356340009-m.jpg




Bolshaja Sovjetskaja entsilopedija määrittelee 'tiedon' käsitteen seraavasti:

Tieto – todellisuuden tiedostamisen tulos, joka on vahvistettu käytännössä; todellisuuden tosi heijastus ihmisen tietoisuudessa.

Tieto on (muodollislooginen) vastakohta tietämättömyydelle, jonkin todistetun informaation puuttumiselle jostakin.

(HM: Se on myös useidenkin käsitteiden dialektinen vastakohta eri kategoriaparien mielessä, mm. käytännön kuten 'materiaalinen ja ideaalinen' (´teoria´ laajassa mer- kityksessä) sekä mahdollisesti, kirjoittajan ehdotuksen mukaan ´totuuden´ kuten 'ra-kenne ja (lähestymis)prosessi'. Tieto on myös 'subjektiivisen ja objektiivisen' yhteyttä, joskaan ei välttämättä niiden ykseyttä, kuten totuus.)

Biologisista säännönmukaisuuksista seuraava informaatio on ominaista myös eläimille, joilla se palvelee organismin elintoiminnan ja sen käyttäytymistoiminnan välttämättömänä ehtona.

Tieto voi olla arkitietoa,esitieteellistä, taiteellista, tieteellistä (ja normatiivista kuten mo- raalista, HM); tieteellinen tieto jakaantuu empiiriseen ja teoreettiseen (rationaaliseen, HM). Yleensä arkitieto rajoittuu faktojen toteamiseen ja kuvailuun. Tieteellinen tieto nousee faktojen selitysten ja käsitesysteemeinä käsittämisen tasolle jollakin tieteenalalla; se sisällytetään johonkin teoriaan.

Tieteellisen tiedon olemus koostuu todellisuuden käsittämisestä sen menneisyydes- sä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa; faktojen yleistämisestä luotettavasti; välttämät- tömien ja säännöllisten lakien keksimisestä satunnaisten tapahtumien ja yksityista-pausten takaa; ja ilmiöiden ennustamisesta sellaisten pohjalta. Inhimillinen ajattelu etenee etenee kaiken aikaa tietämättömyydestä tietoon, pintapuolisesta yhä syvempään ja kattavampaan tietoon. (A. G. SPIRKIN)

(HM:Jotkin muut teokset nostavat tiedon olemukseksi sen suhteellisen luotettavuu- den käytännöllisen toiminnan teoreettisena perustana. Tämä ei sodi Sovjets-kajan määritelmää vastaan. Sen sijaan "klassinen määritelmä" ´hyvin perusteltu tosi uskomus´ ei kelpaa. Se "hukkaa" ´tiedon ja totuuden´ välisen dialektiikan ja tekee tiedosta "totuuksien osa-alueen".)

Tietoteoria, myös epistemologia (ja gnoselogia, HM) on filosofian haara, joka tutkii tiedon luonnetta ja mahdollista laajuutta, todellisuuden ja tiedon suhdetta, tiedon yleisiä premissejä ja tiedon pätevyyden ja totuuden vahvistamisen välttämättömiä ehtoja.

Erotukseksi sellaisista tieteenaloista kuin psykologia ja korkeampien hermotoimintojen (= ehdollistumismekanismin,HM) fysiologia tietoteoria filosofiatieteenä ei analysoi niitä erityisiä mielen toimintoja jotka mahdollistavat subjektin saavuttavan tietyn yksit-täisen tiedostustuloksen; enemmänkin se analysoi yleisiä periaatteita katsoa se tulos tiedoksi, pitää sitä tietona, joka edustaa olioiden aitoa todellisuutta. Tietoteorian kaksi trendiä ovat materialismi ja idealismi.

Historiallinen kehitys.Antiikissa tietoteorian keskeinen ongelma oli tiedon ja mieli- piteen suhde sekä totuuden ja erehdyksen suhde. Tieto ymmärrettiin yhteydessä olemiseksi sen kohteen kanssa: Platonin idealistisen käsityksen mukaan tiedon kohde oli ideamaailma, kun taas kreikkalaisille materialisteille se oli luonto.

Klassisen filosofian premissi oli, että tieto on jokin kohteen selväpiirteinen kopio; tämä premissi hyväksyttiin jonakin täysin luonnollisena,eikä se ollut edes erityisen keskuste- lun kohteena. Suurinta mielenkiintoa herätti yritys selittää prosessia, jossa kohde käännettiin tiedoksi. Teesi,että tieto on yhtä kohteensa kanssa, vastasi erityisesti tie-dostusprosessin tulkintaa, johon ei sisältynyt aktiivinen subjekti. Tosi kohde saattoi vain ”tulla annetuksi” havaitsevalle subjektille,kun taas minkäänlainen jälkimmäisen aktiivisen toiminnan tai subjektiivisen tiedostamisen tuote saattoi tuotta vain väärän mielipiteen.

