Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


tiistai, 6. lokakuu 2020

Marxismi ei "kuori" mitään ylihistoriallista "ikuista ihmisluontoa" kapitalismin alta...

En ole lukenut Rutger Bregmanin Hyvän historiaa - enkä aio lukekaan - tunnen "asiakokonaisuuden" ja siinä esitetyt todelliset ja väärennetyt kokeet ja muunkin epätieteellisen metodin - vaan tarkastele siitä esitettyjä arviota ja referaatteja.

Vertaan "hyvän ihmisluonnon" pseudoteoriaa vastikään hölynpölytieteilijä Steven Pinkerin YLEssä otsikolla Pahan historia esitettyyn "pahan ihmieluonnon" - "rotumurhapeilineuroonin" pseudoteoriaan
. Molemmissa esitellää samaa aineistoa: klassikoista Hobbes väärenneteään aivan samalla talla "pahan ihmisluonnon teoreetikoksi" - vaikka hän oli ensimmäinen asian selkeästi esittänyt tabula rasa -teoreetikko ja assosiatiivisen psykologian perustanlaskija.

Kuva: Tiedonantaja 9/2020

 

Sandberg1.jpg

 

https://kulttuuritoimitus.fi/kritiikit/kritiikit-kirjallisuus/rutger-bregmanin-hyvan-historia-voisi-muuttaa-maailmaa/

Rutger Bregmanin Hyvän historia voisi muuttaa maailmaa

Sari Passaro
27.08.2020

Kuva: Stephan Van Fleteren

KIRJAT | Hyvän historia on herättävä kirja. Jos rakentaisimme yhteiskunnat, koulut, työpaikat ja uskonnon hyvän ihmiskuvan varaan, muuttaisi se maailmaa paremmaksi. Mutta miksi hyvä ihminen pystyy pahaan?

”Kun ihmiseen uskotaan, hän käyttäytyy sen mukaisesti.”

ARVOSTELU

5 out of 5 stars

Rutger Bregman: Hyvän historia – Ihmiskunta uudessa valossa

  • Atena, 2020
  • Suomentanut Mari Janatuinen
  • 400 sivua.

Ei ole ihan sama millainen on ihmiskuvamme. Ajattelemmeko olevamme, tai useim-miten ajattelemmeko muiden olevan ahneita, julmia, itsekkäitä ja vähintäänkin johda-teltavissa pahaan. Itsehän olemme hyviä tai meillä on ainakin hyvä selitys silloin kun emme ole.

Ihmiskuvamme mukaisesti meitä johdetaan vaikkapa työpaikoilla. Tarvitaan organi-saatiot, tavoitteet, esimiehet, palkitsemisjärjestelmät ja mielellään hieman rangaistuksiakin. Eri suhteissa keppiä ja porkkaa. Vai tarvitaanko?

Historioitsija Rutger Bregman on kerännyt raamatunpaksuisen kirjan todisteita, että ihminen on hyvä. Hyvän historia – Ihmiskunta uudessa valossa sisältää juuri sitä mitä lupaa: Ihmiskunnan uudessa valossa.

Yksi kirjan monista poluista johtaa työelämään. Nostin sen tähän ensimmäiseksi, koska Bregmanin kirjan yksi esimerkeistä on ohuesti yhteydessä Suomeen. Hän kertoo kotihoitoyrityksestä, jossa ei ole pomoja. Jossa yksiköt johtavat itseään ja jopa palkkaavat kollegansa. Jossa on vain valmentaja ratkomassa syntyviä ongelmia, sillä tietysti unelmamaailmassakin on ongelmia.

Kyseessä on ”Hollannin hoivaihme” Boortzorg, kuten esimerkiksi Yle sen nimesi. Bregman ei mainitse Suomi-yhteyttä, mutta kun epäuskoisena googlasin hänen luettelemiaan yrityksiä, joissa on osattu hyödyntää ajatusta hyvästä ihmisestä, totesin tämän yrityksen neuvottelevan tulosta myös Suomen hoivamarkkinoille.

Jos de Blokin perustamassa yrityksessä työskentelevät motivoituneet ihmiset, eikä sen palveluista löydy hinnoittelulistoja käytettyjen vaippojen tarkkuudella.Siellä tuote on hyvä hoito ja yritys luottaa hoitotiimien tietävän mitä se on ja miten se tehdään.

Jos de Blok uskoo ihmiseen, kuten myös Rutger Bregman. Ja kun ihmiseen uskotaan, hän käyttäytyy sen mukaisesti.

