Sami Pihlström: PUTNAMIN EPISTEEMINEN TOTUUSKÄSITYS

Totuuden korrespondenssiteoria muotoillaan tavallisesti teesinä, jonka mukaan pro-positio, lause, väite, uskomus, teoria tai muu “totuudenkantaja” on tosi, jos sen ja to-dellisuudessa vallitsevan asiaintilan välillä on vastaavuus- eli korrespondenssisuh-de. Ongelmaksi jää kielellisen ilmaisun ja sen viittauksen kohteena olevan olion tai tosiasian välisen vastaavuuden täsmentäminen. Monenlaisia yrityksiä on tehty: esi-merkiksi Ludwig Wittgenstein Tractatus-teoksessa (1921) esittämä “kielen kuvateo-riaksi” kutsuttu näkemys on yksi korrespon-denssiteorian eksplikaatio. Tällaiset yri-tykset eivät kuitenkaan yleisesti ottaen ole osoittautuneet aivan tyydyttäviksi, vaikka korrespondenssiteoria näyttää olevan arki-intuitioidemme kanssa sopusoinnussa.

Itse vastaavuussuhteen täsmentämisen lisäksi korrespondenssitoreetetikko joutuu pohtimaan, mikä on sen todellisuuden luonne, jonka kanssa kielellinen ilmaisu voi olla vastaavuussuhteessa.Näyttää mahdottomalta, että voisimme koskaan verrata käsitteitämme tai teorioitamme puhtaaseen, käsitteistä täysin riippumattomaan todellisuuteen.  Esimerkiksi Antti Hautamäki tiivistää artikkelissaan

‘Epistemologinen relativismi’ korrespondenssiteorian ongelmana

"Puhe korrespondenssista väitteen ja todellisuuden sinänsä välillä on tyhjää. Korres-pondenssia voidaan ajatella vain jos todellisuus on jotenkin käsitteellistetty.Mutta kä-sitteellistetty todellisuus ei ole tietenkään mikään todellisuus meistä riippumatta. Näyt-tää siltä,että korrespondenssi vallitsee vain väitteen ja meistä riippuvan todellisuuden välillä …"

1 Tämä vastaväite ei sellaisenaan kumoa korrespondenssiteoriaa, sillä voidaan ajatella, ettei korrespondenssisuhteen tarvitse olla tunnistettavissa, löydettä-vissä tai ilmaistavissa, vaikka sen vallitseminen olisi totuuden edellytys

2 Monet korrespondenssiteorian kannattajat tyytyvät toteamaan tämän seikan

Amerikkalainen filosofi Hillary Putnam on kuitenkin 1970-luvun lopulta lähtien kehit-tämässään “sisäisessä realismissa” (internal realism) esittänyt yhden vakavimmista haasteista totuuden korrespondenssiteorialle. (Myös Hautamäki viittaa mainitussa artikkelissaan Putnamin ajatuksiin.) Putnam rakentaa synteesiä tieteellisestä realismista ja pragmatismista. Hän kutsuukin sisäistä realismiaan myös “pragmaattiseksi realismiksi”

3 pragmatismia voidaan yleisesti luonnehtia käsitykseksi, joka ottaa vakavasti inhimillisen käytännön ensisijaisuuden ja korostaa kaikkein teoreettisimpienkin pyrkimystemme taustalla piileviä käytännöllisiä päämääriä ja niiden relevanssia.

Puolustamansa sisäisen realismin vastakohtaa, “metafyysistä realismia”, Putnam kritisoi kiivaasti.

Metafyysinen realisti ajattelee Putnamin mukaan, että

(1) todellisuus koostuu tietystä kiinteästä ihmismielestä riippumattomasta oliojoukosta,

(2) tämä todellisuus on periaatteessa kuvattavissa täydellisesti ja “absoluuttisesti” täsmälleen yhdellä todella teorialla ja

(3) totuus on ei-episteeminen vastaavuussuhde sanojen tai ajatusten ja olioiden tai oliojoukkojen välillä. Sisäinen realisti kieltää nämä teesit ja väittää puolestaan, että

(1’) olioista ja niiden olemassaolosta voidaan mielekkäästi puhua vain jonkin kuvauksen, teorian tai käsitejärjestelmän sisällä,

(2’) todellisuus voidaan kuvata “oikein” tai todesti usealla erilaisella tavalla ja

(3’) totuus on episteeminen käsite, jonkinlaista “ideaalista rationaalista hyväksyttävyyttä”.

4 Tässä esityksessä keskityn totuuden käsitteen ongelmiin. Episteeminen totuuskäsi- tys on vain yksi elementti Putnamin pragmaattisessa realismissa, mutta se johdattaa ehkä syvimmälle Putnamin ja muiden realistien välisiin erimielisyyksiin. Juuri epistee-minen totuuskäsitys on nähdäkseni sisäisen ja metafyysisen realismin välisen erottelun polttopisteessä.

Internalistinen totuuskäsitys

Putnamin “kääntymys” metafyysisestä realismista sisäiseen realismiin vuoden 1976 lopulla'5 on yksi viime vuosikymmenten dramaattisimmista filosofisista “takinkäännök- sistä”. Putnam on toki muuttanut mieltään monissa muissakin filosofisissa kysymyk-sissä. Esimerkiksi mielen filosofiassa hän on siirtynyt funktionalismin kannattajasta sen vastustajaksi.

6. Vielä ennen “kääntymystään” Putnam argumentoi, että tieteellinen realismi, jonka mukaan tieteellisten teorioiden postuloimat teoreettiset entiteetit (kuten elektronit) ovat todella olemassa, teoriat viittaavat niihin, teorioiden totuus on korrespondens-sia todelli-suuden kanssa ja “kypsien tieteiden” teoriat ovat tyypillisesti likimain tosia, on ainoa tieteenfilosofinen käsitys, joka ei tee tieteen menestyksestä “ihmettä”

7. Totuuden ymmärtäminen korrespondenssiksi selittää sekä tieteen että koko kie-lellisen käyttäytymisemme toimivuuden ja menestyksellisyyden. Se, että saavutamme monenlaisia päämääriämme, selittyy sillä, että monet uskomuksemme ovat tosia korrespondenssiteorian mielessä.

