Englannissa majaileva (hölynpöly)tomittaja Eliot Higginsin luoma nettisivusto Bellingcat väittää ratkaisseensa kaikki suuret kansaiväliset rikosmysteerit Malesia-laisten Boing-matkustajakoneiden putoamisista ja katoamisista Syyrian kaasuiskui-hin ja Englannin loikkariagenttien myrkytystapauksiin.  Koulutukseltaan Higgins on kirjanpitäjä, kaikkea muuta kuin minkään jamesbondin näköinen ja oloinen pullukka.

Eliot Higgins

Hän väittää jenkkiläisessä feministilehdessä Huffington Postissa (mm. ”naisen orgasmi ihmiskunnan suurimpana terveysuhkana”) joutuneensa vahingossa näiden kysymysten pariin ”seurattuaan huvikseen läppäriltä Syyrian sisällissodan rakettilii-kennettä” ja ”21. elokuuta 2013 havaittuaan kaksi outoa rakettia, jotka eivät räjähtä-neetkään” (mistä hän siis tiesi ne juuri raketeiksi?) putoavan Zamalkan kaupunkiin Damaskosta etelään.

Seuraavana päivänä ”insinööri Muhammed al-Jazaeri” (nimi on sama kuin erään Saddamin-vastaista maihinnousua ajaneen päätoimittajan 10 vuotta aikaisemmin, tämän myöhemmän on kuitenkin sittemmin tarkennettu olleen tuolloin 27-vuotias) laittoi Youtubeen tietoja kyseisessä paikassa tapahtuneesta kaasuiskusta. Täältä saadaan ihan eri päivämäärä, 3. tammikuuta (2013?). Päivämäärät on ainakin jossa- kin asetettu jälkikäteen. Ilmeismiin samainen Muhammed al-Jazaeri siitemmin ”haa-voittui al-Assadin kaasuiskussa Ghoutassa” (jollaista ei ollut!) marraskussa 2017:
” Cases of suffocations were found as "Assad’s regime" targeted eastern Ghouta with  poisongas.  Media  workers Muhammed al-Jazaeri, Diaa al-Shami, Abdulmunim Issa and Mazen al-Shami were injured by the attack on 16 November 2017. Lieneekö suorastaan kuollutkin…? Vai olisko tämä ollutkin se vanha päätoimittaja?

Kukahan tuo Jokapaikan-Muhammed al-Jazaeri oikein todella on?

"Tietääkö" Huffpo?

(Hän on epäilyttävästi vähän prinssi Harryn näköinen, jos tämä värjäisi partansa ja tukkansa mustiksi... ainakin tuolla Belingcatin rasterilla tarkasteltuna...)

Mistä sellaisia ohjelmia saa,  joilla läppärikauppias (?) seurasi reaaliaikaisesti Syy-rian rakenttiliikennettä? Oliko ohjelmassa jokin tekoäly, joka osoittaa raketit, keiden tutkasta? Voisinko minä ladata sellaisen jostakin?

Yhteistä kaikille "Koristekissan" "saavutuksille" on kolme seikkaa: muka ARMOTON "moukantuuri", paikkoihin ja tilanteisiin ja henkilöihin nähden uskomattoman edistynyt NASA-tasoinen informaatioteknologia, erityisesti vakoilusellainen - ja huijaus-?, ... ja ennen kaikkea muuta aina sama "syyllinen ja suurroisto" - PUTIN!



We should be asking for answers about the Skripals and Bellingcat – and not just from Russia

Bellingcat has grown rather a lot beyond its shoestring origins. It has money – where from? It has been hiring staff. It has transatlantic connections. It has never, so far as I am aware, reached any conclusion that is inconvenient to the UK or US authorities


It is now more than seven months since assassins from Russia’s military intelligence service tried to kill a former double agent and his daughter with a nerve agent in Salisbury. Or did they? The only incontrovertible fact in that assertion is the location, Salisbury. Pretty much everything else remains speculative.