* *

Mutta mikä on tämä hyvä ihminen? Vastausta etsivä Bregmanin kirja on hengästyttä-vä. Minun on pidettävä taukoja sitä lukiessani, sillä on liian helppo kietoutua kirjan todisteluiden pauloihin ja heittää koko ihmiskunnan pahuus romukoppaan.

Siteeraahan Bregman itsekin kirjassaan filosofia ja matemaatikkoa Bertrand Russe-lia, että on varottava halua uskoa. Onko jokin asia totta, vai haluatko vain uskoa niin. Bregman on rakentanut koko kirjansa siten, että hän debatoi itsensä kanssa.

Bregman ruttaa joukon psykologian ja sosiaalipsykologian tutkimuksia, joiden teki-jöistä tuli maailmankuuluja selvittäessään miksi ihminen tekee pahaa. Kaikki nämä tuttuja Suomenkin lukion ja yliopiston psykologian perusoppaista ja ihan peruskauraa viihdeteollisuudessa.

Moni tuntee Stanfordin yliopiston vankilakokeen vuodelta 1971, jonka lopputulema oli, että jokainen pystyy pahaan.Tarvitaan vain oikeat olosuhteet, vaikkapa univormu. Tai Stanley Milgramin tottelevaisuuskokeen vuodelta 1961, jonka kauhistuttava lop-putulema oli, että ihan tavallinen ihminen suostuu tappamaan viattoman sivullisen, jos häntä käsketään.Siinä koehenkilöiden piti antaa sähköisku ”opiskelijalle”, jos hän vastasi väärin. Lopussa sähköisku oli tappava. Koehenkilöt luulivat olevansa Yalen yliopiston oppimiskokeessa ja sähköiskun piti edistää oppimista. He eivät tienneet, että sähköä ei ole ja opiskelija on näyttelijä.

Viime vuosina avautuneet arkistot osoittavat,että tutkimuksissa oli rankkaakin johdat- telua. Kiltti ihmiskuva ei myynyt toisen maailmasodan hirmutekojen jälkeen, eikä se myy oikein nytkään.

Kun Robbers Cave Experimentissä vuonna 1954 ryhmiin jaetut pojat eivät suostu-neet riitelemään,heidät johdateltiin toistensa tukkaan samalla metodilla, jota nykyään käytetään tosi-tv-dramatisoinneissa.

Philip G. Zimbardo taas painosti vankilakokeessaan vanginvartijoiksi valittuja opiskelijoitaan käyttäytymään julmasti. Zimbardo kuitenkin väittää koehenkilöiden muuttuneen sadisteiksi omaehtoisesti.

Milgramin tottelevaisuuskokeen virheet taas olivat hienovaraisempia. Niissä koehen-kilöt eivät totelleet sokeasti. Heidät manipuloitiin ja he luulivat tekevänsä hyvää.

* *

Ihan helposti Bregman ei ole alkanut uskoa hyvään ihmiseen. Kirjan lopussa on yli 50 sivun luettelo lähteistä ja hän on pohjustanut kirjaansa vuosia. Hän on tehnyt lukemattomia haastatteluja ja myös omaa tutkimustyötä.

Kun puhutaan synkästä ihmiskuvasta, on pakko käsitellä romaani Kärpästen herra. Vähintäänkin puoli maailmaa on lukenut vuonna 1954 julkaistun kirjan lähes doku-menttina. Siinä autiolle saarelle haaksirikkoutuneet brittikoululaiset taantuvat julmiksi juonittelijoiksi ja lopulta tappavat.

Bregman tölväisee palkittua kirjailijaa. Hän toteaa, että William Goldingin elämä oli tämän elämäkerran mukaan kovin onneton. Kirjailija kärsi masennuksesta ja alkoholista ja löi lapsiaan. Hän kirjoitti kirjansa pojat sellaisiksi kuin näki ihmisen.

Bregman löytää aidon Kärpästen herra -saaren. Haaksirikon, joka tapahtui vuonna 1966 ja koulupojat, jotka elivät vuoden keskenään autiolla Atan saarella. Etsivätyön jälkeen vuonna 2017 hän tapaa ystävät nimeltä Mano Totau ja Peter Warner. He olivat tuolla autiolla saarella ja heistä tuli elinikäiset ystävät. He kertovat Bregmanille miten koulupojat rakensivat erakkovuotenaan reilun yhteisön.

