Sami Pihlström: PUTNAMIN EPISTEEMINEN TOTUUSKÄSITYS

Totuuden korrespondenssiteoria muotoillaan tavallisesti teesinä, jonka mukaan propositio, lause, väite, uskomus, teoria tai muu “totuudenkantaja” on tosi, jos sen ja todellisuudessa vallitsevan asiaintilan välillä on vastaavuus- eli korres- pondenssisuhde. Ongelmaksi jää kielellisen ilmaisun ja sen viittauksen kohtee- na olevan olion tai tosiasian välisen vastaavuuden täsmentäminen. Monenlai-sia yrityksiä on tehty: esimerkiksi Ludwig Wittgenstein Tractatus-teoksessa (1921) esittämä “kielen kuvateoriaksi” kutsuttu näkemys on yksi korrespon-denssiteorian eksplikaatio. Tällaiset yritykset eivät kuitenkaan yleisesti ottaen ole osoittautuneet aivan tyydyttäviksi, vaikka korrespondenssiteoria näyttää olevan arki-intuitioidemme kanssa sopusoinnussa.

Itse vastaavuussuhteen täsmentämisen lisäksi korrespondenssitoreetetikko joutuu pohtimaan, mikä on sen todellisuuden luonne, jonka kanssa kielellinen ilmaisu voi olla vastaavuussuhteessa. Näyttää mahdottomalta, että voisimme koskaan verrata käsitteitämme tai teorioitamme puhtaaseen, käsitteistä täysin riippumattomaan todellisuuteen. Esimerkiksi Antti Hautamäki tiivistää artikkelissaan

‘Epistemologinen relativismi’ korrespondenssiteorian ongelmana

"Puhe korrespondenssista väitteen ja todellisuuden sinänsä välillä on tyhjää. Korrespondenssia voidaan ajatella vain jos todellisuus on jotenkin käsitteellis-
tetty. Mutta käsitteellistetty todellisuus ei ole tietenkään mikään todellisuus meistä riippumatta. Näyttää siltä, että korrespondenssi vallitsee vain väitteen ja meistä riippuvan todellisuuden välillä …"

1 Tämä vastaväite ei sellaisenaan kumoa korrespondenssiteoriaa, sillä voidaan ajatella, ettei korrespondenssisuhteen tarvitse olla tunnistettavissa, löydettä-vissä tai ilmaistavissa, vaikka sen vallitseminen olisi totuuden edellytys

2 Monet korrespondenssiteorian kannattajat tyytyvät toteamaan tämän seikan

Amerikkalainen filosofi Hillary Putnam on kuitenkin 1970-luvun lopulta lähtien kehittämässään “sisäisessä realismissa” (internal realism) esittänyt yhden vakavimmista haasteista totuuden korrespondenssiteorialle. (Myös Hautamäki viittaa mainitussa artikkelissaan Putnamin ajatuksiin.) Putnam rakentaa synteesiä tieteellisestä realismista ja pragmatismista. Hän kutsuukin sisäistä realismiaan myös “pragmaattiseksi realismiksi”

3 pragmatismia voidaan yleisesti luonnehtia käsitykseksi, joka ottaa vakavasti inhimillisen käytännön ensisijaisuuden ja korostaa kaikkein teoreettisimpienkin pyrkimystemme taustalla piileviä käytännöllisiä päämääriä ja niiden relevanssia.

Puolustamansa sisäisen realismin vastakohtaa, “metafyysistä realismia”, Putnam kritisoi kiivaasti.

Metafyysinen realisti ajattelee Putnamin mukaan, että

(1) todellisuus koostuu tietystä kiinteästä ihmismielestä riippumattomasta oliojoukosta,

(2) tämä todellisuus on periaatteessa kuvattavissa täydellisesti ja “absoluuttisesti” täsmälleen yhdellä todella teorialla ja

(3) totuus on ei-episteeminen vastaavuussuhde sanojen tai ajatusten ja olioiden tai oliojoukkojen välillä. Sisäinen realisti kieltää nämä teesit ja väittää puolestaan, että

(1’) olioista ja niiden olemassaolosta voidaan mielekkäästi puhua vain jonkin kuvauksen, teorian tai käsitejärjestelmän sisällä,

(2’) todellisuus voidaan kuvata “oikein” tai todesti usealla erilaisella tavalla ja

(3’) totuus on episteeminen käsite, jonkinlaista “ideaalista rationaalista hyväksyttävyyttä”.

4 Tässä esityksessä keskityn totuuden käsitteen ongelmiin. Episteeminen totuuskäsitys on vain yksi elementti Putnamin pragmaattisessa realismissa, mutta se johdattaaa ehkä syvimmälle Putnamin ja muiden realistien välisiin erimielisyyksiin. Juuri episteeminen totuuskäsitys on nähdäkseni sisäisen ja metafyysisen realismin välisen erottelun poltto- pisteessä.

Internalistinen totuuskäsitys

Putnamin “kääntymys” metafyysisestä realismista sisäiseen realismiin vuoden 1976 lopulla'5 on yksi viime vuosikymmenten dramaattisimmista filosofisista “takinkäännöksistä”. Putnam on toki muuttanut mieltään monissa muissakin filosofisissa kysymyksissä. Esimerkiksi mielen filosofiassa hän on siirtynyt funktionalismin kannattajasta sen vastustajaksi.

6. Vielä ennen “kääntymystään” Putnam argumentoi, että tieteellinen realis-mi, jonka mukaan tieteellisten teorioiden postuloimat teoreettiset entiteetit (kuten elektronit) ovat todella olemassa, teoriat viittaavat niihin, teorioiden to-tuus on korrespondenssia todelli-suuden kanssa ja “kypsien tieteiden” teoriat ovat tyypillisesti likimain tosia, on ainoa tieteenfilosofinen käsitys, joka ei tee tieteen menestyksestä “ihmettä”

7. Totuuden ymmärtäminen korrespondenssiksi selittää sekä tieteen että koko kielellisen käyttäytymisemme toimivuuden ja menestyksellisyyden. Se, että saavutamme monenlaisia päämääriämme, selittyy sillä, että monet uskomuksemme ovat tosia korrespondenssiteorian mielessä.

