme on kuitenkin vielä kiinnittynyt strukturalistiselta ajalta periytyviin käsit-teisiin, joita voi toki puolustaa tutkimusperinnettä ylläpitä-vinä, mutta jotka toisaalta jossain määrin estävät näkemästä yhteyksiä esimerkiksi toisiin tieteenaloihin.

Empatia onkin hyvä esimerkki käsitteestä, joka ei vanhas-taan ole kuulunut kielitieteen välineistöön, vaikka siihen liittyviä teemoja on hyvinkin pidetty esillä. Itkosen lisäksi ei ainakaan Suomessa ole montaa lingvistiä, jonka työkalu-pakkiin empatian käsite kuuluisi. Merkille pantava poikkeus on Jyrki Kalliokoski, joka on tätä käsitettä hyödyntänyt useissa artikkeleissa, joihin kohta palaamme (ks. myös Visapää tulossa). 16

Nähdäksemme empatia on kuitenkin implisiittisesti läsnä useassa tutkimuksessa, mutta sitä – tai siihen suoraan kyt-keytyviä ilmiöitä – lähestytään eri nimityksin puhuen esi-merkiksi tunnistamisesta ja samastumisesta, kerronnan lä-heisyydestä, näkökulmasta ja niin edelleen. Seuraavassa käymme läpi näitä empatian lähikäsitteitä, joita kurssillam-mekin käsittelimme, ja suhteutamme niitä valitsemaamme empatian määritelmään.

Laitinen (1995, 2006) on tiettävästi ensimmäinen, joka on soveltanut tunnistamisen ja samastumisen käsitteitä fen-nistiikassa kieliopillisten rakenteiden selittämiseen. Hän on tarkastellut nollapersoonaa (esim. Metsässä pelottaa, Kesäl-lä nauttii kauniista illoista) kieliopillisena rakenteena, joka epäspesifisyydessään tarjoaa puhetilanteen osallistujille mahdollisuuden tunnistaa itsensä kuvauksesta ja halutes-saan samastua siihen. Visapää (2008) on soveltanut tunnis-tamisen ja samastumisen käsitteitä edelleen syntaktisesti itsenäisten A-infinitiivikonstruktioiden analyysiin (esim. Katsoa elämää silmiin, Mennä siinä sitten suihkuun).

15 Itkonen (ma.) kiteyttääkin seuraavasti: ”empathy, Weber-type Verstehen, Collingwood-type ’re-enactment’.”

16 Empatia vilahtaa myös Leinon (2002: 336) tekstissä niin sanotun an-tamiskonstruktion allatiivijäsenen analyysin yhteydessä. Kaksitulkintai-sen lauseen sinä olet hänelle hyvä allatiivijäsen voi saada joko kokijan tai kohteen piirteitä. Jos subjekti tulkitaan epäagentiiviseksi, allatiivijä-sen on kokijamainen. Juuri tällöin lauseen esittäjä on valinnut empaatti-sen näkökulman, joka kuuluu allatiivijäsenen tarkoitteelle: tämä kokee sinut hyväksi.Toisessa tulkinnassa lause ”ilmoittaa puhujan näkemyksen subjektin tarkoitteen mentaalisesta asenteesta” (mp.), jolloin näkökulma on siis puhujan.

21

Tunnistamisella ja samastumisella tarkoitetaan näissä tutki-muksissa ennen kaikkea sitä, että vastaanottajaa kutsutaan tunnistamaan kuvatut asiaintilat maailmankokemuksensa perusteella (’olen ollut vastaavassa tilanteessa’, ’voisin ku-vitella millaista tuollaisessa tilanteessa olisi’). Tunnistami-nen mahdollistaa edelleen samastumisen, vaikkei teekään sitä välttämättömäksi:vastaanottaja samastuu kuvaukseen, jos hän eläytyy kuvatun tilanteen kokijan asemaan tai pu-hujan tilanteesta esittämään tulkintaan. Sen enempää Lai-tinen kuin Visapääkään eivät nosta empatian käsitettä ana-lyysinsä keskiöön,mutta aiemmin käsiteltyjen empatiamää- ritelmien valossa (ks. erit. jaksoa 2) voi-daan ajatella, että tunnistamisessa on kyse kognitiivisesta näkökulman omak-sumisesta ja samastumisessa tunnetason eläytymisestä toisen tilanteeseen.

