Sami Pihlström: PUTNAMIN EPISTEEMINEN TOTUUSKÄSITYS
 
Totuuden korrespondenssiteoria muotoillaan tavallisesti teesinä, jonka mukaan propositio, lause, väite, uskomus, teoria tai muu “totuudenkantaja” on tosi, jos sen ja to-dellisuudessa vallitsevan asiaintilan välillä on vastaavuus- eli kor-respondenssisuhde. Ongelmaksi jää kielellisen ilmaisun ja sen viittauksen kohteena olevan olion tai tosiasian välisen vastaavuuden täsmentäminen.
 
Monenlaisia yrityksiä on tehty: esimerkiksi Ludwig Wittgenstein Tractatus-teoksessa (1921) esittämä “kielen kuvateoriaksi” kutsuttu näkemys on yksi korrespondenssiteorian eksplikaatio. Tällaiset yritykset eivät kuitenkaan ylei-sesti ottaen ole osoittautuneet aivan tyydyttäviksi, vaikka korrespondenssiteo-ria näyttää olevan arki-intuitioidemme kanssa sopusoinnussa.
 
Itse vastaavuussuhteen täsmentämisen lisäksi korrespondenssitoreetetikko joutuu pohtimaan, mikä on sen todellisuuden luonne, jonka kanssa kielellinen ilmaisu voi olla vastaavuussuhteessa.Näyttää mahdottomalta, että voisimme koskaan verrata käsitteitämme tai teorioitamme puhtaaseen, käsitteistä täysin riippumattomaan todellisuuteen.  Esimerkiksi Antti Hautamäki tiivistää artikkelissaan
 
‘Epistemologinen relativismi’ korrespondenssiteorian ongelmana
 
"Puhe korrespondenssista väitteen ja todellisuuden sinänsä välillä on tyhjää. Korrespondenssia voidaan ajatella vain jos todellisuus on jotenkin käsitteellis-tetty.Mutta kä-sitteellistetty todellisuus ei ole tietenkään mikään todellisuus meistä riippumatta. Näyt-tää siltä,että korrespondenssi vallitsee vain väitteen ja meistä riippuvan todellisuuden välillä …"
 
1 Tämä vastaväite ei sellaisenaan kumoa korrespondenssiteoriaa, sillä voidaan ajatella, ettei korrespondenssisuhteen tarvitse olla tunnistettavissa, löydettä-vissä tai ilmaistavissa, vaikka sen vallitseminen olisi totuuden edellytys
 
2 Monet korrespondenssiteorian kannattajat tyytyvät toteamaan tämän seikan
 

Amerikkalainen filosofi Hillary Putnam on kuitenkin 1970-luvun lopulta lähtien kehit-tämässään “sisäisessä realismissa” (internal realism) esittänyt yhden vakavimmista haasteista totuuden korrespondenssiteorialle. (Myös Hautamäki viittaa mainitussa artikkelissaan Putnamin ajatuksiin.) Putnam rakentaa synteesiä tieteellisestä realismista ja pragmatismista. Hän kutsuukin sisäistä realismiaan myös “pragmaattiseksi realismiksi”

3 pragmatismia voidaan yleisesti luonnehtia käsitykseksi, joka ottaa vakavasti inhimillisen käytännön ensisijaisuuden ja korostaa kaikkein teoreettisimpien-kin pyrkimystemme taustalla piileviä käytännöllisiä päämääriä ja niiden relevanssia.

Puolustamansa sisäisen realismin vastakohtaa, “metafyysistä realismia”, Putnam kritisoi kiivaasti.

Metafyysinen realisti ajattelee Putnamin mukaan, että

(1) todellisuus koostuu tietystä kiinteästä ihmismielestä riippumattomasta oliojoukosta,
 
(2) tämä todellisuus on periaatteessa kuvattavissa täydellisesti ja “absoluuttisesti” täsmälleen yhdellä todella teorialla ja
 
(3) totuus on ei-episteeminen vastaavuussuhde sanojen tai ajatusten ja olioiden tai oliojoukkojen välillä. Sisäinen realisti kieltää nämä teesit ja väittää puolestaan, että
 
(1’) olioista ja niiden olemassaolosta voidaan mielekkäästi puhua vain jonkin kuvauksen, teorian tai käsitejärjestelmän sisällä,
 
(2’) todellisuus voidaan kuvata “oikein” tai todesti usealla erilaisella tavalla ja
 
(3’) totuus on episteeminen käsite, jonkinlaista “ideaalista rationaalista hyväksyttävyyttä”.
 
4 Tässä esityksessä keskityn totuuden käsitteen ongelmiin. Episteeminen totuuskäsitys on vain yksi elementti Putnamin pragmaattisessa realismissa, mutta se johdattaa ehkä syvimmälle Putnamin ja muiden realistien välisiin erimielisyyksiin. Juuri epistee-minen totuuskäsitys on nähdäkseni sisäisen ja metafyysisen realismin välisen erottelun polttopisteessä.
 
Internalistinen totuuskäsitys
 

Putnamin “kääntymys” metafyysisestä realismista sisäiseen realismiin vuoden 1976 lopulla 5 on yksi viime vuosikymmenten dramaattisimmista filosofisista “takinkäännöksistä”. Putnam on toki muuttanut mieltään monissa muissakin filosofisissa kysymyksissä. Esimerkiksi mielen filosofiassa hän on siirtynyt funktionalismin kannattajasta sen vastustajaksi.

