7643ccdeefb440bc8c5d91c238940882.jpg

Presidentit Tarja Halonen ja Martti Ahtisaari vaihtoivat paikkoja eduskunnan puhemiehen korokkeella Halosen annettua juhlallisen vakuutuksen virkaanastujaisissaan vuonna 2000. (KUVA: Heikki Kotilainen / HS)

https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000005943845.html

" Tammikuun alussa 1999 Halonen otti suoraan Ahtisaaren kanssa puheeksi presidenttiehdokkuuden.
Se oli merkittävä, ehkä ratkaiseva keskustelu, ja se meni täysin pieleen, vaikka pöydässä istui kaksi kokenutta neuvottelijaa ja diplomatian taitajaa.
Halonen lupasi silloin panna pisteen keskustelulle omasta ehdokkuudestaan, jos Ahtisaaren tarkoituksena oli jatkaa presidenttinä.
Ilmeisesti Ahtisaari koki Halosen utelevan sopimattomasti hänen aikeitaan tai jopa painostavan häntä, tasavallan presidenttiä. Ahtisaari tuhahti Haloselle todella ilkeästi.
Ahtisaari vastasi, että jos kyseessä olisi Lipponen, niin hän ilman muuta vetäytyisi, mutta sinä et tässä pärjää”, kertoi Halonen tapaamisesta Tuomiojalle.
Tuomioja taas kirjoitti kertomuksen päiväkirjaansa.
Mitä Ahtisaari letkautuksellaan tarkoitti?
Ei ollut yllätys, että hän asetti Lipposen ennen Halosta.
Mutta mitä Ahtisaari tarkoitti sanomalla: ”Sinä et tässä pärjää”?
Joko hän tarkoitti, että Halonen ei pärjää vaaleissa tai että Halonen ei pärjää presidentin tehtävissä.
Olipa tarkoitus kumpi tahansa, se oli kovasti sanottu ja vielä päin näköä 55-vuotiaalle ulkoministerille, jolla oli sentään takanaan pitkä poliittinen ura. "

 

Oliko se isänmurha?

Unto Hämäläinen kirjoittaa Sdp:n sisäisistä jännitteistä ennen vuoden 2000 presidentinvaaleja. Tekikö Tarja Halonen ehdokkuudellaan isänmurhan?

Paavo Lipponen ja Tarja Halonen tapasivat tiistaina 11. huhtikuuta 1995 iltapäivällä Helsingin työväentalossa. Demarien pyhätössä oli koolla puoluevaltuusto, tovereita kaikkialta maasta päättämässä hallitukseen menosta.

Tunnelma oli hersyvä ja riemuisa. Sdp oli saanut eduskuntavaaleissa 63 edustajaa, ja Lipponen oli neuvotellut viiden puolueen hallituksensa lähes valmiiksi. Vain demariministerien nimet puuttuivat. Niistä oli määrä päättää vielä samana iltana.

Lipponen kertoi Haloselle vetäytyvänsä kesken kokouksen puoluetoimistoon ja kutsui pistäytymään luonaan. Asiaansa hän ei paljastanut. Halonen kyllä arvasi sen. Tuleva pääministeri tahtoi puhua ministerivalinnoista.

Matkalla puoluetoimistoon Halosen odotukset eivät olleet kummoiset. Halonen oli 51-vuotias kokenut poliitikko, ollut kansanedustajana jo 16 vuotta ja ministerinä Harri Holkerin hallituksessa neljä vuotta, joten hän tiesi, miten hallituspaikat jaetaan.

Etusijalla olivat puolueen ja eduskuntaryhmän johtajat sekä kokeneet parlamentaarikot, joilla olisi ministerivuoro virkaiän perusteella. Halonen oli kyllä pyrkinyt Sdp:n johtopaikoille, mutta ei ollut päässyt, ja oman ministerivuoronsa hän oli jo käyttänyt.

Lehdistä Halonen oli lukenut, että ulkoministeriksi tulisi Pertti Paasio, entinen puheenjohtaja ja ulkoministeri. Paasion nimitystä pidettiin työväentalolla niin varmana, että häntä käytiin joukolla onnittelemassa.

