Screenshot-2018-1-22%20kansanaani2016-6-


Helsinkiläisen Marx-seuran puheenjohtaja Vesa Oittinen leimaa seuran sivuilla artikkelissaan "Bernstein ja Kantin varjo työväenliikkeen yllä" vuodelta 1999 leninismin filosofian ”objektiiviseksi idealismiksi”.

Artikkeli käsittelee Eduard Bernsteinineettisen sosialismin” ideaa, jonka perusvika oli ja on siinä,että oppi rakentuu perusteettomalle uskolle ”synnynnäiseen moraaliin”, jollaista ei ole olemassa.

Kaikeksi onneksi ei ole olemassa "geenimoraalia", sillä moraali on kehittyvä ja moni-mutkaistuva ja monijakoinen yhteiskunnan normatiivisen sääntelyn korkein taso, johon mm. tiede kaiken aikaa vaikuttaa, samoin taide.

(Emergenssitasoltaan biologinen "geenisisäpiirireiluusmoraali" olisi lisäksi vain tar- kastelunäkökulmaa muuttamalla jokin "rotumurhapeilineuroni", kuten "viimeisim-mät tutkimukset ovat osoittaneetkin", koska moraaliyhteisö rankaisee, aikakin "syrjii" moraalinorminsa rikkomisesta. Asia on analoginen esimerkiksi sille, että jos perhe todella olisi "geenistä" ja "biologinen rakenne" (millaista Lenin ei suinkaan väittänyt, vaikka hän pitikin perhettä puolustettavana ilmiönä eikä "peruspahana" kuten jotkut muut sosialistit) eikä sosiaalinen, niin silloin vieraissakäyminenkin (ja siihen suh-tautuminen) olisi geenistä:kumpikin noista käsitteistä on olemassa tietyllä emergens-sitasolla vain, jos toinenkin on sieltä! Eikä niin, kuten "evoluutiofeministi" Anna Rot-kirsch sanoo, että "perhe ei ole geenistä, mutta vieraissakäyminen sen sijaan on"!)

Käsitteen- ja teorianmuodostukselliselta kannalta tuollaisessa aivopiereskelyssä ei ole mitään järkeä eikä tolkkua. Joten tässä yhteydessä tämä riittänee siitä, ettei todellakaan ole olemassa "geenimoraalia"!

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2013/11/yle-toraytti-taas-tuutin-taydelta-paskaa-muka-vauvoilla-moraalivaisto )

Ennen kaikkea artikkelilla kuitenkin halutaan väittää, että muka ”idealismina” dialekti- nen materialismi muka ei kelpaisi luonnontieteiden filosofiaksi, eikä historallinen ma-terialismi talous- ja muiden yhteiskuntaiteiden filosofiaksi. Suomen akatemian tutkija ja muinaisen taistolaisliikkeen yhtä muinainen filosofinen pääideologi esittää nämä fi-losofiat ”oikeiden luonnontieteiden kilpailijoina”,joita erinäiset muut opilliset konstruk- tiot ovatkin, mainittakoon tässä vain vaikkapa siellä "Akatemiassa" kovin populaari antipavovistinen ”evoluutiopsykologia”... (Hän ei toisin sanoen ikinä ollut mm. Taisto Sinisalonkin tunnustamana ideologina tehtäviensä tasalla, kaikkea muuta.)

Joudun (HM) oikaisemaan Oittisen (VO) perättömiä väitteitä ja tulkintoja, ja voin am- matillisella tieteellisellä kokemuksella vakuuttaa,että ainakin dialektinen materialismi sopii loistavasti luonnon- ja teknisten tieteiden teorianmuodostuksen filosofiseksi taustateoriaksi.

Keskityn tässä kirjoituksessa kysymykseen muka ”Leninin idealismista”.

Oittisen juttu sisältää kuitenkin paljon asiaa myös aiheesta ”Kommarit, demarit, sosialismi ja moraali”, joten palaan ehkä artikkelin tuohon puoleen myöhemmin.

Onko (kaikki) filosofia ”epätiedettä”?

Tämä on muuten POSITIVISMIN perusaksiooma ainakin Sovjetskaja entsiklopedijan mukaan.


" Positivism

- a philosophical trend based on the thesis that all genuine, “positive” knowledge can be obtained only through the individual specialized sciences or through their synthe- sis, and that philosophy as a separate discipline, claiming to study reality independently, has no right to exist.

Positivism took shape as a distinct trend in the 1830’s. During its history of more than a century, positivism has evolved steadily toward expressing more clearly and carrying to a logical conclusion its inherent tendency toward subjective idealism. "


VO:”Vuonna 1880 Friedrich Engels kirjoitti teoksessaan Sosialismin kehitys utopias-ta tieteeksi: "Me saksalaiset sosialistit olemme ylpeitä siitä, että emme polveudu vain Saint-Simonista,Fourierista ja Owenista,vaan myös Kantista, Fichtestä ja Hegelistä".

Vaikka Engels siis näin antoikin vihjeen marxilaisen sosialismin filosofisista juurista, oli II internationaalin johtavien poliitikkojen ja teoreetikkojen piirissä kuitenkin 1800- luvun loppuun mennessä vakiintunut hyvin vahvana se käsitys, että Marxin oppi on "reaalitiedettä", ei filosofiaa.

Marxilaisuuden nähtiin koostuvan historiallisesta materialismista ja kapitalismin kriittisestä analyysista. Filosofisen spekulaation kanssa sillä ei pitänyt olla mitään yhteistä. ”

HM: Oittinen ottaa erityistieteistä ilman mitään asiallista syytä käyttöön uuden ter-min ”reaalitiede” (eli suomeksi ”todellinen, oikea tiede”); Oittinen on ilmeisesti tullut sellaiselle kannalle, että ensinnäkään mikään Marxin harjoittama tiede, ja toisekseen mikään filosofia, muka ei ole ”oikeaa eli reaalitiedettä”. Historillinen materialismi on muuten sekin filosofiatiede. (Oittisen teksti on, sanoisinko, hieman sekavaa.)

Tuollainen kanta olisi useimpien porvarienkin kannan vastainen ja yhtenisi lähinnä marxismia ”demonisoivien” fasistien kantaan.

On täysin älytöntä, että mm.kaikille erityistieteille yhteisiä yleiskäsitteitä tutkiva mate- rialistinen dialektiikka (joka korvaa tuossa roolissa joidenkin muiden oppien metafy-siikan) voisi olla jokin erityistiede: joko se on filosofiatiede, tai sitten se ei ole tiedettä lainkaan.

Eikä myöskään tuohon aikaan tästä asiasta voitu millään muulla tavalla ajatella. Marxin taloustiede kuten lisäarvoteoria taas ovat yhtä selvästi erityistiedettä kuin dialektiikka on filosofiatiedettä.

VO: ” Uuskantilaiset omaksuivat Kantin kriittisestä filosofiasta vain tiettyjä valikoituja puolia. He "siivosivat" siitä pois liian radikalismin ja materialistiset tendenssit. Erityi-seksi loukkauskiveksi osoittautui uuskantilaisille kuuluisa Ding an sich,´olio sinänsä´, joka Kantin mukaan oli kaikkien aistimustemme takana niiden aiheuttajana. Uuskan- tilaisten mielestä tämä johti hankalaan materiaalisten olioiden ja subjektiivisten aistimusten dualismiin.

He "virtaviivaistivat" Kantin oppia eliminoimalla oliot sinänsä.Nyt jäljelle jäi vain (sub- jektiivinen) kokemus - siis ilman sitä aiheuttaneita objekteja -, minkä seurauksena uuskantilaisuudessa olikin ikään kuin sisäänrakennettu tendenssi kohti subjektiivista idealismia. "

HM:Tämä on sisäänrakennettu KAIKKEEN KANTISMIIN,jonka mukaan logiikkamme ja keskeiset käsitteemme olisivat "synnynnäisiä". "Das Ding an sich" on muodollis-loogisesti sisäisesti ristiriitainen valekäsite peittämään tätä asiaintilaa. Se EI TARKOITA KAIKEA MATERIAALISTA TODELLISUUTTA, joka muka jakautuu ´das Ding für us´ -osaan/puoleen, josta VOIMME saada tietoa (vaikka vain kaukaisessa tulevaisuudessakin), ja "Das Ding an sich" -"osaan", josta emme voi saada koskaan tietoa. Oittinen fuskaa myös tässä, ja luottaa siihen, että kukaan ei tuntisi Kantinkaan filosofiaa.

VO: " Kehityskulku täydentyi hieman myöhemmin vuosisadanvaihteessa 1900 muoti-filosofiaksi nousseessa Machin ja Avenariuksen empiriokritisismissä, joka opetti, et-teivät ulkomaailman oliot todellisuudessa ole muuta kuin meidän subjektiivisessa ko-kemuksessamme olevia "aistimuskimppuja" - ajatus, jota vastaan Lenin raivokkaasti hyökkäsi. ”

HM: Tässä Oittinen tähdentää ehdottoman aiheellisesti machismin, ”sosiaalidemo-kraattisen luonnontieteenfilosofian” patataantumuksellista ja jopa vähän höyrähtänyttä ja loogisesti uskontoon johtavaa roolia tieteessä ja politiikassa.

Poliittisesti machistit saattoivat kyllä olla varsin äkkivääriä radikaaleja, mm. eräs joh-tajista wieniläinen fysiikan professori Friedrich Adler,joka oli väitellyt Lenininkin kans-sa, ampui omakätisesti Itävallan ministeripresidentti (pääministeri) Karl von Stürgkin.

 

Lenin, idealisti vai materialisti?

VO: ” II Internationaalin aatteellista perintöä arvosteli vasemmalta ehkä seikkaperäisimmin Lenin.

Kiinnostavinta Leninin kritiikissä oli ensinnäkin se, että filosofisilta mieltymyksiltään hän poikkesi oman fraktionsa - bolshevikkien - päälinjalta.Hän ei omaksunut sitä "ak-tivistista" ja subjektivistista filosofiaa, jota monet muut bolshevikkien teoreetikoista (kuten A. A. Bogdanov) kannattivat, vaan nojautui mieluummin Plehanoviin, vaikka tämä oli puoluekiistassa jäänyt menshevikkien leiriin. "

HM: Tohtori Aleksandr Aleksandrovit
š Bogdanov (1873 - 1928) ei ollut bolševikki aatteellisesti eikä myöskään bolševikkipuolueen jäsen. Tarkemmin sanoen häntä ei hyväksytty jäseneksi, koska hän ei suotunut muuttamaan machilaisia näkemyksiään, vaikka hän haki sellaiseksi useita kertoja sekä Neuvostoliiton aikana että aikaisem-min. Muutoin hän oli mitä urhoollisin ja ansioitunein sosialisti ja lääketieteilijä, joka kuolikin saappaat jalassa tuberkuloosin verensiirtohoitoa kehittäessään.

VO: " Vuonna 1909 ilmestynyt Materialismi ja empiriokritisismi oli suunnattu ennen kaikkea omien rivit tartuttanutta empiriokritisismia vastaan. Empiriokritisismi lukeutuu suuntauksena jo pikemmin positivismiin,mutta siinä on silti tiettyjä yhtymäkohtia (em- piirisen kokemuksen "kritiikki"!) uuskantilaisuuteen. Jo tässä teoksessa Lenin hyök-käsi voimakkaasti Kantin tietoteoriaa ja ennen kaikkea "olio sinänsä" -käsitteeseen liitettyä agnostisismia vastaan. Mutta varsinaisesti vasta 1914/15 syntyneissä Filosofian vihkoissa Leninin Kant-kritiikki saa lopullisen muotonsa.