8. Se, joka yrittää korvata korrespondenssin käsitteen jollakin muulla totuus-käsitteellä, syyllistyy Putnamin mukaan “idealistiseen virhepäätelmään” (joka on analoginen G. E. Mooren muotoilemalle “naturalistiselle virhepäätelmälle”): tarjottiinpa mitä tahansa (esimerkiksi pragmaattista tai instrumentalistista) predikaattia P predikaatin “tosi” korvikkeeksi, voidaan aina löytää väite S, jolle pätee, että S:llä voisi olla ominaisuus P, vaikkei S olisi tosi.

9. Putnam on kuitenkin luopunut korrespondenssiteoriasta. Hän on päätynyt korostamaan Hautamäen edellä siteeratun huomion tapaan, ettei meillä ole mahdollisuutta verrata käsitteitämme käsitteellistämättömään todellisuuteen

10. Jotta voisimme spesifioida juuri sen uniikin vastaavuussuhteen, joka tekee väitteistämme ja uskomuksistamme tosia, meidän pitäisi ikäänkuin astua kaik-kien käsitejärjestelmiemme ulkopuolelle ja tavoittaa meistä täysin riippumatto-mat “oliot sinänsä”. Mutta tämä on mahdotonta. Putnam on jopa väittänyt, ettei “olion sinänsä” käsitteellä ole lainkaan mieltä.

11. Korrespondenssiteorian ongelma ei varsinaisesti ole se, ettei kielen ja maa-ilman välillä olisi vastaavuussuhteita, vaan se, että niitä on liian monta. Put-nam ihmettelee, kuinka korrespondenssiteoreetikko pystyy oikeuttamaan väit-teensä, jonka mukaan käsitteen, lauseen tai symbolin ja maailmassa olevan objektin tai asiaintilan välillä vallitsee yksi tietty totuuden determinoiva korrespondenssisuhde.

12. Tämä kritiikki näyttää osuvan myös suhteellisen hienostuneisiin versioihin totuuden korrespondenssiteoriasta. Ainakin tieteellisen realistin on syytä ottaa se vakavasti.

Ajatus siitä, että maailma itse jollakin tavalla “valitsisi” oikeat korrespondenssi-suhteet, on Putnamin mielestä silkkaa metafyysistä spekulointia. Korrespon-denssiteoria näyttää edellyttävän “maagisen” käsityksen siitä, kuinka kieli viittaa todellisuuteen. Putnam, joka itse 1970-luvulla kehitteli niin sanottua kausaalista referenssiteoriaa

13, on voimakkaasti kritisoinut sellaisia tämän teorian muotoja, jotka redusoi-vat kielen ja maailman väliset viittaussuhteet fysikaalis-kausaalisiin relaatioihin

14. Luovuttuaan korrespondenssiteoriasta Putnam muotoilee oman “interna-listisen” (sisäisen realismin mukaisen) totuuskäsityksensä seuraavasti:

"“Totuus” on internalistisen näkemyksen mukaan jonkinlaista (idealisoitua) rationaalista hyväksyttävyyttä - jonkinlaista uskomustemme ideaalista kohe-renssia keskenään ja kokemuksemme kanssa sellaisena kuin tuo kokemus itse on representoitu uskomusjärjestelmässämme - eikä korrespondenssia mielestä tai diskurssista riippumattomien “asiaintilojen” kanssa. Emme voi tuntea em-mekä hyödyllisesti kuvitella “Jumalan silmän näkökulmaa”; on vain aktuaalis-ten henkilöiden erilaisia näkökulmia, jotka heijastelevat erilaisia intressejä ja tarkoituksia, joita heidän kuvauksensa ja teoriansa palvelevat."

15. "Totuus ainoassa elävässä ja toimivassa merkityksessä on rationaalista hyväksyttävyyttä (tai paremmin rationaalista hyväksyttävyyttä riittävän hyvien episteemisten olosuhteiden vallitessa ...)"

16. "... sen väittäminen, että jokin lause on tosi — eli että se on tosi omalla paikallaan, kontekstissaan, käsitejärjestelmässään — on karkeasti sanottuna sen väittämistä, että se voitaisiin oikeuttaa, jos episteemiset olosuhteet olisivat riittävän hyvät ... tosi väite on sellainen, joka voidaan oikeuttaa, jos episteemiset olosuhteet ovat ideaaliset."

17. Totuus on Putnamin mukaan “idealisoitua episteemistä oikeutusta” (idea-lized epistemic justification), “idealisoitua rationaalista hyväksyttävyyttä” (idealized rational acceptability) tai “idealisoitua oikeutettua väitettävyyttä” (idealized warranted assertability). Tällaiset luonnehdinnat ovat hyvin lähellä klassisten amerikkalaisten pragmatistien William Jamesin ja William Deweyn totuuskäsityksiä. Erityisesti Jamesin pragmatistinen totuusteoria vaikuttaa Putnamin teorian edelläkävijältä — vaikkei aatehistoriallisia kausaaliväitteitä Jamesin vaikutuksesta Putnamiin voidakaan esittää. (Pikemminkin on niin, että vasta sisäiseen realismiin ja episteemiseen totuuskäsitykseen käännyt-tyään Putnam on ryhtynyt toden teolla tutkimaan klassisia pragmatisteja ja löytänyt heidän filosofiastaan uusia ideoita.) En tässä voi ryhtyä analysoimaan Jamesin käsitystä totuudesta. On kuitenkin syytä huomata, että se on paljon sofistikoituneempi (ja ehkä myös “realistisempi”) teoria kuin usein annetaan ymmärtää, jos sitä luonnehditaan vain naiiviksi totuuden ja hyödyllisyyden käsitteiden identifioinniksi.

19. Putnamin teoriassa “ideaaliset episteemiset olosuhteet” on käytännöllinen fiktio — verrattavissa esimerkiksi fyysikkojen idealisaatioina postuloimiin kit-kattomiin pintoihin. Putnam ei väitä, että ideaaliolosuhteet kaikkien lauseiden osalta voitaisiin aktuaalisesti saavuttaa. Kuitenkin voi olla parempia ja huonompia episteemisiä olosuhteita suhteessa partikulaarisiin väitteisiin

20. Jos kyse on väitteen “Työpöytäni on ruskea” totuudesta tai epätotuudesta, episteemisen tilanteeni hyvyyteen tai huonouteen vaikuttaa muun muassa työhuoneeni valaistus sekä se, onko näkökykyni normaali vai olenko ehkä värisokea tai alkoholin vaikutuksen alainen.