Huomattava kehitys tietoteoriassa tapahtui 1600- ja 1700-luvuilla, aikana jolloin eu- rooppalaisen filosofian keskeinen ongelma oli minän (itsen,self) ja ulkoisen maailman tai ulkoisen sisäisen kokemuksen kytkentä.Tietoteoriaa ei nähty vain filosofisen ja me-tafyysisen tiedon analyysina vaan myös tieteellisen tiedon kriittisenä tutkimuksena. Tähän aikaan tietoteorian käsittelemät ongelmat olivat keskeisiä filosofialle, sillä ne olivat lähtökohta filosofisten järjestelmien rakentamisessa, joskus jopa käyden yhteen itse järjestelmien kanssa. Se, mitä etsittiin, oli tieto, joka oli absoluuttisen varmaa; sel-lainen tieto voisi olla lähtökohta ja samaan aikaan perusta kaikelle muulle tiedolle ja se voisi palvella mittana, jolla kaiken muun tiedon totuutta voitaisiin arvioida.

Sellaisen tiedon etsinnässä otetut erilaiset tiet johtivat rationalismin ja empirismin nousuun. Suuntautuminen ajan mekaanisiin ja matemaattisiin tieteisiin ja yritys sovel- taa tieteellisiä metodeja suoraan filosofisiin ongelmiin johti synnynnäisten ideoiden rationalistiseen konseptioon, joka katsottiin analogiseksi geometristen aksioomien kanssa ja joista kaikki muu tieto voitaisiin jollakin tavalla johtaa loogisesti (dedusoida). Empiristinen näkökanta samaisti aistimukset, jotka katsottiin tiedon alkeisyksiköiksi – erityisiksi ”atomeiksi”, joiden vuorovaikutukset tuottavat kaikki tiedostettavissa olevat muodot.

Aistimusten ja järjen,tai empiirisen ja rationaalisen,suhde oli tieto-opillisen tukimuksen aihe paitsi tiedon alkuperän määrittämiseksi myös ja ennen kaikkea tietojärjestelmän loogisten perusteiden kinnittämiseksi. Juuri tässä mielessä 1600- ja 1700-lukujen filo-sofia analysoi subjektin ja materiaalisen substanssin suhdetta, tai itsen ja ulkomaail-man suhdetta, yhdessä näihin liittyvien kysymysten kanssa sisäisestä ja ulkoisesta ko-kemuksesta ja ensijaisista ja toissijaisista (määräävistä ja alisteisista) laaduista. Nämä ongelmat alkoivat Descartesin subjektin kategorisoinnista jonakin materiaalisesta substanssista jyrkästi eroavana ja sille (muodollis-)loogisesti vastakkaisena.

Kartesiolaista doktriinia synnynnäisistä ideoista kritisoivat ankarasti materialistisen empirismin edustajat, jotka vastustivat idealistisen rationalismin tendenssiä kääntää ajatus itsenäiseksi substanssiksi,”rationaaliseksi olioksi”.Kun empiristit tunnistivat itsen olemassaolon havaitsevan subjektin suoraan kokemana psyykkisenä ilmiönä, he epä-onnistuivat sisäisen kokemuksen alkuperän ja funktion menestyksellisessä selittämi-sessä, ongelmassa joka oli ratkaisematon sen ajan metafyysisen materialismin raameissa.

(HM: Materialistisen empiristin Francis Baconin ratkaisut olivat antimetafyysisen emergentin materialimin perusta ja kaukana "edellä aikaansa".)

Metafyysisen materialismin heikkoutta hyödynsi George Berkeleyn ja David Humen subjektiivinen idealismi, jonka spekulaatiot koskivat pääasiassa epistemologisia ongelmia.

Klassisessa saksalaisessa filosofiassa tietoteoriaa tutkittiin käytännöllisen ja tiedostus- toiminnan muotojen historiallisen kehityksen näkökulmasta.Immanuel Kant oli ensim- mäinen, joka otti tehtäväkseen rakentaa tietoteoria,joka olisi riippumaton kaikista on-tologisista ja psykologisista oletuksista todellisuutta koskien. Kant postuloi todellisuu-den, joka riippuu tietoisuudesta itsestään, jossa tiedon objekti ja subjekti ovat ole-massa vain kulloisenkin tiedostustoiminnan muotoina. Kantin mukaan tiedon sisällön objektivoituminen on subjektin aktiivisuuden muoto, eikä subjektia ole olemassa tie-dostustoimintansa kohteen ulkopuolella; toisaalta objektit ovat olemassa sellaisenaan vain subjektin toimintamuotojen piirissä. ”Olio sinänsä” - eli se todellisuus, joka on olemassa ilman mitään suhdetta tiedostavaan subjektiin - ilmenee jälkimmäiselle vain objektien muodossa, jotka ovat olennaisesti hänen oman luovan aktiivisuutensa tulos-ta.Kantin päämäärä luoda ontologisista premisseistä täysin riippumaton ”puhdas” tie- toteoria toteui vain osin. ”Puhtaan epistemologismin” saavuttaminen jäi uuskantilai-suudelle, joka hylkäsi paitsi ”oliot sinänsä” myös tiedostavan subjektin.

