https://journal.fi/virittaja/article/view/69835/38541

Virittäjä 4/2018, s. 601

Sakari Junttila:

Merkkiteos itämerensuomalaisten esihistorian tutkimuksessa

Valter Lang: Läänemeresoome tulemised

Muinasaja teadus 28. Tartu Ülikooli Kirjastus 2018. 320 s. isbn 978-994-977-662-7.

Etelänaapurissamme ilmestyi itsenäisyyden satavuotisjuhlan aikoihin harvinaislaa-tuinen teos: Tarton yliopiston arkeologian professori Valter Langin monografia itäme-rensuomalaisten kansojen ja kielten esihistoriallisesta syntyprosessista. Erityiseksi kirjan tekee se, että siinä on yhden tutkijan voimin koottu monitieteisen tutkimuksen viimeisimmät – osin vieläpä aiemmin julkaisemattomat – tulokset johdonmukaiseksi ja yleistajuiseksi kokonaisesitykseksi. Kirjan laajaan ja monipuoliseen lähdeaineis-toon kuuluu tutkimuksia niin kielitieteen, arkeologian, historian, ilmastotieteen kuin paleogenetiikan aloilta. Humanistisen tutkimuksen parhaitten perinteitten mukaisesti kirjoittaja on hyödyntänyt kaikilla tutkitun alueen valtakielillä – viroksi,suomeksi, ruot- siksi, tanskaksi, saksaksi, englanniksi, liettuaksi, latviaksi ja venäjäksi – kirjoitettuja lähteitä.

Läänemeresoome tulemised vie meidät pitkän matkaa eteenpäin niistä esihistorian-tutkimuksen näkymistä, joihin Kaisa Häkkisen Suomalaisten esi­historia kielitieteen valossa (1996) ja Tapani LehtisenKielen vuosituhannet (2007) toivat meidät viime vuosikymmeninä.

Mennyttä aikaa tutkiessa yhtenäisen kokonaisnäkemyksen tavoittelu johtaavalitetta-van usein tieteellisestä tarkkuudesta ja kriittisyydestä tinkimiseen. Nyt niin ei ole käynyt:

Läänemeresoome tulemised on esikuvallinen tieteellinen monografia.Ennen kaikkea Langin teos on ensimmäinen etnisen paradigman jälkeinen kokonaisesitys itämeren- suomen esihistoriasta. Lang ei itse käytä termiä etninen paradigma, jolla tässä tarkoi-tan kieliyhteisön ja arkeologisen kulttuurin samastamista ja siihen usein liittyvää yhteisen geeniperimän, ”antropologisen tyypin” tai ”rodun” oletusta (vrt. Ligi 1995; Salminen 2013).

Kirjan rakenne ja pääteesit

Koska etninen paradigma hallitsi esihistorian tutkimusta koko 1900-luvun ja vielä vuosituhannen vaihteessakin, Lang joutuu purkamaan paradigman alkutekijöihinsä osoittaakseen sen teoreettisen perustan heikoksi. Tästä johtuu tutkimushistorian vah-va osuus Langin kirjassa.

Ensimmäisessä luvussa hän kuvaa kaikki 1800-luvulta lähtien tieteellisinä argumen-toidut kokonaisteoriat itämerensuomalaisten alkuperästä: vanhan kansainvaellus-teorian, Alfred Hackmanin maahanmuuttoteorian,Harri Mooran kampakeraamisen jatkuvuusteorian ja siihen pohjautuvan Jorma Koivulehdon teorian sekä lopuksi Kalevi Wiikin koulukunnan suositun mutta heikosti perustellun ensiasutusteorian.

Toisessa luvussa Lang esittelee nykyisen, vielä muovautumassa olevan käsityk-sen uralilaisen kielen pronssikautisesta leviämisestä länteen ja muuntumisesta kan-tasuomeksi Itämeren itärannalla. Lang onnistuu erinomaisesti havainnollistamaan paitsi teorioitten taustoja myös niitten sisäisiä ristiriitaisuuksia, jotka pakottivat tutkijat etsimään uusia ratkaisuja ja siten viemään tiedettä eteenpäin.