Hän oli legendaarisen puoluejohtajan Rafael Paasion poika, jonka aktiividemarit tunsivat Pepenä. Pepe puolestaan muisti nimeltä satoja tovereita.

Halonen ounasteli, että helsinkiläisistä edustajista vuorossa olisi Arja Alho, Lipposen ystävä ja liittolainen demarien sisäisissä kahinoissa, joissa Halonen oli ollut eri puolella kuin Lipponen ja Alho.

Epäilys kasvoi, kun Halonen tapasi Alhon odottamassa pääsyä johtajan luo. He sanoivat toisilleen vaisusti ”hei”. Hän kuuli jo korvissaan, miten Lipponen sanoisi, ettei Halonen mahtuisi hallitukseen
.

a78d11ad9e44409ba3dd42cc42eac7b0.jpg Sdp:n ministeriryhmä Paavo Lipponen, Antti Kalliomäki, Liisa Jaakonsaari, Jouni Backman, Sinikka Mönkäre, Arja Alho ja Tarja Halonen eduskunnassa 4. joulukuuta 1995. (KUVA: Martti Kainulainen /Lehtikuva)
Halosen suljettua oven perässään Lipponen meni heti ­asiaan.

”Olen ajatellut, että sinusta voisi tulla ulkoministeri”, Lipponen sanoi.

”Entäs Pepe?” Halonen parahti.

”Hänelle on ajateltu muuta”, Lipponen sanoi.

Lipponen kertoi keskustelleensa Martti Ahtisaaren kanssa, ja presidentti oli hyväksynyt Halosen. Kantaa oli tapana kysyä, koska ulkoministeri oli presidentin työpari.

”Kai minäkin sen sitten hyväksyn”, Halonen sanoi. Tapaaminen kesti muutaman minuutin. Seuraavaksi Lipposen luo meni Alho, ja sitten oli Paasion vuoro.

Kello 17.30 Lipponen paljasti puolueen muulle johdolle ministerinsä. Listalla oli neljä naista, Halosen lisäksi Arja Alho, Liisa Jaakonsaari ja Sinikka Mönkäre, sekä Lipposen itsensä lisäksi kaksi miestä, Antti Kalliomäki ja Jouni Backman.

Toverit olivat hämmästyneitä Paasion pu­toamisesta. Lipposen asema oli kuitenkin niin vahva, että valinnat hyväksyttiin suuremmitta murinoitta.

Halonen soitti Paasiolle ja kävi illalla tapaamassa häntä eduskunnan parkkihallissa. Halonen vakuutti, ettei ollut pyrkinyt ulkoministeriksi. Nimitys tuli täytenä yllätyksenä. Ennen kuin Paasio lähti ajamaan kotiinsa Turkuun, he jakoivat onnittelukukat.

Paavo Lipponen kertoo muistelmissaan, että hän oli tavannut muutamaa päivää ennen valintakokousta Tellervo Koiviston.

”Tellervolla oli selvät terveiset: Sinun on nyt asetettava naisia koville paikoille”, Lipponen kirjoittaa.

Ulkoministerin pesti oli juuri sellainen ”kova paikka”, johon naista ei ollut koskaan aikaisemmin valittu. Lipponen halusi toteuttaa Koiviston toivomuksen, mutta hän oli mennyt lupaamaan paikan Pertti Paasiolle. Nimityksestä oli myös jo sovittu Ahtisaaren kanssa sekä kerrottu ulkoministeriölle, jossa Paasiolle jo varattiin lentolippuja tapaamaan naapurimaiden kollegoita.

Lipponen kykeni vasta kokouspäivänä soittamaan presidentille vaihtavansa ehdokasta. Ällistynyt Ahtisaari hyväksyi Halosen.

Paasiolle itselleen Lipponen pystyi kertomaan ikävän uutisen vasta viime tingassa. Nolattu mies loukkaantui lupauksen pettämisestä ja kieltäytyi tarjotusta työministerin salkusta.

