Kommentoin myöhemmin tarkemmin.

Olen samaa mieltä Jaskan kanssa, että N-haploryhmä erimuodoissaan liittyy uralilaisiin kieliin.

Sen sijaan en missään tapauksessa balttikieliäkin osaavana voi hyväksyä näkemys-tä, että Virossa (ja siten Suomessakin!) SU-kieli olsi tullut IE-kielen (Jaskalla erityi-sen "kantapersermaanin"...) PÄÄLLE ja "omaksunut substraattittilainoja"!! SU-sanat voivat olla balttikielissä substraattilainoja, suomen balttilainat ovat "TAVALLISIA" LAINOJA naapurikielistä.



https://www.academia.edu/3493766/Tulkintoja_ja_ylitulkintoja_kansojen_ja_kielten_alkuper%C3%A4st%C3%A4_2006c_


Jaakko "Jaska" Häkkinen:


Tulkintoja ja ylitulkintoja kansojen ja kielten alkuperästä

Pauli Saukkonen: Suomalais-ugrilaisten kansojen ja kielten alkuperäongelma. Yliopistopaino, Helsinki 2006

Kansojen alkuperää monitieteisesti tarkastelevana kirjana Pauli Saukkosen Suo-malais-ugrilaisten kansojen ja kielten alkuperäongelma vertautuu luonnollisestikin Kalevi Wiikin teoksiin Eurooppalaisten juuret (2002) ja Suomalaisten juuret (2004). Saukkosen kirja eroaa kuitenkin monessa suhteessa edukseen Wiikin kirjois-ta.Siinä missä Wiik esittää suorastaan maallikkolukijaa harhauttaen niin indoeuroop- palaisen kuin uralilaisenkin kantakielen ajoituksesta ja paikannuksesta varmana tie-tona sellaisia käsityksiä, jotka on jo vuosia sitten kumottu, samalla täysin vaieten pa-remmin perustelluista näkemyksistä (yhteenveto Häkkinen 2006a), Saukkonen esit-tää omat lähtöoletuksensa vain yhtenä vaihtoehtona. Alun kysymyksenasettelun ja englanninkielisen tiivistelmän jälkeen Saukkonen esittää johdantomaisesti kronolo-gisen katsauksen eurooppalaisten geenilinjoihin sekä käsittelee synkronisella tasolla uralilaisten kansojen geneettisiä ja uralilaisten kielten kielellisiä keskinäisiä etäisyyksiä.

Euroopan arkeologiset kulttuurit käydään läpi aikajärjestyksessä aina rautakauteen saakka, samalla suhteuttaen niitä aiemmin esiteltyihin geenilinjoihin.Tämä osuus on erinomainen,joskin kaiken tiedon omaksuminen vaatii useita lukukertoja. Sekavuutta aiheuttava tosin tekijä on isä- ja äitilinjojen listaaminen yhdessä, usein jopa samassa virkkeessä, toistamatta joka käänteessä, kummasta on kyse. Ilman pohjatietoa gee-nilinjoista lukijan voi olla vaikea pysyä kärryillä, koska isä- ja äitilinjoissa käytetään osittain samojakirjainkoodeja. Arvioitaessa kirjaa on syytä aloittaa Saukkosen meto- dologisista lähtöoletuksista – nämä kunvaikuttavat sekä havaintoihin että tuloksiin.


Saukkosen lähtökohta

Alkusanoissa Saukkonen kertoo lähtökohtansa: hän on kielitieteilijä, joka pitää pää-asiallisena ongelmanasetteluna kielen alkuperää ja joka on poiminut genetiikan ja arkeologian tulokset sellaisinaan näiden alojen julkaisuista.Saukkosen omaa panos- ta on suomalais-ugrilaisen (= uralilaisen) kielikunnan syntyprosessin sijoittaminenai-kaan ja paikkaan sekä yhdistäminen geneettisiin klaaneihin eli lähinnä Y-kromoso-maalisiin isälinjoihin. ”Geneettiset klaanit” saattavat kuulostaa jopa liian hyviltä ollakseen totta: voivatko isälinjat todellakin vastata näin suoraan kielikuntia?

Vastaus on kuitenkin monin kohdin myönteinen: viime vuosina on pystytty yhdistä-mään tietyt Y-kromosomaaliset isälinjat tiettyjen kielikuntien tai kielellisten ryhmien ekspansioihin. Turkkilaiskielten ekspansioon todennäköisimmin liitetty isälinja on C3 (Cinnioglu et al. 2004:135; Rootsi 2004: 26), kun taas mongolikielten ekspan-sio liittyy isälinjaan C (Zerjal et al.2003) ja manchujen Qing-dynastiaan on liitetty isä-linja C3c (Xue et al.2005). Mainituissa tapauksissa on kuitenkin suhteellisen helppo löytääyhteinen geneettinen nimittäjä: ekspansiot ovat tapahtuneet sangen myöhään (vanhin on turkkilainen ekspansio runsaat 2000 vuotta sitten), ne ovat maantieteelli-sesti hyvin laaja-alaisia ja tapahtuneet nopeasti ilman merkittäviä välipysähdyksiä.

Uralilaisten kielten kohdalla tilanne on kuitenkin monitasoisempi: aikaulottuvuus on paljon syvempi, ja etenkin perifeeristen kielihaarojen kohdalla ekspansio on tapahtu-nut useiden eriaikaisten etappien muodossa. Esimerkiksi Keski-Skandinaviassa pu-huttavan eteläsaamen kohdalla voidaan erottaa ainakin kolme eriaikaista etappia: kantauralin ekspansio Kaman tienoilta luoteeseen,varhaisen kantasaamen ekspan-sio Etelä-Suomen ja Karjalan tienoilta pohjoiseen sekä myöhäisen kantasaamen ekspansio Pohjois-Suomesta lounaaseen.

Vielä kiemuraisempia ovat esimerkiksi tundranenetsin läntisempien murteiden vai-heet: kantauralin ekspansio Kaman alueelta itään,kantasamojedin ekspansio Obin ja Jenisein yläjuoksujen väliltä Jeniseitä seuraten pohjoiseen,kantanenetsin ekspansio jostain Jenisein ja Tazin väliltä länteen sekä tundranenetsin ekspansio Obin alajuoksun tienoilta länteen.

Teoriassa kaikkia näitä kielellisen ekspansion eriaikaisia etappeja olisi voinut kuljet-taa eri geenitekijä.Siksi onkin aivan välttämätöntä ottaahuomioon eri-ikäisten kielen- tasojen ekspansioista kertovat kielitieteen tulokset: vaikka läntisempien tundranenet-sien nykyään asuttama tundra ei sijaitse kovinkaan kaukana Kaman pohjoispuolella, olisi erheellistä olettaa kielen levinneen suoraan Kamalta pohjoiseen. Silloin kun ta-voitteena on kielen leviämisen yhdistäminentiettyyn geenitekijään, on lähtökohdaksi otettava nimenomaan kielitieteen tulosten antama kuva. Jäljempänä selviää, kuinka Saukkonen tästä suoriutuu.

Saukkosen tarkastelu ei tavoita kieltä

Sivulla 118 Saukkonen kirjoittaa:

”Suomalais-ugrilaisuuden perimmäistä alkua ei siisvoi määrittää mihinkään täsmälli-seen paikkaan eikäaikaan. Kaikille nykykansoille yhteistä suppeaa romantisoitua al-kukotia ei ole. Suomalais-ugrilaisuuson kielihistoriallinen ja rajoitetusti kulttuurihisto-riallinen käsite. Etnistä ja väestöllistä identiteettiä suomalais-ugrilaisiksi nyt jälkikä-teen nimettävillä kansoillaei ole voinut laajamittaisesti koskaan olla. Nykyiset suoma-lais-ugrilaiset kielet ovat syntyneet kulttuurikausittaisina sysäyksinä vähittäin pitkän ajan kuluessa. Kaukaisilta lähtökohdiltaan ne perustuvat yli 10 000 vuoden suoraan jatkumoon ja naapurikieltenvaikutuksiin.”