8. Se, joka yrittää korvata korrespondenssin käsitteen jollakin muulla totuuskäsit-teellä, syyllistyy Putnamin mukaan “idealistiseen virhepäätelmään” (joka on analogi-nen G. E. Mooren muotoilemalle “naturalistiselle virhepäätelmälle”): tarjottiinpa mitä tahansa (esimerkiksi pragmaattista tai instrumentalistista) predikaattia P predikaatin “tosi” korvikkeeksi, voidaan aina löytää väite S, jolle pätee, että S:llä voisi olla ominaisuus P, vaikkei S olisi tosi.

9. Putnam on kuitenkin luopunut korrespondenssiteoriasta. Hän on päätynyt koros-tamaan Hautamäen edellä siteeratun huomion tapaan, ettei meillä ole mahdollisuutta verrata käsitteitämme käsitteellistämättömään todellisuuteen

10. Jotta voisimme spesifioida juuri sen uniikin vastaavuussuhteen, joka tekee väit-teistämme ja uskomuksistamme tosia, meidän pitäisi ikäänkuin astua kaikkien käsite-järjestelmiemme ulkopuolelle ja tavoittaa meistä täysin riippumattomat “oliot sinänsä”. Mutta tämä on mahdotonta. Putnam on jopa väittänyt, ettei “olion sinänsä” käsitteellä ole lainkaan mieltä.

11. Korrespondenssiteorian ongelma ei varsinaisesti ole se, ettei kielen ja maailman välillä olisi vastaavuussuhteita, vaan se, että niitä on liian monta. Putnam ihmettelee, kuinka korrespondenssiteoreetikko pystyy oikeuttamaan väitteensä, jonka mukaan käsitteen, lauseen tai symbolin ja maailmassa olevan objektin tai asiaintilan välillä vallitsee yksi tietty totuuden determinoiva korrespondenssisuhde.

12. Tämä kritiikki näyttää osuvan myös suhteellisen hienostuneisiin versioihin totuu-den korrespondenssiteoriasta. Ainakin tieteellisen realistin on syytä ottaa se vakavasti.

Ajatus siitä, että maailma itse jollakin tavalla “valitsisi” oikeat korrespondenssisuh-teet, on Putnamin mielestä silkkaa metafyysistä spekulointia. Korrespondenssiteoria näyttää edellyttävän “maagisen” käsityksen siitä, kuinka kieli viittaa todellisuuteen. Putnam, joka itse 1970-luvulla kehitteli niin sanottua kausaalista referenssiteoriaa

13, on voimakkaasti kritisoinut sellaisia tämän teorian muotoja, jotka redusoi-vat kielen ja maailman väliset viittaussuhteet fysikaalis-kausaalisiin relaatioihin

14. Luovuttuaan korrespondenssiteoriasta Putnam muotoilee oman “interna-listisen” (sisäisen realismin mukaisen) totuuskäsityksensä seuraavasti:

"“Totuus” on internalistisen näkemyksen mukaan jonkinlaista (idealisoitua) rationaa-lista hyväksyttävyyttä - jonkinlaista uskomustemme ideaalista koherenssia keskenään ja kokemuksemme kanssa sellaisena kuin tuo kokemus itse on representoitu usko-musjärjestelmässämme - eikä korrespondenssia mielestä tai diskurssista riippumatto- mien “asiaintilojen” kanssa.Emme voi tuntea em-mekä hyödyllisesti kuvitella “Jumalan silmän näkökulmaa”; on vain aktuaalis-ten henkilöiden erilaisia näkökulmia, jotka heijastelevat erilaisia intressejä ja tarkoituksia, joita heidän kuvauksensa ja teoriansa palvelevat."

15. "Totuus ainoassa elävässä ja toimivassa merkityksessä on rationaalista hyväk-syttävyyttä (tai paremmin rationaalista hyväksyttävyyttä riittävän hyvien episteemisten olosuhteiden vallitessa ...)"

16. "... sen väittäminen, että jokin lause on tosi — eli että se on tosi omalla paikal-laan, kontekstissaan, käsitejärjestelmässään — on karkeasti sanottuna sen väittä-mistä, että se voitaisiin oikeuttaa, jos episteemiset olosuhteet olisivat riittävän hyvät ... tosi väite on sellainen, joka voidaan oikeuttaa, jos episteemiset olosuhteet ovat ideaaliset."

17. Totuus on Putnamin mukaan “idealisoitua episteemistä oikeutusta” (idealized epistemic justification), “idealisoitua rationaalista hyväksyttävyyttä” (idealized rational acceptability) tai “idealisoitua oikeutettua väitettävyyttä” (idealized warranted asser-tability). Tällaiset luonnehdinnat ovat hyvin lähellä klassisten amerikkalaisten prag-matistien William Jamesin ja William Deweyn totuuskäsityksiä. Erityisesti Jamesin pragmatistinen totuusteoria vaikuttaa Putnamin teorian edelläkävijältä - vaikkei aate- historiallisia kausaaliväitteitä Jamesin vaikutuksesta Putnamiin voidakaan esittää. (Pikemminkin on niin, että vasta sisäiseen realismiin ja episteemiseen totuuskäsityk-seen käännyttyään Putnam on ryhtynyt toden teolla tutkimaan klassisia pragmatisteja ja löytänyt heidän filosofiastaan uusia ideoita.) En tässä voi ryhtyä analysoimaan Jamesin käsitystä totuudesta. On kuitenkin syytä huomata,että se on paljon sofistikoi- tuneempi (ja ehkä myös “realistisempi”) teoria kuin usein annetaan ymmärtää, jos sitä luonnehditaan vain naiiviksi totuuden ja hyödyllisyyden käsitteiden identifioinniksi.

19. Putnamin teoriassa “ideaaliset episteemiset olosuhteet” on käytännöllinen fiktio — verrattavissa esimerkiksi fyysikkojen idealisaatioina postuloimiin kit-kattomiin pintoihin. Putnam ei väitä, että ideaaliolosuhteet kaikkien lauseiden osalta voitaisiin aktuaalisesti saavuttaa. Kuitenkin voi olla parempia ja huonompia episteemisiä olosuhteita suhteessa partikulaarisiin väitteisiin

20. Jos kyse on väitteen “Työpöytäni on ruskea” totuudesta tai epätotuudesta, epis-teemisen tilanteeni hyvyyteen tai huonouteen vaikuttaa muun muassa työhuoneeni valaistus sekä se, onko näkökykyni normaali vai olenko ehkä värisokea tai alkoholin vaikutuksen alainen.