Nollapersoona on suomen kielen vakiintunein geneerinen persoonakonstruktio sekä puheessa että kirjoituksessa. Se käyttäytyy kieliopiltaan kuin yksikön 3. persoona mutta esiintyy ilman ilmisubjektia. Nollakonstruktion implikoima persoona on tyypillisesti epäspesifi ja toimii kuten muutkin persoonat: indeksinä vuorovaikutustilanteen inhimillisestä referentistä. Nollapersoonan empaattisuus perustuu siihen, että spesifin referenssin konstruoimisen sijaan se tarjoaa paikan, johon puhetilanteen osallistujat voivat halutessaan astua. (Laitinen mts. 343–344, 355; 2006.) Visapään analy-soimat itsenäiset A-infinitiivit toimivat pitkälti samoin, sillä erotuksella, että ne eivät ole persoonaisia konstruktioita: finiittiverbittöminä rakenteina niistä puuttuu subjekti sekä verbin persoona-,tempus- ja modustaivutus.Tästä huolimat- ta infinitiivimuoto sisältää semantiikassaan tiedon inhimilli-sestä toimijasta, jonka kautta kuvataan jotakin tunnistetta-vaa. Esimerkiksi alla (esim. 1) puhuja pyytää vastaanotta-jaa eläytymään siihen, että kuvatulla tavalla toimiminen (so. Anselmin toiminta) on paheksuttavaa. Esimerkissä (2) päivitellään puolestaan sitä mahdollisuutta, että ihminen kuolisi pian valaistumisensa jälkeen, ja vastaanottajaa kutsutaan tunnistamaan tämä puhujan näkökulmasta epäoikeudenmukainen seikka:

1. Anselmi vetäytyi oluineen nurkkaan miettimään kuulemaansa. Perkele sen Alvarin kanssa! hteä nyt naisiin ottamatta Anselmia mukaan! Ennenkuulumatonta! Ja niin Anselmi päätti kostoksi olla välittämättä paskaakaan Alvarista ja veti päänsä täyteen. (i, blogi)

2. Tapahtuuko elämän loppumetreillä jonkinlainen valaistuminen, jokin syvällisempi ymmärrys ja tieto maailman olemuksesta ja kaiken tarkoi-tuksesta? Jos vastaus on myönteinen, on asiantila varsin epäoikeuden-mukainen. Joutua nyt sitten melkein saman tien kuolemaan. (i, blogi)

Koska infiniittisen verbiprosessin suorittajalle ei tarkalleen ottaen voida paikantaa yksittäisiä,spesifejä tarkoitteita, niiden ihmisviitteisyys jää aina avoimeksi. Kyse on näkökul-masta, joka ei kytkeydy yhteenkään inhimilliseen tarkoitteeseen ja on sen vuoksi avoin kaikkien samastua. 17

17 Vaikka infinitiivikonstruktioilla kuvataan tyypillisesti ihmiskeskeistä toimintaa, niillä voidaan kutsua eläytymään kaikkien tietoisten ja tunte-vien yksilöiden asemaan. Empaattisuus edellyttää toisen tunteiden tie-dostamista, jolloin empatian kohteella olevalla entiteetillä on oltava jon-kinlainen tunnemaailma. Visapää (2008: 80–82; 101) analysoikin kauno-kirjallisuuskatkelmaa, jossa A-infinitiivikonstruktioita käytetään erilais-ten elottomien olioiden ”tunteisiin” samastuttaessa (esim. Viettää nyt kokonaisia viikkoja siinä istujitta. Olla vetolaatikko, jota ei milloinkaan vedetä auki, tai lamppu, jota ei sytytetä. Olla tyyny, jota ei milloinkaan käännetä tai pöyhitä tai pidellä.Olla pudonnut nuppineula,jota ei koskaan löydetä.). Koska infinitiivit kutsuvat aina tunnistamaan ja samastumaan, ne pakottavat myös elottomiin olioihin tunteet ja tietoisuuden, personifioivat ne.

