Bolshaja Sovjetskaja entsilopedija määrittelee 'tiedon' käsitteen seraavasti:
Tieto – todellisuuden tiedostamisen tulos, joka on vahvistettu käytännössä; todellisuuden tosi heijastus ihmisen tietoisuudessa.
Tieto on (muodollislooginen) vastakohta tietämättömyydelle, jonkin todistetun informaation puuttumiselle jostakin.
(HM: Se on myös useidenkin käsitteiden dialektinen vastakohta eri kategoriaparien mielessä, mm. käytännön kuten 'materiaalinen ja ideaalinen' (´teoria´ laajassa mer- kityksessä) sekä mahdollisesti, kirjoittajan ehdotuksen mukaan ´totuuden´ kuten 'ra-kenne ja (lähestymis)prosessi'.Tieto on myös 'subjektiivisen ja objektiivisen' yhteyttä, joskaan ei välttämättä niiden ykseyttä, kuten totuus.)
Biologisista säännönmukaisuuksista seuraava informaatio on ominaista myös eläimille, joilla se palvelee organismin elintoiminnan ja sen käyttäytymistoiminnan välttämättömänä ehtona.
Tieto voi olla arkitietoa,esitieteellistä,taiteellista,tieteellistä (ja normatiivista kuten mo- raalista, HM); tieteellinen tieto jakaantuu empiiriseen ja teoreettiseen (rationaaliseen, HM). Yleensä arkitieto rajoittuu faktojen toteamiseen ja kuvailuun. Tieteellinen tieto nousee faktojen selitysten ja käsitesysteemeinä käsittämisen tasolle jollakin tieteenalalla; se sisällytetään johonkin teoriaan.
Tieteellisen tiedon olemus koostuu todellisuuden käsittämisestä sen menneisyydes- sä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa;faktojen yleistämisestä luotettavasti; välttämät- tömien ja säännöllisten lakien keksimisestä satunnaisten tapahtumien ja yksityista-pausten takaa; ja ilmiöiden ennustamisesta sellaisten pohjalta. Inhimillinen ajattelu etenee etenee kaiken aikaa tietämättömyydestä tietoon, pintapuolisesta yhä syvempään ja kattavampaan tietoon. (A. G. SPIRKIN)
(HM:Jotkin muut teokset nostavat tiedon olemukseksi sen suhteellisen luotettavuu- den käytännöllisen toiminnan teoreettisena perustana.Tämä ei sodi Sovjetskajan määritelmää vastaan. Sen sijaan "klassinen määritelmä" ´hyvin perusteltu tosi usko-mus´ ei kelpaa.Se "hukkaa" ´tiedon ja totuuden´ välisen dialektiikan ja tekee tiedosta "totuuksien osa-alueen".)
Tietoteoria, myös epistemologia (ja gnoselogia, HM) on filosofian haara, joka tut-kii tiedon luonnetta ja mahdollista laajuutta, todellisuuden ja tiedon suhdetta, tiedon yleisiä premissejä ja tiedon pätevyyden ja totuuden vahvistamisen välttämättömiä ehtoja.
Erotukseksi sellaisista tieteenaloista kuin psykologia ja korkeampien hermotoiminto-jen (= ehdollistumismekanismin,HM) fysiologia tietoteoria filosofiatieteenä ei analy-soi niitä erityisiä mielen toimintoja jotka mahdollistavat subjektin saavuttavan tietyn yksit-täisen tiedostustuloksen; enemmänkin se analysoi yleisiä periaatteita katsoa se tulos tiedoksi, pitää sitä tietona, joka edustaa olioiden aitoa todellisuutta. Tietoteorian kaksi trendiä ovat materialismi ja idealismi.
Historiallinen kehitys.Antiikissa tietoteorian keskeinen ongelma oli tiedon ja mieli- piteen suhde sekä totuuden ja erehdyksen suhde. Tieto ymmärrettiin yhteydessä olemiseksi sen kohteen kanssa: Platonin idealistisen käsityksen mukaan tiedon kohde oli ideamaailma, kun taas kreikkalaisille materialisteille se oli luonto.
Klassisen filosofian premissi oli, että tieto on jonkin kohteen selväpiirteinen kopio; tämä premissi hyväksyttiin jonakin täysin luonnollisena,eikä se ollut edes erityisen keskustelun kohteena. Suurinta mielenkiintoa herätti yritys selittää prosessia, jossa kohde käännettiin tiedoksi. Teesi,että tieto on yhtä kohteensa kanssa, vastasi erityi-sesti tie-dostusprosessin tulkintaa, johon ei sisältynyt aktiivinen subjekti. Tosi kohde saattoi vain ”tulla annetuksi” havaitsevalle subjektille,kun taas minkäänlainen jälkim-mäisen aktiivisen toiminnan tai subjektiivisen tiedostamisen tuote saattoi tuotta vain väärän mielipiteen.