Kolmas luku käsittelee esihistoriaa tutkivien eri alojen yhteensovittamisen metodiik-kaa. Etnisen paradigman hylkääminen on Langin mukaan (s.16) johtanut kielitieteen, arkeologian ja paleogenetiikan tulosten yhteensovittamisesta luopumiseen, joten hä-nen täytyy hahmotella eri alojen yhteistyölle kokonaan uudet, kestävät ehdot. Vasta tulevien vuosikymmenten tutkimus pystyy osoittamaan, kuinka hyvin Lang on siinä onnistunut, mutta edeltäjiensä virheitä hän ei ainakaan toista.

Kunkin esihistoriatieteen tutkimus tulokset ovat autonomisia, mutta kaikkine tukevat toisiaan. Työnsä kannalta tärkeimmät DNA-tutkimuksen ja historiallisen fennougris-tiikan tulokset Lang esittelee lyhyesti jo teoksen johdannossa ja täydentää kuvausta kolmannessa luvussa. Geneettiset erot nykyvirolaisten ja Viron alueen neoliittisen ajan väestöjen välillä viittaavat ainakin yhteen kivikauden jälkeiseen muuttoaaltoon (s. 17), joka puolestaan on yhdistettävissä uralilaisen kantakielen leviämiseen Vol-gan-Kaman alueelta länteen pronssikauden taitteessa.Leviämisestä seurannut länsi-kantauralin jakautuminen saa terminus post quemin itämerensuomen viimeisiltä, vuoden 2000 eKr. tienoilla saaduilta arjalaislainoilta (s. 62). "

HM: Itämeresuomessa tuskin on hirveäan arkkimuinaisia arjalisa (iranilais-)lainoja sen enempää kuin germaanilainojakaan. Myöhäisempiä kyllä varmaankin on. Iranilaislainat taipuvat uudella kaavalla. Sen sijaan jotkin vanhat kelttiläislainat kuten paasi ja tammi taipuvat vanhalla.

Juntti: " Tähän sopii hyvin Volgan ylä- ja keskijuoksun tekstiilikeramiikan ajoitus ai-emmin luultua myöhemmäksi, vasta pronssikauden alkuun (s. 69), sillä neljännessä luvussa Lang osoittaa sen lähtökohdaksi kaikille Suo-men, Karjalan ja Pohjois-Baltian pronssikautisille keramiikkatyyleille, joista hän käyttää yhteisnimeä Tapiolan keramiikka.

Pohjoisen Baltian ja Suomen etelärannikon itämerensuomalaistumista on mahdollis-ta seurata tarkkailemalla keramiikan ja muinaislinnojen leviämissuuntia eri vuosisa-toina.Arkeologisten ajoitusten on kuitenkin tällöin täsmättävä kielentutkimuksen anta- mien absoluuttisten ajoitusten kanssa, sillä kielihistorian ilmiöitä ei voi ajoittaa arke-ologisten löytöjen pohjalta niin kuin menneinä vuosikymmeninä yritettiin tehdä (s. 60). Teoksen loput neljä lukua esittelevätLangin nykytutkimuksen pohjalta hahmotteleman kokonaiskuvan itämerensuomalasten esihistoriasta.

Luvut neljännestä kuudenteen kattavat kauden 2000–300 eKr. Itämeren rannikon ja Moskovan tienoitten välillä: neljäs luku käsittelee keramiikkaa, viides muita muinais-löytöjä ja kuudes luo synteesin kaudesta yhdistämällä kielitieteen käsityksen kantasuomen kehityksestä ja kontakteista arkeologien osoittamiin kulttuuri- ja asutusvirtauksiin.

Viimeinen, seitsemäs luku ulottaa arkeologian ja kielitieteen tutkimustulosten synteesin vielä tuhat vuotta lähemmäs nykyhetkeä, vaikkakin itämerensuomen historialliseen puhuma-alueeseen rajoittuen.

Teoksen pääpaino onkin pronssikaudessa, josta kuva on rakennettava varsin niuk-kojen tietojen valossa. Rautakauden suuret kielellis-kulttuuriset mullistukset Lang kuvaa paljon tiivimmin: ne suorastaan vyöryvät tekstistä lukijan eteen.

Kantasuomen sedimentit

Itämerensuomen ”tulemiset” teoksen nimessä merkitsevät kahta voimakkaitten muu-tosten, muuttoliikkeitten, kielenvaihtojen ja kontaktien aikakautta, joista ensimmäisen Lang ajoittaa noin välille 1200 – 1000 eKr. – 80 0– 500 eKr. ja toisen välille 100 eKr. – 1000–1200 jKr. Ensimmäinen tuleminen loi edellytykset kantasuomen eriytymiselle länsikantauralista, jonka Jaakko Häkkinen (2009) on määritellyt itämerensuomen, saamen ja mordvan yhteisenä kantamuotona. Toinen tuleminen oli vuosituhannen mittainen prosessi, jonka kuluessa historiallisen ajan itämerensuomalaisten murteitten kantamuodot eriytyivät kantasuomesta.