Yksi ratkaiseva taustatekijä Putnamin siirtymisessä pragmatismia ja verifikationismia muistuttavaan episteemiseen totuuskäsitykseen on Michael Dummettin antirealistinen totuuskäsitys. Dummett katsoo, että totuuden käsite tulee analysoida viitaten inhimillisiin kykyihin, joiden avulla väitteitä tunnistetaan tosiksi.

Väitteen merkitys puolestaan perustuu inhimillisiin kykyihimme määrätä sen totuusarvo — verifioida tai falsifioida se.

21. Dummettin filosofiaan puuttuminen veisi liian kauas tämän katsauksen aiheesta. Mutta Putnamin näkemyksen ymmärtämiseksi on välttämätöntä ymmärtää, missä Putnam lähtee eri tielle kuin Dummett.

Totuus ja oikeuttaminen

Putnam ei suinkaan suoraviivaisesti hyväksy Dummettin ajatuksia, vaikka omaksuukin tältä sen,että totuuden käsite kietoutuu erottamattomasti yhteen väitteen (inhimillisin kyvyin tapahtuvan) oikeutettavuuden kanssa. Hän koros-taa, että oikeutus ei kuiten-kaan ole totuuden riittävä kriteeri. Pelastuakseen relativismilta hän introdusoi “epis-teemisten ideaaliolosuhteiden” ja “ideaalisen oikeuttamisen” käsitteet. Totuus on riip-puvaista oikeuttamisesta ja siten kielen käyttäjien episteemisistä kyvyistä, mutta se on riippumatonta “tässä ja nyt” tapahtuvasta aktuaalisesta oikeuttamisesta.

22. Tämä on sisäiseen realismiin sisältyvän totuuden episteemisen “idealisaatioteo-rian” ydin. Putnam ei Dummettin tavoin usko, että voisimme koskaan efektiivisesti spesifioida, mitä luonnollisen kielen lauseiden oikeuttamisen ehdot ovat.Lause,joka nyt on oikeutettu,voi osoittautua myöhemmin epätodeksi.

23. Juuri sen vuoksi, että totuuden käsite on erottamaton osa inhimillistä (kielellistä) käytäntöä, se jää osittain hämäräksi ja epämääräiseksi käsitteeksi

24. Metafyysisen realistin tyypillinen vastaväite Putnamille on, että faktuaalinen to-tuus maailmasta (korrespondenssina todellisuuden kanssa) ylittää kaiken ihmisen saatavilla olevan oikeutuksen ja evidenssin ja on siten ei-episteeminen käsite. Sillä, että jokin väite on tosi, ei tarvitse olla mitään tekemistä sen kanssa, voimmeko (edes ideaaliolosuhteissa) oikeuttaa kyseisen väitteen vai emme.

Esimerkiksi Ilkka Niiniluoto on kritisoinut Putnamin sisäistä realismia korrespon-denssiteorian pohjalta. (Valitsen tässä Niiniluodon kannan esimerkiksi sofistikoitu-neesta realismin muodosta, jossa hylätään Putnamin perusnäkemys.) Niiniluoto hy-väksyy tosin sisäisen realistin ajatuksen siitä, ettei meillä ole ontologisesti “valmiiksi” jäsentynyttä maailmaa - vaikka jonkinlainen ihmismielestä riippumaton todellisuus on-kin oletettava olemassaolevaksi, jos halutaan välttää idealismi. Ihmisen luomien käsit-teiden ja kielellisten järjestelmien avulla todellisuutta voidaan “viipaloida” eri tavoin, ja erilaisten maailmaa koskevien kuvausten joukosta ei tarvitse metafyysisen realistin tapaan tavoitella sitä absoluuttisen oikeaa. Mutta tästä ei seuraa, että ei-episteemi-nen totuuskäsitys pitäisi hylätä ja että totuus pitäisi määritellä pragmaattisin, epistee-misin tai metodologisin termein. Erilaisten käsitteellisten “viipalointitapojen” sisällä maailma itse (se, millainen maailma on), “päättää”, ovatko ihmisen valitsemassa kie-lessä muotoillut lauseet faktuaalisesti tosia vai eivät. Niiniluoto väittää näin ollen, ettei Putnamin dikotomia sisäisen ja metafyysisen realismin välillä ole tyhjentävä. Järkevä tieteellinen realisti hyväksyy osia sekä sisäisestä että metafyysisestä realismista.

25. Tämäntapaisten realististen argumenttien valossa sisäinen realismi näyttäytyy helposti relativistisena tai idealistisena oppina. Niiniluodon korrespon-denssiteoria perustuu Alfred Tarskin (1944) “semanttiseen totuuskäsitykseen” — jonka yksityis-kohtia en voi tässä tarkastella — ja tarskilaisesta näkökulmasta voidaankin kysyä, ovatko totuus ja se, mitä Putnam kutsuu “ideaaliseksi rationaaliseksi hyväksyttävyy-deksi”, ekstensionaalisesti ekvivalentteja käsitteitä. Voisiko siis olla tosia lauseita, jotka eivät ole edes ideaaliolosuhteissa rationaalisesti hyväksyttäviä tai joille mitään oikeuttamisen ideaaliolosuhteita ei voida periaatteessakaan spesifioida? Niiniluoto 26. ajattelee, että kaikenlai-set episteemis-pragmatistiset totuuskäsitteet joutuvat kehään rikkoessaan erottelun totuuden määritelmän ja kriteerien välillä: lopulta ne kuitenkin edellyttävät realistisen totuuskäsitteen.

Putnamin näkemys ei kuitenkaan ole relativistinen. Putnam ei naiivisti ajattele, että jokainen (yksilö tai yhteisö) voisi valita “oman käsitejärjestelmänsä” tai “oman kielipe-linsä” ja muotoilla sen sisällä “omia totuuksiaan”. Se, että maail-ma voidaan kuvata usealla oikealla tavalla, ei implikoi sitä, että kaikki tavat ku-vata sitä olisivat oikeita. Itse asiassa Putnam on kiivaasti kritisoinut radikaalia relativismia, joka kieltää kielen tai kulttuurin ulkopuoliset standardit totuudelle ja rationaalisuudelle 27. Putnam ei myöskään hyväksy Tarskin totuusmääritelmän inspiroimaa totuuden redundanssiteo-ria, jonka mukaan tarskilainen totuusmääritelmän materiaalisen adekvaattisuuden ta-kaava ekvivalenssi “‘p’ on tosi jos ja vain jos p” (usein esimerkkinä käytetty instanssi tästä on ekvivalenssi “‘Lumi on valkoista’ on tosi jos vain jos lumi on valkoista”) ker-toisi kaiken, mitä totuuden käsitteestä voidaan kertoa. Redundanssiteoriassa lainaus-merkkien poistaminen” riittää totuuskäsitteen eksplikaatioksi. Tällainen näkemys, joka sisältyy esimerkiksi Q.O.W. Quinen ja Richard Rortyn totuuskäsityksiin 28 , on Putna-min mielestä tuhoisa:se tekee totuudesta puhtaasti kielen sisäisen asian ja vie totuu-den käsitteeltä normatiivisen elementin,joka siihen väistämättä liittyy,kun se kytketään rationaalisuuden ja oikeutetun väitettävyyden käsitteisiin 29. Jos totuus on “imma-nenttia”, joudutaan tekstualistiseen käsitykseen, jossa “tekstin ulkopuolella ei ole mitään” 30. Redundanssiteoria johtaa solipsistiseen kuvaan kielestä 31. Relativismi ja redundanssiteoria ovat lähisukulaisia.