Filosofian vihkot koostuvat pääasiassa Hegel-ekserpteistä. II Internationaalin vasem- miston teoreetikoista Lenin oli ehkä eniten kiinnostunut Hegelistä. Se on jossain määrin yllättävää, sillä - kuten jo sanoin - bolshevikin olisi odottanut innostuvan enemmän jostain Giovanni Gentilen tyyppisestä "aktivistisesta", subjektin aktiivista toimintaa korostavasta filosofiasta. "

 

HM: Oittinen "tarjoaa tässä Leninille" FASISMIN HEGELISTISTÄ TEOREETIK- KOA, tulevaa Mussolinin opetusministeriä, joka oli tuohon aikaan lukuisien mui-den tulevien fasistien (Mussolini, Petljura, Pilsudski, Tanner...) tapaan menshevikki!

(ON ilmennyt, että tämä "tutkimustulos" liittyy NATO:n tieteenväärennysprojektiin, jota siis myös Suomen "Akatemia" on toteuttanut...)

 

VO: " Tässä näkyy Leninin pyrkimys synteesiin, vastakohtien ylittämiseen: vaikka hänkin on vallankumousmiehenä tyytymätön Kautskyn ja II Internationaalin determi-nistiseen marxismi-tulkintaan, tahtoo hän samalla myös välttää äärivasemmistolaista aktivismia, jota bolshevikki-puolueessa paljon esiintyi. ”

HM: Lenin oli ”Materialismissa ja empiriokritiismissa” ennen kaikkea tieteen eikä politiikan filosofi.

Mutta bolshevikkien ja menshevikkien raja ei todellakaan ollut, eikä ole, ”väki-vallan ja väkivallattomuuden” raja, vaan perusero leninismin ja nykyisenkin sosialidemokratian välillä oli ja on jossakin aivan muualla.

VO: ” Mutta vielä yllättävämpää on,että Lenin nielaisee Filosofian vihkoissa Hegelin Kant-kritiikin suorastaan nahkoineen karvoineen. Kun Hegel esimerkiksi arvostelee Kantin oppia olioista sinänsä sillä argumentilla,että Ding an sich on pelkkä tyhjä ab-straktio, joka ajatuksen pitää pystyä täyttämään omalla sisällöllään, hyväksyy Lenin tämän täysin - panematta ollenkaan merkille, että tällaisen kritiikin läpivieminen edellyttää objektiivisen idealismin ohjelman allekirjoittamista.

Hegel näet "voittaa" Kantin tekemällä olioista sinänsä hengen momentteja, ts. riistämällä niiltä niiden riippumattomuuden subjektista. Olioiden sinänsä perustana, substanssina osoittautuu Hegelillä viime kädessä olevan henki, ja näin ne todellisuudessa ovatkin "samaa maata" kuin subjekti ja sen tajunnansisältö. ”

HM: Tässä nyt sitten Oittinen ”todistaa Leninin olevankin idealisti”!

Nyt sitä paljon paapatettua ”todistusta” kerrankin päästään tarkastelemaan lähemmin!

Se perustuu sille,että muka ”Lenin allekirjoittaa objektiivisen idealismin ohjelman”, koska "olion sinänsä" käsite on kumottu juuri objektiivisten idealistien toimesta, ja Lenin hyväksyy tuon todistuksen, kuten edelleen tulkitsen, esittämättä sen tilalle uutta tiukan materialistista todistusta (jos sellainen vain olisi esitettävissä...)

Tuollainen onkin ihan todellisuudessakin bluffareiden trikkejä, että otetaan toisessa teoriassa todistettuja lauseita aivan toiseen teoriaan muka (siinäkin) ”todeksi todis-tettuina”, vaikka niitä ei olekaan todistettu eikä voidakaan todistaa (muutoin ei tarvit-sisikaan bluffata!) tuossa toisessa teoriassa. Esimerkkinä olisi juuri, että ”surffattai-siin” oppilause hegeliläisestä dialektiikasta marxilaiseen tai päin vastoin (muka "valmiiksi todistettuna").

Tekikö Lenin siis tuollaista, bluffasiko hän(kin) logiikassa, kuten VO väittää?

Vai bluffaako mahdollisesti VO itse?

 

Tämän kysymyksen selvittämiseksi on katsottava, kuka saksalainen idealisti on ku-monnut Kantin ”das Ding an sich” -käsitteen, miten todistanut sen epäadekvaatiksi, ja miten hänen todistuksensa suhtautuu kysymykseen taustafilosofian materialistisuudesta tai idealistisuudesta.

Kysymykseen vastaa neuvostoliittolainen filosofi Evald Iljenkov,joka on omistanut tälle kysymykselle seurannaisineen pääteoksensa ”Dialektinen logiikka”:²

“ Kant ei hyväksynyt niitä parannuksia, jotka Fichte oli esittänyt tehtäväksi hänen ajatteluteoriaansa.

Johann Gottlieb Fichte etsi ajattelua koskevasta Kantin opista perusluonteista epä- johdonmukaisuutta. Hän löysi sen lähtökäsitteestä,jonka Kant oli tietoisesti ottanut kaikkien rakennelmien pohjaksi,”olion sinänsä” käsitteestä.Jo tässä käsitteessä (eikä niissä kategoriaalisissa periaatteissa, jotka voidaan omistaa oliolle) piilee kirkuva ris-tiriita,siinä rikotaan kaikkien analyyttisten arvostelmien korkeinta periaatetta vastaan, joka kieltää ristiriidan käsitemäärityksissä. Sellaista ”käsitettä” ei siis voida sietää loogisesti kehitetyssä teoriajärjestelmässä.

Tosiaankin, käsitteessä ”olio sellaisena kuin se on ennen ja ulkopuolella kaikkea mahdollista kokemusta” piilee Kantilta huomaamatta jäänyt mielettömyys: väite, että meillä on tajunnassa tajunnan ulkopuolinen olio (”tieto asiasta, josta meillä ei voi olla tietoa”, HM), merkitsee samaa kuin väite,että taskussa on rahaa, joka on taskun ulkopuolella.

Tässä ei ole kysymys siitä,onko puhuttua ”oliota sinänsä” olemassa vai ei (eli voisiko olla objektiivisen todellisuuden puolia,joista emme iki maailmassa voisi tietää mitään, HM).Mutta siitä,että että tällaisen olion käsite on mahdoton,Fichte oli varma.Tälle pe- rustalle ei voitu rakentaa myöskään käsitteiden systeemiä,koska Kantin teoreettisen rakennelman perustan yli kulki ristiriidan halkeama.

Fichten johtopäätös oli moitteeton: "olion sinänsä" ajatteleminen merkitsee, että ajatel- laan sellaista, mikä määritelmällisesti ei ole ajateltavissa (ristiriidan kiellon kannalta tietysti), rikotaan kaikkien analyyttisten arvostelmien korkeinta periaatetta vastaan näitä arvostelmia perusteltaessa. Fichte moitti Kantia siitä, että tämä logiikan järjestelmäänsä näytti erittäin huonoa esimerkkiä logiikan sääntöjen käsittelystä.

Kysymys asetettiin näin: pitääkö logiikan tieteenä noudattaa samoja periaatteita, jot-ka se asettaa kaikelle muulle ajattelulle ehdottoman yleisinä, vai onko se oikeutettu ylenkatsomaan niitä? Täytyykö logiikan olla tiede tieteiden joukossa,vai käyttäytyykö se pikemminkin omavaltaisen ruhtinaan lailla, kun tämä säätää lakeja, jotka sitovat kaikkia muita paitsi häntä itseään? Kysymys sattaa tuntua puhtaasti retoriselta.

Kuitenkin Kantin opista seuraa että, havainnossa annetuista olioista (ts. kaikkien erityistieteiden alueella) ihminen ajattelee yksien sääntöjen mukaan (totuuslogiikan sääntöjen) ja ajattelussa annetuista olioista toisten sääntöjen mukaan  (transsenden-taalisen dialektiikan hengessä). Ei ihme, että ymmärryksen ja järjen välille ja itse järkeen ilmaantuu ristiriitoja, antinomioita.”


HM: Dialektiikassa ei ole mitään transsendentaalista.

Fichten muodollisloogisessa kritiikissä Kantin ”oliota sinänsä” vastaan ei ole ollen-kaan kysymys ”materialismista ja idealismista”: ”das Ding an sich” on väärä, KOS-KA SE ON MUODOLLISLOOGISESTI SUSI, itse muodollisen logiikan idean, TO-TUUSARVON SÄILYTTÄMISEN PÄÄTELMISSÄ, vastainen. Tieteellisellä ”teorialla", jonka ”aksioomiin” tuo pseudokäsite kuuluu,voidaan tehdä ”päätelmiä” lopulta aivan mitä tahansa ja kuinka päin tahansa!



Dialektisesta logiikasta sisällöllisenä logiikkana



Oittisen ”todistuksen Lenin idealismista” toinen osa perustuu sille, että Lenin, objek- tiivisen ja konreettisen totuuden käsitteen formuloija, filosofisessa pääteoksestaan ”Materialismi ja empiriokritisismi”,hyväksyisi luineen karvoineen Hegelin dialektiikan:

VO:”Samalla lailla Lenin hyväksyy - sen enempää miettimättä - Hegelin määritelmän dialektiikasta "sisällöllisenä logiikkana", johon myös liittyy sitoutuminen objektiiviseen idealismiin (Kantin mukaanhan näet käsitteiden sisältö palautuu viime kädessä subjektista riippumattomaan todellisuuteen). ”

HM: Tämä on aivan yksinkertaisesti härski vale: Lenin ei suinkaan suinkaan ole si-toutunut idealistiseen hegelistiseen dialektiikkaan vaan MATERIALISTISEEN MAR-XILAISEEN DIALEKTIIKKAAN, joiden eroista Marx itse kirjoittaa Pääoman I osan jälkisanoissa seuraavaa  5:

Minun dialektinen metodini ei ole vain pohjaltaan erilainen kuin Hegelin meto-di, vaan suorastaan sen vastakohta. Hegelin mielestä ajatteluprosessi, jonka hän ”idean” nimisenä muuttaa itsenäiseksi subjektiksikin, on todellisuuden demiur
gi (luoja), todellisuuden,joka on vain idean ulkonainen ilmaus. Minulla päin vastoin ´ideaalinen´ ei ole muuta kuin ihmismielen heijastamaa ja ajattelumuodoiksi muuntamaa ´materiaalista´ maailmaa.

(Tästä lainauksesta muuten selvästi näkee,että "läntisen marxismin" tuhannesti kiro- aman ´heijastuksen´ (reflection,ja että tajunta on sellaista olemukseltaan) on senkin tuonut marxismiin Marx itse, eikä Lenin.)