Yksi ratkaiseva taustatekijä Putnamin siirtymisessä pragmatismia ja verifika-tionismia muistuttavaan episteemiseen totuuskäsitykseen on Michael Dum-mettin antirealistinen totuuskäsitys. Dummett katsoo, että totuuden käsite tulee analysoida viitaten inhimillisiin kykyihin, joiden avulla väitteitä tunnistetaan tosiksi.

Väitteen merkitys puolestaan perustuu inhimillisiin kykyihimme määrätä sen totuusarvo — verifioida tai falsifioida se.

21. Dummettin filosofiaan puuttuminen veisi liian kauas tämän katsauksen aiheesta. Mutta Putnamin näkemyksen ymmärtämiseksi on välttämätöntä ymmärtää, missä Putnam lähtee eri tielle kuin Dummett.

Totuus ja oikeuttaminen

Putnam ei suinkaan suoraviivaisesti hyväksy Dummettin ajatuksia, vaikka omaksuukin tältä sen,että totuuden käsite kietoutuu erottamattomasti yhteen väitteen (inhimillisin kyvyin tapahtuvan) oikeutettavuuden kanssa. Hän koros-taa, että oikeutus ei kuitenkaan ole totuuden riittävä kriteeri. Pelastuakseen relativismilta hän introdusoi “episteemisten ideaaliolosuhteiden” ja “ideaalisen oikeuttamisen” käsitteet. Totuus on riippuvaista oikeuttamisesta ja siten kielen käyttäjien episteemisistä kyvyistä, mutta se on riippumatonta “tässä ja nyt” tapahtuvasta aktuaalisesta oikeuttamisesta.

22. Tämä on sisäiseen realismiin sisältyvän totuuden episteemisen “idealisaa-tioteorian” ydin. Putnam ei Dummettin tavoin usko, että voisimme koskaan efektiivisesti spesifioida, mitä luonnollisen kielen lauseiden oikeuttamisen eh-dot ovat.Lause,joka nyt on oikeutettu,voi osoittautua myöhemmin epätodeksi.

23. Juuri sen vuoksi, että totuuden käsite on erottamaton osa inhimillistä (kielellistä) käytäntöä, se jää osittain hämäräksi ja epämääräiseksi käsitteeksi

24. Metafyysisen realistin tyypillinen vastaväite Putnamille on, että faktuaali-nen totuus maailmasta (korrespondenssina todellisuuden kanssa) ylittää kai-ken ihmisen saatavilla olevan oikeutuksen ja evidenssin ja on siten ei-epistee-minen käsite. Sillä, että jokin väite on tosi, ei tarvitse olla mitään tekemistä sen kanssa, voimmeko (edes ideaaliolosuhteissa) oikeuttaa kyseisen väitteen vai emme.

Esimerkiksi Ilkka Niiniluoto on kritisoinut Putnamin sisäistä realismia korres-pondenssiteorian pohjalta. (Valitsen tässä Niiniluodon kannan esimerkiksi so-fistikoituneesta realismin muodosta, jossa hylätään Putnamin perusnäkemys.) Niiniluoto hyväksyy tosin sisäisen realistin ajatuksen siitä, ettei meillä ole onto-logisesti “valmiiksi” jäsentynyttä maailmaa - vaikka jonkinlainen ihmismielestä riippumaton todellisuus onkin oletettava olemassaolevaksi, jos halutaan vält-tää idealismi. Ihmisen luomien käsitteiden ja kielellisten järjestelmien avulla todellisuutta voidaan “viipaloida” eri tavoin, ja erilaisten maailmaa koskevien kuvausten joukosta ei tarvitse metafyysisen realistin tapaan tavoitella sitä absoluuttisen oikeaa. Mutta tästä ei seuraa, että ei-episteeminen totuuskäsitys pitäisi hylätä ja että totuus pitäisi määritellä pragmaattisin, episteemisin tai metodologisin termein. Erilaisten käsitteellisten “viipalointitapojen” sisällä maailma itse (se, millainen maailma on), “päättää”, ovatko ihmisen valitse-massa kielessä muotoillut lauseet faktuaalisesti tosia vai eivät. Niiniluoto väit-tää näin ollen, ettei Putnamin dikotomia sisäisen ja metafyysisen realismin välillä ole tyhjentävä. Järkevä tieteellinen realisti hyväksyy osia sekä sisäisestä että metafyysisestä realismista.

25. Tämäntapaisten realististen argumenttien valossa sisäinen realismi näyt-täytyy helposti relativistisena tai idealistisena oppina. Niiniluodon korrespon-denssiteoria perustuu Alfred Tarskin (1944) “semanttiseen totuuskäsityk-seen” — jonka yksityiskohtia en voi tässä tarkastella — ja tarskilaisesta näkö-kulmasta voidaankin kysyä, ovatko totuus ja se, mitä Putnam kutsuu “ideaa-liseksi rationaaliseksi hyväksyttävyydeksi”, ekstensionaalisesti ekvivalentteja käsitteitä. Voisiko siis olla tosia lauseita,jotka eivät ole edes ideaaliolosuhteissa rationaalisesti hyväksyttäviä tai joille mitään oikeuttamisen ideaaliolosuhteita ei voida periaatteessakaan spesifioida? Niiniluoto 26. ajattelee, että kaikenlai-set episteemis-pragmatistiset totuuskäsitteet joutuvat kehään rikkoessaan erottelun totuuden määritelmän ja kriteerien välillä: lopulta ne kuitenkin edellyttävät realistisen totuuskäsitteen.

Putnamin näkemys ei kuitenkaan ole relativistinen. Putnam ei naiivisti ajattele, että jokainen (yksilö tai yhteisö) voisi valita “oman käsitejärjestelmänsä” tai “oman kielipelinsä” ja muotoilla sen sisällä “omia totuuksiaan”. Se, että maail-ma voidaan kuvata usealla oikealla tavalla, ei implikoi sitä, että kaikki tavat ku-vata sitä olisivat oikeita. Itse asiassa Putnam on kiivaasti kritisoinut radikaalia relativismia, joka kieltää kielen tai kulttuurin ulkopuoliset standardit totuudelle ja rationaalisuudelle 27. Putnam ei myöskään hyväksy Tarskin totuusmääritel-män inspiroimaa totuuden redundanssiteori,jonka mukaan tarskilainen totuus- määritelmän materiaalisen adekvaattisuuden takaava ekvivalenssi “‘p’ on tosi jos ja vain jos p” (usein esimerkkinä käytetty instanssi tästä on ekvivalenssi “‘Lumi on valkoista’ on tosi jos vain jos lumi on valkoista”) kertoisi kaiken, mitä totuuden käsitteestä voidaan kertoa. Redundanssiteoriassa lainausmerkkien poistaminen” riittää totuuskäsitteen eksplikaatioksi. Tällainen näkemys, joka sisältyy esimerkiksi Q.O.W. Quinen ja Richard Rortyn totuuskäsityksiin 28 , on Putnamin mielestä tuhoisa:se tekee totuudesta puhtaasti kielen sisäisen asian ja vie totuuden käsitteeltä normatiivisen elementin,joka siihen väistämättä liit- tyy,kun se kytketään rationaalisuuden ja oikeutetun väitettävyyden käsitteisiin 29. Jos totuus on “immanenttia”,joudutaan tekstualistiseen käsitykseen, jossa “tekstin ulkopuolella ei ole mitään” 30. Redundanssiteoria johtaa solipsistiseen kuvaan kielestä 31. Relativismi ja redundanssiteoria ovat lähisukulaisia.