Tässä olen — ilman täsmällisempää argumentaatiota — Putnamin kanssa samaa mieltä. Tarvitsemme realistisen totuuskäsitteen.

Mutta korrespondenssiteoreetikko ei myöskään hyväksy relativismia tai redundans-siteoriaa. Kuten Putnam, hän vaatii “substantiaalista” totuuskäsitystä, jossa totuudelle pyritään antamaan relevantti filosofinen luonnehdinta. Hän vain väittää, että totuus transsendoi kaiken oikeutuksen.

Kielipelit, ymmärtäminen ja inhimillinen praxis

Näyttää siltä, että sisäisen realismin ja kriittisen metafyysisen realismin (esimerkiksi Niiniluodon kannattaman “kriittisen tieteellisen realismin”) ratkaiseva ero on erilaisissa totuuskäsityksissä. Putnam ja Niiniluoto hyväksyvät kumpikin sen, ettei maailmalla ole ontologisesti annettua struktuuria - kuten myös sen ontologisen realismin perusole-tuksen, että maailma on olemassa ihmisestä ja hänen käsitteistään riippumatta 32. Putnamkaan ei ajattele,että ihmismielen käsitteellinentoiminta olisi luonut dinosauruk- set menneisyyteen. Putnam on myös yhä selvemmin koettanut erottaa oman näke-myksensä Dummettin kannattamasta antirealismista.Tässä yhteydessä hän tarkaste-lee muun muassa menneisyyteen viittaavien väitteiden — jotka ovat yksi antirealismin keskeinen lähde — totuusarvon ongelmaa:

"Jos väite on sellainen, ettei yksikään ihminen koskaan missään kuviteltavissa olevis-sa olosuhteissa voisi sitä verifioida, alamme todellakin ihmetellä — tai jotkut meistä alkavat — onko väitteellä lainkaan totuusarvoa. Mutta väite,että Caesar ajoi partansa sinä päivänä, jona hän ylitti Rubiconin, on väite, jonka ainakin yksi ihminen, Julius Caesar itse, pystyi aivan hyvin verifioimaan. En epäile sitä, että tällä väitteellä on totuusarvo, yhtään enempää kuin sitä, että väitteellä omasta parranajostani tänä aamuna on totuusarvo."33

Putnamin totuusteoriaa leimaa humanismi — kuten pragmatistista totuusteoriaa myös sen vanhemmassa, jamesilaisessa muodossa. Kyse ei ole abstraktista vastaavuus-suhteesta kielen ja maailman välillä, vaan inhimillisestä käy-tännöstä, kielipelien pelaamisesta, elämänmuodostamme. Tämä lähtökohta tarjoaa myös mahdollisuuden hylätä jyrkkä verifikationismi ja relativismi: se, että monilla kiistanalaisilla propositioilla on mielestämme totuusarvo, on syväl-le juurtunut osa käytäntöämme, elämänmuoto-amme 34. Putnam on valmis ulottamaan verifioitavuus- ja oikeuttamisvaatimuksensa soveltamisen kaikkiin ihmisiin, myös niihin menneisyyden henkilöihin, joiden toimista meillä ei ehkä enää voi olla minkäänlaista evidenssiä. Onko tämä ihmiskeskeistä spesismiä, kuten Niiniluoto (keskustelussa) on kysynyt? Entä meille kaukaisten eläinten toimiin, joista emme voi mitään tietää, viittaavien lauseiden totuusarvo?

Episteeminen totuuskäsitys on toki eräässä mielessä selvästi antroposentrinen. On kuitenkin ymmärrettävää puhua ideaalisesta episteemisestä oikeuttamisesta suh-teessa fysikaalista maailmaa — sen spatio-temporaalisesti kaukai-siakin osia, kuten universumin alkuhetkiä — koskeviin väitteisiin. Miksei tämä olisi ymmärrettävää myös eläimiä koskevien väitteiden tapauksessa?

Mahdolliset ihmistä älykkäämmät olennot ovat luonnollisesti asia erikseen. Epistee-minen totuuskäsitys alkaa itse asiassa vaikuttaa varsin “realistiselta”, kun Putnam 35 tunnustaa, että voi olla sekä sellaisia totuuksia,jotka eivät enää ole ihmisen saavutet- tavissa,että jopa sellaisia,jotka eivät edes periaat-teessa ole ihmisen saavutettavissa. Mutta tässä hänen pragmatistinen humanisminsa ottaa ratkaisevan askeleen: meidän tulee olla kiinnostuneita totuuksista, joita ihmiset voivat ymmärtää. Tällaiset totuudet ovat periaatteessa ihmisen saavutettavissa jonakin ajankohtana, vaikka eivät välttämättä kaikkien saavutettavissa kaikkina ajankohtina.

36 Putnam toteaa realistiseen tyyliin, että esimerkiksi väitteellä “Maan ulkopuolella ei ole älyllistä elämää” on (melkein varmasti) totuusarvo. Voimme ajatella sitä mahdolli-sena kontingenttina totuutena siksi, että se on empiirisen väitteen negaatio. Putnam lieventää näin muotoiluaan totuudesta ideaalisena oikeuttamisena tai hyväksyttävyy-tenä. Uskomus ja sen episteeminen oikeutet-tavuus liittyvät kiinteästi toisiinsa, mutta muita episteemisiä asenteita (kuten spekulaatio ja otaksuma) ja sellaisia monimutkai-sia väitteitä, jotka eivät koske mitään tiettyä referenssin kohteena olevaa objektia (kuten “Maan ulkopuolella ei ole älyllistä elämää”), tarkasteltaessa totuutta ei aina yksinkertaisesti voida identifioida ideaalisen oikeuttamisen kanssa. 37 Olen taipuvai-nen sympatisoi-maan Putnamin epistee mistä totuuskäsitystä - mutta en totuusmääri-telmänä. Putnam itsekin korostaa useaan otteeseen,ettei hän halua määritellä totuu-den käsitettä. Hän pyrkii vain “epäformaaliin luonnehdintaan”. Ja vaikka totuus on hä-nen mukaansa episteeminen käsite,hän ei pyri redusoimaan sitä muihin episteemisiin käsitteisiin.