Mitä tulee Hegelin suhtautumiseen Kantin yleiseen ”tieteen logiikkaan”, niin Hegel lähtee liikkeelle siitä mihin Fichte lopetti, aivan kuten muutkin hänen jälkeisensä ide-alistit kuten Friedrich von Schelling ja Edmund Husserl, jotka päätyvät tieteen erityis- laadun kiistämiseen.Hegel ei ”ota logiikkaa annettuna” eikä aseta kysymystä ”täydel- lisestä logiikasta” (ainakaan tässä ja nyt), vaan hän pitää logiikkaa tieteenalana tieteenalojen joukossa, ja ryhtyy selvittämään, mikä olisi sen (tutkimus)KOHDE.

” Ennen kaikkea on tärkeää tehdä selväksi, mikä on se reaalinen kohde, jota Hegel tutkii ”Logiikan tieteessään”. Tämä on tärkeää, jotta alun alkaen voidaan säilyttää kriittinen välimatka hänen esitykseensä.

” Että logiikan tutkimuskohteena on ajattelu, siitä ovat kaikki yksimielisiä, tähdentää Hegel ”Pienessä logiikassaan”. Tuntuu täysin luonnolliselta, että hän myöhemmin määrittelee logiikan ”ajattelua koskevaksi ajatteluksi”, tai ”omaa itseään ajattelevaksi ajatteluksi”. ”

Hegel siis ei tarkoita logiikalla suinkaan ainoastaan muodollista logiikkaa (jota kielel-linen esitys kohteesta ei saa rikkoa).Hegelin tarkastelun polttopisteessä on erityisesti ideoiden kehitys ja muodostuminen idealistisen dialektiikan prosessissa. Materialisti taas tässä yhteydessä tarkastelee käsitteen- ja teorianmuodostuksen kysymyk-siä, joissa tarvitaan sitä dialektiikkaa varsinkin yleiskäsitteiden käyttämisessä oikein!

Hegelin määrittelyssä logiikan (tutkimus)kohteesta on YHTÄ VÄHÄN MITÄÄN POIS- SULKEVASTI IDEALISTISTA KUIN FICHTEN MUODOLLISLOOGISESSA KRITII-KISSÄKÄÄN KANTIN ”OLIOTA SINÄNSÄ” VASTAAN: ”das Ding an sich” EI OLE ”VÄÄRÄ, KOSKA SE ON IDEALISTINEN”, vaan se on väärä, KOSKA SE ON (MUODOLLIS)LOOGISESTI KELVOTON, sisäisesti ristiriitainen.

Dialektiikka ”sisällöllisenä logiikkana” erotukseksi muodollisesta eli ”sisällöstä puhdistetusta” logiikasta on VIELÄ OSUVAMPI MÄÄRITTELY materialistisessa kuin suinkaan Hegelin idealistisessa dialektiikassa.

Kun muodollinen logiikka ei riipu sisällöstä,se ei riipu myöskään siitä, onko se sisältö ”henkeä vai ainetta”, ideoita vai materiaa. Sitä vastoin sisällölliselle logiikalle se on aina perimmiltään jompaa kumpaa. Dialektiikka sisällöllisenä logiikkana suorastaan ennustaa kahden tietyllä tavalla toisiaan vastaava dialektiikan, materialistisen ja idealistisen, marxilaisen ja hegelistisen, olemassaolon!

1) http://www.marx-seura.kaapeli.fi/archive/bernstein.htm
2) http://www.tiede.fi/keskustelut/viewtopic.php?t=22652
3) http://www.vapaa-ajattelijat.fi/lehti/artikkeleita/dial.html
4) http://www.marxists.org/archive/ilyenkov/works/essays/essay4.htm
5) http://www.marxists.org/reference/archive/stalin/works/1938/09.htm
6) http://www.marxists.org/archive/ilyenkov/works/essays/essay5.htm
7)http://hameemmias.vuodatus.net/blog/3003319/materialistisen-dialektiikan-totuuskasityksesta

http://www.marxists.org/archive/lenin/works/index.htm

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2013/02/leninin-oppi-objektiivisesta-ja-konkreettisesta-tieteellisesta-totuudesta

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2013/03/leninistisesta-tietoteoriasta

Oittinen on Niin&näin -lehdessä, kysynyt,"mistä dialektiikanlait ovat peräisin".

Loogiselta kannalta ne ovat dialektisten vastakohtien tuntomerkkejä:
 

" Materialistisen dialektisen logiikan perusidea on yksinkertainen

Kirjoitti: RK Päiväys: 17. kesäkuuta 2008 03.48

Materialistisen dialektisen logiikan idea ja perusajatus on yksinkertainen koskien ns. luontotieteitä eli formaalisia ja luonnontieteitä, joihin kuuluvat erityistieteinä myös muodolliset kuten klassiset ja todennäköisyyslogiikat, kaaosteoria, systeemiteoria, kybernetiikka jne., mutta todellisuus ja soveltaminen sitäkin monimutkaiempia. Se seuraa muodollisen logiikanolemuksesta.

Ihmisen keksimän, kieliin memeettisesti sisäänrakentuneen muodollisen logiikan idea on, että

JOKIN OMINAISUUS JOSSAKIN KOHTEESSA JOKO TAYDELLISESTI ON tai SITÄ EI OLE LAINKAAN.

(Erityiseksi "universaaliksi yhdon ominaisuuden olioksi" on konstruoitu matemaattinen PISTE.)

Koska luonto USEIN myös objektiivisesti (suhteellisen hyvin) jakautuu tuollaisiin eril-lisiin, ns. SUHTEELLISEN ITSENÄISIIN kohteisiin ja niiden vastaavanlaisiin ominai- suuksiin, tutkittavat kohteet eli OBJEKTIT voidaan teorianmuodostuksessa UUDEL-LEENRAKENTAA SYMBOLISESTI TIEDON PIIRISSÄ noista ominaisuuksistaan, jos nämä on eriytetty oikein todellisuudesta teorianmuodostuksessa.

Sisäisen muodollisloogisen ristiriidattomuuden vaatimus on siis ehdoton KUNKIN TEORIAN SISÄLLÄ, mutta se EI OLE ehdoton eri teorioiden VÄLILLÄ, vaikka nämä teoriat mallintaisivat kokonaisuutena aivan samaa kohdettakin (ja olla kuitenkin eri teoriat, kuten esimerkiksi aikanaan aaltoliike- ja hiukkasvalo-oppi).

Muodollisloogiset ristiriidat ovat tuhoisia teorioiden sisällä tarkoittaen itse asiassa, että "teoria" EI OLE "OIKEA" teoria ollenkaan, koska se ei ennusta testattavissa olevia yksikäsitteisiä tuloksia, yksittäistuloksia eikä jakautumia (vaan sillä voidaan "ennustaa" tai "todistaa" mitä tahansa).

Omalla tavallaan ristiriidat teorioiden VÄLILLÄ ovat todellakin "hedelmällisiä" jopa luontotieteissä kuten Hegel sanoi, KOSKA NE OSOITTAVAT, ETTÄ MISSÄ PÄIN TEORIOISSA ON KORJATTAVAA. Ne korjaukset vaan pitää sitten taas tapahtua absoluuttisesti kiinni pitäen muodollisten loogisten ristiriitojen kiellosta SIINÄ KIELESSÄ, JOSSA KOHDE ON KUVATTU TEORIAN MUODOSSA, niin kielen KÄSITTEISSÄ kuin LAUSEISSAKIN.

Tässä asiassa on kuitenkin yksi iso ongelma MATERIALISMIN kannalta:

Muodollinen logiikka on kuitenkin lopulta IHMISEN LUOMA TYÖKALU todellisuuden mallintamiseksi kielessä, EIKÄ MATERIAALISELLA TODELLISUUDELLA VOI OLLA MITÄÄN "VELVOLLISUUTTA" OLLA KAIKILTA PUOLILTAAN AINOASTAAN JA VAIN (JONKIN) MUODOLLISEN LOGIIKAN TAUSTAOLETUSTEN MUKAINEN!

Muodollista logiikkaa ei saa METAFYSISOIDA, eikä se ole mahdollistakaan ilman, että joukko tarkeitä käsitteitä tippuisi tarkastelujen ulkopuolelle!

Erityisen ryhmän tällaisia käsitteitä muodostavat DIALEKTISET KATEGORIA- PARIT kuten ´sisältö ja muoto´,´määrä ja laatu´,´mahdollisuus ja todellisuus´, ´sattu- ma ja välttämättömyys´,´ulkoinen ja sisäinen´, ´osa ja kokonaisuus´, olemus ja ilmiö´,´subjektiivinen ja objektiivinen´,´rakenne ja prosessi´,´materia ja liike´ jne.

Nuo dialektiset vastakohtaparit EVÄT VOI OLLA MUODOLLISLOOGISIA VASTA-KOHTIA, koska ne EDELLYTTÄVÄT toisiaan voidakseen olla olemassa, EIKÄ MIKÄÄN TODELLINEN KÄSITE (tai ilmiö) VOI SAMAAN AIKAAN EDELLYTTÄÄ JA SULKEA POIS TOISTA KÄSITETTÄ (ilmiötä) (loogisesti tai muutenkaan).

Dialektisilla vastakohdilla on usein erikseen muodollislooginen vastakohta. Nämä voivat olla subjektiivisesti "lähellä" dialektisia vastakohtia, kuten ´välttämätön´ ja ´ei-satunnainen´ tai ´satunnainen´ ja ´ei-välttämätön´ (mutta kumpikaan noista ei sisällä esimerkiksi kaoottisia ilmiöitä!),mutta toisissa tapauksissa taas dialektisten vastakoh- tien muodollisloogiset vastakohdat voivat olla lähes synonyymejä kuten ´mahdollisen ja todellisen´ muodolliset vastakohdat ´mahdoton´ ja ´olematon´.

Käsitteet määräytyvät ja määrittyvät teorianmuodostuksen yhteydessä, määritellään kunkin eri teorian kohdalla.

Mutta dialektisia kategorioita ei määrää mikään yksittäinen teoria; erityistieteelliset teoriat kyllä VAIKUTTAVAT niiden sisältöön, joskus voimakkaastikin.

Ns. DIALEKTIIKAN LAIT koskevat noiden dialektisten vastakohtailmiöiden kes-kinäisiä suhteita, ja samalla suuressa määrin sitä, mikä ESTÄÄ NIITÄ OLEMASTA MUODOLLISLOOGISIA VASTAKOHTIA (ja toisistaan täysin erillisiä ilmiöitä).

Asiassa voidaan tarkastella toisinkin päin, että ilmiöt, joiden välillä tapahtuu dialektii-kan lakien mukaisia ilmiöitä, esimerkiksi välttämätöntä toisikseenmuuttumista, eivät voi olla tavallisin käsittein toisistaan tyhjentävästi erotettavissa olevia muodollisloogisia vastakohtia.