Tässä olen — ilman täsmällisempää argumentaatiota — Putnamin kanssa samaa mieltä. Tarvitsemme realistisen totuuskäsitteen.

Mutta korrespondenssiteoreetikko ei myöskään hyväksy relativismia tai redun-danssiteoriaa. Kuten Putnam, hän vaatii “substantiaalista” totuuskäsitystä, jossa totuudelle pyritään antamaan relevantti filosofinen luonnehdinta. Hän vain väittää, että totuus transsendoi kaiken oikeutuksen.

Kielipelit, ymmärtäminen ja inhimillinen praxis

Näyttää siltä, että sisäisen realismin ja kriittisen metafyysisen realismin (esi-merkiksi Niiniluodon kannattaman “kriittisen tieteellisen realismin”) ratkaiseva ero on erilaisissa totuuskäsityksissä. Putnam ja Niiniluoto hyväksyvät kumpi-kin sen, ettei maailmalla ole ontologisesti annettua struktuuria — kuten myös sen ontologisen realismin perusoletuksen, että maailma on olemassa ihmises-tä ja hänen käsitteistään riippumatta 32. Putnamkaan ei ajattele, että ihmis-mielen käsitteellinentoiminta olisi luonut dinosaurukset menneisyyteen. Put-nam on myös yhä selvemmin koettanut erottaa oman näkemyksensä Dum-mettin kannattamasta antirealismista.Tässä yhteydessä hän tarkastelee muun muassa menneisyyteen viittaavien väitteiden — jotka ovat yksi antirealismin keskeinen lähde — totuusarvon ongelmaa:

"Jos väite on sellainen, ettei yksikään ihminen koskaan missään kuviteltavissa olevissa olosuhteissa voisi sitä verifioida, alamme todellakin ihmetellä — tai jotkut meistä alkavat — onko väitteellä lainkaan totuusarvoa. Mutta väite, että Caesar ajoi partansa sinä päivänä, jona hän ylitti Rubiconin, on väite, jonka ainakin yksi ihminen, Julius Caesar itse, pystyi aivan hyvin verifioimaan. En epäile sitä, että tällä väitteellä on totuusarvo, yhtään enempää kuin sitä, että väitteellä omasta parranajostani tänä aamuna on totuusarvo."33

Putnamin totuusteoriaa leimaa humanismi — kuten pragmatistista totuusteo-riaa myös sen vanhemmassa, jamesilaisessa muodossa. Kyse ei ole abstrak-tista vastaavuussuhteesta kielen ja maailman välillä, vaan inhimillisestä käy-tännöstä, kielipelien pelaamisesta, elämänmuodostamme. Tämä lähtökohta tarjoaa myös mahdollisuuden hylätä jyrkkä verifikationismi ja relativismi: se, että monilla kiistanalaisilla propositioilla on mielestämme totuusarvo, on syväl-le juurtunut osa käytäntöämme, elämänmuotoamme 34. Putnam on valmis ulottamaan verifioitavuus- ja oikeuttamisvaatimuksensa soveltamisen kaikkiin ihmisiin, myös niihin menneisyyden henkilöihin, joiden toimista meillä ei ehkä enää voi olla minkäänlaista evidenssiä. Onko tämä ihmiskeskeistä spesismiä, kuten Niiniluoto (keskustelussa) on kysynyt? Entä meille kaukaisten eläinten toimiin, joista emme voi mitään tietää, viittaavien lauseiden totuusarvo?

Episteeminen totuuskäsitys on toki eräässä mielessä selvästi antroposentri-nen. On kuitenkin ymmärrettävää puhua ideaalisesta episteemisestä oikeutta-misesta suhteessa fysikaalista maailmaa — sen spatio-temporaalisesti kaukai-siakin osia, kuten universumin alkuhetkiä — koskeviin väitteisiin. Miksei tämä olisi ymmärrettävää myös eläimiä koskevien väitteiden tapauksessa?

Mahdolliset ihmistä älykkäämmät olennot ovat luonnollisesti asia erikseen. Episteeminen totuuskäsitys alkaa itse asiassa vaikuttaa varsin “realistiselta”, kun Putnam 35 tunnustaa, että voi olla sekä sellaisia totuuksia, jotka eivät enää ole ihmisen saavutettavissa, että jopa sellaisia, jotka eivät edes periaat-teessa ole ihmisen saavutettavissa. Mutta tässä hänen pragmatistinen huma-nisminsa ottaa ratkaisevan askeleen: meidän tulee olla kiinnostuneita totuuk-sista, joita ihmiset voivat ymmärtää. Tällaiset totuudet ovat periaatteessa ih-misen saavutettavissa jonakin ajankohtana, vaikka eivät välttämättä kaikkien saavutettavissa kaikkina ajankohtina.

36 Putnam toteaa realistiseen tyyliin, että esimerkiksi väitteellä “Maan ulkopuolella ei ole älyllistä elämää” on (melkein varmasti) totuusarvo. Voimme ajatella sitä mahdollisena kontingenttina totuutena siksi, että se on empiirisen väitteen negaatio. Putnam lieventää näin muotoiluaan totuudesta ideaalisena oikeuttamisena tai hyväksyttävyytenä. Uskomus ja sen episteeminen oikeutet-tavuus liittyvät kiinteästi toisiinsa, mutta muita episteemisiä asenteita (kuten spekulaatio ja otaksuma) ja sellaisia monimutkaisia väitteitä, jotka eivät koske mitään tiettyä referenssin kohteena olevaa objektia (kuten “Maan ulkopuolella ei ole älyllistä elämää”), tarkasteltaessa totuutta ei aina yksinkertaisesti voida identifioida ideaalisen oikeuttamisen kanssa. 37 Olen taipuvainen sympatisoi-maan Putnamin epistee mistä totuuskäsitystä - mutta en totuusmääritelmänä. Putnam itsekin korostaa useaan otteeseen,ettei hän halua määritellä totuuden käsitettä. Hän pyrkii vain “epäformaaliin luonnehdintaan”. Ja vaikka totuus on hänen mukaansa episteeminen käsite, hän ei pyri redusoimaan sitä muihin episteemisiin käsitteisiin.

