… kuin mm. Nicke Torvalds

Eikä ollut sen puoleen ihan ensimmäinenkään kerta

https://yle.fi/uutiset/3-10008728

Jari Ehrnroothin kolumni: Vastakkainasettelu ei ole menossa minnekään

Yhteiskunnallisessa keskustelussa kaipaillaan vastakkainasettelun loppumista. Ilman sitä ei kuitenkaan ole liikettä eikä kehitystä, muistuttaa Jari Ehrnrooth.

8.1.2018 klo 06:50

Kirkaslamppujen aikaan unohdan valon ja rakastun hämärään joka herkistää aistit ja herättää muistot. Jos kaamos silti masentaa, ruudun takaa ojentuu näkymätön käsi ja saan tuntea kaiken mitä ihminen tarvitsee. Intohimoa, romantiikkaa, rikoksia.

Ihmisyyden kolme vetovoimaa ja pääväriä ovat punainen kiihko, valkoinen unelma ja musta hävitys. Niistä minä muodostun, niitä minä haluan, niistä minä maksan.

Vuodenvaihteen juhlissa väri on paradoksaalisesti tulipunainen mutta sisältö lumivalkoinen. Ensin syntyy vapahtaja joka tuo ikuisen rauhan ja sitten alkaa uusi vuosi täynnä toivoa ja lupauksia. Näin kulttuurimme elättelee toivoa ja uskoa ilman perusteita ja tosiasioiden vastaisesti.

On tapahduttava ihme. Itse luonnon on muututtava. Vasta silloin vastakkaisuudet päättyvät ja yksimielisyyden aika alkaa.

Jos haluaa tietää,miksi ja mitä varten tämä uskomus elää,ei pidä lukea evankelistoja vaan profeettoja, Jesajaa ja Jeremiasta.

Unelma ajasta jolloin moraalilaki on kirjoitettu jokaiseen sydämeen eikä ketään tarvitse ojentaa nojaa siihen, että Aatamin perilliset tekevät lopullisen parannuksen ja Herra sinetöi ratkaisun lähettämällä messiaan joka tuo kestävän rauhan ja oikeudenmukaisuuden maan päälle.

Samalla Jesaja antaa toivon täyttymyksen ehdoista hämmästyttävän tarkkapiirtoisen kuvan todetessaan että silloin vohla käy levolle pantterin kanssa.

Ei siis riitä,että ihmisen tietoisuus muuttuu.On tapahduttava ihme. Itse luonnon on muututtava. Vasta silloin vastakkaisuudet päättyvät ja yksimielisyyden aika alkaa.

Todistuksena kulttuurin perususkomusten sitkeydestä hyväntahtoiset maailmanpa-rantajat presidentistä kansalaisaktivisteihin yhä uskovat vastakkainasettelujen raukeamiseen ja sopusointuun.

Heidän täytyy siis olettaa, että luontonsa kesyttäjäksi ryhtynyt homo sapiens onnistuu kulttuurievoluutiossa luomaan uuden lajin, joka on vapaa ristiriidoista.

En kerta kaikkiaan löydä reaalimaailmasta sitä riidattomuuden rakennetta josta konsensus-romantikot uneksivat.

Miten? Otetaanko bioloikka ja ryhdytään puhdasmielisiksi yli-ihmisiksi, jotka kyke-nevät (tolstoilaisen ihanteen mukaisesti) seuraamaan vuorisaarnan vaatimuksia?

En voi olla hämmästelemättä tämän ihannekuvan otetta ihmismielistä, koska koko uusimman ajan tieteellinen maailmankuva on sitä vastassa.

Fysikaalisessa maailmassa ja biologisessa luonnossa vastakkainasettelun laki on ehdoton ja kumoamaton. Muuten ei ole liikettä eikä kehitystä. Jokaista voimaa vas-tassa on vastavoima ja jokaisen joka elää on kuoltava tehdäkseen tilaa seuraaville.

Jos on jokin ikuinen olio, se ei voi olla elävä. Oikeammin saattaa koko elämä hävitä olosuhteiden muuttuessa.

Kulttuurien rakenteita vertaillut Claude Lévi-Strauss havaitsi, että ihmisyhteisöissä vastakkaisuuksiin perustuva erottelujärjestelmä on keskeinen. Kuvitelkaapa kieli ilman vastakohtia ja saatte käsityksen.