Pojat osasivat ratkoa ristiriidat. Riitapukarit lähetettiin eri puolille saarta viilentymään. He vartioivat tulta, jonka kirjailija Goldingin pojat päästivät sammumaan. Pojat onnistuivat elämään sovussa.

Tietysti onnistuivat, koska ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Hän on domestikoitunut apina, Homo puppy, josta luonnonvalinta on valinnut pentumaisimmat ja kilteimmät yksilöt jatkoon.

Ikävä kyllä tämä Homo puppy pystyy pahaan. Sitä on historia todisteita väärällään. Siihen Bregman löytää selityksen lajimme ominaisuudesta luottaa tuttuun ja varoa vierasta.

Se on ominaisuus,joka meihin on jalostuksemme aikana jäänyt.Kuin häntäluu. Jotain mitä ei enää tarvita, mutta jonka ajamana kuuntelemme häpeämättömiä johtajiamme, jotka johtavat meidät toisia vastaan.

Ja siksikin me haluamme uskoa pahaan ihmiseen.Se on vapauttavaa,se on helppoa. Pahaa tapahtuu, koska olemme pahoja. Mutta ei se ole niin. Me voimme valita.

Sari Passaro

***

Frans de Waalin vanha ja kaikinpuolisesti kumottu hölynpölyteoria uusissa kansissa. "Hyvän ihmisluoonmon" ja "pahan ihmisluonnon" ottaminen aksioomaksi yhteikuntatieteellisiin teorioihin johtaa tasan samoihin perättömyysksiin: "synnynnäiseen fasistiseen rotutaistelumoraallin"... Ne ovat SAMA "ASIA" katsottuna eri päästä pyssynpiippua tai mestauskirvestä.

Olen kirjoittanut aiheesta - yhdestä tuon teoksen moneen ketaan kumotusta päälähteestä oheisen mollauksen, joka pisstetiin Suomen Millenium-tietokantaankin, joka säilyy netissä ikuisesti.

 

https://journal.fi/tt/article/view/66450/26878

Moraalisäännöt eivät voi olla geeneissä (Risto Koivula)

Tieteessä tapahtuu-lehdessä 1/99 professori emerita Kirsti Lagerspetz kirjoittaa Frans de Waalin teoksesta Hyväluontoinen. Oikean ja väärän alkuperä ihmisessä ja muissa eläimissä. Teos käsittelee ilmeisesti pääasiassa simpanssien käyttäytymistä.

Kommentoin vain Lagerspetzin kirjoitusta, en itse kirjaa. Eräät kirjoituksen ajatukset nimittäin merkitsisivät sitä, että suurin piirtein kaikki yhteiskuntatieteiden tähänastiset tulokset, menetelmät ja näkökulmat olisivat täysin päin mäntyä, jos nämä ajatukset olisivat tosia. Ongelmattomia de Waalin-Lagerspetzin johtopäätökset eivät ole puhtaasti biologiseltakaan kannalta.

Lagerspetz toteaa muun muassa: ”Jos moraalisuuden rakenneosia voidaan tunnistaa muista eläimistä, on todennäköistä, että myös ihmisessä moraalinen käyttäytyminen perustuu perinnölliseen luonteeseemme. Sitä ei ehkä tarvitsekaan käsittää erikseen opetelluksi, ihmisluonnolle vastakkaiseksi elementiksi.” Ja sama asia hieman myöhemmin toisin sanoin:

”Mikäli kädellisillä, jotka ovat lähimpiä sukulaisiamme eläinkunnassa, esiintyy spontaania moraalista käyttäytymistä, ei voida ajatella, että ihmiselläkään moraali perustuisi pelkälle oppimiselle, että se olisi jatkuvaa itsekkään luontomme kieltämistä. On ajateltava, että sekin on ... ohjelmoitu biologiseen perimäämme.”

... ”Monien esimerkkien kautta de Waal todistaa, miten (biologinen, RK) evoluutio on tuottanut moraalisuuden edellytykset: sympatian ja empatian, jotka ovat moraalisuuden peruspilarit, taipumuksen kehittää sosiaalisia normeja, keskinäisen avunannon ja oikeudenmukaisuuden tajun ja kiistojen selvittämisen mekanismit".

Jo ensimmäisessä lainauksessa on oletettu ”selviöinä” ainakin kolme julkilausumatonta ja todistamatonta sisäänrakennettua piilo-olettamusta:

Ensinnäkin oletetaan sitä suoraan sanomatta, että simpanssien käyttäytyminen ilman muuta muka olisi geneettisesti perittyä eikä opittua.