The Skripal case has troubled me since the first news broke in March. It is not the im-probability of what was reported to have happened – improbable things are the stuff of news. It is rather the mixture of utter certainty, unsubstantiated claims and glaring information gaps that is so disconcerting, from the immediate rush by UK officials to blame the Russian state, to the way the main figures in this drama have simply va-nished, and now to the contradictions that have gained blithe, and almost universal, acceptance.


When the Metropolitan Police showed the passports of two Russians they believed to be the assassins,they strongly hinted that the names on the documents were false. The invitation to establish their real names was taken up by investigative organi-sation Bellingcat, which has now – amid a blizzard of documentation, seductive re-ference to “open source” techniques,and not a little help from Russian whistleblowers – come up with what it says are their real identities.


One of them is Colonel Anatoly Chepiga; the other is a medically qualified agent called Alexander Mishkin, and both have received state honours from President Putin.



What’s so suspect about this, you may ask. Well, let’s start with Bellingcat, which has presented itself in the past as a microcosm of well-meaning and very British amateu-rishness, based in a Leicestershire bedroom, producing results that put the professio-nal sleuths to shame. In fact, Bellingcat has grown rather a lot beyond its shoestring origins. It has money – where from? It has been hiring staff. It has transatlantic con-nections. It has never, so far as I am aware, reached any conclusion – whether on the downing of the Malaysian plane over eastern Ukraine, or chemical weapons use in Syria, or now, with the Skripals – that is in any way inconvenient to the UK or US authorities.

That need not cast doubt on its findings. But should the authenticity of the documents it cites not be subject, at very least, to the same scrutiny as might be applied to other evidence? And when, as this week, UK officials say they do not “dispute” Bellingcat’s identification of Chepiga and Mishkin, does this not prompt a few questions about whether, say, our “agencies” reached the same conclusions long ago, but kept quiet, or why most of the UK’s media apparently find Bellingcat a more trustworthy source than the UK intelligence services (possible answer: Iraq)? Might not the group’s good name be being used to get information into the public domain that officials do not want to vouch for? And, if so, would this be to inform, or to mislead?


What else do I find troubling? How about the UK and US focus on Russian military intelligence, still referred to as the GRU? I don’t recall any specific Soviet or Russian agency being so clearly fingered in this way before. Accusations might have been levelled at the KGB – or its Russian successor, the FSB – but this was usually in a generic, not specific, sense. Why the change?

Read more

It could be, of course, because the UK knows for certain that it was the GRU that tar-geted the Skripals. But it could equally be that officials simply assumed this because the GRU was Sergei Skripal’s agency, or because the GRU was already in the dock in the US for alleged involvement in hacking. Or it could be because it sounds much scarier than just saying “intelligence”, or even – though I concede this is unlikely – to make clear to Vladimir Putin that we are not blaming him, because the GRU was never “his” agency.

But there is a big contradiction here. On the one hand,the GRU is being presented as a bunch of duffers, whose decorated and highly qualified agents were booked into an east London dive, behaved badly, were deterred by a bit of snow, abysmally failed in their mission, and now face the wrath of Putin. On the other hand, we are told that the GRU is the crème de la crème of state agencies, that Russia is mighty and malevolent and that we should be very, very afraid. Which is it?

Lastly,let’s consider the connections that the UK public is being encouraged to make. Between the two Bellingcat identifications of Chepiga and Mishkin, a clutch of wes-tern states, including the UK and the US, came out with a coordinated condemnation of specific cases of Russian cyber-espionage. One related to the chemical weapons watchdog, the OPCW, back in April;another to the World Anti-Doping Agency in Swit-zerland. All this was presented to the UK public at least in the context of the Skripal case.