Itämaisessa ajattelussa vastavoimat eivät purkaudu, vaan muodostavat ykseyden.

Politiikassa demokratia on liberaalin yhteiskunnan ainoa mahdollinen hallintojärjes-telmä, koska se perustuu avoimesti toisiaan vastaan asettuviin mielipiteisiin ja puolueisiin. Yhteiskunta jakautuu ja osapuolet kamppailevat lyödäkseen kilpailijansa. Henkilövaalissa äänestäjät toivovat kaksintaistelua muistuttavaa huipennusta.

Draama ja journalismi perustuvat konflikteihin ja ristiriitojen kärjistämiseen. Riita kiihottaa ihmisiä, täyttää katsomot ja kasvattaa lukijakuntaa. Jos messiaaninen unelma sovusta toteutuu, dramaturgien käsikirjat ja journalistien uutisnenät menevät vaihtoon.

En kerta kaikkiaan löydä reaalimaailmasta sitä riidattomuuden rakennetta josta ko-nsensus-romantikot uneksivat. Jostakin syystä he vain tuntevat syvää tarvetta uskoa vastakkainasettelujen päättymiseen.

Tuskin Sauli Niinistö bluffaa puhuessaan koko kansaa yhdistävästä sovusta ja yksimielisyydestä.

(RK: Tässä jutussa on yki lause totta… Arvatkaapa mikä?)

Hokeman mukaan ilman toivoa ei ole elämää. Jorge Luis Borgesin mielestä kulu-neimmat sanonnat ja metaforat ovat parhaita, koska ne ovat kestäneet kielen muut-tuessa.Niihin kiteytyy se mitä kulttuuri vaalii yli aikojen.Vaikka itse elämä on punaista kiihkoa ja mustaa hävitystä, ei ihmisyyttä ole ilman valkoista unelmaa joka kuvittaa toivon.

Vasta runoilija Federico Garcia Lorca osasi pukea teoriaansa ne katoamisen sävyt, joista idealistit eivät halua puhua.

Juutalais-kristillisessä lännessä toivomme rauhaa ja rakkautta ilman vastakkainasettelua.

Itämaisessa ajattelussa intohimosta vapautuminen ja illuusiottomuus antavat toisenlaisen tulkinnan elämän tarkoitukselle. Vastavoimat eivät siinä purkaudu, vaan muodostavat ykseyden.

Kun mies ja nainen tantrisessa seksissä asettuvat vastakkain yhteen, se johtaa korkeammalle energiatasolle, mystiseen kirkkauteen.

Miksi emme siis asettuisi vastakkain (tänäkin vuonna).

Platonin Faidroksessa Sokrates ylistää rakkautta runouden kaltaiseksi jumalalliseksi hulluudeksi. Kun unelma ja kiihko yhtyvät, ihmisyyden valjakosta riisutaan hävitys ja niin rakastavaisille kasvaa siivet.

Vasta runoilija Federico Garcia Lorca osasi pukea teoriaansa ne katoamisen sävyt, joista idealistit eivät halua puhua. Hän eritteli kolme luovan hengen innoittajaa. Enkeli antaa muodon, muusa sisällön ja tärkein on peikko, jolta saamme rohkeuden lopulliseen päättäväisyyteen.

Syvässä laulussa on valkoisia unelmia ja punaista kiihkoa, mutta sen väkevin vipusin on musta hävitys. Peikko tulee esiin kiven takaa ja koukistaa sormensa.

Näin pimeään vuodenaikaan sitä on vaikea nähdä, mutta ilma on sakeana tummaa hengitystä.

Jari Ehrnrooth

Kirjoittaja kirjailija ja filosofi, kulttuurihistorian dosentti Turun yliopistossa ja sosiolo-gian dosentti Helsingin yliopistossa. Syntyi Koitereella, kirjoittaa Munkkiniemessä, juoksee Keskuspuistossa. ”

Ehrnrooth anta selkeäasti ymmärtää (edellisten kirjoitustensa valossa) että Tolstoi on yhtä ”paha” kuin Lenin, koska muka ”Leninin oli väkivalytainen”, ja Tolstoi taas on TYHMÄ!

