Arvioidaan myhemmin, ja sitä mukaa kuin avautuu...


https://www.hs.fi/nyt/art-2000005913209.html?fbclid=IwAR0jz-Fxub30FWTmagWixdGNNUcL2g1mgtuLKjiJlhokjLAjkT0ePKT2ZS0

Ivan kohtaa feminismin tosi, tosi läheltä

Yhteiskunnallisessa keskustelussa riidellään jatkuvasti feminismistä. Yksi riitelijöistä on Ivan Puopolo. Siksi päätimme lähettää hänet keskelle vihollisleiriä.

4feef0f23def43c8aaec82e765eb6a20.jpg

Kirjailija Ann-Mari Leinosen paidassa lukee FEMME ja sitä Ivan Puopolo yrittää ymmärtää. (KUVA: Mika Ranta / HS) "


HM: Tuo tyttö on minun tuntumani mukaan enemmän butch kuin femme...

" Ivan Puopolo

Toim. huom.

Tällä hetkellä kenties kuumimpana käytävä yhteiskunnallinen keskustelu käydään feministien ja heidän tavoitteidensa ja heitä vastustavien tahojen välillä. Keskustelu toksisesta maskuliinisuudesta, sukupuolien moninaisuuksista, seksuaalisesta häirin-nästä ja miesten etuoikeutetusta asemasta myrskyää ja raivoaa laidasta toiseen, ja se purkautuu vihaisina twiitteinä, ivallisena hihittelynä ja jatkuvana toisten ohi puhumisena.

MTV:n aamutelkkarista tuttu juontaja Ivan Puopolo on ajautunut tässä keskustelussa näkyvästi sen feminismiä vastustavaan laitaan. Hän somettaa ahkerasti, arvostelee blogissaan feminismin ylilyöntejä ja kyseenalaistaa monia feminismin keskeisiä peri-aatteita. Puopolo on myös tieteen, evoluution ja biologian nimiin vannova lähes kak-simetrinen,karvainen ja nimestään ja maahanmuuttajataustastaan huolimatta kenties valkoisin mies tällä planeetalla.

Meillä täällä toimituksessa syntyi idea,että pyytäisimme Ivania osallistumaan feminis- tiseen FemF 2018 -tapahtumaan Helsingissä.Kyseinen tapahtuma on varsin värikäs, ja siellä ovat lähes äärimuodossaan läsnä monet niistä ajatuksista ja käsitteistä, joista internetin loputtomissa kulttuurisodissa niin raivoisasti riidellään. Osallistumal-la Ivan pystyisi ulkopuolisesta perspektiivistä kuvaamaan, miltä feminismi näyttää kun sitä menee katsomaan aivan läheltä.

Ainoa vaatimus, jonka esitimme oli että hänen täytyisi mennä tapahtumaan muunsu-kupuolisten, transsukupuolisten, feministien, lesbojen, homojen, rodullistettujen ja muiden vähemmistöjen keskelle avoimin mielin – rehellisenä pyrkimyksenään ymmärtää, miksi tämä kaikki on niin monelle ihmiselle niin hirveän tärkeää.

Ja tätä kaikkea siitä seurasi. Olkaa hyvä.

- Tuomas, Nyt.fi:n esimies.

Kun Rosa Parks mustana naisena kieltäytyi vuonna 1955 lainvastaisesti antamasta paikkaansa bussissa valkoiselle miehelle, tavoitteena oli saada kaikille ihmisille samat oikeudet. Yhtäläiset oikeudet olivat hänelle se juttu.

Siitä on edetty pitkä matka. Nykyfeminismi on monisäikeinen ideologia, johon liittyvät pelkän sukupuolten välisen tasa-arvon lisäksi lukemattomat muut huolet ja näkökul-mat, joiden perimmäistä luonnetta yritetään ratkoa kunnioitusta herättävällä määrällä vaikeaa terminologiaa.

