Kirjoitus on julkaistu Tieteessä tapahtuu 5/1999-lehdessä.

https://journal.fi/tt/article/view/66450/26878

http://journal.fi/tt/issue/archive?issuesPage=6#issues

http://www.tieteessatapahtuu.fi/995/kesk.htm#koi

Tieteessä tapahtuu -lehdessä 1/99 professori emerita Kirsti Lagerspetz kirjoit-taa Frans de Waalin teoksesta Hyväluontoinen. Oikean ja väärän alkuperä ihmi-sessä ja muissa eläimissä. Teos käsittelee ilmeisesti pääasiassa simpanssien käyttäytymistä.

Hyvaluontoinen-600x869.jpg
 

Kommentoin vain Lagerspetzin kirjoitusta, en itse kirjaa. Eräät kirjoituksen aja-tukset nimittäin merkitsisivät sitä, että suurin piirtein kaikki yhteiskuntatieteiden tähänastiset tulokset,menetelmät ja näkökulmat olisivat täysin päin mäntyä, jos nämä ajatukset olisivat tosia. Ongelmattomia de Waalin-Lagerspetzin johtopäätökset eivät ole puhtaasti biologiseltakaan kannalta.

Lagerspetz toteaa muun muassa:”Jos moraalisuuden rakenneosia voidaan tunnistaa muista eläimistä, on todennäköistä, että myös ihmisessä moraalinen käyttäytyminen perustuu perinnölliseen luonteeseemme. Sitä ei ehkä tarvitsekaan käsittää erikseen opetelluksi, ihmisluonnolle vastakkaiseksi elementiksi.” Ja sama asia hieman myö-hemmin toisin sanoin: ”Mikäli kädellisillä, jotka ovat lähimpiä sukulaisiamme eläin-kunnassa, esiintyy spontaania moraalista käyttäytymistä, ei voida ajatella, että ihmi-selläkään moraali perustuisi pelkälle oppimiselle, että se olisi jatkuvaa itsekkään luontomme kieltämistä. On ajateltava, että sekin on ... ohjelmoitu biologiseen peri-määmme.”... ”Monien esimerkkien kautta de Waal todistaa, miten (biologinen, RK) evoluutio on tuottanut moraalisuuden edellytykset:sympatian ja empatian, jotka ovat moraalisuuden peruspilarit, taipumuksen kehittää sosiaalisia normeja, keskinäisen avunannon ja oikeudenmukaisuuden tajun ja kiistojen selvittämisen mekanismit".


Jo ensimmäisessä lainauksessa on oletettu ”selviöinä” ainakin kolme julkilausumatonta ja todistamatonta sisäänrakennettua piilo-olettamusta:


Ensinnäkin oletetaan sitä suoraan sanomatta, että simpanssien käyttäytyminen ilman muuta muka olisi täysin geneettisesti perittyä eikä opittua.


Toiseksi pidetään ”selviönä”, että jokin geeniperäinen ”ikuinen ihmisluonto” on ole-massa: ellei moraali olisi geeniperäistä asiatietoa, se voisi olla vain ”todellisen ihmis- luonnon”, nyt kuitenkin ”itsekkään”,ja toisaalla myös ”petomaisen”, kieltämistä. Tämä merkitsee sellaisen päättelyjärjestelmän käyttöönottoa, jossa vain sosiobiologismin sisäiset vaihtoehdot ovat sallittuja: ellet usko perinnölliseen moraaliin, uskot siis esi-merkiksi tappaja- ja kannibaali-ihmisluontoon, ja päin vastoin. Erityisen yllättävää on, että ilmeisestikin kaikenlainen opeteltu on sille ihmisluonnolle vastakkaista. Juuri siten kuitenkin johdonmukaisessa sosiobiologismissa pitääkin olettaa.