Tietenkään uralilaisten kielten perimmäistä alkua ei voida rajata: kyseessä on jatku-mo, jokajuontuu ihmiskielen perimmäiseen alkuun saakka. Kuitenkin tuon esiuraliai- sen jatkumon loppupää voidaan rajata hyvinkin tarkoin: se on kantauralin taso. Kun nimittäin nykyisten uralilaisten kielten perusteella rekonstruoidaan kantakieli, saavu-tetaan yhtenäisen kantauralinmyöhäisvaihe – viimeinen hetki juuri ennen kantakie-len murteutumista. Kantaurali on siis se hetki,jolloin kielitieteen tavoittamattomiin jää-västä esiuralilaisesta jatkumosta siirrytään nykykielten avulla tavoitettavissa olevaan jälkiuralilaiseen jatkumoon. Tietenkään myöskään nykyisille uralilaisillekansoille yh-teistä suppeaa alkukotia ei ole: väestöjen edustamat geenitekijät ovat niin lukuisat ja moninaiset, että ne voidaan palauttaa ehkä ainoastaan kaikkien nykyihmisten yhtei-seen alkukotiin itäiseen Afrikkaan. Sen sijaan uralilaistenkielten ”alkukoti” on mahdollista sijoittaa aikaan ja paikkaan. Saukkonen kirjoittaa sivulla 29:

”Kuten yksi tämän käsikirjoituksen lingvistilukija viisaasti totesi, on luonnollista, että argumentointi ei perustu lingvistisen vaan ekstralingvistisen tutkimuksen tuloksiin, koska tarkastelukulma on desendenttinen eli esiuralilaisesta ajasta ajan kulkusuun-taan etenevä eikä asendenttinen eli nykyhetkestä taaksepäinetenevä, kuten traditionaalisessa uralistiikassa.”

On totta,että uralistiikassa menneisyydestä tehdään päätelmiä nykykielten perusteel- la – tämä on ainoa mahdollisuus, koska uralilaisesta kantakielestä ei ole säilynyt kir-jallisia muistomerkkejä. Kuitenkaan se mitä kielitieteen keinoin onsaatu selville kan-tauralin ajoituksesta ja paikannuksesta ei muutu, olipa tarkastelukulma mikä hyvän-sä. Jos halutaan tutkia esiuralilaista muinaisuutta, on ankkuriksi joka tapauksessa otettava se, mitä tiedetään kantauralista – ja tämä tietohan on saatu nykykielten avul-la. Olisi nurinkurista ohittaa täysin kielitieteen tulokset ja lähteä seuraamaan nykyih-misen levittäytymistä Euraasiaan hamasta alusta alkaen ja päättää mielivaltaisesti, että jokin muinainen väestö jossainpäin Pohjois-Euraasiaa johonkin sattumalta valit-tuun aikaan nimetään edustamaan uralilaistakielellistä kehitystä. Saukkonen yrittää tällaisella näennäisloogisella temppuilulla oikeuttaa sen,että hän katsoo kielestä voi- tavan saada tietoa muiden tieteenalojenkuin kielitieteen keinoin – tässä suhteessa hänenmetodinsa onkin kielen osalta yhtä huteralla perustalla kuin Kalevi Wiikillä (Häkkinen 2006a). Vaikka siis Saukkonen jatkuvasti puhuukin kielestä, ei hänen tar-kastelunsa tosiasiassa missään vaiheessa edes tavoita kieltä:kielitieteen kantaa ura- lilaiseen ekspansioon ei käsitellälainkaan, vaikka asia on nimenomaan kielitieteelli-nen kysymys. Se mitä Saukkonen kielellätarkoittaa,onkin oikeastaan abstraktio, joka noudattaa aivan eri lainalaisuuksia kuin kieli meidän tuntemassamme maailmassa: se on suoraansidoksissa geeneihin ja/tai aineelliseen kulttuuriin, mitä taas todellisen maailman kieli ei ole.

Kielen muutosnopeus

Sivulla 25 Saukkonen kirjoittaa:

”Se, että esimerkiksi saame ja unkari olisivat lähtöisin täsmälleen samasta kantakie-lestä vasta joskus 4000 eKr., niin kuin on ajateltu, on teoreettisena hypoteesinakin mahdollista vakavassa mielessä esittäävain sillä edellytyksellä, että väestöt ovat radikaalillatavalla sekoittuneet toiseen kielikuntaan kuuluviinnaapureihinsa (mitä tietyssä määrin on tunnetusti tapahtunutkin).”

En tiedä, mihin tarkalleen Saukkosen oletus kielen muutosnopeudesta perustuu, mutta ainakaan kielitieteen tuloksiin se ei perustu – ja varmin ajoitus kantakielille saadaan kuitenkin edelleen kielitieteen avulla. Niinpä äskettäin Petri Kallio on esittä-nyt,että kantaurali olisi paljon oletettua myöhäisempi kielimuoto:sen ekspansio ajoit- tuisivasta pohjoisen pronssikauden alkuun, vuoden 2000 eaa. tienoille. Lisäksi ger-maanisten lainasanojen perusteella saamen ja itämerensuomen erilliskehitykset ovat alkaneet vasta ajanlaskun aluntienoilla, mihin asti kielihaarat edustivat vielä arkaaista, lähes kantauralin tasoa (Kallio 2006).

Itse esitän toisaalla, että niin arjalaisten lai-nasanojen säännöllinen edustus uralilai-sissakielissä kuin kantauraliin palautettava pronssinsekoiteaineen nimityskin tukevat Kallion esittämää ajoitusta: kantaurali on ollut yhtenäinen, suppea-alainen kieli vielä pohjoisen pronssikauden alkaessa noin 2000 eaa. (Häkkinen 2006b). Luonnollisesti-kaan Saukkonen ei voinut vielä kirjaansa kirjoittaessaan tietää mainituista uusista ajoituksista. Jos kuitenkin saame ja itämerensuomi ovat eriytyneet vasta suunnilleen kaksivuosituhatta sitten,ei ole mitenkään ongelmallista olettaa kantauralin hajonneen vasta neljävuosituhatta sitten – puhumattakaan vielä kaksi vuosituhatta varhaisem-masta vakiintuneestaajoituksesta,jota sitäkin Saukkonen pitää liian myöhäisenä.Kie- lelliset todisteet siis osoittavat kiistattomasti, että kantauralin ekspansio on vain noin 4000 vuoden ikäinen;erilaistuminen nykyisiksi suuresti toisistaan poikkeaviksi kielik-si ei olevienyt sen pidempää aikaa. Mitä todistusvoimaa tällöin on ilmassa lepäävillä väitteillä,että kielten eriytymiseen on täytynyt kulua tuhansia vuosia pidempi aika?

Saukkonen jatkaa sivulla 25:

”Indoeurooppalaistenkaan kielten alkuperän ajoituksesta ei ole yksimielisyyttä. Kak-siosaisen indoeurooppalaisten kielten historian kirjoittaja Mario Alinei (1996, 2000) on aivan eri linjoilla kuin edeltäneet tutkijat.Hän kannattaa samankaltaista jatkuvuus- teoriaa kuin Milton Nuñez (1987, 1997) puolestaan suomalais-ugrilaisten osalta ja yhtyy myös Marek Zvelebilin näkemyksiin.Hän ei pidä mahdollisena eikä perusteltu- na, että indoeurooppalaiset olisivat pystyneet valloittamalla valtaamaan suuren osan Eurooppaa ja vasta neoliittisena aikana maanviljelyn myötä.”