Kantin jälkeen klassinen saksalainen filosofia pyrki voittamaan epistemologisten ja on-tologisten kysymysten välisen jaon. Esimarxilaisten filosofien joukossa Georg Hegel onnistui parhaiten tämän ongelman käsittelyssä. Hegel puolusti kantaa,että 'subjek-ti(ivinen) ja objekti(ivinen)' ovat dialektisia vastakohtia ja osoitti virheelliseksi niiden pitämisen toistensa metafyysisinä (muodollisloogisina) vastakohtina.Hegelin mukaan subjekti ja objekti ovat olemuksellisesti yhtä ja samaa, koska todellisuuden perusta on absoluuttisen hengen itsekehitys,tämän hengen ollessa absoluuttinen subjekti,joka on itse oman toimintansa kohde. Tästä seuraa Hegelin periaate,joka hänellä on perus-tettu objektiiviselle idealismille, että dialektiikka, logiikka ja tietoteoria yhtenevät (ovat samaa asiaa).

Tietoteorian tutkimus omaksui eräitä erikoispiirteitä 1900-luvun porvarillisessa filoso- fiassa. Ensimmäistä kertaa idealistista empirismiä joissakin muodoissa (esmerkiksi machismissa ja uusrealismissa) yhdisteltiin ontologismin kanssa – määrättyjen asettamusten kanssa todelli-suudesta ja sen ominaisuuksista.

Alkeisaistikokemuksen käsite, joka on empirismille perustava, uudelleentulkitaan tar-koittavan muuta kuin yksilön subjektiivista mentaalista kokemusta, nimittäin määrät-tyjä aistimellisia olemuksia, jotka ovat olemassa objektiivisesti (nyt ”yksilöllisestä kokemuksesta riippumatta”). Esimerkkejä sellaisesta ovat Ernst Machin ”neutraalit” maailmanelementit, uusrealistien aistintieto ja Bertrand Russellin ”sensibilia”. Nämä ja muut vastaavanlaiset teoriat yhdistelevät subjektiivisen ja objektiivisen idealismin menetelmiä.

Toinen piirre, joka on erikoista modernille läntiselle filosofialle,on sellaisten trendien ilmestyminen kuin looginen positivismi,uuspositivismi ja analyyttinen filosofia,jotka tuo- mitsevat tietoteorian ja kaiken klassisen filosofian ”epämielekkääksi”.Loogisen positi-vismin kannalta tieteellinen tieto konstituoi mielekkyyden idean.Kaikki tieteelliset lau-seet voidaan luokitella joko synteettisiin (empiirisen tieteen lauseet) tai analyyttisiin (logiikan ja matematiikan totuudet).Klassisen filosofian kysymykset toisaalta ovat epä- mielekkäitä, sillä mitään mahdollisista vastauksista sellaisiin kysymyksiin ei voida luon-nehtia enempää empiiris-synteettisiksi kuin analyyttisiksikaan. Loogisen positivismin mukaan sellaiset tieto-opilliset ongelmat kuin subjektin suhde objektiin tai todellisuu-den luonne ovat tyypillisiä ”valeongelmia”. Päin vastoin kuin uuspositivismi eksisten-tialismi arvostelee tietoteoriaa (kuten myös klassista filosofista metafysiikkaa) sen läheisestä suhteesta sääntöihin, jotka on otettu käyttöön kysymysten muotoilemiseksi tieteessä ja arkikielessä.

Tietoteoria marxilais-leniniläisessä filosofiassa.

Hylkäämällä kaikki tietoteoreettisen idealismin muodot materialistinen tietoteoria ottaa lähtökohdakseen filosofian peruskysymyksen johdonmukaisen ratkaisun; se siis katsoo tiedostettavissa olevan materiaalisen maailman eli objektiivisen todellisuuden olevan olemassa tajunnan ulkopuolella riipumattomana tästä.Perusteesistä, että tieto on materian ehdollistamaa, seuraa, että tiedostusprosessiin ei vaikuta mikään ”puh- das” ihmistietoisuus tai itsetietoisuus, joka on erillään ihmisestä, vaan enemmänkin aktuaalinen ihmisolento omalla yksilöllisellä tajunnallaan.