6. Vielä ennen “kääntymystään” Putnam argumentoi, että tieteellinen realismi, jonka mukaan tieteellisten teorioiden postuloimat teoreettiset entiteetit (kuten elektronit) ovat todella olemassa, teoriat viittaavat niihin, teorioiden totuus on korrespondens-sia todelli-suuden kanssa ja “kypsien tieteiden” teoriat ovat tyypillisesti likimain tosia, on ainoa tieteenfilosofinen käsitys, joka ei tee tieteen menestyksestä “ihmettä”

7. Totuuden ymmärtäminen korrespondenssiksi selittää sekä tieteen että koko kielellisen käyttäytymisemme toimivuuden ja menestyksellisyyden. Se, että saavutamme monenlaisia päämääriämme, selittyy sillä, että monet uskomuksemme ovat tosia korrespondenssiteorian mielessä.

8. Se, joka yrittää korvata korrespondenssin käsitteen jollakin muulla totuuskä-sitteellä, syyllistyy Putnamin mukaan “idealistiseen virhepäätelmään” (joka on analoginen G.E. Mooren muotoilemalle “naturalistiselle virhepäätelmälle”): tar- jottiinpa mitä tahansa (esimerkiksi pragmaattista tai instrumentalistista) predi-kaattia P predikaatin “tosi” korvikkeeksi,voidaan aina löytää väite S,jolle pätee, että S:llä voisi olla ominaisuus P, vaikkei S olisi tosi.

9. Putnam on kuitenkin luopunut korrespondenssiteoriasta. Hän on päätynyt koros-tamaan Hautamäen edellä siteeratun huomion tapaan, ettei meillä ole mahdollisuutta verrata käsitteitämme käsitteellistämättömään todellisuuteen

10. Jotta voisimme spesifioida juuri sen uniikin vastaavuussuhteen, joka tekee väitteistämme ja uskomuksistamme tosia, meidän pitäisi ikäänkuin astua kaik-kien käsitejärjestelmiemme ulkopuolelle ja tavoittaa meistä täysin riippumatto-mat “oliot sinänsä”. Mutta tämä on mahdotonta. Putnam on jopa väittänyt, ettei “olion sinänsä” käsitteellä ole lainkaan mieltä.

11. Korrespondenssiteorian ongelma ei varsinaisesti ole se, ettei kielen ja maailman välillä olisi vastaavuussuhteita, vaan se,että niitä on liian monta. Putnam ihmettelee, kuinka korrespondenssiteoreetikko pystyy oikeuttamaan väitteensä, jonka mukaan käsitteen, lauseen tai symbolin ja maailmassa olevan objektin tai asiaintilan välillä vallitsee yksi tietty totuuden determinoiva korrespondenssisuhde.

12. Tämä kritiikki näyttää osuvan myös suhteellisen hienostuneisiin versioihin totuu-den korrespondenssiteoriasta. Ainakin tieteellisen realistin on syytä ottaa se vakavasti.

Ajatus siitä, että maailma itse jollakin tavalla “valitsisi” oikeat korrespondenssi-suhteet, on Putnamin mielestä silkkaa metafyysistä spekulointia. Korrespon-denssiteoria näyttää edellyttävän “maagisen” käsityksen siitä, kuinka kieli viittaa todellisuuteen. Putnam, joka itse 1970-luvulla kehitteli niin sanottua kausaalista referenssiteoriaa

13, on voimakkaasti kritisoinut sellaisia tämän teorian muotoja, jotka redusoi-vat kielen ja maailman väliset viittaussuhteet fysikaalis-kausaalisiin relaatioihin

14. Luovuttuaan korrespondenssiteoriasta Putnam muotoilee oman “interna-listisen” (sisäisen realismin mukaisen) totuuskäsityksensä seuraavasti:

"“Totuus” on internalistisen näkemyksen mukaan jonkinlaista (idealisoitua) ra-tionaalista hyväksyttävyyttä - jonkinlaista uskomustemme ideaalista koherens-sia keskenään ja kokemuksemme kanssa sellaisena kuin tuo kokemus itse on representoitu uskomusjärjestelmässämme - eikä korrespondenssia mielestä tai diskurssista riippumattomien “asiaintilojen” kanssa.Emme voi tuntea emmekä hyödyllisesti kuvitella “Jumalan silmän näkökulmaa”; on vain aktuaalisten henkilöiden erilaisia näkökulmia, jotka heijastelevat erilaisia intressejä ja tarkoituksia, joita heidän kuvauksensa ja teoriansa palvelevat."

15. "Totuus ainoassa elävässä ja toimivassa merkityksessä on rationaalista hyväksyttävyyttä (tai paremmin rationaalista hyväksyttävyyttä riittävän hyvien episteemisten olosuhteiden vallitessa ...)"

16. "... sen väittäminen, että jokin lause on tosi — eli että se on tosi omalla pai-kallaan, kontekstissaan, käsitejärjestelmässään — on karkeasti sanottuna sen väittämistä, että se voitaisiin oikeuttaa, jos episteemiset olosuhteet olisivat riittävän hyvät ... tosi väite on sellainen, joka voidaan oikeuttaa, jos episteemiset olosuhteet ovat ideaaliset."

