tiistai, 6. lokakuu 2020

Marxismi ei "kuori" mitään ylihistoriallista "ikuista ihmisluontoa" kapitalismin alta...

En ole lukenut Rutger Bregmanin Hyvän historiaa - enkä aio lukeakaan - tunnen "asiakokonaisuuden" ja siinä esitetyt todelliset ja väärennetyt kokeet ja muunkin epätieteellisen metodin - vaan tarkastelen siitä esitettyjä arviota ja referaatteja.

Vertaan "hyvän ihmisluonnon" pseudoteoriaa vastikään hölynpölytieteilijä Steven Pinkerin YLEssä otsikolla Pahan historia esitettyyn "pahan ihmisluonnon" - "rotumurhapeilineuroonin" pseudoteoriaan
. Molemmissa esitellään samaa aineistoa: klassikoista Hobbes väärennetään aivan samalla tavalla "pahan ihmisluonnon teoreetikoksi" - vaikka hän oli ensimmäinen asian selkeästi esittänyt tabula rasa -teoreetikko ja assosiatiivisen psykologian perustanlaskija.

Kuva: Tiedonantaja 9/2020
Huom! Yuval Noah Harari (WEF) suosittelee kirjan kannessa!

 

 

Sandberg1.jpg

SKP:n silloisen pääsihteerin Tiina Sandbergin ylistävä artiikeli Bregmanin kirjasta Tiedonantajassa. Suosittelijana esiintyy WEF-perusnatsi/-zionisti Yuval Noah Harjari... jonka "teorioiden" kanssa Bregmanilla on ideologisesti paasiassa yhteistä - vaikka arvot ovat ainakin olevinaan eri. Sandberg ei tiedä marxismista (nn tosin tiedä, väittääkö edes tietävänsä) eikä paikkansapitävästä yhteiskuntatieteestä mitään.

https://kulttuuritoimitus.fi/kritiikit/kritiikit-kirjallisuus/rutger-bregmanin-hyvan-historia-voisi-muuttaa-maailmaa/

Rutger Bregmanin Hyvän historia voisi muuttaa maailmaa

Sari Passaro
27.08.2020

Kuva: Stephan Van Fleteren

KIRJAT | Hyvän historia on herättävä kirja. Jos rakentaisimme yhteiskunnat, koulut, työpaikat ja uskonnon hyvän ihmiskuvan varaan,muuttaisi se maailmaa paremmaksi. Mutta miksi hyvä ihminen pystyy pahaan?

”Kun ihmiseen uskotaan, hän käyttäytyy sen mukaisesti.”

ARVOSTELU

5 out of 5 stars

Rutger Bregman: Hyvän historia – Ihmiskunta uudessa valossa

  • Atena, 2020
  • Suomentanut Mari Janatuinen
  • 400 sivua.

Ei ole ihan sama millainen on ihmiskuvamme. Ajattelemmeko olevamme, tai useim-miten ajattelemmeko muiden olevan ahneita, julmia, itsekkäitä ja vähintäänkin johda-teltavissa pahaan. Itsehän olemme hyviä tai meillä on ainakin hyvä selitys silloin kun emme ole.

Ihmiskuvamme mukaisesti meitä johdetaan vaikkapa työpaikoilla. Tarvitaan organisaatiot, tavoitteet, esimiehet, palkitsemisjärjestelmät ja mielellään hieman rangaistuksiakin. Eri suhteissa keppiä ja porkkaa. Vai tarvitaanko?

Historioitsija Rutger Bregman on kerännyt raamatunpaksuisen kirjan todisteita, että ihminen on hyvä.Hyvän historia – Ihmiskunta uudessa valossa sisältää juuri sitä mitä lupaa: Ihmiskunnan uudessa valossa.

Yksi kirjan monista poluista johtaa työelämään. Nostin sen tähän ensimmäiseksi, koska Bregmanin kirjan yksi esimerkeistä on ohuesti yhteydessä Suomeen. Hän ker-too kotihoitoyrityksestä, jossa ei ole pomoja. Jossa yksiköt johtavat itseään ja jopa palkkaavat kollegansa.Jossa on vain valmentaja ratkomassa syntyviä ongelmia, sillä tietysti unelmamaailmassakin on ongelmia.

Kyseessä on ”Hollannin hoivaihme” Boortzorg, kuten esimerkiksi Yle sen nimesi. Bregman ei mainitse Suomi-yhteyttä, mutta kun epäuskoisena googlasin hänen luet-telemiaan yrityksiä, joissa on osattu hyödyntää ajatusta hyvästä ihmisestä, totesin tämän yrityksen neuvottelevan tulosta myös Suomen hoivamarkkinoille.

Jos de Blokin perustamassa yrityksessä työskentelevät motivoituneet ihmiset, eikä sen palveluista löydy hinnoittelulistoja käytettyjen vaippojen tarkkuudella.Siellä tuote on hyvä hoito ja yritys luottaa hoitotiimien tietävän mitä se on ja miten se tehdään.

Jos de Blok uskoo ihmiseen, kuten myös Rutger Bregman. Ja kun ihmiseen uskotaan, hän käyttäytyy sen mukaisesti.

* *

Mutta mikä on tämä hyvä ihminen? Vastausta etsivä Bregmanin kirja on hengästyttä-vä. Minun on pidettävä taukoja sitä lukiessani, sillä on liian helppo kietoutua kirjan todisteluiden pauloihin ja heittää koko ihmiskunnan pahuus romukoppaan.

Siteeraahan Bregman itsekin kirjassaan filosofia ja matemaatikkoa Bertrand Russe-lia, että on varottava halua uskoa. Onko jokin asia totta, vai haluatko vain uskoa niin. Bregman on rakentanut koko kirjansa siten, että hän debatoi itsensä kanssa.

Bregman ruttaa joukon psykologian ja sosiaalipsykologian tutkimuksia, joiden teki-jöistä tuli maailmankuuluja selvittäessään, miksi ihminen tekee pahaa. Kaikki nämä tuttuja Suomenkin lukion ja yliopiston psykologian perusoppaista ja ihan peruskauraa viihdeteollisuudessa.

Moni tuntee Stanfordin yliopiston vankilakokeen vuodelta 1971, jonka lopputulema oli, että jokainen pystyy pahaan.Tarvitaan vain oikeat olosuhteet, vaikkapa univormu. Tai Stanley Milgramin tottelevaisuuskokeen vuodelta 1961, jonka kauhistuttava lop-putulema oli, että ihan tavallinen ihminen suostuu tappamaan viattoman sivullisen, jos häntä käsketään.Siinä koehenkilöiden piti antaa sähköisku ”opiskelijalle”, jos hän vastasi väärin. Lopussa sähköisku oli tappava. Koehenkilöt luulivat olevansa Yalen yliopiston oppimiskokeessa ja sähköiskun piti edistää oppimista. He eivät tienneet, että sähköä ei ole ja opiskelija on näyttelijä.

Viime vuosina avautuneet arkistot osoittavat,että tutkimuksissa oli rankkaakin johdat- telua. Kiltti ihmiskuva ei myynyt toisen maailmasodan hirmutekojen jälkeen, eikä se myy oikein nytkään.

Kun Robbers Cave Experimentissä vuonna 1954 ryhmiin jaetut pojat eivät suostu-neet riitelemään,heidät johdateltiin toistensa tukkaan samalla metodilla, jota nykyään käytetään tosi-tv-dramatisoinneissa.

Philip G. Zimbardo taas painosti vankilakokeessaan vanginvartijoiksi valittuja opiskelijoitaan käyttäytymään julmasti. Zimbardo kuitenkin väittää koehenkilöiden muuttuneen sadisteiksi omaehtoisesti.

Milgramin tottelevaisuuskokeen virheet taas olivat hienovaraisempia. Niissä koehen-kilöt eivät totelleet sokeasti. Heidät manipuloitiin ja he luulivat tekevänsä hyvää.

* *

Ihan helposti Bregman ei ole alkanut uskoa hyvään ihmiseen. Kirjan lopussa on yli 50 sivun luettelo lähteistä ja hän on pohjustanut kirjaansa vuosia. Hän on tehnyt lukemattomia haastatteluja ja myös omaa tutkimustyötä.

Kun puhutaan synkästä ihmiskuvasta, on pakko käsitellä romaani Kärpästen herra. Vähintäänkin puoli maailmaa on lukenut vuonna 1954 julkaistun kirjan lähes doku-menttina. Siinä autiolle saarelle haaksirikkoutuneet brittikoululaiset taantuvat julmiksi juonittelijoiksi ja lopulta tappavat.

Bregman tölväisee palkittua kirjailijaa. Hän toteaa, että William Goldingin elämä oli tämän elämäkerran mukaan kovin onneton. Kirjailija kärsi masennuksesta ja alkoholista ja löi lapsiaan. Hän kirjoitti kirjansa pojat sellaisiksi kuin näki ihmisen.

Bregman löytää aidon Kärpästen herra -saaren. Haaksirikon, joka tapahtui vuonna 1966 ja koulupojat, jotka elivät vuoden keskenään autiolla Atan saarella. Etsivätyön jälkeen vuonna 2017 hän tapaa ystävät nimeltä Mano Totau ja Peter Warner. He olivat tuolla autiolla saarella ja heistä tuli elinikäiset ystävät. He kertovat Bregmanille miten koulupojat rakensivat erakkovuotenaan reilun yhteisön.

