https://areena.yle.fi/1-4353701
 

Hergé, taiteilija Tintin varjossa 

Kun Georges Prosper Remi piirsi ensimmäisen Tintti-sarjakuvansa vuonna 1929 nimimerkillä Hergé, hän tuskin aavisti minkälaiseen maailmanmaineeseen hänen luomansa hahmot yltäisivät. Minkälainen oli mies Tintin takana?

Ohjelman tiedot

Alkuperäisnimi Hergé - In The Shadow Of Tintin

Kuva 16:9 HD

TV-lähetyksen ääniraidat suomi stereo ranska stereo

Tekstitys ohjelmatekstitys (suomi) suomi ruotsi

Katsottavissa vain Suomessa


Uskokaa tai älkää, mutta "paljastukset Ukrainan järjestetystä nälänhädästä" lähtivät alun perin liikkeelle kansamnmurha-belgialaisen sarjakuvapiirtäjä Hergén "lastensarjakuvakirjasta"

Tintti Neuvostojen maassa

vuodelta 1929!!!


Tintti neuvostojen maassa.jpg

 

Tintti Neuvostojen maassa (ransk. Tintin au pays des Soviets) on belgialaisen Hergén luoma Tintti-sarjakuvasarjan ensimmäinen albumi. Ensi kerran se nähtiin Le Vingtième Siècle-lehden nuorten liitteessä jatkokertomuksena, jonka ilmestyminen alkoi 10. tammikuuta 1929[1]. Se julkaistiin vuonna 1930 Belgiassa albumina.

Albumi on poliittinen satiiri Neuvostoliiton oloista, bolševismista ja neuvostopropa-gandan väittämästä tehokkaasta maatalous- ja teollisuustuotannosta. Toisin kuin muita Tintti-albumeita, Hergé ei painattanut sarjakuvaa 1930-luvun jälkeen pitkään aikaan, ja siitä ei tehty väritettyjä ja uudelleenpiirrettyjä laitoksia (toisin kuin kolonia-listiseksi väitetystä albumista Tintti Afrikassa, jonka ylilyöntejä pehmennettiin uudis-versioissa). Se julkaistiin uudelleen vasta 1973 alkuperäisen version näköispainok-sena - musta-valkoisena ja yli 120 sivua pitkänä. Suomeksi uudispainos julkaistiin vasta vuonna 1986.

Lähteet

Aiheesta muualla


http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004194262.html

Julkaistu: 10.1.2004 2:00

" Maailman tunnetuin lehtimies lähti Neuvostojen maahan 75 vuotta sitten

Ensimmäinen Tintti-sarjakuva alkoi Le Vingtième Sie jatkokertomuksena tammikuun 10. päivänä 1929

Kun nuori brysseliläinen lehtimies astui Berliinin-junaan tammikuun 10. päivä-nä 1929, hän aloitti kiintymyksellä seuratun matkan maailman rakastetuimmak-si sarjakuvahahmoksi. Tintin ensimmäinen missio vei hänet Euroopan halki Neuvostoliittoon.  ...

Hesari tänään:

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005715369.html

Tänään televisiossa: Belgialainen Hergé nosti sarjakuvan taiteeksi, mutta koki itse olevansa kuuluisimman luomuksensa Tintin vanki

Dokumentti Tintin luojasta ei tarjoa otsatöyhtöisen reportterin seikkailut ulkoa osaaville juuri uutta tietoa.

tintti722db0ee8cd14b78bb625ab843b6b3f4.j

Tintin luoja Hergé työssään. (KUVA: GIBEY Christian)

Belgialaisen sarjakuvataiteilija Hergén elämä pyöri vuosia siinä määrin Tintti-sarjaku- van ympärillä, että hän koki olevansa kuuluisimman luomuksensa ahdistunut vanki.

Vaikka Hugues Nancyn dokumentti Hergé, taiteilija Tintin varjossa (2016) onkin siis osuvasti otsikoitu, se ei tarjoa otsatöyhtöisen reportterin seikkailut ulkoa osaaville juuri uutta tietoa.

Aloittelevia faneja se silti ilahduttanee,sillä tarjolla on selkeä ja tiivis kurkistus Hergén (oik. Georges Remi,1907–83) elämään ja työhön. Siinä avataan myös aihepiirin isoja asioita, kuten Hergén kuuluisan ”sel­keän viivan” salaisuutta ja sitä, miksi Tintti Tiibetissä (1959) oli hänelle hyvin tärkeä albumi.

Kronologisesti etenevän dokumentin keskeiset haastateltavat ovat asiantuntevia tinttifiilejä. Heistä Michael Farr tunnetaan meilläkin kirjastaan Tintti – tarinoiden todelliset taustat (2001).


