Ruoditaan myöhemmin...

Yleisesti ottaen Kalevi Wiik näyttäis olleen pangermanistien trolli,joka suuntaa iavan muuta "kritiikkiä" heitä kohtaan, kuin missä pangermanistisen "teorian" varsinaiset kusetukset ovat. Wiik varoo huolellisesti käyttämästä kovimpia ja tieteellisiä aseita kuten Ralf-Peter Ritterin "taistelevia pangermenisteja" eli "vastavallankumouksellista pradigmaa":vastaan:asiat ovat mukaa tapahtuneet "uralilaisten ja grmaanien välillä", mitänyt "iranilaiset arjalaiset" (ja paleokielet,johon saaviin heitetään kaikki ongelmat, ja sietä otetaan "Jumalat kneesta") ovat "aivan alussa" jotakin pientä pisaisseet väliin: "ei ole baltteja, kelttejä, ei slaalveja eikä kantaindoeurooppalaisia...

http://docplayer.fi/24239261-Lopullinen-totuus-pohjoiseurooppalaisten-alkuperasta.html#show_full_text

1 Lopullinen totuus pohjoiseurooppalaisten alkuperästä? Kalevi Wiik vallanku-mouksellisen paradigman edustajana juuret-kiistassa Jani-Matti Tirkkonen Pro gradu -tutkielma Itä-Suomen yliopisto Yleinen kielitiede Kesäkuu 2012

2 ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Tiedekunta Faculty Filosofinen tiedekunta Tekijät Author Jani-Matti Tirkkonen Osasto School Humanistinen osasto Työn nimi Title Lopullinen totuus pohjoiseurooppalaisten alku-perästä? Kalevi Wiik vallankumouksellisen paradigman edustajana juuret-kiistassa Pääaine Main subject Työn laji Level Päivämäärä Date Yleinen kielitiede Pro gradu -tutkielma x Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma sivua Sivumäärä Number of pages Tiivistelmä Abstract Tutkimukseni käsittelee ja 2000-lu-vulla käytyä tieteellistä kiistaa suomalaisten ja muiden pohjoiseurooppalaisten alku-perästä. Nimitän kiistaa juuret-kiistaksi. Kiista oli ensi sijassa kielitieteellinen, mutta sillä oli kosketuspintoja myös muihin esihistoriaa tutkiviin tieteisiin. Kiistan vastakkai-sina osapuolina olivat uralistiikan niin sanotun vallankumouksellisen paradigman kannattajat ja historiallis-vertailevan kielitieteen edustajat. Keskityn Turun yliopiston fonetiikan emeritusprofessorin Kalevi Wiikin osuuteen vallankumouksellisen paradig-man edustajana, sillä Wiik oli kiistassa koulukuntansa näkyvin hahmo. Tutkin kiistaa tieteellisenä kiistana. Keskityn tutkimuksessani pääasiassa juuret-kiistan kielitieteelli- seen ydinsisältöön. Kiistan ytimessä oli kysymys siitä, onko Wiikin mallina tunnettu malli Euroopan kielellisestä esihistoriasta paikkansapitävä. Wiik väitti,että uralilaisen kantakielen puhuma-alue ulottui jääkauden jälkeen Brittein saarilta Uralille asti ja että tämän alueen indoeurooppalaisissa kielissä on uralilaista foneettista substraatti-vaikutusta. Wiik antoi germaanisten kielten keskeisille äänteenmuutoksille kontakti-teoriaan pohjautuvan substraattiselityksen. Esittelen keskeiset argumentit, joilla Wiik malliaan puolusti,sekä vasta-argumentit. Wiikin mallin saama kielitieteellinen kritiikki oli laajaa ja purevaa.Jokainen Wiikin uralilaiseksi substraatiksi väittämä germaaninen äänteenmuutos voitiin osoittaa virheelliseksi tai selittää uskottavammin muilla kei-noin.Hypoteesia kantagermaanin uralilaisesta substraatista on pidettävä falsifioituna. Kielitieteellisten asiakysymysten lisäksi juuret-kiistassa käsiteltiin tieteen laatuun ja etiikkaan liittyviä kysymyksiä. Wiikiä syytettiin hyvän tieteenharjoittamisen tavan rik-komisesta,esimerkiksi vastakritiikin huomiotta jättämisestä ja vastuuttomasta tieteen popularisoinnista. Käyn läpi keskeiset kritiikin aiheet. Loppupäätelmänä totean, että juuret-kiista oli hedelmätön kielitieteen edistyksen kannalta. Wiikin edustama vallan-kumouksellinen paradigma perustuu piittaamattomuuteen tieteellisestä metodista ja kuuluu näin ollen pseudotieteen piiriin.Asiasanat - Key words substraatti,kielihistoria, uralilaiset kielet, germaaniset kielet, kielitiede - paradigmat, tiede - oppiriidat

3 Sisällys 1 JOHDANTO Kiista juurista Tutkimuksen tarkoitus ja lähtökohdat Miten kiistaa on aiemmin tutkittu? JUURET-KIISTA TIETEELLISENÄ KIISTANA Tieteelliset kiistat ja niiden tutkiminen Kiistan aiheet Kiistan osapuolet Kiistan dyna-miikka ja areenat MITEN KIELTEN MENNEISYYTTÄ TUTKITAAN? Miksi juuret-kiistalla on merkitystä kielitieteelle? Historiallis-vertaileva menetelmä Kielikontaktien tutkiminen Yleistä kielikontaktiteoriasta Substraattiteorian perusteet Kielitieteellinen esihistorian tutkimus WIIKIN MALLI Lähtökohdat Kontaktiteoria ja poikkeamat histo-riallis-vertailevan kielitieteen standarditeoriasta Kontakti kielenmuutoksen ensisijaise-na selittäjänä Konvergenssi Ajoitukset kontaktiteoriassa Hypoteesi kantagermaanin uralilaisesta substraatista Euroopan muinainen kielitilanne Oletetut uralilaiset foneettiset piirteet germaanissa WIIKIN MALLIN KRITIIKKI Kontaktiteorian kritiikki Substraattihypoteesin kritiikki Yleinen kritiikki...64

4 5.2.2 Yksityiskohtainen kritiikki Substraattihypoteesin kritiikin yhteenveto ja hy-poteesin arviointia Traskin kriteereillä Yhteenveto Wiikin mallin kritiikistä KRITIIKKI TIETEENHARJOITTAMISEN TAVASTA Myönteinen kritiikki Kielteinen kritiikki Tieteelliset virheet Tieteen etiikka Vertailukohtia LOPUKSI...91 LÄHTEET...95

5 1 JOHDANTO 1.1 Kiista juurista Suomen kielen alkuperä lienee eräs niistä kieli-tieteen kysymyksistä, jotka erityisesti kiinnostavat suomalaista suurta yleisöä. Suo-men kielen historian tutkimuksella on pitkät perinteet, onhan suomalais-ugrilaisten kielten järjestelmällistä tutkimusta harjoitettu jo yli 200 vuotta. Suomalais-ugrilainen kielikunta kuuluukin maailman eniten tutkittujen kielikuntien joukkoon. Kautta histori-ansa suomalais-ugrilaiset kielet ovat olleet läheisissä kosketuksissa indoeurooppalai- siin kieliin. Indoeurooppalaisten kielten tutkimus on kattavampaa ja syvempää kuin minkään muun kielikunnan. Historiallisen kielitieteen tutkimustuloksia on yhdistetty muiden esihistoriaa tutkivien tieteenalojen tuloksiin, kuten arkeologiaan ja genetiik-kaan. Näin on muodostettu kokonaiskuvaa menneisyydestä. Halusimme tai emme, suomalaisten alkuperä eli etnogeneesi vaikuttaa olevan osa kansallista identiteettiä. Puhuttu kieli katoaa puhujansa myötä jälkeä jättämättä,ja suomalais-ugrilaisten kiel- ten varhaisimmat kirjalliset kielenmuistomerkit ovat vasta keskiajalta. Siksi kielten historiaa joudutaan selvittämään etsimällä menneisyyden jälkiä nykykielistä. Epävar-muustekijöitä on ymmärrettävästi paljon, ei esimerkiksi voida absoluuttisesti määrit-tää, milloin tietyt kielet erkanivat toisistaan tai missä kantakielen puhuma-alue sijait-si. Monet ovat arvioineet, että historiallisen kielitieteen menetelmin ylletään korkein-taan vuoden aikasyvyyteen (Harrison 2005: 230). Sitä varhaisemmista kielioloista ei voida sanoa mitään.Kenties juuri tämä epävarmuus,joka vallitsee muissakin mennei- syyttä tutkivissa tieteissä, on altistanut historiallisen kielitieteen myös villeille speku-laatioille. Epätieteellisen spekulaation erottaminen tieteellisestä hypoteesista voi olla vaikeaa. Tieteenfilosofiassa epätieteen ja tieteen erottaminen toisistaan nähdään osana tieteen rajanveto-ongelmaa luvun lopulla ja 2000-luvun alussa vedettiin tieteen ja epätieteen välistä rajaa, kun käytiin kiistaa suomalaisten ja muiden pohjoiseurooppalaisten alkuperästä. Kiista alkoi 1990-luvun puolivälissä uralistiikan vallankumouksellisten esitettyä hypoteeseja suomalais- 1


6 ugrilaisista koko Pohjois-Euroopan alkuperäisasukkaina. Suomessa ajatusta teki tunnetuksi erityisesti Turun yliopiston fonetiikan emeritusprofessori Kalevi Wiik, joka uskoi edustamansa ajattelutavan paljastavan lopullisen totuuden pohjoiseurooppa-laisten alkuperästä (Wiik 1998d:6). Vallankumoukselliset hypoteesit herättivät voima- kasta kritiikkiä, ja syntyi kiivas keskustelu. Vallankumoukselliset esiintyivät uuden, lä-pimurtoa tekevän paradigman edustajina ja syyttivät kriitikoitaan vanhoilliseen ajatte-lutapaan jämähtämisestä. Vallankumouksen vastustajat taas syyttivät vallankumouk-sellisia pseudotieteellisen huuhaan julkaisemisesta. Kiista sai huomattavasti julki-suutta. 1.2 Tutkimuksen tarkoitus ja lähtökohdat Tässä työssä tutkin käytyä kiistaa, tai oikeastaan vain yhtä osaa kiistasta.Nimitän kiistaa juuret-kiistaksi,koska vallanku- moukselliset nimittivät toimintaansa juurten etsinnäksi,ja tunnetuin vallankumouksel- linen teos on Wiikin Eurooppalaisten juuret (Wiik 2002a). Kiistan aiheet olivat enim-mäkseen kielitieteellisiä, mutta kiistalla oli kosketuspintoja myös arkeologiaan ja ge-netiikkaan. Käsittelen kiistaa tieteellisenä kiistana. Sen käsittely on kielitieteen oppi-historiaa, tosin varsin tuoretta historiaa. Ensisijaisesti olen kiinnostunut kielitieteelli-sestä substanssista, siitä millaista oli Wiikin vallankumouksellinen kielitiede ja miten se vertautuu perinteiseen kielitieteeseen. Kantoiko vallankumous hedelmää eli onko sillä mitään annettavaa kielitieteelle? Toinen tarkastelemani asia on, miten kielitie-teilijät ottivat vastaan Wiikin vallankumouksellisen kielitieteen. Kiista oli melko laaja eikä sen täysimittainen käsittely mahdu tämän esityksen puitteisiin. Koska keskityn kiistan kielitieteelliseen puoleen,käsittelen kiistan arkeologisia, geneettisiä ynnä mui- ta ei-kielitieteellisiä puolia vain suppeasti. Vaikka tieteellisen kiistan tutkiminen on tieteentutkimusta,pyrin keskittymään ennemmin kiistan kielitieteellisten asiakysymys- ten käsittelyyn kuin syväluotaavaan tieteensosiologiseen, -filosofiseen tai -historialli-seen analyysiin. Kiistan osanottajista keskityn Wiikin teorioihin ja niiden vastaanot-toon. Teen näin sen vuoksi, että Wiik lienee ollut koulukuntansa näkyvin hahmo käy-dyssä debatissa ja on tuottanut aiheesta kohtalaisen paljon tekstiä. Wiik itse listaa kotisivuillaan <http://wiik.fi/kalevi/index.php? 2

7 option=com_content&view=article&id=3&itemid=4> 59 julkaisua ja käsikirjoitusta juurten etsinnästä vuodesta 1993 vuoteen Tätä ennenkin hän on urallaan tehnyt murre- ja kielikontaktien piiriin kuuluvaa tutkimusta. Kiistaa käsitellessäni keskityn lä-hinnä, mutten yksinomaan, kiistaan Suomessa,en Unkarissa tai Virossa käytyyn kes- kusteluun aiheesta. Aiheen perinpohjaisempi käsittely edellyttäisi myös muiden val-lankumouksellisen koulukunnan edustajien kirjoitusten ja niiden vastineiden tarkaste-lua. Työni rakentuu siten, että ensin esittelen yleisesti juuret-kiistan ja tieteellisten kiistojen tutkimuksen toisessa luvussa.Käyn läpi,mitä tieteelliset kiistat ovat ja miten niitä tutkitaan sekä esittelen juuret-kiistan taustan ja sen kulun pääpiirteissään. Kol-mannessa, neljännessä ja viidennessä luvussa käsittelen kiistan kielitieteellisiä asia-kysymyksiä. Kolmannessa luvussa esittelen lyhyesti kielikontaktien, kielihistorian ja kielialueiden historian tutkimuksessa käytettyjä menetelmiä.Tieteessä käytetyt meto- dit ratkaisevat tulosten luotettavuuden. Vallankumoukselliset ilmaisivat epäluotta-musta historiallisen kielitieteen metodeja kohtaan ja esittivät tilalle kontaktilingvistiik-kaa, mutta mistä näissä metodeissa oikeastaan on kyse? Neljännessä luvussa käsit-telen Wiikin mallin. Esittelen sen teoreettisen perustan eli kontaktiteorian.Wiikin kes- keisin hypoteesi oli kantagermaanin uralilainen substraattihypoteesi. Käyn läpi hypo-teesin sekä sen tueksi esitetyt väittämät. Viidennessä luvussa esitellään se jyrkkä ja yksityiskohtainen kielitieteellinen kritiikki, jonka Wiikin kontaktiteoria ja substraattihy-poteesi kohtasivat.Substraattihypoteesia arvosteltiin erittäin perusteellisesti.Kuuden- nessa luvussa siirrytään pois kielitieteellisistä substanssikysymyksistä ja luodaan kat-saus kielitieteen tiedeyhteisön antamaan kritiikkiin, joka koski vallankumouksellista tapaa harjoittaa tiedettä. Vallankumouksellisia syytettiin huonon tieteen tekemisestä ja epäeettisestä tieteen popularisoinnista. Lopuksi kokoan yhteen ja arvioin kiistaa. Metodinani on ollut lukea kiistaan liittyviä kirjoituksia ja poimia esiin mielestäni kes-keiset argumentit, joilla Wiikin teoriaa ja tieteenharjoittamisen tapaa on puolustettu, ja argumentit, joita Wiikiä vastaan on esitetty. Kiistan luonteesta johtuen käytän ai-neistonani sekä tieteellisillä että populaareilla areenoilla julkaistuja kirjoituksia. Pyrin antamaan 3


8 lukijalle kokonaiskuvan käydystä kiistasta.Vaarana on tällöin yleistää ja yksinker- taistaa liikaa, mutta uskon tieteessä yleistyksille olevan paikkansa. Tämänkaltaisen tutkimuksen toisena mahdollisena sudenkuoppana on subjektiivisuus: saman aineis-ton pohjalta voidaan päätyä myös toisenlaiseen luentaan. 1.3 Miten kiistaa on aiem-min tutkittu? Vaikka kiistasta on kirjoitettu paljon eri areenoilla (ks. luku 2.4), ei aiheesta tietääkseni ole esitetty kattavaa yhteenvetoa. Aiemmat tutkimukset ja muut kirjoitukset, joissa kiistaa on käsitelty, ovat tarkastelleet kiistan historiaa ja osapuolia tai arvioineet kiistan tulosta tai tapaa, jolla kiistaa on käyty. Anttila (2000) käy läpi itämerensuomalaisten ja indoeurooppalaisten varhaissuhteiden tutkimushistoriaa al-kaen Mooran ja Aristen tutkimuksista 1950-luvulla. Hän valottaa vallankumoukselli-sen paradigman syntyä ja kehitystä, osoittaa kootusti vallankumouksellisten keskei-siä metodologisia virheitä ja esittelee uuden paradigman nuivaa vastaanottoa valta-virtaisemmassa uralistiikassa ja indoeuropeistiikassa. Kiistan osapuolten ja dynamii-kan ymmärtämiselle hyödyllinen tutkimus on Janhusen (2001a) tekemä luokittelu uralistiikan historian aikana vallinneista paradigmoista.Janhunen osoittaa,että kiistan osapuolten jakaminen traditionalisteihin ja vallankumouksellisiin on liian yksinkertais-tava jako (ks. luku 2.3).De Smit analysoi esseessään (2004) paradigman vaihdoksen anatomiaa ja hakee analogisia tilanteita muualta (ks. luku 6.2.3). Junttila (2010) tar-kastelee pseudotieteellistä alkuperätutkimusta eurooppalaisesta näkökulmasta ja an-taa esimerkkejä myös vallankumouksellisen paradigman piiristä (ks.luku 6.2).Hassel- blatt (2002) analysoi kriittisesti uralistiikan vallankumouksellisten tapaa tehdä tiedet-tä. Hän näyttää, mitä on vallankumouksellisten väitetty poikkitieteisyys ja millaisilla käsitteillä he operoivat (ks. luku 6).Laakso (2003a; 2003b; 2003c; 2010) arvioi kiistan lopputulosta ja miettii,miten lingvistit voisivat toimia tilanteen korjaamiseksi (ks. luku 6.2.2). Mielenkiintoista kyllä, vaikuttaa siltä,etteivät vallankumoukselliset ole tuoneet samassa määrin ilmi näkemyksiään kiistasta ja sen kulusta tai pohtineet kiistan tulosta jälkikäteen. Künnap 1998d:hen tosin sisältyy tutkimushistorian tarkastelua vallankumouksellisesta näkökulmasta. 4

9 2 JUURET-KIISTA TIETEELLISENÄ KIISTANA 2.1 Tieteelliset kiistat ja niiden tutkiminen Tieteelliset kiistat kuuluvat tieteen dynamiikkaan.Olennainen osa tiedettä on kriittinen keskustelu,ja erimielisyydet ovat tiedettä eteenpäin vievä voima.Tieteel- lisiä kiistoja ei ole kahta samanlaista, vaan kiistat poikkeavat toisistaan eri ulottu-vuuksilla. Kirjassaan Tiede tutkimuskohteena Kiikeri & Ylikoski (2004: 83 88) käsitte-levät ulottuvuuksia,joilla kiistoja voi analysoida.Keskeisin kiistan ulottuvuus on kiistan aihe, eli mistä kiistaa käydään. Kiistan aihe voi kytkeytyä tiiviisti tieteen sisältöön, tai se voi olla tieteellistä epärehellisyyttä koskeva syytös. Kiistan aiheesta voi myös olla erimielisyyttä osapuolten kesken. Toinen tärkeä ulottuvuus on kiistan osapuolet, eli ketkä kiistaa käyvät.Ovatko osapuolina yksittäiset tieteilijät tukijoineen vai kokonaiset koulukunnat? Ovatko osapuolet tiedeyhteisön sisällä, vai käykö tiedeyhteisö kiistaa tieteen ulkopuolisen tahon kanssa? Osapuolilla on päämäärät, jotka ovat monenta-soisia, sekä ääneen lausuttuja että lausumattomia. Yleistä on kiista siitä, kummalla osapuolella on oikeus puhua tieteen auktoriteetilla.Areenat,joilla kiistaa käydään,vai- kuttavat kiistan luonteeseen: eri areenoilla on omat pelisääntönsä, tieteellisessä leh-dessä on eri säännöt kuin oikeussalissa. Areenaan liittyy tiiviisti kysymys kiistan ylei-söstä. Yleisö on kolmas osapuoli, joka yleensä pyritään vakuuttamaan oman kannan oikeellisuudesta. Viime kädessä yleisö ratkaisee kiistan voittajan. Jokaisella kiistalla on oma dynamiikkansa. Dynamiikassa erityisen kiinnostavaa on ajallinen ulottuvuus: miksi kiistaa käytiin silloin kun käytiin, ja mitä muutoksia ajan myötä oli osallistujissa ja heidän kannoissaan.Oleellinen kysymys kiistan dynamiikassa on,miten kiista päät-tyi.Voi myös kysyä,kuinka kiistaa käydään:pysyykö kiista molempia osapuolia hyödyt- tävänä asiakeskusteluna vai meneekö se ohipuhumiseksi? 2.2 Kiistan aiheet Juuret-kiista oli niin laaja, että on vaikea nimetä yksittäistä kiistan aihetta. Kiistan aiheet voisi jakaa kahteen luokkaan.Ensimmäiseen luokkaan kuuluvat tieteen sisältöön liittyvät kysymykset, kuten Mikä oli uralilaisen kantakielen puhuma-alue? ja Oliko 5

10 kantagermaanissa uralilaista substraattia?. Toiseen luokkaan kuuluvat tieteen laatuun ja etiikkaan liittyvät kysymykset, kuten Mikä on hyvää ja mikä huonoa tiedet-tä? ja Kenellä on oikeus puhua tieteen äänellä julkisuudessa?. Käsittelen näistä en-sin tieteen sisältöön liittyviä aiheita luvuissa 3 5 ja lopuksi tieteen laatuun ja etiik-kaan liittyviä kysymyksiä luvussa 6.Kiistan tieteelliseen sisältöön liittyy oleellisesti kysymys hypoteeseista, joita Wiik luvun puolivälistä lähtien on kannattanut:

1) Periglasiaalihypoteesi: Suomalais-ugrilaisia kieliä puhuttiin jääkauden jälkeen laa-jalla alueella Pohjois-Euraasiassa. Wiikin mukaan uralilainen kielialue olisi laajimmil-laan ulottunut Brittein saarilta Luoteis-Siperiaan. Hän olettaa uralilaisen kantakielen olleen pohjoisten suurriistanmetsästäjien kieli. (Esim. Wiik 2002a: )

2) Kieli ja maanviljelys -hypoteesi: Maanviljelyksen tullessa Eurooppaan neoliittisella ajalla tapahtui Wiikin mukaan kielenvaihtoja. Uralilaiset vaihtoivat kieltään indoeu-rooppalaiseen omaksuessaan uuden elinkeinon, indoeurooppalaisten harjoittaman maanviljelyksen. (Esim. Wiik 2002a: 133.)

3) Uralilainen substraattihypoteesi:Kielenvaihto uralista indoeurooppalaiseen oli epä- täydellistä: uralilaisista kielistä jäi germaanisiin, balttilaisiin ja slaavilaisiin kieliin fo-neettisia substraattipiirteitä. (Esim. Wiik 1999.) Uralilaisen kantakielen ajoitus ja pai-kannus poikkeaa Wiikillä huomattavasti historiallisen kielitieteen valtavirran edusta-jista. Kymmenen tuhannen vuoden takainen, Länsi- Eurooppaan ulottuva puhuma-alue kuulostaa todella uskaliaalta hypoteesilta.Wiik ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka oli varhaisen ja laajan uralilaisen alkukodin kannalla, sillä aiemmin periglasiaali-hypoteesia olivat esittäneet Dolukhanov (1989) ja Sammallahti (1995) (ks. luku 3.4); mutta Wiik ensimmäisenä popularisoi ajatusta voimakkaasti. Aluksi Wiikin hypoteeseihin suhtauduttiin varovaisella uteliaisuudella. Pian ne kuitenkin saivat 6

11 osakseen voimakasta kritiikkiä ja herättivät enemmän kuohuntaa kuin mikään kielitieteellinen kiista Suomessa vuosikymmeniin (Karlsson & Riiho 2003: 372). 2.3 Kiistan osapuolet Uralilaisen kielentutkimuksen paradigmoista. Juuret-kiista oli tie-teensisäinen kiista.Sen osallistujina olivat toisaalta Wiik ja hänen ajatuksiaan tukeva wiikiläinen koulukunta sekä wiikiläisiä vastustaneet tutkijat. Kiinnostavan katsauksen osapuolten taustan ymmärtämiseen antaa Janhusen (2001a) tekemä uralilaisen kie-lentutkimuksen luokittelu paradigmoihin. Uralistiikan historian aikana vallinneet para-digmat Janhunen (2001a) jakaa neljään luokkaan: 1) perinteinen paradigma, 2) revi-sionistiset paradigmat, 3) vallankumoukselliset paradigmat ja 4) vastavallankumouk-sellinen paradigma. Perinteinen paradigma perustuu Janhusen (2001a: 30 31) mu-kaan neljään oletukseen:

1) ensimmäiseksi, uralilaiset kielet ovat keskenään sukua kielikunnan kontekstissa;

2) toiseksi, uralilaisen kielikunnan keskinäiset suhteet ovat seurausta diakronisesta divergenssistä, jota voidaan kuvata sukupuun termein;

3) kolmanneksi, diakroninen divergenssi edellyttää enemmän tai vähemmän yhtenäisen esihistoriallisen kantakielen; ja

4) neljänneksi, kantakielen, vaikka se tunnetaan vain fragmentaarisesti, on täytynyt olla luonnollinen kieli,jolla on ollut rajallinen maantieteellinen levinneisyys eli alkukoti (käännös J.-M.T.). Tähän paradigmaan kuuluu ajatus uralilaisten kielten itäisestä alkukodista ja länteen haarova sukupuu (kuva 1). Tämän paradigman edustajina Janhunen pitää muiden muassa M. A. Castrénia, Otto Donneria ja Péter Hajdúa. 7


12 Kuva 1.Perinteinen uralilainen sukupuu.Pohjana Donnerin suomalais-ugrilainen sukupuu, johon on lisätty samojedikielten haara (lähde: Häkkinen 2009b). Revisionis-tiset paradigmat ovat syntyneet perinteisen paradigman pohjalta 1900-luvulla.Suurin osa revisionisteista keskittyi alkukotikysymykseen, ja perinteisen paradigman itäisen alkukodin rinnalle tuli kaksi uutta ehdokasta:suppea läntinen alkukoti lähempänä Itä- merta sekä laaja, Fennoskandiasta Siperiaan ulottuva alkukoti (Janhunen 2001a:34). Revisionistit eivät kuitenkaan keskittyneet vain alkukotikysymykseen.Uralilaisten kiel- ten taksonomian uudistaminen sukupuumallista pensasmalliin (kuva 2) eli välikanta-kielten karsiminen kuuluu revisionistiseen paradigmaan (esim.Häkkinen 1983; 1985). Juuri revisionistisia paradigmoja vallankumoukselliset nimittävät Janhusen (2001a: 30) mukaan traditionalistiseksi paradigmaksi. Hän pitää revisionistisia näkemyksiä laajasta alkukodista etnolingvistisesti epäuskottavina (mts. 34). Janhunen (2001a:35) ei näe revisionismia parannuksena perinteiseen paradigmaan, mutta pitää sitä kui-tenkin myönteisenä ilmiönä. Erilaisia revisionistisia paradigmoja ovat kannattaneet muiden muassa Erkki Itkonen,Christian Carpelan,Jorma Koivulehto, Seppo Suhonen ja Kaisa Häkkinen (mts ). 8

13 Kuva 2. Revisionistinen sukupensas (lähde:Häkkinen 2009b). Vallankumouksel- liset paradigmat. Revisionistiset innovaatiot kehittyivät yhä radikaalimmiksi, kunnes syntyivät vallankumouksellisiksi kutsutut paradigmat (Janhunen 2001a: 35). Revisio-nististen ja vallankumouksellisten paradigmojen välistä eroa voi pitää aste-erona:val- lankumoukselliset korostivat konvergenssia divergenssin sijaan. Wiikin näkemykset lukeutuvat uralistiikan vallankumouksellisten paradigmojen piiriin. Vallankumoukselli- sille on Janhusen (2001a: 36) mukaan yhteistä uralilaisten kielten geneettisen suku-laisuuden ja uralilaisen kantakielen kyseenalaistaminen. Sukupuun kaatajat, joihin Wiikin lisäksi lukeutuvat esimerkiksi Pusztay (1997) ja Künnap (1998d), kannattivat mieluummin kontaktiteoriaan perustuvaa eri kielten samankaltaistumista. Marcanto-nio (2002) on radikaalein uralilaisen sukupuun kyseenalaistajana. Hän selittää jopa uralilaisten kielten morfologiset yhtäläisyydet sattumalla tai konvergenssilla. Toisen-laista vallankumouksellista paradigmaa edustaa Östmanin ja Raukon (1995) prag- mareaalinen lingvistiikka,joka ei tee eroa areaalisten ja geneettisten piirteiden välillä. Östmanin ja Raukon mukaan suomelle ja ruotsille voidaan rekonstruoida yhteinen kantakieli,koska kielet ovat olleet niin tiiviissä kontaktissa.(Janhunen 2001a:36.) Kos-ka muut kuin wiikiläinen paradigma kuitenkin jäivät marginaalisiksi ilmiöiksi,jatkossa9

14 puhuessani vallankumouksellisista ja vallankumouksellisesta paradigmasta tarkoitan ensi sijassa wiikiläistä paradigmaa.Wiik sai jonkin verran kannattajia myös kielitieteen ulkopuolelta, esimerkiksi arkeologian, fyysisen antropologian ja historian tutkijoiden piiristä. Wiikiläiselle koulukunnalle ominaista on nähdäkseni

1) Historiallis-vertailevan metodin kyseenalaistaminen ja sen korvaaminen tai täy-dentäminen kontaktiteorialla (Wiik 2000a; Künnap 1998c). Kielten synty selitetään ennemmin konvergenssilla kuin divergenssillä (esim. Pusztay 1997).

2) Äärimmäinen jatkuvuusteoria 1 eli oletus varhaisesta ja laajasta uralilaisesta alku-kodista: Uralilaisen kantakielen puhuma-alueen ulottaminen Länsi-Eurooppaan ja jopa jääkauden maksimin aikaan eli yli kahdenkymmenen tuhannen vuoden taakse (ekr.). Näin esimerkiksi Künnap (1998d:112): Pohjois-Euroopassa Atlantilta Ural-vuo- rille oli preglasiaalisen [sic] väestön laaja alue. Tämä väestö oli aivan ensimmäinen homo sapiens sapiensin leviämisaalto Eurooppaan. Tämä väestö saattoi puhua joko suhteellisen yhtenäisiä uralilaisia kieliä tai aivan eri kieliä. (Käännös J.-M.T.) Kieli-alueiden muuttumisen oletetaan vaativan drastista, arkeologisessa aineistossa näky-vää kulttuurin muutosta,esimerkiksi uuden elinkeinon omaksumista. Perustelu kielel- liselle jatkuvuudelle lähtee arkeologisesta kulttuurien jatkuvuudesta: Kun ottaa huo-mioon kulttuurisen jatkuvuuden, jota voidaan seurata myöhäispaleoliittiselta kaudelta periglasiaalivyöhykkeen sivilisaatioihin,joiden suhde suomalais-ugrilaiseen identiteet- tiin näyttää olevan varmasti tunnustettu, voidaan päätellä myöhäispaleoliittisen kau-den periglasiaalivyöhykkeen kokonaisuudessaan olleen kantauralin puhujien suorien edeltäjien asuttama (Dolukhanov 1989: 84; käännös J.-M.T.). 3) Monitieteisyys: ling-vistiikan, arkeologian ja genetiikan yhdistäminen. Wiik (2002a: 23) pitää genetiikkaa ja arkeologiaa luotettavampina kuin kielitiedettä, koska [g]enetiikkaa ja arkeologiaa koskevat väitteet ovat lähempänä faktoja, kieliä koskevat lähempänä 1 Jatkuvuusteorioiden luokittelusta ks. Aikio & Aikio

15 olettamuksia.Wiik myös olettaa arkeologisten kulttuurien rajat kieli- tai murrera- joja vastaaviksi.Arkeologian ja genetiikan odotetaan antavan vastauksia kielialueiden historiaa koskeviin kysymyksiin niillä aikasyvyyksillä, joihin kielitieteen omat metodit eivät yllä: [Y]li kymmenen tuhannen vuoden takaisista kielistä ei ole luotettavaa tie-toa. Geneettistä ja antropologista tietoa tältä ajalta sen sijaan on.(Wiik 2002a: 345.) Wiik (2002a: 27 28) itse nimittää tutkimusotettaan monitieteisen sijaan poikkitieteel- liseksi. Poikkitieteellisyys on kuitenkin vasta tieteidenvälisyyden vahvin muoto. Tie-teenalojen integraatiota ei juurten etsinnässä ole viety niin pitkälle, että erillistietei-den rajat häviäisivät. 2 Vallankumouksellisen koulukunnan teksteissä toistuu väite, että uralilaisessa kielentutkimuksessa on meneillään nopea ja perinpohjainen uudis-tuminen, paradigman vaihdos. Wiik väittää, että hänen käyttämänsä ajatustapa on maailmalla yleinen, ja se on koko ajan voittamassa alaa (Wiik 1998b: 422). Wiik en-nustaa ajamiensa ajatusten muuttavan perinteisiä oppirakennelmia myös Suomessa (Wiik 2002a:17). Wiikin (1997e: 99) mukaan Suomessa vallitsee jako traditionalistei- hin ja uudistajiin. Tällä jaolla hän selittää saamaansa kritiikkiä ja korostaa koulukun-tien ajattelutapojen yhteismitattomuutta. Vallankumouksellisten ääneenlausuttuna päämääränä voi pitää uuden ajattelutavan tuomista vallitsevaksi ajattelutavaksi esi-historian tutkimukseen.Käsitteet tieteellinen vallankumous,normaalitiede ja paradig-ma kehitti Kuhn luvulla. Kuhnin (1994[1969]) mukaan tiede edistyy harppauksittain. Aluksi, tieteenalan vakiinnuttua, harjoitetaan normaalitiedettä eli yhteen tai useam-paan aikaisempaan tieteelliseen saavutukseen perustuvaa tutkimusta, jonka saavu-tuksen tietty tiedeyhteisö katsoo jonkin aikaa olevan toimintansa jatkumisen perusta (Kuhn 1994[1969]: 23). Normaalitiede on ongelmanratkaisua: tieteenalan oppikirjat esittelevät uusille tutkijasukupolville legitiimit ongelmat ja niiden ratkaisuun käytet-tävät metodit. Normaalitiedettä harjoitettaessa kasautuu yhä enemmän anomalioita, havaintoja, joita normaalitiede ei pysty selittämään ja ajautuu siksi kriisiin. Anomali-oiden selittämiseen tarvitaan uutta ajatustapaa, uutta paradigmaa. Ensin vain pieni joukko lähtee uudistajiksi,ja 2 Monitieteisyydestä ja poikkitieteellisyydestä ks. Mikkeli & Pakkasvirta


16vanhan paradigman edustajat vastustavat uutta paradigmaa.Uuden paradigman omaksuminen tarkoittaa yksilötasolla nopeaa näkemyksen muutosta. Kun uusi para-digma vakiinnuttaa asemansa,siitä tulee normaalitiedettä siihen asti, kunnes seuraa-va vallankumous koittaa.(Mt.) Vastavallankumouksellinen paradigma. Vallankumous- ta seurasi vastavallankumous, joka Janhusen (2001a: 37) mukaan oli ainoa järkevä reaktio vallankumouksellisiin paradigmoihin. Perinteinen paradigma pitäisi Janhusen mielestä rehabilitoida, kuten Itkonen (1998b) tekee ottaessaan voimakkaasti kantaa sukupuumallin puolesta. Vastavallankumouksellisen paradigman edustajista Janhu-nen luettelee itsensä ja Esa Itkosen lisäksi Károly Rédein, Vladimir Napolskikhin, Jo-hanna Laakson ja Eugene Helimskin (Janhunen 2001a:38) luvun uudesta tutkijasku- polvesta selkeästi vastavallankumouksellista paradigmaa edustavat Ante Aikio (2004; 2006), Aslak Aikio (Aikio & Aikio 2001; 2002a; 2002b),Janne Saarikivi (2006), Petri Kallio (2002; 2006) ja Jaakko Häkkinen (2004; 2009a). Wiikiä kriti-soineet eivät jaa Wiikin käsitystä kielitieteen uudistajien ja vanhoillisten koulukuntaerosta: Mitään yhtenäistä vanhoillista koulukuntaa ei ole olemassa, vaan Wiikiä ja hänen kumppa-neitaan kritisoivat kaikki keskenään kiistelevät kielitieteelliset koulu-kunnat (Aikio & Aikio 2002b).Kiistan aikana Wiik ja muut vallankumoukselliset saivat runsaasti kritiik- kiä eri tahoilta. Kritiikki koski sekä kielitieteellisiä yksityiskohtia, kuten uralilaisten fo-neettisten substraattipiirteiden olemassaoloa kantagermaanissa,että laajempia aihei- ta, kuten vallankumouksellisten tapaa popularisoida hypoteesejaan. Vastavallanku-mouksellisten tärkeimpänä ääneenlausuttuna päämääränä oli vallankumouksellisen paradigman osoittaminen pseudotieteeksi. 2.4 Kiistan dynamiikka ja areenat Kiista alkoi 1990-luvun puolivälissä pian Wiikin esitettyä hypoteesinsa ja alettua populari-soida sitä.Mikonen (1996) Wiikiä kritisoiva kirjoitus Virittäjässä käynnisti vilkkaan kes-kustelun. Kiistaa käytiin 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa eri areenoilla, kuten kielitieteellisissä aikakauslehdissä (esim. Virittäjä, Linguistica Uralica), konferens-seissa (esim. Suomen väestön juuret -symposiumi Lammilla 1997 ja Time Depth 12

17in Historical Linguistics Cambridgessa 1999),sanoma- ja aikakauslehdissä (esim. Helsingin Sanomat,Tieteessä tapahtuu, Hiidenkivi, Kanava, Kaltio) sekä muilla aree- noilla, kuten tutkijoiden Internet-sivuilla. De Smit on koonnut kiistakirjoituksista laa-jan linkkikokoelman ja bibliografian.

