Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


lauantai, 30. joulukuu 2017

Lopullinen totuus pohjoiseurooppalaisten alkuperästä?

Pan-germanisti-"fennougristien" trollisota:

Ovatko germaanit "kantasuomalaisia" (Wiik, Künnap, Redey), vai "päin vastoin" suo-malaiset "kantakermaaneja" (Tor Evert Karsten, Lauri Posti, Jorma Koivulehto, Kaisa Häkkinen, Jaakko Häkkinen, Ante ja Aslak Aikio, Petri Kallio, Janne Saarikivi, Erkon säätiö, Koneen säätiö)?

Jätän mainitsematta, kumpaa noista tyhjästä loihdituista valeteorioista pidän typerämpänä ja virheellisempänäkin...

Tieteellinen nollahypoteesi on, että (itämeren)suomalaiset ovat suomalaisia ja germaanit germaaneja - todistusvelvollisuus on sillä, joka esittää näiden välille yhtäänmitään muinaisyhteyksiä - suuntaan tai toiseen... (mm. Ralf-Peter Ritter).

Yleisesti ottaen Kalevi Wiik näyttäis olleen pangermanistien trolli, joka suuntaa aivan muuta "kritiikkiä" heitä kohtaan, kuin missä pangermanistisen "teorian" varsinaiset kusetukset ovat. Wiik varoo huolellisesti käyttämästä kovimpia ja tieteellisiä aseita kuten Ralf-Peter Ritteria "taistelevia pangermenisteja" eli "vastavallankumouksellista pradigmaa" vastaan: asiat ovat muka tapahtuneet "uralilaisten ja germaanien välillä", mitä nyt "iranilaiset arjalaiset" (ja paleokielet,johon saaviin heitetään kaikki ongelmat ja sietä otetaan "Jumalat koneesta") ovat "aivan alussa" jotakin pientä pisaisseet väliin: "ei ole baltteja, kelttejä, ei slaalveja eikä kantaindoeurooppalaisia"...

http://docplayer.fi/24239261-Lopullinen-totuus-pohjoiseurooppalaisten-alkuperasta.html#show_full_text

1 Lopullinen totuus pohjoiseurooppalaisten alkuperästä?

Kalevi Wiik vallankumouksellisen paradigman edustajana juuret-kiistassa

tirkkonen.index.jpg

Jani-Matti Tirkkonen Pro gradu -tutkielma

Itä-Suomen yliopisto

Yleinen kielitiede Kesäkuu 2012

2 ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Tiedekunta Faculty Filosofinen tiedekunta

Tekijät Author Jani-Matti Tirkkonen Osasto School Humanistinen osasto

Työn nimi Title

Lopullinen totuus pohjoiseurooppalaisten alkuperästä?

Kalevi Wiik vallankumouksellisen paradigman edustajana juuret-kiitassa P

ääaine Main subject

Työn laji Level

Päivämäärä Date Yleinen kielitiede

Pro gradu -tutkielma x Sivuainetutkielma

Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma sivua

Sivumäärä Number of pages

Tiivistelmä Abstract

Tutkimukseni käsittelee ja 2000-luvulla käytyä tieteellistä kiistaa suomalaisten ja muiden pohjoiseurooppalaisten alkuperästä. Nimitän kiistaa juuret-kiistaksi. Kiista oli ensi sijassa kielitieteellinen, mutta sillä oli kosketuspintoja myös muihin esihistoriaa tutkiviin tieteisiin.Kiistan vastakkaisina osapuolina olivat uralistiikan niin sanotun vallankumouksellisen paradigman kannattajat ja historiallis-vertailevan kielitieteen edustajat. Keskityn Turun yliopiston fonetiikan emeritusprofessorin Kalevi Wiikin osuuteen vallankumouksellisen paradigman edustajana, sillä Wiik oli kiistassa kou-lukuntansa näkyvin hahmo.Tutkin kiistaa tieteellisenä kiistana. Keskityn tutkimukses- sani pääasiassa juuretkiistan kielitieteelliseen ydinsisältöön. Kiistan ytimessä oli ky-symys siitä, onko Wiikin mallina tunnettu malli Euroopan kielellisestä esihistoriasta paikkansapitävä. Wiik väitti, että uralilaisen kantakielen puhuma-alue ulottui jääkau-den jälkeen Brittein saarilta Uralille asti ja että tämän alueen indoeurooppalaisissa kielissä on uralilaista foneettista substraattivaikutusta. Wiik antoi germaanisten kiel-ten keskeisille äänteenmuutoksille kontaktiteoriaan pohjautuvan substraattiselityk-sen. Esittelen keskeiset argumentit,joilla Wiik malliaan puolusti,sekä vasta-argumen- tit. Wiikin mallin saama kielitieteellinen kritiikki oli laajaa ja purevaa. Jokainen Wiikin uralilaiseksi substraatiksi väittämä germaaninen äänteenmuutos voitiin osoittaa vir-heelliseksi tai selittää uskottavammin muilla keinoin. Hypoteesia kantagermaanin uralilaisesta substraatista on pidettävä falsifioituna. Kielitieteellisten asiakysymysten lisäksi juuret-kiistassa käsiteltiin tieteen laatuun ja etiikkaan liittyviä kysymyksiä. Wii-kiä syytettiin hyvän tieteenharjoittamisen tavan rikkomisesta,esimerkiksi vastakritiikin huomiotta jättämisestä ja vastuuttomasta tieteen popularisoinnista. Käyn läpi keskei-set kritiikin aiheet. Loppupäätelmänä totean, että juuret-kiista oli hedelmätön kielitie-teen edistyksen kannalta. Wiikin edustama vallankumouksellinen paradigma perus-tuu piittaamattomuuteen tieteellisestä metodista ja kuuluu näin ollen pseudotieteen piiriin.

Asiasanat - Key words substraatti, kielihistoria, uralilaiset kielet, germaaniset kielet, kielitiede - paradigmat, tiede - oppiriidat

HM: Wiikin toeoria kuuluu väärien teorioiden joukkoon, MUTTA HÄNTÄ VASTAAN NOUSSEELLA HAISTAPASKATIETEILIJÄKÖÖRILLÄ ONKIN KÄÄNTEINEN TÄYSIN KAHJO JA SKITSO  PSEUDOREORIA, ETTÄ SU-KIELISSÄ OLISI "KANTAGERMAANINEN - ELI NS. KANTAPERSERMANINEN SUBSTRAATTI!!!!!


3

Sisällys

1 JOHDANTO

Kiista juurista Tutkimuksen tarkoitus ja lähtökohdat

Miten kiistaa on aiemmin tutkittu?

JUURET-KIISTA TIETEELLISENÄ KIISTANA

Tieteelliset kiistat ja niiden tutkiminen

Kiistan aiheet

Kiistan osapuolet

Kiistan dynamiikka ja areenat

MITEN KIELTEN MENNEISYYTTÄ TUTKITAAN?