Ei ole ehkä ihme, että näillä eväillä Hergé saa melkoisen silkkihansikaskäsittelyn, olipa kyse sitten hänen työskentelystään toisen maailmansodan aikana Belgian saksalaismie-hittäjien valvomalle Le Soir -lehdelle, tai tarinasta Tintti Afrikassa (1930), jota on usein syytetty kolonialismin puolustelusta ja rasismista.

Dokumentti onnistuu silti perustelemaan olemassaolonsa, sillä Tintin isän ansiot ovat hänen virheitään ja harha-askeleitaan suurempia.

Noin 50 vuodessa yli 250 miljoonaa Tintti-albumia myynyt Hergé auttoi osaltaan koko sarjakuvan kehitystä ja nousua aidoksi taidemuodoksi.

Hergé, taiteilija Tintin varjossa, Teema & Fem klo 20.45. ja Yle Areena.

 

Ja Alkkari tänään:

DOKUMENTTIKIN JÄÄ TINTIN VARJOON (printtilehdestä)

Tintti imi tekijänsä kuiviin – Myös Hergéstä kertova dokumentti jää otsatöyhtöisen sarjakuvasankarin varjoon

Hergé, taiteilija Tintin varjossa

Yle Teema & Fem klo 20.45

★★★

Mikä on kaikkien aikojen paras Tintti-albumi? Sitä voivat tintistit miettiä katsoessaan belgialaisdokumenttia, joka kertoo enemmän sarjakuvareportteri Tintin kehityksestä kuin hahmon luojasta Hergéstä eli Georges Prosper Remistä (1907–1983).

Siinä katsannossa ohjelma ei täysin lunasta katsojalupaustaan. Toisaalta painon voi laittaa otsikon sanalle "varjossa". Remi tunsi jääneensä jonkinlaiseen epätodelliseen kuplaan Tintin ja muiden luomustensa vangiksi.

Osittain siksi taiteilija kärsi ajoittaisesta masennuksesta. Rakas työ imi hänet kuiviin.

Vaikka elämäkerta jää ohueksi, uran pääpiirteet dokumentti sentään hahmottaa.

Remin brysseliläinen lapsuus oli harmaa.Kun Saksa miehitti Belgian ensimmäisessä maailmansodassa, poika alkoi piirtää tarinoita veijarista, joka teki kepposia saksalaissotilaille.

Täytettyään 20 vuotta lahjakas nuorukainen pääsi piirtäjäksi katolilaiseen oikeisto-lehteen ja sai tehtäväkseen luoda lehden aatteisiin sopivan nuhteettoman sarjakuva- hahmon. Silloin syntyivät sekä Tintti että Hergé, jonka Remi omaksui taiteilijanimekseen.

Otsatyöhtöinen reportteri ja hänen reipas kettuterrierinsä olivat vuonna 1929 välitön menestys, mutta ensimmäinen todellinen mestariteos oli 1930-luvun puolivälissä julkaistu Sininen lootus.

Maailmassa on myyty kaikkiaan noin 200 miljoonaa Tintti-sarjakuvakirjaa.

Paitsi aikansa allegorioina, joitakin albumeista voi tarkastella Hergén oman elämän avainteoksina. Varsinkin uran ja ensimmäisen avioliiton loppukauden tarinoissa sekä tunnelmissa on henkilökohtaisia sävyjä.

Mutta mikä on se paras albumi? Ehdotuksia? "

 

Tämän piti alun perin tehdä Renny Harlin...

 

Tintti-elokuva sai ensi-iltansa kotimaassaan Belgiassa

Steven Spielbergin ohjaaman Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus -elokuvan ensi-iltaa juhlittiin lauantaina Brysselissä Belgiassa, Tintin kotimaassa. Belgialainen Georges Remi, paremmin tunnettu taiteilijanimeltään Hergé, julkaisi ensimmäisen Tintti-sarjakuvan 1929.

elokuvat

Tintti-elokuvan työryhmää ja Belgian kuninkaallisia sekä poliitikkoja ensi-illassa.

Tintti ja yksisarvisen salaisuus -elokuvan ensi-illassa medialle poseerasivat muiden muassa näyttelijä Jamie Bell (vas.), prinsessat Astrid ja Laetitia Maria, ohjaaja Steven Spielberg sekä Brysselin pormestari Freddy Thielemans.

Brysselissä oli paikalla muiden muassa elokuvan ohjaaja Steven Spielberg sekä joukko elokuvan näyttelijöitä. Näyttelijät joutuivat kiinnostavan roolisuorituksen eteen, sillä 3D-animaatio perustuu erityiseen liikkeentunnistustekniikkaan, joka tuli tutuksi Avatar-elokuvasta.