Huomattava kehitys tietoteoriassa tapahtui 1600- ja 1700-luvuilla, aikana jolloin eurooppalaisen filosofian keskeinen ongelma oli minän (itsen,self) ja ulkoisen maail-man tai ulkoisen sisäisen kokemuksen kytkentä.Tietoteoriaa ei nähty vain filosofisen ja metafyysisen tiedon analyysina vaan myös tieteellisen tiedon kriittisenä tutkimuk-sena.Tähän aikaan tietoteorian käsittelemät ongelmat olivat keskeisiä filosofialle, sil- lä ne olivat lähtökohta filosofisten järjestelmien rakentamisessa,joskus jopa käyden yhteen itse järjestelmien kanssa. Se, mitä etsittiin, oli tieto, joka oli absoluuttisen var-maa; sellainen tieto voisi olla lähtökohta ja samaan aikaan perusta kaikelle muulle tiedolle ja se voisi palvella mittana, jolla kaiken muun tiedon totuutta voitaisiin arvioida.
Sellaisen tiedon etsinnässä otetut erilaiset tiet johtivat rationalismin ja empirismin nousuun.Suuntautuminen ajan mekaanisiin ja matemaattisiin tieteisiin ja yritys sovel- taa tieteellisiä metodeja suoraan filosofisiin ongelmiin johti synnynnäisten ideoiden rationalistiseen konseptioon, joka katsottiin analogiseksi geometristen aksioomien kanssa ja joista kaikki muu tieto voitaisiin jollakin tavalla johtaa loogisesti (dedusoi-da). Empiristinen näkökanta samaisti aistimukset, jotka katsottiin tiedon alkeisyksi-köiksi – erityisiksi ”atomeiksi”,oiden vuorovaikutukset tuottavat kaikki tiedostettavissa olevat muodot.
Aistimusten ja järjen, tai empiirisen ja rationaalisen, suhde oli tieto-opillisen tukimuk-sen aihe paitsi tiedon alkuperän määrittämiseksi myös ja ennen kaikkea tietojärjes-telmän loogisten perusteiden kinnittämiseksi. Juuri tässä mielessä 1600- ja 1700-lukujen filosofia analysoi subjektin ja materiaalisen substanssin suhdetta, tai itsen ja ulkomaailman suhdetta,yhdessä näihin liittyvien kysymysten kanssa sisäisestä ja ulkoisesta kokemuksesta ja ensijaisista ja toissijaisista (määräävistä ja alisteisista) laaduista. Nämä ongelmat alkoivat Descartesin subjektin kategorisoinnista jonakin materiaalisesta substanssista jyrkästi eroavana ja sille (muodollis-)loogisesti vastakkaisena.
Kartesiolaista doktriinia synnynnäisistä ideoista kritisoivat ankarasti materialistisen empirismin edustajat, jotka vastustivat idealistisen rationalismin tendenssiä kääntää ajatus itsenäiseksi substanssiksi, ”rationaaliseksi olioksi”. Kun empiristit tunnistivat itsen olemassaolon havaitsevan subjektin suoraan kokemana psyykkisenä ilmiönä, he epäonnistuivat sisäisen kokemuksen alkuperän ja funktion menestyksellisessä selittämi-sessä, ongelmassa joka oli ratkaisematon sen ajan metafyysisen materialismin raameissa.
(HM: Materialistisen empiristin Francis Baconin ratkaisut olivat antimetafyysisen emergentin materialimin perusta ja kaukana "edellä aikaansa".)
Metafyysisen materialismin heikkoutta hyödynsi George Berkeleyn ja David Humen subjektiivinen idealismi, jonka spekulaatiot koskivat pääasiassa epistemologisia ongelmia.
Klassisessa saksalaisessa filosofiassa tietoteoriaa tutkittiin käytännöllisen ja tiedos-tustoiminnan muotojen historiallisen kehityksen näkökulmasta.Immanuel Kant oli en-simmäinen, joka otti tehtäväkseen rakentaa tietoteoria,joka olisi riippumaton kaikista ontologisista ja psykologisista oletuksista todellisuutta koskien. Kant postuloi todelli-suuden, joka riippuu tietoisuudesta itsestään, jossa tiedon objekti ja subjekti ovat olemassa vain kulloisenkin tiedostustoiminnan muotoina.Kantin mukaan tiedon sisäl- lön objektivoituminen on subjektin aktiivisuuden muoto, eikä subjektia ole olemassa tiedostustoimintansa kohteen ulkopuolella; toisaalta objektit ovat olemassa sellaise-naan vain subjektin toimintamuotojen piirissä.”Olio sinänsä” - eli se todellisuus, joka on olemassa ilman mitään suhdetta tiedostavaan subjektiin - ilmenee jälkimmäiselle vain objektien muodossa, jotka ovat olennaisesti hänen oman luovan aktiivisuutensa tulosta. Kantin päämäärä luoda ontologisista premisseistä täysin riippumaton ”puhdas” tietoteoria toteui vain osin. ”Puhtaan epistemologismin” saavuttaminen jäi uuskantilaisuudelle, joka hylkäsi paitsi ”oliot sinänsä” myös tiedostavan subjektin.
Kantin jälkeen klassinen saksalainen filosofia pyrki voittamaan epistemologisten ja ontologisten kysymysten välisen jaon. Esimarxilaisten filosofien joukossa Georg He-gel onnistui parhaiten tämän ongelman käsittelyssä. Hegel puolusti kantaa, että 'sub-jekti(ivinen) ja objekti(ivinen)' ovat dialektisia vastakohtia ja osoitti virheelliseksi niiden pitämisen toistensa metafyysisinä (muodollisloogisina) vastakohtina. Hegelin mukaan subjekti ja objekti ovat olemuksellisesti yhtä ja samaa, koska todellisuuden perusta on absoluuttisen hengen itsekehitys,tämän hengen ollessa absoluuttinen subjekti, joka on itse oman toimintansa kohde,Tästä seuraa Hegelin periaate, joka hänellä on perustettu objektiiviselle idealismille, että dialektiikka, logiikka ja tietoteoria yhtenevät (ovat samaa asiaa).