Karkeasti ottaen feministit itse katsovat liikkeen kehittyneen aaltoina, ja nyt USA:ssa puhutaan tuloillaan olevasta neljännestä aallosta.

Mikä nykyisin on feminismin kova ydin? Tämän haluan tietää, ja jos se jostain sel-viää, niin FemF 2018-tapahtumasta. Sen ohjelma on ainakin värikäs: on feminististä turvallisuuspolitiikkaa, läski ja feminismi -keskustelu,transsukupuolisten ja merennei- tojen mytologialuentoja,kiinalaista feministipornoa... koko paletti tuntuu olevan läsnä.

Tapahtuma on vähän kuin feministien Suomi Areena: alan trendikkäimmät keskustelut kertaheitolla yhdessä paketissa.

Oranssiaf20758205044dca8de9a6c098215674.

Feministinen FemF-tapahtuma järjestetään Oranssin tiloissa Helsingissä. (KUVA: Mika Ranta / HS)


Tavoitteeni on ahmia niin paljon feminismiä kuin päivän aikana ehdin. Pompin mahdollisuuksien mukaan keskustelusta toiseen ja yritän löytää feminismin ytimen.

Astun sisään tapahtuma-alueelle Sörnäisissä.

Hermostuttaa. Aistin, että muut tajuavat, mikä olen miehiäni: valkoinen keski-ikäinen hetero, joka tykkää tilastoista.

Olen sitä mieltä, että kun 99% ihmisistä jakautuu jompaankumpaan sukupuoleen, on järkevää puhua miehestä ja naisesta. Tieteen ja tilastojen näkökulmasta on harvi-naista, että näin täydellisesti maailmaa kuvaava yleistys on mahdollista edes tehdä. Sukupuoli on oikein yleistysten jalometallia.

Täällä aika harva pitää sellaisesta ajattelusta.


Olen valkoinen,mutta olen myös hetero ja mies.Nämä kolme sektiota muodostavat kokonaispaketin, josta ei oikein sovi valittaa

Nuorisokeskus Hapen aulassa parveilee enimmäkseen parikymppisiä ihmisiä, mutta ei yhtäkään sellaista jonka minä olettaisin mieheksi. Minulle radikaali feminismi näyt-täytyy joskus vihamielisenä, mutta täällä sellaisesta ei ole tietoakaan. Tapahtuma ilmoittaa hyväksyvänsä kaikki ja kaikenlaiset ihmiset. Ilmapiiri on seesteinen ja lempeä. Vaikuttaa hyvältä.

Ensimmäisenä huomioni kiinnittyy keskusteluun otsikolla ”Feministinen turvallisuuspolitiikka – mitä se on?

Samalla mieleeni muistuu se tosiasia, että Feministinen puolue tosiaan on edelleen-kin yksi niistä harvoista, joka Suomessa ajaa yleisen asevelvollisuuden tasa-arvoistamista.

Turvallisuuspoliittisen keskustelun yleisössä on vain kymmenisen henkeä, mutta juuri siksi tunnelma on rento ja intiimi. Panelistit höpöttelevät yleisön kanssa niitä näitä.

Keskustelijat ovat yhtä mieltä siitä, että todelliset nykypäivän uhkat – eriarvoisuus, ilmastonmuutos ja terrorismi – eivät ole sellaisia, joihin asevoimat olisivat ratkaisu.

cfd8d7d248964f48bf7964c16c7ed485.jpg

Feministisestä turvallisuuspolitiikasta leppoisin tunnelmin keskustelivat Sadankomi-tean pääsihteeri Anni Lahtinen (vas.),Sallamaari Muhonen, ICAN Finlandin Kati Juva ja WILPFin Marianne Laxén. Ivan tekee muistiinpanoja. (KUVA: Mika Ranta / HS)


Vasta kahdenkymmenen minuutin kohdalla tulee ensimmäistä kertaa esiin, että oikeastaan koko nykyinen asevarustelu on miesten aikaansaamaa.