22

Empatian ilmaisemiseen kytkeytyy fennistiikassa myös Sor-josen (2001) analyysi siitä, miten suomen joo- ja nii(n)-par-tikkelit toimivat konteksteissa, joissa edeltävä vuoro hakee seuraavalta vuorolta jonkinlaista affilioivaa, toisin sanoen puhujan näkökulmaan ja affektiin orientoituvaa reaktiota (ks. mts. 132). Sorjosen mukaan nii voi toimia kuvatuissa konteksteissa affiliaation osoittamisen keinona, siinä missä joo toimii ennemmin neutraalina kuittauksena (’kuulin ja ymmärsin mitä sanoit’) (mts. 132) ja saattaa myös implikoi-da erimielisyyttä (mts. 154). Nii toisin sanoen orientoituu edeltävän vuoron affektisuuteen ja osoittaa sen kanssa sa-manmielisyyttä; sen voidaan näin tulkita toimivan indeksi-nä siitä, että vastaanottaja on omaksunut toisen näkökul-man ja tunteen. Joo sen sijaan orientoituu vain sanotun asiasisältöön, ja se voidaan nähdä tietyissä konteksteissa suorastaan empatiaa torjuvana elementtinä.

Laajin eksplisiittisesti empatian kielellistä ilmenemistä käsittelevä suomen kielen tutkimukseen lukeutuva kirjoitus lienee Kalliokosken vanhoja uutistekstejä käsittelevä artik-keli vuodelta 1996. Kalliokoski tarkastelee tekstien välittä-miä tunteita ja ideologiaa ja osoittaa tässä yhteydessä, mil-laisilla tavoilla uutistekstin kirjoittaja voi ilmaista empatiaa niitä henkilöitä kohtaan, joista hän uutisoi. Käsittelyn taus-talla on Labovin ajatus siitä, että kertomusten – uutistenkin – tehtävä on paitsi kertoa jokin tapahtuma myös evaluoida sitä: arvioida kokemuksia ja välittää arvio muille. Empaatti-nen suhtautuminen on siis Kalliokosken mukaan osa evaluointia.

Evaluointi ilmenee usein siinä, miten uutistapahtumaan osallisina olleista ihmisistä puhutaan, ja Kalliokoski tarkas-teleekin nimenomaan henkilötarkoitteisten ilmausten valin-taa ja sitä, miten tämä valinta palvelee empatian osoitta-mista. Esimerkiksi tuo ijäkäs wanhus on Kalliokosken mu-kaan suoranaisesti ”empaattinen NP”, mutta vähemmänkin ilmeiset leksikaaliset valinnat voivat kieliä siitä,että uutisen kertoja on omaksunut kertomuksen henkilöhahmon näkö-kulman.Yleisesti ottaen kuitenkin juuri leksikaalisesti spesi- fit ilmaukset osoittavat empaattista suhtautumista (mas. 42). Uutisen kirjoittaja voi myös vähitellen tekstin kuluessa viitata samaan hahmoon yhä spesifeimmillä ilmauksilla ja osoittaa tällä tavoin vähittäin lähestyvänsä kyseistä hahmoa (poika, mäenlaskija, tuo pieni ruumis).

Kalliokoski pohtii myös affektisten ilmausten funktiota ja kysyy, miksi uutisen ylipäätään pitäisi välittää empaattista suhtautumista (Kalliokosken sanoin ”tuottaa empatiaa”). Hänen vastauksensa on, että empatian ilmaisu palvelee kir-joittajan ideologiaa. Se, kuka empatiaa osakseen saa, kuka ei, paljastaa kirjoittajan näkökulman ja kertoo hänen arvois-taan. Esimerkiksi uutinen, joka on otsikoitu Hirweätä eläin-rääkkäystä on kirjoitettu hevosen näkökulmasta, sitä koh-taan empatiaa ilmaisten ja samalla rääkkääjiä paheksuen. Tämä asetelma välittyy suoraan NP-valinnoilla (esim. eläin-parka - julmurit) ja tuo esiin kirjoittajan eläinmyönteisen ideologian.

23

Kalliokoski on käsitellyt empatiaa jo aiemmin (1991) tyylin-vaihdosta päärynäkertomuksissa käsittelevässä artikkelis-saan, jossa hän tarkastelee muun muassa persoonaprono-minin vaihtelua ja possessiivisuffiksin käyttöä empatian nä-kökulmasta. Hänen mukaansa kertoja voi osoittaa empatiaa tarinan päähenkilöä kohtaan esimerkiksi hän-pronominia käyttämällä. (Hän-pronominin etäisyyttä ja empatiaa osoittavista funk-tioista ks. myös Laitinen 1995.)