Miksi juuret-kiistalla on merkitystä kielitieteelle?

Historiallis-vertaileva menetelmä Kielikontaktien tutkiminen

Yleistä kielikontaktiteoriasta

Substraattiteorian perusteet

Kielitieteellinen esihistorian tutkimus

WIIKIN MALLI

Lähtökohdat

Kontaktiteoria ja poikkeamat historiallis-vertailevan kielitieteen standarditeoriasta Kontakti kielenmuutoksen ensisijaisena selittäjänä

Konvergenssi

Ajoitukset kontaktiteoriassa

Hypoteesi kantagermaanin uralilaisesta substraatista

Euroopan muinainen kielitilanne

Oletetut uralilaiset foneettiset piirteet germaanissa

WIIKIN MALLIN KRITIIKKI

Kontaktiteorian kritiikki

Substraattihypoteesin kritiikki

Yleinen kritiikki...64

4 5.2.2 Yksityiskohtainen kritiikki

Substraattihypoteesin kritiikin yhteenveto ja hypoteesin arviointia Traskin kriteereillä

Yhteenveto Wiikin mallin kritiikistä

KRITIIKKI TIETEENHARJOITTAMISEN TAVASTA

Myönteinen kritiikki

Kielteinen kritiikki

Tieteelliset virheet

Tieteen etiikka

Vertailukohtia

LOPUKSI...91

LÄHTEET...95

5

1 JOHDANTO

1.1 Kiista juurista Suomen kielen alkuperä lienee eräs niistä kielitieteen kysymyksis-tä, jotka erityisesti kiinnostavat suomalaista suurta yleisöä. Suomen kielen historian tutkimuksella on pitkät perinteet, onhan suomalais-ugrilaisten kielten järjestelmällistä tutkimusta harjoitettu jo yli 200 vuotta. Suomalais-ugrilainen kielikunta kuuluukin maailman eniten tutkittujen kielikuntien joukkoon. Kautta historiansa suomalais-ugri-laiset kielet ovat olleet läheisissä kosketuksissa indoeurooppalaisiin kieliin. Indoeu-rooppalaisten kielten tutkimus on kattavampaa ja syvempää kuin minkään muun kie-likunnan. Historiallisen kielitieteen tutkimustuloksia on yhdistetty muiden esihistoriaa tutkivien tieteenalojen tuloksiin,kuten arkeologiaan ja genetiikkaan. Näin on muodos- tettu kokonaiskuvaa menneisyydestä. Halusimme tai emme, suomalaisten alkuperä eli etnogeneesi vaikuttaa olevan osa kansallista identiteettiä. Puhuttu kieli katoaa pu-hujansa myötä jälkeä jättämättä,ja suomalais-ugrilaisten kiel- ten varhaisimmat kirjal- liset kielenmuistomerkit ovat vasta keskiajalta.Siksi kielten historiaa joudutaan selvit- tämään etsimällä menneisyyden jälkiä nykykielistä. Epävarmuustekijöitä on ymmär-rettävästi paljon, ei esimerkiksi voida absoluuttisesti määrittää, milloin tietyt kielet er-kanivat toisistaan tai missä kantakielen puhuma-alue sijaitsi.Monet ovat arvioineet, että historiallisen kielitieteen menetelmin ylletään korkeintaan vuoden aikasyvyyteen (Harrison 2005: 230). Sitä varhaisemmista kielioloista ei voida sanoa mitään. Kenties juuri tämä epävarmuus,joka vallitsee muissakin menneisyyttä tutkivissa tieteissä, on altistanut historiallisen kielitieteen myös villeille spekulaatioille. Epätieteellisen spe-kulaation erottaminen tieteellisestä hypoteesista voi olla vaikeaa. Tieteenfilosofiassa epätieteen ja tieteen erottaminen toisistaan nähdään osana tieteen rajanveto-ongel-maa luvun lopulla ja 2000-luvun alussa vedettiin tie-teen ja epätieteen välistä rajaa, kun käytiin kiistaa suomalaisten ja muiden pohjoiseu- rooppalaisten alkuperästä. 1


6 

Kiista alkoi 1990-luvun puolivälissä uralistiikan vallankumouksellisten esitettyä hy-poteeseja suomalais- ugrilaisista koko Pohjois-Euroopan alkuperäisasukkaina. Suo-messa ajatusta teki tunnetuksi erityisesti Turun yliopiston fonetiikan emeritusprofes-sori Kalevi Wiik, joka uskoi edustamansa ajattelutavan paljastavan lopullisen totuu-den pohjoiseurooppalaisten alkuperästä (Wiik 1998d:6).Vallankumoukselliset hypo- teesit herättivät voimakasta kritiikkiä, ja syntyi kiivas keskustelu. Vallankumoukselli-set esiintyivät uuden, läpimurtoa tekevän paradigman edustajina ja syyttivät kriitikoi-taan vanhoilliseen ajattelutapaan jämähtämisestä.Vallankumouksen vastustajat taas syyttivät vallankumouksellisia pseudotieteellisen huuhaan julkaisemisesta. Kiista sai huomattavasti julkisuutta.

1.2 Tutkimuksen tarkoitus ja lähtökohdat

Tässä työssä tutkin käytyä kiistaa,tai oikeastaan vain yhtä osaa kiistasta.Nimitän kiis- taa juuret-kiistaksi, koska vallankumoukselliset nimittivät toimintaansa juurten etsin-näksi, ja tunnetuin vallankumouksellinen teos on Wiikin Eurooppalaisten juuret (Wiik 2002a).Kiistan aiheet olivat enimmäkseen kielitieteellisiä,mutta kiistalla oli kos- ketuspintoja myös arkeologiaan ja genetiikkaan.Käsittelen kiistaa tieteellisenä kiista- na. Sen käsittely on kielitieteen oppihistoriaa,tosin varsin tuoretta historiaa. Ensisijai- sesti olen kiinnostunut kielitieteellisestä substanssista,siitä millaista oli Wiikin vallan-kumouksellinen kielitiede ja miten se vertautuu perinteiseen kielitieteeseen.

Kantoiko vallankumous hedelmää eli onko sillä mitään annettavaa kielitieteelle?