Dialektinen materialismi perustuu väittämälle, että maailma on tiedostettavissa (oleva) ja torjuu päättäväisesti agnostisismin ja väittämän, että maailma ei olisi tiedostettavissa.

Johdonmukaisesti materialistisena marxilaisleniniläinen tietoteoria ei ole vain esimar- xilaisen filosofian materialistisen lähestymistavan laajennus epistemologisiin ongel-miin. Marxilais-leniniläisessä filosofisessa systeemissä tietoteoria on mullistettu perus-teitaan myöten sekä rakenteeltaan että sisällöltään kuten myös kytkentöjensä luon-teelta muihin filosofian ja yhteiskuntateorian haaroihin ja tavallisen elämän kysymyksiin.

Dialektismaterialistisen teorian pääasiallinen erottava piirre on, että se on kehitetty materialistisesti tulkitun dialektiikan,logiikan ja tietoteorian ykseyden teesin perustalle.Leninin sanoin:”Dialektiikka on (Hegelin ja) marxismin tietoteoriaa”.Tämä tarkoittaa, että marxi-laisleniniläisessä systeemissä ei ole sen enempää ”puhdasta ontologiaa” kuin ”puhdasta epistemologiaakaan”. Käsitellessään mitä tahansa suu- rempaa filosofista ongelmaa dialektinen materialismi tarkastelee sen ontologisia ja epistemologisia aspekteja niiden ykseydessä.

Esimerkkejä tästä radikaalisti  uudesta lähestymistavasta löytyy Leninin Materialis-mista ja empiriokritisismista. Tämä työ sisältää useiden sellaisten kategorioiden epistemologisen tulkinnan, joita metafyysisessä filosofiassa pidettäisiin puhtaasti onto-logisina – esimerkiksi materia, liike, aika,avaruus ja syysuhde. Samaan aikaan  minkä tahansa epistemologisten erityisongelmien marxilaisleniniläinen ratkaisu lähtee tietyis-tä käsityksistä objektiivisen todellisuuden rakenteesta ja tiedos- tusprosessien asemasta siinä.

Paitsi että dialektinen materialismi poistaa vastakkainasettelun ontologian ja tietoteo-rian väliltä, se saattaa myös loppuun tietoteoreettisten ja sosiaalisten ongelmien eril-lisyyden, joka on tyypillistä ei-marxilaiselle filosofialle. Tiedostus on luonteeltaan olemuksellisesti nimenomaan sosiaalista,eikä sitä näin ollen voida ymmärtää erillään objektiivisesta ja käytännöllisestä toiminnasta.

Tiedostava subjekti ei ole muista ihmisistä erillään oleva yksilö (metafyysisen filosofian ns. epistemologinen Robinson Crusoe”), vaan ihmisolento, jonka elämä on omistettu tuolle yhteiskunnalle ja joka hyödyntää sosiaalisesti kehitettyjä tie-dostamistoiminnan muotoja – joko materiaalisia kuten työkaluja, kojeita, laitteita, tai ideaalisia kuten kieli ja logiikan kategoriat.

Ihmisolennot saavat alkutietonsa maailmasta aistien välityksellä – aistimusten, ha-vaintojen ja mielikuvien kautta. Marxilainen tietoteoria toisin kuin sensationalis-min (”sensualismin”) idealistiset ja metafyysiset tulkinnat, myöntää, että rationaalista tietoa (ajatus, käsite) ei voi palauttaa (redusoida) pelkkään aistien havaitseman da-tan summaan. Ajattelun tulokset esitetään uutena tietona,joka ei suoraan sisälly ais-tidataan; edelleen nämä tulokset myös vaikuttavat aistimusten rakenteeseen ja sisäl-töön. Tieteen käsittelemä empiirinen data edellyttää sarjaa teoreettisia idealisaatioita; tämä data on saatu käyttäen teoreettisia väittämiä aistikokemuksen sisällön kuvaami- sessa. Edelleen aistikokemus, joka on tiedostusprosessin perustana, ei ole ulkomaail- man kohteiden tekemien vaikutelmien  passivisista vastaan-ottamista niinkään kuin käytännöllistä ja objektiivista aistihavaintotoimintaa.

Uudellenluodessaan tiedon kohdetta teoreettinen ajattelu seuraa abstraktista kon-kreettiseen kohoamisen menetelmää. Periaatteet, jotka erottamattomasti liittyvät metodiin, ovat loogisen ja historiallisen ykseys sekä analyysin ja synteesin ykseys. Materialistisen dialektiikan kategoriat ja lait, jotka edustavat muotoja, joissa objektiivinen todellisuus heijastuu tajunnassa, ovat luonteeltaan myös tieteellisen teo-reettisen toiminnan metodologisia periaatteita. Tiedostusprosessin ylei- nen kaava on esitetty Leninin formulaatiossa ”Elävästä havainnosta abstraktiksi ajatteluksi, ja siitä käytäntöön”.