Tietoteorian tutkimus omaksui eräitä erikoispiirteitä 1900-luvun porvarillisessa filoso- fiassa. Ensimmäistä kertaa idealistista empirismiä joissakin muodoissa (esmerkiksi machismissa ja uusrealismissa) yhdisteltiin ontologismin kanssa – määrättyjen asettamusten kanssa todelli-suudesta ja sen ominaisuuksista.
Alkeisaistikokemuksen käsite, joka on empirismille perustava, uudelleentulkitaan tar-koittavan muuta kuin yksilön subjektiivista mentaalista kokemusta, nimittäin määrät-tyjä aistimellisia olemuksia, jotka ovat olemassa objektiivisesti (nyt ”yksilöllisestä kokemuksesta riippumatta”). Esimerkkejä sellaisesta ovat Ernst Machin ”neutraalit” maailmanelementit, uusrealistien aistintieto ja Bertrand Russellin ”sensibilia”. Nämä ja muut vastaavanlaiset teoriat yhdistelevät subjektiivisen ja objektiivisen idealismin menetelmiä.
Toinen piirre, joka on erikoista modernille läntiselle filosofialle,on sellaisten trendien ilmestyminen kuin looginen positivismi, uuspositivismi ja analyyttinen filosofia, jotka tuomitsevat tietoteorian ja kaiken klassisen filosofian ”epämielekkääksi”. Loogisen positivismin kannalta tieteellinen tieto konstituoi mielekkyyden idean. Kaikki tieteel-liset lauseet voidaan luokitella joko synteettisiin (empiirisen tieteen lauseet) tai ana-lyyttisiin (logiikan ja matematiikan totuudet).Klassisen filosofian kysymykset toisaalta ovat epämielekkäitä, sillä mitään mahdollisista vastauksista sellaisiin kysymyksiin ei voida luonnehtia enempää empiiris-synteettisiksi kuin analyyttisiksikaan. Loogisen positivismin mukaan sellaiset tieto-opilliset ongelmat kuin subjektin suhde objektiin tai todellisuuden luonne ovat tyypillisiä ”valeongelmia”. Päin vastoin kuin uuspositi-vismi eksistentialismi arvostelee tietoteoriaa (kuten myös klassista filosofista meta- fysiikkaa) sen läheisestä suhteesta sääntöihin, jotka on otettu käyttöön kysymysten muotoilemiseksi tieteessä ja arkikielessä.
Tietoteoria marxilais-leniniläisessä filosofiassa.
Hylkäämällä kaikki tietoteoreettisen idealismin muodot materialistinen tietoteoria ottaa lähtökohdakseen filosofian peruskysymyksen johdonmukaisen ratkaisun; se siis katsoo tiedostettavissa olevan materiaalisen maailman eli objektiivisen todelli-suuden olevan olemassa tajunnan ulkopuolella riipumattomana tästä.Perusteesistä, että tieto on materian ehdollistamaa, seuraa, että tiedostusprosessiin ei vaikuta mikään ”puhdas” ihmistietoisuus tai itsetietoisuus, joka on erillään ihmisestä, vaan enemmänkin aktuaalinen ihmisolento omalla yksilöllisellä tajunnallaan.
Dialektinen materialismi perustuu väittämälle, että maailma on tiedostettavissa (oleva) ja torjuu päättäväisesti agnostisismin ja väittämän, että maailma ei olisi tiedostettavissa.
Johdonmukaisesti materialistisena marxilaisleniniläinen tietoteoria ei ole vain esi-marxilaisen filosofian materialistisen lähestymistavan laajennus epistemologisiin ongelmiin. Marxilais-leniniläisessä filosofisessa systeemissä tietoteoria on mullistettu perusteitaan myöten sekä rakenteeltaan että sisällöltään kuten myös kytkentöjensä luonteelta muihin filosofian ja yhteiskuntateorian haaroihin ja tavallisen elämän kysymyksiin.
Dialektismaterialistisen teorian pääasiallinen erottava piirre on, että se on kehitetty materialistisesti tulkitun dialektiikan, logiikan ja tietoteorian ykseyden teesin perustalle. Leninin sanoin: ”Dialektiikka on (Hegelin ja) marxismin tietoteoriaa”. Tämä tarkoittaa, että marxi-laisleniniläisessä systeemissä ei ole sen enempää ”puhdasta ontologiaa” kuin ”puhdasta epistemologiaakaan”. Käsitellessään mitä tahansa suu- rempaa filosofista ongelmaa dialektinen materialismi tarkastelee sen ontologisia ja epistemologisia aspekteja niiden ykseydessä.