Toiseksi pidetään ”selviönä”, että jokin geeniperäinen ”ikuinen ihmisluonto” on olemassa: ellei moraali olisi geeniperäistä asiatietoa, se voisi olla vain ”todellisen ihmisluonnon”, nyt kuitenkin ”itsekkään”, ja toisaalla myös ”petomaisen”, kieltämistä.

Tämä merkitsee sellaisen päättelyjärjestelmän käyttöönottoa, jossa vain sosiobiologismin sisäiset vaihtoehdot ovat sallittuja: ellet usko perinnölliseen moraaliin, uskot siis esimerkiksi tappaja- ja kannibaali-ihmisluontoon, ja päin vastoin!

Erityisen yllättävää on, että ilmeisestikin kaikenlainen opeteltu on sille ihmisluonnolle vastakkaista. Juuri siten kuitenkin johdonmukaisessa sosiobiologismissa pitääkin olettaa.

Kolmanneksi moraali katsotaan geeniperäisenä yksilön ominaisuudeksi, eikä yksilöön nähden ulkoiseksi yhteisön säännöstöksi. Tämä on ns. hyve/pahemoraalia, jonka mukaan yksilö itse eikä hänen tekonsa on hyvä tai paha, oikea tai väärä.

Tämä moraalitulkinta on analoginen ja yhteensopiva sellaisen oikeustulkinnan kanssa, että juridista lakia rikkonut kansalainen on tuomittava vankilaan siksi, että ”hän on roisto", mistä hänen rikkomuksensa nähdään vain todisteena eikä siis tuomion perimmäisenä syynä. Sellainen moraalikäsitys ei ole sovitettavissa yhteen nykyaikaisen oikeuskäsityksen kanssa.

De Waalin-Lagerspetzin piilo-oletusten asianmukaisesta luonnontieteellisestä todistamisesta vaikkapa vain joidenkin käyttäytymismallien osalta pätkähtäisi Nobelin palkinnot ainakin lääketieteestä ja taloustieteestä. Sellaiseen todistamiseen ei kyllä taatusti riittäisi pelkkä elikoiden tai ihmisten tarkkailu, yhtä vähän kuin luonnon mekaanisten ilmiöiden tarkkailu olisi automaattisesti koskaan johtanut oivaltamaan saati todistamaan Galilein ja Newtonin keksimiä mekaniikan lakeja, puhumattakaan vaikkapa suhteellisuusteoriasta. Pitäisi sulkea pois muut selitysmahdollisuudet. Pitäisi myös paikantaa ainakin jokin moraaligeeni, ja kuvata jokin sen mutaatiosta seuraava ”moraalisairaus” ihmisellä ja simpanssilla. Ja ”sairauden” välittävänä mekanismina ei saisi olla tajuntaan nähden ulkoinen esimerkiksi aistinten fysiologiaan liittyvä tekijä, sehän olisi silloin vain ”tavallinen” poikkeavuus.

Ja jos tältä pohjalta vielä keksittäisiin ihmisen moraaligeenejä stimuloiva tai niiden jotakin tuotetta simuloiva erityinen moraalilääke, esimerkiksi sumute, jolla sodatkin taukoaisivat, ei Nobelin rauhanpalkintokaan varmasti olisi liikaa vaadittu...

Ihmisen evoluutiossa opitut käyttäytymismallit ovat syrjäyttäneet perityt

Televisiossa esitettiin taannoin Afrikan viidakossa kuvattu dokumenttielokuva käyttäytymiseltään sotaisan simpanssipopulaation ”arkipäivästä” (vai liekö ollut juhla), jossa apinat metsästysretkelle lähtiessään kuin saaliinhimonsa lisäämiseksi rouskuttelevat suihinsa yhden ilmeisen terveen yksilön lauman pennuista, niin että se siitä hyväluontoisuudesta. Moraaliselta kannalta tarkasteltuina perin härskit temput näyttävät valitettavasti onnistuvan lajiominaisuuksien puolesta oikein ”hyvin” niin ihmisiltä kuin simpansseiltakin.

Kun behavioristit ja freudistit kiistelivät varhaislapsuuden ja muun kasvatuksen merkityksestä 1970-luvun tietämissä, raportoitiin populaaritieteellisissä julkaisuissa ja ohjelmissa tutkimuksista, joissa simpanssia ”yksinkertaisemmatkin” apinat, jotka oli pentuina ruokkinut metallinen tai muovinen keinoemo ilman yhteyttä lajitovereihin, eivät luonnostaan osanneet juuri mitään, vaikka ne aikuisina olisikin palautettu lajitovereiden joukkoon. Jos esimerkiksi lisääntyminenkin on opittua, niin mitä sitten jää geneettisesti perityille malleille?