Pikemminkin totuus kietoutuu monimutkaiseen episteemisten käsitteiden verkostoon, on osa sitä käsitekoneistoa,jonka avulla jäsennämme uskomustemme suhdetta maail-maan — niiden oikeutettavuutta, hyväksyttävyyttä ja rationaali-suutta. Totuus ja ratio-naalisuus ovat molemminpuolisessa riippuvuussuhtees-sa. Myös episteemisen tilan-teen hyvyys tai huonous on riippuvainen monien tätä tilannetta kuvaavien lauseiden totuudesta.38 Tämä vie pohjan kysymyk-seltä, ovatko totuus ja “idealisoitu rationaali- nen hyväksyttävyys” ekstensionaa lisesti ekvivalentteja. Putnamin tarkastelu tarttuu pikemminkin intensionaali-seen problematiikkaan.

Putnam on kiinnostunut siitä, mitä on inhimillinen kielen käyttäminen, ymmärtäminen ja kielessä tapahtuva totuuksien (ja epätotuuksien) ilmaiseminen.Hän edellyttää, että kielen ja maailman välillä on aitoja referenssisuhteita, mutta puhe totuudesta tai referenssistä ihmisestä riippumatta olisi absurdia. Juuri me, ihmiset, viittaamme sanoillamme maailmaan ja muodostamme tosia tai epätosia väitteitä maailmasta.

Episteemisen ja ei-episteemisen totuuskäsityksen vastakkainasettelun ongelmia ei tietenkään voida tässä ratkaista. On ilmeistä, ettei Putnam kuitenkaan ole tarjonnut täysin riittäviä argumentteja korrespondenssiteoriaa vastaan. Hän ei ole osoittanut, että korrespondenssiteoria johtaisi metafyysisen realis-min mukaiseen oletukseen “valmiiksi viipaloidusta” maailmasta tai että se edellyttäisi, että maailma voitaisiin periaatteessa kuvata yhdellä ainoalla oike-alla tavalla. Kuten Niiniluoto on korostanut, myös korrespondenssiteoreetikko voi sallia, että erilaisten kielten sisällä muotoillaan erilaisia totuuksia maailmasta — kuitenkin sen mukaisesti, millainen maailma itse on.

Episteemisen totuuskäsityksen puolustajan onkin syytä valita vaatimattomampi strategia. Korrespondenssiteorian pitävä kumoaminen ei ole järkevä tavoite.

Korrespondenssiteoria ei ehkä ole epäkoherentti, kuten Putnam toisinaan tuntuu ku-vittelevan. Sisäinen realisti voi sen sijaan William Jamesia seuraten todeta, että kor-respondenssiteoreetikko etsii tarpeetonta metafyysistä kytkentää kielen ja maailman välillä. Totuus on toki myös pragmatismissa tai “pragmaattisessa realismissa” kielen ja maailman välinen suhde,mutta se jäsentyy vain inhimillisen tiedon ja toiminnan kaut-ta, episteemisenä suhteena. Pragmatisti voi sanoa: “Episteeminen totuus on kaikki, mitä totuus inhimillisestä näkökulmasta on.Ja meillä on vain inhimillinen näkökulma.” Näin episteeminen totuuskäsitys voidaan ymmärtää negatiivisena teesinä, joka väit-tää, ettei totuuden käsite ole palautettavissa ei-episteemisiin käsitteisiin. (Tämä ei estä luonnehtimasta sitä episteemisten ja ei-episteemisten käsitteiden yhdistelmien avulla.) Totuuden korrespondenssiteoria on joko kyseenalaista metafysiikkaa — tai sitten “vastaavuussuhde” kielen ja maailman välillä on niin heikko käsite, että se kaipaa episteemistä analyysia saadakseen sisältöä.

Kukaan ei kiistä Alfred Tarskin formaalin työn arvoa. Sellainen korrespondenssiteo-rian kannattaja, joka nojautuu Tarskin syntaktisesti spesifioiduille formaalikielille an-nettavaan totuusmääritelmään, joutuu kuitenkin ajattelemaan, että luonnollisessa kie-lenkäytössä tarvittaville kielille, jotka ovat semanttisesti sul-jettuja (eli joissa voidaan muotoilla valehtelijan paradoksin kaltaisia semantti-sia paradokseja) ja joihin tarskilai-nen totuuspredikaatti ei näin ollen sovellu, ei yksinkertaisesti ole olemassa adekvaattia totuuskäsitettä.

Sisäisen realistin näkökulmasta juuri tämä johtopäätös osoittaa Tarskin määrittelemän totuuspredikaatin riittämättömyyden filosofisena totuuskäsitteenä. Koska olemme ih-misiä — ja tämä on empiirinen, biologisiin ja sosiaalisiin tosi-asioihin perustuva pre-missi, jolla ei ole mitään metafyysistä perustaa — olem-me sitoutuneet praksikseen, jossa erilaiset, erilaisten käsitejärjestelmien avulla muotoillut seikat (myös normatiivi-set) ovat oikeita ja vääriä, tosia ja epätosia. Tästä praksiksesta luopuminen olisi ihmisenä olemisesta luopumista.