Tapiolan keramiikka ja länsikantauralin kieli levisivät Volgan yläjuoksulta muuttoliik-keitten mukana kahteen eri suuntaan, luoteeseen Ilmajärven, Laatokan ja Äänisen suuntaan ja sieltä edelleen Fennoskandiaan sekä lounaaseen Väinä-joen ja Velika-jan–Peipsin reittejä seuraten Pohjois-Baltiaan. Luoteisesta länsikantauralista kehittyi nykyisten Suomen ja Karjalan alueella kantasaame, jota Lang käsittelee vain niukas-ti. Päähuomio on lounaisessa liikkeessä, joka johti kontakteihin ensin balttilaisen ja sitten germaanisen kielen puhujien kanssa ja niitten kautta kantasuomen muodostumiseen.

Lounaissuunnan migraatiosta Lang erottaa kolme eriaikaista aaltoa ja niitten väliset hiljaisemmat kaudet. Ensimmäisen aallon tulijat eivät kulttuuriltaan juuri eronneet Baltian metsästäjä-keräilijäväestöstä, mutta toinen, välillä 900–800 eKr. saapunut väestö harjoitti jo karjankasvatusta ja alkeellista peltoviljelyä ja asui pienissä puuva-rustuksin linnoitetuissa kylissä (s.205–210). Edellinen kulttuurikonteksti vastaa perin- teistä käsitystä uralilaisten hitaasta ja rauhanomaisesta levittäytymisestä, mutta jäl-kimmäinen eroaa siitä täysin. Kolmas aalto vuosina 800–500 eKr. levitti tarhakalmis-tot Viroon (s. 211). Kulttuurivaikutuksia ja mahdollisesti väestöäkin lounaisväylä välitti vielä 300 – 200 -luvulle eKr. saakka.

Kantasuomen vanhimmat balttilaislainat periytyvät Langin mukaan jo Ylä-Volgalta, jossa kantabaltoslaavia puhuttiin länsikantauralin etelänaapurissa, mutta balttilais-kontaktit jatkuivat koko migraatiokauden ja pitkään sen jälkeenkin Väinäjoen vesistöalueella (s. 203–209).

Kontaktit paleogermaaneihin, myöhempiin kanta germaaneihin, taas syntyivät Viron länsi- ja pohjoisrannikolla ja meren takana Lounais-Suomessa alueilla, joitten pronssikautinen materiaalinen kulttuuri on peräisin Skandinaviasta (s. 213–219). "


HM: Skandinavian pronssikulttuuri ei ollut germaanista - sellaista eivät väitä nykyisin ruotsalaisetkaan.

https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2014/01/itameren-laivahaudat-eivat-ole-hautoja-1


sunnuntai, 12. tammikuu 2014

Itämeren "laivahaudat" eivät ole hautoja


" Itämeren rannoilta löytyi tuhansien vuosien takaisten kauppapaikkojen ketju

Haudoiksi luullut kiviladelmat olivatkin jokisuiden kauppasatamia, joissa etelästä tuotu pronssi vaihtoi omistajaa, sanoo ruotsalaistutkija.

Kansainvälinen kaupankäynti ei ole uusi keksintö. Sen osattiin jo kauan ennen kuin oli valtioitakaan, ja pronssikaudella 3000 vuotta sitten metalliesineiden kauppa suo-rastaan räjähti Itämeren alueella. Esinelöytöjen perusteella pronssin tuonnista ete-lästä pohjoiseen on tiedetty pitkään, mutta nyt ruotsalaistutkija sanoo jäljittäneensä myös kauppapaikat.

Pronssikauden keskivaiheilla noin vuonna 1000 ennen ajanlaskumme alkua Itäme-ren rannoilla yleistyivät sekä pronssiesineet, että laivan muotoon asetellut kiviraken- nelmat. Tällaisia latomuksia löytyy kaikkialta Itämeren alueelta ja ennen muuta suurilta saarilta. Erityisen paljon niitä on Gotlannissa.