On myös mahdollista, että kaksi eri teoriaa samasta kohteesta kuvaavat samaa koh-detta eri dialektisen vastokohdan kannalta. Esimerkiksi Schrödingerin differentiaali-yhtälö kuvaa kvantti-ilmiöitä niiden "liikepuolen" eli energiatilojen kannalta. Mutta kuvaako sitten Heisenbergin matriisiesitys niitä jotenkin erityisesti "hiukkaspuolen kannalta", siihen en mene ottamaan kantaa muuten, kuin että periaatteessa se olisi varsin mahdollista. "

 

PS1: Kirjoitus Leninin leimaamisesta "gentileläiseksi totalitaristiksi" on julkaistu Kan-san Ääni 1/2008:ssa. Homma on paskaisempi kuin päältä näyttää, liittyy tähän kam-panjaan Leninin leimaamiseksi "mussolinilaiseksi "totilateralistiseksi" idealistiksi" ja hänen todellisen tieteellisen ajattelunsa monopolisoimiseksi USA:n sotilas- ja infor-maatioteollisuuden salatieteeksi.Kampanjan alku erityisesti Leniniin kohdistettuna oli Aleksandr Solzhenitsynin "kaunokirjallinen" teos "Vankileirien saaristo",jonka kaik-ki muutkin "tiedot" osoitettu härski valehtelu julkisia kähteitä koskien asettaa omaan arvoonsa. Kampanja hyödynsi löysästi frankfurtistikana Hannah Arrendtin "totalitaris-miteoria"-aivopierua. Tämä "tulkinta" lienee ollut myös antileninistisen "Marx-seuran" (sama nimeämistapa kuin antipavlovisteilla "darwinisteiksi", jollaisina he ovat yhtä väärennettyjä kuin antileninistit marxilaisiksi) pääsylippu tiede(toimittaja)hörhölöiden Suomen tieteellisten seurojen valtuuskuntaan, joka tunnetaan umpisusista "Tutkimuseettistä ohjeistaan", jotka OHJAAVAT TIEDEVILPPIIN!

Kysymys on siitä, että Gentile on määritellyt hegelismin pohjalta totalitaristisen valtion, jolle on ominaista, että sen joitakin johtavia valtioelimiä eivät lait sido, ja että "kunnon kansalaisen" korkein täyttymys on oman persoonan ja omien päämäärien alistaminen valtion päämäärille. Tällöin valtion kehityksestä tehdään kaiken kehityk-sen ydin, kuten Hegel itsekin teki, ja moni muukin filosofi, mm. Aristoteles. Tuo oppi ei sovi yhteen historiallaisen materialismin eikä esimerkiksi kansainvälisen oikeuden kanssa.

Mutta frankfurtistien tarkoitus onkin leimata Leninin "totalitaristiksi" Gentilen mieles- sä ja siten "ei-marxilaiseksi". Tämä tapahtuu etsimällä hänen laajasta tuotannostaan lauseita, jotka olisivat Gentilen totalitarismiteorian (joka on eri teoria kuin tunnetumpi ja vielä suunnattomasti tyhmempi Hannah Arandtin "totilateralismiteoria").Sellaista ei ole löydetty, mutta sellaiseksi on väärennetty Leninin oikeustieteilijöiden välinen huo-mautus oikeusministeri Kurskille NL:n vuoden 1922 rikoslain valmistelun yhteydes-sä, jossa Leninin väitetään ehdottaneen tuomioistuimille joissakin tapauksissa lain rajoittamatonta tuomiovaltaa, vaikka hän nimenomaan kieltää kirjaamasta rikoslakiin sellaista.Väärennetyn väitteen muka "Leninin laillisesta terrorista" rikoslaissa ovat esittäneet saman sapluunan mukaan ainakin Aleksandr Solzhenitsyn, Robert Service ja Anne Applebaum.

http://keskustelu.skepsis.fi/Message/FlatMessageIndex/350702?page=29#370793

PS2: Evald Iljenkov ja Lenin saattavat olla eri mieltä ´substanssiin´ käsitteestä Iljen-kovin kannattaessa spinozalaista ja Leninin baconilaista tulkintaa. Tämä erimielisyys ei vakuta siihen, etteikö Iljenkov käsittelisi aivan oikein kantismin ja hegelismin suhdetta marxismiin.

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2013/08/materialistin-ongelma-baconin-vai-spinozan-substanssi-2

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2015/10/leninin-oppi-objektiivisesta-ja-konkreettisesta-tieteellisesta-totuudesta-1

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2013/03/leninistisesta-tietoteoriasta

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2013/10/antipavlovistinen-sosiobiologia-on-pelkkaa-jarjetonta-valehtelua-ja-vaaristelya

 

***

Näyttää aivopieru poistetun "Marx-seuran" siviuilta toukokuussa 2022. Mutta ei siitä sillä pääse:

Bernstein-seminaari Helsingissä 6. marraskuuta 1999

Vesa Oittinen

Bernstein ja Kantin varjo työväenliikkeen yllä

Esitelmäni käsittelee II internationaalin revisionistien "eettistä" (uuskantilaista) sosia-lismia ja vasemmiston (Mehring, Plehanov. Lenin) siihen kohdistamaa kritiikkiä. Mie-lestäni suurikin osa vasemmiston kritiikistä oli oikeutettua,mutta toisaalta torjuessaan sosialismin ja moraalin toisiinsa yhdistämisen se heitti lapsen pesuveden mukana.

Näin vasemmiston sosialismikäsitys latistui yhtäältä "luokkakantaiseksi" (moraali kor-vattiin teesillä "se, mikä edesauttaa työväenluokan intressejä, on oikein"), toisaalta teknokraattiseksi (sosialismissa ei yritetä toteuttaa mitään erityistä arvomaailmaa, vaan sen luominen on pelkkä insinööritehtävä). Näitä vahinkoja on sittemmin yritetty korjailla Gorbatshovin perestroikassa,jolloin taas tunnustettiin "yleisinhimilliset arvot", mutta kurssin muutos tuli liian myöhään.

II Internationaali: marxismia vailla moraaliteoriaa

Vuonna 1880 Friedrich Engels kirjoitti teoksessaan Sosialismin kehitys utopiasta tieteeksi: "Me saksalaiset sosialistit olemme ylpeitä siitä, että emme polveudu vain Saint-Simonista, Fourierista ja Owenista,vaan myös Kantista,Fichtestä ja Hegelistä". 1

Vaikka Engels siis näin antoikin vihjeen marxilaisen sosialismin filosofisista juurista, oli II internationaalin johtavien poliitikkojen ja teoreetikkojen piirissä kuitenkin 1800-luvun loppuun mennessä vakiintunut hyvin vahvana se käsitys, että Marxin oppi on "reaalitiedettä", ei filosofiaa. Marxilaisuuden nähtiin koostuvan historiallisesta mate-rialismista ja kapitalismin kriittisestä analyysista. Filosofisen spekulaation kanssa sillä ei pitänyt olla mitään yhteistä.

Myös Engels itse antoi, äsken siteeratusta lausahduksestaan huolimatta, myöhäis-tuotannossaan useaan otteeseen sivustatukea tulkinnalle, joka näki marxismissa en-nen kaikkea - tai jopa yksinomaan - empiirisiin tosiasioihin nojaavan "reaalitieteen" . Niinpä 1886 kirjoitettu analyysi Ludwig Feuerbachista oli otsikoitu kuvaavasti L. F. ja klassisen saksalaisen filosofian loppu, ja se päätyi toteamukseen:

"Marxin historiankäsitys tekee [...] historian alalla lopun filosofiasta, samoin kuin dia-lektinen luonnonkäsitys tekee kaiken luonnonfilosofian tarpeettomaksi ja mahdotto-maksikin. Missään ei tarvitse enää keksiä yhteyksiä omasta päästä, vaan on löydet-tävä ne tosiasioista. Luonnosta ja historiasta karkoitetulle filosofialle jää silloin enää vain puhtaan ajattelun valtakunta, mikäli tämä on vielä olemassa oppina itse ajatteluprosessin laeista, logiikkana ja dialektiikkana".2

Että tämä näkemys marxismista pääsi vallalle II Internationaalissa, johtui monistakin syistä. Yhtäältä empiiriset luonnontieteet, etenkin darwinistinen biologia, mutta myös fysiikka ja kemia, kehittyivät jättiläisaskelin 1800-luvun puolivälistä alkaen ja muutti-vat Hegelin ja Schellingin luonnonfilosofioiden kaltaiset metafyysiset systeemit paris-sa vuosikymmenessä suorastaan sääliä herättäviksi anakronismeiksi. Mutta sen lisäksi tulisi muistaa - mikä nykyisin kovin helposti unohdetaan 1800-luvun keskuste-lua arvioitaessa -, että useimpia Marxin ja Engelsin filosofiaan littyviä tekstejä ei tuol-loin edes tunnettu. Esimerkiksi nuoren Marxin Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset julkaistiin vasta 30-luvulla, samoin Engelsin luonnokset luonnon dialektiikasta tai mo-lempien yhdessä laatima Saksalainen ideologia. Myöskään Grundrissesta ei tiedetty. Ilman Engelsin tulkintojakin Marx näyttäytyi II Internationaalin kauden ihmisille paljon yksinomaisemmin yhteiskunta- ja etenkin talousteoreetikkona kuin nykyään.

Mutta paitsi että II Internationaalin marxismista puuttui "oma" filosofia ja filosofiset kysymykset yleensäkin esittivät siinä vain sivuroolia, oli siinä myös selvästi skientis-tis-positivistinen sävy. Historiallinen materialismi ymmärrettiin ikään kuin darwinilai-sen kehitysopin toisintona sosiaalisella tasolla. Siinä missä Darwin oli osoittanut elol-lisessa luonnoissa vallitsevat kehityslait, siinä Marx oli osoittanut yhteiskunnan kehi-tyslait. Tieteellinen sosialismi opetti, että yhteiskunnat kehittyvät kapitalismista sosia-lismiin "luonnonhistoriallisella välttämättömyydellä" - aivan samalla tavalla kuin eliöt vääjäämättä kehittyvät korkeammalle tasolle luonnollisen valinnan mekanismin ansiosta.

"Skientistinen" asenne johti moniin seuraamuksiin II Internationaalin marxismissa. Tässä ei ole mahdollista tarkastella sen kaikkia vaikutuksia, vaan keskityn esitelmäs-säni yhteen, mutta sitäkin tärkeämpään juonteeseen, joka kaiken lisäksi välittömästi liittyy kysymykseen Kantin perinnön reseptioon työväenliikkeen teorianmuodostuk-sessa, nimittäin ongelmaan moraalin asemasta marxismissa.

Jos marxismi tosiaan on empirian varaan nojautuvaa tiedettä sosiaalisesta, joka tor-juu kaiken, mikä vähänkin haiskahtaa metafysiikalta, ja sen sijaan muotoilee tulok-sensa deterministisinä - jopa "luonnonhistoriallisina" - lainmukaisuuksina, seuraa sii-tä että myös ihmisten toiminta on selitettävä yksinomaan näistä lainmukaisuuksista käsin.Historiallinen materialismi näyttikin löytäneen ihmisten käyttäytymistä ja yhteis- kunnan kehitystä säätelevät yleiset lainmukaisuudet tuotantovoimien ja -suhteiden kehityksestä sekä eri luokkien välisestä taistelusta. Juuri aineellisten etukysymysten tiimoilta käyty luokkataistelu näytti olevan se toinen moottori - tuotantovoimien kehi-tyksen ohella - joka vei historiaa eteenpäin. Ideat, ihanteet tai moraaliset periaatteet eivät siis esittäneet ratkaisevaa osaa historiassa,vaan olivat vain fundamentaalisem- pien materiaalisten suhteiden heijastumaa tai illusorista ideologista refleksiota ylära-kenteen tasolla. Materialistisen historiankäsityksen tieteellisyys erotti sen erilaisista pikkuporvarillisen sosialismin sentimentaalisista muodoista, jotka vetosivat "porvaris-ton sydänten ja rahasäkkien ihmisrakkauteen" 3 selväjärkisen ja kiihkottoman yhteiskuntasuhteiden analyysin sijasta.