But there is a broader and more obvious explanation for Russia’s “behaviour” here – which is that, whether in sport or in matters of chemical weapons, the western allies have closed ranks to exclude Russia from information it is entitled to as a member of these international organisations. In such circumstances, wouldn’t you try to find out what was going on? Might you not also wonder why an apparent attack in an English city was being treated not as a crime – so a police matter – but as “the first use of a chemical weapon in Europe since the Second World War”, which allowed it to be immediately shut behind the impenetrable wall that supposedly protects UK intelligence and state security? "

And the point that troubles me. For all the “revelations” of recent days, we are no fur-ther forward in knowing what happened to the Skripals – or to Dawn Sturgess, who remains the only person to have died, or to her partner,Charlie Rowley,who has now, like the Skripals and Detective Constable Nick Bailey, disappeared from the media. The two men caught on CCTV in Salisbury may indeed be GRU agents - though why the GRU would squander its brightest and best on such an apparently incompetently executed operation raises doubts. But no UK court would convict them of even attempted killing on the “evidence” that has so far been produced.

The CCTV footage from Salisbury has huge lacunae - though it is established that the cameras were working in Salisbury that day - and does not include any of the pair less than 500m from the Skripals’ house, nor any of the Skripals themselves. Why not? We still do not know where they were for most of that Sunday morning, who they might have met, or for what purpose,or precisely when the presumed attack occurred. Those are huge gaps.

Now, it is also true that Russia’s information machine has hardly covered itself in glo-ry. Its response to at least some of the UK accusations have been weak or in dubious taste, to put it mildly.The RT interview (which was also broadcast on Russian domes- tic TV) seemed designed to make the Salisbury “tourists” a laughing stock. And Russia has not been as vocal as might perhaps have been expected in demanding consular access to Yulia Skripal, which might seem to cast doubt on its claims of innocence.

But the flaws in the way Russia has presented its case are not my prime concern. I am in the UK, a British citizen and a UK journalist, and I find the evidence and the ex-planations so far offered by our own side in what is becoming an all-out information war both deficient and scandalously short on credibility – and so, I suggest, should you. ”



Tuo Zamalkan lavastettu Al-Nusran/Al-Qaidan kaasuisku elokuussa 2003 oli lopulta käänteentekevä tyräys "Länneltä" Syyrian sodassa: YK ei mennyt retkuun,  eikä sitten "Länsi" itsekään uskaltanut ilman sitä lähteä maahyökkäykseen:


" perjantai, 25. lokakuu 2013

YK:n kriisinhallintaa haukutaan turhasta, kun sitä ei osata eikä haluta käyttää

Eilinen YLE:n A-studio 11.09.2013 taas tihkui ja kipinöi "pettymystä" ja harmistusta, että "Länsi" ei näytäkään hyökkäävän Syyriaan ilman YK:n Turvallisuusneuvoston lupaa. Erityinen kestomarina kohdistuu Turvallisuusneuvoston pysyväisjäsenten ve-to-oikeuteen, josta annetaan väärä kuva, ikään kun se kohdistuisi kaikkeen, mitä YK tekee,ja ikään kuin TN olisi YK:n suvereeni korkein päättäjä.Sitä se ei ole,vaan se on YK:n tärkein erityiselin,jonka toimialue on rajattu turvallisuus- ja erilaisiin siihen välit- tömästi liittyviin asioihin, kuten jäsenmaiden hyväksymiseen ja erottamiseen sekä sihteeristön kokoonpanoon.Erikoisjärjestönä KAIKEN,MITÄ TN TEKEE,ON PERUS- TUTTAVA (YLEMPÄÄN) LAKIIN, Peruskirjaan ja yleiskokouspäätöksiin (General Assembly Resolution, GER).

... YK:n sotarikostuomioistuimen tuomari Carla del Ponte toteaa faktat:


UN's Carla Del Ponte: "2013 chemical attack was done by Syrian rebels, not Assad".

Ranskan tutkijoiden argumentti vuonna 2016 oli , että myrkky oli samaa erää kuin 2013!







Helvetin Kuustoista!!!


Jarmo Koponen


Jarmo Koponen on toimittaja.

" Totuuden jälkeen (Teos, 2018) on mainio kirja. Se pureutuu hyvin isoon ongelmaan, jonka ydin on mediassa, toimituksissa, joissa tehdään samoja virheitä yhä uudelleen.