Kalliokosken työtä empatian ja tekstin näkökulmaisuuden suhteen parissa – kuitenkaan empatian käsitettä suoranai-sesti hyödyntämättä – on jatkanut Pallaskallio (2006), joka on hänkin tarkastellut 1800-luvun (katastrofi)uutisten ker-rontaa. Pallaskallio fokusoi näkökulmaisuuden lisäksi etäi-syys–läheisyys-oppositioon. Eläytyvä suhtautuminen katas-trofin uhriin niveltyy hänen analyysissaan tämän näkökul-man omaksumiseen, ja näkökulman omaksumista hän tar-kastelee myös kuvauksen läheisyyden kautta tämä empa-tian ja lähelletulon yhteyden ajatus on Kalliokoskellakin. Kerrontaa läheistävinä keinoina Pallaskallio käsittelee persoonapronominien lisäksi tempusvaihtelua, aspektia ja esimerkiksi passiivia.

Edellä esiteltyjen kieliopillisten keinojen ohella oli kurssil-lamme tärkeänä juonteena myös erilaisten empaattisten toimintojen käsittely. Tarkastelimme ensin Jeffersonin (1988) hengessä arkista huoltenkerrontaa, erityisesti sen kannalta, miten sitä leimaa jännite huoltenkerronnan ja ei-ongelmakeskeisen toiminnan välillä. Keskustelijat pyrkivät orientoitumaan ”normaaliuteen”, ja huoltenkerronnan kei-not ovat muovautuneet sellaisiksi, että niillä voidaan suju-vasti, lähes huomaamatta siirtyä kuvattujen ääripäiden vä-lillä. Jeffersonin mukaan huoltenkerrontaa voidaan kuvata vaiheittain sen mukaan,miten potentiaalista huolta aletaan lähestyä,miten sitä käsitellään ja miten huoltenkerrontajak- sosta siirrytään pois.Ennemmin kuin tarkkaan määritellystä sekvenssistä kyse on monimutkaisesta, tunnistettavasti erilaisia jaksoja sisältävästä laajemmasta toimintajaksosta, joka rakentuu kerta kerralta erilaisin kombinaatioin.

Kun ongelmallisesta asiasta mainitaan, vastaanottaja voi Jeffersonin mukaan reagoida kahdella tavalla: joko pyytää toista kertomaan lisää asettumatta kuitenkaan suoranaises-ti huoltenkerronnan vastaanottajaksi tai vaihtoehtoisesti reagoida empaattisesti ja osoittaa näin ottavansa vastaan toisen kuvaaman asiaintilan huoltenkerronnan aloituksena (mts. 425). Huolen esittämistä seuraa tyypillisesti vastaan-ottajan reaktio, joka on mukautettu osoittamaan vastaanot-tajan jakavan huolenkertojan näkökulman ja/tai osoittavan suoranaisesti empatiaa. Huoltenkertoja puolestaan reagoi tämän jälkeen tyypillisesti nimenomaan edeltävän reaktion empaattista sävyä heijastaen. Huoltenkertoja ikään kuin päästää huolen valloilleen, ja keskustelussa saavutetaan emotionaalisesti latautunut tilanne. (Mas. 428.) Vähitellen, työstövaiheen jälkeen huoltenkerrontajaksosta pyritään erilaisten esimerkiksi tilannetta valoisasti arvioivien tai sitä keventävien keinojen avulla poistumaan ja palauttamaan keskustelunlinja jälleen ”normaaliksi”. Tutkimus korostaa sitä, miten empatia on aina kahden kauppa: empatiajaksot alkavat tai ovat alkamatta nimenomaan puhujien yhteistoimintana. 18

18 Jefferson käyttää artikkelissa empatian käsitettä kahdesti, molemmilla kerroilla lainausmerkeissä. Käsitettä ei määritellä, vaan sitä käytetään yleisluontoisena intuitiivisena käsitteenä.

24

Ruodimme myös muun muassa hätäkeskukseen soitettuja itkupuheluita ja niihin reagoimista erilaisia reaktiotyyppejä tunnistaen (ks.Hepburn&Potter 2007), esirukouspyyntöjä 19 sekä Ruusuvuoren (2005, 2007) tutkimuksia soveltaen erästä fiktiivistä terapiaistuntoa 20 sen kautta, millaisia ky-symyksiä terapeutti esittää ja miten empatia kenties niiden kautta välittyy.Terapiaistunnossa osallistujien institutionaa- linen asetelma asettaa rajoituksia empatian ilmaisulle: te-rapeutti ei tyypillisesti voi ilmaista empatiaa samoin kei-noin kuin arkisessa vuorovaikutuksessa olisi luontevaa, mutta hänellä on keinonsa osoittaa pyrkivänsä ymmärtä-mään asiaintiloja potilaan näkökulmasta. Tarkastelimmekin aineistoamme sen näkökulmasta, millaisia keinoja terapeu-tilla on osoittaa potilaalle jakavansa tämän näkökulman ja olevansa kiinnostunut tämän kokemisen tavasta, vaikka pe- rinteiset empatian – psykoterapeuttisessa kirjallisuudessa: sympatian21ilmaisun keinot eivät olisi mahdollisia.