Esimerkkejä tästä radikaalisti uudesta lähestymistavasta löytyy Leninin Materialis-mista ja empiriokritisismista. Tämä työ sisältää useiden sellaisten kategorioiden epistemologisen tulkinnan, joita metafyysisessä filosofiassa pidettäisiin puhtaasti on-tologisina – esimerkiksi materia,liike, aika,avaruus ja syysuhde.Samaan aikaan min- kä tahansa epistemologisten erityisongelmien marxilaisleniniläinen ratkaisu lähtee tietyis-tä käsityksistä objektiivisen todellisuuden rakenteesta ja tiedostusprosessien asemasta siinä.
Paitsi että dialektinen materialismi poistaa vastakkainasettelun ontologian ja tietoteo-rian väliltä, se saattaa myös loppuun tietoteoreettisten ja sosiaalisten ongelmien eril-lisyyden, joka on tyypillistä ei-marxilaiselle filosofialle. Tiedostus on luonteeltaan olemuksellisesti nimenomaan sosiaalista, eikä sitä näin ollen voida ymmärtää erillään objektiivisesta ja käytännöllisestä toiminnasta.
Tiedostava subjekti ei ole muista ihmisistä erillään oleva yksilö (metafyysisen filoso-fian ns. epistemologinen Robinson Crusoe”), vaan ihmisolento, jonka elämä on omistettu tuolle yhteiskunnalle ja joka hyödyntää sosiaalisesti kehitettyjä tiedos- tamistoiminnan muotoja – joko materiaalisia kuten työkaluja, kojeita, laitteita, tai ideaalisia kuten kieli ja logiikan kategoriat.
Ihmisolennot saavat alkutietonsa maailmasta aistien välityksellä – aistimusten, ha-vaintojen ja mielikuvien kautta. Marxilainen tietoteoria toisin kuin sensationalis-min (”sensualismin”) idealistiset ja metafyysiset tulkinnat, myöntää, että rationaalista tietoa (ajatus, käsite) ei voi palauttaa (redusoida) pelkkään aistien havaitseman da-tan summaan. Ajattelun tulokset esitetään uutena tietona,joka ei suoraan sisälly ais-tidataan; edelleen nämä tulokset myös vaikuttavat aistimusten rakenteeseen ja sisäl-töön.Tieteen käsittelemä empiirinen data edellyttää sarjaa teoreettisia idealisaatioita; tämä data on saatu käyttäen teoreettisia väittämiä aistikokemuksen sisällön kuvaa-misessa. Edelleen aistikokemus, joka on tiedostusprosessin perustana, ei ole ulko-maailman kohteiden tekemien vaikutelmien passivisista vastaan-ottamista niinkään kuin käytännöllistä ja objektiivista aistihavaintotoimintaa.
Uudellenluodessaan tiedon kohdetta teoreettinen ajattelu seuraa abstraktista kon-kreettiseen kohoamisen menetelmää. Periaatteet, jotka erottamattomasti liittyvät metodiin, ovat loogisen ja historiallisen ykseys sekä analyysin ja synteesin yk-seys. Materialistisen dialektiikan kategoriat ja lait, jotka edustavat muotoja, joissa ob-jektiivinen todellisuus heijastuu tajunnassa, ovat luonteeltaan myös tieteellisen teo-reettisen toiminnan metodologisia periaatteita. Tiedostusprosessin yleinen kaava on esitetty Leninin formulaatiossa ”Elävästä havainnosta abstraktiksi ajatteluksi, ja siitä käytäntöön”.
Materiaalisen käytännön - eli luontoa ja yhteiskuntaa muuttamaan tarkoitetun toiminnan - luonne ja kehitystaso myös määräävät tiedon rajoja missä tahansa historiallisessa kontekstissa. Antagonistisessa luokkayhteiskunnassa yhden tai toisen luokan käytännöllisen toiminnan luonne määrää, missä määrin tämän luokan jäsenet saavat objektiivisesti totta tietoa.
Työväenluokan suorittama yhteiskunnan vallankumouksellinen muuttaminen takaa ihmiskunnan maailmanlaajuisen historiallisen edistyksen ja vaikuttaa suoraan tiedon edistymiseen.
(Tätä lupausta NL ei jättänyt toteuttamatta, siitä sille on annettava täysi tunnustus. RK)
Marxilaisleniniläisessä tietoteoriassa kognitiivista prosessia ei tarkastella vain siinä muodossa,jonka se saa yksilön mielessä;pikemminkin se tulkitaan tiedon kehityksen sosiohistoriallisena prosessina.Kuten Lenin totesi, tietoteorian ”pitää tarkastella tutki-muskohdettaan historiallisesti tutkien ja yleistäen tiedon alkuperää ja kehitystä, siirty-mistä tietämättömyydestä tietoon”. Yksilön tieto maailmasta on tiedon kehityksen välittämää maailmanlaajuisessa historiallisessa kontekstissa.
Luonteenomaista esimarxilaisille ja ei-marxilaisille tietoteorioille on tiedon perustan ongelman redusoiminen jonkin absoluuttisesti muuttumattoman, ylihistoriallisen, kai-ken tiedon äärimmäisen perustan etsimiseen, joka sallisi tiedostusprosessin tulosten ylihistoriallisen arvioinnin. Marxilaisleniniläinen tietoteoria historismin periaatteensa mukaisesti painottaa tiedon perustan erityistä historiallista luonnetta. Kun inhimillinen tieto kehittyy,tietosysteemien loogisessa rakenteessa voi tapahtua muutoksia - erityi-sesti tieteellisissä teorioissa – ja tämä prosessi liittyy erityisesti muutoksiin, joita tapahtuu sosiaalisissa ja kulttuuri- sissa instituutioissa.