Niitä on pidetty hautoina, mutta Göteborgin yliopiston tutkija on väitöskirjassaan toista mieltä: paikoilla tehtiin pronssikauppaa, hän sanoo.

"Kuolonlaivoista" ei löytynytkään vainajia

Tutkija Joakim Wehlin kertoo latomusten sijainnin ja niistä tehtyjen arkeologisten löytöjen kumoavan näkemyksen "kuolonlaivoista", jotka olisi tarkoitettu viemään vainajan sielu merelle. Monista rakennelmista ei löydy mitään merkkiä vainajasta, ja muihinkaan ei yleensä haudattu kokonaisia ruumiita, tutkija havaitsi.

Elävistä ihmisistä jää jälkipolville vähemmän merkkejä kuin haudatuista, joten paik- kojen merkitystä ei ole tajuttu, Wehlin sanoo.Hänen mukaansa latomusten muoto on paljastava: yksityiskohdat kertovat, että kivilaivat teh- tiin todellisten laivojen mallin mukaan. Niillä on siis vahva linkki merenkulkuun, Wehlin päättelee.

Maastonmuotoja tutkimalla Wehlin jäljitti useita paikkoja, joita hän pitää pronssikau-tisina kauppasatamina. Kukkuloiden juurella, jokien suulla sijainnutta asutusta on aiemmin pidetty paljon nuorempana, mutta kehittyneet tutkimusmenetelmät ovat osoittaneet sen pronssikautiseksi. "

https://gupea.ub.gu.se/handle/2077/31901

" Östersjöns skeppssättningar. Monument och mötes-platser under yngre bronsålder /Baltic Stone Ships. Monuments and Meeting places during the Late Bronze Age "

http://www.hum.gu.se/aktuellt/Nyheter/fulltext/stenskepp-vittnar-om-langvaga-resor-och-ett-maritimt-natverk-i-ostersjon-for-3-000-ar-sedan.cid1160538

https://gupea.ub.gu.se/bitstream/2077/31901/2/gupea_2077_31901_2.pdf

HM: On kiinnitetty ennekin huomiota balttiperäisten paikanni- mien ryppäisiin näiden laivamonumenttien ympäristössä:

Laivalatomuspaikkojen ympäristöt varsinkin Ruotsissa näyttävät vilisevän muita paikkoja selvästi enemmän "-ing-"-loppuisia preussilais/kuurilaistyyppisiä paikanni- miä, vaikka sitten kantasana olisikin selvästi ruotsalainen kuten vaikkapa "Glömmin-ge". Muita tuollaisia 1:2500000 mittakaavaisesta kartasta sentin-parin etäisyydellä "oikeasta paikasta": Blekinge, Veinge, Harplinge, Getinge, Slöinge, Faringe, Vittinge, Björklinge, Gysinge, Huddinge, Taxinge, Graninge, Kumlinge. Ihan "hukkapaikoilla" tuon seikan suhteen tuollaisia nimiä ei tuonkokoisten tai isompien paikkakuntien kohdalla näytäkään esiintyvän ollenkaan. Noilla paikoilla on myös muuta keskinäistä yhteyttä:esimerkiksi Faringen-Vittingen-Björklingen-Gysingen-Huddingen-Taxingen keskellä on myös "Kumla", ja Graningen vieressä on mm. "Ålandsbro".

... Pääte on samaa juurta kuin suomen sekä -inen (liivin -ńi) että -kas (liivin -g).

http://keskustelu.skepsis.fi/Message/FlatMessageIndex/374890?page=9#376759

Sikäli kuin on ollut kyse balteista, kuten ruotsalaiset otaksuvat, Veikselin sivujoen Narewin varrella asustaneet länsibalttilaiset neurit muistuttavat jäämistltään näita ranta-asukkaista.

On kuitenkin muitakin mahdollisuuksia: esimerkiksi veneetit, ja itmeren etelärannalla preussilaisten lisäksi ennen germaaneja asuneet teutonit ja kimbrit, jotka eivät olleet germaaneja, sillä heidän kielessään ei ollut germaanimuutoksia.