Kiista siirtyi jo varhain populaariin mediaan ja sai näin laajan yleisön. Juurten etsin-tään liittyviä kirjoituksia ilmestyi areenoilla, joilla tuskin muutoin käsitellään paljon-kaan kielitiedettä tai esihistorian tutkimusta, esimerkiksi Turku Energian asiakasleh-dessä Valopilkussa (Hulsi 2003). Wiik ei saamastaan kritiikistä huolimatta muuttanut malliaan olennaisilta osin. Hän järjesti Roots-konferenssisarjan, jonne kutsui saman-henkisiä tutkijoita etsimään pohjoiseurooppalaisten juuria.Wiik kokosi näkemyksensä populaariksi tietokirjaksi Eurooppalaisten juuret (Wiik 2002a). Se nimettiin Tieto-Fin-landia-ehdokkaaksi vuonna Tämä sai 19 kielentutkijaa kirjoittamaan Helsingin Sano-missa julkaistun kirjeen, jossa esitetään tiivistetysti Wiikin hyvän tieteenharjoituksen käytännön vastaiset tavat ja vedotaan Tieto-Finlandia-palkintoraadin kykyyn erottaa vakavasti otettava tiede pseudotieteestä ja huuhaasta (Anttila, Embleton, Hahmo, Hasselblatt, Itkonen, Janhunen, Keresztes, Koivulehto, Kulonen, Laakso, Lindstedt, Leiwo, Parpola, Aikio, Hamari, Kallio, Saarikivi, de Smit&Ylikoski 2002). Seuraavina viikkoina kiistaa käytiin HS:n yleisönosastokirjoituksissa. Tieteen päivillä alkuvuonna 2003 järjestettiin väittely Wiikin ja Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentut-kimuksen professorin Ulla-Maija Kulosen välillä (väittelyn videotallenne saatavilla osoitteessa <http://kraken.it.helsinki.fi/ramgen/content1/tp2003/suomen_kieli.rm>). Eurooppalaisten juuret sai positiivisia arvioita lehdistössä (esim. Saukkonen 2002; Määttänen 2002), mikä lienee lisännyt kiistan kitkeryyttä. Kiista hiipui vuoden 2003 jälkeen. Sillä ei ole selkeää päätepistettä,sillä uusia kirjoituksia on ilmestynyt sen jälkeenkin, esimerkiksi vuonna 2007 ilmestynyt Wiikin tietokirja Mistä suomalaiset ovat tulleet? ja sen arvostelu Tieteessä tapahtuu -lehdessä poiki keskustelua. Wiik on siirtynyt nyttemmin genetiikkaan, esimerkiksi Wiik 2007 käsittelee enemmän 13

18 suomalaisten geneettistä alkuperää ja vain vähän kielellistä alkuperää. Kiista näyttää hävinneen julkisuudesta lähes täysin. Harvakseltaan ilmestyy yhä kiistaan liittyviä kirjoituksia, esimerkiksi Wiik 2011, joka tosin jäi ilman vastinetta. 14

19 3 MITEN KIELTEN MENNEISYYTTÄ TUTKITAAN? 3.1 Miksi juuret-kiistalla on merkitystä kielitieteelle? Juuret-kiistan kielitieteelliset asiakysymykset kuuluvat kielikontaktitutkimuksen ja historiallisen kielitieteen alalle. Ensisijaisesti kiista koski vain kahta kielikuntaa: uralilaisia ja indoeurooppalaisia kieliä, niiden puhuma-alueita ja varhaisia kontakteja. Kiistaa käytiin kuitenkin niin yleisistä periaatteellisista kysy-myksistä, että sillä on merkitystä historialliselle kielitieteelle laajemmin. Siksi on tar-peen luoda katsaus historiallisen kielitieteen ja kielitieteellisiin esihistorian tutkimuk-sen menetelmiin,kielikontaktiteoriaan ja kontaktitutkimuksen menetelmiin. Historialli- sen kielitieteen perusmenetelmä on historiallis-vertaileva menetelmä, täydentävänä menetelmänä sisäinen rekonstruktio. Wiik ei pyri rekonstruktioon. Kuiri (2005: 459) jopa kutsuu Wiikin kontaktiajattelua vertailevasta menetelmästä riippumattomaksi lä-hestymistavaksi. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole olemassa metodia, joka voisi korvata rekonstruoivat menetelmät.Historiallisen kielitieteen tärkeä metodologinen ohjenuora on historiallinen yhtäläisyysperiaate (engl. uniformitarian principle). Menneisyyttä tut-kivissa tieteissä vallitsee oletus, etteivät ennen vallinneet toiset lainalaisuudet kuin nykyään, ellei päinvastaisesta ole näyttöä. Eräs juonne kiistassa koski sitä, rikkooko vallankumouksellinen kontaktiteoria yhtäläisyysperiaatetta. 3.2 Historiallis-vertaileva menetelmä Historiallis-vertaileva menetelmä on historiallisen kielitieteen perusmene-telmä, metodi sine qua non. Metodi kehitettiin 1800-luvulla. Se on kestänyt aikaa ja on yhä käytössä.Menetelmä perustuu kahden tai useamman oletetun sukukielen ver- tailuun. Menetelmän taustalla on geneettinen hypoteesi: mikäli kahden kielen välillä havaitaan samankaltaisuuksia, joita on liian paljon, ja jotka ovat liian systemaattisia ollakseen sattumaa ja jotka eivät vastaa tunnettuja lainautumisen kaavoja, voidaan yhtäläisyyksien olettaa johtuvan siitä, että kielet ovat yhteisen kantakielen jälkeläisiä (Hale 2007: ). Yhteisestä kantakielestä polveutuvat kielet muodostavat kielikunnan. Historiallis- 15

20 vertaileva menetelmä on metodi, jolla kielisukulaisuushypoteesit verifioidaan tai falsifioidaan. Metodin tavoitteena on rekonstruoida kantakieli,johon vertailtavien kiel- ten yhteiset piirteet palautuvat.Kantakieli voidaan rekonstruoida vertailemalla havait- tuja samankaltaisuuksia. Rekonstruoitavaksi käy mikä tahansa kielen osajärjestelmä (fonologia, morfologia, syntaksi, leksikko, semantiikka). Fonologia on tosin osajärjes-telmä, jolla menetelmä toimii parhaiten, sillä fonologia on suhteellisen sulkeinen jär-jestelmä ja äänteenmuutokset ovat yleensä systemaattisia. Vertailun tuloksena saa-dut tiedot kielten sukulaisuussuhteista voidaan esittää puukuvaajana,sukupuuna (ku- va 1). 3.3 Kielikontaktien tutkiminen Yleistä kielikontaktiteoriasta Historiallis-vertaile-valla menetelmällä saadaan tietoa kielen kehitysvaiheista sukukielten vertailun kaut-ta.Menetelmä konstituoi kielikunnan.Kielikontaktitutkimus taas kertoo kielen suhteis- ta muihin kieliin, sekä sukukieliin että muihin kielikuntiin kuuluviin kieliin. Kielikontak-titutkimuksella oli merkittävä osa keskustelussa kielenmuutoksen luonteesta 1800-lu- vun lopulta pitkälle 1900-luvulle (Winford 2003:6). Strukturalismin kulta-aikana eli lu- vuilla kontaktitutkimus väistyi sivummalle, muttei koskaan marginalisoitunut (mp.). Weinreichin 1953 ilmestynyt kirja Languages in contact toi kontaktiselityksiä jälleen lähemmäs historiallisen kielitieteen keskiötä (Ross 2003: 175). Fennougristisena ku-riositeettina mainittakoon, että samana vuonna ilmestyi myös Postin artikkeli From Pre-Finnic to late Proto-Finnic,joka yritti selittää kantasuomen konsonanttisysteemin kehitystä germaanisella adstraatilla. Kuitenkin vasta Thomasonin ja Kaufmanin 1988 ilmestynyt Language contact,creolization,and genetic linguistics käynnisti laajan kes- kustelun kielikontakteista kielenmuutoksen selittäjinä.Sen jälkeen on ilmestynyt huo- mattava määrä kielikontaktitutkimuksia, joihin katsaus löytyy esimerkiksi Hickeyltä (2010: 2 7). Mitä kielikontaktissa tapahtuu? Ensimmäinen vaihtoehto kahden kielen kohdatessa on, ettei kontaktissa tapahdu mitään: sen paremmin leksikaalista kuin strukturaalista lainautumista ei tapahdu. Muut kontaktin seuraukset voidaan jakaa ainakin seuraaviin 16

21 kategorioihin:kontaktilähtöinen kielenmuutos, interferenssimekanismit, kontakti- kielten syntyminen ja kielen kuolema (Thomason 2006). Kontaktilähtöinen kielen-muutos. Mitä kielestä toiseen voidaan lainata? Aiemmin uskottiin monenlaisiin rajoi-tuksiin lainaamisessa.Thomasonin (2006:339) mukaan Meillet esimerkiksi uskoi, että kieliopillisia lainoja voi esiintyä vain kun lähdekielen ja kohdekielen järjestelmät ovat hyvin samankaltaisia,ja Jakobsonin mukaan kieli hyväksyy vieraita rakenteellisia ele-menttejä vain silloin kun ne sopivat sen omiin kehitystendensseihin (käännös J.-M. T.).Thomason ja Kaufman (1988) pyrkivät osoittamaan,että kielikontaktin lopputulos riippuu enemmän sosiolingvistisestä tilanteesta kuin kielten rakenteesta. Mitä tahan-sa rakenteellisia piirteitä voidaan lainata, mikäli kontakti on tarpeeksi tiivis. Jos kieli poikkeaa sukulaisistaan paljon,poikkeavuuden syyksi voi epäillä kielikontaktia (Aik-henvald 2007:4).Mikäli kaksi kieltä ovat olleet kontaktissa toistensa kanssa ja jakavat tiettyjä piirteitä, on syytä epäillä yhteisten piirteiden lainautuneen toisesta kielestä toiseen.Mikäli nämä kaksi kieltä eivät ole sukukieliä,ja yhteiset piirteet ovat tyypillisiä vain toiselle kielikunnalle, epäilys vahvistuu. Intensiivinen kielikontakti johtaa kaavioi- den (engl. pattern) lainautumiseen. Kaavioiden lainautumisen yhteydessä voi lainau- tua tai olla lainautumatta myös muotoja.(Mp.) Lainatut kaaviot ja muodot liitetään osaksi kieltä. Lainoista muodostuu kerrostumia.Alimmaisena on yhä ydin,joka on yh- teinen sukukielten kanssa,mutta sen päälle on kasautunut myöhempiä lainakerrostu- mia.(Mts.5.)Kuvassa 3 on skaala siitä,mitkä elementit yleensä ovat perittyjä ja yhtei- siä sukukielten kanssa ja mitkä ovat levinneet kontaktissa naapurikielten kanssa. 17

22Taivutusmorfologia (tai ydinmorfologia) (muoto/funktio) Samankaltaisempi suku- kielten kanssa Perussanasto Syntaktisten konstruktioiden tyypit Diskurssirakenne Idi-omien rakenne Samankaltaisempi naapurikielten kanssa Kuva 3.Geneettiset vs.kon- taktilähtöiset elementit kielessä Aikhenvaldin (2007: 5) mukaan. Vaikutteiden siirty-misessä kielikontaktin kautta olennaista on kaksikielisyys ainakin osassa väestöä. Thomasonilla ja Kaufmanilla (1988: 37) on jako kahteen sen mukaan, säilyttävätkö kontaktin molemmat osapuolet kielensä vai vaihtaako toinen kieltään. Edellisessä tapauksessa kontaktissa tapahtuu lainaamista. Leksikaaliset lainat ovat yleisimpiä eivätkä edellytä intensiivistä kontaktia tai kaksikielisyyttä, mutta tiiviissä ja pitkäkes-toisissa kontakteissa myös fonologiset, morfologiset ja syntaktiset lainat ovat mah-dollisia. Jälkimmäisessä tapauksessa taas puhutaan perinteisesti substraattiinterfe-renssistä.Substraatti-interferenssi johtuu kieltään vaihtavien puhujien epätäydellises- tä kohdekielen oppimisesta ja vaikuttaa ensi sijassa ääntämykseen ja kielioppiin.Lai- nasanat. Kielikontakteissa leksikaaliset lainat eli lainasanat ovat yleisiä, koska sanat ovat kielijärjestelmän kannalta irrallisia elementtejä verrattuna esimerkiksi taivutus-morfologiaan (Häkkinen 1996:127). Sanojen alkuperää selvittävä tutkimusala on ety- mologia.Etymologisessa tutkimuksessa on otettava huomioon kaikki mahdolliset kie- lelliset kriteerit: sanan fonologinen ja morfologinen rakenne, levikki ja merkitys (Häk-kinen 1996: 125). Tuoreissa lainasanoissa sanan lainaperäisyys ja lainautumisen suunta on yleensä ilmiselvä. Varhaisimpien tapausten jäljittämisessä taas pitää ver-tailla eri kantakielitasojen rekonstruktioita toisiinsa (Kulonen 2002:112). Lainasano-jen tunnistamisessa äänteelliset kriteerit ovat tärkeitä: tulee tarkastella oletetun läh-tökielen sanan ja kohdekieleen lainatun sanan välisiä äännesuhteita. Lainasanoissa tapahtuu äännesubstituutiota eli vieraiden 18

23 äänteiden korvaamista omilla foneemeilla. Esimerkiksi suomessa lainasanojen soinnilliset klusiilit korvattiin soinnittomilla klusiileilla, kuten sanassa humpuuki engl. humbug humpuuki. (Campbell 2004: 66.) Lainauduttuaan ja tultuaan omaksutuksi kieleen sana käy läpi samat myöhemmät äänteenmuutokset kuin peritytkin sanat. Lainasanat voivat myös muuttaa kohdekielen foneemi-inventaaria (mts. 67). Esimer-kiksi suomen yleiskieleen ovat lainasanojen mukana tulleet hiljattain äänteet f, š, b ja g, kuten sanoissa farkut, šakki, blokki ja iglu. Niiden ääntämyksessä on vaihtelua eikä niiden asema äännejärjestelmässä ole yhtä vakaa kuin muiden äänteiden.(Ha-kulinen, Vilkuna, Korhonen, Koivisto, Heinonen & Alho 2004: 40.) Lainasanojen vai-kutuksesta fonotaksikin voi muuttua, esimerkiksi nykysuomeen ovat tulleet sananal-kuiset CC-konsonanttiyhdistelmät sellaisissa sanoissa kuin krokotiili ja smaragdi (Campbell 2004: 67), ja jopa CCCkonsonanttiyhdistelmät esimerkiksi sanoissa sprii ja stressi. Substituutioperiaatteet muuttuvat ajan myötä, jolloin voidaan erottaa eri-ikäisiä lainasanakerrostumia substituution laadun periaatteella (Häkkinen 1996: 128). Lainasanoissa tapahtuneet substituutiot voivat myös kertoa jotain lainanantajakielen äännerakenteesta. Kantauralin indoeurooppalaiset lainasanat esimerkiksi antavat tu-kea laryngaaliteorialle (Koivulehto 1991). Koivulehdon (1999: 208) mukaan uralistii-kassa on perinteisesti määritelty lainasanan ikä sen levinneisyyden perusteella. Le-vinneisyys ei tosin ole yksin riittävä kriteeri, mutta kelpaa nyrkkisäännöksi. Vanha lai-nahan on voinut kadota laajalta alalta, tai se on voinut alun perinkin lainautua vain kielialueen reunalla puhuttuun murteeseen. Äännesuhteet ovatkin levinneisyyttä tär-keämmät. Laajalle levinneen sanan äännesuhteet voivat olla epäsäännölliset, mikä voi kertoa sanan myöhemmästä lainautumisesta kielikunnan sisällä. Suppean levikin laina voidaan osoittaa vanhaksi lainaksi, jos äännesuhteet ovat säännölliset. (Mt.) Lainasanakontaktit uralilaisten ja indoeurooppalaisten kielten välillä ulottuvat näiden kielikuntien kantakielivaiheisiin asti. Vanhoja lainoja on joskus pidetty kognaatteina eli historiallisina vastineina ja siten todisteena indoeurooppalais-uralilaisesta kielisukulaisuudesta (esim. Helimski 2001: ). Näiden sanojen äänneasu selittyy 19

24 kuitenkin paremmin uralilaisella substituutiolla kuin millään äännelailla (Koivu-lehto 2001: ). Indoeurooppalaislainat ovat kantauralin ajoittamisen kannalta tärkeitä. Indoeurooppalaiselta kannalta katsoen näyttää siltä, että vanhimmatkin uralilaisten kielten indoeurooppalaislainat on tulkittava vasta myöhäiskantaindoeurooppalaisiksi, eli lainaksi kielimuodosta, jossa esiintyi jo viiden vokaalin systeemi (Kallio 2006: 10). Kantauraliin on ennen sen hajoamista tullut arjalaisia lainasanoja. Nämä sanat näyt-tävät muodostavan useita kerrostumia, esiarjalaisista aina kanta-arjan hajoamisen jälkeiselle tasolle asti. (Häkkinen 2009a: ) Kieliliitto. Termiä kieliliitto (saks. Sprach-bund) käytetään tietyn maantieteellisen alueen kielistä, jotka jakavat tiettyjä raken-teellisia piirteitä kontaktin seurauksena ei sukulaisuuden, sattuman tai kyseisten piir-teiden universaalisuuden takia (Aikhenvald 2007: 11 12). Yhteiset piirteet ovat fono-logisia, morfologisia, syntaktisia ja muita piirteitä, ei ainoastaan lainasanoja (Camp-bell 2006: 454). Tietyn kieliliiton diagnostisia piirteitä etsittäessä kaikki piirteet eivät ole samanarvoisia. Typologisesti harvinaisille piirteille annetaan enemmän painoar-voa.(Aikhenvald 2007:12.) Koska piirteiden oletetaan olevan lainattuja eikä perittyjä, kaikki kieliliittoon luettavat kielet eivät saa olla sukukieliä tai ovat vain etäsukukieliä (Campbell 2006: 454). Tunnetuimmat esimerkit kieliliitoista ovat Balkan ja Etelä-Aasia. Myös Itämeren ympärystä on pidetty kieliliiton alueena (Dahl&Koptevskaja-Tamm (toim.) 2001).Termi kieliliitto on vakiintunut suomen kieleen. Englanniksi käytetään Sprachbundin lisäksi myös termejä linguistic area ja convergence area (Campbell 2006: 454) sekä linguistic league ja linguistic union termin valinta kertoo siitä, mistä näkökulmasta asiaa lähestyy (Lindstedt 2009: 77). Alun perin termiä Sprachbund käytti Trubetzkoy vuonna 1928 (Bisang 2006:94). Trubetzkoyn määritel- mässä kieliliiton ominaisuuksia ovat Bisangin mukaan kielten suuret syntaktiset ja morfologiset yhtäläisyydet, yhteisten kulttuurisanojen paljous, ja joskus fonologisen inventaarin tietty samankaltaisuus.Trubetzkoyn määritelmä oli melko avoin.Myöhem- mät yritykset tarkentaa määritelmää ovat synnyttäneet toisistaan paljonkin eriäviä määritelmiä. Bisang jopa ennustaa, että koko 20

25 kieliliiton käsitteestä luovutaan. Toista mielipidettä edustaa Aikhenvald (2007: 14), joka katsoo kieliliittojen typologian olevan vasta lastenkengissään, koska syvä-luotaavia historiallisia kuvauksia ei vielä ole tarpeeksi. Kontaktikielet. Millaisia kieliä kontaktien kautta voi syntyä? Normaalitilanteessa jokaisella kielellä on vain yksi ge-neettinen vanhempi. Poikkeustapauksissa kontaktin kautta kuitenkin syntyy eri tavoin sekoittuneita kieliä. Pidgineitä ovat sellaiset epätäydelliset apukielet,joita syntyy, kun kumpikaan kielikontaktin osapuoli ei puhu toisen kieltä.Pidginin vakiintuessa siitä voi tulla kreoli. (Bisang 2006: 93.) Kreolisaatiossa pidginistä tulee sekä rakenteellisesti että pragamaattisesti rikkaampi, siten että kreolisoituneen kielen formaalista ja funk-tionaalisesta kompleksisuudesta tulee muihin kieliin verrattava (Crystal 2003: 117). Pidgineitä ei kukaan puhu äidinkielenään, kun taas kreoleilla on äidinkielisiä puhujia, mutta raja niiden välillä on häilyvä (Bisang 2006: 93). Vielä omaksi ryhmäkseen on eroteltu sekakielet (engl.mixed languages),esimerkiksi Ecuadorissa puhuttava media lengua, jonka sanasto on espanjasta ja kielioppi ketšuasta. Sekakielen yleisin määri-telmä on kaksikielinen sekoitus,jolla on jakaantunut syntyperä (Matras&Bakker 2003: 1; Käännös J.-M.T.), ja sen syntyprosessi eroaa kreoleista: sekakielen syntyä kuva-taan usein kielen tietoiseksi luomiseksi (Bisang 2006: 93). Sekakielen puhujayhteisö voi olla esimerkiksi uusi etninen ryhmä, jolla on hybridi-identiteetti (mp.). Kontaktissa syntyneistä kielistä on pidettävä erillään lingua franca. Lingua francalla tarkoitetaan apukieltä,jota käytetään viestinnässä erikielisten ryhmien kesken.Maailmanlaajuises- ti käytetyin lingua franca on englanti, seuraavaksi käytetyin ranska. Alueellisia lingua francoja ovat esimerkiksi hausa läntisessä Afrikassa ja suahili itäisessä Afrikassa. (Crystal 2003:271.) Substraattiteorian perusteet Eräs kielikontaktin mahdollisista lop-putuloksista on kielenvaihto ja aiemmin erikielisten väestöjen kielellinen sulautumi-nen siten, että sosiaaliselta statukseltaan alemman kielen puhujat vaihtavat kielensä ylempiarvoisen väestön kieleen. Kielikontaktissa häviölle jäänyt kieli voi kuitenkin jättää jälkensä voittavaan kieleen kielenvaihtajien oppimisvirheiden myötä. Kielikontaktitutkimuksessa ja historiallisessa kielitieteessä käytetään hävinneestä 21

26 kielestä ja sen jäljistä termiä substraatti (lat. sub alla + stratum kerros ). Vaikka termiä on käytetty paljon, vakavia yrityksiä sen täsmälliseen määrittelyyn on ollut vä-hän (Saarikivi 2006:11).Saarikiven mukaan substraatti-termiä käytetään ainakin kah- dessa merkityksessä. Klassisessa merkityksessä termiä on käytetty kontaktitilantees-sa, jossa kulttuurisesti alempiarvoisen kielen puhujat vaihtavat kielensä kulttuurisesti ylempiarvoisen väestön kieleen (mp.;käännös J.-M.T.). Sitä on käytetty myös havait- tavista kielenvaihdon jäljistä alueella, missä kaksi erikielistä puhujayhteisöä ovat su-lautuneet ja molempien ryhmien jälkeläiset puhuvat vain yhtä kieltä. Toisessa merki-tyksessä termiä on käytetty tietynlaisesta kieltenvälisestä interferenssistä. Tässä tapauksessa ei viitata sosiaaliseen kontekstiin tai kielikontaktin lopputulokseen, vaan kielellisiin prosesseihin. Tätä merkitystä käyttävät Thomason ja Kaufman (1988). (Saarikivi 2006: ) Saarikiven (2006: 12) mukaan on tärkeää erottaa toisistaan sub-straattitilanne (tilanne, jossa kielenvaihto on tapahtunut, ja se on johtanut havaitta-viin kielellisiin jälkiin) ja substraatti-interferenssi (kieltenvälinen interferenssi, joka ta-pahtuu vieraan kielen oppimisen yhteydessä).Wiikin määritelmän mukaan substraatti on se kieliaines, joka vieraan kielen oppimistilanteessa jää oppijan äidinkielestä opit-tavaan kieleen; kielenvaihtotilanteessa se kieliaines,joka jää häviävästä kielestä voit- tavaan kieleen (Wiik 2002a:486). Substraatti on siis alakerrostuma. Sen vastapari on superstraatti eli yläkerrostuma. Wiik antaa superstraatille määritelmän sosiaalisesti ylemmän väestön kielestä eli eliittikielestä sosiaalisesti alemman väestön kieleen tu-levia vaikutteita (Wiik 2002a: 487). Superstraatti on yleensä seuraus poliittisesta, ta-loudellisesta tai kulttuurisesta dominanssista. Näkyvin merkki superstraattivaikutuk-sesta ovat lainasanat. (Trask 2000: 337.) Esimerkiksi ranskan vaikutusta englannin kieleen keskiajalla kuvataan yleensä superstraattivaikutukseksi (Saarikivi 2006: 14). Kolmas yleisesti käytetty stratum-termi on adstraatti. Adstraattitilanteessa kontaktis-sa olevat kielet esiintyvät pitkän aikaa samalla alueella,mutta suuressa mittakaavas- sa kielenvaihtoa ei tapahdu (Saarikivi 2006: 14). Kontaktitilanne on siis vakaa, eikä kumpikaan kieli ole prestiisi. Prototyyppisinä adstraattitilanteina Saarikivi (mp.) pitää 22

27 suomen ja ruotsin suhdetta Suomessa tai ranskan ja englannin suhdetta Kana-dassa.Wiikin määritelmä adstraatista eroaa hiukan edellisestä: Sellaiset kieleen toi-sesta kielestä tulleet vaikutteet, joista ei voida tai haluta päättää, ovatko ne sosiaali-selta statukseltaan ylemmän vain alemman väestön kielen antamia (Wiik 2002a: 471). Tämä määritelmä olettaa, että statuseroja ryhmien välillä on, mutta kielihisto-rian tutkija ei voi tai jostain syystä ei halua niitä selvittää. Adstraatti on siis oikeasti joko superstraatti tai substraatti, mutta toistaiseksi sitä ei ole luokiteltu kummaksi-kaan. Wiikin mallissa ensisijainen paino onkin substraateilla ja superstraateilla, ad-straateilla on marginaalinen rooli. Vielä yksi kontaktitilanteista käytetty termi on per-straatti, joka kuvaa kirjakielten tasolla tapahtuvia kontakteja, esimerkiksi latinan vai-kutusta moniin eurooppalaisiin kieliin tai kirkkoslaavin vaikutusta venäjään (Saarikivi 2006: 14). Yllä esitetty jako perustuu etupäässä kieltä puhuvan väestön sosioekono-miseen asemaan, eikä se ole lingvistinen. Niinpä se ei vielä kerro sinällään mitään kielellisistä vaikutteista, joita kontaktissa siirtyy. (Saarikivi 2000: 395.) Substraatti- ja superstraattivaikutuksen katsotaan kuitenkin poikkeavan toisistaan siinä, miten ne vaikuttavat kohdekieleen. Vennemann (2003: 521) tiivistää asian kielikontaktiteorian nyrkkisäännöiksi:

a) Superstraattisääntö (leksikkosääntö): superstraatit vaikuttavat pääasiassa substraattikielensä leksikkoon ja vähemmän rakenteeseen

b) Substraattisääntö (rakennesääntö): substraatit vaikuttavat pääasiassa superstraattikielensä rakenteeseen ja vähemmän sanastoon

c) Toponymiasääntö: substraatit määräävät vallitsevasti superstraattinsa toponyymit. (Käännös J.-M.T.) Nyrkkisäännöt a) ja b) pohjaavat Thomasonin ja Kaufmanin (1988) teoriaan kielikontakteista.Superstraatin oletetaan olevan ensi sijassa leksikaa- lista, koska kieltään vaihtavat pyrkivät omaksumaan ensisijaisesti superstraattikielen leksikon,sillä se on kommunikaatiossa kielen osajärjestelmistä oleellisin.Superstraat- tikielen ääntämys ja morfosyntaksi ovat vasta toissijaisia tärkeydeltään. Kielenvaih-dossa superstraattikieleen jäävä substraattivaikutus näkyy foneettisina, morfologisina ja syntaktisina muutoksina. 23

28 Yksittäisen foneettisen tai morfosyntaktisen piirteen tai muutoksen todistami-nen kiistatta substraattivaikutukseksi voi olla lähes mahdotonta. Esimerkiksi oletetut uralilaiset substraattipiirteet venäjässä, kuten analyyttinen omistusrakenne, voidaan selittää muullakin tavoin, muun muassa hakemalla paralleeleja kielikunnan sisältä tai vetoamalla typologiseen yleisyyteen (Saarikivi 2000: 400 402). Siksi huomiota on kiinnitetty myös leksikaaliseen substraattiin. Tyypillisiä substraattilainoja ovat tietyn alueen maantieteeseen, ekologiaan, ilmastoon, kasvistoon, eläimistöön ja paikalli-siin elinkeinoihin liittyvät sanat (Saarikivi 2006:25).Esimerkiksi pohjoissaamen sanas-to viittaa vahvasti paleoeurooppalaiseen substraattiin (Aikio 2004). Nimistön asema kielikontaktitilanteessa poikkeaa muusta leksikosta. Nimistön säilyttäminen helpottaa kommunikaatiota kielirajan yli, kun kahta toisistaan riippumatonta erikielistä nimijär-jestelmää ei tarvitse luoda (Saarikivi 2000: 409). Pohjois-Venäjällä, missä historialli-sella ajalla on tapahtunut kielenvaihto suomalaisugrilaisista kielistä venäjään,on run- saasti suomalais-ugrilaisia paikannimiä (Saarikivi 2006). Substraattiselityksen uskot-tavuus. Monet lingvistit ovat väärinkäyttäneet substraattiselityksiä selittämällä jokai-sen ongelmallisen sanan tai muodon ja jokaisen fonologisen tai kieliopillisen muu-toksen sellaisen substraattikielen ominaisuudella, josta ikinä ei voida tietää mitään (Trask 2000: 329). Se, että oletetussa superstraattikielessä ja substraattikielessä on samankaltaisia piirteitä, ei riitä vielä todistamaan substraattivaikutusta. Koko sub-straattidebatin historian ajan on pyritty löytämään kriteerit uskottaville substraattise-lityksille (Cravens 1994:4397).Trask listaa seitsemän kriteeriä. Mikäli haluaa todistaa piirteen F lainautuneen kieleen L substraattikielestä S, täytyy tarjota todisteet kaikista seuraavista (Trask 2000: 329):

1) Kieli S todella oli olemassa

2) Kieliä S ja L puhuttiin samassa paikassa pitkän ajanjakson kuluessa

3) On syytä olettaa, että oli puhujia, jotka olivat ainakin jossain määrin kaksikielisiä

4) Substraattikieli S:llä tiedetään olleen ominaisuus, joka kieleen L siirtyessään selittäisi piirteen F 24

295) Piirre F ilmaantui L:ään silloin, kun sitä puhuttiin samalla alueella kuin S:ää

6) Piirrettä F ei voida pitää sellaisen muutoksen seurauksena, joka on luonnollinen ja yleinen maailman kielissä

7) Piirre F ei ilmaantunut itsenäisesti kielen L variantteihin,joita puhuttiin siellä mistä S puuttuu.