Propagandaa tehdään tietoisesti, ja se onkin jo toinen juttu. Nimittäin kirjassa muistutetaan, että ulkopoliittisen harhauttamisen vastinparina ei ole tieteellinen konsensus, vaan vaihteleva määrä todistusaineistoa ja asiantuntijoiden tilannearvio. Aukottoman todisteen, savuavan aseen, peräänkuuluttaminen saattaa toimia puolustustaktiikkana, jolla on myös läpimenomahdollisuuksia liberaalin demokratian perinteessä käytävässä keskustelussa.

”Tässä voidaan vetää harhaanjohtava analogia yksityishenkilöön ja riippumattomaan oikeuslaitokseen, vaatia aina lisää näyttöjä, neutraalia prosessia ja mahdollisuutta puolustautumiseen – eihän pelkän syytteen voida katsoa riittävän tuomioon. Krimin miehittäminen, MH-17-lennon alasampuminen, Syyrian hallinnon toistuvat kaasuiskut sekä Skripal-myrkytystapaus ovat viime vuosina nostaneet tämän kyseenalaisen ulkopolitiikka käräjäoikeutena -argumentin esiin. Tasapuolisuuden ylittäminen, Venäjän puolustusministerin tai Putinin esittämän narratiivin haastaminen vaatii työtä ja ammattitaitoa.”


Totuuden jälkeen – Miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana
Ilmestynyt 25.9.2018
Antto Vihma, Jarno Hartikainen, Hannu-Pekka Ikäheimo & Olli Seuri
Vuonna 2016 Yhdysvaltain presidentinvaalien ja Britannian EU-kansanäänestyksen seurauksena syntyi laajalti jaettu tunne siitä, että politiikan tekemisen tavat ja julkisen keskustelun säännöt olivat muuttuneet pohjiaan myöten. Tunteet ja räikeät valheet jättivät faktat jalkoihinsa. Oli siirrytty totuudenjälkeiseen aikaan.
Maailma ei kuitenkaan muuttunut vuodessa. Totuudenjälkeisen ajan keskeiset ajurit – yhteiskunnallinen polarisaatio ja teknologinen kehitys – olivat muokanneet maaperää vuosikymmenten ajan. Ne ilmenivät perinteisen median ja asiantuntijuuden kriisinä, vanhojen hierarkioiden murtumisena ja verkostojen vallan kasvuna, sekä uusina julkisuuden hallinnan keinoina. Räikeimmillään ilmiöt tulivat esiin Yhdysvalloissa, mutta samat voimat ovat käynnissä myös Suomessa.
Totuuden jälkeen on ensimmäinen suomalainen yleistajuinen kokonaiskatsaus tähän murrokseen. Kirjassa tarkastellaan kriittisesti totuudenjäl- keisen ajan ilmiöitä sekä niiden historiaa. Politiikan eri alueisiin syventävät tapaustutkimukset paljastavat suomalaisen julkisen keskustelun karikot.
VTT, dosentti Antto Vihma (s. 1978) on Ulkopoliittisessa instituutissa työs- kentelevä kansainvälisen politiikan tutkija. Vuosina 2015 ja 2016 hän toimi vierailevana tutkijana Yhdysvalloissa Massachusetts Institute of Technologyssä (MIT).
FM Jarno Hartikainen (s. 1985) työskentelee Helsingin Sanomien politiikan ja talouden toimituksessa. Työssään hän on perehtynyt energia- ja ilmastopolitiikkaan, EU-kysymyksiin ja kansainväliseen kauppaan.
YTM Hannu-Pekka Ikäheimo (s. 1983) työskentelee asiantuntijana Sitran ennakointi- ja strategiayksikössä. Politiikan tutkimuksen alaan kuuluvassa väitöskirjassaan Ikäheimo tutkii EU-journalismin ja demokratian välistä suhdetta.
YTT Olli Seuri (s. 1983) on Yleisradion toimittaja ja journalismin tutkija. Hän on väitellyt journalistiikasta Tampereen yliopistossa vuonna 2016. Lisäksi Seuri on palkittu Vuoden journalistina Bonnierin Suuri journalistipalkinto -kilpailussa 2017.