Pikemminkin totuus kietoutuu monimutkaiseen episteemisten käsitteiden ver-kostoon, on osa sitä käsitekoneistoa,jonka avulla jäsennämme uskomustemme suhdetta maailmaan — niiden oikeutettavuutta, hyväksyttävyyttä ja rationaali-suutta. Totuus ja rationaalisuus ovat molemminpuolisessa riippuvuussuhtees-sa. Myös episteemisen tilanteen hyvyys tai huonous on riippuvainen monien tätä tilannetta kuvaavien lauseiden totuudesta. 38 Tämä vie pohjan kysymyk-seltä, ovatko totuus ja “idealisoitu rationaalinen hyväksyttävyys” ekstensionaa lisesti ekvivalentteja. Putnamin tarkastelu tarttuu pikemminkin intensionaali-seen problematiikkaan.

Putnam on kiinnostunut siitä, mitä on inhimillinen kielen käyttäminen, ymmär-täminen ja kielessä tapahtuva totuuksien (ja epätotuuksien) ilmaiseminen.Hän edellyttää, että kielen ja maailman välillä on aitoja referenssisuhteita, mutta puhe totuudesta tai referenssistä ihmisestä riippumatta olisi absurdia. Juuri me, ihmiset, viittaamme sanoillamme maailmaan ja muodostamme tosia tai epätosia väitteitä maailmasta.

Episteemisen ja ei-episteemisen totuuskäsityksen vastakkainasettelun ongel-mia ei tietenkään voida tässä ratkaista. On ilmeistä, ettei Putnam kuitenkaan ole tarjonnut täysin riittäviä argumentteja korrespondenssiteoriaa vastaan. Hän ei ole osoittanut, että korrespondenssiteoria johtaisi metafyysisen realis-min mukaiseen oletukseen “valmiiksi viipaloidusta” maailmasta tai että se edellyttäisi, että maailma voitaisiin periaatteessa kuvata yhdellä ainoalla oike-alla tavalla. Kuten Niiniluoto on korostanut, myös korrespondenssiteoreetikko voi sallia, että erilaisten kielten sisällä muotoillaan erilaisia totuuksia maailmasta — kuitenkin sen mukaisesti, millainen maailma itse on.

Episteemisen totuuskäsityksen puolustajan onkin syytä valita vaatimatto-mampi strategia. Korrespondenssiteorian pitävä kumoaminen ei ole järkevä tavoite.

Korrespondenssiteoria ei ehkä ole epäkoherentti, kuten Putnam toisinaan tun-tuu kuvittelevan. Sisäinen realisti voi sen sijaan William Jamesia seuraten to-deta, että korrespondenssiteoreetikko etsii tarpeetonta metafyysistä kytkentää kielen ja maailman välillä. Totuus on toki myös pragmatismissa tai “pragmaat-tisessa realismissa” kielen ja maailman välinen suhde, mutta se jäsentyy vain inhimillisen tiedon ja toiminnan kautta, episteemisenä suhteena. Pragmatisti voi sanoa: “Episteeminen totuus on kaikki, mitä totuus inhimillisestä näkökul-masta on.Ja meillä on vain inhimillinen näkökulma.” Näin episteeminen totuus- käsitys voidaan ymmärtää negatiivisena teesinä, joka väittää, ettei totuuden käsite ole palautettavissa ei-episteemisiin käsitteisiin. (Tämä ei estä luonnehti-masta sitä episteemisten ja ei-episteemisten käsitteiden yhdistelmien avulla.) Totuuden korrespondenssiteoria on joko kyseenalaista metafysiikkaa — tai sitten “vastaavuussuhde” kielen ja maailman välillä on niin heikko käsite, että se kaipaa episteemistä analyysia saadakseen sisältöä.

Kukaan ei kiistä Alfred Tarskin formaalin työn arvoa. Sellainen korrespondenssi-teorian kannattaja, joka nojautuu Tarskin syntaktisesti spesifioiduille formaali-kielille annettavaan totuusmääritelmään, joutuu kuitenkin ajattelemaan, että luonnollisessa kielenkäytössä tarvittaville kielille, jotka ovat semanttisesti sul-jettuja (eli joissa voidaan muotoilla valehtelijan paradoksin kaltaisia semantti-sia paradokseja) ja joihin tarskilainen totuuspredikaatti ei näin ollen sovellu, ei yksinkertaisesti ole olemassa adekvaattia totuuskäsitettä.

Sisäisen realistin näkökulmasta juuri tämä johtopäätös osoittaa Tarskin määrit-telemän totuuspredikaatin riittämättömyyden filosofisena totuuskäsitteenä. Koska olemme ihmisiä — ja tämä on empiirinen, biologisiin ja sosiaalisiin tosi-asioihin perustuva premissi, jolla ei ole mitään metafyysistä perustaa — olem-me sitoutuneet praksikseen, jossa erilaiset, erilaisten käsitejärjestelmien avulla muotoillut seikat (myös normatiiviset) ovat oikeita ja vääriä, tosia ja epätosia. Tästä praksiksesta luopuminen olisi ihmisenä olemisesta luopumista.