17. Totuus on Putnamin mukaan “idealisoitua episteemistä oikeutusta” (idealized epistemic justification),“idealisoitua rationaalista hyväksyttävyyttä” (idealized rational acceptability) tai “idealisoitua oikeutettua väitettävyyttä” (idealized warranted asser-tability). Tällaiset luonnehdinnat ovat hyvin lähellä klassisten amerikkalaisten prag-matistien William Jamesin ja William Deweyn totuuskäsityksiä. Erityisesti Jamesin pragmatistinen totuusteoria vaikuttaa Putnamin teorian edelläkävijältä - vaikkei aatehistoriallisia kausaaliväitteitä Jamesin vaikutuksesta Putnamiin voidakaan esittää. (Pikemminkin on niin, että vasta sisäiseen realismiin ja episteemiseen totuuskäsityk-seen käännyttyään Putnam on ryhtynyt toden teolla tutkimaan klassisia pragmatisteja ja löytänyt heidän filosofiastaan uusia ideoita.) En tässä voi ryhtyä analysoimaan Jamesin käsitystä totuudesta. On kuitenkin syytä huomata,että se on paljon sofistikoitu-neempi (ja ehkä myös “realistisempi”) teoria kuin usein annetaan ymmärtää, jos sitä luonnehditaan vain naiiviksi totuuden ja hyödyllisyyden käsitteiden identifioinniksi.

19. Putnamin teoriassa “ideaaliset episteemiset olosuhteet” on käytännöllinen fiktio - verrattavissa esimerkiksi fyysikkojen idealisaatioina postuloimiin kitkat- tomiin pintoihin. Putnam ei väitä, että ideaaliolosuhteet kaikkien lauseiden osalta voitaisiin aktuaalisesti saavuttaa. Kuitenkin voi olla parempia ja huonompia episteemisiä olosuhteita suhteessa partikulaarisiin väitteisiin

20. Jos kyse on väitteen “Työpöytäni on ruskea” totuudesta tai epätotuudesta, epis-teemisen tilanteeni hyvyyteen tai huonouteen vaikuttaa muun muassa työhuoneeni valaistus sekä se, onko näkökykyni normaali vai olenko ehkä värisokea tai alkoholin vaikutuksen alainen.

Yksi ratkaiseva taustatekijä Putnamin siirtymisessä pragmatismia ja verifikatio- nismia muistuttavaan episteemiseen totuuskäsitykseen on Michael Dummettin antirealistinen totuuskäsitys. Dummett katsoo, että totuuden käsite tulee analysoida viitaten inhimillisiin kykyihin, joiden avulla väitteitä tunnistetaan tosiksi.

Väitteen merkitys puolestaan perustuu inhimillisiin kykyihimme määrätä sen totuusarvo — verifioida tai falsifioida se.

21. Dummettin filosofiaan puuttuminen veisi liian kauas tämän katsauksen aiheesta. Mutta Putnamin näkemyksen ymmärtämiseksi on välttämätöntä ymmärtää, missä Putnam lähtee eri tielle kuin Dummett.

Totuus ja oikeuttaminen
 
Putnam ei suinkaan suoraviivaisesti hyväksy Dummettin ajatuksia, vaikka omaksuukin tältä sen,että totuuden käsite kietoutuu erottamattomasti yhteen väitteen (inhimillisin kyvyin tapahtuvan) oikeutettavuuden kanssa. Hän koros-taa, että oikeutus ei kuiten-kaan ole totuuden riittävä kriteeri. Pelastuakseen relativismilta hän introdusoi “epis-teemisten ideaaliolosuhteiden” ja “ideaali-sen oikeuttamisen” käsitteet. Totuus on riip-puvaista oikeuttamisesta ja siten kielen käyttäjien episteemisistä kyvyistä, mutta se on riippumatonta “tässä ja nyt” tapahtuvasta aktuaalisesta oikeuttamisesta.
 
22. Tämä on sisäiseen realismiin sisältyvän totuuden episteemisen “idealisaa-tioteorian” ydin. Putnam ei Dummettin tavoin usko, että voisimme koskaan efektiivisesti spesifioida, mitä luonnollisen kielen lauseiden oikeuttamisen eh-dot ovat.Lause,joka nyt on oikeutettu,voi osoittautua myöhemmin epätodeksi.
 
23. Juuri sen vuoksi, että totuuden käsite on erottamaton osa inhimillistä (kielellistä) käytäntöä, se jää osittain hämäräksi ja epämääräiseksi käsitteeksi
 
24. Metafyysisen realistin tyypillinen vastaväite Putnamille on, että faktuaali-nen totuus maailmasta (korrespondenssina todellisuuden kanssa) ylittää kai-ken ihmisen saatavilla olevan oikeutuksen ja evidenssin ja on siten ei-epistee-minen käsite. Sillä, että jokin väite on tosi, ei tarvitse olla mitään tekemistä sen kanssa, voimmeko (edes ideaaliolosuhteissa) oikeuttaa kyseisen väitteen vai emme.