Pojat osasivat ratkoa ristiriidat. Riitapukarit lähetettiin eri puolille saarta viilentymään. He vartioivat tulta, jonka kirjailija Goldingin pojat päästivät sammumaan. Pojat onnistuivat elämään sovussa.

Tietysti onnistuivat, koska ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Hän on domestikoitunut apina, Homo puppy, josta luonnonvalinta on valinnut pentumaisimmat ja kilteimmät yksilöt jatkoon.

Ikävä kyllä tämä Homo puppy pystyy pahaan. Sitä on historia todisteita väärällään. Siihen Bregman löytää selityksen lajimme ominaisuudesta luottaa tuttuun ja varoa vierasta.

Se on ominaisuus,joka meihin on jalostuksemme aikana jäänyt.Kuin häntäluu. Jotain mitä ei enää tarvita, mutta jonka ajamana kuuntelemme häpeämättömiä johtajiamme, jotka johtavat meidät toisia vastaan.

Ja siksikin me haluamme uskoa pahaan ihmiseen.Se on vapauttavaa,se on helppoa. Pahaa tapahtuu, koska olemme pahoja. Mutta ei se ole niin. Me voimme valita.

Sari Passaro

***

Frans de Waalin vanha ja kaikinpuolisesti kumottu hölynpölyteoria uusissa kansissa. "Hyvän ihmisluoonmon" ja "pahan ihmisluonnon" ottaminen aksioo-maksi yhteikuntatieteellisiin teorioihin johtaa tasan samoihin perättömyyksiin: "synnynnäiseen fasistiseen rotutaistelumoraallin"... Ne ovat SAMA "ASIA" katsottuna eri päästä pyssynpiippua tai mestauskirvestä.

Olen kirjoittanut aiheesta - yhdestä tuon teoksen moneen ketaan kumotusta pääläh-teestä oheisen mollauksen, joka pisstetiin Suomen Millenium-tietokantaankin, joka säilyy netissä ikuisesti.

 

https://journal.fi/tt/article/view/66450/26878

Moraalisäännöt eivät voi olla geeneissä (Risto Koivula)

Tieteessä tapahtuu-lehdessä 1/99 professori emerita Kirsti Lagerspetz kirjoittaa Frans de Waalin teoksesta Hyväluontoinen. Oikean ja väärän alkuperä ihmisessä ja muissa eläimissä. Teos käsittelee ilmeisesti pääasiassa simpanssien käyttäytymistä.

Kommentoin vain Lagerspetzin kirjoitusta, en itse kirjaa. Eräät kirjoituksen ajatukset nimittäin merkitsisivät sitä, että suurin piirtein kaikki yhteiskuntatieteiden tähänastiset tulokset, menetelmät ja näkökulmat olisivat täysin päin mäntyä, jos nämä ajatukset olisivat tosia. Ongelmattomia de Waalin-Lagerspetzin johtopäätökset eivät ole puhtaasti biologiseltakaan kannalta.

Lagerspetz toteaa muun muassa:”Jos moraalisuuden rakenneosia voidaan tunnistaa muista eläimistä, on todennäköistä, että myös ihmisessä moraalinen käyttäytyminen perustuu perinnölliseen luonteeseemme. Sitä ei ehkä tarvitsekaan käsittää erikseen opetelluksi, ihmisluonnolle vastakkaiseksi elementiksi.” Ja sama asia hieman myöhemmin toisin sanoin:

”Mikäli kädellisillä, jotka ovat lähimpiä sukulaisiamme eläinkunnassa, esiintyy spon-taania moraalista käyttäytymistä, ei voida ajatella, että ihmiselläkään moraali perus-tuisi pelkälle oppimiselle, että se olisi jatkuvaa itsekkään luontomme kieltämistä. On ajateltava, että sekin on ... ohjelmoitu biologiseen perimäämme.”

... ”Monien esimerkkien kautta de Waal todistaa, miten (biologinen, RK) evoluutio on tuottanut moraalisuuden edellytykset: sympatian ja empatian, jotka ovat moraalisuu-den peruspilarit, taipumuksen kehittää sosiaalisia normeja, keskinäisen avunannon ja oikeudenmukaisuuden tajun ja kiistojen selvittämisen mekanismit".

Jo ensimmäisessä lainauksessa on oletettu ”selviöinä” ainakin kolme julkilausumatonta ja todistamatonta sisäänrakennettua piilo-olettamusta:

Ensinnäkin oletetaan sitä suoraan sanomatta, että simpanssien käyttäytyminen ilman muuta muka olisi geneettisesti perittyä eikä opittua.

Toiseksi pidetään ”selviönä”, että jokin geeniperäinen ”ikuinen ihmisluonto” on olemassa: ellei moraali olisi geeniperäistä asiatietoa, se voisi olla vain ”todellisen ihmisluonnon”, nyt kuitenkin ”itsekkään”, ja toisaalla myös ”petomaisen”, kieltämistä.

Tämä merkitsee sellaisen päättelyjärjestelmän käyttöönottoa, jossa vain sosiobio-logismin sisäiset vaihtoehdot ovat sallittuja: ellet usko perinnölliseen moraaliin, uskot siis esimerkiksi tappaja- ja kannibaali-ihmisluontoon, ja päin vastoin!

Erityisen yllättävää on, että ilmeisestikin kaikenlainen opeteltu on sille ihmisluon-nolle vastakkaista. Juuri siten kuitenkin johdonmukaisessa sosiobiologismissa pitääkin olettaa.

Kolmanneksi moraali katsotaan geeniperäisenä yksilön ominaisuudeksi, eikä yksilöön nähden ulkoiseksi yhteisön säännöstöksi. Tämä on ns. hyve/pahemoraalia, jonka mukaan yksilö itse eikä hänen tekonsa on hyvä tai paha, oikea tai väärä.

Tämä moraalitulkinta on analoginen ja yhteensopiva sellaisen oikeustulkinnan kans-sa, että juridista lakia rikkonut kansalainen on tuomittava vankilaan siksi, että ”hän on roisto", mistä hänen rikkomuksensa nähdään vain todisteena eikä siis tuomion perimmäisenä syynä. Sellainen moraalikäsitys ei ole sovitettavissa yhteen nykyaikaisen oikeuskäsityksen kanssa.

De Waalin-Lagerspetzin piilo-oletusten asianmukaisesta luonnontieteellisestä todis-tamisesta vaikkapa vain joidenkin käyttäytymismallien osalta pätkähtäisi Nobelin palkinnot ainakin lääketieteestä ja taloustieteestä. Sellaiseen todistamiseen ei kyllä taatusti riittäisi pelkkä elikoiden tai ihmisten tarkkailu, yhtä vähän kuin luonnon mekaanisten ilmiöiden tarkkailu olisi automaattisesti koskaan johtanut oivaltamaan saati todistamaan Galilein ja Newtonin keksimiä mekaniikan lakeja, puhumattakaan vaikkapa suhteellisuusteoriasta. Pitäisi sulkea pois muut selitysmahdollisuudet.

Pitäisi myös paikantaa ainakin jokin moraaligeeni, ja kuvata jokin sen mutaatiosta seuraava ”moraalisairaus” ihmisellä ja simpanssilla.Ja ”sairauden” välittävänä meka- nismina ei saisi olla tajuntaan nähden ulkoinen esimerkiksi aistinten fysiologiaan liittyvä tekijä, sehän olisi silloin vain ”tavallinen” poikkeavuus.

Ja jos tältä pohjalta vielä keksittäisiin ihmisen moraaligeenejä stimuloiva tai niiden jotakin tuotetta simuloiva erityinen moraalilääke, esimerkiksi sumute, jolla sodatkin taukoaisivat, ei Nobelin rauhanpalkintokaan varmasti olisi liikaa vaadittu...

Ihmisen evoluutiossa opitut käyttäytymismallit ovat syrjäyttäneet perityt

Televisiossa esitettiin taannoin Afrikan viidakossa kuvattu dokumenttielokuva käyt-täytymiseltään sotaisan simpanssipopulaation ”arkipäivästä” (vai liekö ollut juhla), jossa apinat metsästysretkelle lähtiessään kuin saaliinhimonsa lisäämiseksi rouskut-televat suihinsa yhden ilmeisen terveen yksilön lauman pennuista, niin että se siitä hyväluontoisuudesta. Moraaliselta kannalta tarkasteltuina perin härskit temput näyt-tävät valitettavasti onnistuvan lajiominaisuuksien puolesta oikein ”hyvin” niin ihmisiltä kuin simpansseiltakin.

Kun behavioristit ja freudistit kiistelivät varhaislapsuuden ja muun kasvatuksen mer-kityksestä 1970-luvun tietämissä,raportoitiin populaaritieteellisissä julkaisuissa ja oh- jelmissa tutkimuksista,joissa simpanssia ”yksinkertaisemmatkin” apinat,jotka oli pen- tuina ruokkinut metallinen tai muovinen keinoemo ilman yhteyttä lajitovereihin, eivät luonnostaan osanneet juuri mitään, vaikka ne aikuisina olisikin palautettu lajitoverei-den joukkoon. Jos esimerkiksi lisääntyminenkin on opittua, niin mitä sitten jää geneettisesti perityille malleille?