Putnamin 39 mukaan relativisti kieltää ihmisyytensä ja tekee “mentaalisen itsemur-han” hylkäämällä oman ajattelunsa (tai kulttuurinsa) ulkopuoliset normatiiviset stan-dardit totuudelle ja rationaalisuudelle. Putnamin näkemys totuuden käsitteen vält-tämättömyydestä inhimillisessä praksiksessa ja sen analysoimisesta episteemisenä käsitteenä voidaan näin tiivistää keskeiseen premissiin, jonka mukaan elämänmuo-tomme on olennaisesti normatiivinen, normatiivisen diskurssin läpitunkema. 26

Se totuuskäsite, jota normatiiviseen ja yleisemmin luonnolliseen kieleen - joka lopulta on “ainoa kieli,joka meillä koskaan tulee olemaan” 40 - hedelmällisesti voidaan sovel- taa, ei siis ole tiukasti määritelty tarskilainen totuuspredikaatti eikä tämän avulla täs-mennetty korrespondenssiteoreettinen totuuspredikaatti, vaan väljempi ja epämääräi-sempi episteeminen totuuspredikaatti. Kieli on ih-misen luoman praksiksen verkosto. Myös kielen viittaaminen maailmaan on osa inhimillistä praksista. Kielen käyttäjän on William Jamesia 41 seuraten kysyttävä: “Kuinka totuus realisoidaan? ... Mikä ... on to-tuuden käteisarvo kokemuksen termein?” Ehkä Jaakko Hintikka pystyy osoittamaan, kuinka “riippumattomuusystävällisissä” (independence-friendly) kielissä totuus voi-daan määritellä kielessä itsessään ilman tarskilaisia rajoituksia 42. Tämän mahdolli-suuden seuraukset putnamilaiseen totuuskäsitykseen jätän voimiksi. Mutta on vaikea nähdä, kuinka se voisi horjuttaa pragmatistista teesiä kielen viittaussuhteista inhimilli-sen käytännön kautta jäsentyneinä.Kielen sisällä annettu totuusmääritelmä olisi edel- leen pelkkä formaali määritelmä, kaukana kielen käyttöön liittyvistä episteemisprakti-sista tekijöistä. Kielen ja maailman välillä voi tietenkin vallita monenlaisia ei-epistee-misiä (esimerkiksi kausaalisia) suhteita, mutta olisi mielivaltaista poimia jokin näistä uniikiksi totuusrelaatioksi. Kielen ja maailman suhde voidaan, kuten itse maailma, kuvata monella tavalla. 43.

Tämä pätee nähdäkseni myös totuuskäsitteeseen. Ensimmäisen kertaluvun predi-kaattikalkyylin teoreemojen totuus on ehkä ymmärrettävä toisin kuin luonnontieteelli-sen teorian totuus tai luonnollisella kielellä esitetyn moraalisen arvoarvostelman to-tuus, puhumattakaan filosofisen näkemyksen mahdollises-ta “totuudesta”. Wittgen-steinilaisin termein voidaan sanoa, ettätällaiset totuu-det liittyvät toisiinsa vain “perhe-yhtäläisyyksin” 44. Wittgenstein on itsekin esittänyt,ettei mikään klassisista totuus-teorioista (korrespondenssi-, koherens-si- ja pragmatistinen teoria) riitä kuvaamaan sanan ‘totuus’ merkitystä koko-naisuudessaan 45 . Silti meidän ei Putnamin mukaan tarvitse hyväksyä rela-tivistista kantaa totuudesta puhtaasti wittgen- steinilaisen kieli-pelin sisäisenä käsitteenä. Kun sanomme, että jokin on totta, astumme kielipelin ulko-puolelle kommentoimaan emmekä tee varsinaista “siirtoa kyseisessä kielipelissä. 46

Putnamin näkemys voidaan siis ymmärtää varsin hienovaraiseksi yritykseksi luovia realismin ja relativismin välimaastossa kohti “inhimillisesti katsoen objektiivista” 47 totuuskäsitystä. Kaksi suurta ongelmaa jää kuitenkin jäljelle. Ensinnäkin Putnamin käyttämä “ideaalisen rationaalisen hyväksyttävyyden” käsite kaipaa lisäselvitystä — kuten jospesismisyytökseen viitatessani vihjasin.

Kuka on rationaalisen hyväksyttävyyden subjekti? Mitkä ovat ihmisen tietokykyjen ra-jat, jotka omalta osaltaan määrittävät ihmisen ymmärrettävissä olevan totuuden rajo-ja? Ja ellei mitään rajoja ole, miten totuus “ideaalisena rationaalisena hyväksyttävyy-tenä” eroaa metafyysisen realistin olettamasta “Jumalan näkökulmasta” 48 ? Juma-lalle ideaalinen oikeutus ja totuus korrespondenssina kai olisivat yksi ja sama asia.

Richard Rorty on äskettäin (jälleen) vastannut Putnamin häntä vastaan esittämään kritiikkiin huomauttamalla muun muassa, että Putnamin tulkinta hänen näkemyksis-tään “relativistisina” perustuu osittain väärinymmärryksiin 49. Tä-hän kysymykseen en nyt puutu — en myöskään Rortyn minimalistiseen, anti-representationalistiseen totuuskäsitykseen, jossa luovutaanaidoista kielen ja maailman välisistä viittaus- ja totuussuhteista ja jonka putnamilaisista syistä hylkään.Kaikista sekavuuksistaan ja hämäryyksistään huolimatta Rorty 50 kui- tenkin tarttuu keskeiseen ongelmaan ky-syessään, mitä muuta Putnamin “ide-aalinen rationaalinen hyväksyttävyys” voisi olla kuin “etnosentristä” “hyväk-syttävyyttä ideaalisessa yhteisössä” eli “hyväksyttävyyttä meille parhaimmillamme” (acceptability to us at our best).

Onhan meidän aina kysyttävä,kenelle jokin on rationaalisesti hyväksyttävää, ellemme usko väistämättömään peirceläiseen konvergenssiin kohti uniikkia totuutta. Rorty, ku-ten Putnam, haluaa rajoittaa rationaalisen hyväksyttävyyden soveltamisen inhimilli-selle alueelle. Hän väittää, että sanalla ‘tosi’ on ar-kisen käyttönsä ja “lainausmerk-kien riisumisen” lisäksi vain “varoittava” (cau-tionary) käyttötapa, joka viittaa “parem-piin meihin”. Putnam vaatii totuudelta jotakin “mystistä lisää” tai “ei-lokaalia ja muuttu-matonta oikeellisuutta, jonka uskonto ja realistinen filosofia meille tarjosi”. 51 Rortyn terävät huomiot ovat - hänen filosofisen kokonaisnäkemyksensä hämmentävyydestä ja kestämättömyydestä 52 huolimatta — osaksi oikeutettuja.