Selvä piikki ja syytös! Naiset olisivat hoitaneet homman toisin.

Sitten napsahtaa pöytään myös tämän hetken ykköskäsite: toksinen maskuliinisuus. Sen arkkityypiksi nimetään Vladimir Putin.

Kaiken kaikkiaan vastakkainasettelua miesten ja naisten välillä on äärimmäisen vähän. Olen yllättynyt. Keskustelu on sivistynyttä ja diplomaattista.

Lähden kesken kaiken pois tarkoituksenani haastatella satunnaisia tapahtuman kävijöitä.

Tapaan käytävällä kaksi naista, joiden kanssa sovin haastattelusta.

Asetumme aulassa olevalle sohvalle, ja juuri kun olen käynnistämässä nauhuria, ilmaantuu paikalle kolmas henkilö. En tunne häntä, mutta hän ilmiselvästi tietää, kuka minä olen. Hän nimittäin on paikalla varoitellakseen haastateltaviani minusta. Minusta? Mitä minä olen tehnyt?

9c9501a7f8a042fc893962097915f0cc.jpg

Heini Salminen haluaisi intersektionaalisen feminismin etenevän vielä tunnistamaan tunnetilojen valta-asetelmia. (KUVA: Mika Ranta / HS) En kuule tarkasti, mistä kes-kustellaan, mutta ymmärrän,että hän kokee läsnäoloni ongelmaksi. Tiedustelen, mis- tä on kyse, jolloin hän ilmoittaa, ettei käsitä, miksi olen tilaisuudessa. Kerron olevani tekemässä juttua Nyt-liitteeseen.

Hän sanoo, ettei tila ole vuokseni turvallinen, ja kertoo olevansa ”täysin triggeröitynyt” Twitter-kommenteistani.

Triggeröityminen on alunperin post-traumaattiseen stressireaktioon liittyvä oi-re. Ihmiset,joilla on ollut elämässään henkisesti hirvittäviä kokemuksia, vaikkapa lap- sisotilaina tai seksuaalisen hyväksikäytön uhreina, saattavat myöhemmin kokea raju-ja ahdistuskohtauksia uudelleen. Kohtauksen laukaisee yleensä kauheuksista muis-tuttava ulkopuolinen tekijä, ja tätä tapahtumien ketjua kutsutaan ”triggeröitymiseksi”.

Nykyisin termiä käytetään myös kuvaamaan sitä, kun joku menee suunniltaan josta-kin itselleen epämieluisasta ajatuksesta. Amerikassa monilla yliopistoilla on otettu käyttöön niin sanotut ”trigger warningit”.

Niiden alkuperäinen funktio on ollut ymmärrettävä. Tarkoituksena on ollut varoittaa, että jollain luennolla saattaa tulla mahdollisesti ahdistavaa sisältöä ns. ”puun takaa”. Jos esimerkiksi raiskauksen uhri menee kaupunkimaantieteen luennolle, eikä hän voisi maalaisjärjellä olettaa, että luennolla käsitelläänkin puistoraiskauksia, on aiheesta ihan ystävällistä varoittaa.

Mutta sitten trigger warningeja on alkanut tulla vähän joka paikkaan vähän joka asi-asta. Tätä kehitystä on kritisoinut muun muassa New Yorkin yliopiston sosiaalipsyko-logi Jonathan Haidt. Hänen mukaansa trigger warningeissa ei enää ole kyse suojau-tumisesta post-traumaattiselta stressireaktiolta, vaan varsinkin yhdysvaltalaisten yliopistojen kampuksilla niillä suojaudutaan kaikilta omien käsitysten vastaisilta argumenteilta.


Vakuuttelen vilpittömyyttäni, ja lopulta toinen suostuu

Haidt vertaa ihmisen ajattelua immuunipuolustukseen: jos sitä ei koskaan haasteta, se ei kehity. Trigger warningit nykymuodossaan estävät ajattelua siis kehittymästä, koska ihminen ei joudu kohtaamaan muita kuin sellaisia ajatuksia, jotka jo valmiiksi hyväksyy.