Kognitiivisten taitojen evoluution peruskuvio kädellisillä ja laajemminkin on ollut se, että kerran kehittymään lähdettyään opittujen ns. ehdollisten refleksien järjestelmä, jonka ”koneisto” on aivokuori cortex, on syrjäyttänyt geeneihin ohjelmoituneiden ns. ehdottomien refleksien järjestelmää. Perusolettamus jostakin tietystä simpanssin käyttäytymismallista tuleekin olla, kunnes toisin todistetaan, että se on matkimalla ja ehdollistumalla opittu malli.

Ihmisellä kielelle perustuva rationaalinen ajattelu, johon liittyy myös tietoisuus, on sittemmin ilmeisesti biologisesti lyhyehkön ajan kuluessa ”kaapannut” biologiselta ehdollisten refleksien järjestelmältä koneiston ja valjastanut sen yhteiskunnallisen ns. kulttuurievoluution palvelukseen (ks. esim. Marty Sereno: A brain that talks, Discover 6/96)

Lait, tavat, uskonnot ja moraali

Sympatia ja empatia moraalin peruspilareina kuulostaa siltä, että moraalisia oltaisiin (vain) niitä kohtaan, joista pidetään. Siinä toisessa biologismin variantissa katsotaan päin vastoin lakien ja moraalisääntöjen palautuvan yksilöiden suhteiden sääntelyyn nimenomaan silloin, kun nämä eivät pidä toisistaan,vahinkojen minimoimiseen yhtei- sön kannalta ristiriitatilanteissa.Näin usein tehdään myös kokonaan sosiobiologismin ulkopuolella. Moraali ei kuitenkaan välttämättä ole vain ristiriitojen sääntelyä.

Lakien ominaispiirre on, että niitä valvoo tähän nimenomaiseen tarkoitukseen perustettu väkivaltakoneisto. Laki ja moraali ovat toisiaan täydentäviä ja joskus myös vaihtoehtoisia normatiivisen sääntelyn järjestelmiä.

Moraali on normatiivisen sääntelyn korkein muoto, jolle lakienkin sääntelytehtävien pitäisi hiljalleen siirtyä, jos yhteiskunta kehittyy eteen- eikä taaksepäin. Mitä korkeampi moraali, sitä vähemmän yhteiskunta käyttää tai joutuu käyttämään väkivaltakoneistoa.

Moraali ei kuitenkaan ole absoluuttista. Esimerkiksi tieteessä, bisneksessä, taiteessa tai politiikassa ovat omat moraalisääntönsä,ja rajatapauksissa saattaa viimekädessä juuri tosiasiassa noudatettavasta moraalikoodista riippua, mikä mainituista elämänalueista jossakin tietyssä toiminnassa on kyseessä.

Moraalin kehitys on riippuvaista tieteen kehityksestä, ja samalla se on myös tieteen tulevan kehityksen eräs edellytys. Moraalitajuntaa ei kuitenkaan pidä samaistaa tavallisen kaukonäköisen päämäärärationaalisen toiminnan kanssa: moraalisessa sääntelyssä jokin yhteisöllinen normi, jonka ei tarvitse olla tyhjentävästi tieteellisesti perusteltu, vaikuttaa yhtenä toiminnan reunaehtona, joskus sen syynäkin.

On olemassa vielä muitakin normatiivisen sääntelyn muotoja, kuten ”äidinmaidossa” äidinkielen tapaan omaksutut tavat, joiden periaatteessa ainoaksi tehtäväksi on jää-nyt osoittaa henkilön kuulumista johonkin tiettyyn ryhmään, esimerkiksi ”sivistyneisiin ihmisiin” (ks. esim. Oleg Drobnitski: Moraalikäsite).

Järjestöllisten normien piiriin tai siitä pois yksilö voi siirtyä vapaaehtoisesti. Lähinnä järjestöllisiä normeja ovat nykyisin myös ammattikuntien eettiset ohjeet, kirkkojen normit sekä mm. YK:n ihmisoikeuksien julistus jäsenhallituksille. Järjestöllisistä normeista pyritään usein tekemään moraalinormeja.

Erityisestä uskonnollisesta normatiivisesta sääntelystä on kyse vain silloin, kun nor-mia noudatetaan ”sielun pelastukseksi”. Jos uskontokunnan normi on omaksuttu ta-pana äidinmaidossa sen kummemmin sen sisältöä pohtimatta, se on tapa. Jos taas uskontoperäistä normia noudatetaan,koska ollaan vakuuttuneita nimenomaan tämän normin välttämättömyydestä, oli sen Jahven, Allahin tai Shivan kanssa sitten niin tai näin, niin kyseessä on moraalinen käyttäytyminen. Ja kyse oli tässä siis normeista, joita henkilö tosiasiallisesti noudattaa, ei sellaisista, joita hän vain pitää suotavina tai tarjoaa muiden noudatettaviksi.

Tiede ja sosiobiologismi

Juuri koskaan ei näe väitettävän, että tavat, uskonnot tai äidinkieli olisivat geeneissä: kaikki tietävät, että Suomeen adoptoidusta kiinalaisvauvasta tulee kiinalaisen näköi-nen suomalainen ja päin vastoin. Jos olemme sosiobiologismin suossa napaamme myöten uskoessamme moraalin ihmisluonnon kieltämiseksi, niin olemme siellä kurkkuamme myöten olettaessamme moraalisääntöjen olevan geneettisesti perittyä asiatietoa.

”Geeniperäisenä” moraali olisi normatiivisen sääntelyn muodoista alkeellisin: mitä enemmän käyttäytyisimme geeneistä,sitä moraalisempia olisimme! Lait olisivat sitten ilmeisesti valtiollisiksi normeiksi korotettuja geenisääntöjä, jotka mahdollistaisivat ”perverssien” toimittamisen ”laillisesti” vankilaan tai hautaan, ettei yhteiskunta vain pääsisi ”degeneroitumaan”! Ja tavat, teoriat, opinkappaleet, ehkä kielikin, ne kun eivät kerran ole geeniperäisiä, olisivat sitten alusta loppuun pintakiiltoa, taktiikkaa, diplomatiaa, supisitirariteettia, huijausta...

DeWaalin-Lagerspetzin oletukset johtavat siis näkemään itse yhteiskunnan sosiaalisine normeineen päähämme geneettisesti ohjelmoituneiden tajunnallisten rakenteiden materialisoituneena kuvana, mikä onkin sosiobiologismin ideologian perussanoma.

Koko nykyaikainen tieteemme kyllä pohjautuu sille aivan päinvastaiselle käsitykselle, että tajuntamme olisi ulkoisen objektiivisen todellisuuden ilmiöiden, niin fysikaalisten, biologisten kuin yhteiskunnallistenkin, historiallisesti tarkentuva kuva.

Käytän termiä (sosio)biologismi edellä mainitsemassani hieman toisessa merkityk-sessä kuin Lagerspetz,joka näyttää nimittävän sosiobiologiaksi vain ”pahan” ih- misluonnon teorioita ja ns. itsekkään geenin teoriaa (Richard Dawkins). Itsekkään geenin teorian ei terminologian mukaan tarvitse aivan välttämättä olla sosiobiologis-mia lainkaan, jos oletetaan sellaisten geenien, jotka määräävät jonkin kategorisen käyttäytymismallin ja asettuvat täten oppimisen esteeksi,pelanneen itsensä ja geeni- ohjelmoituneet käyttäytymismallit ulos ainakin pääasiassa jo ennen ihmistymistä.

Sosiobiologismilla on ”tilausta” trikkinä poliittisen keskustelun kääntämiseksi siitä, millainen yhteiskunnan pitäisi olla, valetieteelliseksi mihinkään johtamattomaksi jau-hamiseksi siitä, millainen ihminen muka ”todella on”. En suinkaan väitä,että voitaisiin suunnitella millainen yhteiskunta tahansa, mutta väitän, että yhteiskunnan kehitystä määräävät yksilöön nähden ulkoiset, eivät sisäsyntyiset lainalaisuudet.

Sosiobiologismin tilaus on ohimenevää.

Kirjoittaja on diplomi-insinööri, joka työskentelee tutkijana Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun Konetekniikan osastolla.

***

Oikeaa tieteellistä ihmiskuvaa

Jaettu intentio, erottaa ihmistajunnan muusta refleksireagoinnista

https://journal.fi/tt/article/download/82798/41968/121070

" Vesa Oittinen:

Kunnianhimoinen teoria ihmisen synnystä

Michael Tomasello: Becoming Human.

A Theory of Ontogeny. The Belknap Press / Harvard University Press 2019.

Yhdysvaltalainen kehityspsykologi Michael Tomasello (s. 1950) on viimeiset vuodet toiminut Leipzigin Max Planck -instituutin evoluutioantropologian tutkimuslaitoksen johtajana. Tänä aikana hän on vienyt eteenpäin jo 1990luvulla aloittamaansa uraa-uurtavaa tutkimusta inhimillisen sosiaalisuuden ja kielen alkuperästä. Sen tuloksia hän on tiivistäen esittänyt tuoreissa teoksissaan A Natural History of Human Thin-king (2014) ja A Natural History of Human Morality (2016). Nyt ilmestynyt Beco-ming Human on viimeisin ja jo melko lopulliselta vaikuttava synteesi Tomasellon projektista. Niin kuin kirjojen nimistä näkyy, Tomasello ei halua selvitellä ihmisajatte-lun erityispiirteitä ainoastaan suppean kehitys- psykologisesta näkökulmasta, vaan laajentaa sitä kunnianhimoiseksi teoriaksi ihmisen synnystä, antropogenesiksestä.