Tinttiä esittävä Jamie Bell ja muut näyttelijät näyttelivät studiossa erikoisasuihin pukeutuneina. Puku rekisteröi heidän liikkeensä, ja tiedot siirrettiin siten tietokoneelle, jossa heistä muokattiin kolmiulotteiset piirroshahmot.

Spielberg kertoi, että hän on keskustellut Tintin luojan Hergen kanssa elokuvasovelluksesta ennen sarjakuvataiteilijan kuolemaa 1983.

- Hän oli Indiana Jones ja kadonneen aarteen metsästäjät -elokuvan suuri fani. Puhelimessa hän itse asiassa sanoi, että haluaisi minun muuntavan hänen kirjansa elokuvaksi. Se oli yksi innostavimmista puheluista elämäni aikana, Spielberg kertoi.

Tintti-elokuvan ensimmäiset arvostelut ovat olleet pääsääntöisesti positiivisia. Elokuva saa Suomen-ensi-iltansa 4. marraskuuta.

Lähteet: Reuters

 

 

 

Tintti on myös tampereen kapungin johdon perinteistä älylukemista...

https://www.tiede.fi/keskustelu/33643/ketju/t_reen_pormestari_samaistuu_vaskistiseen_propagandahahmoon

klo 2:40 | 25.9.2008

Aamulehden Moro-liitteessä nykyinen pormestari ja myös ehdokas Timo P. Nieminen jatkaa
toimittajan lausetta

"Piirroshahamoista muistutan eniten... ...(esikuntani mielestä) TINTTIÄ!

Tintti oli Belgian kansamurhaimperiumin propagandahahmo, pikkupoika"toimittaja" jonka tunnettuja "reportaasheja" olivat mm. "Tintti Neuvostojen maassa" ja "Tintti Kongossa".

Arvatkaapas, kumpi oli "jättiläismäinen teurastamo", jossa "tapettiin kaikki", ja kumpi oli "rattoisa onnela" vähän tyhmähköille alkuasukkaille?

Leopold II:n aikana 1890 - 1909 Belgia metsästytti Kongossa tapporahalla noin 10 miljoonaa alkuasukasta, yhdessä tautikuolleisuuden kanssa jopa 1/2 - 3/4 asukkaista.

Väestö myös väheni suurin piirtein tuolla määrällä, koska sitä tietysti myös pakeni (joskaan sekään ei ollut helppoa, kun muualla ei mitenkään hurraten otettu vastaan) mm. Sudaniin (Darfuriin), Zimbabween, Ranskan Kongoon ja Nigeriaan.

Nykyisen Zaïren väestötihyes on yhä vain noin seitsemäsosa luonnonoloitaan vastaavanalsien Nigerian väestötheydestä.

(Ja kuten muistetaan Neuvostoliitossa vaäetö kasvoi aina rauhan aikana luonnollisen väestönkasvun prosentuallista maaimanennätysvauhtia, lukuun ottamatta 50-lukua, jolloin
Kiina pyyhälsi vielä reippaasti ohikin.

Tintti on monissa maissa kriminalisoitu hahmo, muuallakin kuin Mustassa Afrikassa...

Mikähän se Timo P:n "nykyinen Tintin imperiumi" on, no PRYSSELI tietysti niin kuin ennenkin!

http://www.kolumbus.fi/ranska/ranska/sarjakuvat/tintti-2.html

Miten niin 1929???!!

Jotkut historiaa tuntevat nipot sanovat nyt,että sehän oli vuosi 1931, kun UKrainassa oli tuohon ilmanalaan kuuluva kuivuusvuosi (jollaisia ilman se ei olisi aroa), vuonan 1931 New York Times-lehden reportteri Walter Duranty teki Ukrainasta vuoden par-haana Pulitzer-palkitun reportaashisarjan, jossa ei havainnut merkkiäkään mistään "kansanmurhasta".

New York Times -lehti on kieltäytynyt "palauttamasta" palkintoa reportaashisarjasta, vaikka jatkuva kansainvälinen postitus- ym.häirintäkampanja on ollut asiasta päällä uskonlahkohörhöjen toimesta:

http://www.nytco.com/company/awards/statement.html

" New York Times Statement About 1932 Pulitzer Prize Awarded to Walter Duranty

Duranty, one of the most famous correspondents of his day, won the prize for 13 ar- ticles written in 1931 analyzing the Soviet Union under Stalin. Times correspondents and others have since largely discredited his coverage.