Kognitiivisten taitojen evoluution peruskuvio kädellisillä ja laajemminkin on ollut se, että kerran kehittymään lähdettyään opittujen ns. ehdollisten refleksien järjestelmä, jonka ”koneisto” on aivokuori cortex, on syrjäyttänyt geeneihin ohjelmoituneiden ns. ehdottomien refleksien järjestelmää. Perusolettamus jostakin tietystä simpanssin käyttäytymismallista tuleekin olla, kunnes toisin todistetaan, että se on matkimalla ja ehdollistumalla opittu malli.

Ihmisellä kielelle perustuva rationaalinen ajattelu, johon liittyy myös tietoisuus, on sittemmin ilmeisesti biologisesti lyhyehkön ajan kuluessa ”kaapannut” biologiselta ehdollisten refleksien järjestelmältä koneiston ja valjastanut sen yhteiskunnallisen ns. kulttuurievoluution palvelukseen (ks. esim. Marty Sereno: A brain that talks, Discover 6/96)

Lait, tavat, uskonnot ja moraali

Sympatia ja empatia moraalin peruspilareina kuulostaa siltä, että moraalisia oltaisiin (vain) niitä kohtaan, joista pidetään. Siinä toisessa biologismin variantissa katsotaan päin vastoin lakien ja moraalisääntöjen palautuvan yksilöiden suhteiden sääntelyyn nimenomaan silloin, kun nämä eivät pidä toisistaan, vahinkojen minimoimiseen yhteisön kannalta ristiriitatilanteissa. Näin usein tehdään myös kokonaan sosiobiologismin ulkopuolella. Moraali ei kuitenkaan välttämättä ole vain ristiriitojen sääntelyä.

Lakien ominaispiirre on, että niitä valvoo tähän nimenomaiseen tarkoitukseen perustettu väkivaltakoneisto. Laki ja moraali ovat toisiaan täydentäviä ja joskus myös vaihtoehtoisia normatiivisen sääntelyn järjestelmiä.

Moraali on normatiivisen sääntelyn korkein muoto, jolle lakienkin sääntelytehtävien pitäisi hiljalleen siirtyä, jos yhteiskunta kehittyy eteen- eikä taaksepäin. Mitä korkeampi moraali, sitä vähemmän yhteiskunta käyttää tai joutuu käyttämään väkivaltakoneistoa.

Moraali ei kuitenkaan ole absoluuttista. Esimerkiksi tieteessä, bisneksessä, taiteessa tai politiikassa ovat omat moraalisääntönsä, ja rajatapauksissa saattaa viimekädessä juuri tosiasiassa noudatettavasta moraalikoodista riippua, mikä mainituista elämänalueista jossakin tietyssä toiminnassa on kyseessä.

Moraalin kehitys on riippuvaista tieteen kehityksestä, ja samalla se on myös tieteen tulevan kehityksen eräs edellytys. Moraalitajuntaa ei kuitenkaan pidä samaistaa tavallisen kaukonäköisen päämäärärationaalisen toiminnan kanssa: moraalisessa sääntelyssä jokin yhteisöllinen normi, jonka ei tarvitse olla tyhjentävästi tieteellisesti perusteltu, vaikuttaa yhtenä toiminnan reunaehtona, joskus sen syynäkin.

On olemassa vielä muitakin normatiivisen sääntelyn muotoja, kuten ”äidinmaidossa” äidinkielen tapaan omaksutut tavat, joiden periaatteessa ainoaksi tehtäväksi on jäänyt osoittaa henkilön kuulumista johonkin tiettyyn ryhmään, esimerkiksi ”sivistyneisiin ihmisiin” (ks. esim. Oleg Drobnitski: Moraalikäsite).

Järjestöllisten normien piiriin tai siitä pois yksilö voi siirtyä vapaaehtoisesti. Lähinnä järjestöllisiä normeja ovat nykyisin myös ammattikuntien eettiset ohjeet, kirkkojen normit sekä mm. YK:n ihmisoikeuksien julistus jäsenhallituksille. Järjestöllisistä normeista pyritään usein tekemään moraalinormeja.