Näin hän joutuu astumaan monellekin tieteenalalle yhtäikaisesti – näkökulma ei ole vain kehityspsykologinen, joskin tämä pysyy keskeisenä, vaan mukaan tulevat myös antropologian, etologian, kielitieteen,yhteiskunta ja kulttuuritieteiden,jopa moraaliteo- rian teemat. Tämä tuo Tomasellon näkemyksiin kokonaisvaltaisuutta, mutta samalla tiettyä rosoisuutta, jonka silottaminen on tiedeyhteisössä käytävän keskustelun asia.

Tärkeä piirre Tomasellon projektissa on sen empiirinen ja luonnonhistoriallinen pai-notus. Ihminen selvästi poikkeaa muista eläinlajeista, jopa lähisukulaisistaan ihmis-apinoista, mutta Tomasello pyrkii selittämään ihmisen ainutlaatuisuuden johtamalla sen evoluution tuottamista edellytyksistä. Tärkeää osaa hänen perusteluissaan esit-tävät yhtäältä ihmisapinoiden (etenkin simpanssien ja bonobojen) ja toisaalta ihmis- lasten varhaiskehitystä selvittävät psykologiset kokeet. Näistä lähtökohdista huoli-matta Tomaselloa ei varsinaisesti voi kutsua naturalistiksi, ei ainakaan, jos ”naturalis-milla” tässä yhteydessä ymmärretään ihmisen erityispiirteiden redusoimista biologisiin tekijöihin.

Hän näkee antropogeneesin prosessin pikemmin emergenttisenä: Homo sapiens laji ilmentää kehityshistoriallisesti jotain aivan uutta ja ainutlaatuista, mutta tämä uusi perustuu edeltäneen ”luonnonhistoriallisen” kehityksen luomille mahdollisuuksille.

On mielenkiintoista tarkastella Tomasellon teoriaa ihmisen synnystä 1970-luvulla kii-vaana käyneen sosiobiologiadebatin valossa. Siinä, missä sosiobiologian kannatta-jilla oli tendenssi palauttaa myös ihmisten sosiaalisuus biologisiin tekijöihinsä, hei-dän kriitikkonsa, jotka usein olivat vasemmistolaisia,puolestaan korostivat sosiaali-suutta ja yhteiskunnallisuutta sinä ratkaisevana tekijänä,joka erottaa ihmisen muista eläimistä.Tämä vasemmistolainen kritiikki sosiobiologiaa kohtaan nojautui päällisin puolin marxilaisille argumenteille, mutta pitkälti se silti uusinsi 1700-luvun ranskalai-sen valistusfilosofin Claude Adrien Helvétiuksen teoriaa, jonka mukaan ihmisessä ei ole mitään luontoperäisesti ”annettua”, vaan kaikki, aivan kaikki, on kasvatuksen tulosta: l’homme est tout éducation.

Tomasellon antropogenesis-teoria näyttäisi onnistuvan ylittämään tämän dikoto-mian, ainakin hänen lähestymistapansa on lupaava. Sen mukaan ihmisellä ei ole sosiaalisia ominaisuuksia valmiina á priori, mutta kuitenkin yleinen dispositio jakaa toimintansa motiiveja lajikumppaneidensa kanssa (niin sanottu kollektiivinen intentionaalisuus).

Ennen kaikkea ihmisellä ei ole mitään apriorisia kielellisiä rakenteita valmiina pääs-sään syntymästä alkaen. Tässä Tomasello ottaa jyrkästi kantaa Noam Chomskyn universaalikielioppiteoriaa vastaan. Sinänsä Chomskyn reputtaminen ei toki ole vaikeaa. Chomsky ei näet ole kyennyt perustelemaan kantaansa millään muulla kuin sillä äärimmäisen epätodennäköisellä hypoteesilla, että jossain vaiheessa apinalle on sattunut onnellinen geneettinen mutaatio, joka antoi sille kyvyn puhua. ...

Kielen synty on näihin päiviin saakka pysynyt ongelmana, johon ei ole löytynyt ratkaisua, emmekä ole asiassa edenneet kovin paljon sitten abbé Étienne Bonnot de Condillacin päivien. Tomasellon ”antichomskylainen” malli hyväksyy kylläkin jo de Condillacin esittämän teesin, että lapsi oppii kielen aikuisilta eikä synnynnäisiä kielioppirakenteita ole.

Mutta kielen oppiminen ei silti tapahdu aivan niin yksinkertaisesti, kuin behavioristi-nen malli olettaa.Vanhemmat vain osoittaisivat lapselle sormellaan esineitä ja asioita ja lausuisivat niiden nimiä. Tällainen niin sanottu ostentatiivinen teoria kielen synnys-tä sivuuttaa kokonaan sen, että lapsen pitää jo etukäteen oivaltaa, että hänelle osoi-tetaan asioita ja ilmaistaan merkityksiä. Toisin sanoen, merkityksen kentän pitää jo olla olemassa.

Varsinainen selittävä tekijä Tomasellolla onkin niin sanotun jaetun tai kollektiivisen intentionaalisuuden (shared intentionality) synty.Tämä on aivan keskeinen käsite Tomasellolla ja se peruspilari, jonka varassa hänen antropo- geneesiteoriansa lepää. Jaetulla intentionaalisuudella tarkoitetaan yksinkertaisesti sitä, että ihmisillä on kyky kiinnittää lajitoveriensa kanssa yhteinen huomio johonkin asiaan. Vasta jaettu inten-tionaalisuus synnyttää sellaisen ”semanttisen kentän” (Tomasello ei tosin käytä tätä termiä), joka tekee ihmiselle ominaisen kommunikaation mahdolliseksi. Kyse on tie-tenkin vain mahdollisuudesta, sillä Tomasello korostaa, että lapsille tehdyt empiiriset psykologiset kokeet eivät tue oletusta myötäsyntyisistä ideoista tai ”moduuleista” (muuan evoluutio psykologian muotisana!). Kielelliset ja sosiaaliset kyvyt eivät kehity ilman kokemusta ja tiettyä kulttuurista kontekstia.Tomasello pyrkiikin määrittelemään oman teoriansa keskitieksi innatismin ja kulturismin välillä (esim. s. 85). Kysymys, voiko ihmisen kykyä sosiaalisuuteen ja jaettuun intentionaalisuuteen sitten pitää apriorisena ominaisuutena, jää Tomasellolla kuitenkin jossain määrin epäselväksi.

Tomasellon kirjaa lukiessa syntyy vaikutelma, että ihmisapinat eivät hänestä ole peri-aatteessa sen vähemmän älykkäitä kuin ihminenkään, ainakaan taaperoikäinen lap-si. Ratkaiseva ero on sosiaalisuudessa ja sen mahdollistamassa tavoitteiden ja huo-mion yhteisessä jakamisessa. Nämä sosiaaliset kyvyt alkavat ilmetä jo vastasynty-neellä, ja ihmislapset tekevät ratkaisevan kaulan ihmisapinoiden kehitykseen noin kolmen vuoden iässä,jolloin he alkavat ymmärtää kulttuurin ”objektiivista ääntä”, joka kertoo, miten asioita tehdään (s. 31). Ihmisapinat, kuten muutkaan eläimet, eivät jaa maailmaa subjektiiviseen ja objektiiviseen,vaan ”ottavat maailman sellaisena kuin se on, kontrastoimatta sitä mihinkään muuhun”. Ihmiset sen sijaan jakavat kokemansa tilanteet toisten lajitoveriensa kanssa:”molemmat näkevät,että X,mutta sinä näet sen tuolla tavalla ja minä taas tällä tavalla” - toisin sanoen,ihmiset pystyvät paneutumaan toistensa tilanteisiin ja ymmärtämään,että toisella on oma perspektiivinsä asioihin (s. 45). Filosofit ovat jo varhain panneet merkille tämän ihmisille ominaisen piirteen (To-masello itse viittaa Adam Smithin 1700-luvulla esittämään teoriaan ihmisten välillä vallitsevasta ”sympatiasta”,ja voisimme mainita tässä yhteydessä myös Feuerbachin ”sinä-minä-filosofian”), mutta ehkä sen merkitystä ei sitten evolutionaarisessa antropologiassa ole tähän mennessä oivallettu riittävän hyvin ennen Tomaselloa.