Joka tapauksessa paikalle tullut henkilö on siis ”triggeröitynyt” jostakin minun Twitter-kommentistani. En kuitenkaan saa tietää, mistä tarkalleen ottaen on kyse, koska hän kieltäytyy puhumasta kanssani. (Twitter-tilini on @ivanpuopolo, sieltä lukija voi käydä arvioimassa, mistä ehkä on kyse.)

Kun hän lopulta poistuu paikalta, tunnelma haastateltavieni kanssa on jäätynyt täysin. He ovat muuttuneet varautuneiksi ja käskevät minun lopettaa nauhoittamisen.

Kerron, että aikomukseni ei ole pilkata ketään vaan aidosti yrittää ymmärtää, miksi tapahtuma on tärkeä ja mitä feminismi heille tarkoittaa. Vakuuttelen vilpittömyyttäni, ja lopulta toinen suostuu kertomaan oman näkemyksensä.

”Mulle feminismi on ennen kaikkea intersektionaalisuutta”, sanoo Heini Salminen, sosiologian opiskelija Helsingin yliopistosta.

Karkeasti ottaen intersektionaalisen feminismin ydin on, että yhteiskunnassa on eri-laisia sektioita, joista kullakin on oma asemansa vallan hierarkiassa. Ihmiset risteä-vät näissä sektioissa kuka milläkin tavalla. Toisista sektioista on haittaa, toisista hyötyä.

Esimerkiksi minä olen valkoinen, mutta olen myös hetero ja mies. Nämä kolme sekti-ota muodostavat kokonaispaketin, josta ei oikein sovi valittaa, koska tässä yhteiskun-nassa helpointa on juuri kaikilla noilla kolmella ryhmällä: valkoihoisilla, heteroilla ja miessukupuolella.

Sektioita voi teoriassa olla loputon määrä, ja koska ihmiset risteävät niissä sikin sokin, ne ovat ”inter”.

Intersektionaalisuus onkin ilmiselvästi jokaisen itseään kunnioittavan feministin työkalupakin timanttiterä. Salminen menee kuitenkin jo eteenpäin. Hänen mukaansa myös intersektionaalisuudessa on ongelmia.

”Haluaisin laajentaa sitä siihen, että ei ole kategorioita vain liittyen esimerkiksi sukupuoleen, seksuaalisuuteen tai uskonnollisuuteen, vaan on myös tunteisiin tai muunlaiseen yhteisöllisyyteen pohjaavaa epätasa-arvon ja tasa-arvon kokemusta.”

Tunteisiin pohjaava epätasa-arvon kokemus… No, tämä on uutta!

Olen juuri kysymässä Salmiselta, mitä se tarkoittaa, kun paikalle saapuu kaksi järjestäjien edustajaa.

He tiedustelevat, onko kaikilla turvallinen olla.

Alkaa keskustelu, joka pyörii aluksi minuutin, pari, sitten kymmenen minuuttia ja lopulta noin vartin. Pääsemme päätteeksi yhteisymmärrykseen, että kyllä, kaikilla on turvallinen olo.

Mutta siinä vaiheessa haastateltavani ovat jo kaikonneet.

Sekavien tapahtumien vuoksi missaan rasismia ja sen torjuntaa käsittelevän work-shopin, johon olin aikeissa osallistua.Järjestäjät toisaalta myös sanovat minulle, ettei minun edes olisi ollut suotavaa toimittajana siihen osallistua, koska se olisi saattanut häiritä muita osallistujia.

Myönnän, että käsitykseni feministien lempeästä suhtautumisesta kaikkiin on saanut muutamia kolhuja. Pidän silti mielessäni, että kyseessä on lopulta pieni vähemmistö ihmisiä, eikä sen perusteella tule leimata kaikkia.

Tunteisiin liittyvä epätasa-arvon kokemus jää kuitenkin häiritsemään. Mitä ihmettä se voi olla?