Traskin mukaan yli-innokkaat substraattiteorioiden esittäjät ovat rikkoneet jokaista näistä vaatimuksista. Muutokset selitetään täysin tuntemattomilla ja hypoteettisilla substraattikielillä;muutokset selitetään sellaisella kielellä, josta ei tiedetä, onko sillä mitään muutosta selittäviä piirteitä tai kielellä, josta tiedetään, ettei sillä sellaisia piirteitä ole; muutokset selitetään sellaisilla kielillä, jotka kuolivat vuosisatoja ennen kuin muutokset tapahtuivat kielessä L;täysin luon-nolliset ja yleiset muutokset selite- tään substraattivaikutukseksi; itsenäisesti monessa paikassa tapahtuneet muutokset selitetään vain yhdessä näistä paikoista puhutulla substraatilla (Trask 2000: 329). Myös Thomasonin&Kaufmanin (1988: 111) mukaan substraattiselitystä on käytetty aiheetta, mistä ehkä johtuu historiallisten kielitieteilijöiden epäluuloisuus sitä koh-taan. Esimerkiksi Brittein saarten kelttiläisten kielten al-kukonsonanttien lenitio saat-taa hyvinkin olla eiindoeurooppalaista substraattivaikutusta, mutta koska alueen mui-naisista eiindoeurooppalaisista kielistä ei tiedetä tarpeeksi, ei niillä voi selittää muu-tosta. Kaikki asiasta esitetyt substraattihypoteesit nojaavat heikkoon lingvistiseen ja historialliseen evidenssiin. Kyseisten muutosten syistä ja kehityskuluista on toistai-seksi vasta vähän tietoa, niinpä on kehäpäättelyä väit-tää, etteivät ne ole voineet ta-pahtua ilman ulkopuolista vaikutusta. Toinen esimerkki epäuskottavasta substraatti-selityksestä on länsigermaanin tiettyjen piirteiden selittäminen kelttiläisellä substraa- tilla, sillä mannerkelttiä ei ollut enää vuosisatoihin puhut-tu sillä alueella.(Thomason &Kaufman 1988:111 112.) 3.4 Kielitieteellinen esihistori-an tutkimus Kielitieteellinen esihistorian tutkimus (engl.linguistic prehistory) on histo- riallisen kielitieteen tulosten sovittamista muiden esihistoriaa tutkivien tieteenalojen tuloksiin (Campbell 2004: 378). Kielitieteellistä esihistorian tutkimusta ei pidä sekoittaa 25

30 paleolingvistiikkaan (engl. palaeolinguistics), jolla yleensä tarkoitetaan kielikun-tien välisiin etäsukulaisuussuhteisiin kohdistuvaa, spekulatiivista tutkimusta. Foxin (1995: 305) mukaan kielitieteellisessä esihistorian tutkimuksessa vallitsee perusta-vanlaatuinen kahtiajako evidenssin laadussa:on sisäistä ja ulkoista evidenssiä. Sisäi- nen evidenssi on kielistä itsestään kielitieteen menetelmin ilmi saatua, ulkoinen evi-denssi tarkoittaa muiden tieteenalojen tietoa esihistoriallisista kulttuureista. Kielitie-de voi paljastaa kulttuurihistoriasta asioita,joita ei muilla tieteillä tavoiteta, esimerkik- si kantakielen rekonstruoitu sanasto voi kertoa puhujayhteisön sosiaalisesta järjestel- mästä tai uskonnosta. Toisaalta kielitieteen käyttöä esihistorian tutkimusmenetelmä-nä rajoittaa ajoitusten relativistisuus. Mikään kielensisäinen evidenssi ei anna abso-luuttista ajoitusta. 3 Alkukoti. Kielitieteellisen esihistorian tutkimuksen kysymyksistä huomattavan paljon kiinnostusta herättää kielialueiden historia eli kysymykset siitä, missä ja milloin mitäkin kieltä on puhuttu. Kantakielen puhuma-aluetta kutsutaan al-kukodiksi (sa. Urheimat). Historiallis-vertailevalla metodilla rekonstruoituja kantakieliä on pyritty ajoittamaan ja paikantamaan indoeuropeistiikan ja uralistiikan alkuajoista lähtien. Historian kuluessa esitetyistä kirjavista indoeurooppalaisista alkukotiehdotuk-sista (ks. Mallory & Adams 2006: 441 463) laajaa kannatusta nauttii Mustanmeren pohjoispuolinen aroalue (esim. Anthony 2001: 18). Indoeurooppalaisen kantakielen hajoaminen, anatolialaiset kielet pois lukien, ajoitetaan yhteisen vaunusanaston pe-rusteella aikaisintaan noin vuoteen 3500 ekr. (Fortson 2010: 40 41, 46). Indoeuroop-palaiseen kantakieleen on näet rekonstruoitavissa yhteinen vaunusanasto,joka osoit- taa sen puhujien tunteneen kulkuneuvot, joissa on pyörät, akseli ja aisa (Mallory & Adams 2006: 247 249). Vaunujen tiedetään tulleen käyttöön Mesopotamiassa vasta neljännen esikristillisen vuosituhannen alussa ja Euroopassa noin 3600 ekr. (Parpola 1999:183 184). 3 Glottokronologiaksi kutsuttu menetelmä oli yritys luoda luonnontie- teellisten absoluuttisten ajoitusmenetelmien,kuten radiohiiliajoituksen, kaltainen puo- liintumisaikaan perustuva kielitieteelllinen ajoitusmenetelmä.Glottokronologiassa las- ketaan kahden kielen eriytymisen ajankohta sen perusteella, miten paljon kielissä on jäljellä yhteistä ydinsanastoa. Sanaston muutosvauhti ei kuitenkaan ole vakio, joten menetelmä on tuomittu epäonnistumaan. Glottokronologian kritiikistä ks. esim. Anttila (1989: 395 398) ja Campbell (2004:201 210). 26

31Toinen viime vuosikymmeninä kovaa keskustelua herättänyt indoeurooppalainen alkukotiehdotus, jota myös Wiik kannattaa, on Renfrewn (1987) Anatolia-hypoteesi. Renfrew näkee, etteivät aiemmin esitetyt mallit indoeurooppalaisten kielten leviämi-sestä anna tarvittavaa selitystä niille syille,jotka leviämisen aiheuttivat (mts.94). Hän itse esittää, että indoeurooppalaiset kielet levisivät Anatoliasta maanviljelyn myötä neoliittisella ajalla n. 6500 ekr. (mts.205). Tämä perustuu kieli ja maanviljelys -hypo- teesiin,jonka mukaan maanviljelys on taannut paremman toimeentulon kuin metsäs- tys ja keräily. Maanviljelijöiden kieli on Eurooppaan levitessään syrjäyttänyt metsäs-täjä-keräilijöiden kielet.Oletus anatolialaisesta alkukodista on ongelmallinen monesta näkökulmasta.Anatoliahypoteesin lingvistiset perusteet ovat heikot,siksi sen paikkan- sapitävyys on voimakkaasti kyseenalaistettu.Renfrewn mallia kritisoi muiden muassa Mallory (1989:177 181).Tärkein kysymys on vaunusanasto:miten indoeurooppalaisis- sa kielissä voi olla kantakieleen palautuvat termit vaunun osille, jos kantakieli on ha-jonnut 3000 vuotta ennen vaunujen keksimistä? Renfrew (1987: 86) itse suhtautuu vaunusanastoon yliolkaisesti:se,että sanskritin ratha vaunut ja latinan rota pyörä ovat kognaatteja, on hänen mukaansa kiinnostavaa ja ansaitsee historiallisen selityksen, mutta ei tarkoita, että indoeurooppalaiset olisivat alkukodissaan ajaneet pyörällisillä vaunuilla. Toisekseen Renfrew n malli selittää huonosti joidenkin indoeuroopan tytär-kielten puhuma-alueen, esimerkiksi indoiranin leviämistä Mustanmeren pohjoispuoli-sille aroille on vaikea yhdistää mihinkään Anatoliasta lähteneeseen arkeologiseen vaikutusaaltoon (Mallory 1989: 180). Jos indoeurooppalaistuminen alkoi niin varhain kuin Renfrew olettaa,miksi vielä historiallisella ajalla indoeurooppalaiset kielet vaikut- tavat tulokkailta itäisen Välimeren alueella? Anatolian paikannimistö on epäindoeu-rooppalaista (Mallory 1989: 179) eikä Kreetan varhaisimmalla kirjoituksella, lineaari A:lla, kaikesta päätellen ole kirjoitettu indoeurooppalaista kieltä (mts. 180). Indoeu-rooppalaisten kielten keskinäisten suhteiden kuvaamiseen malli sopii myös huonosti: se muun muassa olettaa itaalin ja kreikan olevan suhteellisen läheisiä, vaikka niitä erottavia isoglosseja on paljon (mp.). Anatolialainen 27

32 alkukoti selittää myös huonosti varhaisia indoeurooppalais-uralilaisia kontakteja (mts. 179). Karkeasti sanottuna Renfrew antaa arkeologisten spekulaatioiden jyrätä lingvististen näkökulmien yli. Jossain päin maailmaa kieli ja maanviljelys ovat saatta-neet levitä käsi kädessä Renfrewn (1987: 277 284) mukaan ainakin Polynesiassa ja mahdollisesti bantukielten kohdalla.Ei kuitenkaan ole syytä olettaa, että indoeuroop- palaisen kielikunnan leviäminen olisi yhdistettävissä Euroopan varhaisimpaan maan-viljelyyn. Jos Eurooppaan on maanviljelyksen myötä levinnyt uusia kieliä, ne ovat myöhemmin väistyneet indoeurooppalaisten kielten tieltä. Uralilainen kantakieli sijoi- tetaan yleensä maantieteellisesti itäisimpään Eurooppaan, Volgan keskijuoksun ja Ural-vuoriston väliin tai vaihtoehtoisesti Uralin ja Itä-Baltian väliin (Lehtinen 2007: 59 61). Myös Ural-vuoriston itäpuolelle sijoittuva alkukotioletus nauttii vielä kannatusta (Janhunen 2009:72);uralilaisten alkukotiehdotusten historiasta ks.Häkkinen (1996: 65 75) ja Campbell (2004: 405 408). Campbell (2004: 405) toteaa uralilaisista alku-koti- ehdotuksista optimistiseen sävyyn, että niiden välillä on oikeastaan huomattava sa-manmielisyys, sillä esitetyt alueet ovat lähellä toisiaan ja osin päällekkäisiä. Uralilai-nen kantakieli ajoitetaan yleensä indoeurooppalaisten lainasanakontaktien perusteel- la noin vuoteen 4000 ekr. (esim. Korhonen 1976) ja Suomen uralilaistuminen yhdis-tetään kampakeraamisen kulttuurin leviämiseen 3900 ekr. (Lehtinen 2007: 205 208). Viime aikoina on esitetty huomattavasti myöhäisempiä ajoituksia, uralilaisen kanta-kielen on esitetty hajonneen vasta 2000 ekr. (Kallio 2006;Häkkinen 2009a;vrt. Koivu- lehto 2006).Samalla Suomen uralilaistumista on myöhäistetty.Vaikka konsensusta ei ole, voi sanoa Wiikin tarjoaman ratkaisun uralilaiseen alkukotikysymykseen eroavan huomattavasti historiallisen kielitieteen valtavirran näkemyksistä. Hänen kannatta-mansa periglasiaalihypoteesi hypoteesi varhaisesta ja laajasta jääkauden lopun ai-kaisesta uralilaisesta alkukodista kehitettiin arkeologiaan nojaten. Se sai alkunsa Nu-ñezin (1987) spekuloidessa Suomen pioneeriasukkaiden etnisyyttä.Arkeologian lisäk- si Nuñez hakee mallille tukea populaatiogenetiikasta ja fyysisestä antropologiasta. Vaikka malli käsittelee kielihistoriallisia kysymyksiä, 28

33 kielitieteellistä todistusaineistoa mallin puolesta Nuñez ei esitä.Malli liikkuu ylei- sellä ja abstraktilla tasolla,konkretia on vähäistä. Mallia arvioinut Leskinen (1989) kri- tisoi Nuñezin mallia etnolingvistisen uskottavuuden puutteesta ja aivan liian varhai-sesta uralilaisen kantakielen ajoituksesta. Nuñezin mallia kehittelivät edelleen Dolu-khanov (1989) ja Sammallahti (1993; 1995). Dolukhanov laajentaa uralilaisen kanta-kielen alueen koko Pohjois-Eurooppaan ja varhaistaa ajoituksen myöhäispaleoliitti-selle kivikaudelle 30 000 16 000 vuotta sitten. Sammallahden (1995) mallissa ovat koossa Wiikin mallin keskeiset piirteet: uralilaisen kantakielen laaja jääkautinen pu-huma-alue ja indoeurooppalaisten maanviljelijöiden vaikutus kantauralin hajoami-seen. Kallion (2004a: 203 204) mukaan Wiikin mallin oikeampi nimitys olisikin Wiik s (per)version of Sammallahti s model. Ennen Wiikiä kukaan ei kuitenkaan yrittänyt esittää periglasiaalihypoteesin tueksi lingvististä todistusaineistoa. Alkukotiehdotus-ten kirjavuus johtuu erilaisista menetelmistä.Muinaisten kielten puhumaalueiden pai- kantaminen ei onnistu pelkin kielitieteen menetelmin eihän kysymys kielen maantie-teellisestä levinneisyydestä ole tiukasti ottaen lingvistinen kysymys.Mallory ja Adams (2006: 441 463) esittelevät indoeurooppalaisessa alkukotitutkimuksessa käytettyjä menetelmiä: painopistemenetelmää, kladistisen korrelaation menetelmää, onomas-tiikkaa eli nimistöntutkimusta,konservaatioperiaatetta,lingvististä paleontologiaa, fyy- sistä antropologiaa, retrospektiivistä arkeologiaa ja prospektiivista arkeologiaa, joista seuraavaksi enemmän. Kielimaantieteelliset menetelmät perustuvat kielten maantie-teellisen jakautumisen ja kielikunnan rakenteen tarkasteluun. Painopistehypoteesin mukaan, jota kutsutaan myös diversiteettihypoteesiksi (Lehtinen 2007:60), oletetaan alkukodin olevan siellä,missä vallitsee suurin kielikunnan sisäinen diversiteetti,eli alu- eella, jolla on eniten kielikunnan eri haarojen edustajia. Vastaavasti yhdenmukaisuu-den oletetaan kertovan kielen myöhäisestä leviämisestä alueelle. Kielten lähtöpaik-kaa selvitettäessä pyritään mahdollisimman vähillä siirroilla selittämään mahdollisim-man laaja kielten leviäminen. Kladistisen korrelaation lähestymistavassa kielikunnan sisäisten sukulaisuussuhteiden 29

34 nähdään heijastavan kielten maantieteellisiä suhteita (Mallory & Adams 2006: 446), eli niin sanotusti piirretään sukupuu kartalle. Alkukoti sijoitetaan sinne, missä tapahtui varhaisin sukupuun haarautuminen eli kantakielen murteutuminen. Indoeu-ropeistiikassa anatolialaisten kielten katsotaan yleensä erkaantuneen ensin, joten al-kukoti on sijoitettu Anatoliaan tai ei kovin kauas Anatoliasta, esimerkiksi Itä-Euroo-pan aroille (mp.). Uralilaisen kielikunnan länteen haarova rakenne on antanut pontta ehdotukselle itäisestä alkukodista (Janhunen 2009). Menetelmän ongelmina ovat eri-mielisyydet kielikuntien taksonomiasta sekä se, että maantieteellisten koordinaattien ja kielellisten sukulaisuussuhteiden yhteensovittaminen voi joissain tapauksissa olla hankalaa (Mallory&Adams 2006:446). Kielikontaktitutkimus. Kielikontaktit voivat ker-toa menneisyyden kielten puhuma-alueista. Täytyyhän olettaa, että esihistoriallisina aikoina kieli on voinut vaikuttaa suoraan vain lähellä puhuttuun kieleen.Välillinen vai- kutus voi ulottua laajemmalle, eihän mikään estä kielestä A kieleen B lainattua sa-naa tulemasta lainatuksi kielestä B kieleen C,vaikka C ei olisi yhteydessä A:han.Lai- nasanat ovat ilmeinen kontaktin muoto, ja niiden evidenssin huomiotta jättäminen heikentää alkukotiehdotuksen uskottavuutta. Esimerkiksi Renfrewn (1987: 205 207) mukaan indoeurooppalainen alkukoti oli Anatoliassa,mistä arjalaiskielet etenivät suo- raan itään kohti Intiaa. Tämä jättää kokonaan selittämättä, kuinka indoeurooppalais- ja arjalaislainat kulkeutuivat suomalais-ugrilaiseen kantakieleen (Häkkinen 1996: 134).Myös areaalitypologisia piirteitä voidaan käyttää etsittäessä kielen aikaisempaa puhuma-aluetta, näin tekee muiden muassa Janhunen (2009:61 63) perustellessaan uralilaisen alkukodin sijoittamista itään.Uralilaisissa kielissä on näet kantakieleen asti rekonstruoitavaa kieliopillista samankaltaisuutta altailaisen kielikompleksin kieliin. Tyypillisiä uralilais-altailaisia piirteitä ovat esimerkiksi määrite pääjäsen-sanajärjestys sekä lauseessa (SOV) että nominaalilausekkeessa (GAN), nominien ja verbien suf-fiksaalinen agglutinoiva morfologia, sekä monitavuiset sanavartalot, joissa on yksin-kertainen fonotaksi eikä suprasegmentaalisia distinktioita. Lukuisat yhtäläisyydet piti-vät pitkään yllä uralilais-altailaista sukulaisuushypoteesia.(Janhunen 2009:61 63.) 30

35 Nimistöntutkimus. Tässä lähestymistavassa etsitään paikannimistä eli toponyy-meista jälkiä edeltäneistä kielistä.Tämä menetelmä on tullut tunnetuksi Keski- ja Itä-Euroopan hydronyymien tutkimusten yhteydestä. Krahe (esim. 1964) keräsi euroop-palaisia hydronyymeja ja etymologisoi ne indoeurooppalaisiksi. Myöhemmin Venne-mann (esim. 2003) antoi monille niistä baskilaisen etymologian. Ei kuitenkaan riitä, että tietty toponyymi ainoastaan näyttää indoeurooppalaiselta, uralilaiselta, baskilai-selta jne., vaan sille pitää pystyä antamaan uskottava etymologia. (Ks. myös luvut 4.3.1 ja 5.2.1.) Konservaatioperiaatteen mukaan kielikunnan konservatiivisin kieli on lähimpänä alkukotia. Taustalla on kontaktiteoreettinen oletus: kielen muutos johtuu kontakteista. Mitä kauempana kieli on maantieteellisestä alkukodistaan, sitä enem-män se on joutunut kontaktiin toisten kielten kanssa ja muuttunut sen seurauksena, ja päinvastoin: mitä vähemmän kieli on muuttunut, sitä lähempänä alkukotiaan se on. (Mallory & Adams 2006: 447.) Malloryn ja Adamsin (2006: 448) mukaan tämän menetelmän ongelmana on, ettei kielen konservatiivisuuden mittaamiseen ole yksi-selitteistä asteikkoa. Verrattuna kantakieleen nykykielet ovat voineet muuttua eri ta-voin.Lisäksi verrattavien kielten ensimmäiset kirjalliset merkinnät voivat olla hyvin eri ajoilta, indoeurooppalaisten kielten heetin ja liettuan varhaisimpien kielenmuisto-merkien väliin mahtuu kolme vuosituhatta! Lingvistinen paleontologia. Kantakielen rekonstruoitu sanasto kuvastaa puhujayhteisön kulttuuria. Se voi myös auttaa kanta-kielen ajoittamisessa ja paikantamisessa. Kun alkukotia etsitään lingvistisen paleon-tologian keinoin, alkukoti sijoitetaan kantakieleen rekonstruoidun sanaston perusteel-la vertaamalla esimerkiksi kantakielen kasvi- ja eläinlajien nimiä lajien esihistorialli-siin levinneisyyksiin (Häkkinen 1996: 106). Tämän menetelmän keskeinen ongelma on semanttinen: on vaikea tietää,mikä tarkoite kantakielen sanalla on ollut,  mer- kitys on voinut muuttua myöhemmin. Lingvistisen paleontologian tärkeät aputieteet ovat arkeologia ja paleontologia. Kantakielen kulttuurisanat kertovat myös kielen pu-hujayhteisön teknologian tasosta, mikä voi auttaa kantakielen ajoituksessa. Esimer-kiksi edellä mainitun vaunusanaston perusteella indoeurooppalaisen kantakielen varhaisin mahdollinen hajoaminen ajoittuu noin vuoteen 31

36 3500 ekr., kuparikaudelle. Uralilaisen kantakielen sanasto puolestaan viittaa pri-mitiivisempään,jopa mesoliittiseen,teknologiseen tasoon (Janhunen 2009:66), mutta Häkkinen (2009a) etymologisoi uralilaiseen kantakieleen metallinimityksen *äsa-wäśka tina tai lyijy. Se on yhdyssana, jonka jälkiosa on *wäśka kupari tai pronssi (> suom. vaski),mutta alkuosa *äsa- ei ole mikään vanhastaan tunnettu sana. Häkkinen katsoo kuitenkin jo yksistään sen, että tinaa tai lyijyä merkitsevä sana on yhdyssana, viittaavan pronssinvalmistusprosessin tuntemiseen ja siten kantauralin pronssikauti-seen ajoitukseen. Fyysinen antropologia on antropologian osa-alue, joka tutkii ihmis-kunnan biologisia ominaisuuksia ja pyrkii niiden avulla selvittelemään ihmiskunnan alkuperää (paleoantropologia) ja ikään, sukupuoleen,sekä populaatioon liittyvää vari- aatiota (ihmiskunnan variaation tutkimus) (Niskanen 1997:104). Perinnöllisyystieteel- lä on tärkeä osa fyysisessä antropologiassa, koska vain sen avulla voi ymmärtää ge-neettisen variaation alkuperää,biologisten piirteiden perintää ja itse evoluutiota (mts. 104 105). Fyysisen antropologian aiemmin tärkeä osa oli rotututkimus,mutta siitä on yleisesti luovuttu kahdesta syystä (Niskanen 1997:105).Ensiksi,rodun käsite soveltuu huonosti kuvaamaan ihmisen biologista variaatiota nykyisen homo sapiens -lajin po-pulaatioiden sisäinen variaatio on suurempi kuin populaatioiden välinen, joten voi-daan sanoa, ettei rotuja ole (Livingstone & Dobzhansky 1962; Long & Kittles 2003). Toiseksi, rotututkimuksien käyttö rasistisen politiikan oikeutuksena on johtanut järkyt-täviin seurauksiin (Niskanen 1997:105).Populaatiogenetiikan huima kehittyminen vii-me vuosikymmeninä on tuonut uusia mahdollisuuksia väestöjen alkuperän tutkimi-seen.Fyysisen antropologian käyttöä kielitieteen apuna rajoittaa perustavanlaatuinen ongelma: kielellisen ja biologisen perimän siirtymisen suhde.Ihmislapsihan oppii tun- netusti minkä tahansa kielen perintötekijöistään riippumatta, eikä kielenvaihto edel-lytä geenien vaihtoa. Periaatteellisten ongelmien lisäksi fyysisen antropologian tiellä riittää vielä käytännön vaikeuksia. Orgaaninen aines säilyy huonosti,esimerkiksi Suo- messa maaperän happamuus tuhoaa palamattoman luuaineksen sadassa vuodessa (Mannermaa 2008:357).Menneisyyden ihmisten DNA tunnetaan huonosti, sillä säily- neiden näytteiden edustavuus on kyseenalainen (Mallory&Adams 2006: 451). Lisäksi nykyinen populaatiogenetiikka 32

37kertoo ainoastaan tiettyjen geneettisten markkereiden jakauman kartalla, muttei riittävästi geenivirtojen suunnista tai absoluuttisista i istä (Janhunen 2009:68 69). Arkeologisissa lähestymistavoissa kantakielen puhujayhteisö rinnastetaan johonkin arkeologiseen kulttuuriin. Retrospektiivisessa arkeologiassa edetään läheisemmästä menneisyydestä kauempaan menneisyyteen. Ensin valitaan arkeologiset kulttuurit, jotka voidaan yhdistää sukulaiskieliin, sitten jäljitetään noita kulttuureita edeltäviä kulttuureita yhteiseen kantakulttuuriin asti. Tämän menetelmän ongelma kuitenkin on,etteivät kulttuurit muodosta sukupuita samaan tapaan kuin kielet (Mallory & Adams 2006: 451). Mentäessä tarpeeksi syvälle menneisyyteen päädytään lopulta vain irrallisilta näyttäviin ilmiöihin, joilla kuitenkin täytyy olla yhteys toisiinsa. Vaikka kelttiläiset, germaaniset ja baltoslaavilaiset kulttuurit voitaisiin johtaa nuorakeraami-seen kulttuuriin (3200 2300 ekr.), ei nuorakeraamista kulttuuria voi yhdistää muihin indoeurooppalaisiin ryhmiin Kreikassa, Anatoliassa tai Aasiassa. (Mts.452.) Prospek- tiivisessa arkeologiassa valitaan tietty menneisyyden innovaatio, esimerkiksi maan-viljelys, yhdistetään se johonkin kieleen ja katsotaan, voiko innovaation leviäminen selittää kielen leviämisen. Renfrewn (1987) kieli ja maanviljelys -hypoteesi on esi-merkki prospektiivisesta arkeologiasta. Gimbutasin kurgan-teoria, jossa indoeuroop-palaisen kielen leviäminen yhdistetään vankkureiden leviämiseen, perustuu myös prospektiiviseen arkeologiaan. (Mallory & Adams 2006: 453.) 33

38 4 WIIKIN MALLI 4.1 Lähtökohdat Vanhan paradigman väitetyt anomaliat. Wiik kannattaa vallankumouksellista diakronisen kielitieteen uudistamista (esim.Wiik 1997 d).Historiallisen kielitieteen standarditeoriasta eli perinteisestä ajattelusta poikkeavat ainakin hänen näkemyksensä kielenmuutoksen kontaktilähtöisyydestä sekä kielten synnystä konvergenssin kautta. Mitä ongelmia Wiik sitten vanhassa paradigmassa näkee? Ensimmäiseksi,Wiikin (2002c:136) mukaan vanha Volgalta tulo -teoria jättää huomioimatta arkeologian ja genetiikan tulokset. Wiikin mielestä useinkaan ei pohdi-ta, mihin arkeologisiin kulttuureihin uralilainen kantakieli ja sitä seuranneet välikanta-kielet ovat yhdistettävissä.Vanha teoria ei myöskään kiinnitä tarpeeksi huomiota ura- lilaisia kieliä puhuvien väestöjen geneettiseen erilaisuuteen.Toiseksi,vanhan paradig- man piirissä harjoitettu kielikontaktitutkimus on ollut yksipuolista, koska se on keskit-tynyt lainasanoihin. Wiikin (1997e: 100) mukaan lainasanatutkimus on vain kolikon toinen puoli: lainasanat liikkuvat yleensä korkeamman prestiisin kielestä alemman prestiisin kieleen. Alemman prestiisin kielestä ylemmän prestiisin kieleen tulevat vai-kutteet jäävät huomaamatta. Kolmanneksi, Wiik esittää kritiikkiä sukupuumallia koh-taan. Hän kritisoi sukupuumalliin sisäänrakennettua homogeenisen kantakielen aja-tusta ja pitää sitä epärealistisena sekä teoreettisena rakennelmana, idealisaationa (Wiik 1997d:845). Wiikin (1997d:846) mielestä kontaktiteoria puolestaan kuvaa kieltä sellaisena,kuin lihaa ja verta olleet ihmiset sitä puhuivat,koska se ei oleta yhtenäistä kantakieltä, vaan ottaa huomioon kantakielessä olleet murre-erot. Perinteinen Don-nerin kielipuu yrittää Wiikin tulkinnan mukaan kuvata liian monta ulottuvuutta kaksi-ulotteisella kartalla: 1) kielten sukulaisuusastetta, 2) aikaa, 3) karttaa pohjois-etelä-suunnassa, 4) karttaa itälänsisuunnassa (Wiik 1997d: 845). Wiikin tieteenteorian tun-temus vaikuttaa ihmeteltävän puutteelliselta.Tieteellisen mallin kritisoiminen sen pe- rusteella, että se on teoreettinen, ei ole pätevä argumentti. Tiede rakentuu teorioille, ei suoraan havainnoille. Tieteellisessä teorianmuodostuksessa joudutaan välttämättä turvautumaan idealisaatioihin: mikä tahansa teoreettinen konstrukti myös 34

39murre on määritelmällisesti idealisaatio.Asetelma ei muutu siirtämällä tasoa kie- lestä murteeseen. Lass (1997: 273 274) muotoilee asian näin: vaikka kantakieli on idealisaatio ja abstraktio,se on konkreettinen idealisaatio. Hänen mukaansa mikä ta- hansa kielitieteilijän kuvaama kieli on epätäydellinen abstraktio: se on kielen luuran-gon malli. Kielen kuvaus on yleistys, ei olio sinänsä (mp.). Kysymystä rekonstruktioi- den realistisuudesta ja kantakielen areaalisen ja sosiaalisen vaihtelun kuvaamisesta on historiallisen kielitieteen piirissä kyllä pohdittu jo 1800-luvulta lähtien (Fox 1995: 52). Historiallis-vertailevaa menetelmää käytettäessä päätepisteenä tosiaan on vaih- teluton kantakieli: rekonstruktiota jatketaan, kunnes saavutetaan kaikille varianteille yhteinen kantamuoto (mts. 135). Wiikin lähestymistapa kielellisen esihistorian tutki-mukseen. Pelkkä väitettyjen anomalioiden osoittaminen ei riitä, sillä tieteessä vain kattavampi teoria korvaa teorian, ja vain tarkemmilla menetelmillä saadaan tarkem-pia tuloksia. Luvussa 3.4 luetelluista kielellisen esihistorian tutkimusmenetelmistä Wiik käyttää kielikontaktitutkimusta, arkeologisia lähestymistapoja sekä fyysisen ant-ropologian hyödyntämistä. Wiik nimittää lähestymistapaansa poikkitieteelliseksi, sillä siinä yhdistyvät kielitiede, arkeologia ja genetiikka. Hän nimittää sitä lingva-arkeoge-netiikaksi. Wiik (2002a:29) olettaa arkeologisten kulttuurien rajat kieli-/murrerajoja vastaaviksi, kun parempaakaan menetelmää ei ole käytettävissä. Näiden lisäksi esi-merkiksi kasvitiede, eläintiede, fysiikka, geologia, uskontotiede, kansanrunoudentut-kimus, musiikki ja kansatiede voivat Wiikin (2002a:28) mukaan antaa tuloksia kanso-jen ja kielten alkuperän etsintään.Mielenkiintoista on,että Wiikin valikoimaan ei kuulu konservaatioperiaate, sillä se olisi yhteensopiva kontaktiteorian kanssa. 4.2 Kontakti-teoria ja poikkeamat historiallis-vertailevan kielitieteen standarditeoriasta 4.2.1 Kon-takti kielenmuutoksen ensisijaisena selittäjänä Wiik käyttää teoreettisena viitekehyk-senä kontaktiteoriaa tutkiessaan eurooppalaisten kielten syntyä.Kontaktiteorialle hän antaa määritelmän: [K]ielitieteellinen 35

40 tutkimusstrategia, jossa kieltenvälisillä kontakteilla (sillä, kuinka kielet vaikutta-vat toisiinsa) on suuri osuus (2002a: 478). Lähdeteos, johon Wiik usein viittaa, on Thomason & Kaufman 1988 (Wiik 1996; 1997b; 1997c; 1999; 2000a; 2002a). Wiik sanoo pyrkivänsä selvittämään, onko mahdollista selittää Euroopan kaikki huomattavimmat uusien murteiden/kielten synnyt käyttämällä selitysperusteena ulkosyntyisiä syitä (Wiik 2002a: 37) ja onko mahdollista selittää nämä ulkosyntyiset syyt pelkästään lingua francan käsitettä käyttäen?. Lingua francan Wiik määrittelee siksi kansainväliseksi kieleksi, jota käyttävät keskinäisessä kommunikoinnissa sellaiset väestöt, jotka eivät puhu luonnostaan samaa kieltä (Wiik 2002a: 38). Toinen Wiikin antama määritelmä lingua francalle on vieraana kielenä opittu, siinä mielessä vaillinainen kieli, että siinä on mukana oppijan äidinkielen jättämä substraatti (Wiik 2002a: 47). Nämä määritelmät eivät ole toisensa poissulkevia, mutta aiheuttavat epäselvyyttä siitä, mitä lingua franca Wiikin terminologiassa tarkalleen ottaen tarkoittaa (Lindstedt 2004: 309). Wiik käyttää termiä lähinnä vain jälkimmäisessä merkitystä, ja joissakin yhteyksissä termi prestiisi olisi ollut parempi (mp.). Wiikin oletuksen mukaan uudet kielet syntyvät vanhojen kielten sekoittuessa siten, että kontaktitilanteessa heikommassa asemassa olevan kielen puhujat vaihtavat kielensä. Yksi Wiikin nimeämistä premisseistä onkin kielenvaihtopremissi. Kielenvaihdon mekanismin hän esittää yksinkertaistetusti näin (Wiik 2002a: 32): 1) Statuserot synnyttävät lingua francoja. 2) Lingua francat synnyttävät kielenvaihtoja. 3) Kielenvaihdot synnyttävät uusia murteita/kieliä. Väitteet voi yhdistää myös seuraavaksi neliosaiseksi syy seuraus-ketjuksi: statuserot > lingua francat > kielenvaihdot > uudet kielet. Esimerkkinä hän käyttää metsästäjäväestöä, joka vaihtaa kielensä korkeamman statuksen maanviljelijäväestön kieleen (Wiik 2002a: 33). Alemman statuksen kielestä jää syntyneeseen murteeseen/kieleen oppimisvirheisiin perustuva substraatti (Wiik 2002a: 45 46). Substraatin vastapari on superstraatti. Kielten syntyä koskeva malli on Wiikillä aksiomaattinen ja yksinkertainen, jopa siinä määrin että hän esittää kielten synnyn kaavoina. Esimerkiksi englannin kielen yksinkertaistettu kaava on: PMG + k₂ + pg + ra + l₂ 36

41 ja täydellinen kaava: (((((((((IE + e-ba) +e-lbk)+su bs ) + bs hs ) + bs, k₁) + l₁) + k₂) + pg) + ra) + l₂ (Wiik 2002a: 199) Lue: Indoeurooppalainen kantakieli, johon vaikutti ensin esibalkanilainen substraatti, sitten esinauhakeraaminen substraatti, sitten suomalais-ugrilainen substraatti, jossa baskilainen substraatti, sitten baskilainen superstraatti, jossa haamilais-seemiläinen superstraatti, sitten baskilainen substraatti ja ensimmäinen kelttiläinen substraatti, sitten ensimmäinen latinalainen superstraatti, sitten toinen kelttiläinen substraatti, sitten pohjoisgermaaninen superstraatti, sitten ranskan superstraatti ja viimeiseksi toinen latinalainen superstraatti. Kuten luvussa 3 todettiin, esihistoriallisen kielenmuutoksen todistaminen kontaktin seuraukseksi voi olla vaikeaa. Wiik ei anna kriteereitä sille, miten voitaisiin todeta substraatti-interferenssin olemassaolo. Hänen lähtökohtansa vaikuttaakin päinvastaiselta: jos kaikki merkittävimmät muutokset oletetaan kontaktilähtöisiksi, muutos sinällään on todiste siitä, että kieli on ollut kontaktissa. Ainoaksi vaikeudeksi jää keksiä, mikä kieli olisi voinut aiheuttaa muutoksen. Tässä piilee vakava kehäpäätelmän vaara. Wiik (2002a) esittää kymmeniä substraattihypoteeseja. Monet niistä pohjaavat heikkoon lingvistiseen ja historialliseen evidenssiin. Wiik (2002a: 309 310) esimerkiksi pitää mahdollisena, että saarikeltissä on suomalais-ugrilainen substraatti. Perusteina tälle on monikon -d, lukusanan jälkeinen yksikkömuotoinen substantiivi ja habere-tyyppisen verbin puuttuminen. Lisäperusteena on se, että Englannissa on käytetty vapaan kansan nimenä sanaa Feni (Wiik 2002a: 310). Wiik (mp.) ei itsekään pidä saarikeltin suomalais-ugrilaista substraattia kiistattomana, mutta hänen mielestään on hyvä huomata, että jotkut kielentutkijat pitävät SU substraattia mahdollisena. Wiik ei mainitse, kuka tämän hypoteesin on näillä perusteilla esittänyt, mutta tiettävästi ainakin Wettenhovi-Aspa (1915: 99) on ajatellut sanan Feni viittaavan suomalaisiin. 37

42 4.2.2 Konvergenssi Kontaktiteoria ja sukupuumalli. Joidenkin fennougristien piirissä heräsi 1980-luvulla epäilys sukupuumallia kohtaan. Esimerkiksi Häkkinen (1983: 82) esittää uralilaisten kielten sukulaisuussuhteiden tarkastelun uudelleenaloittamista täydellisestä nollatilanteesta. Hän haluaa karsia välikantakielet, jotta päästään kronologian suhteen neutraaliin pensasmalliin (Häkkinen 1983: 384). Häkkisen mukaan välikantakielistä ei ole tarpeeksi evidenssiä. Sukupuuteorian heikkoutena hän pitää myös sitä, että se ei ota huomioon kielten sulautumisen mahdollisuutta (mts. 84). Kronologisesti neutraali kielen muutoksen kuvaus on kuitenkin mahdottomuus, sillä muutoksessa on aina mukana aika. Muutos on siirtymä yhtenä ajanhetkenä vallitsevasta tilasta 1 toisena ajanhetkenä vallitsevaan tilaan 2. Välikantakielten karsiminen tarkoittaa sitä, että kuvauksessa jätetään väliin alku- ja lopputilan väliset tilat. Häkkistä kritisoiva Itkonen (1999) huomauttaa, että jo kolme välivaihetta riittää sukupuun piirtämiseen, indoeurooppalaisena esimerkkinä saksa, kantagermaani ja kantaindoeurooppa. Pensasmalli on pätevä vain, jos kaikki kielikunnan kielet polveutuvat suoraan kantakielestä ilman välikantakieliä. Tuskin kukaan kuitenkaan väittää, että suomi, viro ja metsänenetsi polveutuvat kantauralista täysin samalla tavoin, ilman välivaiheita. (Itkonen 1999: 135.) Sukupuumallin pätevyyttä ei horjuta se, että tietyn kielikunnan sisäistä taksonomiaa uudistetaan. Vaikka Donnerin tekemä uralilaisten kielten luokittelu ja sen pohjalta piirretty sukupuu ei pidä kaikkien välikantakielten osalta paikkaansa, eivät Donnerin virheet ole argumentti sukupuumallia vastaan sen paremmin kuin sen osoittaminen, että joku on laskenut virheellisesti 5 6 = 36, on argumentti kertotaulua vastaan. (Itkonen 1999: 133 134.) Vallankumouksellisen paradigman piirissä sukupuumallin epäily johti kontaktiteoriaan ja konvergenssiin perustuvien mallien suosimiseen. Selkeä esimerkki uralilaisiin kieliin sovelletusta konvergenssimallista on Pusztay 1997. Pusztayn (mts. 9) mukaan kantakieli muodostui kielten erilaisista ryhmistä, liittoutumista ja on samaa tai eri tyyppiä olevien kielten lähestymisen seurauksena muodostuneen kieliliiton tulos, toisin sanoen lingua franca. Pusztayn (1997: 13) mukaan kieliliitto voi johtaa niin tiiviiseen sanastolliseen ja rakenteelliseen lainautumiseen, että retrospektiivisesti kieliliittoja voidaan käsitellä 38

43 kantakielinä. Pusztayn tapa pitää lingua francaa kieliliiton tuloksena on kyseenalainen. Kieliliitossa on monta kieltä, eikä lingua franca ei ole kieliliiton liittokieli. Konvergenssimallien kannalta tuhoisaa on, ettei tunneta yhtään tapausta, jossa kieli olisi lainannut kokonaisen paradigman, esimerkiksi pronomini- tai verbitaivutusparadigman (Aikhenvald 2007: 19). Tätä konvergenssimallin ilmeistä ongelmaa voi yrittää kiertää vähättelemällä perittyjen piirteiden ja areaalisten piirteiden eroa: Useat uralilaisissa kielissä löytyvät elementit ovat kielisukulaisuuden määrittelyn kannalta aika vähäpätöisiä, koska ne esiintyvät PEKV:n [=Pohjois-Euraasian kielivyöhykkeen] muissakin kielissä (esim. paikansijojen loput, lukujen tunnukset). Elementtejä, jotka esiintyvät vain joissakin uralilaisissa kielissä, ei saisi nykyisestä käytännöstä poiketen johtaa yhtenäiseen kantakieleen. Samat elementit löytyvät enimmäkseen myös uralilaisten kielten kanssa samalla alueella puhutuista paleosiperialaisista kielistä. (Pusztay 1997: 12.) Wiik ehdottaa kontaktiteorian käyttöä suomalais-ugrilaisiin kieliin, koska se toimii itämerensuomalaisten kielten synnyn kuvauksessa (Wiik 1997d: 848). Wiikin mallissa konvergenssi on oleellisempi kuin divergenssi (Wiik 2000a: 463). Tässäkin hän korostaa ajattelutapansa eroa aiempaan nähden. Perinteisestä ajattelusta esimerkkinä Wiik (2002a: 36) käyttää Mikko Korhosen luettelemia syitä kielten jakautumisen aiheuttajista: 1) kielialueen laajeneminen, 2) erilleen muutto, 3) asutuksen kiinteytyminen, 4) vieraan väestön aiheuttama eriytyminen ja 5) hallinnollinen raja. Korhosen luettelosta hän päättelee, että perinteisen ajatustavan mukaan uusien kielten synty perustuu siis pikemmin isolaatioon ja disintegraatioon kuin kontakteihin ja integraatioon (mp.). Wiik (2002a: 36) ei yritä kieltää kielensisäisten muutostendenssien olemassaoloa, mutta nostaa etusijalle kontaktilähtöiset (engl. contact-induced) syyt kielen muutokseen: [U]usia murteita ja kieliä syntyy enemmän silloin, kun kielet ovat keskenään läheisissä kosketuksissa, ja niitä syntyy vähemmän silloin, kun kielet ovat eristyksissä. Isolaatiossa olleista kielistä hän mainitsee esimerkkeinä sardinian ja islannin, kontaktin aiheuttamana muutoksena puolestaan romaanisten kielten synnyn latinasta (mp.). Konvergenssimallia kielten synnystä on tehnyt tunnetuksi Dixon (1997: 67 102) jaksottaisen tasapainon mallillaan (engl. punctuated equilibrium). Dixonin ajatuksena on, 39