Toinen tarkastelemani asia on, miten kielitieteilijät ottivat vastaan Wiikin vallanku-mouksellisen kielitieteen. Kiista oli melko laaja eikä sen täysimittainen käsittely mah-du tämän esityksen puitteisiin.Koska keskityn kiistan kielitieteelliseen puoleen, käsit-telen kiistan arkeologisia,geneettisiä ynnä muita ei-kielitieteellisiä puolia vain suppe- asti. Vaikka tieteellisen kiistan tutkiminen on tie-teentutkimusta, pyrin keskittymään ennemmin kiistan kielitieteellisten asiakysymysten käsittelyyn kuin syväluotaavaan tieteensosiologiseen, -filosofiseen tai -historialliseen analyysiin. Kiistan osanottajista keskityn Wiikin teorioihin ja niiden vastaanottoon. Teen näin sen vuoksi, että Wiik lie-nee ollut koulukuntansa näkyvin hahmo käydyssä debatissa ja on tuottanut aiheesta kohtalaisen paljon tekstiä.  2

7

Kotisivuillaan Wiik itse listaa 59 julkaisua ja käsikirjoitusta juurten etsinnästä vuo-desta 1993 vuoteen. Tätä ennenkin hän on urallaan tehnyt murre- ja kielikontaktien piiriin kuuluvaa tutkimusta. Kiistaa käsitellessäni keskityn lähinnä, mutten yksin-omaan, kiistaan Suomessa, en Unkarissa tai Virossa käytyyn keskusteluun aiheesta. Aiheen perinpohjaisempi käsittely edellyttäisi myös muiden vallankumouksellisen koulukunnan edustajien kirjoitusten ja niiden vastineiden tarkastelua. Työni rakentuu siten,että ensin esittelen yleisesti juuret-kiistan ja tieteellisten kiistojen tutkimuksen toisessa luvussa.

Käyn läpi,mitä tieteelliset kiistat ovat ja miten niitä tutkitaan sekä esittelen juuret-kiis-tan taustan ja sen kulun pääpiirteissään. Kolmannessa, neljännessä ja viidennessä luvussa käsittelen kiistan kielitieteellisiä asiakysymyksiä. Kolmannessa luvussa esit-telen lyhyesti kielikontaktien, kielihistorian ja kielialueiden historian tutkimuksessa käytettyjä menetelmiä. Tieteessä käytetyt metodit ratkaisevat tulosten luotettavuuden.

Vallankumoukselliset ilmaisivat epäluottamusta historiallisen kielitieteen metodeja kohtaan ja esittivät tilalle kontaktilingvistiikkaa, mutta mistä näissä metodeissa oike-astaan on kyse? Neljännessä luvussa käsittelen Wiikin mallin. Esittelen sen teoreet-tisen perustan eli kontaktiteorian.Wiikin keskeisin hypoteesi oli kantagermaanin ura- lilainen substraattihypoteesi. Käyn läpi hypo-teesin sekä sen tueksi esitetyt väittämät.

Viidennessä luvussa esitellään se jyrkkä ja yksityiskohtainen kielitieteellinen kritiikki, jonka Wiikin kontaktiteoria ja substraattihypoteesi kohtasivat. Substraattihypoteesia arvosteltiin erittäin perusteellisesti. Kuudennessa luvussa siirrytään pois kielitieteelli-sistä substanssikysymyksistä ja luodaan katsaus kielitieteen tiedeyhteisön antamaan kritiikkiin, joka koski vallankumouksellista tapaa harjoittaa tiedettä.

Vallankumouksellisia syytettiin huonon tieteen tekemisestä ja epäeettisestä tieteen popularisoinnista. Lopuksi kokoan yhteen ja arvioin kiistaa. Metodinani on ollut lukea kiistaan liittyviä kirjoituksia ja poimia esiin mielestäni keskeiset argumentit, joilla Wii- kin teoriaa ja tieteenharjoittamisen tapaa on puolustettu, ja argumentit, joita Wiikiä vastaan on esitetty. Kiistan luonteesta johtuen käytän ai-neistonani sekä tieteellisillä että populaareilla areenoilla julkaistuja kirjoituksia. 3


8

Pyrin antamaan lukijalle kokonaiskuvan käydystä kiistasta. Vaarana on tällöin yleis-tää ja yksinkertaistaa liikaa, mutta uskon tieteessä yleistyksille olevan paikkansa. Tä-mänkaltaisen tutkimuksen toisena mahdollisena sudenkuoppana on subjektiivisuus: saman aineiston pohjalta voidaan päätyä myös toisenlaiseen luentaan.

1.3 Miten kiistaa on aiemmin tutkittu?

Vaikka kiistasta on kirjoitettu paljon eri areenoilla (ks.luku 2.4),ei aiheesta tietääkseni ole esitetty kattavaa yhteenvetoa. Aiemmat tutkimukset ja muut kirjoitukset, joissa kiistaa on käsitelty, ovat tarkastelleet kiistan histo-riaa ja osapuolia tai arvioineet kiis-tan tulosta tai tapaa, jolla kiistaa on käyty. Anttila (2000) käy läpi itämerensuomalais-ten ja indoeurooppalaisten varhaissuhteiden tutkimushistoriaa alkaen Mooran ja Aristen tutkimuksista 1950-luvulla. Hän valottaa vallankumouksellisen paradigman syntyä ja kehitystä, osoittaa kootusti vallankumouksellisten keskeisiä metodologisia virheitä ja esittelee uuden paradigman nuivaa vastaanottoa valtavirtaisemmassa ura-listiikassa ja indoeuropeistiikassa.Kiistan osapuolten ja dynamiikan ymmärtämiselle hyödyllinen tutkimus on Janhusen (2001a) tekemä luokittelu uralistiikan historian ai-kana vallinneista paradigmoista. Janhunen osoittaa, että kiistan osapuolten jakami-nen traditionalisteihin ja vallankumouksellisiin on liian yksinkertaistava jako (ks. luku 2.3). De Smit analysoi esseessään (2004) paradigman vaihdoksen anatomiaa ja hakee analogisia tilanteita muualta (ks. luku 6.2.3).

Junttila (2010) tarkastelee pseudotieteellistä alkuperätutkimusta eurooppalaisesta näkökulmasta ja antaa esimerkkejä myös vallankumouksellisen paradigman piiristä (ks .luku 6.2). Hasselblatt (2002) analysoi kriittisesti uralistiikan vallankumouksellis-ten tapaa tehdä tiedettä. Hän näyttää,mitä on vallankumouksellisten väitetty poikkitie- teisyys ja millaisilla käsitteillä he operoivat (ks.luku 6). Laakso (2003a;2003b; 2003c; 2010) arvioi kiistan lopputulosta ja miettii,miten lingvistit voisivat toimia tilanteen kor-jaamiseksi (ks.luku 6.2.2). Mielenkiintoista kyllä,vaikuttaa siltä,etteivät vallankumouk- selliset ole tuoneet samassa määrin ilmi näkemyksiään kiistasta ja sen kulusta tai pohtineet kiistan tulosta jälkikäteen. Künnap 1998d:hen tosin sisältyy tutkimushisto-rian tarkastelua vallankumouksellisesta näkökulmasta. 4

9

2 JUURET-KIISTA TIETEELLISENÄ KIISTANA

2.1 Tieteelliset kiistat ja niiden tutkiminen

Tieteelliset kiistat kuuluvat tieteen dynamiikkaan. Olennainen osa tiedettä on kriitti-nen keskustelu,ja erimielisyydet ovat tiedettä eteenpäin vievä voima. Tieteellisiä kiis-toja ei ole kahta samanlaista,vaan kiistat poikkeavat toisistaan eri ulottuvuuksilla.