Sallamaari Muhonen on pitkän linjan feministi ja aktiivinen yhteiskunnallinen vaikut-taja.Hän toimi muun muassa Jyrki Kataisen hallituksessa kehitysministeri Heidi Hau- talan avustajana ja on nykyisin Naisasialiitto Unionin hallituksen puheenjohtaja. Hänen mukaansa uusien näkemysten ilmaantuminen kuuluu asiaan, mutta tunteisiin pohjaavasta tasa-arvosta hän ei ole kuullut.

”En ole kuullut, mutta – kiinnostavaa! Mulle tärkeintä on se liike.Olen valmis hyväksy- mään, että tulee uusia näkökulmia uusien ja eritaustaisten ihmisten myötä. Olen iloi-nen siitä, että he liittyvät tähän liikkeeseen ja vievät sitä eteenpäin”, Muhonen sanoo.

ab5bdee34afd4a78b41222b1075079f1.jpg

Naisasialiitto Unionin hallituksen puheenjohtaja Sallamaari Muhonen on pitkän linjan feministi. Tässä hän neuvoo Ivania aatteen saloihin. Tunnelma on leppoisa. (KUVA: Mika Ranta / HS)


Keskustelemme feminismistä sitä sun tätä leppoisissa tunnelmissa. Kysyn, mitä annettavaa feminismillä on miehille.

”Feminismi pyrkii siihen, että ahdistavat pakkopaitaroolitukset voidaan purkaa ihmis-ten ympäriltä.Miesoletetut tai muut voivat olla vapaasti omia itsejään. On vaikea kuvi- tella, että kulttuurista tuleva tätä on mies tai tätä on nainen -ajattelu erityisesti palvelisi ketään.”

Kerron, että en itse ole miehenä koskaan kokenut mitään painetta mihinkään suuntaan. Ehkä sitten kuulun sen suhteen vähemmistöön.

Muhonen toteaa, että voi olla, ja se on hyvä niin.

Helpottuneena keskustelumme letkeydestä suuntaan tapahtuman toiseen rakennuk-seen Oranssille. Siellä on alkamassa miesten feministinen workshop. Tilaisuus on ääriään myöten täynnä. Aiheena on se, miten miehet voisivat olla käyttämättä miehistä etuoikeuttaan taistelussa patriarkaattia vastaan.

Ajaudun heti ongelmiin, koska rehellisesi sanoen en koskaan ole kunnolla ymmärtänyt käsitettä ”patriarkaatti”. Patriarkaatista on niin paljon ja niin monimutkaisia määritelmiä, etten ole perillä, mitä se milloinkin tarkoittaa.

On tietenkin mahdollista, että juuri valkoisena heteromiehenä olen itse niin syvällä patriarkaatin suossa, etten näe metsää puilta. Olipa niin tai näin, en voi taistella ennen kuin tiedän tarkasti, mitä vastaan ja miksi pitäisi taistella.

Olen kyllä googlettanut, selvittänyt ja kysellyt. Useimmiten patriarkaatti määritellään ”miesten määräenemmistöksi valtapositioissa”. Eli jos Juhia on räikeästi enemmän merkittävissä viroissa kuin Pauliinoita, on kyse patriarkaatista.

0b5a3d06f9304588bcd182f925a82442.jpg

Feministinen ajattelu tunnistaa terävästi piilotettuja rakenteita, jotka aiheuttavat vähemmistölle vahinkoa. (KUVA: Mika Ranta / HS) Mutta määräenemmistöä ei saisi tietenkään olla myöskään toiseen suuntaan, koska sehän olisi matriarkaatti. Periaat-teessa siis ainoa hyväksyttävä tilanne olisi sellainen, jossa positiot jakautuisivat sukupuolten välillä lähes tasan.