Ensiksikin on totta, että indoeurooppalaisen kantakielen ajoituksesta ei ole yksimieli-syyttä, mutta se johtuu pelkästään siitä, että äärimmäiset jatkuvuusteoreetikot eivät ota kielitieteellisiä argumentteja lainkaan sisäjakeluun. Saukkonen viittaa edelleen Alinein näkemykseen todetessaan (s.26), että myöhäiset neoliittiseen kauteen palau- tuvat sanat indoeurooppalaisissa kielissä voitaisiin selittää myöhemmäksi lainautumiseksi.

Kuitenkin jokainen kielitieteilijä tietää,että kantakielen jälkeiset lainasanat eivät kehi-ty samoin kuin kantakieleen palautuvat sanat (Kallio 2006: 13). Ja nimenomaan vau-nusanaston äänteellisen säännöllisyyden vuoksi kantaindoeurooppa ei ole voinut hajota ennen kuin sanojenkielenulkoiset tarkoitteet oli omaksuttu käyttöön, eli neljännen vuosituhannen puolivälissäeaa. (esim. Parpola 1999: 183–184).

Niinpä indoeurooppalainen kielikuntakinnäyttää eriytyneen lyhyemmässä ajassa kuin Saukkonen olettaa – ja tässäkin tapauksessaSaukkonen pitää liian myöhäisenä vielä tuhansiavuosia varhaisempaakin ajoitusta, joka liittyy nykyään jo kumottuun nä-kemykseen indoeurooppalaisen ekspansion ja maanviljelyn leviämisenyhteydestä.

Toiseksi em. lainauksesta käy selvästi ilmi, että Saukkosen näkemys kielen muutos-nopeudenoletetusta hitaudesta perustuu ns. jatkuvuusteorioihin eli kielellisen ja arkeologisen jatkuvuuden yhdistämiseen.

Olen äskettäin tässä lehdessä kritisoinut kielellisen ja arkeologisen jatkuvuuden yh-distämistä ja osoittanut, että laaja-alaisten kielikuntienkohdalla arkeologista jatku-vuutta vastaa pikemminkin kielellinen epäjatkuvuus ja kielenvaihto. Arkeologiseen jatkuvuuteen vedoten voidaan perustella mitä tahansa näkemystä, joten se on argu-menttina arvoton: sekä Colin Renfrew (1987) että Saukkosen viittaama Mario Alinei vetoavat arkeologiseen jatkuvuuteen, vaikka ensimmäisen mukaan indoeurooppa-lainen kieli on levinnytEurooppaan neoliittisella kaudella ja jälkimmäisen mukaan sitä on puhuttu Euroopassa jo paleoliittisella kaudella. (Häkkinen 2006a.)

Lisäksi Saukkonen itsekin mainitsee (s. 98), että Wiik ja Alinei edustavat vastakkai-sia näkemyksiä,kun ensimmäinen pitää (arkeologiseen jatkuvuuteen vedoten) paleo-liittisen Keski-Euroopan asukkaita uralilaisina ja jälkimmäinen (samoin perustein) in-doeurooppalaisina. Siltikään Saukkosella ei herää minkäänlaisia epäilyksiä käytetyn metodin luotettavuuden suhteen.

Mikä vielä tärkeämpää, niin Wiik, Alinei kuinSaukkonenkin näyttävät ottavan esihis-toriallisissa skenaarioissaan huomioon vain ne kielet, joilla on jatkajia nykyajassa. Koska kuitenkin jokaisenlaaja-alaisen kielikunnan taustalla on suppea ekspansio-keskus (Janhunen 1999: 34;Häkkinen 2006a:54) ja koska koko Eurooppa on ollut asuttu joennen uralilaista ja indoeurooppalaista ekspansiota,on suorastaan looginen pakko olettaa,että nykyään uralilaiseen ja indoeurooppalaiseenkielikuntaan kuuluvil- la alueilla (ehkä yhtä, kantakielen puhuma-aluetta lukuun ottamatta) onaiemmin puhuttu aivan muihin kielikuntiin kuuluvia kieliä.Teoriassa on toki mahdollista, että Euroopan varhaisemmat ns. paleoeurooppalaiset kielet olisivat olleet  sukua  uralilaisille  tai  indoeurooppalaisille  kielille, tai lännessä baskille.

Kielisukulaisuus kuitenkin edellyttäisi, että esimerkiksi yhteinen paleoeurooppalais–uralilainen  kantakieli olisi  joskus kauan sitten levinnyt erittäin laajalle alueelle. Pe-räkkäiset laaja-alaiset kielten ekspansiot ovat toki mahdollisia,mutta todennäköisem- mältä kuitenkin vaikuttaa tilanne, jossa Eurooppa ja koko Euraasia ovat olleet useiden erisukuisten kielten kattamia (esim. Janhunen 2005).

Kantauralin ajoituksia syytä tarkentaa – ja nuorentaa

[Väärä häly... HM]

Rinnakkaistapaus saadaan Amerikasta: vaikkasen ensiasuttaminen on tapahtunut vasta parikymmentä tuhatta vuotta sitten (Lell et al. 2002), jakautuvat intiaanikielet kymmeniin kielikuntiin, joita ei ole voitu osoittaa toistensa sukulaisiksi. Pohjois- ja Keski-Amerikan intiaanikielet (mukana eskimokielikunta) jakautuvat ainakin 22:een eri kielikuntaan, ja Etelä-Amerikassa lasketaan olevan jopa yli sata kielikuntaa (Anhava 1998: 188–200). Tähän liittyy Saukkosen sivulla 108 esittämä kysymys:

”Elleivät Baltian ja Suomen alkuperäiskielet olesaamelais- ja itämerensuomalais-kielten geneettisiä edeltäjiä, niin mikä tai mitkä esillä olleista alueenklaaneista ja kulttuureista olisivat siinä tapauksessakadonnutta ja tuntemattomaksi jäänyttä kielikuntaaedustaneet?”

Geneettisiä klaaneja, tässä tapauksessa isälinjoja, on jääkauden jälkeisessä Euroo-passa, samoin kuin Amerikassa, ollut useita: Euroopassa R1a, R1b, I,N3 (=N1c), J2, E3b ja G (Rootsi 2004: 29), Amerikassa kahdeksan tai yhdeksän isälinjaa (Lell et al. 2002; Karafet et al.1999). Amerikan nykypäivään säilyneen hajanaisen kielitilanteen perusteella voitaisiinkin karkeasti yleistäen olettaa, että yhteen geneettiseen klaaniin liittyisi aina yksi alkuperäinen kielikunta, joka tosin nykyään olisi tietysti jo jakautunut useisiin tytärkielikuntiin, joiden alkuperäistä sukulaisuutta ei enää kielitieteen keinoin olisi mahdollista todistaa.

Vastaavasti paleoliittisessa Euroopassa olisi ”kieli per isälinja” -oletuksen perusteel-la ollut läsnä vähintäänkin kuuteen eri kielikuntaan kuuluvia kieliä. Määrä on toden-näköisemmin suurempikin:tiedetäänhän vielä ajanlaskun alun tienoilla yksin Välime- ren rannikolla puhutun useita sittemmin kadonneita kieliä,joista useimmat eivät näytä kuuluneen mihinkään säilyneeseen kielikuntaan, ja toisten kohdalla ei sukulaisuus-vertailua voida tehdä aineiston puuttumisen vuoksi. Antiikin lähteiden tuntemia kadonneita eurooppalaisia kieliä ovat ainakin ibeeri, tartessi, akvitaani, pikti, etruski, pohjois-pikeeni, reetti, sikaani, elymi ja muinaiskreeta (Anhava1998: 188-200).