Kokeissa on voitu osoittaa, että ihmisapinat näkevät ja ilmeisesti ymmärtävätkin sa-man minkä ihmislapsetkin. Jos esimerkiksi kokeessa ensin näytetään jotain esinettä, minkä jälkeen kokeen suorittaja poistuu ja avustaja piilottaa esineen niin, että suorit-taja ei palatessaan enää löydäkään sitä, simpanssi ymmärtää aivan yhtä hyvin kuin ihmislapsikin, mistä on kyse. Erona on vain se, että ihmislapsi yrittää auttaa kokeen suorittajaa näyttämällä, minne esine on piilotettu,kun simpanssi taas ei sitä tee. Vas- taava yhteistoiminnan puute apinoilla ilmenee siinä, että ne kyllä voivat muodostaa ryhmän johonkin tarkoitukseen, kuten metsästämiseen, mutta jos joku ryhmän jäsenistä jää pois, ei sitä yritetä houkutella takaisin. Ihmislapsi sen sijaan, jos kokeen johtaja äkisti keskeyttää jonkin yhteisen toiminnon, kuten leikin, yrittää saada tämän tulemaan uudestaan mukaan.

Syy siihen, miksi apinat eivät opi kieltä, näyttää liittyvän samaan yhteisen kommuni-kaation tarpeen ja jaetun intentionaalisuuden puuttumiseen. Apinat kyllä oppivat, kun niitä erityisesti opetetaan, tunnistamaan merkkejä (sanoja), mutta niiltä yksinker- taisesti puuttuu motiivi ilmoittaa asioita toisille. Lyhyesti, ”simpanssit ja bonobot [...] ovat [...] sangen nokkelia, mutta pääasiassa tai jopa ainoastaan yksilöinä” (s.13). Ne eivät opi kieltä, koska niiltä puuttuu sosiaalisuus ja ne jo lähtökohtaisesti kilpailevat muiden ryhmän jäsenien kanssa. Kun jo lähtökohtana on kilpailu, ei tietenkään kan-nata tiedottaa omista aikeistaan muille. Ihmisapinoita voisikin luonnehtia totaalisiksi individualisteiksi!

Tosin puhe itsekkyydestä on harhaanjohtavaa sikäli, että käsitepari egoismi-altruismi on mielekäs vain ihmisyhteisöjen puitteissa. Joka tapauksessa Tomasello näkee jae-tussa intentionaalisuudessa moraalin alkuperän. Joissakin arvioissa tätä moraaliteo-riaa on moitittu naturalismiin päin kallistumisesta. 1 Kysymys moraalin autonomiasta ei ole yksinkertainen, mutta silti tuntuisi luontevalta ajatella, että sillä täytyy olla tietty ”materiaalinen” perusta reaalimaailmassa.

1 Näin esimerkiksi Melanie Killen arvioidessaan Natural History of Human Morality -teosta (Human Development 2016: 59).

Tomasellon kirja keskittyy alaotsikkonsa mukaisesti suurelta osin yksilönkehitykseen eli ontogeniaan, mutta teoksensa alku puolella hän antaa myös fylogeneettisen luon-nostelman Homo sapiens lajin syntyyn johtaneesta kehityksestä. Se jää pakostakin hahmotelmaksi, sillä hän ei ole varsinaiselta koulutukseltaan paleoantropologi.

Tärkeän siirtymän hän paikantaa 400000 vuoden taakse, jolloin Homo heidelbergen-sis lajin edustajat ”ryhtyivät hankkimaan pääosan ravinnostaan aiempaa aktiivisem-man yhteistyön avulla”. Lähtökohtana oli kahden toimijan välinen ”yhteinen toimijuus”, joka ”loi aivan uudenlaisen inhimillisen psykologian”.

150000 vuotta sitten kuvaan astui Homo sapiens laji,joka ei perustunut enää pelkälle yksilöiden väliselle yhteiselle intentionaalisuudelle (joint intentionality), vaan kol-lektiiviselle intentionaalisuudelle. Näiden intentionaalisuuden muotojen erona on To-masellon mukaan se,että ensin mainitussa kyse on vielä pelkästä yksilöiden välises- tä yhteistyöstä, kun taas jälkimmäinen perustuu kulttuurille, joka tarjoaa yksilöille yh-teiset toiminnan puitteet.Vasta kulttuurissa syntyy ”objektiivinen” perspektiivi, joka on riippumaton eri yksilöiden omista perspektiiveistä, ja vasta tämä objektiivinen pers-pektiivi (joka selvästi on sukua Adam Smithin impartial spectator -idealle) synnyttää varsinaisen moraalin.

Simpansseilla ja pikkulapsilla tehtyjen vertalevien kokeiden tulokset kasvavat siis To- masellolla pikku hiljaa kaiken kattavaksi antropogeneesin teoriaksi,jolla on myös sel- viä historian ja moraalifilosofisia ulottuvuuksia. Hän ei kuitenkaan mielellään pohdi projektinsa filosofisia ulottuvuuksia, vaikka ehkä pitäisi, sillä vaikuttaa siltä että olem-me tekemisissä uudentyyppisen, empiiriselle psykologiselle tutkimukselle perustu-van, mutta silti ei (tai ei ainakaan liikaa) naturalistisen filosofisen antropologian kans-sa. Tomasello viittaa - harvakseltaan - sellaisiin lähinnä analyyttisen tradition ajattel-ijoihin kuin Thomas Nagel tai John Searle ilmeisen tärkeinä vaikutteiden antajina.

Suomalaisen lukijan silmiin pistää myös,että Tomasello viittaa muutamaan otteeseen (s. 167, 195, 206) Raimo Tuomelan toimintateoreettisiin kehittelyihin. Vaikutelmaksi jää,että Tuomela on antanut enemmänkin Tomasellolle kuin tämä ehkä tahtoo myön- tää. Ainakin hänen mielestään Tuomelan käsite ”minämuotoinen ryhmätoiminta” (me muotoisen sijasta) sopii hyvin kuvaamaan simpanssien yhteisöä.

VESA OITTINEN

Kirjoittaja on aate ja oppihistorioitsija, joka toimii Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa professorina. "

Tomasello videolla.

https://www.youtube.com/watch?v=BNbeleWvXyQ

Michael Tomasello on vanhoja "peilisolu"-miehiä, ensimmäisiä siitä aiheesta innostu-neita, joskaan hän ei ollut mukana Giacomo Rizzolattin tutkimusryhmässä. Hän lähti olettamanaan "läpihuutojuttuna" tarkistamaan mittauksilla simulaatio-"peilisolu"-mielenteorian ennustuksia ihmisapinoiden käyttäytymisestä.

Hän teki kuitenkin tärkeän kauaskantoisen rajauksen: hän tutkii nimenomaan YHTEISTYÖTÄ, mutta EI AGREESSIOTA (tässä tapauksessa siis sitä "rotumurhapeilineuroonia"!), KOSKA KAIKKI MUUT TUTKIVAT JÄLKIMMÄISTÄ!

Hän huomasi, että "peilisolumielenteoriat" ennustavat esimerkiksi simpanssien ja go-rilloiden yhteistyökäyttytymisestä täysin päin persettä. Samoin hän havaitsi, että nii-den yhteistyökäyttäytyminen poikkeaa jyrkästi ihmisten, taaperoikäistenkin vastaa-vasta. Apinat esimerkiksi eivät seuranneet toistensa tarkkaavaissuutta eivätkä edes pystyneet seuraamaan, koska nillä ei ole silmänvalkuaisia, jotka kertovat vähintääkin alitajuisesti katseen suunnan. Apinoille on tärkeämpää (tappelussa), että muut eivät tiedä, mitä ne aikovat, kuin että ne tietäisivät, mitä muut aikovat. jne.

 

***

 

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006505909.html

Kuusi koulupoikaa haaksirikkoutui autiolle saarelle yli vuodeksi 1960-luvulla – Uskomaton tositarina on kuin Kärpästen herra -kirjasta, mutta merkittävällä erolla

Screenshot_2020-10-06%20Kirjat%20Kuusi%2

Maailmanmaineeseen nousseen historioitsija Rutger Bregmanin tuore kirja puolustaa ihmisen hyvyyttä. Siinä kerrotaan Kärpästen herra -klassikkoteosta muistuttavasta tositapauksesta 1960-luvulta.

Hollantilaiskirjailija Rutger Bregmanin uutuusteos Humankind: A Hopeful History sisältää William Goldingin Kärpästen herra -kirjaa muistuttavan tositarinan. Ote kirjasta julkaistiin hiljattain myös artikkelina The Guardianissa.­

13.5. 8:40
 

Vuonna 1965 kuusi teini-ikäistä poikaa haaksirikkoutui keskellä Tyyntä valtamerta.

Sione,Stephen,Kolo,David,Luke ja Mano olivat kotoisin pienestä Tongan saarivaltios- ta. 13–16-vuotiaat pojat olivat saaneet tarpeekseen katolisesta sisäoppilaitoksesta ja sen tylsästä arjesta.

 

He kähvelsivät erään kalastajan veneen ja lähtivät merelle ajatuksenaan paeta satojen kilometrien päähän Fidžille tai ehkä jopa vielä kauemmas Uuteen-Seelantiin.

 

Varusteina oli vain pieni määrä ruokaa ja kaasukeitin. Huonosti suunniteltu tempaus päättyi kehnosti.

 

Kaikki pojat nukahtivat veneessä yhtä aikaa ja herättyään he huomasivat olevansa keskellä myrskyä. Heiveröisen kalastusveneen purje repesi ja pojat päätyivät ajelehtimaan avomerelle päiväkausiksi.

 

Kahdeksan päivän kuluttua horisontissa näkyi saari, ja pojat onnistuivat pelastautumaan sinne.