Esimerkiksi Ilkka Niiniluoto on kritisoinut Putnamin sisäistä realismia korres- pondenssiteorian pohjalta.(Valitsen tässä Niiniluodon kannan esimerkiksi sofis- tikoituneesta realismin muodosta,jossa hylätään Putnamin perusnäkemys.) Nii- niluoto hyväksyy tosin sisäisen realistin ajatuksen siitä, ettei meillä ole ontolo-gisesti “valmiiksi” jäsentynyttä maailmaa - vaikka jonkinlainen ihmismielestä riippumaton todellisuus onkin oletettava olemassaolevaksi,jos halutaan välttää idealismi.Ihmisen luomien käsitteiden ja kielellisten järjestelmien avulla todel-lisuutta voidaan “viipaloida” eri tavoin, ja erilaisten maailmaa koskevien ku-vausten joukosta ei tarvitse metafyysisen realistin tapaan tavoitella sitä abso-luuttisen oikeaa.Mutta tästä ei seuraa,että ei-episteeminen totuuskäsitys pitäisi hylätä ja että totuus pitäisi määritellä pragmaattisin,episteemisin tai metodolo- gisin termein. Erilaisten käsitteellisten “viipalointitapojen” sisällä maailma itse (se, millainen maailma on),“päättää”, ovatko ihmisen valitsemassa kielessä muotoillut lauseet faktuaalisesti tosia vai eivät. Niiniluoto väittää näin ollen, ettei Putnamin dikotomia sisäisen ja metafyysisen realismin välillä ole tyhjentävä. Järkevä tieteellinen realisti hyväksyy osia sekä sisäisestä että metafyysisestä realismista.
 
25. Tämäntapaisten realististen argumenttien valossa sisäinen realismi näyt-täytyy helposti relativistisena tai idealistisena oppina. Niiniluodon korrespon-denssiteoria perustuu Alfred Tarskin (1944) “semanttiseen totuuskäsityk-seen” — jonka yksityis-kohtia en voi tässä tarkastella — ja tarskilaisesta näkö-kulmasta voidaankin kysyä, ovatko totuus ja se, mitä Putnam kutsuu “ideaali-seksi rationaaliseksi hyväksyttävyy-deksi”, ekstensionaalisesti ekvivalentteja käsitteitä. Voisiko siis olla tosia lauseita, jotka eivät ole edes ideaaliolosuhteissa rationaalisesti hyväksyttäviä tai joille mitään oikeuttamisen ideaaliolosuhteita ei voida periaatteessakaan spesifioida? Niiniluoto 26. ajattelee, että kaikenlai-set episteemis-pragmatistiset totuuskäsitteet joutuvat kehään rikkoessaan erottelun totuuden määritelmän ja kriteerien välillä: lopulta ne kuitenkin edellyttävät realistisen totuuskäsitteen.
 

Putnamin näkemys ei kuitenkaan ole relativistinen. Putnam ei naiivisti ajattele, että jokainen (yksilö tai yhteisö) voisi valita “oman käsitejärjestelmänsä” tai “oman kielipelinsä” ja muotoilla sen sisällä “omia totuuksiaan”.Se,että maailma voidaan kuvata usealla oikealla tavalla, ei implikoi sitä, että kaikki tavat kuvata sitä olisivat oikeita. Itse asiassa Putnam on kiivaasti kritisoinut radikaalia relati-vismia, joka kieltää kielen tai kulttuurin ulkopuoliset standardit totuudelle ja rationaalisuudelle 27.Putnam ei myöskään hyväksy Tarskin totuusmääritelmän inspiroimaa totuuden redundanssiteo-ria, jonka mukaan tarskilainen totuus-määritelmän materiaalisen adekvaattisuuden ta-kaava ekvivalenssi “‘p’ on tosi jos ja vain jos p” (usein esimerkkinä käytetty instanssi tästä on ekvivalenssi “‘Lumi on valkoista’ on tosi jos vain jos lumi on valkoista”) kertoisi kaiken, mitä totuuden käsitteestä voidaan kertoa. Redundanssiteoriassa lainausmerkkien poistaminen” riittää totuuskäsitteen eksplikaatioksi. Tällainen näkemys, joka si-sältyy esimerkiksi Q.O.W. Quinen ja Richard Rortyn totuuskäsityksiin 28,on Put- namin mielestä tuhoisa: se tekee totuudesta puhtaasti kielen sisäisen asian ja vie totuuden käsitteeltä normatiivisen elementin,joka siihen väistämättä liittyy, kun se kytketään rationaalisuuden ja oikeutetun väitettävyyden käsitteisiin 29. Jos totuus on “imma-nenttia”, joudutaan tekstualistiseen käsitykseen, jossa “tekstin ulkopuolella ei ole mitään” 30. Redundanssiteoria johtaa solipsistiseen kuvaan kielestä 31. Relativismi ja redundanssiteoria ovat lähisukulaisia.

Tässä olen — ilman täsmällisempää argumentaatiota — Putnamin kanssa samaa mieltä. Tarvitsemme realistisen totuuskäsitteen.

Mutta korrespondenssiteoreetikko ei myöskään hyväksy relativismia tai redun-danssiteoriaa. Kuten Putnam, hän vaatii “substantiaalista” totuuskäsitystä, jossa totuudelle pyritään antamaan relevantti filosofinen luonnehdinta. Hän vain väittää, että totuus transsendoi kaiken oikeutuksen.