Minusta se ei kuulosta järkevältä tavoitteelta. Eikö ole tärkeintä, että kaikki saavat vapaasti osallistua kilpailuun, jossa työpaikat ja virat jakautuvat pätevimmille – olipa jako sukupuolten välillä lopulta mikä hyvänsä.

Tiedän kyllä, että patriarkaatti tarkoittaa myös salaisia, piilotettuja miehiä suosivia rakenteita. Sellaisia kuten kotihoidon tuki.

Ajatus on vähän hankala. On siis kotihoidon tuki, mikä on periaatteessa hyvä asia.

Kuitenkin, lähes puolet äideistä käyttää koko kotihoidon tukensa yhtäjaksoisesti, mistä seuraa, että töihin palatessaan heillä voi työurassaan olla vuosien katkos.

Se puolestaan on huono asia.

Etuuden nimi kyllä on lasten kotihoidon tuki, mutta todellisuudessa se on äitien koto-na olemisen tuki. Näin tuesta muodostuu työmarkkinoilla haitta useimmiten naiselle, mikä vastaavasti hyödyttää muita hakijoita.

Eli pääsääntöisesti miehiä. Siis sitä patriarkaattia.

Tilanne näyttää siis päällisin puolin siltä, että kaikilla on samat mahdollisuudet osal-listua työpaikoista käytävään vapaaseen kilpailuun, mutta piilossa oleva rakenteelli-nen ongelma vääristää tilannetta miesten eduksi. Tällaisen rakenteellisen vääristy-män vastustaminen onkin aivan ymmärrettävää, mutta samalla se kuulostaa melko vähältä ollakseen se "patriarkka, jota vastaan nyt pitäisi taistella”. Tarvitaanko sitä varten todella kokonainen workshop?

Haluaisin kysyä kaikkia näitä kysymyksiä miesten feministisen workshopin vetäjältä, mutta minulla menee pupu pöksyyn.

Tunnelma workshopissa on niin uskonnollisen harras, että patriarkaatin määritelmän kyseleminen tuntuisi melkein rienaukselta. Olen sitä paitsi varma, että patriarkaatin kyseenalaistaminen olisi ainakin osasta läsnäolijoita ”turvallisen tilan rikkomista”.


Keskustelu polveilee panelistien omista Tinder- kokemuksista ”oikeisto-ukkelsoneille” hihittelyyn

Hermostuneet pohdintani osoittautuvat kuitenkin kokonaan turhiksi. Vetäjä ilmoittaa, että jos on miesetuoikeutettu, tulee olla hiljaa. Hän toistaa sen monta kertaa: miesetuoikeutetun tulee olla hiljaa ja kuunnella.

Ohje kuulostaa niin absurdilta, että epäilen sitä itsekin, mutta niin hän sanoo.

On myös erikseen pyydetty arvioimaan oman etuoikeutensa määrä. Olen arvioinut oman etuoikeuteni intersektionaalisilla mittareilla maksimiksi, joten en varmasti omaa puheoikeutta.

Käy ilmi, että turvallisessa tilassa etuoikeutettujen hiljaa oleminen on tärkein sääntö. Syy on ilmeisesti se, että kaikkien on turvallisesti saatava ilmaista itseään.

Ymmärrän sen oikein hyvin, mutta en ymmärrä sitä, miksi etuoikeutetun ilmaisu tekisi tilasta turvattoman. Eikö olennaista ole se, mitä sanoo, eikä kuka sanoo?

Ensi alkuun sääntö tuntuu selvältä sananvapauteni rajoittamiselta. Toisaalta jos se todella saa aikaan sen, että ihmiset jotka muuten pysyvästi vaikenisivat, alkavatkin puhua, eikö se ole vain hyvä asia? Tietenkin voi kysyä, että mitä minä sitten ylipäänsä teen tässä tilassa, mutta onhan minulla mahdollisuus kuunnella.

Päätän suhtautua vaitiolovelvollisuuteen mieluummin kohteliaana pyyntönä kuin perusoikeuksieni rajoittamisena.