44 että kielten kehityshistoriassa on erilaisia jaksoja. Suurimman osan ajasta kieliyhteisöt ovat olleet tasapainotilassa. Tasapainotilassa tietyllä alueella asuu monta poliittista ryhmää, joilla on oma kieli, omat tapansa ja perinteensä. Ryhmät ovat suurin piirtein samaa suuruusluokkaa ja samalla teknologisella kehitysasteella. Millään ryhmällä tai sen kielellä ei ole merkittävää prestiisiasemaa. Tasapainotila ei ole staattinen, mutta muutokset ovat suhteellisen vähäisiä. Tasapainotilan vallitessa kielten välillä tapahtuu paljon lainautumista, myös rakenteiden lainautumista, ja kehitys vie konvergenssiin. Tällöin kielten välisten sukulaisuussuhteiden selvittäminen jälkikäteen historiallisen kielitieteen menetelmin on vaikeaa. Dixonin mukaan esimerkiksi Australiassa ennen eurooppalaisten saapumista on vallinnut tasapainotila. Tasapainotila voi järkkyä esimerkiksi teknologisten innovaatioiden, väestön ekspansioiden tai luonnonkatastrofien seurauksena. Tasapainotilan järkkyessä sosiolingvistinen tilanne muuttuu, alkaa tapahtua divergenssiä ja syntyy nykyisen kaltaisia, sukupuumallilla kuvattavissa olevia, ekspansiivisia kielikuntia. 40

45 Kuva 4. Punctuated equilibrium. Dixonin (1997: 101) mukaan. Muutos Wiikin suhtautumisessa konvergenssiin. Wiikin kontaktiteoreettisessa ajattelussa on nähtävissä ajan mittaan tapahtuneen muutosta. Aiemmin (esim. Wiik 1997d) hän hyväksyy kielten synnyn yhteensulautumisen kautta: Kielten kehityksessä on kahdenlaisia kausia desintegroitumisjaksoja ja integroitumisjaksoja, jotka vuorotellen seuraavat toisiaan (mts. 847; käännös J.-M.T.). Kuvassa 5 näkyy, miten kielet A ja B yhdistyvät kieleksi E, sekä kielet B ja C kieleksi D. 41

46 Kuva 5. Kontaktiteoreettinen sukupuu. Wiikin (1997d) mukaan. Myöhemmin Wiik (2002a: 50) kuitenkin ottaa etäisyyttä ajatukseen kielten synnystä konvergenssin kautta: Kielenvaihtojen yhteydessä jotkut [esim. Pusztay (1997), Künnap (1998d), Wiik (1997d)] ovat pitäneet mahdollisena, että kahteen sukupuuhun kuuluvat oksat voisivat kasvaa yhteen. Mutta voivatko eri kielikuntia edustavat sukupuut todella sulautua yhdeksi laajaksi puuksi? Oma vastaukseni on: eivät voi. 4 Kielenvaihtoon perustuva malli ei Wiikin mukaan sulje pois sukupuumallia, mutta puiden haarat on tulkittava uudella tavalla. Lingua francaan perustuvassa sukupuussa äitikielen jakautumisen murteisiin ja tytärkieliin katsotaan tapahtuvan vieraan kielen vaikutuksesta (Wiik 2002a: 49 50). Kuvasta 6 näkyy, miten kielet erkaantuvat toisistaan substraattikielten suodattimien läpi. 4 Huomattakoon, että Wiik kieltää tässä vain eri kielikuntiin kuuluvien kielten sulautumisen, ei kielikunnan sisäisiä yhteensulautumisia. Wiikin (2002d: 287) mukaan kelttiläinen kantakieli oli hybridi. Se oli kieli- tai murreketju, jonka toisessa päässä oli Välimeren keltti ja toisessa Keski-Euroopan keltti. Kahdelle keltille oli yhteistä vain Balkanilta lähteneiden maanviljelijöiden puhuma IE-kielen Balkanin murre (Wiik 2002a: 303). Ks. kuva 6. 42

47 Kuva 6. Euroopan indoeurooppalaisten kielten syntyä havainnollistava sukupuu (lähde: Wiik 2002a: 130). I = itaalinen kieli, K = kelttiläinen kieli, GBS = germanobaltoslaavilainen kieli,? = tuntematon substraattikieli, Bs = baski, SU = suomalais-ugrilainen kantakieli, IE = indoeurooppalainen kantakieli, Kr = kreikka, Il = illyyri, Al = albaani, Tr = traakia, Fr = fryygia ja Da = daakia. Wiikin sukupuumallin kritiikki kohdistui ensi sijassa uralilaisten kielten sukupuuta vastaan. Tämän vuoksi vaikuttaa siltä, että Wiik tulkitsee indoeurooppalaisen ja uralilaisen kielikunnan synnyn erilaisiksi: indoeurooppalaiset kielet ovat eriytyneet pääasiassa substraattivaikutuksen, uralilaiset superstraattivaikutuksen vuoksi, saamea ja samojedikieliä lukuun ottamatta. Indoeurooppalaisten kielten leviäminen Euroopassa on johtunut Wiikin mukaan niiden prestiisiasemasta maanviljelijäväestön kielenä. Uralilainen kantakieli taas on ollut Pohjois-Euroopan suurriistanmetsästäjien kieli, joka on maanviljelyn tulon jälkeen joutunut maanviljelijäväestön kielen superstraattivaikutukselle alttiiksi. 4.2.3 Ajoitukset kontaktiteoriassa Äänteenmuutosten relatiiviseen ajoitukseen tulee suhtautua Wiikin (2000a: 471) mielestä varauksella, sillä alkupostulaatit vaikuttavat siihen, missä järjestyksessä muutosten 43

48 päätellään tapahtuneen. Kontaktiteoriaan pohjautuvassa ajattelussa katsotaan äänteenmuutosten johtuvan oppimisvaikeuksista ja tapahtuvan yhtä aikaa kielenvaihtotilanteessa. Mikäli kahden äänteenmuutoksen välillä näyttää olleen selvä ajallinen ero, ne ovat tapahtuneet kahdessa eri kielenvaihdossa (Wiik 2000a: 471). Toisessa yhteydessä Wiik (1998a) olettaa, että muutokset ovat voineet olla ensin idulla ei-fonologisina ja tiedostamattomina ja realisoituneet vasta myöhemmin. Esimerkki (Wiik 2000a: 471): oletetaan, että on kieli, jossa on sana laban. Kielessä tapahtuvat muutokset b > p ja p > f. Jos muutos b > p tapahtuu ensin ja p > f sitten, tapahtuu sanassa äännekehitys laban > lapan > lafan. Mikäli äänteenmuutosten aikajärjestys on toinen, on kehitys laban > lapan. Jos kuitenkin annetaan kontaktiin pohjautuva selitys, voidaan Wiikin mukaan äänteenmuutosten olettaa tapahtuneen yhtä aikaa. Superstraattikielessä on ollut b ja aspiroitu pᶠ ja substraatissa p ja f. Kontaktissa superstraattikielen oppijat ovat substituoineet b > p ja pᶠ > f. Nämä muutokset ovat tapahtuneet yhtä aikaa. Wiik ei kuitenkaan selitä, miten tässä esimerkissä voisimme tietää, ovatko äänteenmuutokset tapahtuneet yhtä aikaa vai onko tapahtunut ensin p > f ja sitten b > p. Lopputulos on sama molemmissa tapauksissa: lapan. Wiik ei myöskään selitä, miksi hän ad hoc olettaa superstraattikieleen aspiraation tai frikaation. Kontaktiteoriassa myös sanaston ikä tulkitaan eri tavalla. Mikäli uralilainen kielikunta syntyi konvergenssin kautta, sukupuuhun ei tarvitse liittää ajallista ulottuvuutta, vaan se korvautuu maantieteellisellä ulottuvuudella. Wiik pyrkii siis Häkkisen (1983) tavoin kronologisesti neutraaliin malliin. Leksikon osalta tämä kantakielivaiheiden hylkääminen tarkoittaa, että sanan levinneisyys kielikunnan eri kielissä kertoo ainoastaan sanan levinneisyydestä, ei aikasyvyydestä. Esimerkiksi Wiik (2000a) ottaa kolme levikiltään erilaista sanaa: 1) pesä, joka on yhteinen kaikille uralilaisille kielille 2) kotka, jonka levikki kattaa suomalais-permiläiset kielet ja 3) kottarainen, joka esiintyy vain suomessa. Wiikin mukaan tästä ei tule päätellä, että pesä edustaisi uralilaisissa kielissä vanhempaa sanastoa kuin kotka tai kottarainen, vaan että sanan alkuperäinen maantieteellinen levikki on laajempi. Kotkan alkuperäinen levikki on puolestaan suppeampi kuin pesän mutta laajempi kuin kottaraisen. (Wiik 2000a: 467 468.) Omaperäisessä sanastossa ei ilmeisesti Wiikin 44

49 mukaan ole eri-ikäisiä kerrostumia, koska kantauralia puhuneella periglasiaalivyöhykkeen mammutinmetsästyskulttuurilla ei ole tiettyä lähtöaluetta. Indoeurooppalaisten kielten kohdalla tilanne on toinen, koska toiset indoeurooppalaiset kielet ovat vanhempia kuin toiset: maanviljelyksen leviäminen Balkanilta eteni vaiheittain ja synnytti edetessään uusia kieliä. Niinpä uralilaisiin kieliin lainatut indoeurooppalaiset sanat muodostavat eri-ikäisiä kerrostumia. (Wiik 2000a: 468 469.) Wiik ei tunnu ottavan huomioon, että niin kutsutussa omaperäisessä sanastossa on sanoja, joiden fonotaksi ei noudata varhaisempia rekonstruktiotasoja. Esimerkiksi nykysuomen sanoissa kymmenen ja tammi on uralilaiselle fonotaksille täysin vieras nasaaligeminaatta mm. Kantauralille vieraat *mm, *nn, *šn ja *šm esiintyvät sanoissa, joilla on itämerensuomesta mordvaan ulottuva levikki (Häkkinen 2009a: 47). Uralilaisen, indoeurooppalaisen tai muun tunnetun kielen etymologian puuttuessa niitä voi pitää lainoina tuntemattomasta paleoeurooppalaisesta kielestä (mts. 48). Wiikillä on uusia tulkintoja varhaisten lainasanojen etymologisoinnista. Lainavaikutteiden hyväksyminen vieraasta kulttuurista ja kielestä kestää aikansa, siksi lainasanat voivat ilmaantua kieleen vasta myöhään kontaktitilanteen alkamisen jälkeen vuosikymmeniä, tai jopa yli tuhat vuotta myöhemmin (Wiik 2000a: 470). Uralilaisten kielten vanhimmille indoeurooppalaisille lainoille Wiik löytää kolme vaihtoehtoa: 1) yhteinen indoeurooppalais-uralilainen kantakieli 2) lainasuunta periglasiaalivyöhykkeen mammutinmetsästäjien eli prestiisiväestön uralilaisesta kielestä indoeurooppaan 3) Keski- Euroopan ensimmäisten maanviljelijöiden indoeurooppalaisesta kantakielestä uraliin. Esittämättä mitään pohdintaa äännesuhteista tai -vastaavuuksista hän arvioi, että kahdessa ensimmäisessä tapauksessa sanojen etymologia voi viitata 12 000 15 000 vuoden taakse! (Mp.) 45

50 4.3 Hypoteesi kantagermaanin uralilaisesta substraatista 4.3.1 Euroopan muinainen kielitilanne Kartta 1. Euroopan oletettu kielitilanne 5500 ekr. Wiikin (2002a: 97) mukaan. Bs = baskilaiset kielet, IE = indoeurooppalaiset kielet ja U = uralilaiset kielet. Wiik (esim. 2002a: 68 103) olettaa Euroopassa olleen jääkauden jälkeen kolme suurta ja ekspansiivista kielikuntaa: baskilainen, suomalais-ugrilainen/uralilainen 5 ja indoeurooppalainen (kartta 1). Hänen mukaansa baskia puhuttiin jääkauden aikaan Iberian refugissa ja suomalais-ugrilaisia kieliä Ukrainan refugissa. Näistä refugeista kielet levittäytyivät laajoille alueille pioneeriasukkaiden mukana. Baski levisi Länsi-Euroopassa Ranskaan, Brittein saarille, Pohjois-Saksaan ja Etelä-Skandinaviaan. Suomalais-ugrilaiset kielet levittäytyivät Ukrainasta koko Pohjois-Eurooppaan, Brittein saarten itäosiin asti. Pohjois-Saksan, Etelä-Skandinavian ja Pohjanmeren mantereen alueella Wiik olettaa baskia puhuneen väestön vaihtaneen kielensä uralilaiseen. Indoeurooppalainen kielikunta 5 Wiik käyttää termejä uralilainen ja suomalais-ugrilainen synonyymisesti. Tämä on perusteltua, mikäli jo uralilaisen kantakielen varhaisimmassa murteutumisessa kantasuomen ja kantaugrin edeltäjät kuuluivat eri murteisiin. Uusien rekonstruktioiden valossa näin näyttää olevan (esim. Häkkinen 2007), siksi noudatan itse samaa käytäntöä. Tämä taksonomia ei kuitenkaan ole vakiintunut (ks. esim. Janhunen 2009). 46

51 levittäytyi Balkanilta suomalais-ugrilaisen/uralilaisen ja baskilaisen kustannuksella. Indoeurooppalaisen kielen leviäminen kytkeytyi maanviljelyn leviämiseen Eurooppaan, kun metsästäjä-keräilijät siirtyivät maanviljelykseen ja vaihtoivat kielensä statukseltaan arvostetumpaan maanviljelijöiden kieleen. (Wiik 2002a: 96 111.) Indoeurooppalaisten kielten levitessä Eurooppaan niihin jäi substraattivaikutuksia varhaisemmista kielistä (Wiik 2002a: 97). Itaalisissa ja kelttiläisissä kielissä Wiik olettaa olevan baskilaisen substraatin, mutta germaanisissa, balttilaisissa sekä slaavilaisissa kielissä taas suomalais-ugrilaisen substraatin. Ajatus suomalais-ugrilaisesta substraatista slaavilaisessa kantakielessä on esitetty jo ennen Wiikiä, sillä spekuloivat muiden muassa Thomason ja Kaufman (1988: 238 251). Itkonen (1998a) huomauttaa, ettei Thomasonin ja Kaufmanin hypoteesi ole mikään kontaktiteorian mahdollistama uusi oivallus, sillä he vain toistavat Décsyn, Veenkerin ja Kiparskyn jo 1960-luvulla esittämiä käsityksiä. Näistä käsityksistä Wiik on saanut kimmokkeen oletukseen, että kantagermaanissa olisi ollut vastaavanlainen suomalais-ugrilainen substraatti (mt.). Wiik ei kuitenkaan ole ensimmäinen, jonka mukaan germaanisissa kielissä on uralilaista vaikutusta. Lockwood (1969: 124) pitää germaanikielten kahden tempuksen järjestelmää ja alkupainoa uralilaisena lainana, ja Salmonsin (1992: 170) mukaan germaanin alkupaino on uralilaista vaikutusta. Samoin ajatus substraatista germaanikielissä ei ole uusi. Feist (1932) vastustaa indoeurooppalaisen alkukodin sijoittamista Pohjois-Eurooppaan ja pyrkii antiikin historiallisten lähteiden pohjalta osoittamaan, että alueella on ennen germaaneja ollut muuta kieltä puhuva kansa, veneetit, joilta germaanit sittemmin omaksuivat kielelleen tyypilliset äänteenmuutokset. Germaanisten kielten sanastossa on monia etymologialtaan epäselviä tapauksia, esimerkiksi *blōþą veri, *bainą luu, *handuz käsi, *regną sade, *stainaz kivi, *gōdaz hyvä ja *drinkaną juoda (Ringe 2006: 295 296). Tätä alkuperältään hämärää sanastoa on tulkittu muiden vaihtoehtojen puutteessa substraattilainaksi. Kallion (2002: 169) mukaan viimeaikainen tutkimus (esim. Beekes 1996; Boutkan 1998) osoittaa kantagermaanin saaneen substraattivaikutteita useasta sittemmin sukupuuttoon kuolleesta kielestä. Lyhyen katsauksen näihin substraatteihin tarjoaa esimerkiksi Boutkan ja Siebing (2005: xiv xxi). 47

52 Wiikin oletuksen mukaan kantagermaanin substraattikieli oli siis uralilainen. Tämä kieli oli nykyisistä uralilaisista kielistä lähinnä itämerensuomea: Maglemosen ryhmän (Maglemosen lisäksi Star Carrin, Nemenin, Kundan ja Suomusjärven kulttuurien) murre oli esi-itämerensuomalainen (Wiik 2002a: 348). Wiik ei erikseen selitä, miksi hän olettaa nimenomaan itämerensuomalaisen murteen, mutta nähdäkseni oletus vaatii tuekseen seuraavat taustaoletukset: 1) saman arkeologisen kulttuuripiirin alueella puhuttiin samaa kieltä, 2) Maglemosen, Star Carrin, Nemenin, Kundan ja Suomusjärven kulttuurit kuuluivat samaan kulttuuripiiriin, 3) Kundan ja Suomusjärven kulttuureista, joiden alueella nykyisin puhutaan itämerensuomalaisia kieliä, on mahdollista johtaa arkeologinen jatkumo periglasiaaliseen pioneeriasutukseen asti ja 4) arkeologinen jatkuvuus merkitsee kielellistä jatkuvuutta. Kartassa 2 näkyy Wiikin olettama uralilaisten kielten/kulttuurien maksimilevinneisyys ennen indoeurooppalaiskosketuksia. Kartta 2. Wiikin olettamat suomalais-ugrilaiset kulttuurit noin 7000 ekr. (lähde: Wiik 2002a: 347). 48

53 Wiikin mukaan substraatin jälkiä kannattaa etsiä ensisijaisesti fonetiikasta eikä leksikosta, koska leksikon osalta lainanantajakielenä toimii superstraatti eikä substraatti. Foneettisia muutoksia syntyy, kun superstraattia puhumaan opetteleva väestö tekee oppimisvirheitä. Wiikin hypoteesissa varhaista Keski-Euroopan indoeurooppalaista murretta opetelleet suomalais-ugrilaista kieltä puhuneet tekivät samankaltaisia oppimisvirheitä kuin nykyinen suomen kielen puhuja opetellessaan germaanisia kieliä. Ensimmäinen kielenvaihdos uralilaisesta indoeurooppalaiseen tapahtui Wiikin mukaan 5500 4200 ekr., germanobaltoslaavilaisen kantakielen (GBS) synty ajoittuu välille 4200 3500 ekr., ja vanhimman germaanisen kantakielen 3500 2800 ekr. (Wiik 1997b: 262 263). Indoeurooppalaisen kielen levitessä Pohjois-Eurooppaan tapahtui Wiikin mukaan substraatin eskaloituminen: [M]itä pohjoisemmasta IE kielen murteesta on kysymys, sitä monikerroksisempaa (ja voimakkaampaa) on SU kielen substraatti (Wiik 2002a: 43). Esimerkiksi germaanisten kielten kohdalla oletettu suomalais-ugrilainen substraatti on voimakkaampi ruotsin pohjoismurteissa kuin alasaksassa. Wiik (2002a: 218) väittää myöhäisskandinaavissa olevan kolme uralilaista substraattikerrosta. Norjan ja ruotsin pohjoismurteista hän luettelee 18 substraattipiirrettä (Wiik 2002a: 223 232), esimerkiksi Västmanlandissa tavattava täydellinen vokaalisointu, kuten sanoissa hylla > hylly ja nyckel > nyttjyl. Kielitieteellisten ja arkeologisten perusteiden lisäksi Wiik on perustellut GBS-kielen uralilaista substraattia fyysisellä antropologialla ja genetiikalla. Itämeren alueen väestöt eli pohjoisgermaanit, baltit, slaavit ja itämerensuomalaiset ovat maailman vaaleimpia ja sinisilmäisimpiä väestöjä. Jos Ukrainan refugin väestö oli vaaleaa ja Iberian refugin tummaa, ja jos Ukrainan refugin kieli oli suomalais-ugrilainen, voidaan sinisilmäisyyttä ja pigmentin määrää osoittavien karttojen vaaleiden alueiden tulkita osoittavan, minne asti Pohjois-Euroopan uudelleenasuttamisen ja jäänjättömaan asuttamisen yhteydessä Ukrainan refugin SU kieliä puhuvien väestöjen asuinalueet ulottuivat (Wiik 2002a: 180). Suomalaisten läheisimmät geneettiset sukulaiset ovat germaanisia kieliä puhuvat väestöt, minkä Wiik tulkitsee osoittavan, että vanhimman germaanisen kielen synnyinalueen väestö 49

54 oli peräisin Ukrainan refugista (Wiik 2002a: 181). Kuten huomataan, Wiikin päättelyketju on varsin spekulatiivinen. Kantagermaanin suomalais-ugrilaisen substraatin lisäksi vaihtoehtoina voidaan pitää baskilaista kieltä tai tuntematonta kieltä x (Wiik 1998c). Baskinsukuista eli vaskonista substraattia germaanikielistä on etsinyt Vennemann (2003). Hän olettaa vaskonisen substraatin jättäneen jälkeensä myös itaalisiin ja kelttiläisiin kieliin sekä etruskiin. Vennemann (2003: 517 555) etsii substraatin jälkiä keski- ja länsieurooppalaisista toponyymeista, erityisesti hydronyymeista. Lisäperusteita vaskoniselle substraatille Vennemann esittää eläinten ja kasvien nimistä, aksentuaatiosta sekä vigesimaalijärjestelmästä eli lukujärjestelmästä, jonka kantaluku on 20. Wiik (1998c) kannattaa Vennemannin baskilaista substraattihypoteesia itaalisten ja kelttiläisten kielten osalta, muttei germaanisten, koska katsoo voivansa osoittaa germaanissa olevan uralilaisen substraatin. Kolmas vaihtoehto eli tuntemattoman paleoeurooppalaisen kielen substraattivaikutus on muiden vaihtoehtojen hylkäämisen jälkeen ainoa jäljelle jäävä selitys. 4.3.2 Oletetut uralilaiset foneettiset piirteet germaanissa Germaanisen kantakielen erottaa indoeurooppalaisesta kantakielestä yli 40 erilaista äänteenmuutosta (Ringe 2006). Wiikin (1997b: 279) mukaan kaikille kantagermaanin äänteenmuutoksille voidaan antaa motivoitu ja luonnollinen selitys, jos niitä pidetään uralilaisina substraattipiirteinä. Wiik (1997c: 76) itse listaa 12 mielestään tärkeintä piirrettä, jotka erottavat kantagermaanin indoeurooppalaisesta kantakielestä, ja esittää niille uralilaisen substraattiselityksen. Luettelossa on joitakin germanistille yllättäviä kohtia sekä useita sellaisia äänteenmuutoksia, joita yleensä pidetään huomattavasti nuorempien vaiheiden kuin kantagermaanin ilmiöinä (Wiik 1997c: 76). Vaikka jotkut näistä äänteenmuutoksista, kuten skandinaavisten kielten brytning eli murtuminen (7d alla), tapahtuivat vasta historiallisella ajalla, Wiikin (2002a: 172) mukaan ne olivat alullaan aiemmin, jo varhaisessa germaanisessa murteessa. Wiik esittää, että seuraavat 50

55 kantagermaanissa ja sen tytärkielissä tapahtuneet äänteenmuutokset ovat uralilaista substraattivaikutusta (Wiik 1997a: 25 28; 1997c: 86 97; 2002a: 161 179): 1. Alkupaino (Akzentverschiebung/Akzentwandel) 2. Painon ekspiratoristuminen (dynaamistuminen) ja painonkulkujen sentraalistuminen 3. Tahdin isokronia 4. Grimmin laki 5. Vernerin laki 6. Palataalisten klusiilien sulautuminen velaarisiin 7. Konsonanttien palataalistuminen 8. Syllabisten resonanttien hajoaminen 9. ə, a > a 10. o, a > a 11. ō, ā > ō 12. a:n ja e:n loppuheitto. 1. Alkupaino (Akzentverschiebung/Akzentwandel) (Wiik 1995: 80 82; 1997a: 25 26; 1997b: 267; 1997c: 86; 1998a; 1999: 40; 2002a: 162 163). Indoeurooppalaisessa kantakielessä sanapaino oli liikkuva, mutta suomalais-ugrilaisissa kielissä aina sanan ensimmäisellä tavulla. Germaanisissa kielissä tapahtui painonsiirto ensitavulle. Wiikin mukaan tämä johtui muinaisten suomalais-ugrilaisten kielenoppijoiden painotusvirheistä (Wiik 1997b: 267). 2. Painon laatu (Wiik 1995: 81 82; 1997a: 26; 1997b: 268 270; 1997c: 86 88; 1998a; 1999; 2002a: 163 165). Wiik kuvaa kantagermaanissa tapahtuneen painon ekspiratoristumisen (dynaamistumisen) ja painonkulkujen sentraalistumisen. Ekspiratoristuminen tapahtui, kun muinaiset SU-kielen puhujat IE-kieltä opetellessaan äänsivät painolliset tavut liian pieniä perusvärähtelyn vaihteluita käyttäen korvaten painollisten tavujen korkean perusvärähtelyn ilmavirran voimakkuudella (Wiik 2002a: 164). Sentraalistuminen eli painollisten tavujen muuttuminen entistä painollisemmiksi 51

56 seurasi siitä, että SU kielen painonkulku oli sentraalistuneempi kuin IE kielen (mp.), koska painottomien vokaalien lukumäärä oli eri arvioista riippuen 3 tai 4. Toisena vaihtoehtona hän esittää kantagermaanin suomalais-ugrilaisen substraatin alla piilevän baskilaisen substraatin (mp.). Seuraavat ilmiöt ovat Wiikin (1997c: 87) mukaan seurausta painon ekspiratoristumisesta ja sentraalistumisesta: a) painollisten vokaalien systeemin monimutkaistuminen b) painottomien vokaalien systeemin yksinkertaistuminen c) painottomien vokaalien loppu- ja sisäheitto (ks. myös kohta 12) d) pitkien painottomien vokaalien ja diftongien yksinkertaistuminen lyhyiksi vokaaleiksi. 3. Tahdin isokronia (Wiik 1995: 80; 1997a: 26; 1997b: 270; 1997c: 88; 1999: 43; 2002a: 165 166). Kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä toisen tavun vokaali on pitempi lyhyen 1. tavun kuin pitkän 1. tavun jäljessä; esimerkiksi suomen kaikissa murteissa a on pitempi sanassa muta kuin sanassa muuta, mutta tai musta (Wiik 2002a: 166). Wiik olettaa, että ilmiötä on esiintynyt ainakin varhaiskantasuomessa. Mikäli myös germaanikielten substraattikielessä oli tämä ilmiö, selittää se Wiikin (1997c: 88) mukaan ehkä germaanikielten painottomiin vokaaleihin kohdistuneet loppu- ja sisäheitot, vertaa esimerkiksi gootin handus ja muinaisyläsaksan hant_ käsi. Wiikin mukaan ei ole varmuutta, esiintyikö ilmiö jo kantagermaanissa, mutta varmasti kyllä jo germaanin läntisessä ja pohjoisessa murteessa. Skandinaavin tahdin isokroniaa vahvisti sikäläinen SUsubstraatti (mp.). 4. Grimmin laki (Wiik 1997a: 27 28; 1997b: 270 272; 1997c: 88 91; 1998a; 1999: 41; 2000b; 2002a: 166 170). Grimmin laki eli ensimmäinen germaaninen äänteensiirto kuvaa kantagermaanissa tapahtuneita klusiilien muutoksia. Wiikin (1997c: 88) mukaan indoeurooppalaisessa kantakielessä oli seuraava klusiilijärjestelmä (tässä velaariklusiilit edustavat myös palataalisia ja labiovelaarisia): ph th kh p t k b d g bh dh gh 52

57 ja suomalais-ugrilaisessa kantakielessä seuraava: p t k Germaanisessa kantakielessä a) soinnittomat klusiilit muuttuivat vastaaviksi soinnittomiksi frikatiiveiksi: p/ph > f, t/th > Þ, k/kh > χ; b) soinnilliset aspiroidut klusiilit muuttuivat vastaaviksi soinnillisiksi frikatiiveiksi: bh > β, dh > ð, gh > γ; c) soinnilliset aspiroimattomat klusiilit muuttuivat vastaaviksi soinnittomiksi klusiileiksi: b > p, d> t, g> k Muutoksen c) Wiik tulkitsee johtuvan suomalais-ugrilaisten kielten puhujien vaikeudesta oppia sointioppositiota ja a):n ja b):n siitä, että he myös tunnistivat väärin klusiilien frikaation, joka suomalais-ugrilaisesta kantakielestä puuttuu (Wiik 1997c: 89 91). Alla Wiikin kaksiosainen selitys: 4a. Aspiraatio. Wiikin selitys yllä oleville muutoksille a) ja b) nojaa nähdäkseni kolmeen oletukseen, joista kaksi koskee indoeurooppalaisen kantakielen klusiilijärjestelmää ja kolmas uralin puhujien kielenoppimista (Wiik 2002a: 167): 1) Aspiroidut ja aspiroimattomat klusiilit (esimerkiksi ph ja p) olivat saman foneemin allofoneja. 6 2) Klusiilien aspiraatio ei ollut aspiraatiota vaan frikaatiota. 6 Wiik tarkoittanee vain soinnittomia klusiileja, sillä aspiroitujen ja aspiroimattomien klusiilien tulkitseminen saman foneemin allofoneiksi merkitsisi vain kahden foneemisen klusiilisarjan /p t k/ ja /b d g/ postuloimista kantaindoeurooppaan. Wiik (2002a: 169) pitää kuitenkin tärkeänä kolmen klusiilisarjan säilymistä erillään: Oleellista näyttää varhaisgermaanin syntyvaiheessa SU > IE olleen se, että kolmen IE kantakielessä olleen klusiilisarjan (soinnittomien klusiilien, soinnillisten klusiilien ja soinnillisten aspiroitujen klusiilien) väliset oppositiot joka vaiheessa säilyivät. 53

58 3) Uralilaiset kielenoppijat eivät kuulleet eroa aspiroimattomien ja aspiroitujen soinnittomien klusiilien välillä. Indoeurooppalaisen kantakielen aspiroidut klusiilit olivat Wiikin (1997c: 89) mukaan foneettiselta laadultaan: pɸ tþ kχ bβ dð gɣ Wiikin (1998a) mukaan ne eivät kuitenkaan olleet affrikaattoja, mutta po. klusiileissa oli voimakas aspiraatio, joka foneettisesti reaalistui usein myös frikaationa eli klusiilin ääntymäpaikalla syntyvänä hankaushälynä. Juuri näin on asia monissa nykyisissäkin germaanisissa kielissä. Esimerkkinä Wiikillä (2002a: 167) on tanska, jonka sana tivoli äännetään usein tsivoli, eli tanskan aspiraatio onkin frikaatio. Wiikin selityksestä ei selviä, miksi hän käsittelee näitä kahta erillistä ilmiötä, kuin ne olisivat yksi ja sama. Aspiraation ja frikaation ero on se, että aspiraatio syntyy äänihuulissa mutta frikaatio klusiilin ääntymäpaikalla (Wiik 1981: 75). Suomalais-ugrilaiset kielenoppijat kuulivat aspiroiduista klusiileista vain aspiraatio-osan, eivät klusiiliosaa (oik. okkluusio-osaa) (mt.). Wiik (1997c: 90) vertaa tilannetta nykypäivän tilanteeseen, jossa suomalaiset kielenoppijat kuulevat saksan sananalkuisista pf-äännöksistä (esim. sanassa Pfad) vain f:n, eivät p:tä. Näin ollen uralilaisten oppimisvirheistä johtuisi Grimmin lain aspiraatio-osa eli se, että aspiroidut klusiilit muuttuivat vastaaviksi frikatiiveiksi (Wiik 1997c: 90): pɸ > ɸ > f, tþ > þ, kχ > χ > h, bβ > β > v, dð > ð, gɣ > ɣ Wiik (1997c: 90) olettaa myös, että soinnittomat aspiroitumattomat klusiilit p, t ja k olivat U/SU-kantakielen puhujien kannalta energisemmin äännettyjä kuin heidän omansa, eli nekin olivat aspiroituja. 54

59 4b. sointi Myös Grimmin lain sointiosa (b > p, d > t, g > k) voidaan katsoa U/SU substraatiksi: koska U/SU kantakielessä ei klusiileissa ollut sointioppositiota, U/SU kantakielen puhujat tunnistivat IE kantakieltä opetellessaan kaikki soinnilliset klusiilit (b, d, g) vastaaviksi tavallisiksi klusiileiksi (p:ksi, t:ksi ja k:ksi). Tavallinen tarkoittaa tässä niitä klusiileja, jotka ovat soinnin suhteen tunnusmerkittömiä. (Wiik 1997c: 91.) Näin ollen koko Grimmin laki voidaan Wiikin mukaan tulkita U/SU-kantakielen puhujien kuulemis- ja ääntämisvirheiksi. Havainnollistaakseen, mitä kantagermaanissa todella tapahtui, Wiik (2000b) kertoo suorittaneensa Turussa kuuntelukokeen. Kokeessa turkulaiset koehenkilöt saivat kuultavakseen sanoja, joissa oli voimakkaasti aspiroitu [p'] ja soinnillinen [b]. Koehenkilöt tunnistivat [p']:n /f/:ksi ja [b]:n /p/:ksi. [K]uuntelukoe saattoi hyvinkin olla vuosituhansia sitten kantagermaanissa tapahtuneen Grimmin lain pienimuotoinen ja laboratotio-olosuhteissa [sic] aikaan saatu toisinto (mt.). Wiik (1997c: 91) pitää selityksensä etuna myös sitä, ettei Grimmin laille tarvita työntö- tai imuselityksiä. 5. Vernerin laki (Wiik 1997a: 26 27; 1997b: 273 274; 1997c: 91 92; 1998a; 1999: 40 41; 2002a: 170 171). Grimmin laissa on poikkeus, jonka selittää Vernerin laki. Sen jälkeen kun kantaindoeuroopan soinnittomat klusiilit olivat muuttuneet frikatiiveiksi Grimmin lain mukaan, ne [ja s] soinnillistuivat Vernerin lain mukaan jos ne eivät olleet sananalkuisia ja jos ne eivät olleet soinnittoman äänteen yhteydessä ja jos viimeisin edeltävä tavun nukleus oli painoton (Ringe 2006: 102; käännös J.-M.T.), eli painottoman tavun jälkeinen *p, *t, *k, *kʷ, *s > *β, *ð, *γ, *γʷ, *z (Kallio, Koivulehto & Parpola 1997: 49). [E]simerkiksi IE sanan *pət'ēr soinniton klusiili soinnillistui (vrt. ruotsin fader ja englannin father) (Wiik 1997c: 91). Wiik esittää ilmiölle oman kaksiosaisen selityksensä. Hän liittää obstruenttien soinnillistumisen ja painonsiirron osaksi yhtä ja samaa prosessia. Ensimmäinen osa selityksestä koskee painollisen ja painottoman tavun välistä suhdetta: [K]un paino siirtyi sanan 1. tavulle, tuli tapahtua kahdenlaista: kannan 1. tavun oli voimistuttava ja alkuperäisen painollisen myöhemmän tavun heikennyttävä. Nämä molemmat toimenpiteet tarvittiin, jotta paino voitiin tajuta kannan 1. tavulle. 55