Putnamin 39 mukaan relativisti kieltää ihmisyytensä ja tekee “mentaalisen itsemurhan” hylkäämällä oman ajattelunsa (tai kulttuurinsa) ulkopuoliset normatiiviset standardit totuudelle ja rationaalisuudelle. Putnamin näkemys totuuden käsitteen välttämättömyydestä inhimillisessä praksiksessa ja sen analysoimisesta episteemisenä käsitteenä voidaan näin tiivistää keskeiseen premissiin, jonka mukaan elämänmuotomme on olennaisesti normatiivinen, normatiivisen diskurssin läpitunkema. 26

Se totuuskäsite, jota normatiiviseen ja yleisemmin luonnolliseen kieleen - joka lopulta on “ainoa kieli, joka meillä koskaan tulee olemaan” 40 - hedelmällisesti voidaan soveltaa, ei siis ole tiukasti määritelty tarskilainen totuuspredikaatti eikä tämän avulla täsmennetty korrespondenssiteoreettinen totuuspredikaatti, vaan väljempi ja epämääräisempi episteeminen totuuspredikaatti. Kieli on ih-misen luoman praksiksen verkosto. Myös kielen viittaaminen maailmaan on osa inhimillistä praksista. Kielen käyttäjän on William Jamesia 41 seuraten ky-syttävä: “Kuinka totuus realisoidaan? ... Mikä ... on totuuden käteisarvo koke-muksen termein?” Ehkä Jaakko Hintikka pystyy osoittamaan, kuinka “riippu-mattomuusystävällisissä” (independence-friendly) kielissä totuus voidaan määritellä kielessä itsessään ilman tarskilaisia rajoituksia 42. Tämän mahdolli-suuden seuraukset putnamilaiseen totuuskäsitykseen jätän voimiksi. Mutta on vaikea nähdä, kuinka se voisi horjuttaa pragmatistista teesiä kielen viittaus-suhteista inhimillisen käytännön kautta jäsentyneinä. Kielen sisällä annettu totuusmääritelmä olisi edelleen pelkkä formaali määritelmä, kaukana kielen käyttöön liittyvistä episteemis-praktisista tekijöistä. Kielen ja maailman välillä voi tietenkin vallita monenlaisia ei-episteemisiä (esimerkiksi kausaalisia) suh-teita, mutta olisi mielivaltaista poimia jokin näistä uniikiksi totuusrelaatioksi. Kielen ja maailman suhde voidaan, kuten itse maailma, kuvata monella tavalla. 43.

Tämä pätee nähdäkseni myös totuuskäsitteeseen. Ensimmäisen kertaluvun predikaattikalkyylin teoreemojen totuus on ehkä ymmärrettävä toisin kuin luonnontieteellisen teorian totuus tai luonnollisella kielellä esitetyn moraalisen arvoarvostelman totuus, puhumattakaan filosofisen näkemyksen mahdollises-ta “totuudesta”. Wittgensteinilaisin termein voidaan sanoa, ettätällaiset totuu-det liittyvät toisiinsa vain “perheyhtäläisyyksin” 44. Wittgenstein on itsekin esittänyt,ettei mikään klassisista totuusteorioista (korrespondenssi-, koherens-si- ja pragmatistinen teoria) riitä kuvaamaan sanan ‘totuus’ merkitystä koko-naisuudessaan 45 . Silti meidän ei Putnamin mukaan tarvitse hyväksyä rela-tivistista kantaa totuudesta puhtaasti wittgen- steinilaisen kielipelin sisäisenä käsitteenä. Kun sanomme, että jokin on totta, astumme kielipelin ulkopuolelle kommentoimaan emmekä tee varsinaista “siirtoa kyseisessä kielipelissä. 46

Putnamin näkemys voidaan siis ymmärtää varsin hienovaraiseksi yritykseksi luovia realismin ja relativismin välimaastossa kohti “inhimillisesti katsoen objektiivista” 47 totuuskäsitystä. Kaksi suurta ongelmaa jää kuitenkin jäljelle. Ensinnäkin Putnamin käyttämä “ideaalisen rationaalisen hyväksyttävyyden” käsite kaipaa lisäselvitystä — kuten jospesismisyytökseen viitatessani vihjasin.

Kuka on rationaalisen hyväksyttävyyden subjekti? Mitkä ovat ihmisen tietoky-kyjen rajat, jotka omalta osaltaan määrittävät ihmisen ymmärrettävissä olevan totuuden rajoja? Ja ellei mitään rajoja ole, miten totuus “ideaalisena rationaali-sena hyväksyttävyytenä” eroaa metafyysisen realistin olettamasta “Jumalan näkökulmasta” 48 ? Jumalalle ideaalinen oikeutus ja totuus korrespondenssina kai olisivat yksi ja sama asia.

Richard Rorty on äskettäin (jälleen) vastannut Putnamin häntä vastaan esittä-mään kritiikkiin huomauttamalla muun muassa, että Putnamin tulkinta hänen näkemyksistään “relativistisina” perustuu osittain väärinymmärryksiin 49. Tä-hän kysymykseen en nyt puutu — en myöskään Rortyn minimalistiseen, anti-representationalistiseen totuuskäsitykseen, jossa luovutaanaidoista kielen ja maailman välisistä viittaus- ja totuussuhteista ja jonka putnamilaisista syistä hylkään.Kaikista sekavuuksistaan ja hämäryyksistään huolimatta Rorty 50 kui- tenkin tarttuu keskeiseen ongelmaan kysyessään, mitä muuta Putnamin “ide-aalinen rationaalinen hyväksyttävyys” voisi olla kuin “etnosentristä” “hyväk-syttävyyttä ideaalisessa yhteisössä” eli “hyväksyttävyyttä meille parhaimmillamme” (acceptability to us at our best).

Onhan meidän aina kysyttävä, kenelle jokin on rationaalisesti hyväksyttävää, ellemme usko väistämättömään peirceläiseen konvergenssiin kohti uniikkia totuutta. Rorty, kuten Putnam, haluaa rajoittaa rationaalisen hyväksyttävyy-den soveltamisen inhimilliselle alueelle. Hän väittää, että sanalla ‘tosi’ on ar-kisen käyttönsä ja “lainausmerkkien riisumisen” lisäksi vain “varoittava” (cau-tionary) käyttötapa, joka viittaa “parempiin meihin”. Putnam vaatii totuudelta jotakin “mystistä lisää” tai “ei-lokaalia ja muuttumatonta oikeellisuutta, jonka uskonto ja realistinen filosofia meille tarjosi”. 51 Rortyn terävät huomiot ovat — hänen filosofisen kokonaisnäkemyksensä hämmentävyydestä ja kestämättömyydestä 52 huolimatta — osaksi oikeutettuja.