Saari ei ollut mikään trooppinen paratiisi huojuvine palmupuineen, vaan karu ja autio kivikasa. Pelastajia ei näkynyt eikä kuulunut. Pojat joutuivat selviytymään saarella miten taisivat.

 

15 kuukautta myöhemmin eräs laiva osui saarelle sattumalta, ja silloin selvisi mitä pojille oli tuona aikana tapahtunut.

 

Varmaan jotain ikävää?

Ihan ymmärrettävää, jos oletus on tuollainen.

Syy siihen on Kärpästen herra. William Goldingin klassikkoromaani vuodelta 1954 kertoo hyvin samankaltaisesta tilanteesta.

 

Siinä joukko brittiläisiä koulupoikia joutuu autiolle saarelle heitä kuljettaneen lentoko- neen pudottua mereen. Murrosikäiset pojat joutuvat muodostamaan saarelle oman yhdyskuntansa ilman aikuisia. Ajan kuluessa he taantuvat barbaariselle tasolle, jakautuvat heimoihin, metsästävät ja tappavat toisiaan.

 

Teosta pidetään osuvana kuvauksena siitä, kuinka alkukantainen väkivalta ja vallanhimo piilee kaikissa ihmisissä.

 

Kuva Kärpästen herran vuoden 1990 elokuvaversiosta.­

Tongalaispoikien tapaus poikkesi kuitenkin Goldingin tarinasta hyvällä tavalla.

Pojat eivät riitautuneet ja taantuneet toisiaan tappaviksi villeiksi.Sen sijaan he tekivät järjestelmällistä yhteistyötä, pitivät toisistaan huolta eivätkä juuri edes riidelleet.

 

Kun australialainen kalastuslaiva seilasi talvella 1966 Ata-nimisen pikkusaaren luo, kapteeni Peter Warner kohtasi siellä kuusi ilkialastonta ja pitkätukkaista, mutta oikein hyvinvoivaa poikaa. Heidän leiristään löytyi ruokavarasto, ontoksi koverrettuja puita sadeveden keräämistä varten ja jopa eräänlainen kuntosali.

 

Niin he olivat selvinneet saarella 15 kuukautta, vaikka Tongalla kaikki olivat luulleet heidän kuolleen merelle.

 

Hämmästyttävä tositarina kerrotaan hollantilaisen historioitsijan Rutger Bregmanin, 32, tuoreessa tietokirjassa Humankind: A Hopeful History.

Kirja ilmestyy suomeksi elokuussa Atena-kustantamon julkaisemana nimellä Hyvän historia: ihmiskunta uudessa valossa.

 

Atenan kuvauksen mukaan Bregman luo teoksellaan ”ihmiskuntaan vallankumouk-sellisen näkökulman: 200 000 vuotta historiaa osoittaa lajimme olevan pohjimmiltaan hyvä”.

 

Kirjassa todistellaan tätä näkökulmaa useilla historiasta löytyvillä esimerkeillä.

 

Tongalaispojista kertova ote kirjasta julkaistiin viime lauantaina The Guardian -lehden verkkosivuilla.

 

Siinä Bregman kertoo törmänneensä tarinaan sattumalta netissä, ensin vain blogimainintana vailla mitään lähteitä.

Asiaa tutkiessaan Bregman löysi vanhoista australialaisista sanomalehdistä artikke-leita, joissa aiheesta kerrottiin enemmän.Poikien Robinson Crusoe -kokemus oli ollut 1966 iso juttu Australian mediassa, ja sikäläinen tv-kanava oli tehnyt lehtien mukaan siitä dokumentinkin.

Sittemmin tarina oli vain painunut unohduksiin, tai ei ainakaan ollut levinnyt maailmalla laajaan tietoisuuteen.
 
Australiassa Bregman tapasi myös 90-vuotiaan kapteeni Peter Warnerin sekä lähes 70-vuotiaan Mano Totaun, yhden aikoinaan haaksirikkoutuneista pojista. Hän oli jäljittänyt heidät löydettyään australialaisesta paikallislehdestä artikkelin näistä ”kahdesta elinikäisestä ystävästä”.
 
Heidän haastattelujensa ja Warnerin pöytälaatikkoonsa kirjoittamien muistelmien pe-rusteella Bregman kirjoitti poikien tarinan kirjaansa. The Guardianin artikkelin myötä tarina on levinnyt internetissä laajalti.

 

Bregman sai maailmanlaajuista mainetta jo edellisellä kirjallaan Ilmaista rahaa kaikil-le – ja muita ideoita,jotka pelastavat maailman (suom. Mari Janatuinen, Atena 2018). Siinä hän esittää, kuinka maailmantalous ja tulonjako pitäisi muuttaa perusteellisesti ja kuinka esimerkiksi köyhyys voitaisiin nujertaa kaikille myönnettävällä perustulolla.

 

HS haastatteli Bregmania kirjasta elokuussa 2018. Viime vuonna Bregman sai huo-miota myös Maailman talousfoorumin Davosin kokouksessa pitämästään puheesta. Siinä hän sätti foorumin rikkaita osanottajia tekopyhyydestä ja vaati talousjärjestelmiin korkeampia veroja.

Humankind-kirja on ehtinyt myös kerätä lyhyessä ajassa mainetta sekä ylistystä, esimerkiksi tietokirjailijakuuluisuus Yuval Noah Hararilta.
 

The Guardianissa hiljattain julkaistun Rutger Bregman -haastattelun yhteydessä Humankindista povataan samankaltaista ilmiötä kuin Hararin ihmiskunnan historiaa käsittelevästä Sapiens: Ihmisen lyhyt historia -teoksesta.

Kirjan, joka käsittelee ihmiskuntaa positiivisessa ja toiveikkaassa valossa, voisikin kuvitella olevan koronapandemian vuonna 2020 kaivattua luettavaa.
 
Kirjassaan Bregman esimerkiksi vertaa kahden filosofin vastakkaista käsitystä ihmis-luonnosta. Thomas Hobbesin (1588–1679) yhteiskuntafilosofian mukaan ihminen on pohjimmiltaan pahansuopa, ja luonnontilassa, jossa valtiota ei ole, vallitsisi ”kaikkien sota kaikkia vastaan”.
 
Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778) mukaan taas ihminen on luonnostaan hyvä, ja pahuus on seurausta yhteiskunnallisista instituutioista sekä hierarkioista.
 
Hobbesin teoria ihmisluonnosta on se, jota maailmassa ollaan vuosisatojen aikana alettu pitää oletuksena ja yhteiskunta on muotoiltu sen mukaan. Tässä ollaan Bregmanin mukaan väärässä.
 

Holokaustin kaltaisista historian valtaisista hirmuteoista Bregman toteaa, että vaikka ihmislaji kykenee sellaisiin, ihminen ei ole syntynyt tekemään hirmutekoja.

Ihmisen pimeät puolet tulevat Bregmanin mukaan esiin silloin, kun uskomme muista pahaa. Tämän teorian hän tuo esille myös tongalaispojista kertovassa luvussaan. Kärpästen herran kirjoittaja William Golding nimenomaan uskoi ihmisen syvään, pimeään pahuuteen, etenkin omien sotakokemustensa jälkeen.
 

Mutta ”tosielämän Kärpästen herra” on Bregmanin mukaan yksi esimerkki siitä, ettei tuo uskomus välttämättä ole koko totuus.

 

***

 

Kirkko & Kaupunki lanseeraa pahan "perisynnin" "vastapainoksi" hyvän "perisiunauksen"...

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/historioitsija-ruther-bregman-vaittaa-etta-ihminen-on-mainettaan-parempi-onko-meissa-enemman-hyvaa-kuin-pahaa-

" Useimmat ihmiset ovat kunnollisia ja hyväntahtoisia. Ilman sitä jokapäiväinen elämä ei toimisi.

Historioitsija Rutger Bregman väittää, että ihminen on mainettaan parempi – onko meissä enemmän hyvää kuin pahaa?

Hyvyys on pahaa suurempi voima, väittää historioitsija Rutger Bregman. Mitä sanovat oikeuspsykiatri Hannu Lauerma ja pappi ja psykoterapeutti Leila Valtonen?

 

Historia,uutis­otsikot ja sosiaa­lisen median keskustelut kertovat usein ihmisen pahuu- desta. Filosofi Thomas Hobbes katsoi, että pahuuden kahlitsemiseksi tarvitsemme Leviathanin, rajoittamatonta valtaa käyttävän vallanpitäjän. Kirkko opettaa, että syntiinlankeemuksen seurauksena meihin vaikuttaa perisynti, taipumus pahaan.

Vaan onko paha sittenkään vallitseva ominaisuus ihmisessä? Jos näin olisi, miten sujuisi jokapäiväinen elämämme? Se, jossa ihmiset osoittautuvat yleensä luottamuksen arvoisiksi.

Pitäisikö historiaa katsoa uusin silmin? Jos paha johtaa pahaan, niin myös hyvä johtaa hyvään. Kumpaa haluamme ­vahvistaa?

Hollantilainen ­historioitsija Rutger Bregman kyseenalaistaa käsityksen ihmisestä olemukseltaan pahana. Hän katsoo ihmisen toimintaa uudesta näkökulmasta. Bregmanin teos Hyvän historia – Ihmiskunta uudessa valossa on myyntitilastojen kärjessä monessa maassa.