Päättäväisesti vastustaen tietoteoreettisen relativismin muotoja dialektinen materia-lismi kehittää teesiä suhteelisen ja absoluuttisen totuuden välisestä dialektisesta suhteesta ja painotta objektiivista totuutta inhimillisessä tiedossa – nimittäin sisältöä, joka on riippumatonta sekä yksilöstä että koko ihmiskunnasta. Tiedon tasot ovat as-kelmia tiellä objektiivisen maailman yhä täsmallisempään ja syvempään tiedolliseen uudel-leentuottamiseen. Yhteiskuntahistoriallinen käytäntö muodostaa paitsi paitsi tiedon perustan ja tarkoituksen totuuden kriteerin.
Materialistisen tietoteorian kulmakivi on heijastusperiaate.Dialektismaterialistinen heijastusteoria,jonka perustan loivat Marx ja Engels ja jota myöhemmin kehitti Lenin, on marxilais-leniniläisen filosofian ytimessä. Dialektismaterialistisessa systeemissä tietoteoria ja heijastusteoria eivät täysin yhtene. Heijastusteoria tutkii teidon ja tiedostuksen lisäksi esitiedollisen tason ilmiöitä elollisessa ja elottomassa luonnossa.
Marxilaisleniniläinen heijastusteoria on perusteellisesti erilainen kuin esimarxilaisen ja metafyysisen materialismin spekulatiiviset heijastusteoriat.Dialektinen materialismi osoittaa, että inhimillinen heijastus sellaisenaan perustuu erottamattomasti käytän-nöllisen toiminnan todellisuutta muuttavaan luonteeseen. Siksi tiedostusprosessi ei ole joidenkin annettujen objektien passiivista mietiskelyä; enemmänkin se tapahtuu ideaalisten operaatioiden sarjana, jotka kohdistuvat systeemiin, jota käytetään mal-lintamaan tiettyjä ”ideaalisia objekteja”.Nämä objektit toimivat objektiivisen maailman kognitiivisen hallinnan työkaluina ja vaälineinä ssen heijastamiseksi. Heijastus pitää näin ollen nähdä erottamattomana materiaalisesta ja ideaalisesta luomisprosessista.
Tietoteorian historia on osoittanut,että tämä filosofian haara liittyy enemmän kuin mikään muu tieteeseen palvellen usein tieteellisen tiedon kriittistä (joskaan luonnolli-sesti ei aina oikein) analyysia ja tulkintaa. Täten suuressa määrin kantilainen tieto-teoria on yritys tutkia filosofisesti Newtonin mekaniikkaa; edelleen kaikki metatieteel-linen ei ole luonteeltaan tietoteoreettista;täten myös looginen positivismi tarjoaa itse-ään konseptioksi, joka formuloi tiedostusproseduurit, jotka olisivat nykyaikaisen tie-teen tunnnusmerkki. Mutta tietoteoria ei ole yhtä minkäänlaisen metatieteen kanssa. Se on muotoutunut filosofiatieteenalana kauan ennen nykyaikaisten erityistieteiden syntyä; myöskään mikä tahansa metatieteellinen tutkimus ei ole luonteeltaan tieto-teoriaa. Tietyn tieteellisen teorian loogisen rakenteen looginen analyysi (esimerkiksi metamatematiikka tai metalogiikka) ei ole sellaisenaan eikä sinänsä tieto-opillista tutkimusta;sitä ei ole myöskään kokonaisten tieteellisten teorioiden luokkien kielellis- ten elementtien välisten yhteyksien tutkimus,eli se mitä kutsutaan tieteen kielen loo-giseksi analyysiksi,joka käyttää nykyaikaisen muodollisen logiikan (erityistieteen,RK) työkaluja.
Tieteen tietoteoreettinen tulkinta alkaa siitä, missä teoriarakenteita tutkitaan niiden vastaavuuden kannalta todellisuuden kanssa eli niiden totuuden kannalta, mahdolli-suuden kannalta liittää olemassaolon status tähän tai tuohon teoriassa käytettyyn abstraktiin objektiin, mahdollisuuden kannalta arvioida tietyn tieteenalan lauseita analyyttisiksi tai synteettisiksi. Sellainen tutkimus liittyy teoriaa vahvistavien empiiris-ten tulosten analyysiin niiden perustelujen pätevyyden, luotettavan ja ongelmallisen aineksen esiintymisen kannalta niissä.