Kirjassaan Tiede tutkimuskohteena Kiikeri & Ylikoski (2004:83 88) käsittelevät ulottuvuuksia, joilla kiistoja voi analysoida. Keskeisin kiistan ulottuvuus on kiistan aihe, eli mistä kiistaa käydään. Kiistan aihe voi kytkeytyä tiiviisti tieteen sisältöön, tai se voi olla tieteellistä epärehellisyyttä koskeva syytös. Kiistan aiheesta voi myös olla erimielisyyttä osapuolten kesken.

Toinen tärkeä ulottuvuus on kiistan osapuolet, eli ketkä kiistaa käyvät. Ovatko osa-puolina yksittäiset tieteilijät tukijoineen vai kokonaiset koulukunnat? Ovatko osapuo-let tiedeyhteisön sisällä, vai käykö tiedeyhteisö kiistaa tieteen ulkopuolisen tahon kanssa? Osapuolilla on päämäärät,jotka ovat monentasoisia, sekä ääneen lausuttuja että lausumattomia. Yleistä on kiista siitä, kummalla osapuolella on oikeus puhua tieteen auktoriteetilla.

Areenat, joilla kiistaa käydään,vaikuttavat kiistan luonteeseen:eri areenoilla on omat pelisääntönsä, tieteellisessä lehdessä on eri säännöt kuin oikeussalissa. Areenaan liittyy tiiviisti kysymys kiistan yleisöstä. Yleisö on kolmas osapuoli, joka yleensä pyri-tään vakuuttamaan oman kannan oikeellisuudesta. Viime kädessä yleisö ratkaisee kiistan voittajan. Jokaisella kiistalla on oma dynamiikkansa. Dynamiikassa erityisen kiinnostavaa on ajallinen ulottuvuus: miksi kiistaa käytiin silloin kun käytiin, ja mitä muutoksia ajan myötä oli osallistujissa ja heidän kannoissaan. Oleellinen kysymys kiistan dynamiikassa on,miten kiista päättyi. Voi myös kysyä, kuinka kiistaa käydään: pysyykö kiista molempia osapuolia hyödyttävänä asiakeskusteluna vai meneekö se ohipuhumiseksi?

2.2 Kiistan aiheet

Juuret-kiista oli niin laaja, että on vaikea nimetä yksittäistä kiistan aihetta. Kiistan ai-heet voisi jakaa kahteen luokkaan. Ensimmäiseen luokkaan kuuluvat tieteen sisäl-töön liittyvät kysymykset, kuten Mikä oli uralilaisen kantakielen puhuma-alue? ja Oliko kantagermaanissa uralilaista substraattia?.  5

HM: Kantaurali ja kntagermaani eivät koskaan kohdanneet.


10

Toiseen luokkaan kuuluvat tieteen laatuun ja etiikkaan liittyvät kysymykset, kuten Mikä on hyvää ja mikä huonoa tiedettä? ja Kenellä on oikeus puhua tieteen äänellä julkisuudessa?. Käsittelen näistä ensin tieteen sisältöön liittyviä aiheita luvuissa 3 - 5 ja lopuksi tieteen laatuun ja etiikkaan liittyviä kysymyksiä luvussa 6.Kiistan tieteelli- seen sisältöön liittyy oleellisesti kysymys hypoteeseista, joita Wiik luvun puolivälistä lähtien on kannattanut:

1) Periglasiaalihypoteesi: Suomalais-ugrilaisia kieliä puhuttiin jääkauden jälkeen laajalla alueella Pohjois-Euraasiassa. Wiikin mukaan uralilainen kielialue olisi laajimmillaan ulottunut Brittein saarilta Luoteis-Siperiaan. Hän olettaa uralilaisen kantakielen olleen pohjoisten suurriistanmetsästäjien kieli. (Esim. Wiik 2002a: )

2) Kieli ja maanviljelys -hypoteesi: Maanviljelyksen tullessa Eurooppaan neoliitti-sella ajalla tapahtui Wiikin mukaan kielenvaihtoja. Uralilaiset vaihtoivat kieltään indoeurooppalaiseen omaksuessaan uuden elinkeinon, indoeurooppalaisten harjoittaman maanviljelyksen. (Esim. Wiik 2002a: 133.)

3) Uralilainen substraattihypoteesi: Kielenvaihto uralista indoeurooppalaiseen oli epätäydellistä: uralilaisista kielistä jäi germaanisiin, balttilaisiin ja slaavilaisiin kieliin foneettisia substraattipiirteitä.(Esim.Wiik 1999.) Uralilaisen kantakielen ajoitus ja pai-kannus poikkeaa Wiikillä huomattavasti historiallisen kielitieteen valtavirran edusta-jista. Kymmenen tuhannen vuoden takainen, Länsi- Eurooppaan ulottuva puhuma-alue kuulostaa todella uskaliaalta hypoteesilta.Wiik ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka oli varhaisen ja laajan uralilaisen alkukodin kannalla,sillä aiemmin periglasiaali-hypoteesia olivat esittäneet Dolukhanov (1989) ja Sammallahti (1995) (ks.luku 3.4); mutta Wiik ensimmäisenä popularisoi ajatusta voimakkaasti. Aluksi Wiikin hypoteeseihin suhtauduttiin varovaisella uteliaisuudella.  6

11

Pian ne kuitenkin saivat osakseen voimakasta kritiikkiä ja herättivät enemmän kuo-huntaa kuin mikään kielitieteellinen kiista Suomessa vuosikymmeniin (Karlsson & Riiho 2003: 372).

2.3 Kiistan osapuolet Uralilaisen kielentutkimuksen paradigmoista.

Juuret-kiista oli tieteensisäinen kiista.Sen osallistujina olivat toisaalta Wiik ja hänen ajatuksiaan tukeva wiikiläinen koulukunta sekä wiikiläisiä vastustaneet tutkijat. Kiin-nostavan katsauksen osapuolten taustan ymmärtämiseen antaa Janhusen (2001a) tekemä uralilaisen kielentutkimuksen luokittelu paradigmoihin. Uralistiikan historian aikana vallinneet paradigmat Janhunen (2001a) jakaa neljään luokkaan:

1) perinteinen paradigma,

2) revisionistiset paradigmat,

3) vallankumoukselliset paradigmat ja

4) vastavallankumouk-sellinen paradigma.

Perinteinen paradigma perustuu Janhusen (2001a: 30, 31) mukaan neljään oletukseen:

1) ensimmäiseksi, uralilaiset kielet ovat keskenään sukua kielikunnan kontekstissa;

2) toiseksi, uralilaisen kielikunnan keskinäiset suhteet ovat seurausta diakronisesta divergenssistä, jota voidaan kuvata sukupuun termein;

3) kolmanneksi, diakroninen divergenssi edellyttää enemmän tai vähemmän yhtenäisen esihistoriallisen kantakielen; ja

4) neljänneksi, kantakielen, vaikka se tunnetaan vain fragmentaarisesti, on täytynyt olla luonnollinen kieli, jolla on ollut rajallinen maantieteellinen levinneisyys eli alku-koti (käännös J.-M.T.).Tähän paradigmaan kuuluu ajatus uralilaisten kielten itäisestä alkukodista ja länteen haarova sukupuu (kuva 1). Tämän paradigman edustajina Janhunen pitää muiden muassa M. A. Castrénia, Otto Donneria ja Péter Hajdúa. 7


12

Kuva 1.

