23.10.2015 14:42

Historioitsija Teemu Keskisarja (kuvassa vas.) kertoi Kirjamessuilla perjantaina Suomen karmivasta historiasta. Keskustelua Pohjan sodan (1700-1721) vaikutuk-sesta suomalaisten ja venäläisten suhteisiin veti kirjailija Juhani Seppänen ja keskusteluun osallistui myös Hanna Smith. Kuva: Petteri Paalasmaa / Uusi Suomi

Suomen sotahistorian verisin yksittäinen päivä oli Isovihan aikainen helmikuinen päivä vuonna 1714. Näin arvioi historioitsija Teemu Keskisarja Helsingin kirjames-suilla. Suomelle karmivan ajan seurauksena Venäjä kuitenkin vakiinnutti suurvalta-asemansa Euroopassa.

– Yhdessä ainoassa talvipäivässä kuoli Napuen kylän lumisille pelloille pari tuhatta suomalaista, Keskisarja sanoi.

– Isoviha todella oli iso viha – Suomen historian raain sota monista ehdokkaista. Kyllä siinä vanha kansa on osunut asian ytimeen.

Raakuuksia eivät tuolloin rajoittaneet mitkään Geneven sopimukset ja Venäjän kidu-tuskomppaniat Keskisarjan mukaan sokaisivat ja paistoivat uunissa Pohjanmaan asukkaita. Miehiä oli kylissä enää niin vähän, että Keskisarja hämmästelee, kuinka suvut ylipäätään jatkuivat. Mutta kasakat ”auttoivat” raiskaamalla, hän murjaisee sarkastisesti.

– Toki Ruotsin suurvallan armeija oli äärimmäisen julmasti riehunut Saksanmaalla, Venäjällä, Puolassa ja Ukrainassa yli kymmenen vuotta ennen Isoavihaa. Mutta se tasapuolisuusnäkökulma tuskin vähääkään lohdutti Pohjanmaan asukkaita, Keskisarja sanoo.

400000 asukkaan Suomesta myös vietiin jopa 30000 naista ja lasta myytäväksi. Kyse oli aivan suoraan orjuudesta, Keskisarja toteaa ja väittää, että väkilukuun suhteutettuna Suomi kärsi orjuudesta pahimpina vuosina enemmän kuin yksikään Afrikan maa.

Lopulta ”lopen uupuneen Ruotsin” oli solmittava rauha vuonna 1721. Tutkija Hanna Smith Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutista kertoo, että rauhan solmiminen merkitsi uuden aikakauden alkua Venäjälle.

– Ratkaisu oli sillä tavalla merkittävä, että jos mietitään, mikä Venäjän rooli on ollut sitten tämän jälkeen Euroopan historiassa, niin tästä lähti Venäjän vahva suurvalta-politiikka eteenpäin. Kansainvälisen politiikan tutkijat näkevät, että vuonna 1721 Venäjän suurvaltapolitiikka lähti liikkeelle, Smith sanoo.

Keskisarja yhtyy arvioon ja lisää, että toinen merkittävä asia Venäjän suurvalta-aseman vakiinnuttamisessa oli Pietarin kaupungin perustaminen. Se tapahtui Keskisarjan mukaan käytännössä Ruotsin maaperälle.

– Pietarin kaupungin perustamisen jälkeen Suomen ja Venäjän välinen suhde ei ikinä ollut enää entisensä, Keskisarja sanoo.

Lue myös: Suomen vaiettu historia: Pikkupoikia ja -tyttöjä vietiin luksusorjiksi

***

RK kirjoitti 9.1.2021 klo 07.11

Palautetta poistetusta kommentistasi…

Voit nähdä nämä tiedot 21.3.2021 saakka.

Risto Koivula
kommentoi henkilön Veikko Tarvainen julkaisu:

"Hän [Keskisarja] on ainoa taitava goebbelsiläinen valehtelija Suomen dosenttien joukossa, joka puhuu mahdollisimman paljon TOTTA, mutta vääristää silti asian jota tutkii... Esimerkiksi hän teki erinomaisen dokumentin Suomen valkokartin karmeista rasistisista raakuuksista Viipurin venäläistä väestöä vastaan, jonka myös totesi aivan oikein olleen pääasiassa ammatillisia ja poliittisia porvareita ja punaisten vastustajia. Hän katsoi myös oikein sisällissodan alkaneen Viipurista.Hän katsoi sodan alkaneen Viipurin punakaartin johtajan murhasta, kun tämä oli juuri löytämässä valkokaartin asekätkön. Mutta siitä hän ei sanonut tavuakaan,että Mannerheim toi jo 24.1. päivää ennen nimittämistään Senaatin sotilasdik-taattoriksi Viipuriin ULKOPUOLISEN "len-tävän" valkokaartin riisumaan kapungin venäläinen varuskunta aseista, ja samalla hän väitti muille valkokaarteille muka "Neuvosto-Venäjän hyökänneen Suomeen"! Lisäksi tarkoitus ei ollut ajaa venäläisiä pois Suomesta, vaan päin vastoin ESTÄÄ HEIDÄN POISTUMISENSA - sillä heidät oli tarkoitus tappaa. Napin sai otsaansa myös umpisuomalainen luterilainen valkoinen säveltäjä Toivo Kuula, jonka isä oli ollut tsaristinen Venäjän armeijan kapiainen.".