Kielipelit, ymmärtäminen ja inhimillinen praxis

Näyttää siltä, että sisäisen realismin ja kriittisen metafyysisen realismin (esi-merkiksi Niiniluodon kannattaman “kriittisen tieteellisen realismin”) ratkaiseva ero on erilaisissa totuuskäsityksissä. Putnam ja Niiniluoto hyväksyvät kumpikin sen, ettei maailmalla ole ontologisesti annettua struktuuria - kuten myös sen ontologisen realismin perusoletuksen, että maailma on olemassa ihmisestä ja hänen käsitteistään riippumatta 32. Putnamkaan ei ajattele,että ihmismielen käsitteellinentoiminta olisi luonut dinosaurukset menneisyyteen. Putnam on myös yhä selvemmin koettanut erottaa oman näke-myksensä Dummettin kan-nattamasta antirealismista. Tässä yhteydessä hän tarkaste-lee muun muassa menneisyyteen viittaavien väitteiden — jotka ovat yksi antirealismin keskeinen lähde — totuusarvon ongelmaa:

"Jos väite on sellainen, ettei yksikään ihminen koskaan missään kuviteltavissa olevis-sa olosuhteissa voisi sitä verifioida, alamme todellakin ihmetellä — tai jotkut meistä alkavat — onko väitteellä lainkaan totuusarvoa. Mutta väite, että Caesar ajoi partansa sinä päivänä, jona hän ylitti Rubiconin, on väite, jonka ainakin yksi ihminen, Julius Caesar itse, pystyi aivan hyvin verifioimaan. En epäile sitä, että tällä väitteellä on totuusarvo, yhtään enempää kuin sitä, että väitteellä omasta parranajostani tänä aamuna on totuusarvo."33

Putnamin totuusteoriaa leimaa humanismi — kuten pragmatistista totuusteori- aa myös sen vanhemmassa, jamesilaisessa muodossa. Kyse ei ole abstraktista vastaavuussuhteesta kielen ja maailman välillä, vaan inhimillisestä käytännös-tä, kielipelien pelaamisesta, elämänmuodostamme. Tämä lähtökohta tarjoaa myös mahdollisuuden hylätä jyrkkä verifikationismi ja relativismi: se, että mo-nilla kiistanalaisilla propositioilla on mielestämme totuusarvo, on syvälle juur-tunut osa käytäntöämme, elämänmuoto-amme 34. Putnam on valmis ulotta-maan verifioitavuus- ja oikeuttamisvaatimuksensa soveltamisen kaikkiin ihmi-siin, myös niihin menneisyyden henkilöihin,joiden toimista meillä ei ehkä enää voi olla minkäänlaista evidenssiä. Onko tämä ihmiskeskeistä spesismiä, kuten Niiniluoto (keskustelussa) on kysynyt? Entä meille kaukaisten eläinten toimiin, joista emme voi mitään tietää, viittaavien lauseiden totuusarvo?

Episteeminen totuuskäsitys on toki eräässä mielessä selvästi antroposentrinen. On kuitenkin ymmärrettävää puhua ideaalisesta episteemisestä oikeuttamises- ta suhteessa fysikaalista maailmaa — sen spatio-temporaalisesti kaukaisiakin osia, kuten universumin alkuhetkiä — koskeviin väitteisiin. Miksei tämä olisi ymmärrettävää myös eläimiä koskevien väitteiden tapauksessa?

Mahdolliset ihmistä älykkäämmät olennot ovat luonnollisesti asia erikseen. Episteeminen totuuskäsitys alkaa itse asiassa vaikuttaa varsin “realistiselta”, kun Putnam 35 tunnustaa, että voi olla sekä sellaisia totuuksia,jotka eivät enää ole ihmisen saavutettavissa, että jopa sellaisia,jotka eivät edes periaatteessa ole ihmisen saavutettavissa. Mutta tässä hänen pragmatistinen humanisminsa ottaa ratkaisevan askeleen: meidän tulee olla kiinnostuneita totuuksista, joita ihmiset voivat ymmärtää. Tällaiset totuudet ovat periaatteessa ihmisen saavutettavissa jonakin ajankohtana, vaikka eivät välttämättä kaikkien saavutettavissa kaikkina ajankohtina.

36 Putnam toteaa realistiseen tyyliin,että esimerkiksi väitteellä “Maan ulkopuo- lella ei ole älyllistä elämää” on (melkein varmasti) totuusarvo. Voimme ajatella sitä mahdolli-sena kontingenttina totuutena siksi, että se on empiirisen väit-teen negaatio. Putnam lieventää näin muotoiluaan totuudesta ideaalisena oi-keuttamisena tai hyväksyttävyytenä. Uskomus ja sen episteeminen oikeutetta- vuus liittyvät kiinteästi toisiinsa,mutta muita episteemisiä asenteita (kuten spe- kulaatio ja otaksuma) ja sellaisia monimutkai-sia väitteitä, jotka eivät koske mi-tään tiettyä referenssin kohteena olevaa objektia (kuten “Maan ulkopuolella ei ole älyllistä elämää”), tarkasteltaessa totuutta ei aina yksinkertaisesti voida identifioida ideaalisen oikeuttamisen kanssa. 37 Olen taipuvainen sympatisoi-maan Putnamin epistee mistä totuuskäsitystä - mutta en totuusmääritelmänä. Putnam itsekin korostaa useaan otteeseen, ettei hän halua määritellä totuuden käsitettä. Hän pyrkii vain “epäformaaliin luonnehdintaan”. Ja vaikka totuus on hänen mukaansa episteeminen käsite,hän ei pyri redusoimaan sitä muihin episteemisiin käsitteisiin.

Pikemminkin totuus kietoutuu monimutkaiseen episteemisten käsitteiden ver-kostoon, on osa sitä käsitekoneistoa,jonka avulla jäsennämme uskomustemme suhdetta maail-maan — niiden oikeutettavuutta, hyväksyttävyyttä ja rationaa-lisuutta. Totuus ja ratio-naalisuus ovat molemminpuolisessa riippuvuussuh-teessa. Myös episteemisen tilan-teen hyvyys tai huonous on riippuvainen monien tätä tilannetta kuvaavien lauseiden totuudesta.38 Tämä vie pohjan kysymykseltä, ovatko totuus ja “idealisoitu rationaali- nen hyväksyttävyys” ekstensionaa lisesti ekvivalentteja. Putnamin tarkastelu tarttuu pikemminkin intensionaaliseen problematiikkaan.