Kolmanneksi moraali katsotaan geeniperäisenä yksilön ominaisuudeksi, eikä yksi-löön nähden ulkoiseksi yhteisön säännöstöksi. Tämä on ns. hyve/pahemoraalia, jonka mukaan yksilö itse eikä hänen tekonsa on hyvä tai paha, oikea tai väärä. Tämä moraalitulkinta on analoginen ja yhteensopiva sellaisen oikeustulkinnan kans-sa, että juridista lakia rikkonut kansalainen on tuomittava vankilaan siksi, että ”hän on roisto",mistä hänen rikkomuksensa nähdään vain todisteena eikä siis tuomion perim- mäisenä syynä. Sellainen moraalikäsitys ei ole sovitettavissa yhteen nykyaikaisen oikeuskäsityksen kanssa.

De Waalin-Lagerspetzin piilo-oletusten asianmukaisesta luonnontieteellisestä todis-tamisesta vaikkapa vain joidenkin käyttäytymismallien osalta pätkähtäisi Nobelin palkinnot ainakin lääketieteestä ja taloustieteestä.

Sellaiseen todistamiseen ei kyllä taatusti riittäisi pelkkä elikoiden tai ihmisten tarkkai- lu, yhtä vähän kuin luonnon mekaanisten ilmiöiden tarkkailu olisi automaattisesti koskaan johtanut oivaltamaan saati todistamaan Galilein ja Newtonin keksimiä mekaniikan lakeja, puhumattakaan vaikkapa suhteellisuusteoriasta.

Pitäisi sulkea pois muut selitysmahdollisuudet. Pitäisi myös paikantaa ainakin jokin moraaligeeni, ja kuvata jokin sen mutaatiosta seuraava ”moraalisairaus” ihmisellä ja simpanssilla. Ja ”sairauden” välittävänä mekanismina ei saisi olla tajuntaan nähden ulkoinen esimerkiksi aistinten fysiologiaan liittyvä tekijä, sehän olisi silloin vain ”tavallinen” poikkeavuus.


Ja jos tältä pohjalta vielä keksittäisiin ihmisen moraali-geenejä stimuloiva tai niiden jotakin tuotetta simuloiva erityinen moraalilääke, esimerkiksi sumute, jolla sodatkin taukoaisivat,ei Nobelin rauhanpalkintokaan varmasti olisi liikaa vaadittu...
 

Ihmisen evoluutiossa opitut käyttäytymismallit ovat syrjäyttäneet perityt

Televisiossa esitettiin taannoin Afrikan viidakossa kuvat- tu dokumenttielokuva käyt-täytymiseltään sotaisan simpanssipopulaation ”arkipäivästä” (vai liekö ollut juhla), jossa apinat metsästysretkelle lähtiessään kuin saaliinhimonsa lisäämiseksi rouskut-televat suihinsa yhden ilmeisen terveen yksilön lauman pennuista, niin että se siitä hyväluontoisuudesta. Moraaliselta kannalta tarkas-teltuina perin härskit temput näyt-tävät valitettavasti onnistuvan lajiominaisuuksien puolesta oikein ”hyvin” niin ihmisiltä kuin simpansseiltakin.


Kun behavioristit ja freudistit kiistelivät varhaislapsuuden ja muun kasvatuksen mer-kityksestä 1970-luvun tietämissä, raportoitiin populaaritieteellisissä julkaisuissa ja ohjelmissa tutkimuksista, joissa simpanssia ”yksinkertaisemmatkin” apinat, jotka oli pentuina ruokkinut metallinen tai muovinen keinoemo ilman yhteyttä lajitovereihin, eivät luonnostaan osanneet juuri mitään, vaikka ne aikuisina olisikin palautettu laji-tovereiden joukkoon. Jos esimerkiksi lisääntyminenkin on opittua, niin mitä sitten jää geneettisesti perityille malleille?
 

Kognitiivisten taitojen evoluution peruskuvio kädellisillä ja laajemminkin on ollut se, että kerran kehittymään lähdettyään opittujen ns. ehdollisten refleksien järjestelmä, jonka ”koneisto” on aivokuori cortex, on syrjäyttänyt geeneihin ohjelmoituneiden ns. ehdottomien refleksien järjestelmää. Perusolettamus jostakin tietystä simpanssin käyttäytymismallista tuleekin olla, kunnes toisin todistetaan, että se on matkimalla ja ehdollistumalla opittu malli.