 

Eikä syyttä, sillä näkökulma on virkistävä: Bregman väittää, että useimmat ihmiset ovat kunnollisia. Eivät kaikki eivätkä aina.

Bregman ei ole naiivi. Hän ei kiellä pahaa, vaikka uskookin hyvän olevan pahaa suurempi voima. Kirjassaan hän perustelee, miksi hän ajattelee niin.

Väkivalta on useimmille luontaisesti vastenmielistä

William Goldingin romaanissa Kärpästen herra autiolle saarelle haaksirikkoutuneet koulupojat päätyvät tappamaan toisiaan. Rutger Bregman nostaa esille tositarinan koulupojista, jotka karkasivat seikkailuretkelle kristillisestä koulusta. He viettivät autiolla ja karulla saarella yli vuoden. Pojat aloittivat jokaisen päivänsä laululla ja rukouksella, pystyivät sovittelemaan riitansa ja selvisivät hengissä yhteistyöllä.

Ihminen on eläin, joka on menestynyt muita paremmin siksi, että luonnonvalinta on suosinut ihmisen sosiaalisuutta, Bregman väittää. Olemme ystävällisiä eläimiä, jotka oppivat toisiltaan matkimalla. Väkivalta on useimmille ihmisille luontaisesti vastenmielistä. Esimerkiksi toisessa maailmansodassa suurin osa sotilasta ampui tarkoituksella ohi.

Totta kai on olemassa pahuutta ja pahoja ihmisiä. He ovat usein niitä, jotka raivaavat häikäilemättömästi tiensä valtaan. He manipuloivat, valehtelevat ja käyttävät hyväk-seen sekä ihmisten hyväntahtoisuutta että ryhmähenkeä, joka pitää ensisijaisesti lähimpien puolta.

Bregman osoittaa, että psykologian historiassa kuuluisa sähköiskukoe, jossa ihmiset olivat valmiita antamaan koehenkilöille kuolettavia sähköiskuja, perustui siihen, että ihmiset uskoivat kokeen ohjaajan sanaan. Holokaustin keskeisenä organisaattorina teloitettu Adolf Eichmann puolestaan oli fanaatikko, joka teki pahaa, koska uskoi tekevänsä hyvää.

Sekä kyky hyvään että pahaan ovat meissä sisäänrakennettuina

Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri, dosentti Hannu Lauerma, on työssään paljon tekemisissä pahuuden kanssa. Hän on tehnyt aiheesta myös kirjoja. Hän ei ole vielä lukenut Rutger Bregmanin kirjaa, mutta kertoo laittavansa sen heti lukulistalle.

Tarvitsemme hyviä asioita pystyäksemme lisääntymään, ollaksemme osa yhteisöä ja pysyäksemme hengissä 

– Hannu Lauerma

– Näkökulma on virkistävä ja oleellinen. Sellaiset asiat kuin kyky yhteistyöhön, anteeksiantoon, suvaitsevaisuuteen, rakkauteen ja altruismiin ovat meille yhtä luonteenomaisia kuin aggressio ja kilpaileminen. Ne ovat mahtavia vastavoimia aggressiolle. Tarvitsemme noita hyviä asioita pystyäksemme lisääntymään, ollaksemme osa yhteisöä ja pysyäksemme hengissä, Lauerma sanoo.

Hänen mukaansa eri ominaisuuk­sien vaihteluväli ihmislajin sisällä on huomattava. Ääripäässä ovat psykopaatit, jotka eivät kykene tuntemaan myötätuntoa ja aitoa rakkautta.

Ihmisen epäsosiaalisuudesta ja väkivaltaisuudesta puolet selittyy nykytutkimuksen mukaan geeniperimällä. Lauerma muistuttaa, että ihminen ei silti ole geeniensä armoilla, sillä toinen puoli määrittyy ympäristöstä. Toisaalta, jos elää koko lapsuutensa perhehelvetissä, sieltä voi olla hankala nousta.

– Ihminen, samoin kuin lähisukulaisemme kädelliset ja isot apinat, on kilpailullinen laji. Koko ihmiskuntaa ei olisi ilman tappamalla saalistamista, Lauerma sanoo.

Hänen mukaansa ihmisessä on sisäänrakennettuna kyky sekä hyvään että pahaan ja meidän kannattaa yleensä, olematta naiiveja, luottaa hyvään. Esimerkiksi liikenteessä mikään ei sujuisi, jollemme voisi luottaa siihen, että liikennevaloilla on merkitystä.

Screenshot%202022-07-10%20at%2023-58-09%

Hyvyys on pahaa suurempi voima, väittää historioitsija Rutger Bregman.

Kultainen sääntö ei vielä riitä

Pappi ja psykoterapeutti ­Leila Valtonen on Rutger Bregmanin kirjasta innoissaan. Hän nostaa esille Bregmanin havainnon, ettei kultainen sääntö ”tee toiselle niin kuin haluat itsellesi tehtävän” riitä, sillä silloin katsomme helposti asioita vain omasta näkökulmastamme.

Pitää kysyä, mikä toiselle on hyvää ja mikä pahaa. Valtosen mukaan vain kysymällä näitä huomaamme myös sellaisia rakenteellisia asioita, jotka aiheuttavat esimerkiksi syrjintää.

– Oleellisempaa kuin kysyä, onko ihminen perusolemukseltaan hyvä vai paha, on pohtia, onko oma toimintani juuri nyt hyvää vai pahaa. Rakennanko ihmisten välistä luottamusta ja oikeudenmukaisuutta? Toisiin kannattaa suhtautua lähtökohtaisen myönteisesti, koska sillä on suuri vaikutus. Siitä Bregman kertoo paljon hyviä esimerkkejä ja tutkimustuloksia.

Perisiunaus on ollut ensin ja on tärkeämpi kuin perisynti.

– Leila Valtonen

Entä perisynti – onko se hyödyllinen käsite kuvaamaan ihmistä?

– Ajattelen, että perisiunaus on ollut ensin ja on tärkeämpi. Ensin oli luominen. Jumala loi kaiken hyväksi. Vaikka asiat ovat menneet pieleen, ei se tyhjennä sitä, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Jos pitää käyttää sanaa perisynti, ajattelen sitä jonkinlaisena ihmiskunnan yhteisenä syyllisyytenä. Väärä toiminta tuottaa murheen ja kärsimyksen aaltoja, joskus hyvinkin laajasti ja pitkään, Valtonen pohtii.

 

***

http://keskustelu.skepsis.fi/Message/FlatMessageIndex/409555?page=1#409558

" Acali-lautan "seksiväkivaltakokeen" 1973 väärentäjät muistelevat YLE-Teemalla tänään 22.15

"Koe" muistuttaa eräissä suhteissa vuonna 1971 suoritettua alkeisoppikirjoihinkin päässyttä Stanfordin yliopiston Zimbardon vankilakoetta, jonka tekijät kymmeniä vuosia myöhemmin tunnustivat härskiksi väärennökseksi, ja jonka tämän kokeen ideoijat ja johtajat varmasti tunsivat. Vaikka MUUTA ILMOITETTIIN, molemmissa "kokeissa" "tutkittiin" ihmisten, erityisesti miesten muka "synnynnäistä pimeää puol-ta", "väkivaltaista ydinpersoonaa" (NATO-Michael Portillo ym.), mitä nyt kukakin olet-taakin... oikeita todisteitahan EI OLE SAATU. Tutkimuksen johtaja Philip Zimbardo toimi "vankilanjohtajana".

Homoskandaalin takia eroamaan joutunut Britannian entinen NATO-ministeri Michael "Purtilo" Portillo, fasistien hirttoköyttä Britanniaan paenneen katalonialaisen antifasistin poika, jatkaa saman vanhan herransa NATOn palvelemista haistapaskantiedetoimittajana (mikä EI tarkoita välttämättä NATOn "perimmäistä omaa idelogiaa", vaan se voi olla vain sen ideologiastrategiaa - eli infosotastrategiaa!)
Purtilokaan ei kuitenkaan ole täysin yksiniitinen geenideterministi, sillä ohjelmassa hän arveli itsestään tulleen homo siksi, että pasifistiperheessä "hän ei saanut toteuttaa synnynnäistä väkivaltaista miehtä ydinpersoonaansa" - joka näin sitten "muutenkin vääristyi naiselliseksi"! "! byääähhh...

 

The One to Watch: Horizon - How Violent Are You?

Michael Portillo investigates whether a violent core lies at the heart of every human being's DNA.

Horizon: How Violent Are You?

BBC Two, 9.00pm; not Scotland

This documentary sees Michael Portillo examine whether even a charming sophisticate such as he can be worryingly aggressive. The aim is to investigate “what makes ordinary people commit extreme acts of violence”, which means, for instance, a recreation of the infamous Milgram "experiment"...