Lisäksi pohjoisimmassa Fennoskandiassa on puhuttu ainakin yhtä paleoeurooppa-laista kieltä ennen alueen saamelaistumista vasta rautakaudella (Aikio 2004),ja Kes- ki-Euroopassa tiedetään ennen alueen indoeurooppalaistumista puhutunuseita pa-leoeurooppalaisia kieliä (Schrijver 2001).Muutenkin koko sillä laajalla alueella Eu-roopassa, jolla nykyään puhutaan indoeurooppalaisia jauralilaisia kieliä, oletetaan ennen näiden kieltenekspansioita puhutun aivan toisen sukuisia kieliä (Saarikivi 2004a; 2004b; Janhunen 2005). Puhutaan siis kymmenien suuruusluokkaa olevasta määrästä kielikuntia.

On myös huomattava, että sen paremmin uralilaiselle kuin indoeurooppalaiselle kie-likunnallekaan ei ole löydetty sukulaisia edes näiden kadonneiden kielten joukosta. Edes altailaisen typologian kieliä (turkkilais-, mongoli- ja tunguusikieliä) ei ole voitu todistaa keskenään sukulaisiksi, vaikka niidenkantakielet palautuvat korkeintaan rei-lun kahdentuhannen vuoden taakse, ja vaikka niiden ekspansiot ovat alkaneet hyvinkin lähekkäisiltä alueilta (Janhune1999: 31).

On siis totta, että perinteisiä kielitieteellisiä ajoituksia on kantauralin osalta syytä tar-kistaa, mutta toisin kuin Saukkonen olettaa, kielellisin perustein kyseeseen voi tulla ainoastaan nuorennusleikkaus. On myös tunnustettava menneisyyden rikas kielelli-nen diversiteetti, jottei päädyttäisi vääristyneisiin tuloksiin. Onhan nimittäin selvää, että jos kysymyksenasettelussa (”millaiset kieliolot vallitsivat paleoliittisessa Euroo-passa?”) otetaan huomioon vain uralilainen, indoeurooppalainen ja baskilainen kieli-kunta, ei selvitys voi johtaa muunlaiseen tulokseen kuin että tuolloin olivat läsnä juuri ja vain nämä kielikunnat. Tällöin koko asuttu alue joudutaan jakamaan kolmia, jolloin kielikuntien (tai oletettujen kantakielten) puhuma-alueista tulee valtavia.


Tulkintoja ja ylitulkintoja

Sivulla 28 Saukkonen kirjoittaa:

”Siksi Euroopan väestöjen jyrkimmät geneettisetrajat ovat myös kielellisiä rajoja. Sama pätee myösAfrikassa (Poloni et al. 1997). Toisin sanoen pääsääntönä on, että kielellinen jatkuvuus korreloi väestögeneettisen jatkuvuuden kanssa.”

Yksilöllä on taipumuksena jakaa enemmän geenejä lähempänä asuvien kanssa kuin kauempanaasuvien kanssa. Mikäli jossain kohdassa tosiaanon jyrkkä geeniraja, sa-massa paikassa voi hyvinkin sijaita myös kieliraja, aivan kuten jyrkkä kulttuuriraja on usein myös kieliraja (Anthony 2001). Koska niin kieli, geenit kuin kulttuurikin leviävät rajojen yli ihmisten välisten kontaktien kautta, heijastuu kontaktien puute kulttuurin tasollausein myös kontaktien puuttumisena kielen taigeenien tasolla.

Toisin kuin Saukkonen olettaa, tästä ei kuitenkaan seuraa, että kielellinen jatkuvuus korreloisi väestögeneettisen jatkuvuuden kanssa. Se ettäväestöjen A ja B välillä on jyrkkä raja eli vähän kontakteja, ei suinkaan tarkoita, etteikö väestön B alueelle voisi levitä uusi kieli joltain muulta suunnalta, missä raja ei ole yhtä jyrkkä. Eli jyrkkä raja väestöjen A ja B välillä todistaa vain, että kielen A leviäminen kielen B alueelle (tai päinvastoin) on epätodennäköistä.  Tällä rajalla ei kuitenkaan ole yleistä merkitystä: se ei voi todistaa,etteikö jommalle kummalle tai molemmille alueille olisi voinut levitä uusi kieli jostain muualta. Toinen esimerkki koskee esioletusten ohjaamaa tulkintaa ja liittyy Fennobaltian tilanteeseen.

Sivulla 50 Saukkonen kirjoittaa:

”Tärkeimpien isälinjojen N3:n ja R1a:n frekvenssien suhteet Suomessa ja Virossa ovat vastakkaiset ja Suomessa samanlaiset kuin saamelaisilla siitä huolimatta, että viro on Suomelle paljon läheisempi sukukieli kuin saame. Tästä on tehtävissä yksin-kertaisesti se johtopäätös, että vanha koko Suomen asuttanut saamelaisväestö on suurimmassa osassa maata vaihtanut kielensä Suomeen, mikä on myös tunnettu historiallinen tosiasia.”

Tämä on tärkeä havainto, ja Saukkosen tulkintapitää epäilemättä paikkansa. Mutta seuraavallasivulla Saukkonen jatkaa:

”Latvian, Liettuan ja Viron väestöjen identtisyys tarkoittaa aivan vastaavasti sitä, että Latvian ja Liettuan alkuperäisasukkaat ovat vaihtaneet esi-itämerensuomalaisen kie-limuotonsa puolestaan indoeurooppalaiseksi maanviljelykulttuurin leviämisen myötä. ”

Aivan yhtä hyvin tämän tilanteen voisi tulkitaniin, että Viron väestö on vaihtanut aikaisemman indoeurooppalaisen kielensä uralilaiseenkieleen.

Saukkosen tulkinta perustuu siihen oletukseen, että koko Baltia olisi ollut aikaisem-min uralinkielinen; se puolestaan perustuu siihen oletukseen, että uralilaisen kielen ekspansio liittyisi tyypilliseen kampakeramiikkaan tai johonkin vielä varhaisempaan kulttuurivaikutukseen ja edeltäisi siten indoeurooppalaista ekspansiota, joka yhdistetään nuorakeraamiseen eli vasarakirveskulttuuriin.

Lätin kielessä on epäilemättä naapurina puhuttujen uralilaisten kielten vaikutusta, ja Latvian pohjoisosat lienevät aiemmin olleet uralinkielistä aluetta (ks. kartta Häkkinen 1996: 168). Kuitenkaan Latvian eteläosien ja Liettuan kohdalla kiistatonta kielellistä todistusta aiemmasta uralilaisen kielen läsnäolosta ei ole löydetty.

Uralilainen ekspansio näyttää nyt olevan selvästi myöhäisempi kuin indoeurooppalainen.

Näin tulkinnan suuntakin muuttuu: nyt on uskottavampaa olettaa Viron väestön vaihtaneen aikaisemman indoeurooppalaisen (tai paleoeurooppalaisen) kielensä uralilaiseen.

[paskaa...]

Mahdollisista tulkintavaihtoehdoista on kulloisessakintilanteessa valittava se, joka parhaiten vastaa kielellistä todistusaineistoa.

Kohtalokas mutkien oikominen

Sivulla 46 Saukkonen rajaa mahdolliset uralilaisen kielen kantajat isälinjoihin R1a ja / tai N3 – Saukkonen jättää aivan oikein auki mahdollisuuden, että kaksi eri isälinjaa on voinut ollavahvasti edustettuna jo kantakieltä puhuvassa väestössä. Sivulla 54 Saukkonen kirjoittaa:

”Unkarilaisten isälinjoissa läntinen R1b on ymmärrettävästi jonkin verran suurempi, kun pohjoiset N3 ja N2 puuttuvat. –Vaikka yhteinen väestögeneettinenosuus muiden suomalais-ugrilaisten kanssa on jäänyt suhteellisen vähäiseksi, kielellinen jatkumo on säilynyt. Tämä viittaa siihen, että R1a on tulkittava ensisijaiseksi suomalais-ugri-laisen kielilinjan kantajaksi ja että N3:n kieli ei olisi ollut yhteinen kielellinen lähtökohta, ellei se olisi ollut sama kuin R1a:lla.”