MINKÄ HELVETIN TAKIA KILPAILUN PITÄISI OLLA JOTAKIN ”ROTUMURHAKILPAILUA”???!!! ”

Kohta pitää kai joillekuille harkita pistää postimerkki perseeseen ja lähettää vaikka Tukholmaan…


***

Jari Ehrnrooth on oikeassa siinä, että ARVOLIBERALISMI EI OLE IDEOLOGIA vaan menettelytapa. Arvoliberalismin väittäminen poliittiseksi ideologiakseen on samaa kuin väittäisi uskonnokseen uskonnonvapautta.  Vannoutuneella arvoliberalistilla on jokin muu "oikea" oma ideologia, johon hän esimerkiksi uskoo "johdonmukaisen arvoliberalismin automaattisesti johtavan": vaikkapa "geneettisen ihmisluonnon / rotuluonnon mukaiseen yhteiskunaan / valtioon"...

Ehrnrooth erehtyy siinä, että kollektiivisilla toimijoilla kuten vaikka puolueilla tai terro-ristiryhmillä voisi olla omaa kollektiivista ideologiaa, "koska kollektiivit eivät ajattele". Ideologia katsotaan kuitenkin toiminnasta eikä siitä, mitä kukakin sanoo ajattelvansa. Yksilölliset ideologiat aina myös kehittyvät kokemuksen ja oppimisen myötä, eikä henkilö aina välttämättä itse edes tiedä ennakkon varmasti, kuinka jonkin tietynlai-sessa tilanteessa toimisi, ennen kuin joutuu sen valinnan eteen. Ja tuolloin ryhmän ideologia on erittäin vahvoilla ratkaisemaan asian.Kollektiivisen ideologian ei tarvitse olla ainakaan kaikkien jäsenten perskohtainen oma idelogia. Kollektiivin jsenet olet-tavat toisten jäsenten toivan kollektiivin ideologian mukaisesti. Jos joku ei toimi niin, seon "petos ryhmää vastaan".


https://www.verkkouutiset.fi/a/punavihreat-suvaitsevaiset-ovat-oikeasti-suvaitsemattomia/#8364fa26

verkkouutiset-nakokulma-ehrnrooth-osa2.j

Punavihreät suvaitsevaiset ovat oikeasti suvaitsemattomia

Historian oikealla puolella oleville ei ole luvassa voitonmarssia tälläkään vuosisadalla, Jari Ehrnrooth arvioi näkökulman kirjoituksessaan.

VERKKOUUTISET

Suomen vaikutusvaltaisimman päätoimittajan mukaan hänen lehdessään kaiken taustalla kulkee ”vahvasti riippumaton, vapaaseen demokratiaan nojaava arvo-kehys”. Helsingin Sanomien arvoliberaalina tarkoituksena on esitellä erilaisia ajattelu- ja elämäntapoja mahdollisimman kattavasti ottamatta kantaa niiden paremmuuteen.

Tasavallassahan kansalaiset ovat vapaita valitsemaan arvonsa ja puhumaan niistä vapaasti. Muuten he eivät olisi täysivaltaisia valtaosuutensa haltijoita. Kun yksinval-tius kumotaan, kaikista tulee oman itsensä yksinvaltiaita. Henkilön arvojärjestelmä on perusteita myöten hänen vapaa valintansa.

Arvoliberalismi ei olekaan poliittinen katsomus eikä maailmankuva, vaan tasavaltaan kuuluva välttämättömyys, jonka perustuslaki turvaa. Jos joku sanoo olevansa arvoliberaali, se on sama kuin sanoisi uskonnokseen uskonnonvapauden.

On siis pääteltävä päätoimittajan väkevän linjauksen tarkoittavan, että Helsingin Sanomissa noudatetaan perustuslakia, mutta lehden omaa arvojärjestelmää ei paljasteta.

Yritys esiintyä koko kansan hesarina on ymmärrettävä mutta epäuskottava strategia. Tunnetusti Sanomatalon pääjulkaisu edustaa vasemmistoliberaalia linjaa eikä se tule muuttumaan. Konservatiivisten, oikeistoliberaalien tai kansallismielisten arvosuuntausten neutraalia kohtelua on turha toivoa.

Joku Annikka Mutanen voi tavoitella objektiivista totuutta, mutta toimittajakunnan punavihreä valtaosa tulkitsee ja muuttaa maailmaa omien arvojensa mukaisesti. Olipa aiheena Venäjän hyökkäys Ukrainaan tai tekoäly, lopuksi aina läntisiä konservatiiveja demonisoidaan ja valkoinen mies on sortava rakenne.