60 Jälkimmäinen toimenpide ei helpostikaan saavuttanut päämääräänsä (entistä painollista tavua ei helpostikaan alettu tajuta painottomaksi), jos tavun alussa oli soinniton obstruentti. Tämä johtui siitä, että soinnittomat obstruentit ovat luontaisesti (intrinsically) suhteellisen pitkiä ja niitä seuraava soinnillinen äänne on perusvärähtelyltään suhteellisen korkea (soinnittomat obstruentit nostavat seuraavan soinnillisen äänteen perusvärähtelyä). (Wiik 1997c: 91.) Pitkät ja perusvärähtelyltään korkeat tavut tajutaan herkemmin painollisiksi kuin painottomiksi. Soinnittoman obstruentin soinnillistaminen lyhensi tavua ja alensi perusvärähtelyä, ja näin tavu oli helpommin tajuttavissa painottomaksi. Artikulaation kannalta esitettynä: [S]oinnittomat obstruentit ovat luonnostaan energisempiä kuin soinnilliset, ja ääntöenergiaa suhteellisen paljon vaativia äänteitä sisältävät tavut tajutaan helpommin kuin muut painollisiksi (Wiik 1997c: 92). Toinen osa selityksestä koskee yleistä painottomien tavujen ääntämistä: painottomissa tavuissa konsonantit ääntyvät heikosti, tämä tarkoittaa muun muassa, että soinnittomat obstruentit soinnillistuvat ollessaan soinnillisessa ympäristössä. Vaikka Wiikin selitys on mutkikas, se ottaa hänen mukaansa huomioon ilmiön motivaatiot paremmin kuin traditionaalinen selitys. (Wiik 1997c: 91.) 6. Klusiilien ääntymäpaikat: palataalisten klusiilien sulautuminen velaarisiin (Wiik 1997b: 274 275; 1998a; 1999: 41; 2002a: 171 172) eli kentumisaatio. Klusiileilla oli IE kantakielessä neljä (joidenkin lähteiden mukaan viisikin) ääntymäpaikkaa, kun taas U/SU kantakielessä ääntymäpaikkoja oli vain kolme. Erilaisuus sai aikaan, että U/SU kielen puhujat eivät kuulleet IE kielen palataalisen ja velaarisen (oik. labio-velaarisen) ääntymäpaikan eroa. (Wiik 1997c: 92.) Alun perin Wiik (1997a: 27) esitti velaarien ja labiovelaarien yhteenlankeamista (*K, *Kʷ > *K), mitä germaanisessa kantakielessä ei kuitenkaan tapahtunut (ks. esim. Fortson 2010: 339 341). Hän myös väittää virheellisesti kantagermaanissa olleen vain kolme klusiilien ääntymäpaikkaa (Wiik 1997b: 275; 2002a: 172). Wiik (2002a: 172) myöntää Eurooppalaisten juurissa, että klusiilijärjestelmän yksinkertaistumisen on voinut saada aikaan lähes mikä tahansa muukin kieli kuin suomalais-ugrilainen; onhan klusiilien kolmen 56

61 ääntymäpaikan systeemi maailman kielissä erittäin yleinen. Jos muutoksen suunta on typologisesti harvinaisemmasta typologisesti yleisempään järjestelmään, on kontaktiselityksen suosiminen sisäsyntyisen selityksen sijaan ylipäätään kyseenalainen ratkaisu. 7. Konsonanttien palataalistuminen (Wiik 1997a: 28; 1997b: 275 276; 1997c: 93 95; 1998a; 1999: 40; 2002a: 172 175). Konsonanttien palataalistumisella Wiik (1997c: 93) tarkoittaa sitä, että U/SU kantakielen puhujien korva oli yliherkkä kuulemaan palatalisaatiota IE kielessä siitä syystä, että U/SU kantakielessä oli palataalistuneiden ja palataalistumattomien konsonanttien oppositio, jota IE-kantakielessä ei ollut. Wiik (mp.) olettaa, että U/SU kielten puhujat olivat taipuvaisia kuulemaan palataalistuneiksi kaikki ne konsonantit, joita välittömästi seurasi i/j, vaikka heidän omassa kielessään fonologista palataalistumista esiintyikin vain dentaalisissa konsonanteissa. Esimerkiksi lat voi realisoitua foneettisesti laet, lait tai jopa lät. Tämä on toinen niistä kahdesta muutoksesta, jotka Wiikin mukaan (1999: 40) tapahtuivat jo germanobaltoslaavilaisessa kantakielessä. Toinen on a:n ja o:n sulautuminen (kohdat 10 ja 11). Seuraavat ilmiöt perustuvat Wiikin mukaan viime kädessä kantagermaanin konsonanttien palataalistuneisuuteen: 7a. i-umlaut. i-umlaut tarkoittaa ensimmäisen tavun takaisen vokaalin muuttumista etiseksi seuraavan tavun etisen vokaalin tai puolivokaalin vaikutuksesta, esimerkiksi länsigermaanin *mūs hiiri : *mūs-i hiiret > muinaisenglannin *mūs : *mys. Pohjois- ja länsigermaanisissa kielissä tavattavan i-umlautin olemassaolo kantagermaanissa perustui Wiikin (1997c: 93) mukaan U/SU kantakielen kolmeen ominaisuuteen (tai ainakin johonkin niistä): 1) konsonanttien palataalistuneisuuteen, 2) vokaalisointuun ja 3) siihen, että U/SU kantakielen vokaalisysteemissä oli u:ta ja a:ta vastaavat etuvokaalit ü ja ä (mutta näitä ei ollut IE kantakielessä). 7b. Diftongin ei oikeneminen ī:ksi. Vertaa esimerkiksi kreikan steîkho ja muinaisnorjan stīga. Wiik (1997c: 95) tulkitsee tämän ilmiön eräänlaiseksi i-umlautin ensiaskeleeksi, 57

62 jossa assimilaattori i/j ensin vaikutti vain välittömästi vieressä olevaan äänteeseen ja lisäksi ensin vain sellaiseen äänteeseen, joka oli laadultaan mahdollisimman samanlainen kuin i/j. Tästä muutoksesta assimilaatio laajeni muualle (mp.). 7c. Vokaalinmuutos e > i. Tämä äänteenmuutos tapahtui, jos seuraavassa tavussa oli i (ja lisäksi myös, jos seuraavassa tavussa oli u tai jos e:tä seurasi nasaalialkuinen konsonanttiyhtymä) (Wiik 2002a: 174). Vertaa esimerkiksi latinan ventus ja saksan Wind. Tämä äänteenmuutos voidaan tulkita seuraavaksi askeleeksi i-umlautin kehittymisessä: nyt i:n vaikutus on kehittynyt jo kontaktiassimilaatiosta kaukoassimilaatioksi (mts. 175). 7d. Joidenkin monoftongien diftongistuminen. Germaanisten kielten sekä pohjoisilla että läntisillä alueilla tapahtui monoftongien diftongistumisia; esim. skandinaavisessa kielessä suurin piirtein ajanjaksona 500 1000 jkr. aikana erðu > iarðu [ ]. Tämänkin ilmiön, murtumisen [ ], siemen oli ehkä jo kantagermaanissa, sillä sekin saattaa perustua SU kielten konsonanttien palatalisaatioon. (Wiik 2002a: 175.) Wiikin (1997c: 95) mukaan ilmiö johtuu siitä, että mikäli kielessä esiintyy palataalistuneita konsonantteja, vallitsee tavallisesti oppositio palataalistuneiden ja velaaristuneiden välillä, ei palataalistuneiden ja tavallisten konsonanttien välillä. Painottomien tavujen vokaalit i, u ja a vaikuttivat edellä olevan konsonantin laatuun, eli konsonantissa saattoi olla sekundaarisena ominaisuutena palataalistumista, labiovelaaristumista tai faryngaalistumista. Tämä puolestaan aiheutti edeltävään vokaaliin loppusiirtymän eli vokaali diftongistui. Eipalataalinen loppusiirtymä oli takavokaalinen. Kuten Wiik toteaa, ilmiö ei tapahtunut kaikissa germaanin haaroissa eikä siis palaudu kantagermaaniin, jossa yllä oleva esimerkkisana on muodossa *erðō (Lehmann 1986: 18). 7e. a- ja u-umlaut. Vaikka kantagermaanissa ei vielä esiintynytkään a- ja u-umlautia, uskoo Wiik (2002a: 175) tämän äänneilmiön siemenen olleen jo kantagermaanissa. Esimerkkeinä hän mainitsee skandinaaviset wirar > werar mies, hurna > horna sarvi, tegur > tögr kymmenen ja barnu > bårn lapset. Ilmiössä on i-umlautin tapaan kyse a:n 58

63 ja u:n vaikutuksen laajenemisesta pelkästä vokaalin loppusiirtymästä koko vokaalin a:maisuudeksi tai u:maisuudeksi (Wiik 1997c: 95). 8. Syllabisten resonanttien hajoaminen (Wiik 1997a: 26; 1997b: 276; 1997c: 95 96; 1998a; 2002a: 175 176). Indoeurooppalaisessa kantakielessä oli syllabisia eli tavua muodostavia resonantteja, esimerkiksi sanassa *k}m~tóm sata. Germaanissa, kuten kaikissa muissakin indoeurooppalaisissa kielissä ne hajosivat, vrt. engl. hundred sata. Wiik (2002a: 179) myöntää itsekin, että koska syllabiset resonantit ovat tunnusmerkkisiä ja verraten harvinaisia, on niiden mahdollista olla kielen sisäistä kehitystä tai jonkin eiuralilaisen kielen substraattivaikutusta. 9. ə, a > a (Wiik 1997b: 277; 1997c: 96; Wiik 1999: 41; Wiik 2002a: 176 177). U/SU vokaali-systeemissä ei ollut schwa indogermanicumia eli neutraalivokaalia. Jos tämä vokaali vielä oli IE kielessä siinä vaiheessa, jossa U/SU kielen puhujat opettelivat IE kantakieltä, heillä ei ollut mahdollisuutta tunnistaa tätä vokaalia oikein ; he tunnistivat tämän lähimmäksi oman kielensä vokaaliksi eli a:ksi. Tosin on mahdollista, että vokaalia ə ei enää ollut IE kantakielessä tässä vaiheessa, vaan että se oli sulautunut a:han jo aikaisemmin, ehkä siis jo ennen IE ja U kielten joutumista toistensa kanssa kosketuksiin esimerkiksi sanan isä muoto pət ēr oli kehittynyt muodoksi pat er. (Wiik 1997c: 96.) 10. o, a > a ja 11. ō, ā > ō (Wiik 1997a: 28; 1997b: 277; 1997c: 96 97; 1998a; 1999: 39; 2002a: 177 178). Wiik olettaa, että kantauralin väljin lyhyt takavokaali oli labiaalinen å, ei illabiaalinen a kuten kantaindoeuroopassa. Uralilaisessa vokaalisysteemissä oli siis distinktiivinen piirre /takainen+pyöreä/; siinä eivät /takainen/ ja /pyöreä/ olleet itsenäisiä piirteitä kuten IE kantakielessä (Wiik 1997c: 96). Niinpä uralilaisen kielen puhujat eivät kuulleet IE-vokaalinlaatujen o ja a eroa, sillä he käsittivät /labiaalisuuden/ ja /takaisuuden/ yhdeksi jakamattomaksi piirteeksi. Edelleen [k]oska U/SU systeemin väljimpien takavokaalien, (lyhyen) å:n ja pitkän oo:n, välillä tuskin oli kovin suurta laatueroa (olivathan molemmat väljähköjä ja labiaalisia), virhe on tuskin suuri, jos näiden molempien laadusta käytetään symbolia å. Näin tehden U/SU kantakielen puhujien IE kielessä käyttämät takavokaalit olivat siis u o å ja ū pitkä å. (Wiik 2002a: 177.) Seuraavaksi tapahtuivat kehityskulut: 59

64 a) u:lle kehittyi väljä (o:hon vivahtava) allofoni niissä tapauksissa, joissa u:ta seurasi a, ē¹, o seuraavassa tavussa, esimerkiksi kantagermaanin wulfa > länsigermaanin wolf(a). Tämä allofoni kehittyi itsenäiseksi foneemiksi /o/, ja aiemmin kaksiväljyyksisestä lyhyiden takavokaalien systeemistä tuli taas kolmiväljyyksinen. Lyhyt å menetti labiaalisuutensa, koska kolmiväljyyksisen järjestelmän väljin takavokaali on yleensä illabiaalinen. (Wiik 2002a: 177 178.) b) Pitkissä vokaaleissa kantagermaanin ē¹ (joka pohjautui IE kantakielen diftongiin ēi) kehittyi ā:ksi; esim. kantagermaanin ē¹tum kehittyi muodoksi ātum. Tämän muutoksen jälkeen pitkät takavokaalit olivat ū pitkä å ā. (Wiik 2002a: 178.) Luonnollisempi kolmiväljyyksinen systeemi on kuitenkin ū ō ā, joten sarjan keskimmäinen vokaali liukui keskelle takavokaalien väljyysasteikkoa (mp.). 12. a:n ja e:n loppuheitto (Wiik 1997b: 278; 1997c: 97; 1999: 43; 2002a: 178). Viimeistään kantagermaanissa tapahtui sananloppuisen a:n ja e:n katoja. Kysymyksessä lienee painon sentraalistumisen heijastuma: kun painollinen tavu tuli entistä painollisemmaksi, painottomat tavut heikkenivät ja niiden vokaali saattoi hävitäkin. (Wiik 1997c: 97.) Esimerkiksi kantagermaanin wait < waita tiedän tai waite hän tietää. Näiden foneettisten piirteiden lisäksi Wiik on esittänyt yhden morfologisen substraattipiirteen: germaanisten kielten heikkojen verbien imperfektin suffiksin t-aines voisi perustua suomalais-ugrilaisten kielten menneen ajan partisiipeissa esiintyvään t- ainekseen (esim. Wiik 1999: 41). 60

65 5 WIIKIN MALLIN KRITIIKKI 5.1 Kontaktiteorian kritiikki Wiikin tapa käyttää kontaktiteoriaa herätti kritiikkiä (Mikone 1996; Itkonen 1998a; 1998b; Laakso 1999; Grünthal 2003). Erotan kritiikistä kaksi pääkohtaa. Ensinnäkin kritisoitiin käsitystä kontaktiteoriasta vallankumouksellisena uutuutena. Tässä kritiikissä painottui se, ettei ole olemassa kielenmuutoksia selittävää yleistä, historiallis-vertailevasta kielitieteestä erillistä kontaktiteoriaa. Sukupuumallin käyttäminen ei sulje pois kielikontakteja ja kielikontaktitutkimus kuuluu vanhastaan uralistiikan tutkimusperinteeseen, eikä siinä sinällään ole mitään vallankumouksellista. Toiseksi kritisoitiin Wiikin esittämän kontaktiteorian heikkouksia, kuten sen selitysvoiman puutetta ja historiallisen yhtäläisyysperiaatteen vastaisuutta. Sukupuumallista erillistä kontaktiteoriaa ei ole. Vallankumouksellisen kontaktiteorian ja sukupuumallin välillä ei nähty olennaisia eroja. Mikone (1996: 413) kommentoi Wiikin varhaista kontaktiteoriaa todeten, että periaatteellisia eroja Wiikin hypoteesien ja sukupuumallin välillä ei voida käytännössä havaita, koska a) hänen oletuksensa lähtevät melko yhtenäisistä kielimuodoista (kantauralista ja indoeurooppalaisesta kantakielestä), b) hän pitkälti operoi sukupuumallin käsitteistöllä. Wiikin tapa asettaa vastakkain sukupuumalli ja Thomasonin ja Kaufmanin (1988) kontaktiteoria herätti kummeksuntaa: Itkonen (1998b: 96) huomauttaa, että sukupuumalliin perustuva vertaileva metodi on edelleen oikeutettu Thomasonin ja Kaufmaninkin (1988) mukaan, sillä normaalitilanteessa jokaisella kielellä on vain yksi lähtökohta eli kantakieli. Eurooppalaisten juurten arvostelussa Grünthal (2003: 73) puolestaan toteaa, että kielikontaktiteoriaa täsmällisempi nimitys olisi kielikontaktihypoteesi: [T]eoriaa on vain se yleistävä selitystapa, jota kirjassa käytetään. Sellaista kielikontaktiteoriaa, joka olisi verrattavissa kielen kuvauksessa sovellettaviin deskriptiivisiin teorioihin ja kielen muuttumista formaalistaviin teorioihin, ei ainakaan toistaiseksi ole edes olemassa. Wiikin premissi on, että kielen muutos johtuu aina kielikontaktista. Wiik ei Grünthalin mukaan ota huomioon muun muassa sosiologisia syitä kielen muuttumiseen, kielen typologista evoluutiota eikä sitä, miten kontaktilähtöinen 61

66 muutos kietoutuu yhteen sisäisten muutostendenssien kanssa. Laakso (1999) kritisoi Wiikiä samasta syystä: Wiik ei ole tarkemmin eritellyt kielikontaktien ja kielenvaihdon mekanismia. Laakso toteaa, että kontaktiteoria Wiikin sille antamassa merkityksessä on liian karkea työkalu rekonstruoiduilla muinaiskielillä operoimiseen, puhumattakaan muinaiskielten puhujaväestöjen etnis-kulttuurillis-kielelliseen identiteettiin ja sosiaalisiin suhteisiin liittyvistä kysymyksistä (mts. 57). Kielikontakti-ilmiöiden välillä ei näytä olevan selkeää rajaa, vaan ne muodostavat jatkumon, jolle sijoittuvat erilaiset hankalasti luokiteltavat kielimuodot (jargonit, yksi- tai kaksilähtöiset pidginit ja foreigner talkit, lingua francat ja koineet, selvät sekakielet, kreolit ja kreoloidit). Tämän jatkumon kautta myös absurdilla ja metodologisesti voimattomalla kontaktiteorialla on ontologisia yhtymäkohtia perinteisempiin kontaktiselityksiin: eihän lähestymistapojen välillä tietyltä kannalta katsottuna ole kyseessä kuin aste-ero. (Mts. 53 54.) Kontaktiteorian ei nähty tuovan mitään uutta uralistiikkaan. Mikone (1996: 414) huomauttaa, ettei kielitieteen tutkimusperinteessä ole koskaan kiistetty eri kielien ja kulttuurien kontaktien mahdollisuutta, vaan kontaktien tuntemuksesta on suurta etua sekä yksittäisten kielten että kielikuntien historian selvittämisessä. Sen sijaan [t]endenssi, että koko kielen historia sekä siihen sisältyvä kehitys ja muuttuminen pyritään selittämään vain kontakteilla ansaitsee kritiikkiä (mp.). Kontaktiselitysten käyttö ei ole fennougristeille mitään uutta. Hyvänä esimerkkinä tästä on Postin (1953) maineikas artikkeli From Pre- Finnic to Late Proto-Finnic. Hasselblatt (1998: 237) puolestaan ihmettelee tapaa nostaa Thomason & Kaufman 1988 lingvistiikan Raamatuksi ja toteaa kärjistäen, ettei [k]oko fennougristiikan tiedehistoria ole muuta kuin nimenomaan kielikontaktien tutkimusta. Kontaktiteorian heikkoudet. Kielikontaktiteorian heikkoutena on, ettei sillä voida luontevasti selittää eri kielikuntien yhteisiä piirteitä ja innovaatioita ja niiden poikkeavuutta naapurikielikuntien ominaisuuksista (Mikone 1996: 413). Kielikuntien raja-alueille ei ole syntynyt molemmin puolin rajaa ymmärrettäviä kieliä, ts. kielimuotoja, joissa olisi tältä kannalta riittävä määrä yhteistä sanastoa ja kontaktikielten kieliopillisia aineksia (mp.). Lisäksi kielikontaktiteorian mukaan isolaatiossa olleen kielen pitäisi säilyä 62

67 muuttumattomana. Islannin kielen tulisi siis olla säilynyt muinaisskandinaavin tasolla. Islannin historia on kuitenkin jaettavissa kahteen kehitysvaiheeseen: muinaisislantiin ennen vuotta 1540 jkr. ja sen jälkeen nykyislantiin. Islannin morfologia ja syntaksi ovat konservatiivisia, mutta sanastossa ja fonologiassa on tapahtunut uudennoksia. (Mp.) Kontaktiteorian universaalisuutta ei tue myöskään Amerikkojen kielellinen monimuotoisuus. Amerikan mantereiden ensimmäisiksi asuttajiksi oletetaan Koillis- Siperiasta tulleet pienet ryhmät. Nykyään kyseisillä mantereilla on 140 kielikuntaa, mutta lähtötilanne on ollut vain muutama kielikunta. (Mts. 414.) Ajatusta voi viedä pitemmälle kysymällä, vaatiiko kontaktiteorian tiukin tulkinta olettamaan, että ihmiskieli on syntynyt useammin kuin kerran? Jos alussa oli vain yksi kieli, se ei koskaan joutunut kontaktiin muiden kielten kanssa. Mikäli kaikki muutos selittyy kontaktilla, yksi alkukieli olisi säilynyt muuttumattomana. Laakso (1999) kritisoi Wiikin kontaktiteoriaa selitysvoiman puutteesta. Kontaktiselityksiä on hankala falsifioida, koska vertailukohtaa täysin kontaktoimattomasta kielimuodosta ei löydy. Tietyssä mielessä kontaktiselitys on liiankin tehokas: ei voida selittää, miksi jotkut piirteet eivät ole lainautuneet. Samankaltaisten piirteiden olemassaolo oletetuissa lainanantaja- ja lainansaajakielissä ei riitä todisteeksi kontaktista tai piirteen kontaktiperäisyydestä. Kontaktiselitysten pitäisi selittää, mitä lainataan ja miksi. Aina pitäisi myös ottaa huomioon ilmiöiden monilähtöisyys ja vaihtoehtoisten selitysmallien punnitseminen: x:n lainautuminen kieleen B sopii yhteen sen kanssa, että kielessä B on omalta pohjalta kehittynyt x:n kaltainen ilmiö y, jonka analogiseksi laajentumaksi x myös voisi olla selitettävissä. (Laakso 1999: 54 55.) Wiikin vastaus kritiikkiin. Wiikin yleinen vastaus kritiikkiin oli sivuuttaa lingvistiset substanssikysymykset ja vedota kielitieteen rintamalinjoihin (esim. Wiik 1997e: 99). Suomessa vallitsee hänen mukaansa jako traditionalisteihin ja uudistajiin, joiden mielestä traditionalistien ajattelutapa ja tutkimusmetodit kaipaavat uudistusta. Tällä jaolla hän selittää saamaansa kritiikkiä: Olen useassa kohdin korostanut myös sitä, että ne tulkintaerot, jotka nykyään eri tutkijoiden ja ryhmien välillä vallitsevat, perustuvat paljolti 63

68 erilaiseen ajattelutapaan (Wiik 1998c). Kontaktiteoriaa kritisoineita Rossia ja Vabaa (1997; ref. Wiik 1997d: 845) hän moittii siitä, etteivät nämä ole vielä lukeneet Thomason & Kaufman 1988:aa (Wiik 1997d: 850). Toisaalta Wiikin mukaan uudistajien ajatuksia on ennakoitu jo aiemmin: Jostain on syntynyt sellainen käsitys, että ajattelisin omien ajatusteni ( kontaktiteoriani ) olevan uusia. Sitä ne eivät missään tapauksessa ole. (Wiik 1998b: 423.) Hän vertaa tieteen kehitystä spiraalimaiseen palaamiseen samoihin ajatuksiin, mutta kierrosta korkeammalla (mp.). 5.2 Substraattihypoteesin kritiikki 5.2.1 Yleinen kritiikki Substraattipiirteiden syntyyn ja siirtymiseen liittyvät ongelmat. Wiikin mukaan hänen mallinsa ydinkysymys, jonka mukana malli todella joko seisoo tai kaatuu, on kysymys germaanisten, balttilaisten ja slaavilaisten kielten uralilaisesta/suomalais-ugrilaisesta substraatista (Wiik 1996: 597). Tämän ydinkysymyksen yhtä osaa, edellä esiteltyä suomalais-ugrilaista substraattia germaanisissa kielissä, käsittelevät Kallio (1997a; 2002), Kallio, Koivulehto ja Parpola (1997; 1998) sekä Ehala ja Üprus (2008). Wiikin kivikautiseksi substraattivaikutukseksi olettamat muutokset ovat tapahtuneet vasta myöhemmin. Wiikin oletusta fonologisten muutosten idullaan olosta on pidettävä ad hoc -väitteenä, jonka todistaminen on suorien todisteiden puuttuessa mahdotonta (Kallio, Koivulehto & Parpola 1998). Substraattiselitysten yhteydessä on aiemminkin ollut tapana olettaa, että muutokset voivat näkyä vasta vuosisatoja myöhemmin. Kiparskyn (1969) mukaan tällainen oli yleistä 1920 30-luvuilla, substraattiselitysten ollessa erityisen suosittuja. Esimerkiksi Pokornyn mukaan substraatti oli ensin läsnä alempiarvoisen, vain osittain assimiloituneen väestön kielessä, ja kesti vuosisatoja, ennen kuin se pääsi viralliseen kirjallisuuteen joka oli herrakastin hallussa ja sitä kautta meidän tietoomme (Kiparsky 1969: 1). Wiikin mallissa metsästäjä-keräilijäväestön kielenvaihto uralilaisesta indoeurooppalaiseen oli pitkäkestoinen prosessi. Tämä on Laakson (1999: 56) mukaan epätodennäköinen malli: 64

69 Wiikin olettama hitaan kulttuuridiffuusion malli edellyttäisi pitkää vähittäin voimistuvien kielikontaktien ja kaksikielisyyden vaihetta, jonka kestäessä tilanne on ollut luultavasti melkoista monimutkaisempi. On saattanut syntyä erilaisia kontaktikieliä, ja osaltaan kuvaa on mutkistanut molempien osapuolten murteellinen eriytyminen sekä erilaiset lainautumis- ja muut vaikutussuhteet koko tämän kirjavuuden kesken. Hitaan kulttuuridiffuusion oletukseen myös sopii paremmin, että assimiloitunut väestö ei välttämättä ole muodostanut selkeää etnistä ryhmää, joka olisi halunnut pitää kiinni oman kielimuotonsa erityispiirteistä; paremminkin on todennäköistä, että tämmöisessä mallissa indoeurooppalaiset vaikutteet ehtisivät rauhassa huuhtoa kadoksiin useimmat oletetut uralilaiset substraatin jäljet. Myös Thomasonin ja Kaufmanin (1988: 119) mukaan substraattijälkien jäämistä ehkäiseviä olosuhteita ovat hidas, usean sukupolven aikana tapahtuva kielenvaihdos sekä tilanne, jossa kieltään vaihtava ryhmä on pieni verrattuna kohdekielen puhujien määrään. Toisaalta Sankoffin (2002: 642) mukaan kielenvaihtotilanteessa pitkään jatkuva kaksikielisyys edesauttaa substraattipiirteiden hyväksymistä osaksi kohdekieltä. Sanastoevidenssin vähättely. Itkonen (1998b: 100) kritisoi Wiikin metodologista kannanottoa kohottaa rakenteellisten substraattitutkimusten vaikutus ensisijaiseksi lainasanatutkimuksiin nähden. Itkonen ottaa lainan ja substraatin suhteesta havainnollistavaksi esimerkiksi iberoromaaniset kielet ja baskin. Baskilaissubstraattia on etsitty jo sata vuotta, mutta vakuuttavimmatkin hypoteesia tukevat esimerkit on joko kumottu tai ainakin asetettu epäilyksen alaiseksi, joten [i]lmeisesti on kerta kaikkiaan mahdotonta saada täyttä varmuutta siitä, onko kyseessä baskilainen substraatti vai ei (mp.). Sen sijaan on täysin varmaa, että iberoromaanisissa kielissä on paljon baskilaisia lainasanoja, joista jotkut saattavat olla substraattisanoja (mp.). Kallio (2002: 169) kritisoi Wiikiä heikosta aiheen tuntemuksesta, sillä Wiik ei hänen mukaansa näytä olevan tietoinen uusimmista germaanisten kielten substraattitutkimuksista. Germaanisissa kielissä on paljon substraattilainoja monessa eri kerrostumassa, mutta ne eivät ole uralilaisia. Wiik (2000a: 475; 2002a: 155) olettaa germaanikielten runsaan etymologisoimattoman lainasanaston selitykseksi myöhäisgermaaniin vaikuttaneen megaliittikielen superstraatin eli baskilaisen kielen, jossa oli haamilais-seemiläinen superstraatti. Sanastoevidenssillä Kallio (2002) perustelee uralilaisen substraatin foneettista epätodennäköisyyttä: uralilaisen kantakielen 65

70 indoeurooppalaislainat osoittavat merkkejä aivan toisenlaisista kehityskuluista, kuin mitä Wiik esittää kontaktissa tapahtuneen. Esimerkiksi uralilaiseen kantakieleen lainatuissa indoeurooppalaisissa sanoissa klusiilien sointioppositio katosi, ja palataalinen ääntymäpaikka säilyi (Kallio 2001: 233). Wiikin oletus substraatin vähäisestä vaikutuksesta leksikkoon sivuuttaa toponyymien merkityksen substraattitutkimuksessa. Esimerkiksi Pohjois-Venäjällä, missä uralilainen substraattivaikutus on kiistämätön, on myös paljon uralilaista paikannimistöä (Saarikivi 2006). Saarikiven (2000: 411) mukaan sanastolla ja nimistöllä näyttää olevan viimekätinen todistusvelvollisuus substraatin puolesta: Empiirinen substraattitutkimus ei voi nojata ainoastaan fonetiikan ja morfosyntaksin piirrelistoihin, sillä sen on arvioitava jokaisen piirteen kontaktilähtöisen synnyn todennäköisyyttä melko ankaralla metodiikalla. Myös Ehala ja Üprus (2008: 92) pitävät uralilaisten toponyymien puutetta kantagermaanin puhuma-alueella Wiikin hypoteesin heikoimpana kohtana. Toisaalta Wiik (1998c) itse suhtautuu erittäin optimistisesti mahdollisuuteen löytää uralilaisia toponyymejä germaanikielten syntyalueelta: [M]inun pitäisi osoittaa eteläisestä Skandinaviasta, Tanskasta ja Pohjois-Saksasta vesistönimiä, jotka olisivat suomalais-ugrilaisia. En tähän toistaiseksi pysty. Selityksen uskon löytyvän (ainakin Etelä-Ruotsin osalta) seuraavasta johtavan ruotsalaisten juurten etsijän, fonetiikan emeritusprofessori Claes-Christian Elertin, toteamuksesta, joka koskee ruotsalaisia nimistöntutkijoita: Flertalet, ja rent av så gott som alla, tar inte upp ens som möjlighet att det kan finnas spår av pregermanskt språk i Sverige. Saman asian muistan nimistöntutkimuksemme erikoistuntijan, professori Eero Kiviniemen, sanoneen minulle joskus suunnilleen näin: Ruotsalaiset nimistötutkijat eivät jostain syystä ole olleet kovin halukkaita löytämään suomalais-ugrilaisia nimiä omalta maaperältään. Huomattakoon, että esimerkiksi Tanskan saarista eräät ovat kyllä alkuperältään hämäriä; esim. Fyn, Moen ja Mors. En pidä mahdottomana, että nimistöntutkimus tulisi vastaisuudessa löytämään SU paikannimiä kantagermaanienkin syntyalueelta. Ehalan ja Üpruksen mukaan (2008: 92) olisi odotettavissa, että mikäli substraattihypoteesi pitää paikkansa, löytyisi germaanista uralilaista hylkeenmetsästykseen ja kalastuselinkeinoihin liittyvää sanastoa. Kantagermaanissa ei kuitenkaan ole uralilaista substraattisanastoa, lukuun ottamatta paria mahdollista poikkeusta, esimerkiksi germ. 66

71 *hʷala- valas < esigerm. *kʷalo- ural. *kala > suom. kala, germ. *jek- jää < esigerm. *ieg- sugr. *jäŋe > suom. jää (Kallio 1997b: 76). Keskenään ristiriitaiset selitykset. Osaa Wiikin substraattiselityksistä pidettiin keskenään ristiriitaisina, sillä hän on perustellut uralilaisella substraattikielellä eri kielissä tapahtuneita vastakkaisia kehityskulkuja. Wiikin (1999; 2002a: 133) mukaan balttilaisissa, slaavilaisissa ja germaanisissa kielissä on suomalais-ugrilainen substraatti. Sama substraattikieli olisi aiheuttanut seuraavat muutokset: 1) Velaariklusiilien erilainen kehitys. Koska palatovelaariset klusiilit sulautuivat velaarisiin klusiileihin, kantagermaanista tuli centum-kieli, mutta palataalisen ääntymäpaikan säilymisen vuoksi baltoslaavi oli satem-kieli (Palviainen 2003: 268). Yhtä lailla ristiriitainen on oletus, että sekä palataaliklusiilien kato että Wiikin olettama konsonanttien palataalistuminen i:n/j:n edellä kantagermaanissa johtuivat saman suomalais-ugrilaisen kielen vaikutuksesta (Kallio 2002: 176 177). Selittäessään germaanikielten kentumisaatiota Wiik (2002a: 177) kirjoittaa: SU kielen puhujat eivät kuulleet IE kielen palataalisen ja velaarisen (oik. labio-velaarisen) ääntymäpaikan eroa, mutta samalla sivulla hän selittää konsonanttien palataalistumisen näin: SU kielen puhujien korva oli yliherkkä kuulemaan palatalisaatiota IE kielessä siitä syystä, että SU kantakielessä oli palataalistuneiden ja palataalistumattomien konsonanttien oppositio. IE kantakielessä tätä oppositiota ei ollut. Tämä ristiriita selittynee sillä, että Wiik korjasi arvostelua saaneen virheellisen väitteen velaarien ja labiovelaarien yhteenlankeamisesta (*K, *K w > *K), mutta ei selvästikään huomioinut sen vaikutusta väitteeseensä konsonanttien palataalistumisesta. 2) Soinnillisten klusiilien aspiraation kato sekä germaanista että baltoslaavista. Baltoslaavissa aspiroituneet ja aspiroimattomat klusiilit sulautuivat, germaanissa kolme klusiilisarjaa säilyi, mutta Grimmin lain mukaan muuttuneina. Wiik olettaa yhteiseksi nimittäjäksi aspiraation kadon. Sointioppositio kuitenkin säilyi molemmissa haaroissa, mikä on epäuralilaista. (Palviainen 2003: 268.) 67

72 3) Sijajärjestelmä. Germaanissa sijajärjestelmä heikkeni ja baltoslaavissa säilyi (Palviainen 2003: 269). Wiik (2002a: 265) selittää eron sillä, että germaanissa substraatti on ollut foneettista ja baltoslaavissa morfologista. Foneettinen substraatti on aiheuttanut sen, että painottomia tavuja on runsaasti hävinnyt, mikä on heikentänyt sijajärjestelmää (mp.). Germaanin ja baltoslaavin erot voivat Wiikin (2002a: 136) mukaan johtua siitä, että niihin vaikuttanut suomalais-ugrilainen substraattikieli oli murteutunut: germaaniin vaikuttaneessa SU-murteessa saattoi olla baskilainen substraatti. Mitään todisteita tästä Wiik ei esitä. 5.2.2 Yksityiskohtainen kritiikki 1. Alkupaino. Kallion, Koivulehdon ja Parpolan (1998) mukaan sanapaino kiinteytyi ensimmäiselle tavulle vasta aikaisintaan viimeisillä vuosisadoilla ekr., koska pääosa sen aiheuttamista sisä- ja loppuheitoista on tapahtunut vasta ajanlaskun alun jälkeen. Kantagermaanin puhuma-alue puolestaan indoeurooppalaistui todennäköisesti jo nauhakeraamisen kulttuurin aikana (3200 2300 ekr.), Wiikin ajoituksessa jo kellopikarikulttuurin aikana (4500 2700 ekr.) (Kallio 2002: 172). Wiik ei selitä, miten alkupainon kaltainen ilmiö voisi olla vuosituhansia foneettinen ja tiedostamaton ja vasta myöhemmin tulla fonologiseksi ja tiedostetuksi (Kallio 2002: 172). Kyseessä saattoi olla areaalinen innovaatio, sillä kelttiläisissä ja itaalisissa kielissä tapahtui myös painon siirtymistä ensitavulle (Kallio 1997a: 124). Wiik (2002a: 163) selittää itaalisen ja kelttiläisen painonsiirron baskilaisella substraatilla. Paino saattoi kuitenkin kantabaskissa olla vasta toisella tavulla (Kallio, Koivulehto & Parpola 1998). Germaanikielten alkupainolle Wiik esittää selitykseksi vain uralilaisen substraatin, hän siis olettaa sen olevan eri alkuperää kuin indoeurooppalaisissa naapurikielissä. Toinen Wiikin (2002a: 163) tarjoama selitys kelttiläisten ja itaalisten kielten alkupainoisuudelle on säännön yksinkertaistuminen (engl. rule simplification): Koska IE kielen mutkikas sanapaino oli vaikea oppia, kielenoppijat pyrkivät käyttämään yleistä sääntöä siitä, mille tavulle sanan pääpaino kussakin tapauksessa kuului riippumatta oman kielensä painosysteemistä. Erittäin yksinkertainen 68