Putnam on kiinnostunut siitä, mitä on inhimillinen kielen käyttäminen, ymmär-täminen ja kielessä tapahtuva totuuksien (ja epätotuuksien) ilmaiseminen. Hän edellyttää, että kielen ja maailman välillä on aitoja referenssisuhteita, mutta puhe totuudesta tai referenssistä ihmisestä riippumatta olisi absurdia. Juuri me, ihmiset, viittaamme sanoillamme maailmaan ja muodostamme tosia tai epätosia väitteitä maailmasta.

Episteemisen ja ei-episteemisen totuuskäsityksen vastakkainasettelun ongel-mia ei tietenkään voida tässä ratkaista. On ilmeistä, ettei Putnam kuitenkaan ole tarjonnut täysin riittäviä argumentteja korrespondenssiteoriaa vastaan. Hän ei ole osoittanut, että korrespondenssiteoria johtaisi metafyysisen realis-min mukaiseen oletukseen “valmiiksi viipaloidusta” maailmasta tai että se edellyttäisi, että maailma voitaisiin periaatteessa kuvata yhdellä ainoalla oike-alla tavalla. Kuten Niiniluoto on korostanut, myös korrespondenssiteoreetikko voi sallia, että erilaisten kielten sisällä muotoillaan erilaisia totuuksia maailmasta — kuitenkin sen mukaisesti, millainen maailma itse on.

Episteemisen totuuskäsityksen puolustajan onkin syytä valita vaatimattomam-pi strategia. Korrespondenssiteorian pitävä kumoaminen ei ole järkevä tavoite.

Korrespondenssiteoria ei ehkä ole epäkoherentti, kuten Putnam toisinaan tun-tuu kuvittelevan. Sisäinen realisti voi sen sijaan William Jamesia seuraten tode- ta, että kor-respondenssiteoreetikko etsii tarpeetonta metafyysistä kytkentää kielen ja maailman välillä.Totuus on toki myös pragmatismissa tai “pragmaatti- sessa realismissa” kielen ja maailman välinen suhde,mutta se jäsentyy vain inhimillisen tiedon ja toiminnan kaut-ta, episteemisenä suhteena. Pragmatisti voi sanoa: “Episteeminen totuus on kaikki, mitä totuus inhimillisestä näkökul-masta on.Ja meillä on vain inhimillinen näkökulma.” Näin episteeminen totuus-käsitys voidaan ymmärtää negatiivisena teesinä, joka väittää, ettei totuuden käsite ole palautettavissa ei-episteemisiin käsitteisiin. (Tämä ei estä luonnehti-masta sitä episteemisten ja ei-episteemisten käsitteiden yhdistelmien avulla.) Totuuden korrespondenssiteoria on joko kyseenalaista metafysiikkaa — tai sitten “vastaavuussuhde” kielen ja maailman välillä on niin heikko käsite, että se kaipaa episteemistä analyysia saadakseen sisältöä.

Kukaan ei kiistä Alfred Tarskin formaalin työn arvoa.Sellainen korrespondenssi- teorian kannattaja, joka nojautuu Tarskin syntaktisesti spesifioiduille formaali-kielille annettavaan totuusmääritelmään, joutuu kuitenkin ajattelemaan, että luonnollisessa kielenkäytössä tarvittaville kielille, jotka ovat semanttisesti sul-jettuja (eli joissa voidaan muotoilla valehtelijan paradoksin kaltaisia semantti-sia paradokseja) ja joihin tarskilai-nen totuuspredikaatti ei näin ollen sovellu, ei yksinkertaisesti ole olemassa adekvaattia totuuskäsitettä.

Sisäisen realistin näkökulmasta juuri tämä johtopäätös osoittaa Tarskin määrit-telemän totuuspredikaatin riittämättömyyden filosofisena totuuskäsitteenä. Koska olemme ihmisiä — ja tämä on empiirinen, biologisiin ja sosiaalisiin tosi-asioihin perustuva premissi, jolla ei ole mitään metafyysistä perustaa — olem-me sitoutuneet praksikseen, jossa erilaiset, erilaisten käsitejärjestelmien avulla muotoillut seikat (myös normatiivi-set) ovat oikeita ja vääriä, tosia ja epätosia. Tästä praksiksesta luopuminen olisi ihmisenä olemisesta luopumista.

Putnamin 39 mukaan relativisti kieltää ihmisyytensä ja tekee “mentaalisen itsemurhan” hylkäämällä oman ajattelunsa (tai kulttuurinsa) ulkopuoliset normatiiviset standardit totuudelle ja rationaalisuudelle. Putnamin näkemys totuuden käsitteen vält-tämättömyydestä inhimillisessä praksiksessa ja sen analysoimisesta episteemisenä käsitteenä voidaan näin tiivistää keskeiseen premissiin, jonka mukaan elämänmuo-tomme on olennaisesti normatiivinen, normatiivisen diskurssin läpitunkema. 26