Miksi suvaitsevaisuus muuttuu suvaitsemattomuudeksi

Kun kirkasotsaiset vasemmistoliberaalit haluavat nähdä itsensä ihanteellisessa valossa, he nostavat postmodernin arvotyhjiön portille iskulauseen ”Kaikki Saavat Tulla”.

Käytännössä arvoliberalismia katsomuksekseen väittävät suvaitsevat lähinnä omaa punavihreää maailmankuvaansa. Kun samaan kokoustilaan tuodaan Päivi Räsänen tai Jussi Halla-aho, kalliolainen kangaskassin kantaja saattaa joutua moraaliseen paniikkiin ja alkaa täristä.

En voi sanoa yllättyneeni, kun kesällä uutisoitiin ”tasa-arvon, monimuotoisuuden ja yhdenvertaisuuden” toteutumiseen sitoutuneen musiikkifestivaalin järjestäjien poista-neen kansanedustajan festivaalialueelta väärien arvojen ja väärien mielipiteiden vuoksi.

Suvaitsematon suvaitsevaisuus on looginen paradoksi, jonka selitys on kuitenkin looginen.

Arvoliberalismi perustuslaillisessa merkityksessä on liian vaativa harjoitus nimeno-maan vasemmistoliberaaleille, koska heidän tavoittelemassaan ihanneyhteiskunnas-sa vallitsee arvoyhtenäisyys. Pääministerikautensa loppuvaiheessa ”liberaalitähti” Sanna Marin julisti, että käynnissä on arvojen taistelu ja jokaisen on valittava puo-lensa, sillä keskitietä ei ole.Näin ajattelevien ”arvoliberaalien” aktivistien mielikuvitus- maailmassa toiset ovat historian oikealla ja toiset sen väärällä puolella, kunnes harmagedon johtaa oikeiden arvojen lopulliseen voittoon.

Tällaista utopiaa elättelevät edistykselliset piirit eivät voi ymmärtää, että tasavallassa moniarvoisuus on ainoa mahdollisuus. Todellinen arvoliberalismi on tasavaltaisena periaatteena yhtä välttämätön kuin siihen johtava kansalaisten tasa-arvo. Jokaisen yksilön oikeus muodostaa omat arvonsa ja ilmaista ne vapaasti on perustuslaissa kiistatta turvattu.

Arvoyhtenäisyyden tavoite on siis suoranainen hyökkäys tasa-arvon, monimuotoisuuden ja yhdenvertaisuuden periaatteita vastaan.

Kuinka ihmeessä itseään edistyksellisinä ja liberaaleina pitävät punavihreät tahot voivat päätyä niin autoritäärisiksi, että ne hyväksyvät vain omat arvonsa ja vaativat muita seuraamaan niitä?

Jos tavoitteena on niin sanottu turvallinen tila eli arvoyhtenäinen elämis- ja keskuste-luyhteisö – esimerkiksi pyöräilevien vihreiden Helsinki – herää kysymys, miten se eroaa totalitaristisen kansantasavallan ideasta?

Tasavaltahan on nimenomaan ”turvaton tila”, jossa voi milloin tahansa törmätä ihmi-seen, jolla on kokonaan toisenlaiset arvot ja joka ajattelee kaikista minulle tärkeistä eksistentiaalisista asioista perustavanlaatuisesti erilaisella tai jopa vastakkaisella tavalla. Toisia tällainen moniarvoisuus ahdistaa, toisille se on rikkaus.

Joukkosielu vetoaa yhteenkuuluvuuden tarpeeseen

Länsimaissa liberalismi on vahvistunut samalla kun nationalismi ja sosialismi ovat heikentyneet, joten historian oikealla puolella mielestään oleville fundamentalisteille ei ole luvassa voitonmarssia tälläkään vuosisadalla.

Silti on tärkeää ymmärtää, miksi arvoyhtenäisyyden tavoittelu on niin sitkeä pakkomielle vasemmistolaisessa mielenmaisemassa.

Nähdäkseni selitys piilee kollektivistisessa tavassa ymmärtää yhteiskuntaa. Jos aja-tellaan, että ryhmät, yhteisöt tai instituutiot ovat todellisia persoonia, niiden arvoyhte-näisyydestä huolehtiminen on ikään kuin sosiaalisen mielenterveyden vaalimista ja siten avain ihanteelliseen henkiseen tilaan. Kollektiivisen eheyden mielikuva tyydyttää turvallisuuden kokemisen perustarvetta.