Perinteinen uralilainen sukupuu. Pohjana Donnerin suomalais-ugrilainen sukupuu, johon on lisätty samojedikielten haara (lähde: Häkkinen 2009b).

Revisionistiset paradigmat ovat syntyneet perinteisen paradigman pohjalta 1900-lu-vulla. Suurin osa revisionisteista keskittyi alkukotikysymykseen, ja perinteisen para-digman itäisen alkukodin rinnalle tuli kaksi uutta ehdokasta: suppea läntinen alkukoti lähempänä Itämerta sekä laaja, Fennoskandiasta Siperiaan ulottuva alkukoti (Janhu-nen 2001a:34). Revisionistit eivät kuitenkaan keskittyneet vain alkukotikysymykseen. Uralilaisten kielten taksonomian uudistaminen sukupuumallista pensasmalliin (kuva 2) eli välikantakielten karsiminen kuuluu revisionistiseen paradigmaan (esim. Häkki-nen 1983; 1985). Juuri revisionistisia paradigmoja vallankumoukselliset nimittävät Janhusen (2001a:30) mukaan traditionalistiseksi paradigmaksi. Hän pitää revisionis-tisia näkemyksiä laajasta alkukodista etnolingvistisesti epäuskottavina (mts. 34). Janhunen (2001a:35) ei näe revisionismia parannuksena perinteiseen paradigmaan, mutta pitää sitä kuitenkin myönteisenä ilmiönä. Erilaisia revisionistisia paradigmoja ovat kannattaneet muiden muassa Erkki Itkonen, Christian Carpelan, Jorma Koivulehto, Seppo Suhonen ja Kaisa Häkkinen (mts ). 8

13

Kuva 2.

Revisionistinen sukupensas (lähde: Häkkinen 2009b).

Vallankumoukselliset paradigmat.

Revisionistiset innovaatiot kehittyivät yhä radikaalimmiksi,kunnes syntyivät vallanku- mouksellisiksi kutsutut paradigmat (Janhunen 2001a: 35). Revisionististen ja vallan-kumouksellisten paradigmojen välistä eroa voi pitää aste-erona: vallankumoukselli-set korostivat konvergenssia divergenssin sijaan. Wiikin näkemykset lukeutuvat ura-listiikan vallankumouksellisten paradigmojen piiriin.Vallankumouksellisille on Janhu- sen (2001a: 36) mukaan yhteistä uralilaisten kielten geneettisen sukulaisuuden ja uralilaisen kantakielen kyseenalaistaminen. Sukupuun kaatajat,joihin Wiikin lisäksi lukeutuvat esimerkiksi Pusztay (1997) ja Künnap (1998d), kannattivat mieluummin kontaktiteoriaan perustuvaa eri kielten samankaltaistumista. Marcantonio (2002) on radikaalein uralilaisen sukupuun kyseenalaistajana. Hän selittää jopa uralilaisten kielten morfologiset yhtäläisyydet sattumalla tai konvergenssilla.

Toisenlaista vallankumouksellista paradigmaa edustaa Östmanin ja Raukon (1995) pragmareaalinen lingvistiikka, joka ei tee eroa areaalisten ja geneettisten piirteiden välillä. Östmanin ja Raukon mukaan suomelle ja ruotsille voidaan rekonstruoida yh-teinen kantakieli, koska kielet ovat olleet niin tiiviissä kontaktissa. (Janhunen 2001a: 36.) 9

14

Koska muut kuin wiikiläinen paradigma kuitenkin jäivät marginaalisiksi ilmiöiksi, jatkossa puhuessani vallankumouksellisista ja vallankumouksellisesta paradigmasta tarkoitan ensi sijassa wiikiläistä paradigmaa. Wiik sai jonkin verran kannattajia myös kielitieteen ulkopuolelta, esimerkiksi arkeologian, fyysisen antropologian ja historian tutkijoiden piiristä. Wiikiläiselle koulukunnalle ominaista on nähdäkseni

1) Historiallis-vertailevan metodin kyseenalaistaminen ja sen korvaaminen tai täy-dentäminen kontaktiteorialla (Wiik 2000a; Künnap 1998c). Kielten synty selitetään ennemmin konvergenssilla kuin divergenssillä (esim. Pusztay 1997).

2) Äärimmäinen jatkuvuusteoria 1 eli oletus varhaisesta ja laajasta uralilaisesta alku-kodista: Uralilaisen kantakielen puhuma-alueen ulottaminen Länsi-Eurooppaan ja jopa jääkauden maksimin aikaan eli yli kahdenkymmenen tuhannen vuoden taakse (ekr.). Näin esimerkiksi Künnap (1998d:112):Pohjois-Euroopassa Atlantilta Ural-vuo- rille oli preglasiaalisen [sic] väestön laaja alue. Tämä väestö oli aivan ensimmäinen homo sapiens sapiensin leviämisaalto Eurooppaan. Tämä väestö saattoi puhua joko suhteellisen yhtenäisiä uralilaisia kieliä tai aivan eri kieliä.(Käännös J.-M.T.) Kielialu- eiden muuttumisen oletetaan vaativan drastista, arkeologisessa aineistossa näkyvää kulttuurin muutosta,esimerkiksi uuden elinkeinon omaksumista.Perustelu kielelliselle jatkuvuudelle lähtee arkeologisesta kulttuurien jatkuvuudesta: Kun ottaa huomioon kulttuurisen jatkuvuuden, jota voidaan seurata myöhäispaleoliittiselta kaudelta peri-glasiaalivyöhykkeen sivilisaatioihin,joiden suhde suomalais-ugrilaiseen identiteettiin näyttää olevan varmasti tunnustettu, voidaan päätellä myöhäispaleoliittisen kauden periglasiaalivyöhykkeen kokonaisuudessaan olleen kantauralin puhujien suorien edeltäjien asuttama (Dolukhanov 1989: 84; käännös J.-M.T.).

3) Monitieteisyys: lingvistiikan,arkeologian ja genetiikan yhdistäminen. Wiik (2002a: 23) pitää genetiikkaa ja arkeologiaa luotettavampina kuin kielitiedettä, koska [g]ene-tiikkaa ja arkeologiaa koskevat väitteet ovat lähempänä faktoja, kieliä koskevat lähempänä olettamuksia.