Putnam joutuu humanisminsa vuoksi turvautumaan jonkinlaiseen rortylaiseen käsitteeseen “me”,jonka viittauskohde jää epämääräiseksi. Tätä käsitettä pitäi- si pystyä laajentamaan, ehkä edelleen idealisoimaan,  edeten kohti koko (men-neen, nykyisen ja tulevan) ihmiskunnan kattavaa rationaalisen hyväksyttävyy-den subjektia. Pragmaattinen realismi totuuden käsitteen suhteen vaatii tuek-seen arvoteoriaasiitä, kuinka tämä laajentaminen tehdään. Mikä esimerkiksi on tulevien ihmisten osuus sen määräämisessä,mikä on ideaalisesti rationaali- sesti hyväksyttävää? Tarvitsemme täsmällisempiä luonnehdintoja “meistä” kuin Rortyn adjektiivit “koulutettu”, “sofistikoitunut”, “tolerantti” ja “liberaali” tai hänen määritelmänsä, jonka mukaan “me” olemme (ovat) yksinkertaisesti “sellaisia ihmisiä, joita sekä Putnam että minä parhaimmillamme toivomme olevamme” 53. Rationaalinen hyväksyminen ja episteeminen oikeuttaminen lähtevät aina liikkeelle jostakin ihmisryhmästä, meistä. Mutta kuinka pitkälle idealisaatio voidaan viedä ja kuinka demokraattiseksi totuuden käsite voidaan ulottaa relativismiin joutumatta? Toisaalta: kuinka suppea “meidän” ryhmäm-me voi olla? Episteemisen totuuskäsityksen kannattajan on kohdattava tämän- tapaisia kysymyksiä. Toiseksi episteeminen totuuskäsitys näyttäisi edellyttävän ontologiaa, jossa luovutaan ainakin eräistä (tieteellisen) realismin olennaisista tunnuspiirteistä 54. Putnam ilmeisesti pitää lauseen


(1) “Lumi on valkoista” on tosi jos ja vain jos lumi on valkoista kaltaisia instansseja tarskilaisesta T-ekvivalenssista neutraaleina, kaikissa järkevissätotuusteorioissa hyväksyttävinä. (Tarskin teoriassa edellytetään, että kaikki muotoa (1) olevat instanssit seuraavat objektikielelle annettavasta totuusmääritelmästä.)

27

Jos nyt Putnamin episteeminen totuuskäsitys pitää paikkansa ja jos (yksinker-

taisuuden vuoksi) ajatellaan vaikkapa “ideaalista rationaalista hyväksyttävyyttä”

sanan “tosi” synonyyminä tai eksplikaationa (kiinnittämättä huomiota Putnamin

varaukseen, ettei kyseessä ole totuusmääritelmä), voidaan sanoa, että


(2) “Lumi on valkoista” on tosi jos ja vain jos “Lumi on valkoista” on ideaalisesti
rationaalisesti hyväksyttävä.

T-ekvivalenssin nojalla seuraa

(3) Lumi on valkoista, jos ja vain jos “Lumi on valkoista” on ideaalisesti rationaalisesti
hyväksyttävä.

55

Putnamin episteeminen totuuskäsitys — kuten kaikki muutkin teoriat totuudesta —
liittyy erottamattomasti ontologiaan. Se, miten maailma on, on lopulta sisäisessä
realismissa ihmisestä ja hänen käsitteistään jollakin tavalla riippuvaista. Tämä
johtopäätös mitä ilmeisimmin seuraa, jos se, onko lumi valkoista, on riippuvaista siitä,
mikä meille on ideaalisesti rationaalisesti hyväksyttävää. “The trail of the human serpent is
 ... over everything”, kirjoitti William James 56 klassisessa teoksessaan Pragmatism. Toisaalta
ihminen ei käsitteillään ja kielenkäytöllään sanele ontologian lopullista luonnetta.
Episteemisesti ideaaliset olosuhteet, joiden vallitessa rationaalisesti hyväksyttävä onj otta,
ovat maailmassa vallitsevia asiaintiloja. Emme voi tehdä joistakin olosuhteista ideaaliolosuhteita
 vain päättämällä, että ne ovat sellaisia.

Vaikka Putnamin episteeminen totuuskäsitys olisikin rekonstruoitavissa kestäväksi
filosofiseksi näkemykseksi, kuten uskon, on siis vielä kohdattava realismin ja idealismin
(tai radikaalin pragmatismin) rajankäynti ontologiassa. Realismin ongelman polttopiste
on lopulta “maailman sinänsä” käsitteessä: siinä, missä mielessä todellisuuden voidaan
sanoa olevan olemassa riippumatta käsitteistämme. Tämä on vaikea kysymys, johon
tässä ei voida syventyä, mutta johon “pragmaattista realismia” (niin kuin tietenkin
myös korrespondenssiteoriaa) kannattavan on pakko rohkeasti tarttua — siitäkin
huolimatta, ettei Putnam nähdäkseni tyydyttävästi pysty sitä ratkaisemaan.

Viitteet

1. Hautamäki 1985, s. 25.
2. Katso esim. Niiniluoto 1980, s. 110.
3. Katso Putnam 1987.
4. Katso esim. Putnam 1981, luku 3; vertaa Tuomela 1983, s. 50.
5. Katso Putnam 1978, osa IV.
6. Katso Putnam 1988.
7. Putnam 1978, s. 18.
8. Sama, s. 100-103.
9. Sama, s. 108-109.
10. Katso esim. Putnam 1981, s. 73.
11. Katso Putnam 1987, s. 36.
12. Putnam 1981, s. 51, s. 72-73.
13. Katso sama, luvut 1 ja 2.
14. Sama, luku 2; 1983, johdanto ja luku 4; 1990, luku 5;
1992a, luku 3.
15. Putnam 1981, s. 49-50.
16. Putnam 1983, s. 231.
17. Putnam 1990, s. vii.
18. Katso Pihlström 1993a.
19. Katso James 1907, luku 6.
20. Katso esim. Putnam 1983, s. xviii; 1990, s. viii.
21. Katso esim. Dummett 1976, 1982.
22. Katso esim. Putnam 1981, s. 56.
23. Katso Putnam 1983, s. xvi-xvii, 85.
24. Sama, s. xvii
25. Katso Niiniluoto 1990, luku 2; 1992; 1993; vertaa myös esim. Field 1982, Hacking 1983,
Wolterstorff 1987 ja Devitt 1991.
26. Niiniluoto 1980, s. 110; 1984, s. 38-39.
27. Katso esim. Putnam 1981, luku 5; 1990, luku 1; 1992a, luku 6.
28. Katso esim. Quine 1981; Rorty 1991, 1992, 1993.
29. Katso Putnam 1985, 1991; vertaa myös Putnamin (1992c)vastauksia Rortyn kritiikkiin.
30. Putnam 1985, s. 71.
31. Putnam 1991, s. 12.
32. Katso varsinkin Putnam 1992a, luku 6.
33. Putnam 1992a, s. 75.
34. Sama, s. 77; vrt. 1992b, s. 357, 363.
35. Putnam 1992b, s. 364.
36. Sama.
37. Sama, s. 364 - 365, 374.
38. Katso Putnam 1988, s. 115.
39. Putnam 1981, s. 122.
40. Putnam 1983, s. 284.
41. James 1907, s. 200.
42. Katso Hintikka 1991.
43. Vertaa Putnam 1992a, s. 117.
44. Katso Wittgenstein 1953.
45. Katso Wittgenstein 1980, s. 75.
46. Putnam 1992a, s. 176.
47. Vertaa Putnam 1981, s. 55.
48. Vertaa Putnam 1981, luku 3.
49. Katso Rorty 1993.
50. Sama, s. 451-452.
51. Sama, s. 460-461.
52. Katso Pihlström 1993b.
53. Sama, s. 451-452.
54. Vertaa Devitt 1991.
55. Vertaa myös Devitt & Sterelny 1987, s. 195-196.
56. James 1907, s. 64.