Muistelmissaan Lipponen ei kerro, harkitsiko muita naisnimiä. Halosen Lipponen valitsi siksi, että hänellä oli ministerikokemusta, omaa tahtoa ja Euroopan neuvostosta hankittua tuntumaa kansainvälisistä tehtävistä.

Kuvaus Tarja Halosen tulosta ulkoministeriksi perustuu Paavo Lipposen ja Pertti Paasion muistelmiin sekä toimittaja Hannu Lehtilän kirjoittamaan Tarja Halosen elämäkertaan, johon Halosta on haastateltu. Kertomukset ovat niin lähellä toisiaan, että on syytä uskoa, että näin se meni.

Tarja Halonen jatkoi viisi vuotta ulkoministerinä siihen asti, kunnes hän siirtyi tasavallan presidentiksi 1. maaliskuuta 2000.

Hänen esimiehiään olivat presidentti Martti Ahtisaari ja pääministeri Paavo Lipponen. Heillä oli yhteinen tausta. Nuorina radikaaleina he olivat liittyneet 1960-luvulla sosiaalidemokraatteihin ja omaksuneet puolueen hienot perusarvot tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja kansainvälisen solidaarisuuden. He olivat myös hyötyneet puolueestaan. Ilman Sdp:n tukea he eivät olisi nousseet huipulle.

Mutta huipulla on aina ahdasta. Halosesta tuli keväällä 1999 Sdp:n presidenttiehdokas, ja Ahtisaari joutui vastoin omaa tahtoaan antamaan paikkansa.

Tekikö Tarja Halonen klassisen isänmurhan, syrjäytti edeltäjänsä ja nimittäjänsä? Näin tekivät Urho Kekkonen J. K. Paasikivelle vuonna 1956 ja Mauno Koivisto Kekkoselle vuonna 1981. Ja niin teki myös Martti Ahtisaari Kalevi Sorsalle vuonna 1993, kun demarien ehdokas valittiin esivaalissa.

Tähän kysymykseen on hyvä etsiä kirjallista vastausta. On harmi, etteivät Ahtisaari, Lipponen ja Halonen ole vielä kirjoittaneet muistelmiaan 1990-luvun lopulta, joten joudutaan turvautumaan muihin lähteisiin.

Toimittaja Hannu Lehtilän elämäkerta Tarja Halosesta sekä toimittaja Katri Merikallion ja toimittaja Tapani Ruokasen kirjoittama Martti Ahtisaaren elämäkerta ovat kuitenkin luotettavia lähteitä, sillä Halonen ja Ahtisaari kertovat kirjoissa omat versionsa siitä, mitä heille tapahtui keväällä 1999.

Uutta lisätietoa saa Erkki Tuomiojan vuosina 1995–2000 pitämistä päiväkirjoista, jotka on vastikään julkaistu kahtena paksuna niteenä; tekstiä niissä on 1 300 sivua.

Päiväkirjoissa on siteerattu sanatarkasti kymmeniä Halosen ja Tuomiojan noina vuosina käymiä keskusteluja. Tuomioja merkitsi muistiin Halosen avomieliset ja suorasukaiset repliikit.

Ei Halonen ole voinut silloin arvata, että Tuomioja piti päiväkirjaa, saati sitä, että hyvä toveri julkaisee syksyllä 2018 heidän luottamukselliset keskustelunsa.

Halosella oli täysi syy luottaa Tuomiojaan, koska he olivat vanhoja ystäviä ja poliittisia liittolaisia Sdp:n vasemmalta laidalta. Tuomioja oli itsekin vahvoissa asemissa, eduskunnan suuren valiokunnan puheenjohtajana ja demarien eduskuntaryhmän puheenjohtajana.

9acb1e73fdeb412f93d8b38980fc8f01.jpg Marraskuussa 1999 EU:n huippukokous Helsingissä. Ruotsin pääministeri Göran Persson kävi juttelemassa presidentti Martti Ahtisaaren kanssa. Pääministeri Lipposen vieressä erityisavustaja Jari Luoto, vasemmalla ulkoministeri Tarja Halonen. (KUVA: Heikki Kotilainen / HS)
Tuomiojalle Halonen valitti usein, miten hankala hänen asemansa Ahtisaaren ja varsinkin Lipposen alaisuudessa oli. Ahtisaari johti suvereenisti perinteistä ulkopolitiikkaa, ja Lipponen hallitsi lähes yksinvaltaisesti EU-politiikkaa.