Tässä Saukkosen huolimattomuus johtaa kohtalokkaaseen mutkien oikomiseen.Hän väittää N3:n puuttuvan unkarilaisilta, vaikka sivun 43 taulukosta käy hyvin ilmi, että kyseisen tekijän frekvenssi unkarilaisilla on 0,9 %.Tällainen osuus saattaa maallikon mielestä olla merkitykseltään yhtä kuin nolla, mutta unkarilaisten kohdalla vajaan prosentin frekvenssi muuttaa tilanteen kuitenkin täysin.

Sopiva paralleeli saadaan turkkilaisilta:suhteellisen myöhäinen paimentolaisekspan-sio on levittänyt kielensä alueen runsaslukuisemmanmaan viljelijäväestön keskuu-teen. Turkin turkkilaisilta löytyy turkkilaisekspansioon yhdistettyä C3-isälinjaa yhtä pienellä alle prosentin frekvenssillä kuin unkarilaisilta N3-isälinjaa (Cinnioglu 2004: 130). On siis vain todettava, että korkeintaan muutaman prosentin luokkaa oleva vähemmistökin voi levittää kielensä enemmistönkeskuuteen.

Esiunkarilaisten isälinja N3 olisi näin jo matkan varrella laimentunut kontakteissa ira-nilaisten ja turkkilaisten kansojen kanssa,ja Karpaattien altaassa oli (tässä vaihees-sa oletettavasti jo melko vähiin laimentuneen N3:n omaavien) ”unkarilaisten” saapu-essa  runsaslukuinen maan viljelijäväestö slaaveja,germaaneja ja avaareja. ”Unkari- laiset” (ei vielä kielellisesti yhtenäinen ryhmä) täyttivät poliittisen tyhjiön ja perustivat  valtion, minkä  seurauksena alueen varhaisempi väestö samoin kuin varsinaisunkari-laisten mukana tulleet erikieliset väestöryhmät omaksuivat muinaisunkarilaisen kielen.

Tätä näkemystä tukee tutkimustulos,että nykyunkarilaisista ryhmistä vain yksi (örség) muistuttaa geneettisesti oletettua alkuperäistäuralinkielistä väestönosaa, kun taas kaikki muut ryhmät muistuttavat geneettisesti iranin-, turkin-, germaanin- tai slaavinkielisiä väestöjä (Guglielmino et al. 2000).

Erilaiset samojedit

Sivulla 55 Saukkonen kirjoittaa:

”Samojedit muodostavat väestöllisesti hyvin hajanai-sen kokonaisuuden. Suomalais-ugrilaisten kansojenvälillä ei missään ole näin suuria eroja. Isälinjojen täydellinen erilaisuus johtaakin siihen päätelmään,että heillä on täytynyt tapahtua kielenvaihtoja. ”

Samojedikansojen geneettinen variaatio on hyvin ymmärrettävää, koska samojedi-kielten nykyinen ja historiallisesti tunnettu alue on paljon suurempi kuin minkään muun uralilaisen kielihaaran kattama alue.

Kuitenkaan isälinjat eivät ole täydellisen erilaisia, vaan N2 on yhteinen kaikille tutki-tuille samojedikansoille: selkupit 6,9%, nenetsit 56,8 % ja nganasanit 92,1%. Sauk-konen on ilmeisesti kiinnittänyt tarkempaa huomiota vain niihin isälinjoihin, joita hän itse pitää todennäköisimpinä uralilaisen kielen kantajina (R1a ja N3). Kuitenkin jo ai-emmin mainitsemani epälineaarinen etappiekspansio mahdollistaa sen, että kanta-samojedia ei ole tarvinnut levittää saman isälinjan kuin kantauralia – ajallinen ja pai-kallinen etäisyyshän on näiden kahden ekspansionvälillä huomattava: 2000 vuotta ja 2000 kilometriä. Kantasamojedin ekspansio voisi siis hyvinkin liittyä isälinjaan N2, vaikka kantauralin ekspansio liittyisikin esimerkiksi isälinjaan N3.

Sivulla 47 Saukkonen kirjoittaa,että frekvens-sien perusteella N:n jatkajalinja N2 olisi syntynyt nenetsien (ydin)alueella, eli jossakin luoteisessa Siperiassa. N2:n levinnei-syys kattaa samojedien ja obinugrilaisten lisäksi Keski-Volgan uralilaiset ja turkkilai-set kansat (Tambets et al.2004: 667). Alumpana esitin, että kantasamojedilainen kieli on levinnyt etelästä pohjoiseen, kun taas sitä ennen kantauralilainen kieli levisi Kes-ki-Volgan alueelta itään (ja sen jälkeen obinugrilaiset kielet niin ikään Uralin länsi-puolelta itään). Saukkonen siis olettaa tässä geenien levinneen vastavirtaansuhtees-sa kieleen, mikä on melko epätodennäköistä. On paljon uskottavampaa, että kielellinen ja geneettinen vaikutus leviävät samaan suuntaan.

Nenetseille ja muille nykyisin samojedikieliä puhuville kansoille (samoin kuin niille Länsi-Siperian kansoille, jotka sittemmin ovat omaksuneet mansin ja hantin) N2 on-kin todennäköisimmin kulkeutunut etelästä, kantasamojedilaiselta puhuma-alueelta Sajanin pohjoispuolelta. Keski-Volgan N2-esiintymä voisi olla peräisin samalta alu-eelta:turkkilaiskansojen ekspansiohan on kulkenut Sajanin ohitse länteen, eikä Mon-goliaan sijoitettu turkkilainen ekspansiokeskuskaan ole kaukana Sajanin kaakkois-puolella (Janhunen 1999:31).Näin nykyväestöjen N2 olisi kulkenut aina myötävirtaan suhteessa kieltenekspansioon. Toisaalta on huomattava,  että vaikka aasialaisia isä-linjoja C ja Q tavataan vain Keski-Volgan turkkilaisilta kansoilta, mistä syystä ne voi-daan turvallisesti yhdistää turkkilaisekspansioon,ulottuu N2 kuitenkin lännemmäksi (ks. seuraava luku), joten se lienee sittenkin turkkilaisekspansiota varhaisempi.

Lisäksi pelkkä geenitekijän frekvenssi ei todista geenimutaation synnyinväestöä - ky-se voi olla myös sekundaarisesta rikastumisesta.Huomioon onkin siksi otettava myös geenitekijän diversiteetti: se väestö, jonka keskuudessa haploryhmän erilaistuminen haplotyypeiksi on syvintä eli jolta tavataan useimman mutaatioaskeleen verran toi-sistaan poikkeavia linjoja,on todennäköisesti se väestö,jossa geenitekijä on syntynyt. N2:n diversiteetistä en kuitenkaan ole toistaiseksilöytänyt tietoa.

Juurilinja N

Sekä N2 että N3 (kuten myös japanilaisilla tavattava N1) ovat isälinjan N jälkeläisiä. Sivuilla 46 ja 109 Saukkonen antaa tilastoja tästä ”isä”-isälinjasta, joka puuttuu sivun 43 taulukosta: sen frekvenssi olisi suomalaisilla 2 %, virolaisilla 4%, mareilla 17 % ja udmurteilla 25%. Kuitenkin frekvenssitaulukossa ainoastaan virolaisten kohdalla oli-si tilaa suunnilleen kyseisen suuruiselle arvolle (taulukon summa 96,9 %), kun taas suomalaisten, marien ja udmurttien osalta taulukkoon jo täynnä (99,9–100 %).