Muut ylläpitäjien huomiot…
Pysy asiassa ja aiheessa ja _perustele_! Kertaa kirjoitusohjeet. Henkilöönkäyvät törkeydet johtavat pääsääntöisesti pitkään paussiin.

[ei juurikaan tuon premmin voi asiassa pysyä...]

***

https://sarastuslehti.com/2023/07/05/suomen-natsien-kitulias-historia-osa-i/

" SARASTUS

TEEMU KESKISARJA

–

Suomennatsi-rodun harvinaisuus ja lisääntymiskyvyttömyys juontuvat historiasta. Natsikanta ei kunnolla kotiutunut edes 1930-luvun ilmastossa. Kansallissosialistinen vieraslaji törmäsi pohjolan kansalliseen tai sosialistiseen luontoon. Suomen älymys-töllä oli älyllisemmät ihanteet. Nälkäpalkkaisia työläisiä ja työttömiä sapetti hyvinkin radikaalisti, mutta he eivät vaihtaneet lapikkaita rautasaappaisiin änkätessään lehtiuutisia ”Hilleristä” ja ”valtakunnankansterista”.

Suomen talonpoikaismarssijoilla,muiluttajilla ja kirjapainon hajottajilla oli toki yhtymä-kohtansa Italiaan ja Saksaan. Isänmaallinen kansanliike IKL oli Mussolinin ja Hit-lerin suuntaan serkku tai kasvattilapsi (ei biologinen jälkeläinen kuten suomalais-kommunismi bolševismille). Suomessa ajatusrikokset jäivät niin sanotusti piippuun. Äärioikeiston sukupuu ei versonut kovin lehteväksi. Kun pula-aika hellitti, lapualais-ten, IKL:n ja sinimustien pikku pesueet olivat uhanalaisia punamullan vakaudessa.

Ennen toista maailmansotaa Hitler oli teurastanut tuhansia ja Stalin miljoonia. Suo-malaiset tiesivät rajantakaisesta “Punaisen hämärän maasta” enemmän kuin kau-kaisemmat länsimaalaiset. Suomennatsi-rotu kuoli miltei sukupuuttoon 23. elokuuta 1939, sillä Saksa solmi hyökkäämättömyyssopimuksen Neuvostoliiton kanssa.

Välirauhan piinakuukausina Suomea odottivat puna-armeijan miehitys, puhdistus ja kansanmurha. Operaatio Barbarossan valmisteluissa vihollisen vihollisesta tuli ystä-vä. Ryti, Tanner ja Mannerheim tunnistivat tosiseikan: sekä Hitleriin että Staliniin verrattuina piru ja beelzebub olivat hyviä jätkiä.

Historiantutkimuksessa on oikeastaan keinotekoista laskea, kumpi tappoi enemmän. Molemmat tappoivat yhdessä ja samassa, vaikkakaan ei yksituumaisessa proses-sissa. Toisen maailmansodan eurooppalaisista siviiliuhreista valtaosa tuhoutui Itä-Euroopan tappotantereella, välivyöhykkeellä, jonka Neuvostoliitto ja Saksa jyräsivät vuoronperään monta kertaa maantasalle ja maanpinnan alapuolelle. Holokaustikin mahdollistui punaisen hirmuvallan pohjatöiden takia. Siitä mihin komissaarit ja poli-trukit Ukrainassa ja Itä-Puolassa jäivät, jatkoivat SS ja Einsatzgruppet (ks. Timothy Snyderin Tappotanner ja Musta maa, suomennokset Antero Helasvuo ja Seppo Hyrkäs, Siltala).

Suomi soti 1941–44 kostosotaa, hyvityssotaa, valloitussotaa ja eloonjäämiskamppai-lua Saksan liittolaisena,totta kai.”Erillissota” on tarpeeton termi. Liittolaisuutta vain on monenlaista.Suomen sodanpäämääriin ei sisältynyt esimerkiksi juutalaisten murhaa-minen. Mikkelin päämajassa oli mahdotonta ärjäistä: Saatanan sakemannit, jollette sulje Auschwitzia, me avaamme puna-armeijalle Rukajärven tien!