73 ehdokas oli sääntö, jonka mukaan paino tuli aina sanan ensimmäiselle tavulle. Näin siis IE kielen mutkikas painotus aiheutti oppimisvaikeuksia myös muualla kuin vain germaanisen kielen syntyalueella. Näin voidaan selittää se, että muissakin uusissa kielissä, mm. kelttiläisissä ja itaalisissa, paino oli sanan ensimmäisellä tavulla. Mikäli germaanin alkupaino on oletettava uralilaiseksi vaikutukseksi, myöhäisempi adstraattivaikutus olisi kronologisesti järkevämpi vaihtoehto. Mutta mikäli painonsiirto oletetaan adstraattivaikutukseksi, kelttiläinen adstraatti olisi uralilaista parempi ehdokas (Kallio 2002: 172). 2. Painon laatu. Vasta-argumentti tähän selitykseen on sama kuin painonsiirtoon, anakronistisuus: Tämä kehitys lienee tapahtunut kutakuinkin samaan aikaan painonsiirroksen kanssa, joten siihen pätevät samat kronologiset faktat kuin edelliseen (Kallio, Koivulehto & Parpola 1997: 49). Tämä muutos tapahtui myös kelttiläisessä ja itaalisessa kantakielessä (Kallio 2002: 172). Wiik (1998a) vastasi ajoituksia kohtaan esitettyyn kritiikkiin vetoamalla muutosten vähittäisyyteen ja myöhäiseen fonologistumiseen: Esitykseni läpikäyvänä piirteenä on ajatus, että monet äänneominaisuudet (mm. painon sentraalistuminen, joka heijastuu mm. vokaalien heittymisiin) on vähittäinen ilmiö, joka alkaa vähäisenä foneettisena piirteenä ja joka myöhemmin kielirajan siirtyessä yhä pohjoisemmas koko ajan voimistuu. 3. Tahdin isokronia. Tahdin isokronia on skandinaavissa kielissä myöhäiskeskiaikainen piirre, jota on jopa pidetty saamelaisena substraattipiirteenä. Kantagermaanissa ja sen varhaisimmissa kirjallisissa tytärkielissä painottomien tavujen vokaalin pituus oli distinktiivinen piirre, eikä se riippunut ensitavun vokaalin pituudesta (muinaisyläsaksan zala numero, zalā numerot, zāla vaara, zālā vaarat ). Tahdin isokronia oletetussa uralilaisessa substraattikielessä on myös todistamatta, sillä esihistoriallisten prosodisten piirteiden olemassaolo on mahdoton todistaa tai osoittaa vääräksi ja todistustaakka on Wiikillä. (Kallio 2002: 173.) 69

74 4. Grimmin laki (Kallio 1997a: 124; 2002: 173 175; Kallio, Koivulehto & Parpola 1997; 1998; Palviainen 2001; 2003: 265 267). Wiikin ratkaisu selittää tenuisten äänteensiirros eli muutos *p, *t, *k, *kʷ > *f, *Þ, *h, *hʷ uralilaiseksi substraattivaikutukseksi, ja varsinkin Wiikin oletus kantaindoeuroopan soinnittomien klusiilien affrikaatiosta nähtiin olevan vastoin kaikkia historiallis-vertailevan kielentutkimuksen periaatteita (Kallio, Koivulehto & Parpola 1997: 49). Lisäksi Wiik olettaa kantaindoeuroopan germaanisemmaksi kuin se on ollut, ja mitätöi näin omaa todistusvoimaansa (mp.). Kelttiläisten lainasanojen perusteella Grimmin laki ei voi olla aiempi kuin 1000 500 ekr, eli se ajoittuu vasta pronssi- ja rautakauden vaihteeseen. Esimerkiksi IE *rēĝ- > kelttiläinen *rîg- germaaninen *rîg- > *rîk- päällikkö. Grimmin laki voidaan myös nähdä parannuksena indoeurooppalaisen kantakielen typologiseen vääristymään: *T D Dʰ > *Tʰ T D > *Þ T Ð. Grimmin laki ei ole ainutlaatuinen ilmiö indoeurooppalaisissa kielissä. Armeniassa tapahtui vastaava äänteenmuutos, mutta ilman spirantisaatiota: *T D Dʰ > Tʿ T D. (Kallio 1997a: 124.) Palviaisen (2001) mukaan Wiik ei esitä kantaindoeuroopan klusiilien frikaatio-oletukselle muita todisteita kuin hypoteettisten suomalais-ugrilaisten oppimisvirheet. Minkään muun indoeurooppalaisen kieliryhmän [paitsi germaanisen] soinnittomat klusiilit eivät ole aspiroituneita, eivätkä tiettävästi sisällä niin vahvaa frikaatiota, joten Wiikin malli joutuu jo lähtökohtaisesti väärille raiteille (mt.). Wiikin kieltämistä työntö- ja imuselityksistä Palviainen (2001) toteaa: Kuitenkin historiallisen kielitieteen keskeisissä oppikirjoissa esitetään Grimmin laki nimenomaan chain shiftinä. Kääntäen voisikin kysyä: miksi pitäisi olettaa mitään substraattia, jos kielensisäiset muutokset selittävät huomattavasti luontevammin ko. ilmiön? Chain shift on todennäköisempi selitys kuin mikään substraattiin pohjautuva, koska on vaikeaa kuvitella sellaista kieltä, joka substituoisi indoeurooppalaiset foneemit sillä tavalla kuin Grimmin lain muutoksissa on tapahtunut. Voidaan kysyä, minkälainen kieli substituoisi *bʰ:n b:llä, mutta samaan aikaan *b:n p:llä ja *p:n f:llä? Mikäli suomalais-ugrilainen substraatti germaanissa kuitenkin olisi, tulisi germaanisen äännerakenteen olla aivan toisenlainen. Kaikkien klusiilisarjojen olisi pitänyt langeta 70

75 yhteen, kuten kantaindoeuroopasta kantauraliin lainatuissa sanoissa on käynyt. Myös labiovelaaristen klusiilien säilyminen olisi ihmeellistä. (Mp.) Eurooppalaisten juurten arvostelussa Palviainen (2003: 266) pitää Wiikin esittämää skenaariota Grimmin laista erittäin epätodennäköisenä. Wiikin ei-standarditeoria indoeurooppalaisesta klusiilijärjestelmästä on peräisin Gamkrelidzelta ja Ivanovilta, jotka ehdottivat p b bʰ -järjestelmän tilalle järjestelmää p pʼ pʰ, missä pʼ on glottalisoitunut. Tämä malli on vähemmistössä ja sillä on ongelmansa, joista Wiik ei hiiskahda. Enemmistössä olevan näkemyksen mukaan klusiilisarjoja indoeurooppalaisessa kantakielessä oli kolme: [-snt, -asp], [+snt, -asp] ja [-snt, +asp] (esim. Beekes 1995: 132 133; Fortson 2010: 53 60). Wiikin mukaelmassa on kaksi affrikoitunutta sarjaa sekä yksi soinnillinen sarja, joka Gamkrelidzella ja Ivanovilla on glottalisoitunut tosin Wiik ei viittaa heihin eikä esitä klusiilien glottalisaatiota. Järjestelmä glottalisoituneen klusiilin kera näyttäisi tältä (Palviainen 2003: 266): pɸ tþ kχ pʼ tʼ kʼ bβ dð gγ Palviaisen mukaan ongelmallista on, ettei Wiikin ehdottama klusiilijärjestelmä ole rekonstruoitavissa indoeurooppalaiseen kantakieleen minkään haaran pohjalta, eikä missään maailman kielessä ole havaittu tällaista järjestelmää. Palviainen kysyy myös, miksi pitäisi olettaa kantagermaanille nimenomaisesti suomalais-ugrilainen substraatti. Etruskikaan ei tehnyt eroa soinnillisten ja soinnittomien klusiilien välille, ja sitä paitsi siinä oli aspiroitu klusiilisarja pʰ tʰ kʰ, joka yleensä ajatellaan Grimmin lain tuottamien frikatiivien edeltäjäksi. Näin ollen etruski sopisi paremmin substraatiksi, ellei ajatus olisi monesta syystä yhtä epätodennäköinen kuin Wiikin uralilainen substraatti. (Palviainen 2003: 266.) Kallio jakaa Wiikin väitteet Grimmin laista kolmeen osaan: 1) Aspiroitujen ja aspiroimattomien soinnittomien klusiilien yhteenlankeaminen uralilaisilla kielenoppijoilla (*T, *Tʰ > *Tʰ) (Wiik 1997c: 90). Todennäköisempi substituutio olisi 71

76 kuitenkin ollut *T eikä *Tʰ. Ylivoimainen enemmistö indoeuropeisteista ei enää rekonstruoi soinnittomia aspiroituneita klusiileita IE-kantakieleen. (Kallio 2002: 174.) 2) Aspiraattojen frikaatio-oletus (Wiik 1997c: 89). Kallion (2002: 174) mukaan Wiik sortuu tässä kehäpäättelyyn: hän olettaa, että tenues aspiratae (*Tʰ) ja mediae aspiratae (*Dʰ) eivät olleet aspiraattoja vaan affrikaattoja, koska uralilaisten kielten puhujat olisivat korvanneet aspiraatat klusiileilla eivätkä frikaatiiveilla. Muita todisteita tälle ei ole. Oletus, että tenues aspiratae ja mediae aspiratae olivat affrikaattoja eivätkä aspiraattoja on aivan uusi, joten Wiik vakavissaan näyttää luulevan, että voi vapaasti hylätä kahden sadan vuoden mittaiseen tutkimustyöhön perustuvat vakiintuneet rekonstruktiot vain siksi, ettei niiden nojalla voi selittää jokaista germaanista äänteenmuutosta uralilaiseksi vaikutukseksi (Kallio 2002: 174; käännös J.-M.T.). 3) Frikatiiviväitteet, esimerkiksi *Tʰ > *Þ, *Dʰ > *Ð: Indoeurooppalaisten soinnittomien affrikaattojen korvaaminen uralilaisilla soinnittomilla frikatiiveilla ei ole mahdollista, koska IE-kantakielessä ei ollut soinnittomia affrikaattoja pɸ, tþ, kχ eikä U-kantakielessä vastaavien ääntymäpaikkojen soinnittomia frikatiiveja. Wiikin toisen frikatiiveja koskevan väitteen mukaan mediae aspiratae olisi korvattu uralilaisilla soinnillisilla frikatiiveilla. Kantauralissa oli luultavasti kolme soinnillista frikatiivia: dentaalinen *δ, palataalinen *δ ja velaarinen *γ, mutta tästäkin asiasta on erimielisyyttä. Kantagermaanissa vastaavia soinnillisia frikatiiveja ei kuitenkaan ollut, vaikka Wiikin vanhentuneissa lähteissä vielä muuta väitetään. (Kallio 2002: 174 175.) Soinnilliset klusiilit saattoivat tosin olla allofonisessa vaihtelussa vastaavien soinnillisten frikatiivien kanssa, mutta tämän vaihtelun säännöt ovat vielä pitkälti selvittämättä (Ringe 2006: 100). Yhteenvetona Kallio toteaa, että Wiikin kolme väitettä ovat niin kömpelöitä ja täynnä vakavia virheitä, että on ihmeteltävä, ettei hän keksinyt yksinkertaisempaa selitystä. Uralilainen substraatti olisi ennemmin johtanut kaikkien klusiilisarjojen yhteenlankeamiseen, kuten tokaarissa kävi. (Kallio 2002: 175.) 72

77 Wiik (1998a) vastaa Kallion, Koivulehdon ja Parpolan (1997) arvosteluun rinnastamalla muinaisten uralilaisten oppimisvirheitä nykysuomalaisten germaanikielten oppimiseen: Kirjoittajat [Kallio, Koivulehto ja Parpola] eivät hyväksy ajatustani, että pidän kantaindoeurooppan [sic] soinnittomia klusiileja (esim. klusiilia /t/) foneettiselta laadultaan voimakkaasti äännettynä eli aspiraation (oik. myös frikaation) sisältävinä. Mutta juuri esittämälläni tavalla asia on germaanisissa kielissä nykyäänkin: Germaanisissa soinnittomissa klusiileissa okkluusiota seuraa usein soinniton vaihe eli aspiraatio (oik. aspiraatio+frikaatio), jonka suomalaiset kielenoppijat myös helposti havaitsevat; vrt. suomalaisten kieltenopettajien tapa opettaa germaanisten kielten klusiilit niin, että niiden loppuum [sic] äännetään h. Kirjoittajat saavat väitteeni näyttämään erityisen mahdottomalta, kun he väittävät minun olettavan kantaindoeurooppalaisten soinnittomien klusiilien tilalle affrikaattoja. Näin en tee, mutta väitän, että po. klusiileissa oli voimakas aspiraatio, joka foneettisesti reaalistui usein myös frikaationa eli klusiilin ääntymäpaikalla syntyvänä hankaushälynä. Juuri näin on asia monissa nykyisissäkin germaanisissa kielissä: esimerkiksi englannin sanassa tea suomalaisten koululaisten tavallinen tunnistus on ts. Sen, mitä tarkoitan affrikaatalla selitän yleistajuisesti fonetiikan oppikirjassani. 7 5. Vernerin laki. Kallion (1997a: 124) mukaan yleisesti hyväksytty relatiivinen kronologia on; (1) Grimmin laki, (2) Vernerin laki ja (3) alkupaino (esim. Ringe 2006: 102, 105). Tämä vie pohjan Wiikin selitykseltä, sillä siinä Vernerin laki on edellä mainittujen aksentuaatiomuutosten laukaisema seuraus (Kallio, Koivulehto & Parpola 1997: 49). Posti (1953) esitti itämerensuomalaiselle astevaihtelulle (*p t k s ~ *β δ γ z) selitykseksi germaanisen superstraattivaikutuksen. Wiik hyväksyy Postin selityksen, vaikka hänen oma mallinsa on sen kanssa ristiriidassa, sillä Postin selitys edellyttää, että Vernerin laki on toiminut ennen painon kiinteytymistä ensimmäiselle tavulle (Kallio, Koivulehto & Parpola 1997: 49). Kallio (2002: 175) huomauttaa, että helpoin uralilainen selitys Vernerin laille olisi ollut astevaihtelu vaikka vain harva uralisti rekonstruoi sitä kantauraliin. Vastauksessaan Vernerin lain selityksen kritiikkiin Wiik (1998a) käyttää nykyistä germaanikieltä, englantia, havainnollistamiseen: 7 Wiikin oppikirjassa antama affrikaatan määritelmä: [K]lusiili ja sen frikaatiomainen laukeama eli klusiili ja sitä seuraava homorgaaninen frikatiivi, jotka tulkitaan jossakin kielessä yhdeksi äänteeksi (Wiik 1981: 83). 73

78 Sallittaneen, että havainnollistan omaa Vernerin lakiani vielä kerran mahdollisimman kansantajuisesti (ja samalla todella perinteisestä poikkeavasti): Käytän apunani nykyenglannin ääntämistä. Kun englannin puhuja ääntää sanan tattoo (jossa paino on 2. tavulla), hän ääntää voimakkaamman aspiraation jälkimmäiseen kuin edelliseen t:hen. Jos pyytää häntä siirtämään tämän sanan painon 1. tavulle, hänellä on käytettävissään monia foneettisia keinoja. Niinpä hän ääntää nyt 1. tavun vokaalin pidempänä ja puhtaampana, ja mikä oleellista, hän heikentää 2. tavun alussa olevan t:n aspiraatiota. Hän ikäänkuin tietää, että painottomassa tavussa ei saa ääntää kovin voimakasta aspiraatiota. Samantapainen voimakkaasti äännettyjen klusiilien heikentäminen tapahtui vastaavassa tilanteessa kantagermaanissa, kun paino oli saatava 1. tavulle. Heikennys oli niin selvää, että klusiili alkoi ääntyä jonkin verran soinnillisena. 6. Klusiilien ääntymäpaikat. Wiik jättää mainitsematta, että sama muutos tapahtui itsenäisesti ainakin neljässä muussa tytärkielessä, siis centum-kielissä: heetissä, tokaarissa, italokeltissä ja kreikassa (ks. esim. Ringe 2006: 90). Kantagermaanissa labiovelaarinen ääntymäpaikka säilyi (ks. esim. Ringe 2006: 91), joten ääntymäpaikkoja oli neljä. Kallion (2002: 176) mukaan varhaisissa lainasanoissa indoeurooppalaiset palataali- ja velaariklusiilit korvautuivat uralilaisilla palataaleilla, esimerkiksi IE *ǵʰalgʰo-/ǵʰalgʰa- SU *śalka > suom. salko (Koivulehto 1999: 210), ja velaareilla; labiovelaariset klusiilit korvautuivat velaarisilla klusiileilla, esimerkiksi IE *kʷelh-e/o- SU *kulke- kulkea (Koivulehto 2001: 237). Kallion (2002: 176) mukaan uralilainen substraatti olisi kaikella todennäköisyydellä aiheuttanut satem-kielen. 7. Konsonanttien palataalistuminen. Wiikin mukaan konsonanttien palataalistuminen tapahtui jo germanobaltoslaavilaisessa kantakielessä. Vain muutama tutkija on esittänyt ilmiön olemassaoloa edes baltoslaavilaisen kantakielivaiheen aikana, ja Wiik on ensimmäinen, joka esittää sitä germaaniseen kantakieleen (Kallio 2002: 177). Liudennuskorrelaatio kuitenkin puuttuu kaikista germaanikielistä, joten sellaisen rekonstruoiminen kantagermaaniin olisi metodologisesti kyseenalaista (Kallio, Koivulehto & Parpola 1997: 49). Koska sille ei ole muuta todistusaineistoa kuin sen oletetut vaikutukset eli i-umlaut, ei > ī, e > i, murtuminen, a-umlaut ja u-umlaut, jotka eivät edellytä palatalisaatiota, on palatalisaatio ad hoc selitys (Kallio 2002: 177). 74

79 7a-7e. Regressiiviset etäassimilaatiot eli Umlaut ja murtuminen. 8 Wiikin kuvaama ajatus i- Umlautin synnystä palatalisaation kautta ei ole uusi, vaan se on esitetty jo 1868 (Scherer 1995[1868]: 142 145) ja kuollut ja haudattu hyvin perustein (Kallio 2002: 176). i- Umlaut ei tapahtunut kantagermaanissa, vaan vasta ensimmäisen vuosituhannen loppupuoliskolla, mistä todistavat sekä vanhat germaaniset kirjoitukset että rautakautiset itämerensuomeen lainatut sanat, joissa i-umlautista ei näy merkkiäkään (Kallio 1997a: 125). Esimerkiksi suomen hartia pohjoisgermaanin *harδia-, jonka täytyy olla nuorempi kuin keskikantasuomessa tapahtuneet muutokset *ti > si ja *š > h, ei millään tavalla viittaa i-umlautiin. Rautakautisen i-umlautin pitäminen kivikautisen uralilaisen kielen aiheuttamana substraattivaikutuksena on vähintään anakronistista (Kallio, Koivulehto & Parpola 1997: 50). Muistakaan Umlaut-ilmiöistä tai murtumisesta ei ole varhaisia lainasanatodisteita. Wiikin esittämät muutokset eivät olleet kantagermaanissa edes idullaan, sillä lainakontakteissa ei omilla foneemeilla korvata foneemeja vaan allofoneja. Umlaut ja murtuminen ovat siis liian myöhäisiä niin foneettisina kuin fonologisinakin piirteinä ollakseen uralilaista substraattia. (Kallio, Koivulehto ja Parpola 1998.) Vastauksessaan Wiik (1998a) vetoaa kahteen seikkaan. Ensinnäkään ei tiedetä, milloin uralilainen i muuttui neutraaliksi vokaalisoinnun kannalta. Toiseksi seikaksi hän sanoo: [K]ielenoppimistilanteissa on erittäin tavallista, että kielenilmiö laajenee siten, että sitä aletaan käyttää entistä laajemmin; generatiivisessa fonologiassa sanottaisiin, että kysymyksessä on rule simplification; kansanomaisesti voi sanoa, että säännöt kyllä opitaan (esim. sääntö käytä liudennusta ), mutta ei opita sääntöjen poikkeuksia (esim. poikkeusta älä kuitenkaan liudenna muissa kuin dentaaleissa ) (Wiik 1998a). 9. ə, a > a. Wiikin olettamaa schwa indogermanicumia ei ollut olemassa, vaan laryngaaliteoria korvasi sen jo ajat sitten. 9 Mikäli ə olisikin ollut olemassa 8 I-Umlautia ja murtumista lukuun ottamatta Wiikin esittämiä oletettuja palatalisaation vaikutuksia ei Wiikin saamassa kritiikissä kommentoitu erikseen. 9 Indoeurooppalaisen kantakielivaiheen jälkeen kehittyneitä tytärkielten neutraalivokaaleita kutsutaan nimellä schwa secundum. Esimerkiksi Ringe (2006: 79) postuloi *ə:n esigermaaniin. Se kehittyi eisananalkuisten laryngaalien viereen, jotka eivät olleet yhteydessä syllabiseen äänteeseen. Laryngaalien kadotessa *ə jäi jäljelle. Myöhemmin *ə sulautui *a:han sananalkuisissa tavuissa ja hävisi muualta. Esimerkiksi IE *ph₂tḗr > *pətḗr > G *fadēr. 75

80 indoeurooppalaisessa kantakielessä, suomalais-ugrilaisen kantakielen lähin sitä vastaava vokaali ei olisi ollut *a vaan todennäköisemmin *ɨ. (Kallio 2002: 177.) 10. a, o > a. Tämä muutos perustuu Janhusen ehdottamaan ja sittemmin hylkäämään hypoteesiin uralilaisen a:n labiaalisuudesta. Vokaalisointuparina *a:lle oli illabiaalinen *ä, joten *a:n labiaalisuus ei tunnu uskottavalta. (Kallio, Koivulehto & Parpola 1997: 50.) Lainasanaevidenssi on Wiikin hypoteesia vastaan tässäkin tapauksessa: uralilaiset korvasivat indoeurooppalaisen *o:n uralilaisella *o:lla, eivät *a:lla (Kallio 2002: 178). Tämä on ainoa äänteenmuutos, joka tapahtui sekä germaanisessa, balttilaisessa että slaavilaisessa kantakielessä. Se ei kuitenkaan voi olla yhteinen GBS-kielelle, koska se baltoslaavissa tapahtui vasta sellaisten innovaatioiden, kuten Winterin lain 10, jälkeen, joita germaanissa ei tapahtunut. Wiikin oletukselle germanobaltoslaavilaisesta kantakielestä ei siis ole äänteellisiä perusteita (Kallio, Koivulehto & Parpola 1998). Tämä muutos tapahtui myös indoiranissa, albaniassa ja anatolialaisissa kielissä (Kallio 2002: 178). 11. ō, ā > ō. Lainasanaevidenssi puhuu tätä muutosta vastaan. Lainasanoissa tapahtui substituutio IE *ā > U *a. Uralilainen *a saattoi olla puolipitkä, sillä siltä puuttui pitkä vastine *aa. Tämäkään muutos ei voinut tapahtua GBS-kielessä, sillä sitä ei koskaan ole tapahtunut balttilaisissa kielissä. (Kallio 2002: 178.) 12. a:n ja e:n loppuheitto. Tämäkin muutos tapahtui myöhään, minkä myös Wiik myöntää. Vielä riimuskandinaavissa vuoden 450 jkr. tienoilla saattoi ilmetä sellaisia muotoja kuin wraita kirjoitan. Kuten Vernerin laki, tämäkin on vasta toissijainen muutos eikä siis sinällään substraattipiirre. (Kallio 2002: 179.) 5.2.3 Substraattihypoteesin kritiikin yhteenveto ja hypoteesin arviointia Traskin kriteereillä Wiikin mukaan hänen substraattihypoteesiaan ei voi falsifioida niin kauan, kuin yksikin ehdotettu substraattipiirre pitää paikkansa: Entä jos näistä ilmiöistä jokin voidaan osoittaa 10 Winterin lain mukaan lyhyet vokaalit pitenevät aspiroimattomien soinnillisten klusiilien edellä (Collinge 1995: 225). 76

81 paikkansapitämättömäksi? Tällä ei pääasian kannalta ole suurta merkitystä. Riittäähän oikeastaan, että yksikin ehdottamistani äänneilmiöstä todistettavasti on varhaisgermaanin SU substraattia. (Wiik 2002a: 179.) Yllä on kuitenkin nähty, että jokainen Wiikin uralilaiseksi substraatiksi väittämä piirre voitiin osoittaa virheelliseksi tai selittää uskottavammin muilla keinoin. 1, 2, 3, 4, 5, 7a, 7d, 7e ja 12 eli lähes kaikki äänteenmuutokset tapahtuivat vasta paljon myöhemmin kuin Wiikin olettamalla kolmannella esikristillisellä vuosituhannella. Osa Wiikin selityksistä pohjautui marginaalisiin tai kumottuihin teorioihin indoeurooppalaisesta (4 ja 9) tai uralilaisesta (10) fonologiasta. Esihistoriallisten prosodisten piirteiden, kuten tahdin isokronian (piirre 3), olemassaoloa taas on äänitteiden puuttumisen takia mahdotonta arvioida. Osa äänteenmuutoksista oli seurausta muista listalla olleista muutoksista eikä siis suoraan mitään substraattivaikutusta (5 ja 12). Lisäksi osa oli kielitypologisesti niin yleisiä ja muissakin indoeurooppalaisissa kielihaaroissa tapahtuneita, että mikä tahansa muukin kuin uralilainen substraatti olisi voinut ne aiheuttaa (6, 7 ja 8). Uralilaisten kielten indoeurooppalaisten lainasanojen perusteella indoeurooppalainen ääntämys ei olisi muuttunut kantagermaanin tyyppiseksi uralilaisen substraattikielen vaikutuksesta (Kallio 2001). Miltä Wiikin hypoteesi näyttää Traskin kriteereillä (luku 3.3.2) tarkasteltuna, kun yllä lueteltu kritiikki otetaan huomioon? Ensimmäinen kriteeri täyttyy: uralilainen kantakieli oli olemassa. Toinen kriteeri (Kieliä S ja L puhuttiin samassa paikassa pitkän ajanjakson kuluessa) täyttyy osittain: läntiset uralilaiset kielet ovat olleet kontaktissa indoeurooppalaisten kielten, myös germaanin, kanssa varhaisista ajoista lähtien. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että kontaktipaikka olisi ollut kantagermaanin synnyinalueella uralilainen paikannimistö puuttuu Pohjois-Saksasta ja Etelä-Skandinaviasta tai että kontakti olisi tapahtunut niin varhain kuin Wiik esittää. Kolmas kriteeri, kaksikielisyyskriteeri, täyttyy: se, että sanastoa on lainautunut kantakielivaiheissa luoteisista indoeurooppalaisista kielistä läntisiin uralilaisiin kieliin, viittaa siihen, että jonkinasteista kaksikielisyyttä on esiintynyt. Kolmen ensimmäisen kriteerin tarkastelun jälkeen voimme siis todeta, että kontakteja kielten välillä oli, mutta Wiikin esittämille 77

82 ajoituksille ja paikannuksille ei ole tukea. Kaikkien Wiikin esittämien substraattipiirteiden yksityiskohtainen arviointi Traskin kriteereillä ei mahdu tämän esityksen piiriin. Seuraavaksi käydään kuitenkin läpi ehdotetut piirteet poissulkumenetelmällä siten, että pudotetaan tarkastelusta pois kohdassa 5 ne, jotka eivät läpäisseet kriteeriä 4, ja kohdassa 6 ne, jotka eivät läpäisseet kriteeriä 5 jne. Neljäs kriteeri: Missä tapauksissa kantauralissa on ominaisuus, joka voisi selittää kantagermaanissa tapahtuneen muutoksen? Ainoastaan seuraavissa tapauksissa: 1. alkupaino, 2. painon ekspiratoristuminen ja painonkulkujen sentraalistuminen, 4b. Grimmin lain sointiosa, 7. konsonanttien palataalistuminen ja 8. syllabisten resonanttien hajoaminen. Viides kriteeri: mitkä edellisistä muutoksista ovat voineet tapahtua hyvin varhain (Wiikin oletusta seuraten kolmannella vuosituhannella ekr.)? Muutokset 1, 2 ja 4 ovat tapahtuneet myöhemmin, vasta rautakaudella. Muutos 7 ei ole rekonstruoitavissa minkään tytärkielen pohjalta mikä jo yksistään riittäisi sen hylkäämiseen ja siksi sen ikää on hankala arvioida. Sen oletetut vaikutukset, esimerkiksi i-umlaut, ovat kuitenkin tapahtuneet myöhään. Muutos 8 sen sijaan on varhainen. Kuudes ja seitsemäs kriteeri: onko muutos 8 typologisesti yleinen muutos ja tapahtuiko se muissa kantaindoeuroopan tytärkielissä? Ei ole typologisesti harvinaista, että syllabiset resonantit hajoavat, ja ne hajosivat jokaisessa kantaindoeuroopan tytärkielessä. Yksikään Wiikin ehdottama substraattipiirre ei siis läpäise Traskin kriteereitä. 5.3 Yhteenveto Wiikin mallin kritiikistä Wiikin kontaktiteoreettinen ajattelu sekä hypoteesi kantagermaanin suomalais-ugrilaisesta substraatista saivat armotonta kritiikkiä. Wiikin malli sai osakseen sekä yleisluontoista että hyvinkin yksityiskohtaista arvostelua. Kontaktiteoria Wiikin esittämässä muodossa on liian yleinen selittämään yksittäistapauksia. Selitysvoimaltaan vähäisenä se ei voi korvata historiallis-vertailevaa menetelmää. Lisäksi Wiikin oletukset uralilaisten mammutinmetsästäjien kielen synnystä ja kehityksestä, kuten oletus laajasta alkukodista ja kantakielen synnystä konvergenssin kautta, poikkeavat tunnetuista etnolingvististä realiteeteista ja rikkovat siten historiallista yhtäläisyysperiaatetta. 78

83 Kantagermaanin uralilainen substraattihypoteesi, jonka varassa Wiikin malli seisoo tai kaatuu, testattiin laajasti. Oletetuista uralilaista substraattipiirteistä yksikään ei lähemmässä tarkastelussa voi pitää paikkaansa. Kantagermaanin puhuma-alueilla ei ole uralilaisiksi etymologisoituja paikannimiä, eikä kyseisessä kielessä ole muutakaan uralilaista substraattisanastoa. Kantagermaanin runsas etymologisoimaton leksikaalinen aineisto viittaa tuntemattomiksi jääneiden paleoeurooppalaisten kielten substraattiin. Toisaalta kielensisäiset muutostendenssit riittävät yksinäänkin selittämään äänteenmuutokset. Substraattiselityksen käyttäminen ensisijaisena selityksenä on metodologisesti kyseenalainen ratkaisu. Hypoteesia suomalais-ugrilaisesta substraatista kantagermaanissa on näin ollen hyvin vaikea puolustaa. Kallio, Koivulehto ja Parpola (1998) ennustavatkin Wiikin hypoteesille lyhyttä ikää: Missään tapauksessa hänen ajatuksensa eivät tule saamaan indoeuropeistien ja germanistien yleistä hyväksyntää. Ennen kaikkea monet kollegamme tulevat kummastelemaan sitä, että joku voi kuvitella tieteenalojemme perinteisiä käsityksiä niin heikosti perustelluiksi, että niitä voisi kumota pelkin ad hoc -oletuksin ja niiden ympärille kyhätyin kehäpäätelmin. Saamastaan kritiikistä huolimatta Wiik ei korjannut substraattipiirteidensä listaa, esimerkiksi Wiik 1997c ja 2002a sisältävät samat piirteet. Wiik puolustautui vetoamalla koulukuntaeroihin ja uskoi kannattamansa uuden ajattelutavan korvaavan vanhentuneet oppirakennelmat. Voi kuitenkin todeta, ettei uusia uskottavia kielitieteellisiä todisteita kantagermaanin uralilaisen substraatin puolesta ole kyetty esittämään kumottujen tilalle. Hypoteesi on kumottu. 79

84 6 KRITIIKKI TIETEENHARJOITTAMISEN TAVASTA 6.1 Myönteinen kritiikki Edellisessä pääluvussa olemme nähneet, miten heikko lingvistinen pohja Wiikin mallilla oli. Suurin osa Wiikin spekulaatioita arvioineista kielitieteilijöistä suhtautuikin niihin hyvin kriittisesti. Myönteisiä arvioita esittivät lähinnä samaan koulukunnan kuuluvat. Esimerkiksi Künnap (1998a) puolusti vapautta visioida: Tiede kehittyy uskaliaiden hypoteesien ja teorioiden varassa enemmän kuin pelkästään pikkutarkkojen yksityiskohtien parissa puurtaen. Tieteessä pitää suorittaa jatkuvasti kokeita. Tieteilijöillä ei ole oikeutta luopua kokeista siinä pelossa, että jokin koe voi epäonnistua. Tällä samalla perusteella Wiikin toimintaa puolustivat myös koulukunnan ulkopuoliset, esimerkiksi Karlsson ja Riiho (2003). Heidän mukaansa mielikuvituksella ja rohkeilla yleistyksillä on niilläkin tärkeä tehtävänsä tutkimuksissa (Karlsson & Riiho 2003: 374). Karlsson ja Riiho myöntävät, että Wiikin rakennelma on spekulatiivinen, mutta silti sen leimaaminen huuhaaksi on kohtuutonta. He myös ihmettelevät niiden 19 tutkijan inkvisitorista asennetta, jotka Helsingin Sanomissa (Anttila ym. 2002) tuomitsivat Eurooppalaisten juurten Tieto- Finladia-ehdokkuuden (Karlsson & Riiho 2003: 372). Myös Saarikivi (2003: 39) toteaa Eurooppalaisten juurten muutoin kriittisessä arvostelussaan, että tieteidenvälisten visioiden, rohkeiden väitteiden ja joskus rankkojenkin populaaristuksien esittäminen on hyvästä. Karlsson ja Riiho (2003: 372) huomauttavat, ettei tämän päivän fennougristiikallakaan aputieteineen ole tarjota [Wiikin mallin] tilalle edustajiensa keskenään hyväksymää, empiirisesti perusteltua tulkintaa. Myös Marcantonio (2002) on arvostellut perinteisen paradigman heikkoutta ja jopa kyseenalaistanut uralilaisten kielten geneettisen sukulaisuuden. Hän kritisoi sekä traditionalisteja että vallankumouksellisia, mutta asettuu vallankumouksellisten puolelle, sillä heidän näkemyksensä Koillis-Euroopan kielellisestä jatkumosta edustavat nykytilanteessa todennäköisintä ja realistisinta oletusta suomalaisten ja muiden suomensukuisten kansojen juurista (Marcantonio 2004). 80

85 6.2 Kielteinen kritiikki 6.2.1 Tieteelliset virheet Wiik sai kielentutkijoilta paljon kritiikkiä tekemistään virheistä kielitieteen asiakysymyksissä. Edellisessä pääluvussa käsiteltiin Wiikin kontaktiteorian ja substraattihypoteesien saamaa kritiikkiä. Wiik ja muut vallankumoukselliset saivat myös kritiikkiä, joka kohdistui kielitieteen asiakysymysten lisäksi tieteenharjoittamisen periaatteisiin. Nämä kritiikin aiheet jaan kolmeen luokkaan: asiantuntemuksen puute, tieteenalojen autonomian rikkominen eli monitieteisyyden väärinkäyttö ja epäselvien käsitteiden käyttö. Asiantuntemuksen puute. Wiikin kielitieteen teorian, diakronisen kielitieteen ja kielikontaktiteorian tuntemusta pidettiin huonona, ja Wiikin kykyä erottaa hyvin perustellut kielikontaktioletukset huonommin perustelluista epäiltiin (Saarikivi 2003: 38 39). Janhunen (2001b: 220) arvioi, että Thomason ja Kaufman kauhistuisivat siitä tavasta, jolla Wiik heitä tulkitsee. Künnap (1998b: 420) selittää vallankumouksellisten ja Thomasonin ja Kaufmanin näkemyserojen johtuvan siitä, että hän ja Wiik tulkitsevat kielten sekoittumisen jokseenkin väljemmin kuin raamattumme [sic] kirjoittajat (emmekä näin ollen seuraa sitä ainakaan tältä osin aivan sokeasti). Wiikin (1998b: 424) mukaan Thomason on heidän tulkinnastaan kyllä tietoinen: Olen useaan otteeseen keskustellut muun muassa Sally Thomasonin kanssa nykyisen kontaktiteorian erilaisista käsityksistä. Olemme molemmat tietoisia siitä, että ajatuksemme ovat kyllä samansuuntaisia mutta eivät identtisiä. Erityisesti Eurooppalaisten juurten arvosteluissa asiantuntemuksen puute nostettiin esille. Lindstedt (2004) osoittaa Wiikin asiantuntemuksen puutteen muun muassa slaavien ja slaavilaisten kielten historiasta. Wiik esittää näet historiallisten faktojen kanssa ristiriidassa olevia väitteitä, esimerkiksi selittää slaavilaiskielten ekspansion slaavien eliittiasemalla muun muassa kirkon johtajina ja kauppiaina myös orjakauppiaina (Wiik 2002a: 281). Slaavit kuitenkin kääntyivät kristinuskoon vasta slaavilaiskielten ekspansion jälkeen ja olivat pikemminkin kauppatavaraa kuin kauppiaita, kuten etnonyymin slaavi etymologia osoittaa (Lindstedt 2004: 310 311). Yhteenvetonaan Lindstedt (2004: 311) toteaa, ettei Wiik yksinkertaisesti 81