Konkreettisten erityistieteellisten teorioiden tieto-opillinen tulkinta on toisaalta joiden- kin yleisten tietotereettisten periaatteiden soveltamista erikoistapausten analyysiin, toisaalta uusien tieteellisten tulosten erityislaatuista assimilaatiota joidenkin yleisten tietoteoreettisten postulaattien tarkentamiseksi ja joskus myös niiden uudelleenarvi-oimiseksi.Esimerkiksi 1800- ja 1900-lukujen tieteellinen vallankumous fysiikassa pal-jasti juurta jaksain spekulatiivisen metafyysisen materialismin nojatuolifilosofian tieto-teorian täydellisen paikkansapitämättömyyden;machismin ja loogisen empirismin tie-toteoria johti räikeään ristiriitaan nykyaikaisen tieteen kehityksen kanssa.Lenin kehitti dialektismaterialistisen tietoteorian perusperiaatteet 1900-luvun alussa analysoitu-aan tältä kannalta 1900-luvun alun luonnontieteen kehityksen.Uusien tieteellisten tu-losten tieto-opillisella assimilaatiolla ei ole yhteistä yksinkertaisen ”induktiivisen yleis-tämisen” kanssa:tieteen kehitys voi vaatia sen tulosten uutta tieto-opillista tulkintaa, joka johtaa välttämättömyyteen kääntyä ennen kaikkea tietoteorian klassisten peruskysymysten puoleen.
1900-luvun toinen puolisko on osoittanut selvemmäksi kuin koskaan idealististen, puhtaimmassa muodossaan uuskantilaisten esittämien väittämien täydellisen perus-teettomuuden,että tietoteoria olisi erillinen ja erityistieteenala,jolla ei olisi mitään te-kemistä ”metafysiikan” kanssa (heidän antamassaan merkityksessä,HM). Tietoteoria on ollut ja on edelleen filosofiatiateenala eikä sitä sellaisena voida tarkastella erillään maailman tiedostamisen peruskysy-myksen ratkaisusta.
.... (A. G. SPIRKIN)
Yksi dialektinen esitys tiedon ja totuuden käsitteiden keskinäissuhteesta:
” Teknisillä tieteenaloilla käsite ´totuus´ ilmaisee objektiivisen todellisuuden suhteellisen itsenäisyyden omaavien objektien eli kohteiden, niiden ominai- suuksien ja suhteiden sellaista kuvautumista,heijastumista yhteiskunnallisen tajunnan piirissä kielellisen tiedon muodossa,joka kuvautuminen on kohteen- sa kanssa yhtäpitävää, yhteiskunnallisen käytännön piiriin olennaisina tullei-den objektiivisten luontotieteellisten lainalaisuuksien puitteissa isomorfista.
´Tiedon´ (Erkenntnis, poznanye) käsitteen Philosophisches Wörterbuch määrittelee seuraavasti:”Tieto on tiedostusprosessissa objektiivisen todellisuuden omaksumisen, haltuunottamisen tuloksena syntyvää objektiivisen todellisuuden ominaisuuksien, ra-kenteiden ja lainalaisuuksien heijastusta inhimillisessä tajunnassa sellaisen empiiri-sen ja teoreettisen tietämyksen (Wissen, znanye) muodossa, joka on suhteellisen luotettava perusta inhimillisen käytännöllisen toiminnan tarkoituksenmukaiselle muotoutumiselle.”
Tiedon ja totuuden määritelmät muistuttavat toisiaan, mutta jälkimmäisen olemus on tietyn todellisuuden osan objektiivisessa kuvautumisessa, edellisen olemus on toi-minnassa käytännöllisen toiminnan suhteellisen luotettavana teoreettisena perusta-na. (Muilla kuin teknisillä tieteenaloilla kaikki ´totuus´ ei välttämättä ainakaan vielä olekaan ´tietoa´. ´Tiedolla´ on myös suppea merkitys ´signaalin sisältö´ [2], tässä on kyseessä laaja merkitys.)
Monet ovat korostaneet, ilmeisen oikein ja dialektisesti, että totuus on prosessi. Tä-män on tulkittu merkitsevän mm. totuuden samaistamista sen verifioimisprosessin kanssa (William James), totuuden samaistamista tutkimusprosessin subjektiivisen tu-loksen kanssa (”konsensusteoria”, Habermas), sen samaistamista (muuttumatto-man?) raja-arvon kanssa, jota totuudenkaltainen tietomme lähestyy, muttei koskaan saavuta (näin tulkitsen Niiniluodon näkemystä), todellisuuden prosessiluonteen hei-jastumana, kuten myös suhteessa prosessiin, jossa tieto ilmaantuu tietämättömyydestä (Lenin).
´Prosessi´ on dialektiikan kategoria, jonka dialektinen vastakohta on ´rakenne´. Jos siis totuus on prosessi, niin formalistinen dialektikko kysyy, mikä on vastaava raken-ne. Tämä avaa vielä yhden näkökulman totuuden prosessiluonteeseen. ´Rakenne´ on systeemin elementit toisiinsa kytkevien relaatioiden joukko).´Prosessi´ on esineen tai asian (Dinges) tilojen dynaamista seuraavuutta toistensa pohjalta (dynamische Aufeinanderfolge). Kategoriaparin määräävä komponentti on prosessi. Kaikki raken-teet ovat prosessien tulosta, mutta kullakin prosessilla on aina myös rakenteelliset ominaisuutensa. Tajunnan tiedolliset rakenteet ovat ajatteluprosessissa havainto-prosessien tuloksista systematisoituja.Prosessi ilmaisee usein jonkin rakenteen (aika)derivaattaa, rakenne jonkin prosessin integraalia.