Kurssin lopuksi otimme esiin vielä erään genren, jota voi nähdäksemme pitää suoranaisesti ja jopa pääfunktioltaan empatiaa tarjoavana toimintona. Kyseessä on itkuvirsi, pe-rinteenlaji, jonka synty- ja elinympäristö mitä ilmeisimmin ovat olleet menot, joilla eri kulttuureissa on käsitelty kuole-maan ja muihin eron ja menetyksen kokemuksiin liittyviä tunteita ja uskomuksia (Nenola 2002: 28). Esitimme, että empaattinen jäsennys on kiteytynyt tähän perinteenlajiin ja että tätä kiteytymistä voidaan pitää ainakin jossain määrin metatietoisena prosessina.

Itkuvirsi on primitiivistä valitusrunoutta,johon kuuluu melo- dia, kyyneleitä, keinuva liike ja itkevä ääni. Itkuvirsien esit-tämistä on kutsuttu usein ”äänellä” tai ”sanoilla itkemisek-si” erotuksena luonnollisesta, inhimillisestä kyynelehtimi-sestä, ”silmillä” itkemisestä. Sanoilla itkeminen onkin kont-rolloitua ja opittua toimintaa,ja sikäli sen jäsentyneisyys on helpommin tavoitettavissa kuin äsken mainitussa tapauk-sessa, jossa itkevä henkilö soittaa auttavaan puhelimeen ja itku on näyttäytyy ennemmin kommunikaatiota vaikeuttavana tekijänä kuin funktionaalisena toimintana.

Itkemiseen kuuluu äänen lisäksi myös sanoja, mutta pelkkä teksti kertoo vain vähän itkun merkityksestä: vähintään yhtä oleellisia ovat itkun melodia ja rytmi sekä kaikkinaiset eleet ja itkijän koko intensiivinen olemus. (Honko 1963: 94 – 95.) Itkujen ruumiillisuus ilmenee muun muassa siinä, mi-ten itkijänainen pitelee surijoita vuorotel-len kaulasta ja si-ten ikään kuin sulkee piiriinsä ne, joita suru koskettaa (Ne-nola 2002:31). 22 Tässä kehollinen toiminta selvästi osoittaa sen, kehen empatia kohdistuu.

19 Tavoitteemme oli rinnastaa arkisesta huoltenkerronnasta tehdyt ha-vainnot sellaiseen kirjoitetun kielen tekstilajiin, jossa huolet ja niihin re-agointi nousisivat korosteisesti esille. Valitsimme aineistoksi esirukouk-set siksi, että niissä ihminen ei rukoile itse itsensä tai läheistensä puolesta; kyse on pyynnöstä, joka esitetään toisille ihmisille, jotta he rukoilisivat pyynnön esittäjälle läheisten ihmisten tai asioiden puolesta.

20 Autenttisen aineiston hankalan saatavuuden takia kelpuutimme aineistoksi fiktiivisen, terapiaistuntoihin keskittyvän televisiosarjan, In treatmentin (suom. Terapiassa), yhden jakson.

21 Psykoterapeuttisessa kirjallisuudessa empatia määritellään usein psy-koterapeutin kykynä ymmärtää toisen kokemus ja näkökulma, kuitenkin siten, että hän ei asetu tunnetasolla potilaan asemaan. Sympatialla puo-lestaan viitataan siihen prosessiin, jossa terapeutti todella asettuu toisen tilanteeseen ja tuntee potilaan kanssa samoja tunteita. (Ks. tarkemmin Ruusuvuori 2005: 218.)

22 Ks. Nenola mts. 31 siitä, miten Lönnrot ensivierailullaan Arhippa Perttusen luona vuonna 1834 jää tämän piirin ulkopuolelle ja miten vieraana hän tämän naisellisen perinteenlajin muutenkin koki.