86 ole tehnyt sitä tarvittavaa taustatyötä, jonka kirjan kirjoittaminen kaikkien eurooppalaisten juurista vaatii. Väärä monitieteisyys. Vaikka Wiik korostaa monitieteisyyttä kansojen ja kielten alkuperän selvittämisessä, koskevat monet hänen väitteistään nimenomaan kielten historiaa ja ovat Wiikin kriitikoiden mukaan arvioitavissa kuten mikä tahansa kielentutkimus (Palviainen 2003: 259). Ollakseen monitieteinen tutkimuksen pitää ottaa kaikkien tieteenalojen tulokset huomioon. Jos genetiikan, kielitieteen ja arkeologian tuloksia yhdistelevän mallin kielitieteellinen osuus voidaan osoittaa vääräksi, kaatuu koko malli. Wiikin väittämä monitieteisyys nähtiin tieteenalojen autonomian rikkomisena, sillä genetiikka ja arkeologia eivät tutki kieltä eivätkä siis anna kielitieteellisiä tuloksia. Korostettiin sitä, että kieli voi vaihtua jättämättä jälkiä väestön geeniperimään tai materiaaliseen kulttuuriin (esim. Laakso 2003a). Wiikin virheenä pidettiin alkuperän tarkastelua yhtenä kokonaisuutena, sillä ei ole myöskään automaattisesti olemassa yhtenäistä tutkimuskohdetta nimeltään alkuperä, vaan alkuperä saattaa sijaita kokonaan eri suunnilla riippuen siitä, minkä tieteenalan keinoin ja minkä tutkimuskohteen läpi asiaa tarkastellaan (Häkkinen 2004). Kallion (2004a: 205) mielestä Wiik myös sekoittaa monitieteisyyden ja kehäpäättelyn: yhden tieteenalan hypoteesien pohjalta rakennetaan toisen tieteenalan teorioita, joiden sitten katsotaan todistavan ensimmäisen tieteenalan hypoteesit oikeiksi. Käsitteiden epäselvyys. Wiikiläisten käyttämien käsitteiden epäselvyys sai arvostelua osakseen. Lähinnä Künnapille osoittamassaan kritiikissä Hasselblatt (2002: 2) sanoo suoraan, että operointi epäterävillä, huonosti tai ei ollenkaan määritellyillä käsitteillä häiritsee tieteellistä kommunikaatiota. Esimerkiksi Wiik 2002a:ssa keskeiselle termille lingua franca on kaksi eri määritelmää (ks. luku 4.2). 6.2.2 Tieteen etiikka Wiikin arvosteluissa kiinnitettiin huomiota paitsi asia- ja metodologisiin virheisiin, myös tieteenteon etiikkaan. Saarikivi (2004: 66) näkeekin kiistan ytimen olevan tieteeneettinen: Mielestäni tässä keskustelussa juuri tieteenteon eettiset kysymykset ja tutkimuksen saama 82

87 julkisuus olisivatkin metsä, kielitieteen detaljikysymykset taas puita. Seuraavia asioita nousi esille keskustelussa Wiikin ja muiden vallankumouksellisten toimintatavoista: Faktojen ja lähteiden manipulointi. Wiikin tapaa käyttää lähteitä arvosteltiin moneen kertaan. Arvostelu kohdistuu Wiikin tapaan tulkita lähteitä alkuperäisen kontekstin vastaisesti ja vaieta omien hypoteesiensa vastaisista tulkinnoista. Mikone syytti Wiikiä kahteen otteeseen faktojen manipuloinnista: Mikäli hyväksyisimme Wiikin ja Künnapin sitaattimetodin, voisimme myös väittää, että tieteen tekeminen onkin itse asiassa faktojen manipuloimista. Mitä taitavampi peluri olet, sitä vallankumouksellisemman teorian voit tarjota (Mikone 1999) ja Wiikin mallin yksinkertaisuus -periaatteen taustastrategiana on tieteellisten faktojen manipulointi (Mikone 1997: 84). Saarikiven mukaan Wiik jättää huomiotta omia hypoteesejaan vastaan olevat faktat, mikä irrottaa teoksen [Eurooppalaisten juuret] tieteellisestä keskustelusta ja tekee siitä yksinpuhelua (Saarikivi 2003: 39). Wiikin tapaa esitellä vanhoja, jo kumottuina pidettyjä, tutkimustuloksia julkisuudessa paheksuttiin esimerkiksi yhdeksäntoista kielentutkijan mielipidekirjoituksessa (Anttila ym. 2002), jossa todetaan: Kalevi Wiik toimiikin hyvän tieteenharjoituksen käytännön vastaisella tavalla esitellessään julkisuudessa monia tiedeyhteisön hylkäämiä käsityksiä uusina tieteellisinä tutkimustuloksina. Vastauksessaan aikaisempien tutkimustulosten käyttöä koskevaan arvosteluun Wiik toteaa, ettei katso järkeväksi siteerata vastakkaisia mielipiteitä edustavia lähteitä: Aikiot [(Aikio & Aikio 2002a)] arvostelevat uudistajia siitä, että he käyttävät aikaisempia tutkimustuloksia valikoiden hyväkseen. Mitä muuta voisi tehdä? Uudistaja on luonnollisesti iloinen, kun hän löytää menneisyydestä tutkijan, joka on jo ollut samoilla linjoilla kuin hän itse. Olisi kai hänen kannaltaan järjetöntä, jos uudistajat poimisivat ajatustensa tueksi sellaisia väitteitä, jotka ovat ristiriidassa hänen omien ajatustensa kanssa. (Wiik 2002b.) 83

88 Anttila ja Kallio (2002) huomauttavat tähän: Tieteessä kaikki relevantti evidenssi puolesta tai vastaan on aina otettava huomioon siitäkin huolimatta, että se saattaa toisinaan johtaa jopa oman työhypoteesin kumoutumiseen. Wiikin väitettä mallinsa kansainvälisestä suosiosta pidettiin esimerkkinä väitteestä, joka perustuu faktojen valikoivaan esittämiseen. Ei ole olemassa mittaria sille, montako tutkijaa ulkomailla tarvitaan kannattamaan jotain mallia, että sen suosiota voisi väittää kansainväliseksi (Mikone 1999). Väitettä ei siis voi suoraan todistaa oikeaksi tai vääräksi. Wiikin julkaisuluettelosta <http://wiik.fi/kalevi/index.php? option=com_content&view=article&id=4&itemid=5> kuitenkin ilmenee, ettei hänen susbstraattitutkimuksiaan ole julkaistu kansainvälisissä vertaisarvioiduissa aikakauslehdissä kuten Diachronica tai Folia Linguistica Historica, tosin Wiik 1997b on ilmestynyt Linguistica Uralicassa. Time depth in historical linguistics -konferenssijulkaisussa ilmestyneen Wiikin artikkelin (Wiik 2000a) arvostelut Journal of Indo-European studies -aikakauslehdessä (Mallory 2001) ja Diachronicassa (Kessler 2003) eivät anna aihetta olettaa Wiikin mallin koskaan vakiintuvan vallitsevaksi selitykseksi uralilaisten ja indoeurooppalaisten kielten historiasta. Mallory (2001: 238 239) sanoo epäilevänsä mitä tahansa mallia, joka ehdottaa ainoan koskaan [kanta]indoeuroopan pohjoispuolella puhutun kieliryhmän olleen uralilainen ja että uralin aikasyvyyden täytyy ulottua viime jääkauteen (käännös J.-M.T.). Kessler (2003) on arviossaan tylympi. Hän toteaa, etteivät häntä vakuuta Wiikin perustelut päätelmilleen esimerkiksi kantauralin laajasta puhuma-alueesta tai kantagermaanin synnystä uralilaisen substraatin ja megaliittikielen superstraatin vaikutuksesta (mts. 373). Mikone (1999) osoittaa Wiikin siteeranneen valikoivasti virolaista arkeologia Evald Tõnissonia. Tõnisson on selvästi ja aktiivisesti vastustanut Wiikin näkemyksiä ja tuonut tämän useasti ilmi. Wiikin mukaan Tõnisson (1998: 139) kuitenkin mainitsee, että K. Wiik on luonut loogisen, tyylikkään ja, voisi sanoa, eleganttisen systeemin, jossa arkeologiset kulttuurit, muinaiset toimeentulosysteemit ja kielten kehittyminen on 84

89 yhdistetty yhdeksi kokonaisuudeksi (käännös Kalevi Wiik (1998b: 424). Kokonaisuudessaan sitaatti kuuluu: On tunnustettava, että omien mielipiteidensä tueksi K. Wiik on luonut loogisen, tyylikkään ja, voisi sanoa, elegantin systeemin, jossa arkeologiset kulttuurit, muinaiset toimeentulosysteemit ja kielten kehittyminen on yhdistetty yhdeksi kokonaisuudeksi. Ymmärtääkseen systeemin on lukijan virittäydyttävä K.Wiikin ajatuskulkujen perusteelliseen seuraamiseen. Arvostelijana minun täytyy kuitenkin ilmaista tietty epäilys: onko K. Wiikin luoma malli ainoa mahdollisuus todellisen kieli- ja kulttuurihistorian ymmärtämiseksi. Mallin heikko puoli on se, että arkeologiset kulttuurit käsitetään ilmiöiksi, joiden vastaavuus etnisten kulttuurien kanssa on jo ilman muuta selvää eikä vaadi enää minkäänlaista tutkimista. (Käännös Eve Mikone (1999).) Anttila ja Kallio (2002) pitävät väitettä kansainvälisestä suosiosta perättömänä: Kaikesta huolimatta Wiik ja Julku itse vakuuttelevat suurelle yleisölle täysin päinvastaista, että heidän ideansa ovatkin kansainvälisesti muodikkaita! Emme lähde arvioimaan, johtuuko tämä puhtaasta tietämättömyydestä, sillä maailmahan näyttää täysin toisenlaiselta Turusta ja Haukiputaalta kuin UCLA:sta ja Leidenistä katsottuna. (Anttila & Kallio 2002.) Omien teorioiden muokkaaminen tarpeen mukaan. Muuttaessaan kantaansa Wiik ei myönnä erehtyneensä, sen sijaan hän muokkaa teorioitaan tarpeen mukaan (Junttila 2010: 291). Wiik on vuoroin kannattanut Renfrew n Anatolia-hypoteesia (Wiik 2002a), vuoroin sanoutunut siitä irti (Wiik 1996), muttei perustele kannanvaihdostaan. Junttila (2010: 292) huomauttaa, että muuttaessaan kantaansa tutkijan tulisi tehdä tiedeyhteisölle selväksi, mitkä argumentit kannanvaihdokseen johtivat. Epävarman ja varman tiedon sekoittaminen. Eurooppalaisten juurten esipuheessa Wiik toteaa, että hänen kirjansa sisältää asioita, joiden paikkansapitävyyttä ei nykyisin menetelmin ole mahdollista sataprosenttisesti varmistaa; joidenkin esittämieni ajatusten varmuus on vain 80 90 prosentin luokkaa (Wiik 2002a: 17). Tämä nähtiin vaatimattomuuden sijaan hybriksenä (Lindstedt 2004: 301), ja Wiikin omia spekulaatioita pidettiin vaikeina erottaa tunnetuista tosiasioista. Wiik (2002a) esittää hypoteeseja, jotka pohjaavat puhtaasti mielikuvitukseen eikä niitä voi testata mitenkään. Esimerkkinä 85

90 tällaisesta on avaarin ja illyyrin substraattivaikutus serbokroaattiin näistä kielistä ei tiedetä oikeastaan mitään, ja niiden puhujat kuolivat vuosisatoja ennen serbokroaatin eriytymistä omaksi kielekseen (Lindstedt 2004: 311). Olemattomat rintamalinjat. Karlssonin ja Riihon (2003) mielestä Wiikin omien ajatusten uutuuden tähdentäminen traditionalisteihin verrattuna on turhaa sohimista muurahaispesään. Jakoa traditionalisteihin ja uudistajiin pidettiin perättömänä. Wiikin kuvaamista kielitieteen rintamalinjoista Itkonen (1998a) toteaa, että niitä on olemassa vain hänen omassa mielikuvituksessaan. Eri lailla ajatteleviin koulukuntiin vetoaminen on Palviaisen (2003: 270) mielestä vain epätieteellinen keino olla välittämättä communis opiniosta. Se ei ole tieteellistä vaan uskonnollista argumentointia (Kallio 2002: 179). Ihmiseen menevä argumentointi. Keskusteluissa mentiin puolin ja toisin asiattomuuksiin ja käytettiin myös ad hominem -argumentteja, vaikka Wiik (1998b: 424) sanoo korostavansa, että kysymyksessä on asioiden, ei ihmisten välinen taisto. Henkilöön menevistä asiattomuuksista esimerkkinä mainitsen, että Wiik on käyttänyt ilmausta Laakson naiivi tietämättömyys (Wiik 2001: 316) ja nimittänyt itseään Aikion veljesten opilliseksi esiisäksi (Wiik 2002b). Vastaavaa tapahtui Wiikin arvostelijoillakin, esimerkiksi Kallio ja Anttila (2002) arvioivat Wiikin pätevyyttä seuraavasti: Wiikhän ei ole fennougristi, joten on ymmärrettävää, että nämä maallikoille hankalat termit [ suomalainen ja suomalaisugrilainen ] saattavat mennä hänellä sekaisin. Argumentin esittäjän arvostelu argumenttiin vastaamisen sijasta toimii Wiikillä keinona kritiikin väistämiseen (Junttila 2010: 290 291). Vastuutonta tieteen popularisointia. Tutkijan eettinen vastuu yleisölle nostettiin esiin eri toten Eurooppalaisten juurten ilmestymisen jälkeen eikä Wiikin tapaa popularisoida erittäin epävarmoja teorioita pidetty suotavana. Laakson (2003c) mukaan Suomessa vallitsee tieteen populismityhjiö. Tiedeyhteisö ei anna riittävän yksinkertaisia vastauksia kansan yksinkertaisiin kysymyksiin. Tällöin [s]yntyy kysyntä, ja ennen pitkää alkaa markkinatalouden lakien mukaan löytyä myös tarjontaa (mts. 56). Laakso myös miettii, tunnetaanko tieteen periaatteita ja toimintatapoja ja pitäisikö niistä tiedottamista Suomessa 86

91 lisätä. Lindstedt (2004: 312) arvioi, että Eurooppalaisten juurten ainoa myönteinen puoli on, että se pakottaa historialliset kielitieteilijät kirjoittamaan enemmän populaareja esityksiä metodeistaan ja tuloksistaan. Kiistan kärjistyminen synnytti huolta siitä, millaisen kuvan tiedeyhteisö antaa itsestään ulospäin, ja miten kiista vaikuttaa yleisön luottamukseen tiedeinstituutioon. Tieteellinen keskustelu on käytävä tieteellisillä foorumeilla. Yleisillä foorumeilla asia on esitettävä hillitysti ja nöyrästi ilman lyöntejä ja ylilyöntejä. (Carpelan 2002.) Hasselblatt (2002: 4) osoittaa kiistan absurdiutta kysymällä, miltä näyttäisi, jos esimerkiksi Budenz ja Donner tai Itkonen ja Steiniz aikanaan olisivat ratkoneet kielitieteellisiä kiistojaan sanomalehdistössä. Nationalistista vaihtoehtohistoriaa? Vastuuseen yleisölle liittyy kysymys vallankumouksellisten mahdollisista poliittisista tarkoitusperistä. Wiikiä arvosteltiin siitä, että varhainen ja laaja uralilainen alkukoti näyttää olevan hänelle päämäärä sinänsä (Kallio 2004a: 206). Anttilan ja Kallion (2002) mukaan Wiik ja Julku ovat rakentaneet nationalistista vaihtoehtohistoriaa, jolle on tyypillistä se, että väen vängällä katsotaan oman kansan eläneen mahdollisimman kauan nykyisillä asuinsijoillaan ja jos vain mahdollista nykyistä vielä paljon laajemmilla alueilla. Wiik on kyllä populaarijulkaisuissaan puhunut suomalais-ugrilaisten kielten eurooppalaisuudesta, esimerkiksi: Ehkä olemme kielentutkimuksessammekin menossa EU:hun ja EMU:un. Ehkä uralilainen/suomalais-ugrilainen kantakielikin vähitellen pääsee viralliseksi kieleksi Euroopan indoeurooppalaisten kielten joukkoon (Wiik 1997a) ja: Herättelen lukijaa vielä seuraavalla pikku väittämällä: Jos kantagermaani on todella syntynyt ehdottamallani tavalla, se, millä tavalla nykyään mm. englantilaiset, amerikkalaiset, australialaiset, uusiseelantilaiset, saksalaiset, hollantilaiset, tanskalaiset, norjalaiset, islantilaiset ja ruotsalaiset ääntävät omaa kieltään, perustuu ainakin osaksi suomensukuisten kielten äännerakenteeseen. Samaan syssyyn voidaan vielä liittää kaikki balttilaisten ja slaavilaisten kielten puhujat. Väitteeni saattavat tuntua suuruudenhulluudelta, mutta väitän, että niissä on vinha perä. (Wiik 1998c.) 87

92 Wiik kuitenkin kieltää poliittiset ambitiot esimerkiksi EU:n ja eurooppalaisuuden suhteen. Hänen mukaansa EU ei ole syy siihen, että kansojen ja kielten väliset kontaktit ovat nyt muotia (Wiik 1998b: 423). Laakso kokee pitkittyneen väittelyn ikävimmäksi puoleksi henkilökohtaisuuksiin menemisen sekä toisarvoisuuksien eli poliittisten suuntausten ja intohimojen vetämisen mukaan keskusteluun väen vängällä. Kansallispoliittisilla intohimoilla hän tarkoittaa germaanisten kielten oletettujen uralilaisuusperäisyyksien myönteistä arvottamista (Laakso 1998: 611). Juurien etsinnän ylipäätään Laakso näkee itäeurooppalaisena ilmiönä. Länsi-Euroopassa ei hänen mukaansa käydä suurta kansalaiskeskustelua kansan alkuperästä, mutta Itä-Euroopasta löytyy runsaasti vertailukohtia suomalaisten juuridebatille: sosialismin luhistuttua on syntynyt suuri arvosekaannus ja käynnistynyt raivoisa uuskansallismielinen identiteetin jälleenrakennustyö, jonka tiimellyksessä kaapin pohjilta kaivetaan mitä merkillisimpiä huuhaateorioita (Laakso 2003a). Voodoo-tiedettä? Kieliteteellinen yhteisö tuomitsi laajasti Wiikin teoriat huonoksi tieteeksi ja hänen toimintatapansa hyvän tieteenharjoittamisen tavan vastaiseksi. Koska Wiik on lakannut puolustamasta teoriaansa tieteellisillä foorumeilla ja sen sijaan keskittynyt julkaisemaan näkemyksiään aikakaus- ja sanomalehdissä [ ], hänen julkaisutoimintansa ei enää kuulu tieteen piiriin (Aikio & Aikio 2002b). Aikion ja Aikion mukaan tieteellisenä koulukuntana alkanut liike muuttui joksikin muuksi, jota mielestämme sopii parhaiten kuvaamaan termi kultti (mt.). Tässä kultissa harjoitetaan petoksellista tiedettä, jossa [s]pekulaatiot toimivat yhä uusien spekulaatioiden perusteluina, kunnes lopulta päädytään tyystin järjettömiin väitteisiin (mt.). Wiikiä syytettiin myös suoraan huuhaasta: [J]os tällainen ei ole huuhaata, niin mikä sitten on? (Kallio 2004b: 65). Saarikivi (2003: 39) arvioi Eurooppalaisten juurten kuuluvan aivan omaan tekstilajiinsa, fiktiiviseen tieteeseen : siinä missä science fictionissa lähdetään kirjoittamaan fiktiota tieteellistä lähtökohdista, on Wiik kirjoittanut tiedettä fiktiivisistä lähtökohdista. 88

93 Hasselblatt (2002: 10) käyttää Wiikin ja Künnapin tutkimuksista myös nimitystä Möchtegernwissenschaft, koska impulssi niiden julkaisemiseen ei tule uudesta tieteellisestä evidenssistä vaan toiveajattelusta. Hasselblatt myös syyttää vallankumouksellisia grafomaniasta (mp.). Ensisijaisesti Künnapille kohdistamassaan kritiikissä hän toteaa: Jokin asia ei muutu todennäköisemmäksi, oikeammaksi tai vakuuttavammaksi vain sen perusteella, että sitä jatkuvasti toistetaan ja julkaistaan (Hasselblatt 1998: 237). Janhusen (2009: 58) mukaan on aiheellinen kysymys, kuinka paljon voimia kannattaa enää käyttää vallankumouksellisten paradigmojen kanssa kiistelyyn, koska selvästi vallankumous perustuu tieteenalan perusteiden riittämättömään ymmärtämiseen. Tilanne on verrannollinen luonnontieteissä evoluutioteoriaa haastaviin fundamentalisteihin, jotka ajavat vaihtoehtoisia malleja, kuten kreationismia tai älykästä suunnittelua. 6.2.3 Vertailukohtia Historiallisessa kielitieteessä on aiemminkin nähty harhautumisia epätieteen puolelle. Wiikin tapaukselle haettiin vertailukohtia kielitieteen historiasta. Kontaktiteorian nähtiin muistuttavan marrismia, Neuvostoliitossa 1950-luvulle asti vallinnutta kielitieteen paradigmaa. Molemmat teoriat perustuvat samaan väärään perusajatukseen, jonka mukaan kielet eivät ole lähtöisin mistään alkukodista, vaan ovat kehittyneet nykyisillä puhumaalueillaan kontaktissa toisten kanssa (Kallio 2004a: 214). Lindstedt (2004: 312) näkee yhtäläisyyksiä myös Joseph Greenbergiin: monet lingvistit, joita Greenbergin nerokas typologinen työ inspiroi, eivät olleet erityisen ilahtuneita hänen myöhemmästä vähemmän nerokkaasta omnikomparativismistaan. Lindstedt arvioikin, ettei lingvistiyhteisö enää ole tietoinen historiallisen kielitieteen metodologisen keskustelun pitkästä historiasta, mikä mahdollistaa tällaiset pseudovallankumoukset (mp.). De Smit (2004) löytää vallankumoukselle analogisen tilanteen Subhash Kakin intialaisia kieliä koskevista spekulaatioista. Kak pitää Pohjois-Intian arjalaisia kieliä ja Etelä-Intian dravida-kieliä läheisempinä kuin sanskritia ja kreikkaa (Kak 1996: 59), aikaistaa Veda-sanskriitin ajoitusta tuhansilla vuosilla (Kak 1996: 51) ja puhuu vanhan paradigman sortumisesta 89

94 (Kak 1996: 62). 11 Luvussa 4 mainittu Vennemannin vaskoninen substraattihypoteesi, jonka mukaan Euroopan jääkauden jälkeiset asuttajat olivat baskeja, muistuttaa uralilaista periglasiaalihypoteesia. Wiikin ja Vennemannin vertailua tekee Luoto (2003), jonka mukaan Vennemannin näkemykset tulevat lähemmäs perinteisiä tulkintoja ja hänen esitystapansa on analysoiva, mikä on Wiikille vierasta. Kallion mukaan (2004a: 210) Wiikillä ja Vennemannilla on se ero, että koska Vennemann itse ei ole baski, hänellä ei ole oma lehmä ojassa. Saarikivi (2003: 39) vertaa Eurooppalaisten juuria Wettenhovi-Aspan (1915) Suomen kultaiseen kirjaan. Saman vertauksen tekee myös Kallio (2004a: 203). 11 Muista arjalaisista jatkuvuusteorioista ks. Witzel 2001. 90

95 7 LOPUKSI Suomalaisten ja muiden pohjoiseurooppalaisten alkuperää koskenut juuret-kiista oli isoin kiista suomalaisessa kielitieteessä vuosikymmeniin. Tässä työssä olen käynyt läpi kiistan aiheen, osapuolet ja kiistan kulun pääpiirteissään. Olen käsitellyt Kalevi Wiikin osuutta juuret-kiistassa. Wiik edusti yhtä uralistiikan vallankumouksellisista paradigmoista. Hän oli kiistassa koulukuntansa näkyvä hahmo, jonka väitteet saivat paljon julkisuutta. Olen koonnut yhteen Wiikin saamaa kritiikkiä, sekä kielitieteellistä kritiikkiä että Wiikin tieteentekemisen tapaan kohdistunutta kritiikkiä. Perinpohjaisimman huomion tässä tutkimuksessa ovat saaneet kielitieteelliset asiakysymykset. Olen tiivistetysti esitellyt kiistan kannalta relevantteja historiallisen kielitieteen ja kielikontaktitutkimuksen teorioita ja menetelmiä. Tarkastelun valokeilassa ovat olleet Wiikin kontaktiteoreettinen ajattelu sekä hypoteesi kantagermaanin suomalaisugrilaisesta substraatista ja niiden saama armoton kritiikki. Wiikin malli sai osakseen sekä yleisluontoista että hyvinkin yksityiskohtaista arvostelua. Vallankumouksellisten harjoittaman kielitieteen lukuisat virheet tuotiin kritiikissä esiin ja Wiikin hypoteesit falsifioitiin jo varhain. Näiden hypoteesien varassa lepäävä, Wiikin mallina tunnettu malli Euroopan kielialueiden historiasta ei ole sovelias kuvaamaan maanosan kielellistä esihistoriaa. Wiikin malli nojaa kahteen ensi sijassa arkeologisin perustein esitettyyn hypoteesiin, periglasiaalihypoteesiin ja kieli ja maanviljelys -hypoteesiin. Kysymys kielten puhuma-alueiden historiasta on toki monialainen, mutta mikä tahansa ratkaisu, joka ei rakennu kielitieteellisen evidenssin varaan tai on suoranaisessa ristiriidassa sen kanssa menettää uskottavuuttaan. Arkeologia tai genetiikka ei yksin voi vastata lingvistisiin kysymyksiin sen enempää kuin gynekologia. 12 Vallankumouksellinen substraattitutkimus oli hedelmätöntä, koska sen lingvistinen pohja oli vinoutunut. Tutkijat ovat yrittäneet luoda kriteereitä substraattiselityksen uskottavuudelle koko substraattitutkimuksen historian ajan. Wiik ei substraattihypoteeseja 12 Vrt. Künnapin (1998d: 59) luettelo Suomen väestön juuret -symposiumin 8. 11.1997 osanottajista: Linguists, folklorists, archaeologists, general historians, geneticists, gynaecologists and geologists. 91

96 esittäessään vakavasti pohdi, millaisilla kriteereillä substraattiselitysten uskottavuutta tulisi arvioida. Lista yksittäisistä rakenteellisista muutoksista ei riitä todisteeksi substraattivaikutuksesta varsinkaan jos se pohjaa ad hoc -selityksiin ja kehäpäätelmiin. Yksittäiset rakenteelliset muutokset voidaan yleensä selittää kielensisäisillä kehityskuluilla turvautumatta kontaktiselityksiin. Rakenteen lainautumisen puolesta puhuu se, ettei sitä esiinny sukukielissä, mutta esiintyy väitetyssä lähdekielessä, sekä rakenteen typologinen harvinaisuus. Lainasanaevidenssi ei ole välttämätön edellytys kontaktin todistamiselle, sillä rakenteellista lainautumista voi tapahtua ilman leksikaalista lainautumista, ja kielenvaihtotilanteessa leksikko tulee ensisijaisesti superstraattikielestä. Sanastoevidenssi lisää kuitenkin kontaktiväitteen uskottavuutta. Kun väittää kantagermaanissa olevan uralilaista foneettista substraattia, olisi ehdottoman relevanttia tarkastella kantauralin indoeurooppalaisissa lainoissa tapahtuneita äännesubstituutioita. Wiikin kielitieteellinen argumentointi ei enää ole kosketuksissa muun historiallisen kielitieteen kanssa. Hän ei pysty osoittamaan vanhan paradigman heikkoutta eikä sitä, millä tavoin kontaktiteoria voisi paremmin selittää anomaliat. Kiistan anti historiallisen kielitieteen teorioiden ja metodien kehittämisessä jää köyhäksi. Kielitiede ei edisty vain visioimalla tai tulkitsemalla mielivaltaisesti uudelleen vanhoja tutkimustuloksia. Kielitieteen asiakysymysten ohitse keskeiseen asemaan nousivat kysymykset tieteen etiikasta, ensisijaisesti vastuusta suurelle yleisölle. Kritiikki huonosta ja epäeettisestä tieteenharjoittamisesta oli laajaa ja purevaa. Keskeinen kysymys oli vastuu tieteen popularisoinnista. Mikäli kiista olisi pysynyt vain tieteellisillä areenoilla, suurta kohua tuskin olisi noussut. Vallankumouksellisen paradigman hypoteesit olivat alun alkaen hyvin spekulatiivisia, ja spekulaatioiden esittely uusimpina tutkimustuloksina nähtiin eettisesti ongelmallisena. Tuomittavaa on, että Wiik jatkoi väitteidensä esittämistä julkisuudessa kritiikistä piittaamatta. Populaarissa mediassa kiista näyttäytyi kahden tieteellisen koulukunnan välisenä kiistana, ei tieteen ja pseudotieteen välisenä rajanvetona. Kielitieteen metodeja tuntemattomalle Wiikin malli voi näyttää aidolta tieteeltä. On luultavaa, että lingvistit joutuvat vielä vuosikausia oikomaan harhaluuloja. 92

97 Tieteellisenä koulukuntana alkanut liike liukui pseudotieteen puolelle jättäessään vastakritiikin huomiotta. Vallankumouksellisten kannattamat näkemykset ovat lähes järjestelmällisesti hankalasti puolustettavia ja marginaalisia. Nykyisin Wiikin mallia on pidettävä epätieteellisenä pseudohistoriana. Tieteelliset kiistat kuuluvat tieteeseen, ja erimielisyydet ovat yksi tiedettä eteenpäin vievä voima. Juuret-kiistan aikana esitettiin erilaisia arvioita kiistan vaikutuksesta. Myönteiseksi puoleksi arvioitiin, että kielitieteilijät joutuvat terävöittämään metodejaan sekä tekemään julkisuudessa tunnetuksi ei ainoastaan tutkimuksen tuloksia vaan myös metodeja, että yleisö osaisi arvioida itse, millainen kielitiede on uskottavaa ja millainen ei. Onko fennougristiikan tai historiallisen kielitieteen popularisointi muuttunut kiistan vaikutuksesta, sitä en käy tässä arvioimaan. Toinen kysymys on, ohjasiko kiista tutkimuksen suuntaa. Mikä osuus vallankumouksella oli vastavallankumoukselliseen fennougristiikkaan 2000-luvulla? Ainakin Suomessa uusi tutkijasukupolvi on arvioinut uudelleen perinteisiä käsityksiä päinvastaiseen suuntaan kuin Wiik. Viittaan esimerkiksi uralilaisen kantakielen ajoituksen ja paikannuksen perusteiden kriittiseen uudelleenarviointiin (Kallio 2006; Häkkinen 2009a), jatkuvuusteorioiden kyseenalaistamiseen (Aikio & Aikio 2001), Suomen uralilaistumisen ajankohdan uudelleenarviointiin (Suomen saamelaistumisesta ks. Aikio 2006) ja yritykseen löytää itämerensuomesta paleoeurooppalaista substraattivaikutusta (Saarikivi 2004). On vaikeaa kuvitella, mihin suuntaan tutkimus olisi edennyt ilman juuret-kiistaa, mutta lienee liioittelua kiittää kehityksestä kiistan nostattamaa vastavallankumouksellista taisteluhenkeä. Olen keskittynyt vain Wiikin tuotantoon. Laajempi tutkimus edellyttäisi muidenkin vallankumouksellisten teorioiden käsittelyä ja vertailua keskenään, esimerkiksi Wiikin, Künnapin ja Pusztayn kontaktiteoreettisen ajattelun keskinäistä vertailua. Perinpohjainen vallankumouksellisten paradigmojen analyysi edellyttäisi myös muiden kuin wiikiläiseen paradigmaan kuuluvien julkaisujen tarkastelua. Roots-konferenssijulkaisuissa ilmestyneistä artikkeleista olisi mahdollista tehdä kattava katsaus eri hypoteeseista ja teorioista. Niiden 93

98 pohjalta voisi kysyä, missä määrin vallankumoukselliset olivat yhtenäinen koulukunta. Kielitieteellisen puolen lisäksi huomiota voisi kiinnittää arkeologiaan ja genetiikkaan. Oliko periglasiaalihypoteesi arkeologisesti hyvin perusteltu? Millainen on vallankumouksellinen käsitys arkeologisista kulttuureista? Kiistan laajempi tieteensosiologinen ja -filosofinen tarkastelu olisi myös mahdollista. Yksi mahdollisuus laajentaa tutkimusta olisi verrata tätä vallankumousta muihin epätieteeksi tuomittuihin kielitieteen harharetkiin ja pseudovallankumouksiin. Esihistoriaa tutkivien tieteiden antamat kuvat menneisyydestä ovat tarkentuneet vähitellen. On kuitenkin kyseenalaista, voiko tiede koskaan saavuttaa lopullista totuutta. Onneksi tiede auttaa sulkemaan pois todistetusti vääriä vaihtoehtoja. Kaikki vallankumoukset eivät kanna hedelmää. 94

99 LÄHTEET AIKHENVALD, ALEXANDRA Y. 2007: Grammars in contact. A cross-linguistic perspective. Alexandra Y. Aikhenvald & R. M. W. Dixon (toim.), Grammars in contact. A crosslinguistic typology s. 1 66. Explorations in linguistic typology 4. New York: Oxford University Press. AIKIO, ANTE 2004: An essay on substrate studies and the origin of Saami. Irma Hyvärinen, Petri Kallio & Jarmo Korhonen (toim.), Etymologie, Entlehnungen und Entwicklungen. Festschrift für Jorma Koivulehto zum 70. Geburtstag s. 5 34. Memoires de la Societe neophilologique de Helsinki 63. Helsinki: Societe neophilologique. AIKIO, ANTE 2006: On Germanic-Saami contacts and Saami prehistory. SUSA/JSFOu 91 s. 9 55. AIKIO, ANTE AIKIO, ASLAK 2001: Heimovaelluksista jatkuvuuteen. Suomalaisen väestöhistorian tutkimuksen pirstoutuminen. Muinaistutkija 2001:4 s. 2 21. AIKIO, ANTE AIKIO, ASLAK 2002a: Suomalaisten fantastinen menneisyys. Kaltio [verkkolehti]. Syyskuu 2002. http://www.kaltio.fi/vanhat/indexc3e8.html?362 (6.7.2011). AIKIO, ANTE AIKIO, ASLAK 2002b: Mikä oli todistettava. Kaltio [verkkolehti]. 8.10.2002. http://www.kaltio.fi/vanhat/indexbeed.html?383 (6.7.2011). ANTHONY, DAVID B. 2001. Persistent identity and Indo-European archaeology. Christian Carpelan, Asko Parpola & Petteri Koskikallio (toim.), Early contacts between Uralic and Indo-European. Linguistic and archaeological considerations. Papers presented at an international symposium held at Tvärminne Research Station of the University of Helsinki 8-10 January, 1999 s. 11 36. Suomalais-Ugrilaisen Seuran toimituksia 242. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura. ANTTILA, RAIMO 1989: Historical and comparative linguistics. 2. uusittu laitos. Amsterdam studies in the theory and history of linguistic science. Series 4. Current issues in linguistic theory 6. Amsterdam: John Benjamins Publishing Company. ANTTILA, RAIMO 2000: The Indo-European and the Baltic-Finnic interface. Time against the ice. Colin Renfrew, April McMahon & Larry Trask (toim.), Time depth in historical linguistics. 1. nide s. 481 528. Papers in the prehistory of languages. Cambridge: McDonald Institute for Archeological Research. ANTTILA, RAIMO EMBLETON, SHEILA HAHMO, SIRKKA-LIISA HASSELBLATT, CORNELIUS ITKONEN, ESA JANHUNEN, JUHA KERESZTES, LÁSZLÓ KOIVULEHTO, JORMA KULONEN, ULLA-MAIJA LAAKSO, JOHANNA LINDSTEDT, JOUKO LEIWO, MARTTI PARPOLA, ASKO AIKIO, ANTE HAMARI, ARJA KALLIO, PETRI SARIKIVI, JANNE DE SMIT, MERLIJN YLIKOSKI, JUSSI 2002: Tieto-Finlandia-ehdokkaana silkkaa huuhaata? Helsingin Sanomat, Mielipide, 23.12.2002. ANTTILA, RAIMO KALLIO, PETRI 2002: Suur-Suomen tiede harhapoluilla. Kaltio [verkkolehti]. 13.10.2002. http://www.kaltio.fi/vanhat/index0584.html?384 (6.7.2011). BEEKES, ROBERT S. P. 1995: Comparative Indo-European linguistics. An introduction. Amsterdam: John Benjamins Publishing Company. 95