Niin paikkansa pitävä kuin onkin se Marxin havainto,että aatteet menettävät voiman- sa heti kun ne irroitetaan materiaalisesta perustastaan eli intressistä,sai tämä kuiten- kin II Internationaalin marxismissa vulgarisoivan tulkinnan. Näytti siltä,kun marxismin ilmaantumisen jälkeen ei enää olisi tarvetta mihinkään erityiseen moraalifilosofiaan tai eettisten kysymysten teoreettiseen pohdiskeluun. Kaikki moraaliongelmat olivat selitettävissä vetoamalla "intresseihin" ja niiden sovitteluun. Käytännössä II Interna-tionaalin marxismi ei tässä kysymyksessä ollut edennyt kovinkaan paljon siltä tasolta jolla 1700-luvun ranskalainen valistusmaterialismi, Helv‚tius ja Holbach olivat oppei-neen "oikein ymmärretystä intressistä" kaikkien moraalisten ongelmien ratkaisevana avaimena.

Eipä siis ihme, että Charles Rappoport-niminen ranskalainen kirjoittaja saattoi vuonna 1900 todeta teoksessaan Le matérialisme de Marx et l'idéalisme de Kant marxilaisesta moraaliteoriasta:

"Tarkkaan ottaen ei marxismilla ole lainkaan sitä. Marx pyrki selittämään moraalisten ideoiden alkuperän,mutta hän ei sanonut mitään näiden ideoiden varsinaisesta sisäi- sestä arvosta [...] Hän ei missään tarkastele, miten yksilöinä käyttäydymme moraali-sina olentoina. Mutta myös hänen historiallinen moraalin analyysinsa jättää toivomi-sen varaa. Marxin mukaan ei ole mitään yleispätevää moraalia. Jokaisella luokalla - joka on aina taloudellisesta näkökulmasta määritelty - on oma moraalinsa. Jokaisella aikakaudella - joka sekin on taloudellisesti määräytynyt - on oma moraalinsa". 4

Rappoportin väite on helppo vahvistaa oikeaksi Marxin seuraajien osalta. Tarvitsee vain vilkaista joidenkin II Internationaalin johtavien teoreetikkojen, esimerkiksi "kes-kustalaisen" Kautskyn kirjoituksia. Mutta myös liikkeen vasemmistosta löytyi samoja äänenpainoja. Niinpä Georgi Plehanov julkaisi Saksan sosialidemokraattien teoreet-tisessa pää-äänenkannattajassa Die Neue Zeitissa 1892-1893 artikkelisarjan Lisiä materialismin historiaan.Siinä Plehanov ensin siteerasi hyväksyvästi Darwinin teosta The Descent of Man, jossa oli pohdittu ihmisten ja mehiläisten moraalin yhtäläisyyk-siä, ja päädytty siihen, että kuhnureiden surmaaminen on mehiläispesässä vallitse-vien "moraalisääntöjen" kannalta täysin hyväksyttävää, koska se tähtäsi yhteisön va-pauttamiseen turhasta painolastista talven tullessa. Tämän jälkeen Plehanov jatkaa tekemällä rinnastuksen Ranskan porvariston moraaliin 1871, Pariisin kommuunin jälkiselvittelyissä:

"Porvaristo murhasi ja käski murhata työläis'veljiään' vertaansa vailla olevalla raakuudella, ja - mikä on meidän kannaltamme vieläkin kiintoisampaa - ilman mitään omantunnontuskia [...] Miksi näin? Tämä johtui siitä,että porvariston sosiaalinen asema, heidän taistelunsa proletaareja vastaan määräsi heidän moraalinsa samalla tavalla kuin eläinten olemassaolon edellytykset sanelevat näille niiden 'käyttäytymistavan'". 5

Hieman myöhemmin, 1897, arvioidessaan Antonio Labriolan erästä kirjaa, Plehanov määritteli marxismin moraaliteorian täysin historiallis-materialistisesti:

"Lopulta, tietyn tuotantovoimien tilan määräämien yhteiskunnallisten suhteiden pohjalta syntyy konventionaalinen moraali, toisin sanoen se moraali, joka tavallisesti ohjaa ihmisiä heidän arkisessa ja jokapäiväisessä käytännössään".6

En esitä enempiä sitaatteja, koska jo näistäkin käy ilmi II Internationaalin keskustan ja vasemmiston marxismitulkinnalle ominainen reduktionistinen näkemys moraalin luonteesta: se palautetaan tiettyjen yhteiskunnallisten suhteiden ja luokkaetujen ilmaisijaksi. Näkemystä on lupa kutsua myös naturalistiseksi siinä mielessä, että sen mukaan kaikki moraaliset arvostukset voidaan loppujen lopuksi selittää tieteen kielel-lä määriteltävillä subjektien tarpeilla ja vaatimuksilla - tai jopa "luonnonhistoriallisilla välttämättömyyksillä".Moraalia ei siis nähdä autonomisena inhimillistä toimintaa sää- televänä voimana, vaan se korvataan tieteellisellä analyysilla. Ihmiset eivät toimi niin tai näin joidenkin riippumattomien moraalinormien vaikutuksesta, vaan koska heidän materiaaliset intressinsä (jotka voivat olla tiedostamattomia, mutta paljastuvat kuiten-kin tieteellisessä analyysissa viimekätisiksi motiiveiksi) käskevät heitä toimimaan siten.

Cohen ja Bernstein: Marxia täydennettävä Kantilla

Kovin vulgaari reduktionismi ja naturalismi ei kuitenkaan pidemmän päälle voi tyydyt-tää ketään, eikä siksi hämmästytäkään, että II Internationaalin oikeisto tarttui juuri tä-hän vasemmistolaisten teorian heikoimpaan kohtaan. Avauksen teki Marburgin kou-lukunnan uuskantilaisten keulakuviin kuuluva Hermann Cohen 1896 julistaessaan F. A. Langen Geschichte des Materialismus -teoksen viidenteen painokseen laatimissaan jälkisanoissa:

"Sosialismi on oikeassa, sikäli kun se pohjautuu etiikan idealismille. Ja etiikan idealismi on perustellut sitä [...] Kant on ideaalipoliitikkona nimenomaisesti vedonnut Platoniin, ja hän on puolustanut voimaperäisin sanoin tasavallan totuudellisuutta ja toteutettavuutta, tasavallan, joka on pysynyt kaikkien utopioiden ihanteena. Kant on saksalaisen sosialismin tosi ja todellinen alkuunpanija.".7

Ensi lukemalta Cohen näyttää 1896 toteavan saman kuin Engels 1881 Sosialismin kehityksessä utopiasta tieteeksi, mutta hänen sanomassaan on jo toinen sisältö kuin Engelsillä. Kun Engels oli katsonut sosialismin olevan Owenin ja muiden utopistiso-sialistien ohella myös klassisen saksalaisen filosofian perillinen, tarkoitti hän tätä filosofiaa kokonaisuudessaan ja ennen kaikkea Hegeliä, joka pyrki ylittämään Kantin filosofian dualismit ja "olion sinänsä"; Cohen taas korostaa sitä, että sosialismin teoria on puutteellinen ja sitä on täydennettävä nimenomaan Kantilla.

Ensimmäisiä, jotka puolueessa tarttuivat Cohenin avaukseen, oli Eduard Bernstein. Jo vuodenvaihteessa 1897-1898 Bernstein totesi Die Neue Zeitissa, että "mielestäni 'Takaisin Kantiin!' pätee ainakin tiettyyn asteeseen saakka myös sosialismin teorian suhteen".8 Seuraavana vuonna, 1899, ilmestyikin Bernsteinin kuuluisa Sosialismin edellytykset ja sosiaalidemokratian tehtävät, jossa lyötiin lukkoon II Internationaalin revisionistisen siiven tavoitteet. Niitä Bernstein pyrki perustelemaan juuri Kantin filo-sofialla, joka myös tarjosi välineitä Marxin opin muokkaamiseen. "Ylöspäin pyrkivä luokka", kirjoittaa Bernstein, "tarvitsee terveen siveysopin [...] Tässä tarkoituksessa en voi hyväksyä tuota lausetta: 'työväenluokalla ei ole minkäänlaisia ihanteita toteutettavina'".9 Ja Bernstein jatkaa:

"Tätä ajatellessani minä aikoinaan viittasin tuon suuren Königsbergin filosofin, tuon puhtaan järjen arvostelijan henkeen, minä mainitsin hänet vastakohdaksi sille 'cant'il-le [teeskentelylle, salakielelle - V. O.], joka koettaa tunkeutua työväenliikkeeseen ja jolle hegeliläinen dialektiikka on sopivana suojana. Ne raivokohtaukset, joihin herra Plechanow tämän johdosta joutui,ovat ainoastaan vahvistaneet minun vakaumusta-ni, että sosialidemokratia on hyvinkin Kant-tapaisen miehen tarpeessa, joka jyrkästi arvostellen käy vanhentuneisiin oppilauseisiin käsiksi, joka osoittaa, että [...] ihantei-den halveksiminen, aineellisten vaikutusten korottaminen kehityksen kaikkivaltiaiksi voimiksi, on itsepettämistä..."10

Siteerattu kohta on milteipä ainoa koko 280-sivuisessa kirjassa, jossa Bernstein eks-plisiittisesti tunnustautuu Kantiin, ja tällöinkin hän puhuu Kantin filosofian merkityk-sestä sosialismin teorialle vain hyvin ylimalkaisin sanankääntein. Bernsteiniä meillä tutkinut Markku Hyrkkänen onkin ilman muuta oikeassa todetessaan, ettei Bernstein ollut ammattifilosofi, vaan hänen pyrkimyksenään oli löytää uuskantilaisuudesta argumentteja reformistisen politiikan puolesta.11

Joka tapauksessa Kantiin nojaava ajattelu näytti takaavan eettisen momentin tietyn itsenäisyyden ja antavan myös subjektiiviselle tekijälle liikkumavaraa historiassa, erotukseksi II Internationaalin keskustan (Kautsky) ja vasemmiston kannattamasta determinismistä. Hyrkkänen huomauttaakin, että Bernsteinin kuuluisa lause, jonka mukaan sosialismin päämäärä on vähäarvoinen, liike sen sijaan kaikki kaikessa,12 ei itse asiassa tahtonut sanoa muuta kuin että sosialidemokraattien on lakattava perustelemasta käytännön toimintaansa vääjäämättömällä, "luonnonlain välttämättö-myyttä noudattavalla" kapitalismin romahduksella.13 Tähän kuvaan sopii sekin, että Bernstein myös toisissa yhteyksissä vastusti "naturalistista" tiedettä ja taidetta, joiden ihmiskuvan mukaan "vain objektiivinen tekijä on merkityksellinen; yksilö itsessään ratkaisuja tekevänä toimijana taas vajoaa merkityksettömyyteen".14

Hyrkkäsen mukaan "Bernstein ehkä yliarvioi uuskantilaisuuden merkitystä.Hän uskoi että hänen argumentointinsa tulisi kantilaisten muotoilujen myötä vakuuttavammak-si". 15 Vielä kerran: on totta, ettei Bernstein ollut ammattifilosofi - harvathan meistä loppujen lopuksi ovat -, mutta minusta on silti selvää,että hänen argumentointinsa oli yleisesti tarkastellen Kantin filosofian hengen mukaista. Yhdistävänä tekijänä Bern-steinin ja Kantin välillä on antinaturalismi. Bernstein näyttääkin suorastaan unissakä-vijän varmuudella löytäneen II Internationaalin skientistis-naturalistisen marxismitul-kinnan heikon kohdan, joka oli juuri siinä, että sosialismia perusteltiin latteasti ja viime kädessä mekanistisesti ymmärretyllä "tieteellä".

