Saarikiven väite ei pidä paikkaansa, vaikka kuulostaa varmaan monesta "asiallisel-ta": tieteellisten tulosten totuus filosofisessa mielessä EI RIIPU VARSINAISESTI MITENKÄÄN SIITÄ, MITEN NIIHIN SUHTAUDUTAAN.

Tieteellistä totuutta ei myöskään pidä "viilailla" epäobjektiivisempaan suuntaan,"jotta siihen suhtauduttaisiin paremmin" tai jopa että "jotta se saataisiin laajasti julki vaikka meediassa.

Tiede ei ole mikään "metodi", EIKÄ YHTÄ YLEISPÄTEVÄÄ TIETEELISTÄ METO-DIA OLE, vaan kukin tieteenala on sen tutkimuskohteeseen liittyvä TOSIEN TEORI-OIDEN SYSTEEMI, ja tiede itse on keskinäisessä vuorovaikutuksessa olevien eri tieteenalojen dynaaminen systeemi.


Katri Saarikiven kolumni: Tiede toimii vain jos siihen osallistuvat kaikki

Tiede tarvitsee sinua, kirjoittaa aivotutkija Katri Saarikivi.

Antti Heikkilä

”Jos päätoimittaja jostain syystä päättää hyväksyä tämän artikkelin julkaistavaksi, lehden ja sen koko toimituskunnan uskottavuus on vaarassa tuhoutua pysyvästi.”

”Tätä artikkelia on vaikeaa arvioida. Lisäksi sitä on vaikeaa, jopa tuskallista, lukea.”

”Oliko tämä lause kirjoitettu sairauskohtauksen kourissa? Ainakin minusta tuntuu, että sain sellaisen tätä lukiessani.”

”Summaten, poista kaikki hypetys, osoita jonkinlaista selkärankaa ja kirjoita tasapainoinen artikkeli”.

Tässä muutama poiminta sivustolta, jossa tutkijat jakavat otteita saamistaan vertais-arvioista. Vertaisarviointi on tutkimuksen julkaisemista edeltävä menettely,jossa tutki- jat syynäävät toistensa artikkelikäsikirjoituksia. Vertaisarviointi on osa tieteellistä me-todia, koska ihmiset tekevät virheitä ja koska ihmisajattelu on täynnä vinoumia, jotka muun muassa heikentävät kykyä huomata vastakkaista näyttöä. Vertaisarvioinnin avulla voidaan torjua virheitä ja vinoumia eli luoda paikkansa pitävämpää tietoa.

Jos omaa tieteellistä työtään arvioisi vain itse, ja suostuisi kuulemaan vain itsensä kanssa samaa mieltä olevia, olisi tiedonrakentajana täysin omien vinoumiensa vietävissä.

Arvioinnin tarkoitus on hyväntahtoinen, mutta yllä olevien kaltaisten arvioiden lu-keminen on tuskallista. Moni tutkija haluaisi nimittäin olla työssään oikeassa. Julkai-suista riippuvat myös tutkijan tulevaisuuden tieteen tekemisen mahdollisuudet ja toi-meentulo. Tuloksista ja johtopäätöksistä ja niiden kritiikistä tulee tästä syystä usein henkilökohtaisia.

Niinpä tutkijan suhtautuminen vaikkapa artikkelin hylkäämiseen voi muistuttaa niitä vaiheita, joita ihminen käy läpi luopuessaan jostain tärkeästä.Ensimmäinen vaihe on kieltäminen: ”tässä on varmasti joku virhe”. Sitä seuraa viha ”Idiootit eivät tajua mistä puhuvat”, josta siirrytään kaupankäyntiin ”jos korjaisin nämä virheet, eikö silloin voisi vielä julkaista?” ja masennukseen ”no ei sitten, pitäkää lehtenne, lopetan koko tutkimisen tähän paikkaan ja haen kaupan kassalle töihin”. Lopulta, kielteinen arvio hyväksytään ja ehkä jopa opitaan jotain ”tämä juttu ei vain vielä ollut tarpeeksi hyvä”.

Jos omaa tieteellistä työtään arvioisi vain itse, ja suostuisi kuulemaan vain itsensä kanssa samaa mieltä olevia, olisi tiedonrakentajana täysin omien vinoumiensa vietävissä. Mahdollisuudet oppimiseen olisivat äärimmäisen rajallisia.