Tämä johtuu siitä, että vielä muutamia vuosia sitten tehtiin ero vain N3:n (haploryhmä 16 = mutaatio Tat C) ja muun N:n välillä (haploryhmä 12 = alkuperäinen Tat T). Niin-pä Saukkosen lähteissä on N, N1 ja N2 niputettu yhteen – niiden välinen ero selvisi vasta myöhemmin. Niinpä N:n osuus sisältyykin Saukkosen taulukossa jo N2:n osuuteen, joka siis kuvastaa koko haploryhmä 12:n frekvenssiä.

Valitettavasti minulla ei ole tietoa siitä,onko N:n ja N2:n (mutaatio P43) erillisiä frek- venssejä uralilaisilla kansoilla vielä tähän mennessä kartoitettu. Tuloksella voisi olla merkitystä myös uralilaisen ekspansion kannalta. Nimittäin artikkelin Villems et al. (2002: 273) mukaan haploryhmää 12 (N, N1 ja N2) tavataan suomalaisilta kahden ja virolaisilta yhden prosentin osuudella, kun taas balteilta ja ruotsalaisilta se puuttuu. Keski-Volgan kansoilla suuruusluokka on sama kuin Saukkosen taulukossa.

Toisin sanoen tämän haploryhmän (lähinnäkyseeseen tulevat isälinjat N ja N2) esiintyminen vastaa lännessä tarkemmin uralilaisen kielen levinneisyyttä kuin N3:n alue. Lisäksi Uralin itäpuolella haploryhmä 12:sta erotettua N2:ta tavataan kaikilta uralilaisilta kansoilta (kun taas N3 puuttuu osalta samojedikansoja), ja sen levinnei-syys vieläpä päättyy Jeniseihin kuten pääosin uralilaisen kielikunnankin kohdalla, tihkuen vain pienessä määrin sen itäpuolelle (pohjoisesta etelään:11,9% dolgaaneil- la, 3,1% evenkeillä, 2,5% burjaateilla ja 2,0% altainturkkilaisilla; Tambets et al. 2004: 667). Saukkosen taulukon mukaan N2 puuttuisi täysin unkarilaisilta, mutta artikkelin Tambets et al. (2001: 67) mukaan haploryhmää 12 (N tai N2) tavataan unkarilaisilla 0,9% osuudella. Näin siis pikemminkin haploryhmä 12,joka ainakin Uralin molemmin puolin näyttäisi koostuvan pääasiassa isälinjasta N2 (lännessä ja unkarilaisten kohdalla erottelu N:n ja N2:n välillä on ilmeisesti vielä tekemättä), vastaa levinneisyydeltään parhaiten uralilaista kielikuntaa.

Kielitieteen tulokset lähtökohdaksi

Geneetikot ovat usein pitäneet isälinjaa N3 mahdollisena uralilaisen kielen kantaja-na,mutta systemaattinen selvitys on toistaiseksi puuttunut.Saukkonen päätyy omassa selvityksessään siihen tulokseen, että ensisijainen uralilaista kieltä kantanut isälinja ei olisikaan N3 vaan R1a.

Valitettavasti näyttää siltä, että N3:n hylkääminen ehdokkaiden joukosta johtuu osit-tain huolimattomuudesta ja osittain riittämättömästäperehtymisestä geenilinjoihin: Saukkonen ohittaa unkarilaisten N3-isälinjan 0,9 % frekvenssin täysin, vaikka osma-ninturkkilaisten tilanteestasaadaan pätevä rinnakkaistapaus. Tuo pieneltä vaikuttava osuus suhteutuu paremmin todelliseen lukumäärään kun muistetaan, että jo pelkäs-tään isälinjaa N3 kantavia unkarilaismiehiä on nykyään silti kaksi kertaa niin paljon kuin manseja ja hanteja yhteensä, kaikki mies- ja naispuoliset mukaan lukien.

Lisäksi R1a:n levikki Euraasiassa on niin laaja, että on mahdotonta liittää sitä perus-tellusti mihinkään tiettyyn kielikuntaan. Sen ekspansioon tapahtunut niin aikaisin, ettei sillä voi olla mitään yhteyttä uralilaiseen ekspansioon. Ja sivulla 48 Saukkonen mainitsee, että R1a näyttää levinneen Lappiin Skandinavian kautta – kun otetaan huomioon kantasaamen kiistämätön leviäminen Suomen kautta, jää R1a tässä suh-teessa ylimäääiseksi: ainakaan se ei ole mitenkään voinut levittää kantasaamelaista kieltä Lappiin. Sivulla 29 Saukkonen kirjoittaa:

”Tässä arkeogeneettiseen evidenssiin pohjautuvassatestissä on kysymys todennä-köisyyksistä. – – Tämän lähtökohdan kanssa toista mieltä olevan lukijan tehtävänä on siten osoittaa, että arkeogeneettisen tiedonperusteella jokin toinen johtopäätös on todennäköisempi huomioon ottaen kielten väliset sukulaisuussuhteet.”

Epäilemättä arkeogeneettisen aineiston perusteella päädyttäisiin osapuilleen sellai-siin tuloksiin, mihin Saukkonenkin päätyi. Mutta tärkeää on ymmärtää, että pelkkä ar-keogeneettinen evidenssi on täysin riittämätön selviteltäessä kielellistä menneisyyt-tä. Avuksi ei riitä myöskään pelkkä kielten välisten sukulaisuussuhteiden huomioimi- nen. Arkeologian avulla tavoitetaanvain aineellisen kulttuurin juuret, genetiikan avul-la vain väestöjen biologiset juuret ja niiden yhdistelmällä vain kulttuuriset ja biologi-set juuret. Kieltä ei arkeogeneettisellä menetelmällä voida saavuttaa. Mikäli halutaan tieteellisesti uskottavalla menetelmällä selvittää uralilaisen kielikunnan syntyvaiheet, on lähtökohdaksi otettava kielitieteen tulokset. Niiden perusteella näyttääkin kiistatto-malta, että kantauralin ekspansio ajoittuu vasta pohjoisen pronssikauden alkuun. Kantauralin puhuma-alue sijoittuu Kaman alueelle, ja esiuralilaista kehityslinjaa on etsittävä pikemminkin kyseisen alueen itä- kuin länsipuolelta.

Näin ollen mikään kivikautinen Volgan mutkan länsipuolinen kulttuurivaikutus Fennobaltian suuntaan ei voi liittyä uralilaiseen kehitykseen – ja tämä koskee myös tyypillistä kampakeramiikkaa. (Häkkinen 2006b.)

[Täyttä paskaa!!! Jaskan pan-persernaisti"ajoitukset" ovat päin wittua!!!]

Indoeuropeistiikassa on jo jokin aika sitten huomattu, etteivät jatkuvuusteoriat ole kielellisessä mielessä päteviä (Mallory 1989:143–185;2001). Silti sellaisetkin tutkijat, jotka tunnustavat tilanteen indoeurooppalaisen kantakielen kohdalla, pitävät jostain syystä jatkuvuusperusteluja edelleen pätevinä uralilaisen kantakielen kohdalla (Car-pelan & Parpola 2001);ilmeisesti osittain siksi, ettei kielellisiä vasta-argumentteja ole riittävän pontevasti kerätty yhteen. Viime vuosina jatkuvuusargumentteja on alettu ky-seenalaistaa uralistiikassakin (Aikio & Aikio 2001;Häkkinen 2006a), vaikka osa kie-lentutkijoista onkin jatkuvasti ollut sitä mieltä,että vain kielentutkimus voi luotettavasti kertoa kielen menneisyydestä (Janhunen 1999; 2005).

Saukkonen olettaa ad hoc, että uralinsukuista kieltä olisi puhuttu erittäin laajalla alueella jo jääkauden jälkeen. Sivuilla 99 ja 100 hän perustelee näkemystään:

”Tässä [Ylä-Volgalta Volgan mutkaan ja] Viroon, Suomeen ja Karjalaan suuntautu-neessa vaikutteiden ketjussa ei ole mitään sellaista kohtaa, jossa mesoliittisen ajan jälkeen olisi perustellusti kesken kaikentapahtunut kokonaan uuden vieraan kielen eli siis suomalais-ugrilaisen kielen maahantulo tarkastellunalueen ulkopuolelta.”