Duranty's cabled dispatches had to pass Soviet censorship, and Stalin's propaganda machine was powerful and omnipresent.Duranty's analyses relied on official sources as his primary source of information, accounting for the most significant flaw in his coverage - his consistent underestimation of Stalin's brutality.

Describing the Communist plan to "liquidate" the five million kulaks, relatively well-off farmers opposed to the Soviet collectivization of agriculture, Duranty wrote in 1931, for example: "Must all of them and their families be physically abolished? Of course not - they must be 'liquidated' or melted in the hot fire of exile and labor into the proletarian mass."

Taking Soviet propaganda at face value this way was completely misleading, as tal- king with ordinary Russians might have revealed even at the time.Duranty's prize-win- ning articles quoted not a single one - only Stalin, who forced farmers all over the So- viet Union into collective farms and sent those who resisted to concentration camps. Collectivization was the main cause of a famine that killed millions of people in Ukraine, the Soviet breadbasket, in 1932 and 1933 - two years after Duranty won his prize.

Even then, Duranty dismissed more diligent writers' reports that people were star-ving. "Conditions are bad, but there is no famine," he wrote in a dispatch from Mos-cow in March of 1933 describing the "mess" of collectivization. "But - to put it brutally - you can't make an omelet without breaking eggs."

Some of Duranty's editors criticized his reporting as tendentious, but The Times kept him as a correspondent until 1941. Since the 1980's, the paper has been publicly ac- knowledging his failures.Ukrainian-American and other organizations have repeated- ly called on the Pulitzer Prize Board to cancel Duranty's prize and The Times to return it, mainly on the ground of his later failure to report the famine.

The Pulitzer board has twice declined to withdraw the award, most recently in No-vember 2003, finding "no clear and convincing evidence of deliberate deception" in the 1931 reporting that won the prize (see Pulitzer Board statement), and The Times does not have the award in its possession. "

Pulitzer- lautakuunnan päätös valituksen aiheettomuudesta Durantyn palkintoa koskien:

http://www.pulitzer.org/durantypressrelease

" Statement on Walter Duranty

Columbia University – Nov 21, 2003

Statement on Walter Duranty's 1932 Prize

After more than six months of study and deliberation, the Pulitzer Prize Board has decided it will not revoke the foreign reporting prize awarded in 1932 to Walter Duranty of The New York Times.

In recent months,much attention has been paid to Mr.Duranty's dispatches regarding the famine in the Soviet Union in 1932-1933, which have been criticized as gravely defective. However,a Pulitzer Prize for reporting is awarded not for the author's body of work or for the author's character but for the specific pieces entered in the compe-tition. Therefore, the board focused its attention on the 13 articles that actually won the prize, articles written and published during 1931. [A complete list of the articles, with dates and headlines, is attached.]

In its review of the 13 articles, the Board determined that Mr. Duranty's 1931 work, measured by today's standards for foreign reporting, falls seriously short. In that regard, the Board's view is similar to that of The New York Times itself and of some scholars who have examined his 1931 reports. However, the board concluded that there was not clear and convincing evidence of deliberate deception, the relevant standard in this case. Revoking a prize 71 years after it was awarded under different circumstances, when all principals are dead and unable to respond, would be a momentous step and therefore would have to rise to that threshold. "

Tuo lausunto on sikäli väärässä, että siinä sanotaan katovuoden olleen vasta 1932 - 33. Pahin kuivuusvuosi josta muutkin ongelmat alkoivat, oli kuitenkin nimenomaan 1931, joka johti karjan hävittämiseen suurelta osin (josta tosin suurin osa tarpeettomiksi käyviä sotahevosia). Vuosi 1932 oli sitten kaatosadevuosi, jolta ei myöskään saatu hyvää viljasatoa, mutta rehua olisi saatu tietysti sitäkin enemmän jos vain olisi ollut yhä paljon karjaa. Tuoresäilörehua ei silloin tunnettu, sen keksi nobelisti Aaro Iivari Virtanen vasta 20 vuotta myöhemmin.

Yhteenvetoa ja spekulaatiota:

Sarjakuvapiirtäjä Hergé, ääntyy kuin ”R.G.” = Remi, Georges, syntyi Brysselissä 22. toukokuuta 1907, reilut kaksi vuotta ennen maailmanhistorian suhteellisesti pahim-man kansanmurhaajan Leopold II:n kuolemaa (joka ei suinkaan heti lakkauttanut uskomatonta hirmuvaltaa imperiumissa) ja kuoli samassa paikassa 1983 luuydinsyö- pään. Hänen isänsä valloni Alexis Remi, 1882–1970) joka muuten tavan takaa esiin-tyy Tintti-sarjakuvissa yhdessä identtisen kansoisveljensä kanssa (Léon Remi, 1882 – 1963,veljekset olivat aviotonta ”ylempää syntyperää”) poliiseina, etsivinä tai agent-teina, oli ainakin viralliselta toimenkuvaltaan lastenvaatefirman ulkomaan-kauppa-matkustaja, jota harvoin nähtiin kotona. Äiti, pojan syntyessä entinen ompelijatar, valloni Élisabeth Remi o.s. Dufour (1882-1946) kärsi mielenterveysongelmista.