25

Jotakin itkemisen empaattisuudesta on nähdäksemme mah-dollista tavoittaa myös kielitieteellisellä analyysilla, etenkin itkujen sanastoon keskittymällä. Kiinnostavia ovat tässä yh-teydessä itkuille ominaiset,itkun esittäjää ja sen muita osal- lisia uudelleen konstruoivat nimitykset.Nämä lähinnä meto- nyymisin merkityksensiirtymin rakentuvat nimitykset pe-rustuvat usein itkun kohteen lähisukulaissuhteisiin, etenkin äidin ja lapsen väliseen suhteeseen. Ne ovat esimerkiksi verbijohdoksia, joissa kantaverbi kuvaa äidin lapseen koh-distamaa toimintaa:kantajani,pesijäni, hellijäni. (Vrt. Neno- la mts. 49.) Itkuvirsinimitykset paljastavat itkujen funktios- ta paljon sen takia, että ne ovat yksi keino rakentaa uudel-leen yhteisön sosiaalisia suhteita elämän taitekohdissa. Erityisen kiinnostavilta vaikuttavat itkuvirsissä esiintyvät vainajien nimitykset. Niissä tulee näkyväksi vainajan ritu-aalin aikainen häilyvä asema yhteisössä.Yhtäältä puhuttelu pitää vainajaa edelleen yhteisön osana,sillä tämän puhutte- lu ikään kuin hänet relevanttina, jopa havaitsevana oliona (vrt. Ruonakoski 2011).

Itkijänaista voi pitää empaattisena toimijana, koska hän ilmaisee surua toisen puolesta: morsiamen äidin surua, kun tämä menettää tyttärensä,tai isänsä menettävän lapsen su-rua. Itkijän tunne ja toiminta kumpuavat siis toisen ihmisen tilanteesta; itkijänaisen roolissa hänen oma, henkilökohtai-nen tilanteensa ei ole edes relevantti. Kiinnostavaa on, että itkijä samastuu itkun kohteeseen siinä määrin, että kurssin lähtökohtainen empatian määritelmä ei ehkä kuitenkaan täyty, itkijähän ei välttämättä tee eroa oman ja toisen tilan-teen kesken. Tätä kysymystä voisi analysoida pitemmälle miettimällä ensinnäkin itkijän professionaalisuutta, jota kuvastaa esimerkiksi Hongon (1978) käyttämä nimitys The leader of souls. Ammattimaisuuden kautta rakentuu ehkä sittenkin erillisyys. 23

Empatian käsite on ollut viime aikoina runsaasti esillä erityisesti keskustelunanalyyttisessä tutkimuksessa. Tämän tekstin puitteissa emme kuitenkaan referoi tarkemmin tätä meneillään olevaa tutkimusta, koska tekeillä on Anssi Peräkylän ja Marja-Leena Sorjosen toimittama, tunteita vuorovaikutuksessa käsittelevä artikkelikokoelma, jonka rinnalla oma esityksemme empatian roolista puhutussa vuorovaikutuksessa jäisi auttamatta kovin pintapuoliseksi. Toivomme kuitenkin, että tekstissämme omaksuttu monitie-teinen ja kielitieteen osalta ennen kaikkea kielen kognitiivi-siin ja evolutiivisiin puoliin keskittynyt näkökulmamme asettuisi hedelmälliseen keskustelusuhteeseen tekeillä ole-van vuorovaikutustutkimuksen kanssa. Ilmeiseltä näyttää, ettei kielen empaattista ja intersubjektiivista luonnetta voi tutkia ottamatta huomioon sen vuorovaikutuksellisia, evolutiivisia ja kognitiivisia ulottuvuuksia.

23 Toinen lähestymistapa voisi olla itkijän minuuden suhteuttaminen ylei-semmin lyyrisen minän käsitteeseen, sellaisena kuin sitä on analysoinut Timonen (2004).Timonen erittelee yhteisöllisiä minuuden aspekteja, mi-nuuden kollektiivisia poeettisia hahmotuksia. Tekstin subjektin ja puhu-van subjektin suhde hahmottuu näin jatkumona,jossa toisen puheen esit- tämisen äärimuoto on ekstaattinen tila,jossa puhujan identiteetti hetkek- si muuttunut toiseksi. Silti rituaalinen konteksti voi osoittaa, että kysees-sä ei ole puhuja itse. Tällä tavoin konteksti tekee eron kahden eri kokijan välillä ja tavallaan näin määrittelee itkuvirret empaattiseksi toiminnaksi.