Tappion hetkellä (2.9.1944) Mannerheim hyvästeli Hitlerin kylmäpäisellä kirjeellä: ”Haluaisin erityisesti tähdentää, että vaikka kohtalo ei soisikaan aseillenne menes-tystä, Saksa tulee kuitenkin yhä elämään. Samaa ei voida väittää Suomen kohdalta. Jos tämä tuskin nelimiljoonainen kansa sotilaallisesti voitettaisiin, lienee epäilemä-töntä, että se karkotettaisiin maastaan tai hävitettäisiin sukupuuttoon. Tällaisen uhan alaiseksi en voi kansaani päästää.”

Vakaumuksellisia, fanaatttisia natseja ei ollut Eldankajärven jäällä paljon liukastellut, ja jatkosodan jälkeen fasisti-vivahteet olivat taakse jäänyttä elämää. YYA-Suomessa ei takuulla tarvinnut pelätä ”äärioikeiston uhkaa”.

Yllättäen natsikortti nousi kumpujen yöstä 1960–1970-luvuilla. Uusvasemmistolaiset olivat hyviä ihmisiä, idealisteja, he uskoivat hyvään ja tahtoivat sitä edistää. Kylmän sodan maailma oli täysin kaksinapainen. Hyvyyden puolesta ei oikein voi hurmioitua ilman pahan vastustamista ja viholliskuvaa. ”Rauhan ja sosialismin puolesta, fasis-mia vastaan!” Koska vappumarssien vieressä ei näkynyt humalaisintakaan natsiter-vehdystä, fasistinmetsästäjien vainu veti menneisyyteen. Historian uudelleenkirjoitta-jille koitti tuhannen ruplan paikka.Presidentti Kekkonen tuki sitä ällistyttävää teoriaa, että Suomi oli syypää talvisodan sytytykseen.

Kotoisia fasistilaumoja ei ollut enää olemassa – jos oli koskaan ollutkaan – mutta niiden paljastaminen täytti tehtävänsä joukkopsykologiassa. Vietnamin sodan etä-vastustaminen ei riittänyt viimeiseksi taistoksi. ”Porvari” oli kovin kesy haukkumasa-na. Suomen nuorison piti kirota suojeluskunta-isien ja lotta-äitien fasistiperintö maanrakoon ja sylkäistä perään.

Isäkapinaan kytkeytyi kodin kammottavin salaisuus. Taistolaiset tunsivat Stalinin terrorin muistot, mutta vaiensivat toisensa ja itsensä. Turvallisuuspalvelu NKVD:n niskalaukaukset 1936–38 ja vankileirien saaristo eivät olleet 1970-luvulta katsottuna muinaisuutta vaan edellispolven surma. Verisen pesuveden mukana olivat menneet Suomen Kommunistisen Puolueen uljaimmat kaaderit, proletariaatin etujoukko, loikkarisiirtolaiset, suomensukuiset vähemmistöt sekä Neuvosto-Karjalan työkansan siskot, veikot… Kaikki nukkuivat nurmen alla nimettömissä joukkohaudoissa.

Luurangot kolisivat puoluearkistojen komeroissa ja hyvien nuorten ihmisten takarai-voissa, vaikka Agit-Propin, Kom-teatterin ja Chydeniuksen työväenlaulut kuinka kauniisti kaikuivat kalliolle, kukkulalle.

Historioitsija Kimmo Rentola (Kenen joukoissa seisot?, WSOY) vertaa uusvasem-miston terroritraumaa insestiin. Isä Aurinkoinen oli kuolettavasti anaaliraiskannut vallankumouksen lapset. Siitä seikasta hiiskahtaminen oli kielletty pioneeripiireissä. Ja paljon laajemminkin 1970-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa. Sensuuri ja itsesensuuri eivät tietenkään sallineet Stalinin ja Hitlerin rinnastamista Yleisradiossa. Vain jokunen ”neuvostovastainen” tiede- ja kirjallisuusmies käytteli sananvapautta vastuuttomasti. Kansan syvien rivien kunniaksi voi kyllä todeta, että niiden hiljainen enemmistö näki Kekkoslovakian propagandan läpi: Vaaleissa äärivasemmisto ei voimistunut lähellekään ylivaltaa. (ks. Timo Vihavaisen Kansakunta rähmällään ja Stalin ja suomalaiset, Otava).

Trauma kuitenkin kaiversi ja koversi.Vuosi 1918 tuli käsiteltyä mutta tuoreempi terro-rivamma ei. Suomi ei päässyt psykoterapiaan eikä saanut vertaistukea Itä-Euroopan muilta uhrikansallisuuksilta. Historiakäsitys kieroutui valemuistoihin ja itsesyyllistä-miseen, joita pedofiliankin peittely aiheuttaa. Toden totta, huomattava osa suomalai-sista alkoi uskoa tai uskotella itselleen, että Suomi-neito lapsuudessaan oli ollut tuhma natsihempukka ja ansainnut Neuvostoliitolta vitsaa.