1 Jatkuvuusteorioiden luokittelusta ks. Aikio & Aikio

15

Wiik myös olettaa arkeologisten kulttuurien rajat kieli- tai murrerajoja vastaaviksi. Ar-keologian ja genetiikan odotetaan antavan vastauksia kielialueiden historiaa koske-viin kysymyksiin niillä aikasyvyyksillä, joihin kielitieteen omat metodit eivät yllä: [Y]li kymmenen tuhannen vuoden takaisista kielistä ei ole luotettavaa tietoa. Geneettistä ja antropologista tietoa tältä ajalta sen sijaan on. (Wiik 2002a: 345.) Wiik (2002a: 27, 28) itse nimittää tutkimusotettaan monitieteisen sijaan poikkitieteelliseksi. Poikkitie-teellisyys on kuitenkin vasta tieteidenvälisyyden vahvin muoto. Tieteenalojen integ-raatiota ei juurten etsinnässä ole viety niin pitkälle, että erillistieteiden rajat häviäisivät. 2

Vallankumouksellisen koulukunnan teksteissä toistuu väite, että uralilaisessa kielen-tutkimuksessa on meneillään nopea ja perinpohjainen uudis-tuminen, paradigman vaihdos. Wiik väittää,että hänen käyttämänsä ajatustapa on maailmalla yleinen, ja se on koko ajan voittamassa alaa (Wiik 1998b: 422). Wiik ennustaa ajamiensa ajatusten muuttavan perinteisiä oppirakennelmia myös Suomessa (Wiik 2002a:17). Wiikin (1997e: 99) mukaan Suomessa vallitsee jako traditionalisteihin ja uudistajiin. Tällä jaolla hän selittää saamaansa kritiikkiä ja korostaa koulukuntien ajattelutapojen yhteismitattomuutta. Vallankumouksellisten ääneenlausuttuna päämääränä voi pitää uuden ajattelutavan tuomista vallitsevaksi ajattelutavaksi esihistorian tutkimukseen.

Käsitteet tieteellinen vallankumous, normaalitiede ja paradigma kehitti Kuhn 1960-luvulla. Kuhnin (1994[1969]) mukaan tiede edistyy harppauksittain. Aluksi, tieteen-alan vakiinnuttua, harjoitetaan normaalitiedettä eli yhteen tai useampaan aikaisem-paan tieteelliseen saavutukseen perustuvaa tutkimusta, jonka saavutuksen tietty tiedeyhteisö katsoo jonkin aikaa olevan toimintansa jatkumisen perusta (Kuhn 1994 [1969]: 23).

Normaalitiede on ongelmanratkaisua:tieteenalan oppikirjat esittelevät uusille tutkija- sukupolville legitiimit ongelmat ja niiden ratkaisuun käytettävät metodit. Normaalitie-dettä harjoitettaessa kasautuu yhä enemmän anomalioita, havaintoja, joita normaali-tiede ei pysty selittämään ja ajautuu siksi kriisiin. Anomalioiden selittämiseen tarvi-taan uutta ajatustapaa, uutta paradigmaa.

2 Monitieteisyydestä ja poikkitieteellisyydestä ks. Mikkeli & Pakkasvirta


16

Ensin vain pieni joukko lähtee uudistajiksi,ja vanhan paradigman edustajat vastusta- vat uutta paradigmaa. Uuden paradigman omaksuminen tarkoittaa yksilötasolla no-peaa näkemyksen muutosta. Kun uusi paradigma vakiinnuttaa asemansa, siitä tulee normaalitiedettä siihen asti, kunnes seuraava vallankumous koittaa. (Mt.)

Vastavallankumouksellinen paradigma. Vallankumousta seurasi vastavallanku-mous, joka Janhusen (2001a: 37) mukaan oli ainoa järkevä reaktio vallankumouk-sellisiin paradigmoihin. Perinteinen paradigma pitäisi Janhusen mielestä rehabilitoi-da, kuten Itkonen (1998b) tekee ottaessaan voimakkaasti kantaa sukupuumallin puolesta.

Vastavallankumouksellisen paradigman edustajista Janhunen luettelee itsensä ja Esa Itkosen lisäksi Károly Rédein, Vladimir Napolskikhin, Johanna Laakson ja Eugene Helimskin (Janhunen 2001a:38) 2000-luvun uudesta tutkijaskupolvesta sel- keästi vastavallankumouksellista paradigmaa edustavat Ante Aikio (2004; 2006), Aslak Aikio (Aikio&Aikio 2001; 2002a; 2002b), Janne Saarikivi (2006), Petri Kallio (2002; 2006) ja Jaakko Häkkinen (2004; 2009a). Wiikiä kritisoineet eivät jaa Wiikin käsitystä kielitieteen uudistajien ja vanhoillisten koulukuntaerosta: Mitään yhtenäistä vanhoillista koulukuntaa ei ole olemassa, vaan Wiikiä ja hänen kumppaneitaan kriti-soivat kaikki keskenään kiistelevät kielitieteelliset koulukunnat (Aikio & Aikio 2002b). Kiistan aikana Wiik ja muut vallankumoukselliset saivat runsaasti kritiikkiä eri tahoil-ta.Kritiikki koski sekä kielitieteellisiä yksityiskohtia,kuten uralilaisten foneettisten sub- straattipiirteiden olemassaoloa kantagermaanissa, että laajempia aiheita, kuten val-lankumouksellisten tapaa popularisoida hypoteesejaan.

Vastavallankumouksellisten tärkeimpänä ääneenlausuttuna päämääränä oli vallankumouksellisen paradigman osoittaminen pseudotieteeksi.

2.4 Kiistan dynamiikka ja areenat

Kiista alkoi 1990-luvun puolivälissä pian Wiikin esitettyä hypoteesinsa ja alettua po-pularisoida sitä. Mikonen (1996) Wiikiä kritisoiva kirjoitus Virittäjässä käynnisti vilk-kaan keskustelun. Kiistaa käytiin 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa eri aree-noilla, kuten kielitieteellisissä aikakauslehdissä (esim. Virittäjä, Linguistica Uralica), konferensseissa (esim. Suomen väestön juuret -symposiumi Lammilla 1997 ja Time Depth in Historical Linguistics Cambridgessa 1999), sanoma- ja aikakauslehdissä (esim. Helsingin Sanomat, Tieteessä tapahtuu, Hiidenkivi, Kanava, Kaltio) sekä muilla areenoilla, kuten tutkijoiden Internet-sivuilla. 12

17

De Smit on koonnut kiistakirjoituksista laajan linkkikokoelman ja bibliografian.

Kiista siirtyi jo varhain populaariin mediaan ja sai näin laajan yleisön. Juurten etsin-tään liittyviä kirjoituksia ilmestyi areenoilla, joilla tuskin muutoin käsitellään paljon-kaan kielitiedettä tai esihistorian tutkimusta, esimerkiksi Turku Energian asiakasleh-dessä Valopilkussa (Hulsi 2003). Wiik ei saamastaan kritiikistä huolimatta muuttanut malliaan olennaisilta osin. Hän järjesti Roots-konferenssisarjan, jonne kutsui saman-henkisiä tutkijoita etsimään pohjoiseurooppalaisten juuria. Wiik kokosi näkemyksen-sä populaariksi tietokirjaksi Eurooppalaisten juuret (Wiik 2002a). Se nimettiin Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi vuonna 2003.