Minkä aikakoneen avulla Saukkonen voi luotettavasti nähdä, ettei kielellistä ekspan-siota ole tapahtunut minkään arkeologisesti havaittavanvaikutuksen yhteydessä? Periaatteessahan jokaisen uuden kulttuurivirtauksen mukana olisi voinut levitä uusi kieli (Janhunen 2005: 86).

Lisäksi Saukkonen itsekin kirjoittaa sivulla 94:

”Kartat 10 ja 11 havainnollistavat sitä voimakasta vaikutusta, joka edellä esitettyyn johtopäätökseen viitaten N3-isälinjalla ja U5b1b1-äitilinjalla ja niiden pronssi- ja tekstiilikeramiikkakulttuurilla on ollut jälkeen jääneelle suomalais-ugrilaiselle yhteisölle ja sen kielelle unkarilaisia lukuun ottamatta.”

Toisin sanoen Saukkonen tunnustaa pronssikautisen, lähes koko nykyuralilai-selle alueelle levinneen vaikutuksen tärkeyden, mutta kieltäytyyyhdistämästä sitä uralilaisen kielen ekspansioon.

[Ei SITÄ siihen pidäkkään yhdistää! HM]

Kun Saukkosen arkeologis–geneettistä esitystä päivitetään uusimmilla kielitieteen tuloksilla, osuu kantauralin ekspansio ajan, paikan ja leviämissuunnan osalta jopa hämmästyttävän hyvin yhteen Saukkosen toisiinsa yhdistämien isälinjan N3 ja arkeologisen Sejman–Turbinon pronssikauppaverkoston leviämisen kanssa.

[Se ei ole ollut uralilaista, ei ainakaan ”suomalaista” (Finnic).]

Näistä tosin N3:n asema vaatii vielä lähempää tarkastelua: yhtäältä sitä tavataan myös uralilaisen kielikunnan ulkopuolelta (lännessä balit, itäslaavit ja skandinaavit, idässä Siperia aina Beringinsalmelle saakka,etelässä Keski-Aasian kansat), toisaal-ta se puuttuu täysin osalta uralilaisia kansoja, ainakin nganasaneilta ja selkupeilta (Tambets et al. 2004: 667; Zerjal et al. 2002; Karafet et al. 1999). Lisäksi sen ekspan- sion ajoituskaan ei ole niin varmalla pohjalla kuin Saukkonen olettaa sivulla 108 kirjoittaessaan:

”Geneetikkojen mukaan N3 on joka tapauksessa selvästi nuorempi kuin R1a. Laher-mon et al. (1999) aineiston ja laskelmien mukaan mutaatio on tapahtunut 222 (20 vuoden) pituista sukupolvea eli 4440vuotta sitten (luotettavuusväli 3140–6200 vuot-ta). – –Syntymäalueeksi on määritelty Etelä-Uralin – Kaman tienoot udmurttien ja marien mailla.”

Vastikään on nimittäin esitetty näkemyksiä, joiden mukaan isälinja N3:n ekspansio olisikin jopaljon varhaisempi tapahtuma (Rootsi 2004: 44). Siksi olisikin kiinnitettävä tarkempaa huomiota isälinja N2:een, jonka levinneisyys näyttäisi paremmin vastaa-van uralilaisen kielikunnan levinneisyyttä. Tämän linjan ikä ja diversiteetti, samoin kuin kokonaislevinneisyys, ovat kuitenkin vielä selvittämättä. Tälläkin hetkellä juuri genetiikka on se tieteenala,jossa ajoitukset ja näkemykset saattavat melko lyhyenkin ajan kuluessa vaihtua moneenkertaan.Mutta vaikka isälinjojen N3 ja N2 mahdollinen osuus uralilaisessa ekspansiossa jääkintoistaiseksi auki,voitaneen kaikesta huoli-matta yhtyä siihen Petri Kallion esittämään näkemykseen, että kantauralin läntinen-kin ekspansio liittyisi Sejman-Turbinon pronssikautiseen ilmiöön (Kallio 2006:16); itäisen ekspansion osaltahan tätä yhteyttä on esittänyt jo aikaisemmin Christian Carpelan (Carpelan 1999: 270).

[EI VOIDA! HM]

Kattava johdatus

Kolmen täysin erilaisen tieteenalan tuloksista ja keskustelusta perillä pysytteleminen on niin vaativa tehtävä, ettei yhdeltä ihmiseltä voi kokonaiskuvan ja kaikkien yksityis-kohtien virheetöntä jatäydellistä hallintaa vaatiakaan. Vaikka olen tässä arvioinnissa osoittanut eräitä seikkoja, joista Saukkonen on kirjaa kirjoittaessaan ollut tietämätön, on kirjassa kuitenkin silti myös mielenkiintoista tietoa ja uskottavia pohdintoja. Tieto on kirjassa sellaisessa muodossa, että se on helppo yhdistellä toisellakin tavalla ti-lanteen muuttuessa. Niinpä Saukkosen kirjan arvo ei lepää viimeisten sivujen johto-päätösten varassa, jotka kielen osalta jäävät vajavaisiksi ja virheellisiksi. Kirjan arvo on siinä, että se esittelee kattavasti tähänastisen arkeologisen ja geneettisen tutki-muksen tuloksia. Kielitieteen tulokseton sitten suhteellisen helppo liittää osaksi ko-konaiskuvaa: ovathan kielialueet selkeärajaisiakokonaisuuksia, koska yksilötasolla vain kielenperusteella on mahdollista täsmällisesti identifioida yksilön kuuluminen tiettyyn ryhmään (Janhunen 2005:78). Tällaisena kirja näyttäytyykin erityisesti kielen-tutkijoille suunnattuna kattavana johdatuksena monitieteiseen alkuperätutkimukseen – ja uralilaisen kielikunnan synnyn ja leviämisen selvittäminenhän on (tai tieteellisen uskotta-vuuden kannalta sen ainakin pitäisi olla) jo lähtökohdiltaan nimenomaan kie-litieteellinen kysymyksenasettelu. Aika näyttää,löytävätkö arkeologit ja geneetikot Saukkosen kirjasta omien tieteenalojensatulosten esittelystä suurempia puutteita tai virheitä. Kirja tarjoaa joka tapauksessa vaivattoman väylän arkeologian ja genetiikan tulosten lähestymiseen ja niiden ymmärtämiseen. Lisäksi se havainnollistaa oivalli-sella tavalla monitieteisentarkastelun mutkikasta prosessia ja sisäistä logiikkaa – ja tahattomasti myös huolellisuuden ja yksityiskohtiin syventymisen merkitystä.

KIRJALLISUUTTA

Aikio, Ante (2004): ”An essay on substrate studies andthe origin of Saami”. Etymo-logie, Entlehnungen und Entwicklungen. Festschrift für Jorma Koivulehto zum70. Geburtstag. Herausgegeben von Irma Hyvärinen, Petri Kallio und Jarmo Korhonen. Mémoiresde la Société Néophilologique de Helsinki, LXIII.Helsinki 2004.

Aikio, Ante & Aikio, Aslak (2001): ”Heimovaelluksista jatkuvuuteen – suomalaisen väestöhistorian tutkimuksen pirstoutuminen”.Muinaistutkija 4 / 2001.

Anhava, Jaakko (1998): Maailman kielet ja kielikunnat. Gaudeamus.Anthony, David (2001): ”Persistent identity and Indo-European archaeology in the western steppes”. Teoksessa Early Contacts between Uralic and Indo-European: Linguistic and Archaeological Considerations. Toim. Carpelan et al. Suomalais-UgrilaisenSeuran Toimituksia 242, Helsinki 2001.