Se totuuskäsite, jota normatiiviseen ja yleisemmin luonnolliseen kieleen - joka lopulta on “ainoa kieli, joka meillä koskaan tulee olemaan” 40 - hedelmällisesti voidaan soveltaa,ei siis ole tiukasti määritelty tarskilainen totuuspredikaatti ei-kä tämän avulla täs-mennetty korrespondenssiteoreettinen totuuspredikaatti, vaan väljempi ja epämääräisempi episteeminen totuuspredikaatti. Kieli on ih-misen luoman praksiksen verkosto.Myös kielen viittaaminen maailmaan on osa inhimillistä praksista. Kielen käyttäjän on William Jamesia 41 seuraten kysyttä-vä:“Kuinka totuus realisoidaan? ... Mikä ... on totuuden käteisarvo kokemuksen termein?” Ehkä Jaakko Hintikka pystyy osoittamaan, kuinka “riippumattomuus-ystävällisissä” (independence-friendly) kielissä totuus voidaan määritellä kie-lessä itsessään ilman tarskilaisia rajoituksia 42. Tämän mahdollisuuden seu-raukset putnamilaiseen totuuskäsitykseen jätän voimiksi. Mutta on vaikea näh-dä, kuinka se voisi horjuttaa pragmatistista teesiä kielen viittaussuhteista in-himillisen käytännön kautta jäsentyneinä. Kielen sisällä annettu totuusmääri-telmä olisi edelleen pelkkä formaali määritelmä, kaukana kielen käyttöön liitty-vistä episteemispraktisista tekijöistä. Kielen ja maailman välillä voi tietenkin vallita monenlaisia ei-epistee-misiä (esimerkiksi kausaalisia) suhteita, mutta olisi mielivaltaista poimia jokin näistä uniikiksi totuusrelaatioksi. Kielen ja maailman suhde voidaan, kuten itse maailma, kuvata monella tavalla. 43.

Tämä pätee nähdäkseni myös totuuskäsitteeseen. Ensimmäisen kertaluvun predikaattikalkyylin teoreemojen totuus on ehkä ymmärrettävä toisin kuin luonnontieteellisen teorian totuus tai luonnollisella kielellä esitetyn moraali-sen arvoarvostelman totuus, puhumattakaan filosofisen näkemyksen mahdol-lisesta “totuudesta”. Wittgensteinilaisin termein voidaan sanoa, että tällaiset totuudet liittyvät toisiinsa vain “perheyhtäläisyyksin” 44. Wittgenstein on itse- kin esittänyt,ettei mikään klassisista totuusteorioista (korrespondenssi-, kohe-renssi- ja pragmatistinen teoria) riitä kuvaamaan sanan ‘totuus’ merkitystä ko-konaisuudessaan 45. Silti meidän ei Putnamin mukaan tarvitse hyväksyä rela-tivistista kantaa totuudesta puhtaasti wittgensteinilaisen kielipelin sisäisenä käsitteenä. Kun sanomme, että jokin on totta, astumme kielipelin ulkopuolelle kommentoimaan emmekä tee varsinaista “siirtoa kyseisessä kielipelissä. 46

Putnamin näkemys voidaan siis ymmärtää varsin hienovaraiseksi yritykseksi luovia realismin ja relativismin välimaastossa kohti “inhimillisesti katsoen objektiivista” 47 totuuskäsitystä. Kaksi suurta ongelmaa jää kuitenkin jäljelle. Ensinnäkin Putnamin käyttämä “ideaalisen rationaalisen hyväksyttävyyden” käsite kaipaa lisäselvitystä — kuten jospesismisyytökseen viitatessani vihjasin.

Kuka on rationaalisen hyväksyttävyyden subjekti? Mitkä ovat ihmisen tietoky-kyjen rajat, jotka omalta osaltaan määrittävät ihmisen ymmärrettävissä olevan totuuden rajo-ja? Ja ellei mitään rajoja ole, miten totuus “ideaalisena rationaa-lisena hyväksyttävyy-tenä” eroaa metafyysisen realistin olettamasta “Jumalan näkökulmasta” 48? Jumalalle ideaalinen oikeutus ja totuus korrespondenssina kai olisivat yksi ja sama asia.

Richard Rorty on äskettäin (jälleen) vastannut Putnamin häntä vastaan esittä-mään kritiikkiin huomauttamalla muun muassa, että Putnamin tulkinta hänen näkemyksis-tään “relativistisina” perustuu osittain väärinymmärryksiin 49. Tä-hän kysymykseen en nyt puutu — en myöskään Rortyn minimalistiseen, anti-representationalistiseen totuuskäsitykseen, jossa luovutaanaidoista kielen ja maailman välisistä viittaus- ja totuussuhteista ja jonka putnamilaisista syistä hylkään.Kaikista sekavuuksistaan ja hämäryyksistään huolimatta Rorty 50 kui- tenkin tarttuu keskeiseen ongelmaan ky-syessään, mitä muuta Putnamin “ide-aalinen rationaalinen hyväksyttävyys” voisi olla kuin “etnosentristä” “hyväk-syttävyyttä ideaalisessa yhteisössä” eli “hyväksyttävyyttä meille parhaimmillamme” (acceptability to us at our best).

Onhan meidän aina kysyttävä, kenelle jokin on rationaalisesti hyväksyttävää, ellemme usko väistämättömään peirceläiseen konvergenssiin kohti uniikkia to-tuutta. Rorty,kuten Putnam,haluaa rajoittaa rationaalisen hyväksyttävyyden so-veltamisen inhimilliselle alueelle. Hän väittää,että sanalla ‘tosi’ on arkisen käyt- tönsä ja “lainausmerkkien riisumisen” lisäksi vain “varoittava” (cautionary) käyttötapa, joka viittaa “parempiin meihin”. Putnam vaatii totuudelta jotakin “mystistä lisää” tai “ei-lokaalia ja muuttumatonta oikeellisuutta, jonka uskonto ja realistinen filosofia meille tarjosi”. 51 Rortyn terävät huomiot ovat - hänen filosofisen kokonaisnäkemyksensä hämmentävyydestä ja kestämättömyydestä 52 huolimatta — osaksi oikeutettuja.