Putnam joutuu humanisminsa vuoksi turvautumaan jonkinlaiseen rortylaiseen käsit-teeseen “me”,jonka viittauskohde jää epämääräiseksi. Tätä käsitettä pitäisi pystyä laajentamaan, ehkä edelleen idealisoimaan,  edeten kohti koko (menneen, nykyisen ja tulevan) ihmiskunnan kattavaa rationaalisen hyväksyttävyyden subjektia. Prag-maattinen realismi totuuden käsitteen suhteen vaatii tuekseen arvoteoriaasiitä, kuin-ka tämä laajentaminen tehdään. Mikä esimerkiksi on tulevien ihmisten osuus sen määräämisessä,mikä on ideaalisesti rationaali- sesti hyväksyttävää? Tarvitsemme täsmällisempiä luonnehdintoja “meistä” kuin Rortyn adjektiivit “koulutettu”, “sofistikoi-tunut”, “tolerantti” ja “liberaali” tai hänen määritelmänsä, jonka mukaan “me” olemme (ovat) yksinkertaisesti “sellaisia ihmisiä,joita sekä Putnam että minä parhaimmillamme toivomme olevamme” 53. Rationaalinen hyväksyminen ja episteeminen oikeuttaminen lähtevät aina liikkeelle jostakin ihmisryhmästä, meistä. Mutta kuinka pitkälle idealisaa-tio voidaan viedä ja kuinka demokraattiseksi totuuden käsite voidaan ulottaa relativis-miin joutumatta? Toisaalta:kuinka suppea “meidän” ryhmämme voi olla? Episteemisen totuuskäsityksen kannattajan on kohdattava tämän- tapaisia kysymyksiä. Toiseksi episteeminen totuuskäsitys näyttäisi edellyttävän ontologiaa, jossa luovutaan ainakin eräistä (tieteellisen) realismin olennaisista tunnuspiirteistä 54. Putnam ilmeisesti pitää lauseen


(1) “Lumi on valkoista” on tosi jos ja vain jos lumi on valkoista kaltaisia instansseja
tarskilaisesta T-ekvivalenssista neutraaleina, kaikissa järkevissätotuusteorioissa
hyväksyttävinä. (Tarskin teoriassa edellytetään, että kaikki muotoa (1) olevat
instanssit seuraavat objektikielelle annettavasta totuusmääritelmästä.)

27

Jos nyt Putnamin episteeminen totuuskäsitys pitää paikkansa ja jos (yksinker-

taisuuden vuoksi) ajatellaan vaikkapa “ideaalista rationaalista hyväksyttävyyttä”

sanan “tosi” synonyyminä tai eksplikaationa (kiinnittämättä huomiota Putnamin

varaukseen, ettei kyseessä ole totuusmääritelmä), voidaan sanoa, että


(2) “Lumi on valkoista” on tosi jos ja vain jos “Lumi on valkoista” on ideaalisesti
rationaalisesti hyväksyttävä.

T-ekvivalenssin nojalla seuraa

(3) Lumi on valkoista, jos ja vain jos “Lumi on valkoista” on ideaalisesti rationaalisesti
hyväksyttävä.

55

Putnamin episteeminen totuuskäsitys — kuten kaikki muutkin teoriat totuudesta —
liittyy erottamattomasti ontologiaan. Se, miten maailma on, on lopulta sisäisessä
realismissa ihmisestä ja hänen käsitteistään jollakin tavalla riippuvaista. Tämä
johtopäätös mitä ilmeisimmin seuraa, jos se, onko lumi valkoista, on riippuvaista siitä,
mikä meille on ideaalisesti rationaalisesti hyväksyttävää. “The trail of the human serpent is
 ... over everything”, kirjoitti William James 56 klassisessa teoksessaan Pragmatism. Toisaalta
ihminen ei käsitteillään ja kielenkäytöllään sanele ontologian lopullista luonnetta.
Episteemisesti ideaaliset olosuhteet, joiden vallitessa rationaalisesti hyväksyttävä onj otta,
ovat maailmassa vallitsevia asiaintiloja. Emme voi tehdä joistakin olosuhteista ideaaliolosuhteita
 vain päättämällä, että ne ovat sellaisia.

Vaikka Putnamin episteeminen totuuskäsitys olisikin rekonstruoitavissa kestäväksi
filosofiseksi näkemykseksi, kuten uskon, on siis vielä kohdattava realismin ja idealismin
(tai radikaalin pragmatismin) rajankäynti ontologiassa. Realismin ongelman polttopiste
on lopulta “maailman sinänsä” käsitteessä: siinä, missä mielessä todellisuuden voidaan
sanoa olevan olemassa riippumatta käsitteistämme. Tämä on vaikea kysymys, johon
tässä ei voida syventyä, mutta johon “pragmaattista realismia” (niin kuin tietenkin
myös korrespondenssiteoriaa) kannattavan on pakko rohkeasti tarttua — siitäkin
huolimatta, ettei Putnam nähdäkseni tyydyttävästi pysty sitä ratkaisemaan.

Viitteet

1. Hautamäki 1985, s. 25.
2. Katso esim. Niiniluoto 1980, s. 110.
3. Katso Putnam 1987.
4. Katso esim. Putnam 1981, luku 3; vertaa Tuomela 1983, s. 50.
5. Katso Putnam 1978, osa IV.
6. Katso Putnam 1988.
7. Putnam 1978, s. 18.
8. Sama, s. 100-103.
9. Sama, s. 108-109.
10. Katso esim. Putnam 1981, s. 73.
11. Katso Putnam 1987, s. 36.
12. Putnam 1981, s. 51, s. 72-73.
13. Katso sama, luvut 1 ja 2.
14. Sama, luku 2; 1983, johdanto ja luku 4; 1990, luku 5;
1992a, luku 3.
15. Putnam 1981, s. 49-50.
16. Putnam 1983, s. 231.
17. Putnam 1990, s. vii.
18. Katso Pihlström 1993a.
19. Katso James 1907, luku 6.
20. Katso esim. Putnam 1983, s. xviii; 1990, s. viii.
21. Katso esim. Dummett 1976, 1982.
22. Katso esim. Putnam 1981, s. 56.
23. Katso Putnam 1983, s. xvi-xvii, 85.
24. Sama, s. xvii
25. Katso Niiniluoto 1990, luku 2; 1992; 1993; vertaa myös esim. Field 1982, Hacking 1983,
Wolterstorff 1987 ja Devitt 1991.
26. Niiniluoto 1980, s. 110; 1984, s. 38-39.
27. Katso esim. Putnam 1981, luku 5; 1990, luku 1; 1992a, luku 6.
28. Katso esim. Quine 1981; Rorty 1991, 1992, 1993.
29. Katso Putnam 1985, 1991; vertaa myös Putnamin (1992c)vastauksia Rortyn kritiikkiin.
30. Putnam 1985, s. 71.
31. Putnam 1991, s. 12.
32. Katso varsinkin Putnam 1992a, luku 6.
33. Putnam 1992a, s. 75.
34. Sama, s. 77; vrt. 1992b, s. 357, 363.
35. Putnam 1992b, s. 364.
36. Sama.
37. Sama, s. 364 - 365, 374.
38. Katso Putnam 1988, s. 115.
39. Putnam 1981, s. 122.
40. Putnam 1983, s. 284.
41. James 1907, s. 200.
42. Katso Hintikka 1991.
43. Vertaa Putnam 1992a, s. 117.
44. Katso Wittgenstein 1953.
45. Katso Wittgenstein 1980, s. 75.
46. Putnam 1992a, s. 176.
47. Vertaa Putnam 1981, s. 55.
48. Vertaa Putnam 1981, luku 3.
49. Katso Rorty 1993.
50. Sama, s. 451-452.
51. Sama, s. 460-461.
52. Katso Pihlström 1993b.
53. Sama, s. 451-452.
54. Vertaa Devitt 1991.
55. Vertaa myös Devitt & Sterelny 1987, s. 195-196.
56. James 1907, s. 64.