Materiaalisen käytännön - eli luontoa ja yhteiskuntaa muuttamaan tarkoitetun toiminnan - luonne ja kehitystaso myös määräävät tiedon rajoja missä tahansa historiallisessa kontekstissa. Antagonistisessa luokkayhteiskunnassa yhden tai toisen luokan käytännöllisen toiminnan luonne määrää, missä määrin tämän luokan jäsenet saavat objektiivisesti totta tietoa.

Työväenluokan suorittama yhteiskunnan vallankumouksellinen muuttami- nen takaa ihmiskunnan maailmanlaajuisen historiallisen edistyksen ja vaikuttaa suoraan tiedon edistymiseen.

(Tätä lupausta NL ei jättänyt toteuttamatta, siitä sille on annettava täysi tunnustus. RK)

Marxilaisleniniläisessä tietoteoriassa kognitiivista prosessia ei tarkastella vain siinä muodossa, jonka se saa yksilön mielessä; pikemminkin se tulkitaan tiedon kehityksen sosiohistoriallisena prosessina.Kuten Lenin totesi,tietoteorian ”pitää tarkastella tutki-muskohdettaan historiallisesti tutkien ja yleistäen tiedon alkuperää ja kehitystä, siirty-mistä tietämättömyydestä tietoon”. Yksilön tieto maailmasta on tiedon kehityksen välittämää maailmanlaajuisessa historiallisessa kontekstissa.

Luonteenomaista esimarxilaisille ja ei-marxilaisille tietoteorioille on tiedon perustan ongelman redusoiminen jonkin absoluuttisesti muuttumattoman, ylihistoriallisen, kai-ken tiedon äärimmäisen perustan etsimiseen, joka sallisi tiedostusprosessin tulosten ylihistoriallisen arvioinnin. Marxilaisleniniläinen tietoteoria historismin periaatteensa mukaisesti painottaa tiedon perustan erityistä historiallista luonnetta. Kun inhimillinen tieto kehittyy, tietosysteemien loogisessa rakenteessa voi tapahtua muutoksia – erityi-sesti tieteellisissä teorioissa – ja tämä prosessi liittyy erityisesti muutoksiin, joita tapahtuu sosiaalisissa ja kulttuuri- sissa instituutioissa.

Päättäväisesti vastustaen tietoteoreetisen relativismin muotoja dialektinen materialis- mi kehittää teesiä suhteelisen ja absoluuttisen totuuden välisestä dialektisesta suh-teesta ja painotta objektiivista totuutta inhimillisessä tiedossa – nimittäin sisältöä, joka on riippumatonta sekä yksilöstä että koko ihmiskunnasta. Tiedon tasot ovat askelmia tiellä objektiivisen maailman yhä täsmallisempään ja syvempään tiedolliseen uudel-leentuottamiseen. Yhteiskuntahistoriallinen käytäntö muodostaa paitsi paitsi tiedon perustan ja tarkoituksen totuuden kriteerin.

Materialistisen tietoteorian kulmakivi on heijastusperiaate.Dialektismaterialistinen heijastusteoria, jonka perustan loivat Marx ja Engels ja jota myöhemmin kehitti Lenin, on marxilais-leniniläisen filosofian ytimessä. Dialektismaterialistisessa systeemissä tietoteoria ja heijastusteoria eivät täysin yhtene. Heijastusteoria tutkii teidon ja tiedostuksen lisäksi esitiedollisen tason ilmiöitä elollisessa ja elottomassa luonnossa.

Marxilaisleniniläinen heijastusteoria on perusteellisesti erilainen kuin esimarxilaisen ja metafyysisen materialismin spekulatiiviset heijastusteoriat. Dialektinen materialismi osoittaa, että inhimillinen heijastus sellaisenaan perustuu erottamattomasti käytännöl- lisen toiminnan todellisuutta muuttavaan luonteeseen. Siksi tiedostusprosessi ei ole joidenkin annettujen objektien passiivista mietiskelyä; enemmänkin se tapahtuu ide-aalisten operaatioiden sarjana, jotka kohdistuvat systeemiin, jota käytetään mallinta-maan tiettyjä ”ideaalisia objekteja”.Nämä objektit toimivat objektiivisen maailman kog- nitiivisen hallinnan työkaluina ja vaälineinä ssen heijastamiseksi. Heijastus pitää näin ollen nähdä erottamattomana materiaalisesta ja ideaalisesta luomisprosessista.