Poika oli seurakuntanuori ja partiolainen, joka ei tiennytmitään todellista oman maan asioista saati muiden, arkkitaantumuksellista katolista kuppikuntaa edustavassa maassa. Noin 1920 hän ryhtyy partiolaisena piirtämään humoristista sarjakuvaa, jos-sa ”nollanoloinen” pieni, kolkkapoikaikäinen (minä en niitä ”tasoja” tiedä) väritön, ha-juton ja mauton partiojohtaja Totor tekee ja järjestää ja aiheuttaa vahingossa jäyniä ja harmeja saksalaisille miehittäjille mennessä I maailmansodassa. Tässä yhteydessä hän otti ensimmäisten joukossa käyttöön puhekuplat.

Kuvassa Totor on ilmeisesti tappanut jonkun, kauhean paskiaisen tietysti), joka yhä nauraa viholliselleen…

Hergé made pioneering use of speech bubbles in the strip.

Hergé piti itseään alun perin ennen kaikkea pilapiirtäjänä. Totoria ja erityisesti Tinttiä tuotettaessa on nojattu katolisen kirkon psykologiseen knowhowhun. Ilmeinen idea on, että mitä tavallisia talliainen, lapsi ja aikuinen, samaistuu hahmoon, joka tavallisesti lisäksi ei ole varsinainen perustoimija,vaan tarkkailija ja ihmettelijä, joka jossakin ratkaisevassa kohdassa myös potkaisee jonkin tärkeän kupin nurin. (Aivan kuten joidenkuiden disinforamaattoreiden idea näyttää olevan, että mitä tavallisin (pöntöin) talliainen saisi tuntemuksen muka ”ymmärtävänsä tiedettä” – tai taidetta. Lukija myöskään ei samaistu komeaan ja kieroon roistoon – ja ota sanomaa päinvastaiselta kannalta kuin pitäsi…

Koulunsa lopetettuaan vuonna 1925 Hergé sai töitä katolisesta sanomalehdestä nimeltä Le XXe Siècle (suom. Kahdeskymmenes vuosisata). Hänen työnantajanaan toimi tuolloin katolinen apotti Norbert Wallez, joka piti työhuoneensa seinällä Benito Mussolinin kuvaa. [8] Seuraavana vuonna Hergé julkaisi ensimmäisen [kaupallisen] sarjakuvatarinansa, jonka päähenkilönä toimi Totor, nuori partiolainen. Tarina julkaistiin Le Boy-Scout Belgessa. [9]

Georges Remi / Hergé mani naimisiin Wallezin sihteerin kanssa (ehkä vähän sellais-ta napalankouttakin oli mukana…). Liitto ei ollut erityisen onnistunut, mutta kesti kuiyenkin 25 vuotta kunnes mies törmäsi nuorempaan, ja parempaan piirtäjään.

Tintti-hahmo kehitettiin Waldezin johdolla Totorin pohjalta: se oli täysi-ikäisyyden tait-teessa, ”tietoisen ihanteellinen” ja ”kunnollinen”, vähemmän törmäysaltis ja ”tiedon-etsinnän asialla”.Jutut saatiin katoliselta kirkolta,niistä ensimmäinen oli ”Neuvostojen maassa”. Siihen asti vaavimaisesti  eteenpäin päänmyötäinen Tintin hiustupsu nousi pystyyn hänen ajaessaan kaappaamallaan avo-Tshaikalla stalinisteja pakoon, ja siitä lähtien se pysyi ikuisesti pystyssä.

Nimen yhteys suomalaiseen töyhtötinttiin on kuitenkin puhtainta sattumaa: ”tin-tin” tarkoittaa lähinnä ”kili-kili”, kilinää, hälytystä, huomiota.

Lophophanes cristatus -Aviemore, Scotland-8 (2).jpg

Tässä käytettiin hyväksi seurakuntanuoren pönttöyttä todellisen maailman suhteen. Tintin hahmo ei häntä täysin tyydyttänyt ja häntä stressasi hänen levittämiensä ”tie-tojen” todellinen luonne. Hän kokikin ajoittaain tekevänsä pakkotahtista työtä, joka tunne vanhemmiten voimistui.