Carpelan, Christian (1999): ”Käännekohtia Suomen esihistoriassa aikavälillä 5100 … 1000 eKr”.Teoksessa Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Toim. Paul Fogelberg. Bidragtill kännedom av Finlands natur och folk, 153.Helsinki 1999.

Carpelan, Christian & Parpola, Asko (2001): ”Emergence, contacts and dispersal of Proto-Indo-European, Proto-Uralic and Proto-Aryan in archaeological perspective. Teoksessa Early Contacts between Uralic and Indo-European: Linguistic and Archaeological Considerations. Toim. Carpelan etal. Suomalais-Ugrilaisen Seuran toimituksia 242, Helsinki 2001.

Cinnioglu C., King R., Kivisild T., Kalfoglu E., Atasoy S., Cavalleri G.L., Lillie A.S., Roseman C.C., Lin A. A., Prince K., Oefner P. J., Shen P., Semino O., Cavalli-Sforza L. L., Underhill P. A. (2004): ”Excavating Y-chromosome haplotype strata inAnatolia”. Human Genetics 114.

Guglielmino, C. R., de Silvestri A., Beres J. (2000):”Probable ancestors of Hungarian ethnic groups: an admixture analysis”. Annal of Human Genetics 64.

Häkkinen, Jaakko (2006a): ”Uralilaisen kantakielen tutkiminen”. Tieteessä tapahtuu 1 / 2006, Helsinki.

Häkkinen,Jaakko (2006b):Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valos-sa. Pro gradu -työ (ei vielä jätetty). Helsingin yliopiston Suomalaisugrilainen laitos

Häkkinen, Kaisa (1996): Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossa.Tietolipas 147. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 1996.

Janhunen,Juha (1999):”Euraasian alkukodit”.Teoksessa Pohjan poluilla. Suomalais- ten juuret nykytutkimuksen mukaan. Toim. Paul Fogelberg. Bidragtill kännedom av Finlands natur och folk, 153.Helsinki 1999.

Janhunen,Juha (2005):”När kom finnarna till Finland?” Teoksessa Sphinx– vuosikirja 2004 – 2005. SuomenTiedeseura.

Kallio, Petri (2006):”Suomen kantakielten absoluuttistakronologiaa”. Virittäjä 1/2006, Helsinki.

Karafet T., Zegura S. L., Posukh O., Osipova L., BergenA, Long J., Goldman D., Klitz W., Harihara S., deKnijff P., Wiebe V., Griffiths R. C., Templeton A. R., Hammer M. F. (1999): ”Ancestral Asian Source(s)of New World Y Chromosome Founder Haplo-types”. American Journal of Human Genetics 64.

Lell J. T., Sukernik R. I., Starikovskaya Y. B., Su B., Jin L., Schurr T. G., Underhill P. A., Wallace D. C. (2002): ”The Dual Origin and Siberian Affinities of Native American Y Chromosomes”. American Journal of Human Genetics 70

Mallory, J. P. (1989): In Search of the Indo-Europeans. Language, Archaeology and Myth. Thames and Hudson, London / England 1989.Mallory, J.P. (2001): ”Uralics and Indo-Europeans: Problems of time and space”. Teoksessa Early Contacts between Uralic and Indo-European: Linguisticand Archaeological Considerations. Toim. Carpelanet al. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 242, Helsinki 2001.

Parpola, Asko (1999): ”Varhaisten indoeurooppalaiskontaktien ajoitus ja paikannus kielellisen ja arkeologisen aineiston perusteella”.Teoksessa Pohjan poluilla. Suoma-laisten juuret nykytutkimuksenmukaan. Toim. Paul Fogelberg. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk,153.Helsinki1999.Renfrew, Colin (1987): Archaeology and Language.The Puzzle of Indo-European Origins.Penguin BooksLtd.,Harmondsworth, Middlesex, England 1987.

Rootsi, Siiri (2004): Human Y-chromosomal variation inEuropean populations. Dissertationes Biologicae Universitatis Tartoensis 102, Tartu 2004.

Saarikivi, Janne (2004a): ”Über das saamische Substratnamengut in Nordrussland und Finnland”. Finnisch-Ugrische Forschungen 58, Helsinki.

Saarikivi, Janne (2004b): ”Is there Palaeo-European substratum interference in wes-tern branches ofUralic?” Suomalais-Ugrilaisen Seuran aikakauskirja 90, Helsinki.

Schrijver, Peter (2001): ”Lost languages in northern Eu-rope”. Teoksessa Early Con-tacts between Uralic andIndo-European: Linguistic and Archaeological Considera-tions. Toim. Carpelan et al. Suomalais-Ugrilais-en Seuran Toimituksia 242, Helsinki 2001.

Tambets K., Rootsi S., Kivisild T., Help H., Serk P.,Loogväli E-L., Tolk H-V., Reidla M., Metspalu E., Pliss L., Balanovsky O., Pshenichnov A., Balanovska E., Gubina M., Zhadanov S., Osipova L., Damba L.,Voevoda M., Kutuev I., Bermisheva M., Khusnut- dinova E., Gusar V., Grechanina E., Parik J., Pennarun E., Richard C., Chaventre A., Moisan J-P., Baraæ L., Perièiæ M., Rudan P., Terziæ R.,Mikerezi I., Krumina A., Bau- manis V., Koziel S., Rickards O., De Stefanii G. F.,  Anagnou N., PappaK. I., Michalo-dimitrakis E.,Ferák V., Füredi S.,Komel R.,Beckman L., Villems R. (2004): ”The Western and Eastern Roots of the Saami – the Story of Genetic ’Outliers’  Told by Mitochondrial DNAand Y Chromosomes”. American Journal of HumanGenetics 74.

Tambets K., Rootsi S., Kivisild T., Villems R. (2001): ”The Concepts of Richard Ind-reko about the Origin of the Finno-Ugric Speakers and the Popula-tion Genetics of the Extant North-East European Populations”. TRAMES, Journal of the Humanities and Social Sciences No 1, Vol 5(55/50). Universityof Tartu and Estonian Biocentre.

Villems R., Rootsi S., Tambets K., Adojaan M., OrekhovV.,Khusnutdinova E., Yan- kovsky N. (2002):”Archaeogenetics of Finno-Ugric speaking populations”. Teoksessa The Roots of Peoples and Languagesof Northern Eurasia IV . Toim. Kyösti Julku. Societas Historiae Fenno-Ugricae.

Wiik, Kalevi (2002): Eurooppalaisten juuret. Atena, Jyväskylä 2002.

Wiik, Kalevi (2004): Suomalaisten juuret. Atena, Jyväskylä 2004.

Xue Y., Zerjal T., Bao W., Zhu S., Lim S., Shu Q., Xu J.,Du R., Fu S., Li P., Yang H., Tyler-Smith C. (2005): ”Recent Spread of a Y-chromosomal Lineage inNorthern China and Mongolia”. American Journalof Human Genetics 77.

Zerjal T., Wells R. S., Yuldasheva N., Ruzibakiev R.,Tyler-Smith C. (2002): ”A Gene-tic Landscape Reshaped by Recent Events: Y-Chromosomal In-sights into Central Asia”. American Journal of Hu-man Genetics 71.

Zerjal T., Xue Y., Bertorelle G., Wells R. S., Bao W., ZhuS., Qamar R., Ayub Q., Mo-hyuddin A., Fu S., Li P., Yuldasheva N., Ruzibakiev R.,Xu J., Shu Q., Du R., Yang H., Hurles M. E.,Robinson E.,GerelsaikhanT., Dashnyam B., Mehdi Q.,Tyler-Smith C. (2003): ”The Genetic Legacy of the Mongols”. American Journal of Human Genetics 72.

Kirjoittaja on suomalais-ugrilaisen kielentutkimuk-sen opiskelija Helsingin yliopistossa.