Lipponen ajoi Suomea mukaan euroalueeseen, jonka perustamisesta neuvoteltiin. Tuomioja suhtautui varauksellisesti eurojäsenyyteen, eikä Halonenkaan ollut siitä yhtä innostunut kuin Lipponen, joka sai kuitenkin tahtonsa läpi. Suomi liittyi euroon.

”Pääministeri hoitaa yksin melkein kaikki vastaukset, mitä ulkoministeri jonkin reunahuomautuksen pääsee tekemään”, Tuomioja kommentoi päiväkirjaansa kesäkuun lopulla 1995, vain pari kuukautta hallituksen nimittämisen jälkeen.

Seuraavana syksynä Tuomioja kirjoitti, että Halonen kiukutteli ”olevansa jatkuvasti Lipposen syrjinnän kohteena”.

Tuomioja halusi auttaa ystäväänsä ja kaavaili Rkp:n puheenjohtajan Ole Norrbackin siirtämistä pois eurooppaministerin paikalta. Hän aikoi itse mennä Norrbackin seuraajaksi.

”Minä mahdollisena eurooppaministerinä voisin sopia täysin ongelmitta lisäarvoa tuottavasta työnjaosta Halosen kanssa ja voisimme täysitehoisesti toimia toistemme sijaisina”, Tuomioja intoili päiväkirjassa 24. huhtikuuta 1997.

Tuomioja ei päässyt hallitukseen. Hän kyllästyi Lipposen vallankäyttöön ja oikeistolaiseen politiikkaan niin paljon, että pyysi Halosta etsimään hänelle suurlähettilään paikan. Kun tämä oli järjestänyt vakanssin, Tuomioja ilmoitti, ettei lähdekään.

”Havaitsen, että Tarja, joka oli jo ehtinyt tuudittautua yhden kilpailijan poistumiseen Helsingin ehdokaslistalta, on selvästi pettyneen oloinen vaikkei mitään sanokaan”, Tuomioja kirjoitti 5. toukokuuta 1998.

Niin ystäviä kuin olivatkin, Tuomioja ja Halonen olivat myös kilpailijoita Helsingin vaalipiirissä, ja seuraaviin eduskuntavaaleihin oli vain vuosi aikaa.

On todennäköistä, että ensimmäisenä Tarja Halosta presidenttiehdokkaaksi ehdotti uusmaalainen kansanedustaja Riitta Prusti haastattelussa, joka julkaistiin Iltalehdessä elokuussa 1997.

Prusti oli entinen ammattiyhdistysjohtaja, joka kuului Sdp:n eduskuntaryhmässä Lipposen vastaiseen joukkoon. Hallituksen politiikkaan tyytymätön vasemmistoporukka kokoontui salaisiin palavereihinsa, joihin osallistui myös Tuomioja. Hän kirjoitti tunnollisesti ylös, mitä sanottiin.

Niissä puhuttiin pahaa Lipposesta ja hyvää Halosesta, josta ryhmä kaavaili joko presidenttiehdokasta tai Lipposen vastaehdokasta. Halonen ei osallistunut ryhmän kokouksiin, mutta sai tietoa, mitä siellä keskusteltiin.

Prustin aloite jäi aluksi vain yksittäiseksi, sillä Lipponen ilmoitti, että Sdp oli Ahtisaaren takana.

Keskustelu alkoi uudestaan syksyllä 1998, kun Sdp:ssä ryhdyttiin pohtimaan, pitääkö vuoden 2000 vaalien presidenttiehdokkaasta järjestää esivaali jo seuraavana keväänä.