Ihmisellä kielelle perustuva rationaalinen ajattelu, johon liittyy myös tietoisuus, on sit-temmin ilmeisesti biologisesti lyhyehkön ajan kuluessa ”kaapannut” biologiselta eh-dollisten refleksien järjestelmältä koneiston ja valjastanut sen yhteiskunnallisen ns. kulttuurievoluution palvelukseen (ks. esim. Marty Sereno: A brain that talks, Discover 6/96).
 

Lait, tavat, uskonnot ja moraali

Sympatia ja empatia moraalin peruspilareina kuulostaa siltä, että moraalisia oltaisiin (vain) niitä kohtaan, joista pidetään. Siinä toisessa biologismin variantissa katsotaan päin vastoin lakien ja moraalisääntöjen palautuvan yksilöiden suhteiden sääntelyyn niemenomaan silloin, kun nämä eivät pidä toisistaan, vahinkojen minimoimiseen yh-teisön kannalta ristiriitatilanteissa.Näin usein tehdään myös kokonaan sosiobiologis-min ulkopuolella. Moraali ei kuitenkaan välttämättä ole vain ristiriitojen sääntelyä.


Lakien ominaispiirre on,että niitä valvoo tähän nimenomaiseen tarkoitukseen perus- tettu väkivaltakoneisto. Laki ja moraali ovat toisiaan täydentäviä ja joskus myös vaih-toehtoisia normatiivisen sääntelyn järjestelmiä. Moraali on normatiivisen sääntelyn korkein muoto,jolle lakienkin sääntelytehtävien pitäisi hiljalleen siirtyä, jos yhteiskun-ta kehittyy eteen- eikä taaksepäin. Mitä korkeampi moraali, sitä vähemmän yhteiskunta käyttää tai joutuu käyttämään väkivaltakoneistoa.


Moraali ei kuitenkaan ole absoluuttista. Esimerkiksi tieteessä, bisneksessä, taiteessa tai politiikassa ovat omat moraalisääntönsä,ja rajatapauksissa saattaa viime kädessä juuri tosiasiassa noudatettavasta moraalikoodista riippua, mikä mainituista elämänalueista jossakin tietyssä toiminnassa on kyseessä.


Moraalin kehitys on riippuvaista tieteen kehityksestä, ja samalla se on myös tieteen tulevan kehityksen eräs edellytys. Moraalitajuntaa ei kuitenkaan pidä samaistaa ta-vallisen kaukonäköisen päämäärärationaalisen toiminnan kanssa:moraalisessa sään- telyssä jokin yhteisöllinen normi, jonka ei tarvitse olla tyhjentävästi tieteellisesti perusteltu, vaikuttaa yhtenä toiminnan reunaehtona, joskus sen syynäkin.


On olemassa vielä muitakin normatiivisen sääntelyn muotoja, kuten ”äidinmaidossa” äidinkielen tapaan omaksutut tavat, joiden periaatteessa ainoaksi tehtäväksi on jää-nyt osoittaa henkilön kuulumista johonkin tiettyyn ryhmään, esimerkiksi ”sivistyneisiin ihmisiin” (ks. esim. Oleg Drobnitski: Moraalikäsite). Järjestöllisten normien piiriin tai siitä pois yksilö voi siirtyä vapaaehtoisesti.Lähinnä järjestöllisiä normeja ovat nykyi-sin myös ammattikuntien eettiset ohjeet,kirkkojen normit sekä mm. YK:n ihmisoikeuk- sien julistus jäsenhallituksille. Järjestöllisistä normeista pyritään usein tekemään moraalinormeja.
 