Erityisestä uskonnollisesta normatiivisesta sääntelystä on kyse vain silloin, kun normia noudatetaan ”sielun pelastukseksi”. Jos uskontokunnan normi on omaksuttu tapana äidinmaidossa sen kummemmin sen sisältöä pohtimatta, se on tapa. Jos taas uskontoperäistä normia noudatetaan, koska ollaan vakuuttuneita nimenomaan tämän normin välttämättömyydestä, oli sen Jahven, Allahin tai Shivan kanssa sitten niin tai näin, niin kyseessä on moraalinen käyttäytyminen. Ja kyse oli tässä siis normeista, joita henkilö tosiasiallisesti noudattaa, ei sellaisista, joita hän vain pitää suotavina tai tarjoaa muiden noudatettaviksi.

Tiede ja sosiobiologismi

Juuri koskaan ei näe väitettävän, että tavat, uskonnot tai äidinkieli olisivat geeneissä: kaikki tietävät, että Suomeen adoptoidusta kiinalaisvauvasta tulee kiinalaisen näköinen suomalainen ja päin vastoin. Jos olemme sosiobiologismin suossa napaamme myöten uskoessamme moraalin ihmisluonnon kieltämiseksi, niin olemme siellä kurkkuamme myöten olettaessamme moraalisääntöjen olevan geneettisesti perittyä asiatietoa.

”Geeniperäisenä” moraali olisi normatiivisen sääntelyn muodoista alkeellisin: mitä enemmän käyttäytyisimme geeneistä, sitä moraalisempia olisimme! Lait olisivat sitten ilmeisesti valtiollisiksi normeiksi korotettuja geenisääntöjä, jotka mahdollistaisivat ”perverssien” toimittamisen ”laillisesti” vankilaan tai hautaan, ettei yhteiskunta vain pääsisi ”degeneroitumaan”! Ja tavat, teoriat, opinkappaleet, ehkä kielikin, ne kun eivät kerran ole geeniperäisiä, olisivat sitten alusta loppuun pintakiiltoa, taktiikkaa, diplomatiaa, supisitirariteettia, huijausta...

DeWaalin-Lagerspetzin oletukset johtavat siis näkemään itse yhteiskunnan sosiaalisine normeineen päähämme geneettisesti ohjelmoituneiden tajunnallisten rakenteiden materialisoituneena kuvana, mikä onkin sosiobiologismin ideologian perussanoma.

Koko nykyaikainen tieteemme kyllä pohjautuu sille aivan päinvastaiselle käsitykselle, että tajuntamme olisi ulkoisen objektiivisen todellisuuden ilmiöiden, niin fysikaalisten, biologisten kuin yhteiskunnallistenkin, historiallisesti tarkentuva kuva.

Käytän termiä (sosio)biologismi edellä mainitsemassani hieman toisessa merkityksessä kuin Lagerspetz, joka näyttää nimittävän sosiobiologiaksi vain ”pahan” ihmisluonnon teorioita ja ns. itsekkään geenin teoriaa (Richard Dawkins). Itsekkään geenin teorian ei terminologiani mukaan tarvitse aivan välttämättä olla sosiobiologismia lainkaan, jos oletetaan sellaisten geenien, jotka määräävät jonkin kategorisen käyttäytymismallin ja asettuvat täten oppimisen esteeksi, pelanneen itsensä ja geeniohjelmoituneet käyttäytymismallit ulos ainakin pääasiassa jo ennen ihmistymistä.

Sosiobiologismilla on ”tilausta” trikkinä poliittisen keskustelun kääntämiseksi siitä, millainen yhteiskunnan pitäisi olla, valetieteelliseksi mihinkään johtamattomaksi jauhamiseksi siitä, millainen ihminen muka ”todella on”. En suinkaan väitä, että voitaisiin suunnitella millainen yhteiskunta tahansa, mutta väitän, että yhteiskunnan kehitystä määräävät yksilöön nähden ulkoiset, eivät sisäsyntyiset lainalaisuudet.

Sosiobiologismin tilaus on ohimenevää.

Kirjoittaja on diplomi-insinööri, joka työskentelee tutkijana Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun Konetekniikan osastolla.

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006505909.html

Kuusi koulupoikaa haaksirikkoutui autiolle saarelle yli vuodeksi 1960-luvulla – Uskomaton tositarina on kuin Kärpästen herra -kirjasta, mutta merkittävällä erolla

Screenshot_2020-10-06%20Kirjat%20Kuusi%2

Maailmanmaineeseen nousseen historioitsija Rutger Bregmanin tuore kirja puolus-taa ihmisen hyvyyttä.Siinä kerrotaan Kärpästen herra -klassikkoteosta muistuttavasta tositapauksesta 1960-luvulta.