Bernstein ei ollut ainoa eikä edes ajattelijana syvällisin niin sanotun "eettisen sosia-lismin" edustajista. Muista nimistä voidaan mainita C. Schmidt, Karl Vorländer (joka oli ehkä tärkein suuntauksen teoreetikko), F. Staudinger ja R. Stammler. Kaikki olivat lähellä nimenomaan Marburgin koulukunnan uuskantilaisuutta ja sen perustajaa Hermann Cohenia. Kun ajattelee sitä suurta vaikutusvaltaa, mikä tällä suuntauksella aikoinaan oli,niin sitä on tutkittu hämmästyttävän vähän."Eettinen", Kant-vaikutteinen sosialismi on ikäänkuin pudonnut kahden tuolin väliin työväenliikkeen eri suuntausten ajautuessa yhä kauemmas toisistaan. Jatkuvasti keskiluokkaistuvalle ja porvarillistuvalle sosiaalidemokratialle eettinen sosialismi on ollut sittenkin vielä liian marxilaista, kun taas marxilais-lenininiläisille kommunisteille he ovat näyttäytyneet vain tuomittavina revisionisteina ja "asian" pettäjinä. Olisi ehkä jo aika pyrkiä tasapuolisempaan arvioon eettisestä sosialismista.

"Aito" Kant hukassa

Niin oikeutetulta kuin Bernsteinin ja eettisten sosialistien antinaturalistinen kritiikki II Internationaalin skientististä sosialismikuvaa kohtaan tuntuukin, oli siinä myös omat ongelmansa ja puutteensa. Eräs tärkeimpiä oli se, että vaikka eettinen sosialismi sa-nallisella tasolla vannoikin Kantin nimiin, se todellisuudessa hyväksyi uuskantilaisten tulkinnan siitä, miten yhtä hyvin tieteellisyys kuin eettisyyskin pitää ymmärtää. Uus-kantilainen filosofia ei nimestään huolimatta suinkaan edustanut "aitoa" Kantia, vaan sitä voitaisiin pikemminkin pitää saksalaisena vastineena 1800-luvun englantilaiselle ja ranskalaiselle positivismille.

Uuskantilaiset omaksuivat Kantin kriittisestä filosofiasta vain tiettyjä valikoituja puo-lia. He "siivosivat" siitä pois liian radikalismin ja materialistiset tendenssit. Erityiseksi loukkauskiveksi osoittautui uuskantilaisille kuuluisa Ding an sich, "olio sinänsä", joka Kantin mukaan oli kaikkien aistimustemme takana niiden aiheuttajana. Uuskantilais-ten mielestä tämä johti hankalaan materiaalisten olioiden ja subjektiivisten aistimus-ten dualismiin. He "virtaviivaistivat" Kantin oppia eliminoimalla oliot sinänsä. Nyt jäl-jelle jäi vain (subjektiivinen) kokemus - siis ilman sitä aiheuttaneita objekteja -, minkä seurauksena uuskantilaisuudessa olikin ikään kuin sisäänrakennettu tendenssi kohti subjektiivista idealismia.Kehityskulku täydentyi hieman myöhemmin vuosisadanvaih- teessa 1900 muotifilosofiaksi nousseessa Machin ja Avenariuksen empiriokritisis-missä, joka opetti,etteivät ulkomaailman oliot todellisuudessa ole muuta kuin meidän subjektiivisessa kokemuksessamme olevia "aistimuskimppuja" - ajatus, jota vastaan Lenin raivokkaasti hyökkäsi.

Königsbergin filosofi oli myös poliittisesti paljon radikaalimpi kuin hänen uuskantilai-set tulkitsijansa ja vesittäjänsä. Kant suhtautui myönteisesti Ranskan vallankumouk-seen, ja voidaan hyvällä syyllä väittää, että myöhempi kuva hänestä abstraktien aja-tustensa vallassa olleena yksineläjänä on täysin tosiasioiden vastainen karikatyyri.

Ratkaisevinta on kuitenkin se, että uuskantilaiset tulkitsivat Kantin ajatuksen käytän-nöllisen järjen primaatista (ensisijaisuudesta) paljon ahtaammalla tavalla kuin Kant itse. Kun Kantin mukaan inhimillinen vapaus merkitsee sitä, että subjekti itse on mo-raalin lainsäätäjä, näkivät Cohen ja Stammler sen sijaan moraalin perustan juridisis-sa suhteissa. Aivan samalla tavalla kuin matematiikka on kaikkien luonnontieteiden esikuva ja perusta, on oikeustiede etiikan perusta, kirjoitti Cohen, ja Stammler puolestaan korosti, että "oikeuden idea" (Rechtsidee) tarjoaa sen varsinaisen regulatiivisen periaatteen, jonka mukaan yhteiskunnallisen liikkeen tulee orientoitua.

Uuskantilaisten voidaan siis tavallaan sanoa korvanneen Kantin käytännöllisen jär-jen "juridisella maailmankatsomuksella". Näin he jäivät vallitsevan yhteiskunnan nor-mien ja lakien vangeiksi, ja heiltä puuttui tykkänään se rohkeus, jota Kantin suveree-nisti lakeja säätävä subjektiivisuus vielä ilmaisee. Vaemmisto,joka arvosteli uuskanti- laisuuden ohjelmaan sitoutuneita eettisiä sosialismeja filisterimäisestä arkuudesta ja porvarillisen oikeuden todellisen luonteen hämärtävistä sinisilmäisistä illuusioista, ei ollutkaan aivan väärässä.

Leninin Kant-kritiikki

Uuskantilaisuuden vetäminen mukaan työväenliikkeen suuntataisteluihin johti nope-asti myös "aidon" Kantin kompromettoitumiseen vasemmiston silmissä. Tyypillinen oli Marxin vävyn Paul Lafarguen heitto Kantista "porvarillisena sofistina", ja Karl Vor-länder, joka yritti tasapainoilla kiistelevien osapuolien välillä, joutui katkerana totea-maan, että tilanne supistui mustavalkoiseksi vaihtoehtoasetelmaksi: joko Marx tai Kant. 16 Sekä Mehring että etenkin Plehanov yrittivät kumpikin tahoillaan todistella, että materialisti Spinoza sopii Kantia paljon paremmin marxismin filosofiseksi esi-isäksi.

II Internationaalin aatteellista perintöä arvosteli vasemmalta ehkä seikkaperäisimmin Lenin.Kiinnostavinta Leninin kritiikissä oli ensinnäkin se,että filosofisilta mieltymyksil- tään hän poikkesi oman fraktionsa - bolshevikkien - päälinjalta. Hän ei omaksunut sitä "aktivistista" ja subjektivistista filosofiaa, jota monet muut bolshevikkien teoreeti-koista (kuten A. A. Bogdanov) kannattivat, vaan nojautui mieluummin Plehanoviin, vaikka tämä oli puoluekiistassa jäänyt menshevikkien leiriin.1909 ilmestynyt Materia- lismi ja empiriokritisismi oli suunnattu ennen kaikkea "omien" rivit tartuttanutta empi-riokritisismiä vastaan. Empiriokritisismi lukeutuu suuntauksena jo pikemmin positivis-miin,mutta siinä on silti tiettyjä yhtymäkohtia (empiirisen kokemuksen "kritiikki"!) uus- kantilaisuuteen. Jo tässä teoksessa Lenin hyökkäsi voimakkaasti Kantin tietoteoriaa ja ennen kaikkea "olio sinänsä"-käsitteeseen liitettyä agnostisismia vastaan. Mutta varsinaisesti vasta 1914/1915 syntyneissä Filosofian vihkoissa Leninin Kant-kritiikki saa lopullisen muotonsa.

Filosofian vihkot koostuvat pääasiassa Hegel-ekserpteistä. II Internationaalin vasem-miston teoreetikoista Lenin oli ehkä eniten kiinnostunut Hegelistä. Se on jossain määrin yllättävää, sillä - kuten jo sanoin - bolshevikin olisi odottanut innostuvan enemmän jostain Giovanni Gentilen tyyppisestä "aktivistisesta", subjektin aktiivista toimintaa korostavasta filosofiasta. Tässä näkyy Leninin pyrkimys synteesiin, vasta-kohtien ylittämiseen: vaikka hänkin on vallankumousmiehenä tyytymätön Kautskyn ja II Internationaalin deterministiseen marxismitulkintaan, tahtoo hän samalla myös välttää äärivasemmistolaista aktivismia, jota bolshevikkipuolueessa paljon esiintyi.

Mutta vielä yllättävämpää on, että Lenin nielaisee Filosofian vihkoissa Hegelin Kant-kritiikin suorastaan nahkoineen karvoineen. Kun Hegel esimerkiksi arvostelee Kantin oppia olioista sinänsä sillä argumentilla, että Ding an sich on pelkkä tyhjä abstraktio, joka ajatuksen pitää pystyä täyttämään omalla sisällöllään, hyväksyy Lenin tämän täysin - panematta ollenkaan merkille, että tällaisen kritiikin läpivieminen edellyttää objektiivisen idealismin ohjelman allekirjoittamista. Hegel näet "voittaa" Kantin teke-mällä olioista sinänsä hengen momentteja,ts.riistämällä niiltä niiden riippumattomuu- den subjektista. Olioiden sinänsä perustana,substanssina osoittautuu Hegelillä viime kädessä olevan henki, ja näin ne todellisuudessa ovatkin "samaa maata" kuin sub-jekti ja sen tajunnansisältö. Samalla lailla Lenin hyväksyy - sen enempää miettimättä - Hegelin määritelmän dialektiikasta "sisällöllisenä logiikkana", johon myös liittyy sitoutuminen objektiiviseen idealismiin (Kantin mukaanhan näet käsitteiden sisältö palautuu viime kädessä subjektista riippumattomaan todellisuuteen).

Mutta paitsi että Lenin omaksuu lähes kyselemättä Hegelin arvostelun Kantin tieto-teoriaa kohtaan, rajaa sitoutuminen Hegeliin hänen marxismitulkintansa näkökulmaa myös eräällä toisella olennaisella tavalla.Moraali ei kiinnostanut Hegeliä lainkaan sii-nä määrin kuin Kantia. Olematta varsinaisesti immoralisti Hegel kuitenkin katsoi, että historiaa ei voi arvioida moraalisten mittapuiden mukaan.Yksityisellä subjektilla ei ole nokan koputtamista historian kulkuun. Se instanssi,joka lopulta toteuttaa järjen ja oi-keuden, koostuu yksittäissubjektien haluista ja pyrkimyksistä riippumatta etenevästä reaalisesta historiallisesta prosessista. Järki ja oikeus kyllä toteutuvat historiassa, mutta tapahtuu nimenomaan ihmisten "selän takana" järjen viekkauden ansiosta, ei niin että historialliselle prosessille tyrkytettäisiin kantilaiseen tapaan joitain yleisiä pe-riaatteita joille sen pitäisi alistua. Historiaa ei, ajattelee Hegel, voida asettaa minkään moraalisen tuomioistuimen eteen,koska se itse on tämä tuomioistuin: "Hic Rhodus, hic salta!".17 Ja tarkemmin katsoen ei tämä Hegelin näkemys olekaan niin etäällä siitä II Internationaalin teoreetikkojen ajatuksesta, että sosialismi toteutuu "luonnon-historiallisella välttämättömyydellä", tekivätpä tai ajattelivatpa ihmiset mitä tahansa.