Kirjallisuus


Michael Devitt (1991), Realism and Truth (2. painos). Basil Blackwell, Oxford & Cambridge.
Michael Devitt & Kim Sterelny (1987), Language and Reality: An Introduction to the
Philosophy of Language
Basil Blackwell, Oxford. Michael Dummett (1976), ‘What Is a Theory of Meaning? (II)’.
Teoksessa Gareth Evans & John McDowell (toim.), Truth and Meaning: Essays in Semantics.
Clarendon Press, Oxford; s. 67-137.
Michael Dummett (1982), ‘Realism’.Synthese 52; s. 55-112.
Hartry Field (1982), ‘Realism and Relativism’.The Journal of Philosophy 79; s. 553-567.
Ian Hacking (1983), Representing and Intervening. Cambridge University Press,
Cambridge. Antti Hautamäki (1985), ‘Epistemologinen relativismi’. Ajatus 42, Suomen
Filosofinen Yhdistys, Helsinki; s. 22-40.
Jaakko Hintikka (1991), Defining Truth, the Whole Truth and Nothing But the Truth 
Reports from the Department of Philosophy, University of Helsinki, Helsinki.
William James (1907), Pragmatism: A New Name for Some Old Ways of Thinking.
Longmans, Green & Co., London & New York.
Ilkka Niiniluoto (1980), Johdatus tieteenfilosofiaan: Käsitteen- ja teorianmuodostus. Otava,

Helsinki, (2. painos) 1984.
Ilkka Niiniluoto (1984), Tiede, filosofia ja maailmankatsomus. Otava, Helsinki.
Ilkka Niiniluoto (1990), Maailma, minä ja kulttuuri. Otava, Helsinki.
Ilkka Niiniluoto (1992), ‘Totuuden kakkua viipaloimassa: vastaus Martin Kuschille’. Tiede &
Edistys 17; s. 211-215. Ilkka Niiniluoto (1993), ‘Queries about Internal Realism’. Ilmestyy
teoksessa Proceedings of the Beijing Conferenceon RealismKluwer, Dordrecht (Esitelmä
Pekingissä kesäkuussa 1992, julkaisematon käsikirjoitus.)
Sami Pihlström (1993a), Hilary Putnamin sisäinen realismi pragmatismin muotona.
Teoreettisen filosofian lisensiaatintutkimus, Helsingin yliopisto, filosofian laitos.
Sami Pihlström (1993b), ‘Richard Rortyn “postfilosofia” ja realismin ongelma’. Tiede
& Edistys 18:3; s. 225-240.
Hilary Putnam (1978), Meaning and the Moral Sciences, Routledge & Kegan Paul, London.
Hilary Putnam (1981),Reason, Truth and History. Cambridge University Press, Cambridge.
Hilary Putnam (1983), Realism and Reason: Philosophical Papers, vol. III. Cambridge
University Press, Cambridge.Hilary Putnam (1985), ‘A Comparison of Something with
Something Else’. New Literary History 17; s. 61-79.
Hilary Putnam (1987), The Many Faces of Realism. Open Court, La Salle.
Hilary Putnam (1988), Representation and Reality. The MIT Press, Cambridge.
Hilary Putnam (1990), Realism with a Human Face. Harvard University Press, Cambridge.
Hilary Putnam (1991), ‘Does the Disquotational Theory Really Solve All Philosophical Problems’.
Metaphilosophy22; s. 1-13.
Hilary Putnam (1992a), Renewing Philosophy. Harvard University Press, Cambridge & London.
Hilary Putnam (1992b), ‘Replies’. Philosophical Topics 20; s. 347-408. Hilary Putnam
(1992c), ‘Truth, Activation Vectors, and
Possession Conditions for Concepts’. Philosophy and Phenomenological Research 52; s. 431-447.
Willard Van Orman Quine (1981), Theories and Things. Harvard University Press, Cambridge
& London.
Richard Rorty (1991), Objectivity, Relativism, and Truth: Philosophical Papers, vol. 1. Cambridge
University Press, Cambridge. Richard Rorty (1992), ‘Putnam on Truth’. Philosophy and
Phenomenological Research 52; s. 415-418.
Rorty, Richard (1993) ‘Putnam and the Relativist Menace’.
The Journal of Philosophy 90; s. 443-461.
Alfred Tarski (1944), ‘The Semantic Conception of Truth’. Teoksessa Leonard Linsky (toim.),
Semantics and the
Philosophy of Language. University of Illinois Press,Urbana, 1952/1972; s. 13-47.
Raimo Tuomela (1983), Tiede, toiminta ja todellisuus. Gaudeamus, Helsinki.
Wittgenstein, Ludwig (1953) Filosofisia tutkimuksia. Suom. Heikki Nyman (alkuteos
Philosophische Untersuchungen. WSOY, Helsinki 1981. Ludwig Wittgenstein (1980),
Wittgenstein’s Lectures, Cambrid-ge, 1930-1932. Toim. Desmond Lee. Rowman and
Little-field, Totowa.
Nicholas Wolterstorff (1987), ‘Are Concept-Users World-
Makers?’. Teoksessa James E. Tomberlin (toim.),
Philosophical Perspectives, 1, Metaphysics . Ridgeview, Atascadero; s. 233-267.