Tulkintani mukaan ´totuus´ suhtautuu ´tietoon´ (laajassa merkityksessä) kuten ´pro- sessi´,liike kohti objektiivisuutta,´rakenteeseen´,tiedolliseen ideaaliseen todellisuu-denkuvaamme, jonka pohjalta toimintaamme suunnittelemme. Totuus luonnehtii tie-tojemme kokonaisuuden etäisyyden derivaattaa todellisuuden ”täysin yhtäpitävästä kuvasta”, teknisissä tieteissä ns. objektiivisesti mahdollisesta totuudesta nähden, kunkin ajattelumuodon (teorian, käsitteen, päätelmän tai lauseen) kohdalla).
Ajattelumuodon totuus ratkaisee sen, pitääkö se liittää kohdetta kuvaavaan tietojär-jestelmään vai ei: tässä suhteessa vaihtoehdot ovat tosi tai epätosi. Tällöin teorian, ja sitä tietä myös lauseen ja käsitteen,totuus riippuvat paitsi teoriasta ja todellisuu-desta itsestään, suh-teellisesti myös edeltävistä tiedollisena ”oletusarvona” toimi-neista teorioista. Tästä seuraavat sellaiset seikat, että yksi ja sama teoreettinen for-mulointi samannäköisine käsitteineen saattaa olla tänään selkeä, joskin suhteellinen tosi, mutta huomenna epätosi.
Suhteellisesti tosi teoria saattaa ennustaa yksittäisiä epätosia lauseita, ja sisältää vieläpä epätosia käsitteitäkin, kuten Newtonin mekaniikassa ´absoluuttinen aika ja avaruus´ sekä ´äärettömän nopea kaukovaikutus´.
Saattaapa jokin lause muuttua ”nollatiedosta” tarpeelliseksi todeksi tiedoksi, kuten osoitti esimerkkilauseemme aiheesta ”Kettu kaivaa maata vain, jos siitä on sille jotakin hyötyä.”
Koska tekninen totuus koskee yhteiskunnallisen käytännön palvelukseen sovelletta-vissa olevia luontotieteellisiä ilmiöitä, niin ´objektiivisesti mahdollinen totuus´ on jotakin sellaista,mikä jo ilmenee esimerkiksi tuotannossa (aluksi yleensä ongelman muodossa) tai koelaboratorioissa,mutta joka ei ole vielä välttämättä tullut kuvatuksi oikein tietojärjestelmämme piirissä ainakaan teoreettisen mallin muodossa. Tällainen objektiivisesti mahdollinen totuus ”pakenee” teorioitamme,normejamme ja suunnitte- luoh-jeitamme siinä mielessä, että uusia ilmiöitä tulee jatkuvasti teknisesti olennais-ten ilmiöiden piiriin, ja tunnettujen lainalaisuuden tehokkaampi hyödyntäminen nos-taa välttä-mättömyyttä mallintaa tarkasti myös aiemmin ”marginaalisiksi” tiedettyjä tai luultuja ilmiöitä.
Jos siis miellämme geometriseksi suoraksi materiaalisen todellisuuden kohteen ”sel-laisena kuin se yhteiskunnallisen käytännön piiriin tulleiden objektiivisten ilmiöiden puitteissa on”,tai siis todellisuuden objektiivisesti tiedostettavissa olevat puolet, niin tietomme kokonaisuus kohteesta voidaan ilmeisestikin mieltää käyräksi, joka (luulta-vimmin asymptoottisesti), lähestyy tätä suoraa. Mitä objektiivisempaa tietomme on, sitä lähempänä suoraa kulkee ”tiedonkäyrä”. Jokainen ajattelumuotona ilmenevä lisäys tähän tiedonkäyrään, uusi arvostelma, päätelmä,käsite tai teoria, on uusi ja-nanpätkä tiedonkäyrän jatkoksi. Ajattelumuoto on kussakin historiallisessa tilantees-sa tosi tai epätosi sen mukaan, osoittaako tämä jananpätkä suoraa kohti vai siitä poispäin, toisin sanoen lähestyykö tietojärjestelmä olettamuksemme vaikutuksesta isomorfismia kohteen kanssa käytännön piiriin tulleiden fysikaalisten jne ilmiöiden puitteissa, vai etääntyykö se tästä.
Paitsi että totuus on sisällöltään historiallista eli sisällöltään rikastuvaa ja että myös tietyn teoreettisen konstruktion totuudellisuus on historiallista, kuten esimerkiksi kosmologisten mallien, niin myös itse totuuden käsite on historiallinen: tällaista isomorfismin vaatimusta ei ole aina voitu asettaa tiedoillemme, eikä sille olisi ollut sellaista tarvetta eikä käyttöäkään kuin nykyisin. Esimerkiksi mikrobit ovat aina olleet (bio)teknologisen käytäntömme piirissä, mutta mitään kohteestaan isomorfisesti määräytyvää tietoa niistä ei ole voinut olla ainakaan ennen mikroskoopin keksimistä.