Vetäjä ryhtyy esittelemään turvallisen tilan muita sääntöjä. Hän ohjeistaa, että on tärkeää, ettei kysele muilta henkilökohtaisuuksia ja on muutenkin ystävällinen.


5bd0f48794544437b514b1452bf3d634.jpg

Feministisiin pinsseihin pystyi valitsemaan valmiita sloganeita. (KUVA: Mika Ranta / HS)

Kuulostaa kannatettavalta.Alkaa jälleen kerran tuntua siltä, että nykyfeminismissä on usein kyse yhden viestin lähettämisestä,joka kuuluu näin:vaikka sinulla olisi mahdol- lisuus, älä kiusaa muita. Ajatus on lähes aina ilmaistu akateemisen koukeroisesti ja vastakkainasettelua lietsoen, mutta viime kädessä feminismin sydämessä on yritys saada ihmiset kunnioittamaan toisiaan.

Tavoite on tietenkin erinomainen, mutta riittävän pitkälle vietynä osa ihmistä kokee joutuvansa kävelemään munankuorilla. Siksi he sanovat, että eikö täällä saa enää mitään sanoa. Pitää muistaa, että kaikkien välinen kunnioitus koskee myös enemmistöjä, kuten meitä valkoisia heteromiehiä.

Koko paketissa onkin aika monta jatkuvasti liikkuvaa palaa, joten ei ihme, että pientä kitkaa on.

Seuraavaksi workshopin vetäjä ilmoittaa,että jokainen saa halutessaan kiinnittää rin- taansa oman pronominin, jolla muut voivat häntä puhutella. En ole varma, ymmärsin-kö täysin oikein, mutta ilmeisesti jokainen saisi halutessaan keksiä itselleen minkä tahansa kirjainten yhdistelmän.

Koska olen saanut itse postia nimellä ”Puupallo”, ajattelen hetken, että kuvaisi minua osuvasti. Päätän kuitenkin olla vitsailematta aiheella.

Pronominien valintaan liittyvä käytäntö johtuu siitä että tilaisuus on englanniksi. pro-nominien käytöstä väistämättä seuraisi sukupuolen olettaminen. Se ei sovi nykyisen intersektionaalisen feminismin oppeihin, joten siinä mielessä tapa on ymmärrettävä. Tämä saattaa meidän setämiesten näkökulmasta vaikuttaa koomiselta, mutta se on täyttä todellisuutta ainakin täällä olijoille.

”Ehkä teen sinusta päätelmän, kun sinua katson,että saatat olla mies,mutta ei minulla on tarvetta sitä sanoa”, sanoo Sini Kangaspeska Alakulttuurikeskus Loukosta.

Kangaspeskan mukaan kukaan ei hyödy siitä, että olettaa toisesta sukupuolen. Ajat-telen salamannopeasti, että keksin sellaisia tilanteita vaikka liukuhihnalta, mutta eipä sitten tulekaan mieleen ilman, että alan näsäviisaaksi.

5282768d684c4280bc7b7f4050764a7a.jpg

Sini Kangaspeska (vas.) ja Saara Tuovila kertovat FemF-tapahtumassa Loukon toiminnasta. (KUVA: Mika Ranta / HS)


Toisaalta jos sukupuolisensitiivisyys on sitä,ettei kutsu toisia heidän sukupuolellaan, niin minähän täytän edellytykset kevyesti – siitäkin huolimatta, että mielessäni ronskisti yleensä oletan ihmisen edustavan jompaakumpaa.

Miesten feministiseen workshopiin tarkoitettu tila on täysin alimitoitettu.Jo kymmenen minuutin jälkeen alkaa happi loppua. Joku pyytää avaamaan ikkunan, mutta se ei syystä tai toisesta onnistu.

Vetäjä jatkaa kertomalla workshopin etenemisestä, mutta ilma on niin tunkkaista, että alkaa pyörryttää ja päätän poistua.