Suomessahan myös kansallismieliset porvarilliset tahot ovat snellmanilaiseen valtiokäsitteeseen uskoen vannoneet kansakunnan arvoyhtenäisyyden nimiin. Persoonallisen Jumalan lisäksi meillä on uskottu persoonalliseen Valtioon.

Tällaisen kollektivistisen joukkoharhan soisi olevan vain historiaa, sillä muiden kuin yksilöllisten subjektien olemassaolosta ei ole saatu näyttöä. Ihminen voi vapautua aineen kahleista itsenäiseksi omien tekojensa harkitsijaksi vain niissä ajatuksissa, jotka tapahtuvat itse kunkin yksilön omassa päässä. Yhteisöt eivät ajattele eivätkä ole vapaita eläviä olentoja. Joukkosielu on pelkkä kollektivistinen toivekuva ja usein poliittisesti hyvin vaarallinen.

Yhteisöt voidaan paremmin ymmärtää yksilöiden tekeminä sopimusjärjestelyinä, jotka voidaan myös purkaa kenenkään yksilön elämää uhkaamatta. Poikkeuksen muodostaa perhe, jossa verisiteet ovat elämänmittaisina purkamattomia ja siksi niin erityisiä. Mutta perheetkin ovat keskenään eri mieltä olevien yksilöiden muodostamia kokonaisuuksia, joissa elämää eletään yksilöiden erilaisuutta hyvin tai huonosti sietäen.

Jostakin syystä joukkosieluisuus ja yhteisöllisen arvoyhtenäisyyden unelma jaksaa innostaa yhä uusia sukupolvia. Ehkäpä selitys piilee ihmisluontoon kuuluvassa yhteenkuuluvuuden tarpeessa.

Kuitenkin hän, joka tuntee yhteenkuuluvuutta, ei voi sitä tuntea, ellei ole erillinen heistä, joihin tuntee kuuluvansa. Lopulta kollektivismi on pelkästään vahingollinen väärinkäsitys, mutta hyvin sitkeä sellainen.

Konservatiivinen suvaitsevaisuus on pehmeää ja vilpitöntä

Konservatiivinen ajattelu tarjoaa vaihtoehtoisen tavan suhtautua yksilöiden välisiin sosiaalisiin ja kulttuurisiin eroihin. Jokainen ihminen on yhtä arvokas ja jokaiseen tulee suhtautua sen mukaisesti. Kuten esimerkiksi Roger Scruton usein muistutti, meidän ei tarvitse yrittää luoda yhtenäisyyttä hävittämällä sivistystraditioiden luomia arvoeroja, vaan pikemminkin tuoda inhimillistä lämpöä kohtaamisiin sosiaalisten ja kulttuuristen erojen yli.

Kohteliaisuus, ystävällisyys ja hyvät käytöstavat pehmentävät erilaisten arvojen kohtaamista ja antavat jokaiselle mahdollisuuden kokea erilaisuus vähemmän uhkaavaksi kuin se muutoin olisi. Sosiaaliset erot herättävät myös kaunaa ja katkeruutta, jota tulee lievittää eikä lietsoa. Konservatiivi arvostaa tasapainoa ja sopua, joten on tärkeää kunnioittaa toisten ihmisten ajattelun ja elämisen vapautta niin kauan kuin se ei muodostu uhkaksi toisten vapaudelle ja turvallisuudelle.

Konservatiivinen suvaitsevaisuus on siis täydellinen vastakohta Sanna Marininkin edustamalle arvojen taistelulle. Tärkeää on arvojen rauhanomainen rinnakkaiselo, koska vapauden periaate ei voi olla valikoivaa. Yhä uudestaan on syytä muistuttaa, että arvoyhtenäisyyden tavoittelu on tasavaltaan sopimaton yritys pakottaa kaikki ajattelemaan samoin.

Kun näkemyseroja siedetään ja hallitaan varovaisen kohteliaasti, kukaan ei koe itseään uhatuksi. Sivistyksestä ja traditioiden kunnioituksesta sekoitettua konservatiivista vastalääkettä tarvitaan rauhoittamaan sitä edistyksen vimmaa, joka uhkaa muuttaa 2020-luvun uudeksi 1970-luvuksi.

Kirjoitus on toinen osa artikkelisarjasta, joka käsittelee liberaalisuuden ja konservatiivisuuden suhdetta. Sarjan ensimmäinen osa löytyy tämän linkin takaa. "