Kirjallisuus


Michael Devitt (1991), Realism and Truth (2. painos). Basil Blackwell, Oxford & Cambridge.
Michael Devitt & Kim Sterelny (1987), Language and Reality: An Introduction to the
Philosophy of Language
Basil Blackwell, Oxford. Michael Dummett (1976), ‘What Is a Theory of Meaning? (II)’.
Teoksessa Gareth Evans & John McDowell (toim.), Truth and Meaning: Essays in Semantics.
Clarendon Press, Oxford; s. 67-137.
Michael Dummett (1982), ‘Realism’.Synthese 52; s. 55-112.
Hartry Field (1982), ‘Realism and Relativism’.The Journal of Philosophy 79; s. 553-567.
Ian Hacking (1983), Representing and Intervening. Cambridge University Press,
Cambridge. Antti Hautamäki (1985), ‘Epistemologinen relativismi’. Ajatus 42, Suomen
Filosofinen Yhdistys, Helsinki; s. 22-40.
Jaakko Hintikka (1991), Defining Truth, the Whole Truth and Nothing But the Truth 
Reports from the Department of Philosophy, University of Helsinki, Helsinki.
William James (1907), Pragmatism: A New Name for Some Old Ways of Thinking.
Longmans, Green & Co., London & New York.
Ilkka Niiniluoto (1980), Johdatus tieteenfilosofiaan: Käsitteen- ja teorianmuodostus. Otava,

Helsinki, (2. painos) 1984.
Ilkka Niiniluoto (1984), Tiede, filosofia ja maailmankatsomus. Otava, Helsinki.
Ilkka Niiniluoto (1990), Maailma, minä ja kulttuuri. Otava, Helsinki.
Ilkka Niiniluoto (1992), ‘Totuuden kakkua viipaloimassa: vastaus Martin Kuschille’. Tiede &
Edistys 17; s. 211-215. Ilkka Niiniluoto (1993), ‘Queries about Internal Realism’. Ilmestyy
teoksessa Proceedings of the Beijing Conferenceon RealismKluwer, Dordrecht (Esitelmä
Pekingissä kesäkuussa 1992, julkaisematon käsikirjoitus.)
Sami Pihlström (1993a), Hilary Putnamin sisäinen realismi pragmatismin muotona.
Teoreettisen filosofian lisensiaatintutkimus, Helsingin yliopisto, filosofian laitos.
Sami Pihlström (1993b), ‘Richard Rortyn “postfilosofia” ja realismin ongelma’. Tiede
& Edistys 18:3; s. 225-240.
Hilary Putnam (1978), Meaning and the Moral Sciences, Routledge & Kegan Paul, London.
Hilary Putnam (1981),Reason, Truth and History. Cambridge University Press, Cambridge.
Hilary Putnam (1983), Realism and Reason: Philosophical Papers, vol. III. Cambridge
University Press, Cambridge.Hilary Putnam (1985), ‘A Comparison of Something with
Something Else’. New Literary History 17; s. 61-79.
Hilary Putnam (1987), The Many Faces of Realism. Open Court, La Salle.
Hilary Putnam (1988), Representation and Reality. The MIT Press, Cambridge.
Hilary Putnam (1990), Realism with a Human Face. Harvard University Press, Cambridge.
Hilary Putnam (1991), ‘Does the Disquotational Theory Really Solve All Philosophical Problems’.
Metaphilosophy22; s. 1-13.
Hilary Putnam (1992a), Renewing Philosophy. Harvard University Press, Cambridge & London.
Hilary Putnam (1992b), ‘Replies’. Philosophical Topics 20; s. 347-408. Hilary Putnam
(1992c), ‘Truth, Activation Vectors, and
Possession Conditions for Concepts’. Philosophy and Phenomenological Research 52; s. 431-447.
Willard Van Orman Quine (1981), Theories and Things. Harvard University Press, Cambridge
& London.
Richard Rorty (1991), Objectivity, Relativism, and Truth: Philosophical Papers, vol. 1. Cambridge
University Press, Cambridge. Richard Rorty (1992), ‘Putnam on Truth’. Philosophy and
Phenomenological Research 52; s. 415-418.
Rorty, Richard (1993) ‘Putnam and the Relativist Menace’.
The Journal of Philosophy 90; s. 443-461.
Alfred Tarski (1944), ‘The Semantic Conception of Truth’. Teoksessa Leonard Linsky (toim.),
Semantics and the
Philosophy of Language. University of Illinois Press,Urbana, 1952/1972; s. 13-47.
Raimo Tuomela (1983), Tiede, toiminta ja todellisuus. Gaudeamus, Helsinki.
Wittgenstein, Ludwig (1953) Filosofisia tutkimuksia. Suom. Heikki Nyman (alkuteos
Philosophische Untersuchungen. WSOY, Helsinki 1981. Ludwig Wittgenstein (1980),
Wittgenstein’s Lectures, Cambrid-ge, 1930-1932. Toim. Desmond Lee. Rowman and
Little-field, Totowa.
Nicholas Wolterstorff (1987), ‘Are Concept-Users World-
Makers?’. Teoksessa James E. Tomberlin (toim.),
Philosophical Perspectives, 1, Metaphysics . Ridgeview, Atascadero; s. 233-267.