Juntti: " Rautakaudelle siirryttäessä Pohjois-Virosta tuli kantasuomen kes-kusalue, josta kieli levisi aiem pien kantasuomen murteitten päälle koko Vi-roon, Inkerinmaalle, Kuurinlahden rannikolle ja Lounais-Suomeen, saattoi-pa joksikin aikaa saavuttaa sijaa Uplannissakin. Tässä itämerensuomen toi-sessa tulemisessa Lang erottaa kaksi peräkkäistä aaltoa, joista ensimmäi-nen levisi jo esiroomalaisella rautakaudella, toinen roomalaisen rautakau-den aikana. Jälkimmäinen aalto ei enää peittänyt niitä kaakkoisen perife-rian murteita, joitten pohjalta on kehittynyt eteläviro,kaikkein eniten muista itämerensuomalaisista kielistä eroava kieli. Vuosisatoja myöhemmin myös pohjoinen itämerensuomi alkoi levitä kohti itää ja jakautua murteisiin, kun-nes vasta viikinkiajalla kantasuomen leviämis- ja jakautumiskehitys ehti siihen pisteeseen, jossa puhuttiin nykyisten itämerensuomalaisten kielten pohjana olevia muinaismurteita. Kielitieteilijät kutenTerho Itkonen (1983) ja Tiit-Rein Viitso (2000) ovat pyrkineet hahmottelemaan tämän monivaihei- sen prosessin päälinjoja, joille Lang nyt esittää vastineita arkeologisesta aineistosta. Näin saamme kantasuomalaisten asutushistoriasta kiehtovan, aiempaa yksityiskohtaisemman kuvan. (S. 219–260.)

Kriittisiä huomioita

Arvioin seuraavassa Langin monografian sisältöä kielihistorioitsijan näkö-kulmasta. En ole pätevä ottamaan kantaa hänen arkeologisesta aineistos-ta tekemiinsä tulkintoihin sen enempää kuin kirjassa sovellettuihin DNA-tutkimuksen tuloksiinkaan, joten suuri osa teoksen argumentaatiosta jää arvosteluni ulkopuolelle. Näkökulmani lienee kuitenkin perusteltu, onhan teoksen pääaiheena itämerensuomalaisten kielellinen menneisyys.

Tutkimushistorian kuvaus teoksessa on laaja ja johdonmukainen, mutta eräät esihistoriallisten teorioitten ensiedustajat ovat jääneet Langilta huo-miotta, alkaen Johan Gabriel Porthanista, joka ensimmäisenä asetti kysy-myksen uralilaisen kielikunnan alkuperästä. Keskustelussa jääkauden jäl-keisestä ensiasutuksesta olisi voinut mainita uralilaisuuden varhaisina puol-tajina arkeologi Richard Indrekon lisäksi historioitsija Väinö Wallinin ja kieli-tieteilijä Pekka Sammal lahden. Jatkuvuusteorian hylkäämiseen johtaneista tutkimuksista Lang mainitsee arkeologi Priit Ligin julkaisun muttei historioit-sija Aslak Aikion ja kielentutkija Ante Aikion laajemmin tunnettua yhteiskir-joitusta (2001). (Eräässä toisessa yhteydessä lähde kyllä huomioidaan.)

Kirjan lukemista häiritsee muutama terminologinen ongelma. Teoksessa käytetään rekonstruoiduista kantakielistä vaihtelevia vironkielisiä nimityk-siä: toisinaan etuliitteenä on alg-, toisinaan proto- tai paleo-, joskus ei mi-tään. Ilmeisesti erikielisten lähteitten käytännöt ovat jääneet kirjoittajalta yhdenmukaistamatta. Tekstistä tulee esiin myös termin läänemeresoome (itämeren suomi) epäkäytännöllisyys, kun Lang on uudelleennimennyt kan-tasuomen eri vaiheet ”kantaitämerensuomen” tai peräti vain ”itämeren-suomen” vaiheiksi. Esimerkiksi kesklääne­meresoome on kirjassa ymmär-rettävä sekä kronologisena että maantieteellisenä käsitteenä.Ehkä meidän olisi jo syytä kokonaan luopua itämerensuomesta ja kanta­suomesta esimerkiksi fenniläiskielten ja kantafennin hyväksi?

Arkeologian termistössä maallikkolukijaa kiusaa muutamien ajanilmausten vaikeatulkintaisuus. Tarkoittaako esimerkiksi ”toisen ajanlaskun alkua edel-täneen vuosituhannen toinen neljännes” (s. 69) vuosia 1750–1500 eKr. vai 1500 – 1250 eKr., ja seurasiko siis ”toisen vuosituhannen toista puolikasta” jo ”ensimmäisen vuosituhannen ensimmäinen puolikas”? Häkkiseen (1996) viitaten Lang esittää kielen jakautumisen ja kielten sulautumisen yhtä tär-keinä ilmiöinä kielihistoriassa (s. 59). Sulautuminen eli konvergenssi on kui-tenkin lähinnä näköharha, joka esiintyy siellä,missä siirtymä murteen gene- aloginen lähtömurre on peittynyt voimakkaan toismurteisen vaikutuksen alle.