Tällaisten operaatioiden takana oli yksi viime vuosisadan Euroopan johtavista fasis-teista: belgialainen, kuningas Leopoldin aviottomaksi pojaksi epäilty Ranskan armei-jan esikuntapäällikö molemmissa maailmansodissa ja Puolan armeijan esikuntapääl- likkö Venäjän sisällissodassa, sotarikollisena kuolemaan tuomittu mutta armehdettu, ja vielä lähes satavuotiaana Algerian ranskalaisen osapuolen johtoon noussut mar-salkka Maxime Weygand, s. Bryssel 1867, k. Pariisi 1965, Mannerheiminkin kave-reita muuten. De Gaulle totesi myöhemmin muistelmissaan, että Weygandin tullessa ylipäälliköksi toukokuussa 1940 taistelu Ranskasta oli joka tapauksessa jo hävitty. [1]

Maxime Weygand vuonna 1933.

 

***

https://yle.fi/uutiset/3-12318328

Belgian kolonialismi oli yksi synkimmistä ajoista, ja suomalaisilla oli oma tärkeä roolinsa siinä – Kongon Akseli avaa tarinan pimeyden sydämeen

Kongo-joen liikenne oli suomalaisten konemiesten hallussa aikana, jolloin Kongoa riistettiin pahemmin kuin ehkä mitään muuta siirtomaata kolonialismin synkän historian aikana.

Screenshot%202022-05-21%20at%2003-24-37%

Akseli Leppänen, Kongon Akseli, teki Afrikassa loistavan uran ja palasi varakkaana miehenä Suomeen viettämään eläkepäiviä. Kuva: Kongon Akseli -kirjan kuvitusta / Into

Mikko Pesonen

Belgian Kongon kutsuminen vapaavaltioksi on yhtä irvokasta kuin arbeit macht frei -teksti natsien keskitysleirien portilla.

Belgian Kongo oli 1800–1900-lukujen taitteessa jättimäinen pakkotyöleiri, jossa tuhannet paikalliset asukkaat pakotettiin kiväärin voimalla keräämään kumipuun maitiaisnestettä tai raatamaan palmuöljyviljelmillä ja kaivoksissa.

Belgian Kongo oli kuningas Leopoldin yksityisomaisuutta, josta hän taitavana ja ahneena liikemiehenä repi kaiken irti. Vapaavaltio-nimitys on myös Leopoldin aivoitus.

Seurauksena oli pahimpien kansanmurhien suuruusluokkaa oleva väestökato: kongolaisten määrän arvioidaan laskeneen yhden sukupolven aikana 10 miljoonalla.

Belgian Kongo oli se pimeyden sydän, josta Kongo-joella seilannut Joseph Conrad kirjoitti klassikkoteoksensa Heart of Darkness vuonna 1902. Se oli synkän kolonialismin tarinan ehkä kaikista pimein luku.

Kaiken tämän me tiedämme, kiitos amerikkalaisen Adam Hochschildin teoksen "Kuningas Leopoldin haamu", joka ilmestyi vuonna 1998 ja suomennettiin muutama vuosi myöhemmin.

Mutta se, että suomalaisilla, ruotsalaisilla, tanskalaisilla ja norjalaisilla oli roolinsa tässä kaikessa – se on uutta tietoa.

Dokumentaristi, tietokirjailija Jouko Aaltonen ja historioitsija Seppo Sivonen tutkivat jo edellisessä teoksessaan Orjia ja isäntiä suomalaisten osuutta kolonialismissa. Kongon Akseli. Suomalaiset ja skandinaavit kolonialismin rakentajina jatkaa saman teeman parissa.

Screenshot%202022-05-21%20at%2004-22-42%

Kuminkerääjiä 1900-luvun alussa. Kullakin kylällä ja kerääjällä oli oma kiintiönsä. Jos siitä jäi, rangaistiin muun muassa ruoskimalla. Kuva: Kongon Akseli -kirjan kuvitusta / Into

Kongo-joen liikenne oli suomalaisten käsissä

Hämeenkyröläisen Akseli Leppäsen (1879-1938) ei ollut tarkoitus viettää parhaita miehuusvuosiaan Kongossa.

Leppänen suunnitteli häitä.

Köyhän perheen lahjakas poika oli opiskellut Tampereen teollisuuskoulussa konemieheksi ja täydensi opintojaan Tukholmassa. Kotona odotti kuitenkin karu yllätys: rakkaudenkohde oli mennyt naimisiin toisen kanssa.

– Pettymys rakkaudessa ajoi Akseli Leppäsen Kongoon, Jouko Aaltonen sanoo.