Erityisestä uskonnollisesta normatiivisesta sääntelystä on kyse vain silloin, kun nor-mia noudatetaan ”sielun pelastukseksi”.Jos uskontokunnan normi on omaksuttu ta- pana äidinmaidossa sen kummemmin sen sisältöä pohtimatta, se on tapa. Jos taas uskontoperäistä normia noudatetaan,koska ollaan vakuuttuneita nimenomaan tämän normin välttämättömyydestä, oli sen Jahven, Allahin tai Shivan kanssa sitten niin tai näin, niin kyseessä on moraalinen käyttäytyminen. Ja kyse oli tässä siis normeista, joita henkilö tosiasiallisesti noudattaa, ei sellaisista, joita hän vain pitää suotavina tai tarjoaa muiden noudatettaviksi.
 

Tiede ja sosiobiologismi

Juuri koskaan ei näe väitettävän, että tavat,uskonnot tai äidinkieli olisivat geeneissä: kaikki tietävät, että Suomeen adoptoidusta kiinalaisvauvasta tulee kiinalaisen näköi-nen suomalainen ja päin vastoin. Jos olemme sosiobiologismin suossa napaamme myöten uskoessamme moraalin ihmisluonnon kieltämiseksi, niin olemme siellä kurk-kuamme myöten olettaessamme moraali-sääntöjen olevan geneettisesti perittyä asiatietoa.

”Geeniperäisenä” moraali olisi normatiivisen sääntelyn muodoista alkeellisin: mitä enemmän käyttäytyisimme geeneistä,sitä moraalisempia olisimme! Lait olisivat sit-ten ilmeisesti valtiollisiksi normeiksi korotettuja geenisääntöjä, jotka mahdollistaisivat ”perverssien” toimittamisen ”laillisesti” vankilaan tai hautaan, ettei yhteiskunta vain pääsisi ”degeneroitumaan”! Ja tavat, teoriat, opinkappaleet, ehkä kielikin, ne kun eivät kerran ole geeniperäisiä, olisivat sitten alusta loppuun pintakiiltoa, taktiikkaa, diplomatiaa, supisitirariteettia, huijausta...


DeWaalin-Lagerspetzin oletukset johtavat siis näkemään itse yhteiskunnan sosiaali-sine normeineen päähämme geneettisesti ohjelmoituneiden tajunnallisten rakentei-den materialisoituneena kuvana, mikä onkin sosiobiologismin ideologian perussano-ma. Koko nykyaikainen tieteemme kyllä pohjautuu sille aivan päinvastaiselle käsityk- selle, että tajuntamme olisi ulkoisen objektiivisen to- dellisuuden ilmiöiden, niin fysikaalisten, biologisten kuin yhteiskunnallistenkin, historiallisesti tarkentuva kuva.


Käytän termiä (sosio)biologismi edellä mainitsemassani hieman toisessa merkityk-sessä kuin Lagerspetz, joka näyttää nimittävän sosiobiologiaksi vain ”pahan” ihmis-luonnon teorioita ja ns. itsekkään geenin teoriaa.

Itsekkään geenin teorian ei terminologiani mukaan tavitse aivan välttämättä olla sosiobiologismia lainkaan, jos oletetaan sellaisten geenien, jotka määräävät jonkin kategorisen käyttäytymismallin ja asettuvat täten oppimisen esteeksi, pelanneen itsensä ja geeniohjelmoituneet käyttäytymismallit ulos ainakin pääasiassa jo ennen ihmistymistä.
 

Sosiobiologismilla on ”tilausta” trikkinä poliittisen keskustelun kääntämiseksi siitä, millainen yhteiskunnan pitäisi olla, valetieteelliseksi mihinkään johtamattomaksi jauhamiseksi siitä, millainen ihminen muka ”todella on”.

En suinkaan väitä, että voitaisiin suunnitella millainen yhteiskunta tahansa, mutta väitän, että yhteiskunnan kehitystä määräävät yksilöön nähden ulkoiset, eivät sisäsyntyiset lainalaisuudet. Sosiobiologismin tilaus on ohimenevää.