Kanta kielten jakautumisten kronologioissa tulisikin kiinnittää paljon aiem-paa enemmän huomiota murteutumisen erottamiseen kieliyhteyden kat-keamisesta. Esimerkiksi kreikan tsakonian murre on säilyttänyt jo kaksi ja puoli vuosituhatta sitten syntyneitä eroja muuhun kreikkaan verrattuna, ilman että se kuitenkaan olisi muuttunut kreikan yleiskielen puhujilleaivan käsittämättömäksi (Horrocks 2010 [1997]:87–88). Tämä huomautus koskee oikeastaan enemmän Langin siteeraamia kielitieteilijöitä kuin häntä itseään.

Kielihistoriallisesti suuntautunut tutkija saattaisi myös mainita fylogeneetti-sen tutkimuksen yhteydessä (s. 65) sen ajantasaisuuden ongelmasta. Fylo-geneettinen metodi ei nimittäin tuota uutta tietoa raa’an kieliaineiston analyysin vaan vasta sen etymologisen analyysin pohjalta. Metodi antaa siis muuhun kielentutkimukseen nähden ajantasaista tietoa vain, kun sen käytössä ovat etymologian uusimmat tutkimustulokset. Metodin ongelma-na on, että etymologinen tieto yleensä kiertää tutkijoilta julkaisujen kautta sanakirjoihin 10–100 vuoden viipeellä.

Ajoituksissa riittää vielä yhteensoviteltavaa Langin etnogeneettisen koko-naisteorian keskeisin kielihistoriallinen ristiriita liittyy balttilaisten ja ger-maanisten lainojen ajoitukseen. Läänemeresoome tulemised (s. 45) nostaa esiin sen paradoksin, että Jorma Koivulehto tuki balttilaiskontaktien kivikau-tisuutta vielä osoitettuaan vanhimmat, pronssikautiset germaaniset lainat yhtä vanhoiksi kuin balttilaiset. Silti myös Lang aivan Koivulehdon tavoin ajoittaa balttilaiskontaktien alun vuosi satoja germaanisia kontakteja aiem-maksi. En näe tarvetta yhdistää sitä jo länsikantauralin ensimmäiseen lou-naissuuntaiseen levittäytymiseen, sillä uudet kielelliset vaikutusaallot ovat voineet peittää aiemmat alleen. Jos näin on tapahtunut myöhäiskantasuo-men levitessä roomalaisella rautakaudella, on todennäköistä, että samoin kävi jo länsikantauralille 800-luvulla eKr., kun idästä Baltiaan saapui toinen, ensimmäistä teknisesti paljon kehittyneempi levittäytymisaalto. Tällöin balttilaiskontaktien alkua ei tarvitsisi olettaa paljoakaan Langin 800-luvun puoleenväliin eKr. ajoittamaa germaanikontaktien alkua (s. 214) aiemmas.

Tämä on kuitenkin vain osa ongelmasta. Varhaiskantasuomen pronssikau-tisten paleogermaanisten lainojen määrä (s. 216) ei nimittäin voi olla 450 vaan pikemminkin Petri Kallion (2015: 32) sanoin ”muutama tusina”.

Useimmat Langin tähän ryhmään lukemat sanat kuuluvat äänteellisistä syistä vasta nuorempiin kerrostumiin. Vielä keskikantasuomestakin (n. 500 eKr. – 200 jKr.) on kantagermaanisia lainoja periytynyt vain alun toista sataa (Aikio & Aikio 2001: 19–21; Kallio 2015: 26). Väärinymmärrys juontaa juurensa kaukaa tutkimushistoriasta: ainakin virolaistutkijoitten suhteen pitää paikkansa Langin (s. 57) väittämä, että ”tuskin kukaan on enää 1950-luvulla epäillyt germaanisten kontaktien pronssikautisuutta tai roomalais-rautakautisuutta”, vaikka ensimmäiset varmasti varhaisina pidettävät (paleo)germaaniset lainat löysi vasta Koivulehto 1970-luvulla! "

HM: "NE" OVAT KAIKKI JÄRKIINSÄ PUHDASTA HEWONPASKAA KUTE RALF-PETR RITTER TODISTAA!!!