Näyttää siis siltä, että vaikka Lenin hegelisoivalla, dialektiikkaa painottavalla marxis-mitulkinnallaan ensin saikin historiadeterminismin ajettua ovesta ulos, se kuitenkin tuli saman tien ikkunasta takaisin sisälle. Tämä johtui paljolti siitä, että Lenin sivuutti Kantin filosofiaan sisältyvän ajatuksen subjektin autonomiasta,joka sallii myös histo-rian prosessien moraalisen arvottamisen pelkän "järjen viekkaudelle" tai "luonnon-historialle" alistumisen sijasta. Lenin katsoi eettisen sosialismin - sinänsä kiistämät-tömien - heikkouksien osoittaneen, että se on kelvoton työväenliikkeen teoreettiseksi johtotähdeksi. Hänen politiikkakonseptionsa ytimessä on moraalin ja politiikan erottaminen toisistaan. Politiikka on intressien taistelua, niiden sovittelua, liitolaisten etsimistä ja vastustajien määrittelyä eri luokkien materiaalisten intressien pohjalta. Intressikysymykset taas eivät ole moraalisia kysymyksiä, vaan ne ovat täysin tieteellisesti ja objektiivisesti määriteltävissä.

Politiikan erityisluonteen korostamisessa ei Lenin varmasti sinänsä ollut väärässä - mutta kylläkin siinä, että samaisti uuskantilaisuuden filisterimäiset rakennelmat "ai-don" Kantin edustamaan problematiikkaan. Voidaan sanoa, että torjuessaan eettisen sosialismin pikkuporvarilliset illuusiot leninismi heitti lapsen pesuveden myötä - se torjui myös sen subjektin, vapauden ja moraalin problematiikan, jolle Kantin filosofia haki vastausta. Jos tämäkin problematiikka halutaan korvata "tieteellä", seuraa siitä että moraalikysmykset muuttuvat teknisiksi kysymyksiksi, insinööriongelmiksi, poliitti-siksi tarkoituksenmukaisuuskysymyksi. Tässä piirtyy jo esiin linja, joka johtaa 30-luvun stalinismiin.

Stalinin ajasta Gorbatshoviin

Leninin jälkeisessä neuvostomarxismissa eli voimakkaana trendi moraalisten kysy-mysten vähättelyyn; siinä, missä Kant oli määritellyt "moraalisen persoonallisuuden" ominaisuudeksi järjellisen kyvyn asettaa itselleen päämääriä, siinä neuvostomarxis-mi korosti kollektiivisuutta ja luokkamoraalia, jonka noudattaminen itse asiassa va-pautti henkilökohtaisesta vastuusta. Stalinin aikana tavallaan palattiin siihen II Inter-nationaalin skientistiseen marxismitulkintaan, jonka mukaan sosialismi oli "tiedettä". Sosialismin rakentaminen merkitsi sitä, että heitettiin yli laidan kaikki vanhan maail-man roina - uskonto, taikausko,pikkuporvarillinen moralisointi, yleensä turha tunteilu.

Jo 1921 bolshevismin teoreetikko Nikolai Buharin kirjoitti kansantajuisessa marxis-min oppikirjassaan, että etiikka eli moraalinormit eivät ole muuta kuin "yhteiskunnan tai luokan säilymisen kannalta välttämättömiä käyttäytymissääntöjä". Kapitalismille ominainen fetishistinen asennoituminen vain on nostanut ne erityisiksi moraalinor-meiksi, vaikka ne todellisuudessa ovat vain "teknisiä käyttäytymissääntöjä".18 20- ja 30-lukujen tilanteessa tällainen "immoralistinen" asenne politiikkaan ja yhteiskuntaan saattoi tuntua perustellulta ja jopa tulevaisuuteen tietä viitoittavalta, mutta samalla se teki kannattajansa kykenemättömiksi vastustamaan stalinismin kaltaisia ilmiöitä.

Hyvän esimerkin tarjoaa Bertolt Brecht,joka tunnetussa,pääosin 30-luvulla laaditussa aforistisessa, esitystavaltaan muinaiskiinalaisia viisausoppaita jäljittelevässä Me-ti-teoksessaan pohti myös poliittisen moraalin kysymyksiä. Oman moraalioppinsa hän esittää Me-tin tunnetussa jaksossa "Etiikkojen tuomitseminen". W. F. Haug näkee Brechtin tässä liittyvän Heinrich Heinen ironiseen traditioon ja siihen tapaan, millä tämä pilkkasi pikkuporvarillista motralisointia "impotentiksi toiminnaksi", impuissance mise en action 19, mutta pikemmin lienee kyse siitä, että Brechtin Me-ti jatkaa II Internationaalin "skientistisen" sosialismi-idean traditiota. Sen mukaan sosialismi ei ollut utopiaa, vaan tiedettä; sosialistinen yhteiskunta tuli toteutumaan luonnonhisto-riallisella välttämättömyydellä,koska se oli kehityksen korkeampi aste. Ei ollut mitään luonnonlakien yläpuolella olevaa erityistä "moraalista maailmaa", kuten Kant ja uus-kantilaiset väittivät, vaan yhteiskunta voitiin suunnitella luokkien ja ihmisryhmien int-ressien selväjärkisen kalkyloinnin pohjalta. Tähän hyötymoraaliin Brechtkin näyttää Me-tissä viime kädessä sitoutuvan:

"[EGOISMISTA]

Miten taistella egoismia vastaan? Valtio on järjestettävä siten, että yksittäisen ihmi-sen edun ja yleisen edun välillä ei ole mitään eroa. Huonosti järjestetyissä valtioissa jollainen Hu-ihin [=Hitlerin] valtio on, egoismi on jotain pelottavaa. Järjestyneissä valtioissa egoismi palvelee yleistä asiaa."

Erityisen selvänä Brechtin "immoralismi" näyttäytyy niissä Me-tin kohdissa, joissa hän kirjoittaa, että mitään erityistä oikeudenmukaisuutta tai moraalia ei tarvita:

Hyvin hallituissa maissa ei tarvita mitään erityistä oikeudenmukaisuutta. Oikeuden-mukaiselta puuttuu niissä epäoikeudenmukaisuus, kuten valittavalta kipu. Sellaisissa maissa oikeudenmukaisuudella ymmärretään jotain kekseliästä, hedelmällistä menettelytapaa, joka yhdenmukaistaa erilaisten ihmisten intressit."

Aforismissa Brecht antaa oikeudenmukaisuudelle aivan toisen määritelmän kuin esi-merkiksi Kant. Sillä ei ole mitään tekemistä kategorisen imperatiivin kanssa, eikä se ole edes moraalinen maksiimi joka meidän kaikkien olisi sisäistettävä noudattaak-semme sitä. Oikeudenmukaisuus on yksistään järkevää kalkylointia vailla intohimoja: se on menettelytapa, jolla eri ihmisten intressit saadaan käymään yhteen niin että ei synny konflikteja vaan yhteiskunta toimii harmonisesti.

Kuvaan sopii,että Brecht suhtautui nurjasti Kantin moraalifilosofiaan,joka hänen mie-lestään oli tuskin muuta kuin "juksausta" ja ideologinen sumuverho.20 Ja siinä missä Kant oli korostanut, että hyvä tahto on moraalisena ominaisuutena arvokas silloinkin, kun se ei johda mihinkään näkyviin tuloksiin, antaa Brecht näytelmässään Teurasta-mojen pyhä Johanna kuolevan sankarittaren päinvastoin kirota hyvän tahdon voimattomuutta:

Voi, hyvyys vailla seurauksia! Huomaamaton mielentila! 
Minä en ole muuttanut mitään. 
Katoan pian vailla pelkoa tästä maailmasta 
ja sanon teille: 
Pitäkää huoli siitä, että kun jätätte maailman 
ette ole vain olleet hyviä, vaan jätätte myös jälkeenne 
hyvän maailman!

Samalla lailla Brecht arvioi Me-tissa myös Stalin-kysymystä. Brechtiä itseään ei voi sanoa stalinistiksi - jo marxilaisuuden ajankohtausten ongelmien pukeminen Me-tin "kiinalaiseen" asuun viittaa siihen, että Brecht tässäkin tavoitteli kuuluisaa "vieraan-nuttamisefektiään" -, mutta juuri kantilaisen autonomisen moraalin korvaaminen "tie-teellisellä", utilitaristisella kalkyylillä johtaa siihen, että stalinismin ongelma latistuu hänellä hyvin yksiulotteiseksi. Avainsana Brechtin Stalin-käsitykseen on "hyödylli-nen". Stalinia ja hänen politiikkaansa ei voi sen kauheuksista huolimatta kokonaan tuomita, koska se kuitenkin on historian kokonaisprosessin kannalta katsoen myös tietyssä mielessä hyödyllistä:

"[MUUAN EHDOTUS KOSKIEN NI-ENIN LISÄNIMEÄ]

Eräs Ka-mehin [Karl Marxin] oppilas ehdotti, että Ni-eniä [Stalinia] ei kutsuttaisi Suu-reksi, vaan Hyödylliseksi.Aika ei kuitenkaan ollut kypsä sellaiseen ylistämiseen. Hyö- dylliset olivat liian kauan jääneet paitsi kaikesta maineesta, joten toteamus että joku on hyödyllinen ei enää hankkisi luottamusta siihen että hän osaa johtaa.Johtajista oli aina tiedetty, että he osasivat olla hyödyksi itselleen. Ka-mehin oppilas oivalsi pian ehdotuksensa kelpaamattomuuden. Hän sanoi itse: Itse asiassa halusinkin, että hyö-dylliset lopultakin tunnustettaisiin suuriksi.Mutta juuri niin käykin nyt Ni-enin kohdalla. "

Brechtin näkemys on siis se, että Stalinista puhuessa ei pidä moralisoida. Kaikkine huonoine puolineenkin Neuvostoliitto edustaa uutta, se edustaa tulevaisuutta, ja jos Stalinin toimet kerran edesauttavat sosialismin rakentamista, ovat ne ainakin hyödyl-lisiä, vaikka niiden moraalisuudesta ei voitaisi puhua.Vielä kerran: Brechtin tässä ky- symyksessä Me-tissä kirjaama "kalkyloivan insinöörin" asenne ei ollut pelkästään yk-sityinen persoonallinen piirre, se vastasi koko aikakauden luonnetta ja aikakaudelle tyypillistä tapaa lähestyä probleemaa.