Hollantilaiskirjailija Rutger Bregmanin uutuusteos Humankind: A Hopeful History si-sältää William Goldingin Kärpästen herra -kirjaa muistuttavan tositarinan. Ote kirjasta julkaistiin hiljattain myös artikkelina The Guardianissa.­

13.5. 8:40
 

Vuonna 1965 kuusi teini-ikäistä poikaa haaksirikkoutui keskellä Tyyntä valtamerta.

Sione, Stephen, Kolo, David,Luke ja Mano olivat kotoisin pienestä Tongan saarivalti- osta. 13–16-vuotiaat pojat olivat saaneet tarpeekseen katolisesta sisäoppilaitoksesta ja sen tylsästä arjesta.

 

He kähvelsivät erään kalastajan veneen ja lähtivät merelle ajatuksenaan paeta satojen kilometrien päähän Fidžille tai ehkä jopa vielä kauemmas Uuteen-Seelantiin.

 

Varusteina oli vain pieni määrä ruokaa ja kaasukeitin. Huonosti suunniteltu tempaus päättyi kehnosti.

 

Kaikki pojat nukahtivat veneessä yhtä aikaa ja herättyään he huomasivat olevansa keskellä myrskyä. Heiveröisen kalastusveneen purje repesi ja pojat päätyivät ajelehtimaan avomerelle päiväkausiksi.

 

Kahdeksan päivän kuluttua horisontissa näkyi saari, ja pojat onnistuivat pelastautumaan sinne.

Saari ei ollut mikään trooppinen paratiisi huojuvine palmupuineen, vaan karu ja autio kivikasa. Pelastajia ei näkynyt eikä kuulunut. Pojat joutuivat selviytymään saarella miten taisivat.

 

15 kuukautta myöhemmin eräs laiva osui saarelle sattumalta, ja silloin selvisi mitä pojille oli tuona aikana tapahtunut.

 

Varmaan jotain ikävää?

Ihan ymmärrettävää, jos oletus on tuollainen.

Syy siihen on Kärpästen herra. William Goldingin klassikkoromaani vuodelta 1954 kertoo hyvin samankaltaisesta tilanteesta.

 

Siinä joukko brittiläisiä koulupoikia joutuu autiolle saarelle heitä kuljettaneen lento-koneen pudottua mereen. Murrosikäiset pojat joutuvat muodostamaan saarelle oman yhdyskuntansa ilman aikuisia. Ajan kuluessa he taantuvat barbaariselle tasolle, jakautuvat heimoihin, metsästävät ja tappavat toisiaan.

 

Teosta pidetään osuvana kuvauksena siitä, kuinka alkukantainen väkivalta ja vallanhimo piilee kaikissa ihmisissä.

 

 

Kuva Kärpästen herran vuoden 1990 elokuvaversiosta.­

Tongalaispoikien tapaus poikkesi kuitenkin Goldingin tarinasta hyvällä tavalla.

Pojat eivät riitautuneet ja taantuneet toisiaan tappaviksi villeiksi.Sen sijaan he tekivät järjestelmällistä yhteistyötä, pitivät toisistaan huolta eivätkä juuri edes riidelleet.

 

Kun australialainen kalastuslaiva seilasi talvella 1966 Ata-nimisen pikkusaaren luo, kapteeni Peter Warner kohtasi siellä kuusi ilkialastonta ja pitkätukkaista, mutta oikein hyvinvoivaa poikaa. Heidän leiristään löytyi ruokavarasto, ontoksi koverrettuja puita sadeveden keräämistä varten ja jopa eräänlainen kuntosali.

 

Niin he olivat selvinneet saarella 15 kuukautta, vaikka Tongalla kaikki olivat luulleet heidän kuolleen merelle.

 

Hämmästyttävä tositarina kerrotaan hollantilaisen historioitsijan Rutger Bregmanin, 32, tuoreessa tietokirjassa Humankind: A Hopeful History.

Kirja ilmestyy suomeksi elokuussa Atena-kustantamon julkaisemana nimellä Hyvän historia: ihmiskunta uudessa valossa.

 

Atenan kuvauksen mukaan Bregman luo teoksellaan ”ihmiskuntaan vallankumouksellisen näkökulman: 200 000 vuotta historiaa osoittaa lajimme olevan pohjimmiltaan hyvä”.

 

Kirjassa todistellaan tätä näkökulmaa useilla historiasta löytyvillä esimerkeillä.