Juntti: " Lang (s.214) pitää erityisen intensiivisenä kantasuomalais-germaa- nisten kontaktien aikana paria vuosisataa pronssikauden lopulla ja paria vuosisataa rautakauden alussa. Kallio (2015: 27) taas ajoittaa useimmat kantasuomen germaaniset lainat vasta kaudelle 200–500 jKr. eli lähes vuosituhatta myöhemmiksi.

Kenties alueen paleogermaanit suorastaan kantasuomalaistuivat vain yk-sittäisiä substraatti lainoja jättäen ja voimakaskanta germaaninen lainavai-kutus saatiinkin rautakaudella Skandinavian suunnalta. Balttilaiskontaktien päättymisen Lang (s. 217, 220) ajoittaa roomalaiselle rautakaudelle, mikä sopii kielitieteen antamaan kuvaan. Hän tosin olettaa, että Pohjois-Virossa sijainneen kantasuomen innovaatiokeskuksen yhteydet balttilaiskontaktien alueelle Etelä-Viroon ja Pohjois-Latviaan heikkenivät esiroomalaisen rauta-kauden kuluessa. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole riidoin sen kanssa, että valtaosa kantasuomen balttilaislainoista on vasta rautakautisia (vrt. Junttila 2016). Balttilaislainojen ikäjakauma ei nimittäin ole yhtä epätasai-nen kuin germaanisilla lainoilla, ja vanhemmista lainakerrostumista on aina ennättänyt kadota enemmän sanoja kuin nuoremmista. Kaikkien balttilais-lainojen ei myöskään tarvitse olettaa saapuneen etelästä päin.

Pronssikautiset lainat on varmaankin omaksuttu superstraattina tai ad-straattina jo kantabaltoslaavista, vaikka siinä ei voidakaan havaita mitään uralilaista substraattivaikutusta – Lang lienee ylitulkinnut Kalliota (2001) tällaista väittäessään (ks. s. 52). Useimmat rautakautiset balttilaislainat voivat puolestaan olla substraattivaikutusta kadonneesta murteesta, jota on saatettu käyttää hyvinkin pohjoisessa ennen kuin sen puhujat vaihtoivat kielensä kantasuomeen.

Kantaitäbaltilla eli nykyisten balttilaiskielten yhteisellä kantakielellä ei vält-tämättä ollut mitään kosketusta kantasuomeen. Toisin kuin Lang esittää (s. 207), itäbalttiin ei nähdäkseni kannata yhdistää myöskään jo ennen vuotta 1000 eKr. valmistettua naarmukeramiikkaa, sillä kantasuomen balttilaislai-nojen perusteella kantabaltoslaavin voi katsoa jakautuneen vasta viimeisen vuosituhannenpuolivälin tienoilla eKr. (Junttila 2016).

Tässä kohtaa Lang lienee suuresta varovaisuudestaan huolimatta langen-nut etnisen paradigman ansaan. Toinen kantaitäbalttiin liittyvä tulkintaon-gelma on vastakkaissuuntainen: Lang (s. 260) esittää Pietro Umberto Diniä (2014) seuraten, että lätin eriytyminen kantaitäbaltista voisi liittyä itäme-rensuomalaiseen vaikutukseen. Dinin väite ei voi pitää paikkaansa, sillä kaikki lätin itämerensuomalaiset lainat on saatu vasta lätin liettuasta erottaneitten äänteenmuutosten jälkeen.

Itämerensuomen ”toisen tulemisen” yhteydessä olisin toivonut, että Lang olisi ottanut kantaa Janne Saarikiven (2007) kauas vepsän itäpuolelle ulot-tuvista paikannimistä rekonstruoimaan, sittemmin kadonneeseen itäme-rensuomalaiseen kielimuotoon. Kielitieteilijää jää myös askarruttamaan, eikö vepsän takana voisi sittenkin olla myös aiempi, Suomenlahden itäpuolelta pohjoiseen levinnyt itämerensuomalainen muinaismurre.