Arvioijat ja muut erimieliset eivät tietenkään aina ole oikeassa. Tieteen historiassa riittää esimerkkejä siitä, kuinka tutkijat ovat väärin perustein hylänneet toisten löydök-siä. Sciencealert -sivustolla on kuvaava listaus tutkimuksista, jotka alun perin hylät-tiin, mutta jotka myöhemmin voittivat Nobel -palkinnon. Näihin kuuluu esimerkiksi Higgsin vuoden 1964 bosonitutkimus, joka palkittiin vasta vuonna 2013 fysiikan Nobelilla. Huomionarvoista näissä tapauksissa on, että alun vastalauseiden jälkeen tieteentekijät ovat päätyneet hyväksymään esitetyt väitteet. Tämä voisi tarkoittaa, että tieteellinen metodi toimii toisinaan kamalan hitaasti, mutta kuitenkin melko varmasti.

Heikkilän kirja on synnyttänyt keskustelua siitä, mitä eri toimijoiden vastuulla on julkaisuprosessissa, sekä siitä mitä tiedon oikeaksi väittäminen edellyttää.

Jouluna kaksi vähittäiskaupan suurinta toimijaa vetivät myynnistä Antti Heikkilän kirjan, jossa kirjoittaja siteeraa tutkimuksia väärin ja tekee omaan kokemukseen pe-rustuvia, aihetta koskevien tutkimusten vastaisia johtopäätöksiä sekä suosituksia sai-rauksien hoidosta (siirryt toiseen palveluun). Heikkilän kirja on synnyttänyt keskuste-lua siitä, mitä eri toimijoiden vastuulla on julkaisuprosessissa, sekä siitä mitä tiedon oikeaksi väittäminen edellyttää.

Tiede on luottamukseen perustuva järjestelmä, joka toimii kun osallistujat seuraavat hyväksi havaittuja pelisääntöjä

Tiedeviestinnässä keskitytään useimmiten tutkimusten tuloksiin. Tulosten rapor-toinnin ohella olisi mielestäni tärkeää enemmän avata,millä tavalla tieto on rakennet- tu, ja mikä merkitys tieteenteon eri vaiheilla, kuten vertaisarvioinnilla, on tiedon luotettavuudelle.

Tiede on luottamukseen perustuva järjestelmä, joka toimii kun osallistujat seuraavat hyväksi havaittuja pelisääntöjä. Jos sääntöjä ei kerrota, on vaikeaa luottaa, että homma toimii. Silloin voi kokea jäävänsä sivustakatsojaksi.

Sivustakatsojuus on kuitenkin harha, sillä tiede koskettaa tavalla tai toisella ihan kaikkia. Tiede ja siihen perustuvat ratkaisut ovat läsnä ihan jokaisen arjessa. Parhaimmillaan tiede voi olla koko ihmiskuntaa yhdistävä tarina. Kun Kuun pinnalle laskeuduttiin vuonna 1969, seurasi tätä tieteen saavutusta 530 miljoonaa ihmistä. Nykyään on vaikeaa löytää ihmistä, joka ei tietäisi näin käyneen.

Miten kuka tahansa voisi sitten ottaa osaa tieteeseen? Kokeile vertaisarviointia! Siinä ei ole mitään, mitä jokainen meistä ei osaisi. Ota kohteeksi vaikkapa myynnistä vedetyn tietokirjan tarjoilemat väitteet. Jos joku väittää jotain,yleensä sitä tulee mietti- neeksi, mihin hän perustaa väitteensä. Jos väitteen perustana on oma kokemus, kaipaa sitä yleensä enemmän perusteita. Onko joku muu havainnut saman? Olisiko jokin toinen tulkinta havainnoista oikeampi? Onko joku muu havainnut vastakkaista? Kuinka todennäköistä on, että muiden erimielisyys on salajuoni? Mitä seuraisi siitä, jos väittäjä olisikin väärässä?

Tiede tarvitsee ihmisiä toimiakseen kunnolla. Tiede tarvitsee sinua.

Katri Saarikivi

Kirjoittaja on tutkija, joka johtaa empatian ja laadukkaan vuorovaikutuksen mekanismeja selvittävää projektia Helsingin yliopiston Kognitiivisen aivotutkimuksen yksikössä. Hän haluaa ymmärtää paremmin todellisuutta, ei olla oikeassa. Hän ei ole ”vihervassari”, ”äärioikeistolainen” tai ”tolkun ihminen”.