Kun astun ulos, tulen Oranssin suureen päätilaan.Huomaan,että siellä on meneil- lään paneelikeskustelu, jossa yhtenä keskustelijana on twiitistäni triggeröitynyt hen-kilö. He pohtivat parhaillaan sitä, miksi identiteettipolitiikka on joidenkin mielestä niin ärsyttävää.

Tilanteen ironia ei mene minulta ohi.

Eräs panelisteista uumoilee ärsyyntymisen johtuvan siitä, että valkoinen heteromies ei ole tottunut siihen, että hänen identiteettiään määritellään ulkoapäin. Se on aina ollut standardi.

Totta! Tämä on oivallus minulle. Ei viisitoista vuotta sitten missään puhuttu siitä, että valkoinen heteromies sitä tai tätä. Nyt puhutaan, ja se tekee minun identiteettini näkyväksi.

Ja jos aivan rehellinen olen,niin kyllähän se vähän korpeaa.Silloin kun puhuttiin vain homoista ja naisista, oli helppoa olla triggeröitymättä, enhän ole homo enkä nainen. Nykyisin meistä valkoisista heteromiehistä puhutaan niin paljon, että saa tehdä ihan tosissaan töitä, etteivät kortisolitasot hehku päivästä toiseen punaisella.

Jos yhteiskunnallinen keskustelu entisaikaan tuntui homoista ja naisista samalta kuin valkoisista heteromiehistä nyt, niin täytyy ihailla, että he jaksoivat sitä vuosi toisensa perään käydä.

Tämän jälkeen keskustelu polveilee panelistien omista Tinder- kokemuksista ”oikeis-to-ukkelsoneille” hihittelyyn. Kyllästyn kuuntelemaan, koska tarjolla ei enää tunnu olevan sen enempää tietoa kuin oivalluksiakaan.

7403a2def4e5454c9ffb2608b7dafbf7.jpg

Ivan ottamassa ensimmäisiä askeliaan feminismin ymmärtämiseen. (KUVA: Mika Ranta / HS)


Astun ulos ja pyydän eräältä osallistujalta haastattelua. Hän kieltäytyy enkä ylläty. Suuri osa täällä olijoista on tavalla tai toisella marginaalissa, eivätkä he ihmeemmin halua Nyt-liitteen sivuille.

Aletaan lähestyä kovan päivän iltaa. Olen kaiken kaikkiaan osallistunut kolmeen tilaisuuteen ja yhteen triggeröitymisestä seuranneeseen välikohtaukseen.

On käynyt selväksi, että intersektionaalisuus on tällä hetkellä feminismissä se juttu. Pelkkä naisten asemasta puhuminen kalskahtaa ikävästi Rosa Parksin 50-luvulta.

Lisäksi kaikkialla korostuu yksilöllisyys.

Jokaisen tulee saada olla juuri sitä, mitä haluaa ja kaikenlaiset odotukset, tulivatpa ne mistä tahansa, täytyy purkaa. Kuulostaa utooppiselta enkä henkilökohtaisesti ole samaa mieltä projektin tarkoituksenmukaisuudesta, mutta sopii hyvin individualismia ja tunteita ihannoivaan aikaamme.

Entä se tunteisiin pohjaava epätasa-arvon kokemus? Tapahtumassa aiemmin sattu-neen sekavan episodin vuoksi Heini Salminen kieltäytyi kertomasta minulle siitä lisää, mutta suostui paljastamaan, että taustalla ovat filosofi Sara Ahmed ja sukupuo-lentutkija Jennifer Nash. Ehkä siinä on sitten syntymässä feminismin viides aalto.

FemF jatkuu vielä iltabileillä, mutta ne tämä setämies skippaa. Kellohan on jo kuusi, se on meille myöhä.

Korjaus 27.11. kello 13.52: Toisin kuin jutussa alun perin väitettiin, Feministisen puolueen lisäksi myös esimerkiksi Piraattipuolue ja vihreät ajavat yleisen asevelvollisuuden tasa-arvoistamista. "