Brechtin Me-tin pohdiskeluissa tulevat leninistiseen politiikka- ja sosialismikäsityk-seen sisäänrakennetut ongelmat hyvin kouriintuntuvalla tavalla ilmi. Voidaankin sa-noa, että neuvostoideologian heikoimpia kohtia oli kansalaisten elämän ja poliittisen toiminnan moraalisten päämäärien perustelu puhtaasti utilitaristisin argumentein. Ylimpinä kriteereinä pidettiin "työväenluokan intressejä" tai "valoisaa kommunistista tulevaisuutta" (mikä periaatteessa ei eronnut Tshernyshevskin kuuluisasta "kristalli-palatsista"). Kantin moraalifilosofian kannalta katsoen nämä kriteerit kuitenkin liikku-vat vasta hypoteettisten imperatiivien tasolla - ne esittävät "mahdollisen toiminnan käytännöllisen välttämättömyyden" pelkkänä välineenä jonkun toisen päämäärän (tässä tapauksessa: aineellisen hyvinvoinnin) saavuttamiseen.21

Kun Gorbatshovin ympärille ryhmittyneet NKP:n uudistajat nostivat esiin luokkaint-resseihin redusoitumattomien yleisinhimillisten arvojen tunnuksen, oli se tavallaan hyvitys siitä yliolkaisuudesta, millä neuvostomarxismi oli vuosikymmeniä suhtautunut Kantin perintöön, joskin kurssin korjaus tehtiin liian myöhään jotta oltaisiin enää ehditty rakentaa adekvaattia modernin sosialismin teoriaa, jossa myös kantilaisittain perustelluilla täysivaltaisen kansalaisen oikeuksilla olisi asiaankuuluva paikkansa.

Käsitys, jonka mukaan yksipuolinen ja luokkareduktionistinen näkemys modernin olemuksesta (tai, mikä vielä pahempaa, modernin ja kapitalismin samaistaminen) on marxismin keskeisimpiä puutteita, näyttää yleensäkin pääsevän yhä selvemmin voi-tolle kansainvälisessä keskustelussa. Esim. Saksan PDS:n teoreetikot ovat etsineet neuvostosysteemin romahduksen selitystä marxismin kyvyttömyydestä immanenttiin modernin kritiikkiin; tämä puolestaan olisi johtanut siihen, ettei tajuttu moderneille yhteiskunnille konstitutiivista poliittisten subjektien pluralismia, vaan postuloitiin yhteiskunnallinen "monosubjekti".22

Pitää kyllä paikkansa, että marxilais-leniniläisen tradition piirissä on myöhemmin myös pyritty korjaamaan liian yksipuoliseksi osoittautunutta arviota Kantista "filisteri-nä" ja pikkutarkkana legalistina. Tämä on kuitenkin tapahtunut siten, että poliittisen moraalin probnlematisoinnin sijasta on uudelleen alettu korostaa Kantin poliittisen ajattelun piilevää radikalismia ja sen Ranskan vallankumouksesta saamia vaikuttei-ta. Pisimmälle tällä tulkintalinjalla lienee edennyt Domenico Losurdo, jonka kuvaama Kant on suorastaan königsbergiläinen Robespierre. Niinpä Ikuiseen rauhaan on Losurdon mukaan "todellisuudessa alusta loppuun kannanotto vallankumouksellisen Ranskan puolesta" ja muutenkin Kant olisi käytännössä vain pienin varauksin hyväk-synyt jakobiinien toimet aina Ludvig XVI:n mestausta myöten.23 Samansuuntaisia, joskin hieman lievempiä arvioita esittivät DDR:läiset filosofianhistorioitsijat jo 60-luvun lopulta alkaen. 24

Tämä tulkintalinja on ilman muuta onnistunut kytkemään filosofin konkreettisemmin omaan aikaansa ja korjaamaan uuskantilaisten siloteltua Kant-kuvaa. Se ei kuitenkaan ole vastannut itse pääongelmaan. Kantin tämänhetkinen ajankohtaisuus ei liity niinkään vallankumouksen oikeuttamiseen kuin kysymykseen yleisistä ihmisoikeuksista ja universalistisen etiikan mahdollisuuksiin. Objektiivis-idealistista ns. transsendentaalipragmatiikkaa lähellä oleva Vittorio Hösle on muotoillut Kantin ajankohtaisuuden seuraavin sanoin:

"Kantin moraalifilosofia on [...] vakuuttava seuraavissa kohdissa: se hyväksyy sen valistuksen esittämän haasteen, että on luotava ei-perinteinen etiikka; tässä tarkoi-tuksessa se hylkää naturalistisen ontologian ja vaatii synteettisiä lauseita a priori. Se liittää oikeuteen vapauden ja siveyslain ja saavuttaa - järjelle pohjaten - universalisti-sen ulottuvuuden,jolle ei löydy vertaista etiikan historiassa ennen Kantia.Se soveltaa tätä universalistista etiikkaa politiikkaan ja asettaa historian tehtäväksi olla universalististen instituutioiden vähittäisen realisoinnin prosessi". 25

Koska Kant oli eräs modernin filosofeista par excellence, voidaan vasemmiston "Kant-ongelma" muotoilla myös kysymyksenä, miten jatkaa valistuksen perintöä tavalla, joka on adekvaatti modernin maailman kannalta: joka ei kiistä subjektiivisen tekijän roolia historiassa, mutta ei myöskään lankea voluntarismiin. 

Viitteet

1 Toteamus sisältyy saksalaisen laitoksen esipuheeseen vuodelta 1882; jostain syystä se puuttuu suomennoksesta, joka on julkaistu Marxin ja Engelsin 6-osaisissa Valituissa teoksissa (Moskova: Progress 1978; tästä lähtien MEVT; vrt. osa 6, s. 35 ja ed.). Sitaatti tässä Dietz Verlagin julkaiseman Marxin ja Engelsin Werke-edition mukaan, MEW osa 19, s. 188. 

2 Fr. Engels, Ludwig Feuerbach ja klassisen saksalaisen filosofian loppu, MEVT osa 6, s. 444. 

3 Näin Marx ja Engels jo Kommunistisessa manifestissa 1848, ks MEVT, osa 2, s. 369. 

4 Lähde: Hans-Jörg Sandkühler, Rafael de la Vega (Hrsg.), Marxismus und Ethik. Texte zum neukantianischen Sozialismus, Frankfurt am Main: Suhrkamp 1970, s.12. - Tämä Sandkühlerin ja de la Vegan toimittama kokoomateos on harvoja uudempia lähteitä ns. eettisestä sosialismista käydystä keskustelusta ja koko esitelmäni pohjautuu paljolti siinä julkaistuille materiaaleille. 

5 Siteeraan Plehanovia tässä ja jatkossa englanninkielisen käännöksen mukaan: Selected Philosophical Works in five volumes (SPW),vol.II, Moscow: Progress 1976, s. 169. Plehanovin saksankielisen alkuteoksen nimenä on Beiträge zur Geschichte des Materialismus, ja se ilmestyi myöhemmoin erillisenä kirjana Saksan sosialidemokraattien kustantamon Dietzin julkaisemana Stuttgartssa 1896. 

6 On the Materialist Understanding of History, SPW vol. II, s. 232. 

7 Lähde: Sandkühler & de la Vega, mt., ss. 70, 71. Korostus Cohenin. 

8 E. Bernstein, Das realistische und das ideologische Moment im Sozialismus, leh-dessä: Die Neue Zeit 16, s. 226, siteerattu Sandkühlerin & de la Vegan mukaan, mt., s. 18. - "Takaisin Kantiin!" oli uuskantilaisen koulukunnan iskulause aina siitä lähtien kun Otto Liebmann oli päättänyt ohjelmallisen teoksensa Kant und die Epigonen (1865) jokaisen luvun huudahdukseen:Also muss auf Kant zurückgegangen werden! On siis palattava Kantiin! 

9 E. Bernstein, Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät, Porvoo: WSOY 1910. s. 276 - 277 

10 Mt., s. 277 

11 Markku Hyrkkänen, Bernsteins politische Philosophie. Ein Vorschlag zur Interpre-tation des Bernsteinschen Revisionismus, julkaisussa: Antero Tammisto ym., Miscel-lanea (Studia Historica 33), Helsinki: SHS 1989, s. 147 ja ed. - Että puoluetovereilla-kaan ei ollut kovin korkeata käsitystä Bernsteinista filosofina,kertoo kuvaavalla taval-la eräs Hyrkkäsen siteeraama Kautskyn kirje Bernsteinille 8. tammikuuta 1900, jossa tämä kieltäytyi julkaisemasta Bernsteinin Die Neue Zeitille tarjoamaa filosofista artik-kelia ja perusteli refusointiaan: "Kaikkien filosofiasta jotain ymmärtävien ihmisten, myös sellaisten jotka ovat sinun kannallasi, yksimielisen arvion mukaan Sinä et ole pätevä tällä alueella" (Hyrkkänen, mt., s. 147). 

12 Eri muotoiluina lause löytyy mm. Sosialismin edellytyksistä s. 250, 253 

13 Hyrkkänen, mt., s. 155 

14 Mt., s. 154. Sitaatti on Bernsteinin The Nation-lehdessä ilmestyneestä englanninkielisestä artikeklista The Revival of Will in German Literature (1909). 

15 Hyrkkänen, mt., s. 155 

16 Vrt. Domenico Losurdo, Immanuel Kant - Freiheit, Recht und Revolution, Köln: Pahl-Rugenstein 1987 s. 12 (italialainen alkuteos Autocensura e compromesso nel pensiero politico di Kant, Napoli 1983) 

17 G. W. F. Hegel, Oikeusfilosofia (suom. Markus Wahlberg), Oulu: Pohjoinen 1994, s. 64 (esipuhe) 

18 N.I. Buharin,Teorija istoritsheskogo materializma,1921, sitaatti tässä W. F. Haugin mukaan, mt., s. 123 

19 W. F. Haug, Philosophieren mit Brecht und Gramsci, Hamburg: Argument Verlag 1996 , s. 118 

20 Ks. Hans Mayer, Brecht, Frankfurt am Main 1996, s. 268 

21 Ks. Immanuel Kant, Tapojen metafysiikan perustus, teoksessa: Siveysopilliset pääteokset, Porvoo - Helsinki: WSOY 1931, s. 102 

22 Vrt. esim. Michael Brien artikkelia Lenins Sozialismus-Theorie. Positionen in der Gewerkschaftsdiskussion 1920/21,teoksessa: Th.Bergmann, W.Hedeler, M. Kessler, G. Schäfer, Lenin. Theorie und Praxis in historischer Perspektive, Mainz: Decaton Verlag 1994, s. 85 ja ed., s. 91 ja ed. 

23 Losurdo, mt., s. 151 ja ed., 166 ja ed. 

24 Vrt. teemaa sivuavia Kant-jaksoja esim. teoksissa Buhr, Manfred & Irrlitz, Gerd, Der Anspruch der Vernunft. Die klassische bürgerliche deutsche Philosophie als theoretische Quelle des Marxismus, Berlin: Akademie-Verlag 1968, ja Buhr, Manfred & Oiserman, Teodor (Hrsg.), Revolution der Denkart oder Denkart der Revolution. Beiträge zur Philosophie Immanuel Kants, Berlin: Akademie-Verlag 1976 

25 Vittorio Hösle, Praktische Philosophie in der modernen Welt, München: C.H.Beck 1992, s. 31