Michael_Portillo_1400744c.jpg

Horizon: How Violent Are You? Michael Portillo, left Credit: Photo: BBC

... "

Molemmissa "kokeissa" oli myös HUOLELLISESTI VALMISTAUDUTTU VÄÄREN-TÄMÄÄN haluttu "tulos", ellei sellaista rehellisin keinoin saada. Zimbardon "kokees-sa" ei kuitenkaan tutkittu seksiä, vaan koehenkilöt jaettiin mielivaltaisesti kahteen ryhmään "vankeihin" ja "vartioihin", joista jälkimmäisille annettiin lähes kontrolloima-ton valta edellisten suhteen mm. kontrolloida ja simputtaa kaikin tavoin. Sitten "varti-joille" annettiin erilaisia tehtäviä,mitä piti tehdä vangeille tai heidän avullaan. "Vangit" saattoivat vain nöyristellä, tai sitten "pimahtaa" ja lähteä kokeesta. Koe keskeytettiin 6 päivän kuluttua "menon äidyttyä pitelemättömän raa´aksi". Vaikka Zimbardon tutki-musjärjestelyjä arvosteltiin laajasti ja aiheellisesti, hänen "tuloksistaan" mainittiin laa-jasti freudisteista behavioristeihin ja sosiobiologeista/evoluutiopsykologeista marxi-laisiin. "Eurososialidemkraatti" Rutger Bregmanin "ihmisen rannattomangeneettisen hyvyyden" pseudoteoria, jota on ylistänyt mm. "paholaismiesteoreetikko" Yuval Noah Harari, on lanseerattu Zimbardon tunnustuksen jälkeen (ja olisi saanut kyllä jäädä sekin lanseeraamatta). Hararin "mielestä" "rajaton pahuus" voitaisiin teknisesti vaihtaa "rajattomaan hyvyyteen"...

"Acali-seksilautta-kokeen" tarkoituksena väitettiin olevan "sukupuolten välisten suh-teiden spontaanin muodostumisen tutkiminen" ahtaassa eristetyssä tilassa muuta-man kuukauden merimatkalla". Se sai laajaa huomiota mm., koska siihen haettiin ja seulottiin maailmanlaajuisesti koehenkilöitä, koska tarkoitus oli, että he eivät tietäisi toisistaan mitään "kokeen" alkaessa. Kokeen johtajaksi hankittiin meksikolainen "filo-sofinen antropologi" Santiago Genovés, joka oli ollut mukana Thor Heyerdalin Ra-lautalla (joka osoitti, että Egyptistä oli mahdollista ajatua kaislalautalla Meksikoon mutta ei takaisin). Heyerdahlin ajattelussa oli mukana pimeä natsipuoli: hän etsi "merkkejä (Pohjolan) kanta-arjalaisista" vähän joka puolelta Maapalloa... (Kummal-lista, että Hesari "ei huomaa" tuota Suomen pan-kermanisti-valekielitieteilijöissä...)

"Kokeen" todellinen tarkoitus oli "todistaa seksiväkivaltaa".Siihen pyrittiin henkilöiden valinnalla (heidän esimerkiksi toivottiin olevan naimisissa mutta osallistuvan yksin, eli etsittiin kolmansia syitä seksille kuin kumppaninetsintä tai yksinkertainen tarpeen-tyydytys - kaikkea muuta kuin "spontaania" siis; ideologiassa voitiin sanoa, että "pari-suhde ei ole spontaania" vaan "yhteiskunnan pakkovaatimus"...). Oli myös varaudut-tu hyvin siihen,että jos seksiväkivaltaa ei synny, niin lietsotaan muuta väkivaltaa - joka sitten "tuloksissa" selitetään väärin "seksiväkivallaksi". Esimerkiksi osanottajien kanssa oli sovittu,että minkäänlaista yksityisyyttä ei tarvotse olla, "jos koe niin vaatii".

https://www.seiska.fi/katso/TV/Dokumentti-Seksilautta-oli-yksi-erikoisimmista-ihmiskokeista-naimisissa-olevat-suljettiin

" Dokumentti: Seksilautta oli yksi erikoisimmista ihmiskokeista – naimisissa olevat suljettiin kolmeksi kuukaudeksi keskelle Atlanttia sardiinipurkkia muistuttavaan veneeseen

Sunnuntaina 21.8. Teema & Fem -kanavalla nähdään dokumentti, joka pureutuu yhteen erikoisimmista ihmiskokeista. Sen takana on antropologi Santiago Genovés.

lautta_thumb.jpg

Kesällä 1973 kuusi naista ja viisi miestä purjehti lautalla Atlantin yli eräässä maailmanhistorian merkillisimmistä ihmiskokeista. Kokeen tarkoitus oli selvittää muun muassa väkivallan ja konfliktien syntyä, mutta hankkeesta alettiin pian puhua lehdistössä "seksilauttana".

Lautan kulusta vastasi ruotsalainen merikapteeni Maria Björnstami.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Björnstam tapaa dokumentissa osan koehenki-löistä selvittääkseen, mitä tuon yli kolme kuukautta kestäneen matkan aikana oike-astaan tapahtui. Dokumentissa on rakennettu lautan näköismalli, jossa osallistujat havannoillistavat tapahtumia.

Atlanttia kolmeksi kuukaudeksi lähti ylittämään kymmenen toisilleen tuntematonta, eri puolilta maailmaa olevaa henkilöä, jotka oli hakeneet paikkaa lehti-ilmoituksen kautta.

Hakijoita oli satoja,mutta vain pieni osa pääsi tälle ihmiskoematkalle.Santiago halusi, että osallistujat ovat mieluiten naimisissa, mutta tulevat mukaan mieluiten ilman puolisoaan. Osallistujiksi hän halusi miehiä, että naisia.

lautta_kuva_0.jpgIhmiskokeeseen osallistuneet tapasivat toisensa vuosikymmenten jälkeen.

Santiago Genovés tuskin oli "kokeen" keksijä... Idea oli lähtöisin USA:n, Ruotsin ja muidenkin Demonic Males -pseudoteorian "evoluutiofeministipiireistä", "halomperkelisteista"... Kapteeni vaati ja sai erivapauksia...

" ... Ihmiskokeen keksijä, antropologi Santiago Genovés tiesi, että matka sardiinipur-kin mallisella, ilman moottoria kulkevalla voisi olla vaarallinen. Osallistujat eivät sen sijaan osanneet arvata. Paatti ylitti Atlanttia merivirran ja tuulen voimin. Seurueella ei ollut mahdollisuutta kääntyä takaisin, eikä heillä ollut saattoveneitä.

Kaikki eivät tienneet tulleensa ihmiskokeeseen. Yksi heistä luuli tulleensa kuvauskeikalle.

43 vuotta myöhemmin elossa heistä ainoastaan seitsemän.

Kapteeni Marian poikaystävä oli mukana hinausveneessä. Äkkiä hän hätääntyi ja vaati saada puhua Marialle radion kautta.

– Kukaan ei lukenut sopimusta läpi. Se vaikuttaa orjasopimukselta. Sen mukaan luovutatte Santiagolle ruumiinne, mielenne ja kaikkenne, poikaystävä toteaa hätääntyneenä.

– Sekä mieli että ruumis on mainittu. Teidän täytyy totella häntä aina, poikaystävä jatkoi.

Maria kuitenkin totesi, ettei ollut allekirjoittanut kyseistä sopimusta ja aikoi jatkaa matkaa.

Yksityisyys vietiin

Osallistujat kertovat, että veneellä Santiago lietsosi tilanteessa siinä toivossa, että jotain heidän välillään voisi jotain tapahtua. Osallistujat hän valitsi niin, että heidän välilleen voisi tulla myös seksuaalista kemiaa. Seksiä paatissa myös harrastettiin. Ongelmana oli ainoastaan se, ettei ollut yksityisyyttä.

Esimerkiksi kahdenkeskiset vahtivuorot käytettiin hyväksi.(Eli tehtiin ns. "uosukaiset" ..., K.)

– Jos päätimme ottaa pikaiset siinä samalla, se saattoi onnistua. Siinäkin oli omat hankaluutensa, koska toisen täytyi pidellä peräsintä.

Osallistujat joutuivat luopumaan kaikesta yksityisyydestään. Jopa tarpeet jouduttiin hoitamaan muiden ihmisten edessä. Veneeseen oli rakennettu uloke, jossa oli reikä. Siinä jokaisen piti ulostaa. Alkuun se oli monelle ongelma ja moni kärsi vakavasta ummetuksesta, koska eivät halunneet käyttää vessaa.

Myös turvallisuus pelotti, sillä hait seurasivat paattia.

– Hait seurasivat meitä ja olin nähnyt ne saaliin kimpussa. Pelkäsin, että kuukautisten aikana saisin hait välittömästi kimppuuni, yksi ihmiskokeeseen osallistuneista kauhistelee.

Acali-ihmiskoe lautalla sunnuntaina 21.8. Teema & Fem -kanavalla kello 22.15 alkaen. "

"Acali-tutkijoille" lienee Zimbardon ja muiden tunnustuksen jälkeen muodostunut paineita kertoa tarkemmin omasta "kokeestaan". He väittävät nyt, että tarkoitus olisi ollut AVOIMESTI tutkia seksiväkivaltaa. Siinä ei kyllä ole järkeä, vaikka keitä Jammu-setiä valittaisiin "koehenkilöiksi"... Kyllä he kameroiden edessä muutaman viikon osaisivat olla ihmisiksi... Mahdollisesti Seiska on tulkinnut omintakeisesti. Pitää katsia se doku ennen kuin puhuu enempää.

Kommentit

Ladataan...