Putnam joutuu humanisminsa vuoksi turvautumaan jonkinlaiseen rortylaiseen käsitteeseen “me”,jonka viittauskohde jää epämääräiseksi. Tätä käsitettä pitäisi pystyä laajentamaan, ehkä edelleen idealisoimaan, edeten kohti koko (men-neen, nykyisen ja tulevan) ihmiskunnan kattavaa rationaalisen hyväksyttävyy-den subjektia. Pragmaattinen realismi totuuden käsitteen suhteen vaatii tuek-seen arvoteoriaasiitä, kuinka tämä laajentaminen tehdään. Mikä esimerkiksi on tulevien ihmisten osuus sen määräämisessä,mikä on ideaalisesti rationaalisesti hyväksyttävää? Tarvitsemme täsmällisempiä luonnehdintoja “meistä” kuin Ror-tyn adjektiivit “koulutettu”, “sofistikoitunut”,“tolerantti” ja “liberaali” tai hänen määritelmänsä, jonka mukaan “me” olemme (ovat) yksinkertaisesti “sellaisia ihmisiä,joita sekä Putnam että minä parhaimmillamme toivomme olevamme” 53. Rationaalinen hyväksyminen ja episteeminen oikeuttaminen lähtevät aina liikkeelle jostakin ihmisryhmästä, meistä. Mutta kuinka pitkälle idealisaatio voidaan viedä ja kuinka demokraattiseksi totuuden käsite voidaan ulottaa relativismiin joutumatta? Toisaalta: kuinka suppea “meidän” ryhmämme voi olla? Episteemisen totuuskäsityksen kannattajan on kohdattava tämäntapaisia kysymyksiä. Toiseksi episteeminen totuuskäsitys näyttäisi edellyttävän ontologiaa, jossa luovutaan ainakin eräistä (tieteellisen) realismin olennaisista tunnuspiirteistä 54. Putnam ilmeisesti pitää lauseen

 
(1) “Lumi on valkoista” on tosi jos ja vain jos lumi on valkoista kaltaisia instansseja
tarskilaisesta T-ekvivalenssista neutraaleina, kaikissa järkevissätotuusteorioissa
hyväksyttävinä. (Tarskin teoriassa edellytetään, että kaikki muotoa (1) olevat

instanssit seuraavat objektikielelle annettavasta totuusmääritelmästä.)

 

Jos nyt Putnamin episteeminen totuuskäsitys pitää paikkansa ja jos (yksinkertai-

suuden vuoksi) ajatellaan vaikkapa “ideaalista rationaalista hyväksyttävyyttä”

sanan “tosi” synonyyminä tai eksplikaationa (kiinnittämättä huomiota Putnamin

varaukseen, ettei kyseessä ole totuusmääritelmä), voidaan sanoa, että

 
 
(2) “Lumi on valkoista” on tosi jos ja vain jos “Lumi on valkoista” on ideaalisesti
rationaalisesti hyväksyttävä.
 
T-ekvivalenssin nojalla seuraa
 
(3) Lumi on valkoista, jos ja vain jos “Lumi on valkoista” on ideaalisesti rationaalisesti
hyväksyttävä.
 
 
 
55
 
Putnamin episteeminen totuuskäsitys — kuten kaikki muutkin teoriat totuudesta —
liittyy erottamattomasti ontologiaan. Se, miten maailma on, on lopulta sisäisessä
realismissa ihmisestä ja hänen käsitteistään jollakin tavalla riippuvaista. Tämä
johtopäätös mitä ilmeisimmin seuraa, jos se, onko lumi valkoista, on riippuvaista siitä,
mikä meille on ideaalisesti rationaalisesti hyväksyttävää. “The trail of the human serpent is
 ... over everything”, kirjoitti William James 56 klassisessa teoksessaan Pragmatism. Toisaalta
ihminen ei käsitteillään ja kielenkäytöllään sanele ontologian lopullista luonnetta.
Episteemisesti ideaaliset olosuhteet, joiden vallitessa rationaalisesti hyväksyttävä onj otta,
ovat maailmassa vallitsevia asiaintiloja. Emme voi tehdä joistakin olosuhteista ideaaliolosuhteita
 vain päättämällä, että ne ovat sellaisia.
 
Vaikka Putnamin episteeminen totuuskäsitys olisikin rekonstruoitavissa kestäväksi
filosofiseksi näkemykseksi, kuten uskon, on siis vielä kohdattava realismin ja idealismin
(tai radikaalin pragmatismin) rajankäynti ontologiassa. Realismin ongelman polttopiste
on lopulta “maailman sinänsä” käsitteessä: siinä, missä mielessä todellisuuden voidaan
sanoa olevan olemassa riippumatta käsitteistämme. Tämä on vaikea kysymys, johon
tässä ei voida syventyä, mutta johon “pragmaattista realismia” (niin kuin tietenkin
myös korrespondenssiteoriaa) kannattavan on pakko rohkeasti tarttua — siitäkin
huolimatta, ettei Putnam nähdäkseni tyydyttävästi pysty sitä ratkaisemaan.