Säkkejä lastataan Léopoldvillen, nykyisen Kinshasan, vilkkaassa satamassa. Toinen aluksista on Akseli Leppäsen Hainaut. Kuva: Kongon Akseli -kirjan kuvitusta / Into

Taustalla vaikutti muitakin syitä.

Kongo oli 77 kertaa emämaa Belgiaa suurempi, eikä sen hallitseminen onnistunut ilman ulkopuolisten apua.

Kuningas Leopold oli mieltynyt Pohjolan sotilasosaamiseen. Leopoldin kiinnostusta lisäsi se, etteivät Pohjoismaat osallistuneet siirtomaista käytyyn kilpailuun, toisin kuin Euroopan suurvallat.

Kongoon lähtikin runsaasti ruotsalaisia, tanskalaisia ja norjalaisia upseereita, joille palkkasotilaan komennus tarjosi rahaa, seikkailua ja ylenemismahdollisuuden. Jouko Aaltosen mukaan Kongossa työskennelleiden pohjoismaalaisten kokonaismäärä oli ainakin 2 000, ehkä jopa 3 000.

Sotilaiden ohella Kongoon tarvittiin osaavaa työvoimaa pyörittämään jokilaivaliikennettä.

4 700 kilometriä pitkän Kongo-joen merkitys oli aivan ratkaiseva Kongon talouden kannalta: muuta liikenneväylää jättimäisen maan uumeniin ei pientä rautatieosuutta lukuunottamatta ollut.

Suomessa konemiesten koulutus oli korkeatasoista, mutta kaikille ei taloustaantuman vuoksi riittänyt töitä. Moni kiinnostui, kun luki konemiesten ammattilehdestä raportteja Kongo-joella työskennelleistä maanmiehistä. Olosuhteet vaikuttivat ankarilta, kuolleisuus oli korkeaa, mutta palkka oli huomattavasti kotimaata parempi.

– Ja tietysti seikkailunhalu vaikutti nuorten miesten päätöksiin, Aaltonen sanoo.

Akseli Leppänen tunsi jollain tasolla Kongon, sillä maineikkaan tutkimusmatkailijan Henry Morton Stanleyn Kongoa käsittelevät teokset olivat kansainvälisiä hittejä ja myös suomalaisten suosikkilukemistoa.

– Akseli kertoo päiväkirjassaan, kuinka hän on lainannut Kyröskosken kirjastosta Afrikka-kirjoja. Stanley oli hänen suuri sankarinsa.

Screenshot%202022-05-21%20at%2004-42-05%

Kongon suomalaisia konemiehiä yhteiskuvassa. Akseli Leppänen oikealla. Kuva: Kongon Akseli -kirjan kuvitusta / Into

Kongo-joelle matkasi kaikkiaan 150–200 suomalaista konemiestä. Määrä oli niin merkittävä, että Kongo-joen liikenteen sanottiin olleen suomalaisten konemiesten käsissä.

– Aika pitkälti tämä piti myös paikkaansa, Jouko Aaltonen vahvistaa.

Suomalaisten merkitys oli Aaltosen mukaan myös kokoaan suurempi, sillä he työskentelivät talouden rattaiden pyörimisen kannalta keskeisessä tehtävässä. Kumi, norsunluu ja palmuöljy kuljetettiin rannikon satamiin juuri niillä jokilaivoilla, joiden moottorit puksuttivat suomalaisten konemiesten valvonnassa.

Akseli Leppänen muuttui ympäristönsä kaltaiseksi

Kolonialismin historiasta ja länsimaiden vastuusta on keskusteltu viime aikoina laajasti. Löytöretkeilijöiden patsaita on poistettu ja heidän toimiaan ja vaikutustaan on uudelleenarvioitu.

Muun muassa Henry Morton Stanleyn osuus Kongon kauheuksissa on osoitettu ja hänen patsaansa makaa hylättynä Kongon Kisanganissa, entisessä Stanleyvillessä. Belgiassa kuningas Leopoldin patsaat ovat joutuneet ilkivallan kohteiksi.

Keskustelua on käyty myös Suomessa. On pohdittu (siirryt toiseen palveluun) sitä, olimmeko osaltamme mukana kolonialistisessa järjestelmässä, vaikka siirtomaita meillä ei ollutkaan.

Jouko Aaltosen mukaan kirja Kongon Akselista on yksi puheenvuoro tässä keskustelussa.

– Teimme Akselista dokumenttielokuvan jo vuonna 2009. Keskustelu kolonialismista lähti liikkeelle vasta sen jälkeen. Halusimme kirjassa laajentaa ja syventää aiheen käsittelyä.