Lipponen ja monet muut merkittävät so­siaalidemokraatit kävivät vaivihkaa kysymässä Mäntyniemessä, aikoiko Ahtisaari lähteä ehdolle. Presidentille lupailtiin, ettei esivaalia tarvita, jos hän suostuu ajoissa ehdokkaaksi. Ahtisaari ei sanonut kantaansa, vaan halusi vielä odottaa.

Vuoden 1998 lopulla Ahtisaaren asema oli ahdistava. Mielipidemittausten mukaan suomalaiset olivat tyytyväisiä presidenttiin, mutta jokin hiersi ihmisten mieliä.

Presidentin joulu meni aivan pilalle, kun Helsingin Sanomat julkisti jouluaattona uuden gallupin, jonka mukaan eduskunnan kokoomuslainen puhemies Riitta Uosukainen ja Rkp:n Elisabeth Rehn, kilpakumppani vuodelta 1994, olivat hieman suositumpia seuraavaksi presidentiksi kuin Ahtisaari.

HS:n gallup lisäsi painetta naisehdokkaan asettamisen puolesta myös Sdp:ssä.

Haloseen vetosivat häntä lähellä olleet tahot, kuten demarinaiset, ammattiyhdistysliikkeen toverit ja myös vasemmistoliittolaiset, joille Halonen sopi ehdokkaaksi mutta Ahtisaari ei.

Tammikuun alussa 1999 Halonen otti suoraan Ahtisaaren kanssa puheeksi presidenttiehdokkuuden.

Se oli merkittävä, ehkä ratkaiseva keskustelu, ja se meni täysin pieleen, vaikka pöydässä istui kaksi kokenutta neuvottelijaa ja diplomatian taitajaa.

Halonen lupasi silloin panna pisteen keskustelulle omasta ehdokkuudestaan, jos Ahtisaaren tarkoituksena oli jatkaa presidenttinä.

Ilmeisesti Ahtisaari koki Halosen utelevan sopimattomasti hänen aikeitaan tai jopa painostavan häntä, tasavallan presidenttiä. Ahtisaari tuhahti Haloselle todella ilkeästi.

”Ahtisaari vastasi, että jos kyseessä olisi Lipponen, niin hän ilman muuta vetäytyisi, mutta sinä et tässä pärjää”, kertoi Halonen tapaamisesta Tuomiojalle.

Tuomioja taas kirjoitti kertomuksen päiväkirjaansa.

Mitä Ahtisaari letkautuksellaan tarkoitti?

Ei ollut yllätys, että hän asetti Lipposen ennen Halosta.

Mutta mitä Ahtisaari tarkoitti sanomalla: ”Sinä et tässä pärjää”?

Joko hän tarkoitti, että Halonen ei pärjää vaaleissa tai että Halonen ei pärjää presidentin tehtävissä.

Olipa tarkoitus kumpi tahansa, se oli kovasti sanottu ja vielä päin näköä 55-vuotiaalle ulkoministerille, jolla oli sentään takanaan pitkä poliittinen ura.

84dc5a77253740d6ad887a136aac4694.jpg Tarja Halosen presidentinvaalikampanjan avaus 12. joulukuuta 1999. (KUVA: Heikki Kotilainen / HS)
Maaliskuussa pidetyissä eduskuntavaaleissa Halonen sai suuren äänimäärän ja valittiin uudelleen. Sdp kärsi tappion, mutta säilytti asemansa suurimpana puolueena.

Lipponen muodosti toisen viiden puolueen hallituksensa, jonka ulkoministerinä Halonen jatkoi ja jonka uudeksi kauppa- ja teollisuusministeriksi nousi Tuomioja.

Kesken hallitusneuvottelujen, 6. huhtikuuta, Halonen kysyi Tuomiojalta tukea, jos lähtisi ehdolle esivaaliin. Tuomioja lupasi tukea, kannusti pyrkimään ehdokkaaksi ja ounasteli, ettei Ahtisaari uskaltaisi edes ehdolle, jos Halonen olisi mukana.

Pian Halonen kertoi Tuomiojalle lähtevänsä ehdokkaaksi esivaaliin. Hän sanoi, ettei suostu kieltäytymään Ahtisaaren hyväksi, vaikka puoluejohto sitä pyysi.