Sellaisen hieman epädialektisen ja epähistoriallisen totuuskäsityksen, joka palauttaa kaiken totuudellisuuden lauseiden totuuteen,ei tarvitse olla varsinaista humpuukia, ei-kä sitä yleensä tiedon etenemisen esteeksi,tai muiden ilmiöiden portiksi tieteen nimik- keen alle,markkinoidakaan (kuten relativistista tai hegelististä totuuskäsitystä tai kohe- renssiteoriaa).Se ilmentää pikemminkin jonkinlaista edelleen suppeampaa ohjaus- tai systeemiteoreettista totuuskäsitystä, jossa tähtäintä ei kohdisteta uuden tiedon luomiseen,vaan vanhan tiedon prosessointiin,jolloin oletetaan kohteet entuu-destaan täysin oikein tiedostetuiksi, sikäli kuin niitä on tiedostettu lainkaan. Tämä seuraa muodollisen logiikan piilo-olettamuksesta, että kohteessa jokin ominaisuus joko täysin on tai sitä ei ole lainkaan. Periaatteessa filosofian pitäisi kuitenkin osoittaa kyntensä nimenomaan uuden erityistieteellisen tiedon tuottamisen apuvälineenä.
***
https://larouchepub.com/eiw/public/2016/eirv43n24-20160610/02-03_4324.pdf
" What Is Science?
June 2
— Man is making history before our eyes today, from day to day and even hour to hour, as all the various mutual links between Russia, China, and India become ever closer and ever more numerous, drawing in 70 or more nations comprising well over half of humanity, — as Helga Zepp-LaRouche said in her May 31 TASS interview. It’s like a chained ring of magnets pulling themselves into ever-closer alignment. Think of the new revival of interest in the Kra Canal linking the South China Sea with the Indian Ocean (through the Gulf of Thailand and the Andaman Sea). In its current incarnation, this is a Lyndon LaRouche and a Japanese project. It will link India with Southeast Asia and China; it will revolutionize these waters. Lyndon LaRouche said it will be one of the greatest achievements in modern history.
On May 31, Chinese Premier Li Keqiang told Asian editors that, “If China and India work together and forge synergy, it will deliver benefits not only to the Chinese and Indian people, but also to Asia and beyond.” Referring to India’s recent announcement of a trade corridor deal with Iran and Afghanistan, through Iran’s Chabahar Port, Li said that China “welcomes” it.
India and China are for the first time cooperating in regard to Tibet, where in the past China has viewed India with particular sensitivity, given the Dalai Lama’s presence in India and a sizeable Tibetan community there.
Also on May 31, former Chinese Ambassador to Russia Li Fenglin was speaking at a two-day conference on China-Russia relations in Moscow. He said that the bilateral relationship is at a 400-year high, but China wants an even higher level of trust with Russia.
“I have a feeling that Putin and Xi have a conceptual understanding of how we should work together, but there are problems of understanding in the mid-level,” said Ambassador Li, who spoke perfect and idiomatic Russian. “It does not matter that we have different approaches. It’s a normal thing for such big and different countries to have different approaches. The main thing is that they do not lead to contradictions.”
All this calls to mind why it was that LaRouche PAC leader Kesha Rogers of Houston wisely chose the figure of the late German-American space pioneer Krafft Ehricke to keynote her fight for the revival of the space program. Ehricke’s approach is just like that of Lyndon LaRouche, in that it is not the least bit practical, yet it is extremely effective, as has been demonstrated beyond doubt. Ehricke was one of those leaders of space exploration like Konstantin Tsiolkovsky and Hermann Oberth earlier, whose courage and intellect has brought man to new worlds, beyond even what Christopher Columbus did.
Ehricke was a scientist, but his is real science, not the disgusting mathematical substitute for science which is taught in our schools, and which is represented by Obama’s degenerate Secretary of Defense Ashton Carter. Carter’s phony version of science brought us the F-35 airplane, at probably $200 million apiece, which doesn’t work, and will never work.
Krafft, on the other hand, among many other bold feats of science, forecast precisely the 1970 Apollo 13 mission, in a paper written in 1948. Typically for him, his 1948 paper said that it had been written in 2400, looking back 350 years to the first manned Mars mission in 2050, called “Expedition Ares.” Terence Norton, the leader of that mission, had had to answer the objection that the limitations on the technologies available in 2050, — principally the availability of only chemical propulsion for space travel, — increased the likelihood of “a departure fro
m the normal schedule,” and with it the failure of the mission and even the death of its crew.
What was his answer? To cancel the mission? In his report to the “Space Board,” he wrote: “In considering the problem from any viewpoint, the question may arise: In what way may the challenge offered by a departure from the normal schedule be met with the technical resources at hand? Does such not improbable situation offer some chances to bring home the amazing results of human courage; or does a failure to cope with the situation mean certain death somewhere in the depths of space, to all on board?
“A study of the following pages will show that the technical group has increased the safety factor to a figure far higher than that which was considered the maximum when the project was established. The rest can be left to the character and spirit of the party. It is frankly admitted that possible dangers exist which cannot be anticipated, but the group is firmly convinced that courage, resource, and the scientific attainments of those selected to make the voyage, will meet successfully the challenge of space travel.” (See 21st Century Science and Technology, Spring 2003, p. 34)
Another factor was realistic, thorough, and diverse training, training, training, — much of it in space. Note that most of the redundancy built into “Expedition Ares” was identical to that found in the Apollo missions: namely, the clustering of different independently survivable modules, each one both tailored to a specific purpose, but at the same time general-purpose.
And just like Apollo 13, “Expedition Ares” suffered a mishap and a “departure from normal schedule.” Like Apollo 13, the mission had to be aborted, but as with Apollo 13, every one of the crewmen was rescued, and made it back alive to Earth.
Kesha Rogers certainly knows what she’s talking about. "
Kommentit