Tämä sai 19 kielentutkijaa kirjoittamaan Helsingin Sanomissa julkaistun kirjeen, jos-sa esitetään tiivistetysti Wiikin hyvän tieteenharjoituksen käytännön vastaiset tavat ja vedotaan Tieto-Finlandia-palkintoraadin kykyyn erottaa vakavasti otettava tiede pseudotieteestä ja huuhaasta (Anttila, Embleton, Hahmo, Hasselblatt, Itkonen, Janhunen, Keresztes, Koivulehto, Kulonen, Laakso, Lindstedt, Leiwo, Parpola, Aikio, Hamari, Kallio, Saarikivi, de Smit & Ylikoski 2002).


HM: Hölynpölläreitä, tämä lehti yhdistää:

https://journal.fi/fuf/issue/download/5922/559

FINNISCH-UGRISCHE FORSCHUNGEN

Zeitschrift für finnisch-ugrische Sprach- und Volkskunde

Unter Mitwirkung von Fachgenossen herausgegeben von
Sirkka Saarinen Tapani Lehtinen † Johanna Laakso Ulla-Maija Forsberg Anna-Leena Siikala
Band 62 Heft 1–3
Helsinki 2014
Redaktion der Zeitschrift

Chefredakteurin Sirkka Saarinen
Redaktionssekretärin Anna Kurvinen
Deutsche Redaktion Gabriele Schrey-Vasara
Englische Redaktion Alexandra Kellner
Layout Anna Kurvinen


Wissenschaftlicher Beirat


Alho Alhoniemi, Raimo Anttila, Hans-Hermann Bartens, Michael Branch, Cornelius Hasselblatt, Kaisa Häkkinen ("Haisa Kakkinen", HM"), László Honti, Juha Janhunen, László Keresztes, Jorma Koivulehto †, Lars-Gunnar Larsson, Ildikó Lehtinen, József Liszka, Janne Saarikivi, Pekka Sammallahti, Elena Skribnik, Ülo Valk, Vilmos Voigt


ISSN 0355-1253
ISBN 978-952-5667-69-1
Vammalan Kirjapaino Oy
Sastamala 2014

Tuon köörin oppi on tämä: ALFRED ROSENBERGIN / HEINRICH HIMMLERIN / ADOLF HITLERIN "KANTA-ARJALAISTEORIA nimeillä "BALTIAN JA FENNO-SKANDIAN KANTAGERMAANIT" - eli selvällä suomella sanottuna: "KANTAPERSERMAANIT"!

Alun perin Rosenberg esitti "tutkimustuloksensa" "perusteeksi" sille, että virolaiset pitäisi hävittää tai karkottaa maastaan "aasialaisina maahantunkeutujina".

https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2014/10/pan-germanisti-jorma-koivulehto-1934-214-vaarensi-suomen-kielen-ja-kansan-alkuperan

torstai, 30. lokakuu 2014

Pan-germanisti Jorma Koivulehto (1934 - 2014) väärensi suomen kielen ja kansan alkuperää

1930-luvun suomalaisilla fasisteilla oli paha ongelma heidän valmistautuessaan tunkemaan mukaan Adolf Hitlerin tulevalle ristiretkelle Neuvostoliittoon: Hitlerin voittaessa elämisen oikeus tiedettiin olevan vain germaaneilla, edes Siperiassa, jonne tuo porukka arveli myös häviön koittaessa joutuvansa.

Ongelmaan oli vain yksi ratkaisu,se sama,jota sittemmin sovellettiin miehtyksen aikana Virossa:oli pystyttävä vakuuttamaan saksalaiset "heimoveljet", että suo- malaisetkin olisivat mahdollisimman "puhdasrotuisia" germaaneja (paitsitietys- ti ne,joista muutenkin oltiin hankkiutumassa eroon),"jotka oli jossakin historian vaiheessa pakotettu omaksumaan vieras aasialainen kieli".

Tarjolla oli kolme metodia: "rotupiirteet",arkeologia ja kieli. Pan-germanismin ideat jäivät elämään. Kielen osalta ne pani kansiin 1960-luvulla Jorma Koivu-lehto (1934-2014), joka Suomen irrottautuessa Hitlerin sodasta 1944 10-vuotias.

[HM: Tarkennus: Ralf-Pter Ritter väitöskirjan mukaan tämä aloittivat jo 30-luvulla mm. Tor Evert Kastren (1870 - 1942) ja Hans Fromm (1919 - 2008), joiden mukaan myös kantasuomessa olisivat vallinneet kantagermaaniin (enemmän tai vähemmän onnis-tuneesti) rekostruoidut Osthoffin (kreikasta) ja Sieversin lait. Nämä sitten olisivat peräisin muka "väestön ennen puhumasta kantagermaanista". Seuraavat kolme etymologiaehdotusta ovat heidän eivätkä Koivulehdon.


https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2015/12/suomalaisten-ja-germaanisten-kielten-varhaisimmista-lainakosketuksista-ajalaskun-alun-aikaan



J.M.T.: " Seuraavina viikkoina kiistaa käytiin HS:n yleisönosastokirjoituksissa. Tieteen päivillä alkuvuonna 2003 järjestettiin väittely Wiikin ja Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professorin Ulla-Maija Kulosen välillä

(väittelyn videotallenne saatavilla osoitteessa <http://kraken.it.helsinki.fi/ramgen/content1/tp2003/suomen_kieli.rm>).

Eurooppalaisten juuret sai positiivisia arvioita lehdistössä (esim. Saukkonen 2002; Määttänen 2002), mikä lienee lisännyt kiistan kitkeryyttä. Kiista hiipui vuoden 2003 jälkeen. Sillä ei ole selkeää päätepistettä, sillä uusia kirjoituksia on ilmestynyt sen jälkeenkin, esimerkiksi vuonna 2007 ilmestynyt Wiikin tietokirja Mistä suomalaiset ovat tulleet? ja sen arvostelu Tieteessä tapahtuu -lehdessä poiki keskustelua.  13

18

Wiik on siirtynyt nyttemmin genetiikkaan, esimerkiksi Wiik 2007 käsittelee enemmän suomalaisten geneettistä alkuperää ja vain vähän kielellistä alkuperää.Kiista näyttää hävinneen julkisuudesta lähes täysin. Harvakseltaan ilmestyy yhä kiistaan liittyviä kirjoituksia, esimerkiksi Wiik 2011, joka tosin jäi ilman vastinetta. 14

19

3 MITEN KIELTEN MENNEISYYTTÄ TUTKITAAN?

3.1 Miksi juuret-kiistalla on merkitystä kielitieteelle?

Juuret-kiistan kielitieteelliset asiakysymykset kuuluvat kielikontaktitutkimuksen ja his-toriallisen kielitieteen alalle. Ensisijaisesti kiista koski vain kahta kielikuntaa: uralilai-sia ja indoeurooppalaisia kieliä, niiden puhuma-alueita ja varhaisia kontakteja.