Aaltosen mukaan on selvää, että Suomella oli roolinsa kolonialistisessa taloudessa. Suomi oli osa eurooppalaista talousjärjestelmää ja sitä kautta yhteydessä myös siirtomaiden riistoon.

Myös henkisesti ja kulttuurisesti Suomi oli osa länttä ja suhtautuminen mustiin oli vähintäänkin alentuva.

– Akseli Leppänen oli kolonialisti ja rasisti, mutta niin olivat kaikki muutkin, Jouko Aaltonen sanoo.

Screenshot%202022-05-21%20at%2004-45-40%

Kumin kerääjiä kiristettiin pitämällä heidän perheenjäseniään vangittuina. Kuva: Kongon Akseli -kirja kuvitusta / Into

Kongossa suomalaisten osuus oli enemmän kuin välillistä. Suomalaiset konemiehet olivat tärkeä ratas koneistossa, joka kuljetti kumia ja muita tuotteita maailmalle ja rikastutti Belgian kuningasta. Monet Brysselin uljaimmista rakennuksista on kustannettu tuotoilla, joiden haalimiseen suomalaiset osallistuivat.

Mutta osallistuivatko suomalaiset kongolaisten tappamiseen tai silpomiseen?

– Eivät, ainakaan siitä ei ole todisteita. Mutta selitys ei ole se, että suomalaiset olisivat olleet parempia ihmisiä, vaan se, että suomalaiset tulivat Kongoon hieman muita pohjoismaalaisia myöhemmin. Eikä suomalaisia ollut sotilaina, Jouko Aaltonen sanoo.

Kuningas Leopold luopui Kongosta vuonna 1908 ja siirtomaa päätyi Belgian valtion hallintaan. Jouko Aaltosen mukaan pahimmat törkeydet hellittivät, mutta monessa asiassa meno jatkui ennallaan. Akseli Leppänen saapui Kongoon vuonna 1913.

Sen sijaan sotilaina toimineiden ruotsalaisten, tanskalaisten ja norjalaisten hirmuteoista on kiistattomia todisteita.

– On päiväkirjamerkintöjä, joissa ruotsalaiset sotilaat kerskuvat tappaneensa kylien asukkaita kumiterrorin pahimpina aikoina.

Screenshot%202022-05-21%20at%2004-48-58%

Miehet esittelevät surmattujen käsiä Balolon lähetysasemalla toukokuussa 1904. Käsien katkaisemisella vartijat osoittivat esimiehilleen, että surmatyöt oli tehty, eikä ammuksia ollut tuhlattu metsästykseen. Kuva: Kongon Akseli -kirjan kuvitusta / Into

Jouko Aaltosen mukaan Suomessa tiedettiin, mitä Belgian Kongossa tapahtui.

– Lehdet seurasivat tarkkaan jo Berliinin vuoden 1884 konferenssia, jossa Euroopan suurvallat jakoivat Afrikan ja Kongosta tuli Leopoldin yksityisomaisuutta.

Kun kumiterrori alkoi paljastua vuosisadan vaihteessa, tapahtumista raportoitiin Suomessa jopa aiemmin kuin monessa Länsi-Euroopan maassa. Selityksenä on se, että vyyhti alkoi purkautua ruotsalaisen lähetyssaarnaajan Edvard Sjöblomin todistuksista, joista kerrottiin tuoreeltaan suomalaisissa kirkollisissa julkaisuissa.

– Käsitys, että Suomi olisi ollut peräkylä, jossa ei olisi tiedetty, mitä maailmalla tapahtui, ei pidä paikkaansa.

Sittemmin Kongon tapahtumat unohdettiin ja Adam Hochschildin kirja Kuningas Leopoldin haamu toi ne aivan kuin uutena tietona nykylukijan ulottuville.

Entäpä Akseli Leppänen, kuinka paljon hän tiesi kongolaisten kärsimyksistä ja miten hän niihin suhtautui?

– Alussa Akseli pohti päiväkirjoissaan mustien huonoa kohtelua. Mutta vuosien myötä hän tottui siihen, että mustia pistetään piiskalla kuriin. Akseli Leppänen muuttui ympäristönsä kaltaiseksi.

Jutun päälähteinä on käytetty Jouko Aaltosen haastattelua sekä Jouko Aaltosen ja Seppo Sivosen kirjaa Kongon Akseli. Suomalaiset ja skandinaavit kolonialismin rakentajina.

Mitä ajatuksia juttu herättää? Voit keskustella aiheesta 21.5. kello 23:een saakka.

Lue lisää:

Kuuntele Yle Areenasta:

***

105583088_3221642031234103_8032370932857