100 BISANG, W. 2006: Contact induced convergence. Typology and areality. ELL2 s. 88 101. BOUTKAN, D. F. H. 1998: On the form of North European substratum words in Germanic. Historische Sprachforschung 111 s. 102 133. BOUTKAN, DIRK SIEBINGA, SJOERD MICHIEL 2005: Old Frisian Etymological Dictionary. The Leiden Indo-European etymological dictionary series 1. Leiden: Brill. CAMPBELL, LYLE 2004: Historical linguistics. An introduction. 2. laitos. Edinburgh: Edinburgh University Press. CAMPBELL, LYLE 2006: Areal linguistics. ELL2 s. 454 460. CARPELAN, CHRISTIAN 2002: Kommentti [Kaltiossa käytävään suomalaisten juuria koskevaan kiistaan]. Kaltio [verkkolehti]. 8.10.2002. http://www.kaltio.fi/vanhat/index00ec.html?381 (6.7.2011). COLLINGE, N. E. 1985: The laws of Indo-European. Amsterdam studies in the theory and history of linguistic science. Series 4. Current issues in linguistic theory 35. Amsterdam: John Benjamins Publishing Company. CRAVENS, T. D. 1994: Substratum. E. Asher (toim.), The Encyclopaedia of language and linguistics. 1. laitos s. 4396 4398. Oxford: Pergamon press. CRYSTAL, DAVID 2003: A Dictionary of linguistics and phonetics. 5. laitos. Malden: Blackwell Publishing. DAHL, ÖSTEN KOPTEVSKAJA TAMM, MARIA (toim.) 2001: The Circum Baltic languages. Typology and contact. Volume 1. Past and present. Studies in language companion series 54. Amsterdam: John Benjamins. DIXON, R. M. W. 1997: The rise and fall of languages. Cambridge: Cambridge University Press. DOLUKHANOV, P. M. 1989: Prehistoric ethnicity in the North-east of Europe. Comments on the paper by Milton Nuñez. Fennoscandia Archaeologica VI s. 3 18. EHALA, MARTIN ÜPRUS, TENE 2008: The mechanism of substrate impact on superstrate. Assessing Uralic substrate in Germanic. Linguistica Uralica XLIV s. 81 95. ELL2 = Encyclopedia of language & linguistics. 2. laitos. Päätoimittaja Keith Brown. Elsevier 2006. http://www.sciencedirect.com/science/referenceworks/9780080448541 (22.5.2012). FEIST, SIGMUND 1932: The origin of the Germanic languages and the Europeanization of North Europe. Language 8 s. 245 254. FOX, ANTHONY 1995: Linguistic reconstruction. An introduction to theory and method. Oxford: Oxford University Press. GRÜNTHAL, RIHO 2003: Kielen muuttuminen on enemmän kuin kielikontaktien summa. Tieteessä tapahtuu 21:5 s. 72 74. Helsinki: Tieteellisten seurain valtuuskunta. HAKULINEN, AULI VILKUNA, MARIA KORHONEN, RIITTA KOIVISTO, VESA HEINONEN, TARJA RIITTA ALHO, IRJA 2004: Iso suomen kielioppi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 950. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. HALE, MARK 2007: Historical linguistics. Theory and method. Blackwell textbooks in linguistics 21. Malden: Blackwell Publishing. HARRISON, S. P. 2005: On the limits of the comparative method. Brian D. Joseph & Richard D. Janda (toim.), The handbook of historical linguistics s. 213 243. Malden: Blackwell Publishing. 96

101 HASSELBLATT, CORNELIUS 1998: Avunhuuto lounaasta. Virittäjä 102 s. 232 239. HASSELBLATT, CORNELIUS 2002: Wo die wahre Revolution ist. Wiener elektronische Beiträge des Instituts für Finno-Ugristik. http://webfu.univie.ac.at/texte/hasselblatt.pdf (6.7.2011). HELIMSKI, EUGENE 2001: Early Indo-Uralic Linguistic Relationships. Christian Carpelan, Asko Parpola & Petteri Koskikallio (toim.), Early contacts between Uralic and Indo-European. Linguistic and archaeological considerations. Papers presented at an international symposium held at Tvärminne Research Station of the University of Helsinki 8-10 January, 1999 s. 187 205. Suomalais-Ugrilaisen Seuran toimituksia 242. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura. HICKEY, RAYMOND 2010: Language contact. Reconsideration and reassessment. Raymond Hickey (toim.), Handbook of language contact s. 1 28. Blackwell handbooks in linguistics. Chichester: Wiley-Blackwell. HULSI, LEENA 2003: Professori Wiikin keskustelua herättänyt väite. Suomalaisten juuret syvällä Euroopassa. Valopilkku 2003:1 s. 12 13. HÄKKINEN, JAAKKO 2004: Alkuperäkeskustelusta. Kaltio [verkkolehti]. Huhtikuu 2004. http://www.kaltio.fi/vanhat/indexa96b.html?409 (6.7.2011). HÄKKINEN, JAAKKO 2007: Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valossa. Pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto, Humanistinen tiedekunta. http://urn.fi/urn:nbn:fi-fe20071746 (30.5.2012). HÄKKINEN, JAAKKO 2009a. Kantauralin ajoitus ja paikannus. Perustelut puntarissa. SUSA/JSFOu 92 s. 9 56. HÄKKINEN, JAAKKO 2009b: Uralilaisen sukupuun kehitys. http://www.mv.helsinki.fi/home/jphakkin/sukupuu.pdf (17.5.2010). HÄKKINEN, KAISA 1983: Suomen kielen vanhimmasta sanastosta ja sen tutkimisesta. Suomalais-ugrilaisten kielten etymologisen tutkimuksen perusteita ja metodologiaa. Tohtorinväitöskirja, Turun yliopisto. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja 17. Turku[: Turun Yliopisto]. HÄKKINEN, KAISA 1985: Wäre es schon an der Zeit, den Stammbaum zu fällen? Theorien über die gegenseitigen Verwandtschaftsbeziehungen der finnisch ugrischen Sprachen. Ural altaische Jahrbücher. Neue Folge 5 s. 1 24. HÄKKINEN, KAISA 1996: Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossa. Tietolipas 147. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. ITKONEN, ESA 1998a: 'Kielihistorian rintamat'. Perusteeton näkemys. Tieteessä tapahtuu [verkkolehti] 16:3 11. artikkeli. http://www.tieteessatapahtuu.fi/983/kesk.htm#ki (30.5.2011). ITKONEN, ESA 1998b: Sukupuu ja kontakti. Virittäjä 102 s. 96 103. ITKONEN, ESA 1999: There is nothing wrong with the comparative method (ad Kaisa Häkkinen) Kielitieteen kääntöpuoli. Kirjoituksia vuosilta 1963 1999 s. 128 136. Yleisen kielitieteen julkaisuja 2. Turku: Turun yliopisto. JANHUNEN, JUHA 2001a: On the paradigms of Uralic comparative studies. Finnischugrische Forschungen 56 s. 29 41. JANHUNEN, JUHA 2001b: Suomen muinaiset kielet. Kanava 29 s. 219 220. JANHUNEN, JUHA 2009: Proto-Uralic. What, where, and when? Jussi Ylikoski (toim.), The quasquicentennial of the Finno-Ugrian Society s. 57 78. Suomalais-Ugrilaisen 97

102 Seuran Toimituksia 258. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura. JUNTTILA, SANTERI 2010: Áltudomány és nemzeti őstörténet. Európai példák. László Honti (toim.), A nyelvrokonságról. Az török, sumer és egyéb áfium ellen való orvosság s. 279 301. Budapest: Tinta Könyvkiado. KAK, SUBHASH 1996: Indic language families and Indo-European. Yavanika 6 [verkkolehti] s. 51 64. http://www.ece.lsu.edu/kak/ary2.pdf (6.7.2011). KALLIO, PETRI 1997a: Uralic substrate features in Germanic? SUSA/JSFOu 87. 123 130. KALLIO, PETRI 1997b: Uralilaisten alkuperä indoeuropeistisesta näkökulmasta. Virittäjä 101 s. 74 78. KALLIO, PETRI 2001: Phonetic Uralisms in Indo-European? Christian Carpelan, Asko Parpola & Petteri Koskikallio (toim.), Early contacts between Uralic and Indo- European. Linguistic and archaeological considerations. Papers presented at an international symposium held at Tvärminne Research Station of the University of Helsinki 8 10 January, 1999 s. 221 234. Suomalais-Ugrilaisen Seuran toimituksia 242. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura. KALLIO, PETRI 2002: A Uralic substrate in Germanic? Rogier Blokland & Cornelius Hasselblatt (toim.), Finno-Ugrians and Indo-Europeans. Linguistic and literary contacts. Proceedings of the symposium at the University of Groningen, November 22-24, 2001 s. 168 184. Studia Fenno-Ugrica Groningana 2. Maastricht: Shaker. KALLIO, PETRI 2004a: All that glitters is not gold. Finnisch-ugrische Mitteilungen 26 27 s. 203 215. KALLIO, PETRI 2004b: Baskilais-uralilaisista varhaissuhteista. Kanava 32:1 s. 64 65. KALLIO, PETRI 2006: Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa. Virittäjä 110 s. 2 25. KALLIO, PETRI KOIVULEHTO, JORMA PARPOLA, ASKO 1997: Kantagermaanin suomalaisugrilainen substraatti. Perusteeton hypoteesi. Tieteessä tapahtuu 15:8 s. 47 51. KALLIO, PETRI KOIVULEHTO, JORMA PARPOLA, ASKO 1998: Kantagermaanin suomalaisugrilainen substraatti. Edelleen perusteeton hypoteesi. Tieteessä tapahtuu [verkkolehti] 16:3 12. artikkeli. http://www.tieteessatapahtuu.fi/983/kesk.htm#kang (30.5.2011). KARLSSON, FRED RIIHO, TIMO 2003: Tieteellistä seikkailua vai huuhaata? Kanava 31:4 5 s. 372 374. KESSLER, BRETT 2003: [Arvostelu kirjasta Colin Renfrew, April McMahon & Larry Trask (toim.), 2000]. Diachronica 20 s. 373 377. KIIKERI, MIKA YLIKOSKI, PETRI 2004: Tiede tutkimuskohteena. Filosofinen johdatus tieteentutkimukseen. Helsinki: Gaudeamus. KIPARSKY, VALENTIN 1969: Gibt es ein finnougrisches Substrat im Slavischen? Suomalaisen Tiedeakatemian toimituksia. Sarja B; nide 153, 4. Helsinki: Suomalainen Tiedeakatemia. KOIVULEHTO, JORMA 1991: Uralische Evidenz für die Laryngaltheorie. Sitzungsberichte der Österreichischen Akademie der Wissenschaften, Philosophisch-historische Klasse, 566. Wien: Verlag der Österreichischen Akademie der Wissenschaften. KOIVULEHTO, JORMA 1999: Varhaiset indoeurooppalaiskontaktit. Aika ja paikka lainasanojen valossa. Paul Fogelberg (toim.), Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret 98

103 nykytutkimuksen mukaan s. 207 236. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica. KOIVULEHTO, JORMA 2001: The earliest contacts between Indo-European and Uralic speakers in the light of lexical loans. Christian Carpelan, Asko Parpola & Petteri Koskikallio (toim.), Early contacts between Uralic and Indo-European. Linguistic and archaeological considerations. Papers presented at an international symposium held at Tvärminne Research Station of the University of Helsinki 8-10 January, 1999 s. 235 264. Suomalais-Ugrilaisen Seuran toimituksia 242. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura. KOIVULEHTO, JORMA 2006: Arkeologia, kielihistoria ja jatkuvuusteoria. Mervi Suhonen (toim.), Arkeologian lumoa synkkyyteen. Artikkeleita Christian Carpelanin juhlapäiväksi s. 153 165. Helsinki: Helsingin yliopisto, kulttuurien tutkimuksen laitos, arkeologia. KORHONEN, MIKKO 1976: Suomen kantakielten kronologiaa. Virittäjä 80 s. 3 18. KRAHE, HANS 1964: Unsere ältesten Flussnamen. Wiesbaden: O. Harrassowitz. KUHN, THOMAS S. 1994[1969]: Tieteellisten vallankumousten rakenne [The structure of scientific revolutions]. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. [Helsinki:] Art House Oy. KUIRI, KAIJA 2005: Kokonaiskuva suomalaisten juurista. Virittäjä 109 s. 457 460. KULONEN, ULLA-MAIJA 2002: Kielitiede ja Suomen väestön juuret. Riho Grünthal (toim.), Ennen, muinoin. Miten menneisyyttämme tutkitaan s. 102 116. Tietolipas 180. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. KÜNNAP, AGO 1998a: Mikä substraatti pohjoisindoeurooppalaisissa kielissä? Tieteessä tapahtuu [verkkolehti]. 16:3 10. artikkeli. http://www.tieteessatapahtuu.fi/983/kesk.htm#mi (22.5.2012). KÜNNAP, AGO 1998b: Ensiapu koillisesta. Virittäjä 102 s. 420 421. KÜNNAP, AGO 1998c: Olemme väsyneet puihin. Virittäjä 102 s. 607 609. KÜNNAP, AGO 1998d: Breakthrough in present day uralistics. Tartu: University of Tartu, Chair of Uralic languages. LAAKSO, JOHANNA 1998: Tyvestä puuhun noustaan. Virittäjä 102 s. 610 612. LAAKSO, JOHANNA 1999: Pohjois-Euroopan väestön alkukysymyksiä kontaktilingvistiikan kannalta. Paul Fogelberg (toim.), Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan s. 53 57. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica. LAAKSO, JOHANNA 2003a: Mitä kielitiede voi kertoa kansan juurista (ja mitä ei). Esitelmä M. A. Castrén seuran vuosikokouksessa Helsingissä 10.4.2003. http://homepage.univie.ac.at/johanna.laakso/macs2003.html (2.10.2010). LAAKSO, JOHANNA 2003b: Uralistics and linguistic theory. Where does discussion begin? - Bakró-Nagy Marianne & Redei Karoly (toim.), Ünnepi kötét Honti Lászlo tiszteletére s. 268 277. Budapest: MTA Nyelvtudományi Intézet. LAAKSO, JOHANNA 2003c: Kuuma keskustelu. Ja mitä opimme tästä? Tieteessä tapahtuu 21:2 s. 56 57. LAAKSO, JOHANNA 2010: On the difficulty of popularizing Finno-Ugric studies. Finnisch-ugrische Mitteilungen 32 33 s. 375 388. LASS, ROGER 1997: Historical linguistics and language change. Cambridge studies in linguistics 81. Cambridge: Cambridge University Press. LEHMANN, WINFRED P. 1986: A Gothic etymological dictionary. Leiden: E. J. Brill. LEHTINEN, TAPANI 2007: Kielen vuosituhannet. Suomen kielen kehitys kantauralista 99

104 varhaissuomeen. Tietolipas 215. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. LESKINEN, HEIKKI 1989: Milton G. Nunez's model from a linguistic perspective. Fennoscandia archaeologica VI s. 85 86. LINDSTEDT, JOUKO 2004: Imaginary roots. Finnisch-ugrische Forschungen 58:1 3 s. 307 312. LINDSTEDT, JOUKO 2009: Balkanin kieliliitto. Jyrki Kalliokoski, Lari Kotilainen & Päivi Pahta (toim.), Kielet kohtaavat s. 75 95. Tietolipas 227. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. LIVINGSTONE, FRANK B. DOBZHANSKY, THEODOSIUS 1962: On the non-existence of human races. Current anthropology 3 s. 279 281 LOCKWOOD, W. B. 1969: Indo-European philology. London: Hutchinson. LONG, J. C. KITTLES, R. A. 2003: Human genetic diversity and the nonexistence of biological races. Human biology 75 s. 449 471. LUOTO, JUKKA 2003: Suomalaiset, baskit ja foinikialaiset. Muinaistutkija 2003:4 s. 52 54. MALLORY, J. P. 1989: In search of the Indo-Europeans. Language, archaeology and myth. London: Thames and Hudson. MALLORY, J. P. 2001: [Arvostelu kirjasta Colin Renfrew, April McMahon & Larry Trask (toim.), 2000]. Journal of Indo-European studies 29 s. 230 241. MALLORY, J. P. ADAMS, D. Q. 2006: The Oxford introduction to Proto-Indo-European and the Proto-Indo-European world. Oxford: Oxford University Press. MANNERMAA, KRISTIINA 2008: Osteologia menetelmänä. Petri Halinen, Visa Immonen, Mika Lavento, Terhi Mikkola, Ari Siiriäinen & Pirjo Uino (toim.), Johdatus arkeologiaan s. 357 358. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press. MARCANTONIO, ANGELA 2002: The Uralic language family. Facts, myths and statistics. Publications of the Philological Society 35. Oxford: Blackwell. MARCANTONIO, ANGELA 2004: Onko uralilaista kieliperhettä edes olemassa. Kaltio [verkkolehti] 2004:2. http://www.kaltio.fi/vanhat/indexbc6d.html?323 (25.7.2011). MATRAS, YARON BAKKER, PETER 2003: The study of mixed languages. Yaron Matras & Peter Bakker (toim.), The mixed language debate. Theoretical and empirical advances s. 1 20. Trends in linguistics. Studies and monographs 145. Berlin: Mouton de Gruyter. MIKKELI, HEIKKI PAKKASVIRTA, JUSSI 2007: Tieteiden välissä? Johdatus monitieteisyyteen, tieteidenvälisyyteen ja poikkitieteisyyteen. Helsinki: WSOY Oppimateriaalit. MIKONE, EVE 1996: Suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvan väestön alkuperä. Virittäjä 100 s. 401 422. MIKONE, EVE 1997: Tutkijan taustasta riippumatonta kritiikkiä. Virittäjä 101 s. 83 86. MIKONE, EVE 1999: Totuus ja metodi. Tieteessä tapahtuu [verkkolehti] 17:6 10. artikkeli. http://www.tieteessatapahtuu.fi/996/kesk.htm#mik (6.7.2011). MÄÄTTÄNEN, MARKUS 2002: Kielitutkija oikaisee Volgan mutkan. Aamulehti, Kulttuuri, 26.10.2002. NISKANEN, MARKKU 1997: Itämerensuomalaisten alkuperä fyysisen antropologian näkökulmasta. Kyösti Julku (toim.), Itämerensuomi. Eurooppalainen maa s. 104 120. Studia historica Fenno-Ugrica 2. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy. 100

105 NUÑEZ, MILTON 1987: Model for the early settlement of Finland. Fennoscandia archaeologica IV (1987) s. 3 18. PALVIAINEN, SANTERI 2001: Grimmin laki ei ole suomalais-ugrilaista substraattia. Vastaus Wiikille. Tieteessä tapahtuu [verkkolehti]. 19:1 14. artikkeli. http://www.tieteessatapahtuu.fi/011/kesk.htm#pal (25.5.2010). PALVIAINEN, SANTERI 2003: Book review. Kalevi Wiik. Eurooppalaisten juuret. 2002. SKY journal of linguistics 16 s. 259 271. PARPOLA, ASKO 1999: Varhaisten indoeurooppalaiskontaktien ajoitus ja paikannus kielellisen ja arkeologisen aineiston perusteella. Paul Fogelberg (toim.), Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan s. 180 206. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica. POSTI, LAURI 1953: From Pre-Finnic to late Proto-Finnic. Studies on the development of the consonant system. Finnisch-ugrische Forschungen 31 s. 1 91. PUSZTAY, JÁNOS 1997: Ajatus uralilaisten kansojen ketjumaisesta alkukodista. Kyösti Julku (toim.), Itämerensuomi. Eurooppalainen maa s. 9 22. Studia historica Fenno- Ugrica 2. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy. RENFREW, COLIN 1987: Archaeology and language. The puzzle of Indo-European origins. London: Penguin Books. RENFREW, COLIN MCMAHON, APRIL TRASK, LARRY (toim.) 2000: Time depth in histoical linguistics. 2 nidettä. Papers in the prehistory of languages. Cambridge: McDonald Institute for Archeological Research. RINGE, DONALD A. 2006: From Proto-Indo-European to Proto-Germanic. A linguistic history of English 1. Oxford: Oxford University Press. ROSS, K. VABA, L. 1997: Keelepuu ei vajagi kaitset. Sirp: Eesti kultuurileht 20.06.1997. (Viitattu Wiik 1997d:n kautta.) ROSS, MALCOLM 2003: Diagnosing prehistoric language contact. Raymond Hickey (toim.), Motives for language change s. 174 198. New York: Cambridge University Press. SAARIKIVI, JANNE 2000: Kontaktilähtöinen kielenmuutos, substraatti ja substraattinimistö. Virittäjä 104 s. 393 415. SAARIKIVI, JANNE 2003: Fiktiivistä tiedettä? Hiidenkivi 10:1 s. 38 39. SAARIKIVI, JANNE 2004: Is there a Palaeo-European substratum interference in western branches of Uralic? SUSA/JSFOu 90 s. 187 214. SAARIKIVI, JANNE 2006: Substrata Uralica. Studies on Finno-Ugrian substrate in northern Russian dialects. Tohtorinväitöskirja, Helsingin yliopisto. Tartu: Tartu University Press. SALMONS, JOE 1993: Accentual change and language contact. Comparative survey and a case study of early Northern Europe. London: Routledge. SAMMALLAHTI, PEKKA 1993: Suomalaisten ja saamelaisten juuret. Kieliposti 1993:1 s. 10 12. SAMMALLAHTI, PEKKA 1995: Language and roots. Heikki Leskinen (toim.), Congressus octavus internationalis Fenno-Ugristarum, Jyväskylä 10.-15.8.1995. Pars 1. Orationes plenariae et conspectus quinquennales s. 143 153. Jyväskylä: Moderatores. SANKOFF, GILLIAN 2002: Linguistic outcomes of language contact. J. K. Chambers, 101

106 Peter Trudgill & Natalie Schilling-Estes (toim.), The handbook of language variation and change s. 638 668. Malden: Blackwell Publishing. SAUKKONEN, PAULI 2002: Euroopan kansojen juuria etsimässä. Helsingin Sanomat, Kulttuuri, 13.12.2002 SCHERER, WILHELM 1995[1868]: Zur Geschichte der deutschen Sprache. Uusintapainos. Amsterdam: Benjamin. DE SMIT, MERLIJN 2004: A paradigm shift in Finnish linguistic prehistory. http://www.butterfliesandwheels.org/2004/a-paradigm-shift-in-finnish-linguisticprehistory/ (16.6.2011). SUSA/JSFOu = Suomalais-Ugrilaisen Seuran aikakauskirja / Journal de la Société Finno-Ougrienne. THOMASON, S. 2006: Language change and language contact. ELL2 s. 339 346. THOMASON, SARAH GREY KAUFMAN, TERRENCE 1988: Language contact, creolization, and genetic linguistics. Berkeley: University of California Press. TRASK, R. L. 2000: The dictionary of historical and comparative linguistics. Edinburgh: Edinburgh University Press. TÕNISSON, EVALD 1998: Uuenev fennougristika. Keel ja kirjandus 1998:2 s. 137 141. WEINREICH, URIEL 1979[1953]: Languages in contact. Findings and problems. Hague: Mouton. VENNEMANN, THEO 2003: Zur Frage der vorindogermanischen Substrate. Patrizia Noel Aziz Hanna (toim.), Europa Vasconica Europa Semitica s. 517 590. Trends in linguistics. Studies and monographs 138. Berlin: Mouton de Gruyter. WETTENHOVI-ASPA, SIGURD 1915: Suomen kultainen kirja. Helsinki: Hakaniemen kirjakauppa oy. WIIK, KALEVI 1981: Fonetiikan perusteet. Porvoo: WSOY. WIIK, KALEVI 1995: The Baltic sea prosodic area revisited. Seppo Suhonen (toim.), Itämerensuomalainen kulttuurialue. The Fenno Baltic cultural area. Congressus octavus internationalis Fenno-Ugristarum, Jyväskylä 12.8.1995 s. 75 92. Castrenianumin toimitteita 49. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura. WIIK, KALEVI 1996: Alkuperäiset ajatukseni. Virittäjä 100 s. 590 598. WIIK, KALEVI 1997a: Suomalais-ugrilaista ääntämistä germaanisissa kielissä. Tieteessä tapahtuu 15:4 s. 25 29. WIIK, KALEVI 1997b: The Uralic and Finno-Ugric phonetic substratum in Proto- Germanic. Linguistica Uralica XXXIII s. 258 281. WIIK, KALEVI 1997c: Suomalaistyyppistä ääntämistä germaanisissa kielissä. Kyösti Julku (toim.), Itämerensuomi. Eurooppalainen maa s. 75 103. Studia historica Fenno-Ugrica 2. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy. WIIK, KALEVI 1997d: Keelepuu vajab uuendamist. Keel ja kirjandus 1997 s. 845 850. WIIK, KALEVI 1997e: On the roots of the Finnish population. Why is the research into loanwords not sufficient? Fenno-ugristica 21 s. 99 104. WIIK, KALEVI 1998a: Olisiko kantagermaanissa sittenkin suomalais-ugrilaista ääntämistä? Tieteessä tapahtuu [verkkolehti] 16:1 10. artikkeli. http://www.tieteessatapahtuu.fi/981/wiik.html (30.5.2011). WIIK, KALEVI 1998b: Vähän kontaktiteoriastani. Virittäjä 102 s. 421 424. WIIK, KALEVI 1998c: Taistelu germaanien sieluista. Tieteessä tapahtuu [verkkolehti] 102

107 16:5 10. artikkeli. http://www.tieteessatapahtuu.fi/985/kesk.htm (30.5.2011). WIIK, KALEVI 1998d: Foreword. K. Julku & K. Wiik (toim.), The roots of peoples and languages of Northern Eurasia. Turku 30.5. 1.6.1997 s. 5 6. Turku: Societas Historiae Fenno-Ugricae. WIIK, KALEVI 1999: Pohjois-Euroopan indoeurooppalaisten kielten suomalais-ugrilainen substraatti. Paul Fogelberg (toim.), Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan s. 37 52. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica. WIIK, KALEVI 2000a: Some ancient and modern linguistic processes in northern Europe. Colin Renfrew, April McMahon & Larry Trask (toim.), Time depth in historical linguistics 1. nide s. 463 479. Papers in the prehistory of languages. Cambridge: McDonald Institute for Archeological Research. WIIK, KALEVI 2000b: Äänteenmuutosten aikajärjestys. Tieteessä tapahtuu [verkkolehti] 18:8 11. artikkeli. http://www.tieteessatapahtuu.fi/008/kesk.htm#wii (25.5.2010). WIIK, KALEVI 2001: Vanhat ja uudet juuret. Kanava 29:4 5 s. 315 318. WIIK, KALEVI 2002a: Eurooppalaisten juuret. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy. WIIK, KALEVI 2002b: Vielä kahdenlaisista suomalaisten juurten etsijöistä. Kaltio [verkkolehti]. 8.9.2002. http://www.kaltio.fi/vanhat/indexbca8.html?380 (06.7.2011). WIIK, KALEVI 2002c: Suomalaisten ja muiden pohjoiseurooppalaisten alkuperä. Riho Grünthal (toim.), Ennen, muinoin. Miten menneisyyttämme tutkitaan s. 117 137. Tietolipas 180. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. WIIK, KALEVI 2002d: On the origins of the Celts. Markku Filppula, Juhani Klemola & Heli Pitkänen (toim.), The Celtic roots of English s. 285 294. Studies in languages 37. Joensuu: University of Joensuu, Faculty of Humanities. WIIK, KALEVI 2007: Mistä suomalaiset ovat tulleet? Tampere: Pilot-kustannus. WIIK, KALEVI 2011: Suomalaisten monet juuret. Tieteessä tapahtuu 29:3 s. 13 18. WINFORD, DONALD 2003: An introduction to contact linguistics. Malden: Blackwell Publishing. WITZEL, MICHAEL 2001: Autochthonous Aryans? The evidence from Old Indian and Iranian texts. Electronic journal of Vedic studies [verkkolehti] 7:3 s. 1 115. http://www.ejvs.laurasianacademy.com/ejvs0703/ejvs0703article.pdf (14.5.2012). ÖSTMAN, JAN-OLA RAUKKO, JARNO 1995: The pragmareal challenge to genetic language tree models. Seppo Suhonen (toim.), Itämerensuomalainen kulttuurialue. The Fenno Baltic Cultural Area. Congressus octavus internationalis Fenno-Ugristarum, Jyväskylä 12.8.1995 s. 31 69. Castrenianumin toimitteita 49. Helsinki: Suomalaisugrilainen seura. 103


***


http://www.sciencemag.org/news/2015/02/mysterious-indo-european-homeland-may-have-been-steppes-ukraine-and-russia


The creators of the Corded Ware culture, named after this intricate pottery, may have spoken an Indo-European language derived from one spoken by herders from the East.

The creators of the Corded Ware culture, named after this intricate pottery, may have spoken an Indo-European language derived from one spoken by herders from the East.

Jug with broad handle and ins iced decoration/Werner From an Archive/Bridgeman Images

Mysterious Indo-European homeland may have been in the steppes of Ukraine and Russia

What do you call a male sibling? If you speak English, he is your “brother.” Greek? Call him “phrater.” Sanskrit, Latin, Old Irish? “Bhrater,” “frater,” or “brathir,” respectively. Ever since the mid-17th century, scholars have noted such similarities among the so-called Indo-European languages, which span the world and number more than 400 if dialects are included. Researchers agree that they can probably all be traced back to one ancestral language, called Proto-Indo-European (PIE). But for nearly 20 years, scholars have debated vehemently when and where PIE arose.

Two long-awaited studies, one described online this week in a preprint and another scheduled for publication later this month, have now used different methods to support one leading hypothesis: that PIE was first spoken by pastoral herders who lived in the vast steppe lands north of the Black Sea beginning about 6000 years ago. One study points out that these steppe land herders have left their genetic mark on most Europeans living today.

The studies’ conclusions emerge from state-of-the-art ancient DNA and linguistic analyses, but the debate over PIE’s origins is likely to continue. A rival hypothesis—that early farmers living in Anatolia (modern Turkey) about 8000 years ago were the original PIE speakers—is not ruled out by the new analyses, most agree. Although the steppe hypothesis has now received a major boost, “I would not say the Anatolian hypothesis has been killed,” says Carles Lalueza-Fox, a geneticist at Pompeu Fabra University in Barcelona, Spain, who participated in neither of the new studies.


Up until the 1980s, variations of the steppe hypothesis held sway among most linguists and archaeologists tracking down Indo-European’s birthplace. Then in 1987, archaeologist Colin Renfrew of the University of Cambridge in the United Kingdom proposed that PIE spread with farming from its origins in the Fertile Crescent of the Middle East, moving west into Europe and east further into Asia; over time the languages continued to spread and diversify into the many Indo-European languages we know today.

Traditional linguists, meanwhile, painstakingly reconstructed PIE by extrapolating back from modern languages and ancient writings. (Listen to a short fable spoken in PIE here.) They disdained Renfrew’s idea of an Anatolian homeland, arguing for example that the languages were still too similar to have begun diverging 8000 years ago.


More than 400 Indo-European languages diverged from a common ancestral tongue; the earliest ones (top right), Anatolian and Tocharian, arose in today’s Turkey and China, respectively.

More than 400 Indo-European languages diverged from a common ancestral tongue; the earliest ones (top right), Anatolian and Tocharian, arose in today’s Turkey and China, respectively.

Adapted from R. Bouckaert et al., Science (2012)


But many archaeologists noted that genetic and archaeological studies did indeed suggest massive ancient migrations from the Middle East into Europe that could have brought PIE and sparked such language diversification. In 2003, evolutionary biologists Russell Gray and Quentin Atkinson of the University of Auckland in New Zealand used computational methods from evolutionary biology to track words as they changed over time, and concluded that the Anatolian hypothesis was right. But steppe supporters remained unconvinced, even after Gray’s team published a confirming analysis in Science in 2012.

Fans of the steppe hypothesis are now hailing a genetics study that used ancient DNA from 69 Europeans who lived between 8000 and 3000 years ago to genetically track ancient population movements. The work, now posted on the bioRxiv preprint server, was done by a large team led by geneticists David Reich and Iosif Lazaridis of Harvard Medical School in Boston and Wolfgang Haak of the University of Adelaide in Australia. Among the team’s samples were nine ancient individuals—six males, two females, and a child of undetermined sex—from the Yamnaya culture north of the Black Sea in today’s Russia. Beginning about 6000 years ago, these steppe people herded cattle and other animals, buried their dead in earthen mounds called kurgans, and may have created some of the first wheeled vehicles. (Many linguists think PIE already had a word for “wheel.”) The team also retrieved ancient DNA from four skeletons from the later Corded Ware culture of central Europe, known for the distinctive pottery for which they are named (see photo above), as well as their dairy farming skills. Archaeologists had noted similarities among these cultures, especially in their emphasis on cattle herding.

The team focused on sections of DNA that they suspected would provide markers for past population movements and identified nearly 400,000 DNA positions across the genome in each individual. They used new techniques to zero in on the key positions in the nuclear DNA, allowing them to analyze twice as many ancient nuclear DNA samples from Europe and Asia as previously reported in the entire literature.

The comparison of the two cultures’ DNA showed that the four Corded Ware people could trace an astonishing three-quarters of their ancestry to the Yamnaya. That suggests a massive migration of Yamnaya people from their steppe homeland into central Europe about 4500 years ago, one that could have spread an early form of the Indo-European language, the team concludes. Thus the paper for the first time links two far-flung material cultures to specific genetic signatures and to each other—and suggests, the team says, that they spoke a form of Indo-European.

The Corded Ware culture soon spread across north and central Europe, extending as far as today’s Scandinavia. So the “steppe ancestry,” as the authors of the preprint call it, is found in most present-day Europeans, who can trace their ancestry back to both the Corded Ware people and the earlier Yamnaya. The work thus adds to genetic findings from last fall showing that the genetic makeup of today’s Europeans is more complicated than anyone expected.

The results are a “smoking gun” that an ancient migration into Europe from the steppe occurred, says Pontus Skoglund, an ancient DNA specialist who is now working in Reich’s lab but was not a co-author on the paper. (Although the paper is publicly available on a preprint server, it is not yet published, and the authors declined to discuss their work until it’s published.) The paper “levels the playing field between the steppe hypothesis and the Anatolian hypothesis by showing that the spread of farming was not the only large migration into Europe,” Skoglund says.

The second new paper to address PIE’s origin, in press at Language and due to be published online during the last week of February, uses linguistic data to focus on when PIE arose. A team led by University of California, Berkeley, linguists Andrew Garrett and Will Chang employed the language database and evolutionary methods previously used by Gray to create a family tree of the Indo-European languages from their first origins in PIE. But in certain cases, Garrett and Chang’s group declared that one language was directly ancestral to another and put that into their tree as a certainty. For example, they assumed that Latin was directly ancestral to Romance languages such as Spanish, French, and Italian—something that many but not all linguists agree on—and that Vedic Sanskrit was directly ancestral to the Indo-Aryan languages spoken on the Indian subcontinent.

These constraints transformed the results from what Gray’s team has published: Garrett, Chang, and their colleagues found that the origins of PIE were about 6000 years ago, consistent with the steppe hypothesis but not the Anatolian, because the farming migration out of the Middle East was 8000 years ago. Once the original PIE speakers began to sweep out of the steppes about 4500 years ago, their languages spread and diversified, Garrett’s team says.

But many supporters of the Anatolian hypothesis remain staunchly unconvinced. Paul Heggarty, a linguist at the Max Planck Institute for Evolutionary Anthropology in Leipzig, Germany, questions Garrett’s methods, arguing that, for example, linguists cannot be sure if the Latin attested to in written documents really was the direct ancestor of later Romance languages, rather than some dialect of Latin for which no record remains. Even small differences in the true ancestral language, Heggarty insists, could throw off the timing estimates.

As for the Reich paper, many archaeologists and linguists praise the data on ancient migrations. But they challenge what they see as its speculative link to language. The movement out of the steppes, Renfrew says, “may be a secondary migration into central Europe 3000 to 4000 years later than the spread of farmers, which first brought Indo-European speech to Europe.” If so, the Yamnaya steppe people would not have spoken PIE but an already derived Indo-European tongue ancestral to today’s Balto-Slavic languages such as Russian and Polish, Heggarty says. He adds that the wording of the Reich paper is “misleading.”

Indeed, in a lengthy discussion in the paper’s Supplementary Information section, Reich and colleagues do concede that “the ultimate question of the Proto-Indo-European homeland is unresolved by our data.” They suggest that more ancient DNA, especially from points east of the steppes, may finally tie our linguistic history with our genes.

doi:10.1126/science.aaa7858