 

Tongalaispojista kertova ote kirjasta julkaistiin viime lauantaina The Guardian -lehden verkkosivuilla.

 

Siinä Bregman kertoo törmänneensä tarinaan sattumalta netissä, ensin vain blogimainintana vailla mitään lähteitä.

Asiaa tutkiessaan Bregman löysi vanhoista australialaisista sanomalehdistä artikke-leita, joissa aiheesta kerrottiin enemmän. Poikien Robinson Crusoe -kokemus oli ollut 1966 iso juttu Australian mediassa, ja sikäläinen tv-kanava oli tehnyt lehtien mukaan siitä dokumentinkin.

Sittemmin tarina oli vain painunut unohduksiin, tai ei ainakaan ollut levinnyt maailmalla laajaan tietoisuuteen.
 
Australiassa Bregman tapasi myös 90-vuotiaan kapteeni Peter Warnerin sekä lähes 70-vuotiaan Mano Totaun, yhden aikoinaan haaksirikkoutuneista pojista. Hän oli jäljittänyt heidät löydettyään australialaisesta paikallislehdestä artikkelin näistä ”kahdesta elinikäisestä ystävästä”.
 
Heidän haastattelujensa ja Warnerin pöytälaatikkoonsa kirjoittamien muistelmien pe-rusteella Bregman kirjoitti poikien tarinan kirjaansa. The Guardianin artikkelin myötä tarina on levinnyt internetissä laajalti.

 

Bregman sai maailmanlaajuista mainetta jo edellisellä kirjallaan Ilmaista rahaa kaikille – ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman (suom. Mari Janatuinen, Atena 2018). Siinä hän esittää, kuinka maailmantalous ja tulonjako pitäisi muuttaa perus-teellisesti ja kuinka esimerkiksi köyhyys voitaisiin nujertaa kaikille myönnettävällä perustulolla.

 

HS haastatteli Bregmania kirjasta elokuussa 2018. Viime vuonna Bregman sai huo-miota myös Maailman talousfoorumin Davosin kokouksessa pitämästään puheesta. Siinä hän sätti foorumin rikkaita osanottajia tekopyhyydestä ja vaati talousjärjestelmiin korkeampia veroja.

Humankind-kirja on ehtinyt myös kerätä lyhyessä ajassa mainetta sekä ylistystä, esimerkiksi tietokirjailijakuuluisuus Yuval Noah Hararilta.

The Guardianissa hiljattain julkaistun Rutger Bregman -haastattelun yhteydessä Humankindista povataan samankaltaista ilmiötä kuin Hararin ihmiskunnan historiaa käsittelevästä Sapiens: Ihmisen lyhyt historia -teoksesta.

Kirjan, joka käsittelee ihmiskuntaa positiivisessa ja toiveikkaassa valossa, voisikin kuvitella olevan koronapandemian vuonna 2020 kaivattua luettavaa.
 
Kirjassaan Bregman esimerkiksi vertaa kahden filosofin vastakkaista käsitystä ihmis-luonnosta. Thomas Hobbesin (1588–1679) yhteiskuntafilosofian mukaan ihminen on pohjimmiltaan pahansuopa, ja luonnontilassa, jossa valtiota ei ole, vallitsisi ”kaikkien sota kaikkia vastaan”.
 
Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778) mukaan taas ihminen on luonnostaan hyvä, ja pahuus on seurausta yhteiskunnallisista instituutioista sekä hierarkioista.
 
Hobbesin teoria ihmisluonnosta on se, jota maailmassa ollaan vuosisatojen aikana alettu pitää oletuksena ja yhteiskunta on muotoiltu sen mukaan. Tässä ollaan Bregmanin mukaan väärässä.

Holokaustin kaltaisista historian valtaisista hirmuteoista Bregman toteaa, että vaikka ihmislaji kykenee sellaisiin, ihminen ei ole syntynyt tekemään hirmutekoja.

Ihmisen pimeät puolet tulevat Bregmanin mukaan esiin silloin, kun uskomme muista pahaa. Tämän teorian hän tuo esille myös tongalaispojista kertovassa luvussaan.
Kärpästen herran kirjoittaja William Golding nimenomaan uskoi ihmisen syvään, pimeään pahuuteen, etenkin omien sotakokemustensa jälkeen.

Mutta ”tosielämän Kärpästen herra” on Bregmanin mukaan yksi esimerkki siitä, ettei tuo uskomus välttämättä ole koko totuus.

 

Kommentit

Ladataan...