Huhtikuun lopulla Ahtisaari ilmoitti, ettei hän ole ehdolla Sdp:n esivaalissa.

Halonen voitti toukokuussa pidetyn vaalin ylivoimaisesti, mutta varsinainen kampanja viivästyi joulukuulle, sillä Suomi oli EU:n puheenjohtajamaa ja ulkoministerillä oli paljon töitä.

Tuomioja seurasikin ystävänsä vaalikampanjan alkua pettyneenä. Vielä lokakuussa Tuomioja oli niin pessimisti, että ennusti työministeri Tarja Filatoville finaaliin yltävän kaksi porvaria, Elisabeth Rehnin ja Esko Ahon.

”Molemmat siinä tilanteessa mieluummin äänestävät Ahoa”, Tuomioja lupasi päiväkirjalleen.

Toisin kävi. Halosen kannatus lähti joulukuun alussa niin jyrkkään nousuun, että hän voitti vaalien ensimmäisen kierroksen ja peittosi toisella kierroksella Esko Ahon.

2c509d0b923d4380aac12a16f630a3a7.jpg Halonen on voittanut presidentinvaalit. Kukitus demareiden vaalivalvojaisissa 6.2.2000. (KUVA: JANNE AALTONEN)


Presidentti Tarja Halonen ja pääministeri Paavo Lipponen kävivät helmikuun lopulla ja maaliskuun alussa 2000 ankaran väännön ulkopolitiikan johtamisesta. Uusi perustuslaki astui voimaan, ja valtaa jaettiin uudelleen.

Uudeksi ulkoministeriksi noussut Erkki Tuomioja katsoi kamppailua läheltä ja arvioi 3. maaliskuuta 2000: ”On kyse todellisesta valtataistelusta, jota kaiken lisäksi värittää Tarjan hyvin ymmärrettävä halu ottaa nyt vuorostaan ote Lipposesta tämän käveltyä riittävän monesti ulkoministerinsä yli ja ohi.”

Paavo Lipposen pitkä kausi pääministerinä päättyi keväällä 2003. Erkki Tuomioja jatkoi ulkoministerinä vuodet 2000–2007 sekä 2011–2015.

Tarja Halonen istui tasavallan presidenttinä täydet kaksi kautta talveen 2012 asti.

Martti Ahtisaari perusti kansainvälisten kriisien sovitteluun erikoistuneen CMI-järjestön Helsinkiin ja jatkoi maailmalla menestyksellisesti sovittelijan tehtävissä. Hänelle myönnettiin syksyllä 2008 Nobelin rauhanpalkinto.

CMI-järjestö vietti 10-vuotisjuhlaansa Kansallisteatterissa 19. huhtikuuta 2011. Juhlapuheen piti Ahtisaari, joka – täysin yllättäen – palasi kevään 1999 tapahtumiin ja kiitti Halosta siitä, että tämä asettui silloin presidenttiehdokkaaksi. Näin Ahtisaaren ei tarvinnut jatkaa enää virassa ja hän saattoi voittaa Nobelinsa.

Salintäysi yleisö kuunteli hämmästyneenä presidentin puhetta, ja sen jälkeen supina oli melkoinen. Hyväntahtoiset kuulijat ottivat presidentin puheen sananmukaisesti kiitoksena Haloselle.

Vähemmän hyväntahtoiset kuulijat erottivat Ahtisaaren äänensävystä kireyttä ja puheen rivien välistä Halosta kohtaan vinoilua, joka paljasti, että presidentille oli jäänyt jotain hampaankoloon.

Ehkä se sittenkin oli isänmurha.

Juttu on HS Teemasta 6/2018, jonka aiheena on 75 vuotta täyttävä Tarja Halonen. Lehti kertoo, miten Suomi sai ensimmäisen naispresidenttinsä. Teema-lehti on Kuukausiliitteen toimituksen tekemä erillisliite. Sen voi tilata tai ostaa irtonumerona: Hs.fi/teema. Seuraavien Teemojen aiheina Lappi (tammikuu) ja Minna Canth (maaliskuu).