Tarpeetonta on myös liittää ”seton kielen” juuret viikinkiaikaa edeltävään kontekstiin (s. 245). Kielitieteen kannaltahan setto on vain võron-seton kie-len (tai eteläviron kielen võron-seton murteen) itäpää, joka eroaa murre-alueen pääosasta (võron kielestä) hyvin vähän.Ero on paljon niukempi kuin kuurinmaanliivillä ja salatsinliivillä, joitten Lang (s. 248) katsoo haarautu-neen kantaliivistä vasta 1400 – 1500-luvuilla. Settomaan paikannimistö on kauttaaltaan itäslaavilaista, joten jos alueen väestö vielä rautakaudella saattoikin puhua jotain aiempaa uralilaista kieltä, oli se varmasti ennättä-nyt slaavilaistua täysin ennen kuin etelävironkielinen asutus – luultavasti joskus uudella ajalla – saapui alueelle.

Lopuksi

Arvostelussani olen antanut varsin paljon tilaa Langin suurteoksesta löytä-milleni ongelmakohdille ja jättänyt sen merkittävät ansiot vähemmälle huomiolle siinä toivossa, että kritiikki vie tiedettä paremmin eteenpäin kuin kehut. Todettakoon siksi vielä, että ensimmäisenä etnisen paradigman jäl-keisenä synteesinä itämerensuomalaisten kielten ja kulttuurien varhaisvai-heista Läänemeresoome tulemised on kiistaton merkkiteos, joka avaa uuden, aidosti kriittisen aikakauden itämerensuomalaisten esihistorian monitieteisessä tutkimuksessa.

Santeri Junttila

etunimi.sukunimi@helsinki.fi

Kirjoittaja on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa.

Lähteet

Aikio, Ante – Aikio, Aslak 2001: Heimovaelluksista jatkuvuuteen. Suomalai-sen väestöhistorian tutkimuksen pirstoutuminen. –Muinaistutkija 4/2001 s. 2–21.

Dini, Pietro Umberto 2014: Foundations of Baltic languages. Vilnius: Vilnius University.

Horrocks, Geoffrey 2010 [1997]: Greek. A history of the language and its speakers Toinen laitos. Oxford: Wiley-Blackwell.

Häkkinen, Jaakko 2009: Kantauralin ajoitus ja paikannus. Perustelut puntarissa. –Suomalais­Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 92 s. 9–56.

Häkkinen, Kaisa 1996: Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Itkonen, Terho 1983: Välikatsaus suomen kielen juuriin. – Virittäjä 87 s. 190–229, 349–386.

Junttila, Santeri 2016: Die baltisch-slawische Frage im Lichte der alten baltischen Lehnwörter des Ostseefinnischen. – Baltistica 51 s. 217–238.

Kallio, Petri 2001: Phonetic uralisms in Indo-European? –

Christian Carpelan,Asko Parpola & Petteri Koskikallio (toim.), Early contacts between Uralic and Indo­European. Linguistic and archaeolo­gical conside-rations s. 221–234. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 242. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura.

— 2015: The stratigraphy of Germanic loanwords in Finnic. – John Ole Askedal & Hans Frede Nielsen (toim.), Early Germanic languages in contact s. 23–38. Amsterdam: John Benjamins.

Lehtinen, Tapani 2007: Kielen vuosi­ tuhannet. Suomen kielen kehityskan-tauralista varhaissuomeen. Helsinki:Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Ligi, Priit 1995: Ühiskondlikest oludest Eesti alal hilispronksi- ja rauaajal. – Valter Lang (toim.), Eesti arheoloogia historiograafilisi, teoreetilisi ja kultuuriajaloolisi aspektes. 182–270. Tallinn: Teaduste  Akadeemia kirjastus.

Saarikivi, Janne 2007: On the Uralic substrate toponymy of Arkhangelsk region. Problems of research methodology and ethnohistorical interpre-tation – Ritva Liisa Pitkänen & Janne Saarikivi (toim.), Borrowing of place names in the Uralian languages s. 45–109. Onomastica Uralica 4. Debrecen & Helsinki: Magyar Nyelvtudományi Tanszék.

Salminen, Timo 2013: Arkeologia tieteenä. Tutkijoiden keskustelua 1900-luvun alkukymmeninä. – Muinaistutkija 2/2013 s. 25–44.

Viitso, Tiit-Rein 2000: Finnic affinity. – Congressus nonus internationalis Fenno­Ugristarum Tallinnae habitus 7. – 13. 8. 2000 s. 153–178. Pars I. Orationes plenariae. Orationes publicae. Tartu.