Tietoteorian historia on osoittanut, että tämä filosofian haara liittyy enemmän kuin mi-kään muu tieteeseen palvellen usein tieteellisen tiedon kriittistä (joskaan luonnollisesti ei aina oikein) analyysia ja tulkintaa.Täten suuressa määrin kantilainen tietoteoria on yritys tutkia filosofisesti Newtonin mekaniikkaa; edelleen kaikki metatieteellinen ei ole luonteeltaan tietoteoreettista; täten myös looginen positivismi tarjoaa itseään konsep-tioksi, joka formuloi tiedostusproseduurit, jotka olisivat nykyaikaisen tieteen tunnnus-merkki. Mutta tietoteoria ei ole yhtä minkäänlaisen metatieteen kanssa. Se on muo-toutunut filosofiatieteenalana kauan ennen nykyaikaisten erityistieteiden syntyä;myös- kään mikä tahansa metatieteellinen tutkimus ei ole luonteel- taan tietoteoriaa. Tietyn tieteellisen teorian loogisen rakenteen looginen analyysi (esimerkiksi metamatema-tiikka tai metalogiikka) ei ole sellaisenaan eikä sinänsä tieto-opillista tutkimusta; sitä ei ole myöskään kokonaisten tieteellisten teorioiden luokkien kielellisten elementtien vä-listen yhteyksien tutkimus,eli se mitä kutsutaan tieteen kielen loogiseksi analyysiksi, joka käyttää nykyaikaisen muodollisen logii- kan (erityistieteen, RK) työkaluja.

Tieteen tietoteoreettinen tulkinta alkaa siitä, missä teoriarakenteita tutkitaan niiden vastaavuuden kannalta todellisuuden kanssa eli niiden totuuden kannalta, mahdolli-suuden kannalta liittää olemassaolon status tähän tai tuohon teoriassa käytettyyn ab-straktiin objektiin, mahdollisuuden kannalta arvioida tietyn tieteenalan  lauseita ana-lyyttisiksi tai synteettisiksi. Sellainen tutkimus liittyy teoriaa vahvistavien empiiristen tu-losten analyysiin niiden perustelujen pätevyyden, luotettavan ja ongelmallisen aineksen esiintymisen kannalta niissä.

Konkreettisten erityistieteellisten teorioiden tieto-opillinen tulkinta on toisaalta joiden- kin yleisten tietotereettisten periaatteiden soveltamista erikoistapausten analyysiin,toi- saalta uusien tieteellisten tulosten erityislaatuista assimilaatiota joidenkin yleisten tie- toteoreettisten postulaattien tarkentamiseksi ja joskus myös niiden uudelleenarvioimi-seksi. Esimerkiksi 1800- ja 1900-lukujen tieteellinen vallankumous fysiikassa paljasti juurta jaksain spekulatiivisen metafyysisen materialismin nojatuolifilosofian tietoteorian täydellisen paikkansapitämättömyyden; machismin ja loogisen empirismin tietoteoria johti räikeään ristiriitaan nykyaikaisen tieteen kehityksen kanssa. Lenin kehitti dialek-tismaterialistisen tietoteorian perusperiaatteet 1900-luvun alussa analysoituaan tältä kannalta 1900-luvun alun luonnontieteen kehityksen. Uusien tieteellisten tulosten tie-to-opillisella assimilaatiolla ei ole yhteistä yksinkertaisen ”induktiivisen yleistämisen” kanssa:tieteen kehitys voi vaatia sen tulosten uutta tieto-opillista tulkintaa, joka johtaa välttämättömyyteen kääntyä ennen kaikkea tietoteorian klassisten peruskysymysten puoleen.

1900-luvun toinen puolisko on osoittanut selvemmäksi kuin koskaan idealististen,puh- taimmassa muodossaan uuskantilaisten esittämien väittämien täydellisen perusteet-tomuuden,että tietoteoria olisi erillinen ja erityistieteenala,jolla ei olisi mitään tekemistä ”metafysiikan” kanssa (heidän antamassaan merkityksessä, HM). Tietoteoria on ollut ja on edelleen filosofiatiateenala eikä sitä sellaisena voida tarkastella erillään maailman tiedostamisen peruskysy-myksen ratkaisusta.

....   (A. G. SPIRKIN)

Risto Koivula:

Yksi dialektinen esitys tiedon ja totuuden käsitteiden keskinäissuhteesta:

Teknisillä tieteenaloilla käsite ´totuus´ ilmaisee objektiivisen todellisuuden suhteellisen itsenäisyyden omaavien objektien eli kohteiden, niiden ominai- suuksien ja suhteiden sellaista kuvautumista, heijastumista yhteiskunnalli- sen tajunnan piirissä kielellisen tiedon muodossa, joka kuvautuminen on kohteensa kanssa yhtäpitävää, yhteiskunnallisen käytännön piiriin olennai- sina tulleiden objektiivisten luontotieteellisten lainalaisuuksien puitteissa isomorfista.

´Tiedon´ (Erkenntnis, poznanye) käsitteen Philosophisches Wörterbuch määrittelee seuraavasti: ”Tieto on tiedostusprosessissa objektiivisen todellisuuden omaksumisen, haltuunottamisen tuloksena syntyvää objektiivisen todellisuuden ominaisuuksien, ra-kenteiden ja lainalaisuuksien heijastusta inhimillisessä tajunnassa sellaisen empiirisen ja teoreettisen tietämyksen (Wissen, znanye) muodossa, joka on suhteellisen luo-tettava perusta inhimillisen käytännöllisen toiminnan tarkoituksenmukaiselle muotoutumiselle.”

Tiedon ja totuuden määritelmät muistuttavat toisiaan, mutta jälkimmäisen olemus on tietyn todellisuuden osan objektiivisessa kuvautumisessa,edellisen olemus on toiminn-assa käytännöllisen toiminnan suhteellisen luotettavana teoreettisena perustana. (Muilla kuin teknisillä tieteenaloilla kaikki ´totuus´ ei välttämättä ainakaan vielä olekaan ´tietoa´. ´Tiedolla´ on myös suppea merkitys ´signaalin sisältö´ [2], tässä on kyseessä laaja merkitys.)

Monet ovat korostaneet, ilmeisen oikein ja dialektisesti, että totuus on prosessi. Tä-män on tulkittu merkitsevän mm. totuuden samaistamista sen verifioimisprosessin kanssa (William James), totuuden samaistamista tutkimusprosessin subjektiivisen tu-loksen kanssa (”konsensusteoria”, Habermas), sen samaistamista (muuttumatto-man?) raja-arvon kanssa, jota totuudenkaltainen tietomme lähestyy, muttei koskaan saavuta (näin tulkitsen Niiniluodon näkemystä),todellisuuden prosessiluonteen heijas- tumana, kuten myös suhteessa prosessiin, jossa tieto ilmaantuu tietämättömyydestä (Lenin).

´Prosessi´ on dialektiikan kategoria, jonka dialektinen vastakohta on ´rakenne´. Jos siis totuus on prosessi, niin formalistinen dialektikko kysyy, mikä on vastaava rakenne. Tämä avaa vielä yhden näkökulman totuuden prosessiluonteeseen. ´Rakenne´ on systeemin elementit toisiinsa kytkevien relaatioiden joukko). ´Prosessi´ on esineen tai asian (Dinges) tilojen dynaamista seuraavuutta toistensa pohjalta (dynamische Auf-einanderfolge). Kategoriaparin määräävä komponentti on prosessi. Kaikki rakenteet ovat prosessien tulosta, mutta kullakin prosessilla on aina myös rakenteelliset ominai-suutensa. Tajunnan tiedolliset rakenteet ovat ajatteluprosessissa havaintoprosessien tuloksista systematisoituja.Prosessi ilmaisee usein jonkin rakenteen (aika)derivaattaa, rakenne jonkin prosessin integraalia.

Tulkintani mukaan ´totuus´ suhtautuu ´tietoon´ (laajassa merkityksessä) kuten ´pro- sessi´,liike kohti objektiivisuutta,´rakenteeseen´,tiedolliseen ideaaliseen todellisuuden- kuvaamme, jonka pohjalta toimintaamme suunnittelemme. Totuus luonnehtii tieto-jemme kokonaisuuden etäisyyden derivaattaa todellisuuden ”täysin yhtäpitävästä ku-vasta”, teknisissä tieteissä ns. objektiivisesti mahdollisesta totuudesta nähden, kunkin ajattelumuodon (teorian, käsitteen, päätelmän tai lauseen) kohdalla). Ajattelumuo- don totuus ratkaisee sen,pitääkö se liittää kohdetta kuvaavaan tietojärjestelmään vai ei: tässä suhteessa vaihtoehdot ovat tosi tai epätosi. Tällöin teorian, ja sitä tietä myös lauseen ja käsitteen,totuus riippuvat paitsi teoriasta ja todellisuudesta itsestään, suh-teellisesti myös edeltävistä tiedollisena ”oletusarvona” toimi-neista teorioista. Tästä seuraavat sellaiset seikat, että yksi ja sama teoreettinen formulointi samannäköisine käsitteineen saattaa olla tänään selkeä, joskin suhteellinen tosi, mutta huomenna epätosi.

Suhteellisesti tosi teoria saattaa ennustaa yksittäisiä epätosia lauseita, ja sisältää vieläpä epätosia käsitteitäkin, kuten Newtonin mekaniikassa ´absoluuttinen aika ja avaruus´ sekä ´äärettömän nopea kaukovaikutus´.

Saattaapa jokin lause muuttua ”nollatiedosta” tarpeelliseksi todeksi tiedoksi, kuten osoitti esimerkkilauseemme aiheesta ”Kettu kaivaa maata vain, jos siitä on sille jotakin hyötyä.”

Koska tekninen totuus koskee yhteiskunnallisen käytännön palvelukseen sovelletta-vissa olevia luontotieteellisiä ilmiöitä, niin ´objektiivisesti mahdollinen totuus´ on jotakin sellaista, mikä jo ilmenee esimerkiksi tuotannossa (aluksi yleensä ongelman muodos-sa) tai koelaboratorioissa, mutta joka ei ole vielä välttämättä tullut kuvatuksi oikein tie-tojärjestelmämme piirissä ainakaan teoreettisen mallin muodossa. Tällainen objektii-visesti mahdollinen totuus ”pakenee” teorioitamme, normejamme ja suunnitteluohjei-tamme siinä mielessä, että uusia ilmiöitä tulee jatkuvasti teknisesti olennaisten ilmiöi-den piiriin, ja tunnettujen lainalaisuuden tehokkaampi hyödyntäminen nostaa välttä-mättömyyttä mallintaa tarkasti myös aiemmin ”marginaalisiksi” tiedettyjä tai luultuja ilmiöitä.

Jos siis miellämme geometriseksi suoraksi materiaalisen todellisuuden kohteen ”sel-laisena kuin se yhteiskunnallisen käytännön piiriin tulleiden objektiivisten ilmiöiden puitteissa on”,tai siis todellisuuden objektiivisesti tiedostettavissa olevat puolet, niin tie- tomme kokonaisuus kohteesta voidaan ilmeisestikin mieltää käyräksi, joka (luultavim-min asymptoottisesti), lähestyy tätä suoraa. Mitä objektiivisempaa tietomme on, sitä lähempänä suoraa kulkee ”tiedonkäyrä”. Jokainen ajattelumuotona ilmenevä lisäys tähän tiedonkäyrään, uusi arvostelma, päätelmä, käsite tai teoria, on uusi jananpätkä tiedonkäyrän jatkoksi. Ajattelumuoto on kussakin historiallisessa tilanteessa tosi tai epätosi sen mukaan,osoittaako tämä jananpätkä suoraa kohti vai siitä poispäin, toisin sanoen lähestyykö tietojärjestelmä olettamuksemme vaikutuksesta isomorfismia koh-teen kanssa käytännön piiriin tulleiden fysikaalisten jne ilmiöiden puitteissa, vai etääntyykö se tästä.

Paitsi että totuus on sisällöltään historiallista eli sisällöltään rikastuvaa ja että myös tie-tyn teoreettisen konstruktion totuudellisuus on historiallista, kuten esimerkiksi kosmo-logisten mallien, niin myös itse totuuden käsite on historiallinen: tällaista isomorfismin vaatimusta ei ole aina voitu asettaa tiedoillemme, eikä sille olisi ollut sellaista tarvetta eikä käyttöäkään kuin nykyisin. Esimerkiksi mikrobit ovat aina olleet (bio)tekno-ogisen käytäntömme piirissä, mutta mitään kohteestaan iso- morfisesti määräytyvää tietoa niistä ei ole voinut olla ainakaan ennen mikroskoopin keksimistä.

Sellaisen hieman epädialektisen ja epähistoriallisen totuuskäsityksen, joka palauttaa kaiken totuudellisuuden lauseiden totuuteen,ei tarvitse olla varsinaista humpuukia, ei-kä sitä yleensä tiedon etenemisen esteeksi,tai muiden ilmiöiden portiksi tieteen nimik- keen alle,markkinoidakaan (kuten relativistista tai hegelististä totuuskäsitystä tai kohe- renssiteoriaa).Se ilmentää pikemminkin jonkinlaista edelleen suppeampaa ohjaus- tai systeemiteoreettista totuuskäsitystä, jossa tähtäintä ei kohdisteta uuden tiedon luomi-seen,vaan vanhan tiedon prosessointiin,jolloin oletetaan kohteet entuudestaan täysin oikein tiedostetuiksi, sikäli kuin niitä on tiedostettu lainkaan. Tämä seuraa muodollisen logiikan piilo-olettamuksesta, että kohteessa jokin ominaisuus joko täysin on tai sitä ei ole lainkaan. Periaatteessa filosofian pitäisi kuitenkin osoittaa kyntensä nimenomaan uuden erityistieteellisen tiedon tuottamisen apuvälineenä.