Kiistaa käytiin kuitenkin niin yleisistä periaatteellisista kysymyksistä,että sillä on mer- kitystä historialliselle kielitieteelle laajemmin. Siksi on tarpeen luoda katsaus histori-allisen kielitieteen ja kielitieteellisiin esihistorian tutkimuksen menetelmiin, kielikon-taktiteoriaan ja kontaktitutkimuksen menetelmiin. Historiallisen kielitieteen perusme-netelmä on historiallis-vertaileva menetelmä, täydentävänä menetelmänä sisäinen rekonstruktio. Wiik ei pyri rekonstruktioon. Kuiri (2005: 459) jopa kutsuu Wiikin kontaktiajattelua vertailevasta menetelmästä riippumattomaksi lähestymistavaksi.

Toistaiseksi ei kuitenkaan ole olemassa metodia, joka voisi korvata rekonstruoivat menetelmät. Historiallisen kielitieteen tärkeä metodologinen ohjenuora on historialli-nen yhtäläisyysperiaate (engl. uniformitarian principle). Menneisyyttä tutkivissa tieteissä vallitsee oletus, etteivät ennen vallinneet toiset lainalaisuudet kuin nykyään, ellei päinvastaisesta ole näyttöä. Eräs juonne kiistassa koski sitä, rikkooko vallankumouksellinen kontaktiteoria yhtäläisyysperiaatetta.

3.2 Historiallis-vertaileva menetelmä

Historiallis-vertaileva menetelmä on historiallisen kielitieteen perusmenetelmä, meto-di sine qua non. Metodi kehitettiin 1800-luvulla. Se on kestänyt aikaa ja on yhä käy-tössä.Menetelmä perustuu kahden tai useamman oletetun sukukielen vertailuun. Me- netelmän taustalla on geneettinen hypoteesi: mikäli kahden kielen välillä havaitaan samankaltaisuuksia, joita on liian paljon, ja jotka ovat liian systemaattisia ollakseen sattumaa,ja jotka eivät vastaa tunnettuja lainautumisen kaavoja, voidaan yhtäläisyyk- sien olettaa johtuvan siitä, että kielet ovat yhteisen kantakielen jälkeläisiä (Hale 2007). Yhteisestä kantakielestä polveutuvat kielet muodostavat kielikunnan.  15

20

Historiallis-vertaileva menetelmä on metodi, jolla kielisukulaisuushypoteesit verifioi-daan tai falsifioidaan.Metodin tavoitteena on rekonstruoida kantakieli, johon vertailta-vien kielten yhteiset piirteet palautuvat. Kantakieli voidaan rekonstruoida vertailemal- la havaittuja samankaltaisuuksia.Rekonstruoitavaksi käy mikä tahansa kielen osajär- jestelmä (fonologia, morfologia, syntaksi, leksikko, semantiikka). Fonologia on tosin osajärjestelmä, jolla menetelmä toimii parhaiten, sillä fonologia on suhteellisen sulkeinen järjestelmä ja äänteenmuutokset ovat yleensä systemaattisia. Vertailun tuloksena saadut tiedot kielten sukulaisuussuhteista voidaan esittää puukuvaajana, sukupuuna (kuva 1).

3.3 Kielikontaktien tutkiminen

Yleistä kielikontaktiteoriasta Historiallis-vertailevalla menetelmällä saadaan tietoa kielen kehitysvaiheista sukukielten vertailun kautta. Menetelmä konstituoi kielikun-nan. Kielikontaktitutkimus taas kertoo kielen suhteista muihin kieliin, sekä sukukieliin että muihin kielikuntiin kuuluviin kieliin. Kielikontaktitutkimuksella oli merkittävä osa keskustelussa kielenmuutoksen luonteesta 1800-luvun lopulta pitkälle 1900-luvulle (Winford 2003:6). Strukturalismin kulta-aikana eli luvuilla kontaktitutkimus väistyi sivummalle, muttei koskaan marginalisoitunut (mp.). Weinreichin 1953 ilmestynyt kirja Languages in contact toi kontaktiselityksiä jälleen lähemmäs historiallisen kielitieteen keskiötä (Ross 2003: 175).

Fennougristisena kuriositeettina mainittakoon, että samana vuonna ilmestyi myös Postin artikkeli From Pre-Finnic to late Proto-Finnic, joka yritti selittää kantasuo-men konsonanttisysteemin kehitystä germaanisella adstraatilla. "



HM: Ralf-Peter Ritter aloittaa vätöskirjansa ITÄMERENSUOMEN VANHIMMISTA GERMAANILAINOISTA juuri Postin, työn alkuperäisen ohjaajan kritiikillä, tarkemmin sanoen hänen teorioidensa ja tulostensa osoittamisella täydeksi humpuukiksi:

https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2015/12/suomalaisten-ja-germaanisten-kielten-varhaisimmista-lainakosketuksista-ajalaskun-alun-aikaan

s. 9

Einleitung

§ 1.Aus der Menge der in der langen Geschichte der Erforschung des ostseefinnisch-germanischen Sprachkontaktes geleisteten Beiträge ragen drei heraus. Bei dem ers-ten handelt es sich um die Dissertation THOMSENs (1869), der mit der Sichtung des bis dahin vorhandenen Materials die Grundlage für eine solide wissenschaftliche Behandlung des Themas schuf.

POSTI hat 1953 versucht,den durch die Entlehnungen erwiesenen engen Kontakt zwischen Germanen und Ostseefinnen in Form einer ausgebauten Theorie für die Geschichte des Urostseefinnischen nutzbar zu machen.

Mit einem intensiven, planmäßigen Etymologisieren und der konsequenten Berück-sichtigung der Phonotaktik als Mittel zur Findung neuen Lehngutes hat schließlich KOIVULEHTO zu Beginn der siebziger Jahre der nach KARSTEN einsetzenden - nur durch  POSTIs Arbeit unterbrochenen - eher "kontemplativen" Phase der germanisch-ostseefinnischen Lehnwortforschung ein Ende gesetzt.

Die Hervorhebung der beiden erstgenannten Arbeiten als Marksteine in der Ge-schichte der germanisch-ostseefinnischen Lehnwortforschung steht im Widerspruch zu einigen Beurteilungen dieser Werke durch die Fachwelt. So erwähnt KYLSTRA, daß nach NORDLING "von einer Überschätzung Thomsens" durch die Rezipienten gesprochen werden könne (1961, 175). Die Zurückhaltung gründet sich im wesent-lichen auf den Umstand,daß THOMSEN die Leistung des Johan IHRE, eines schwe- dischen Gelehrten aus dem 18. Jahrhundert, nicht gebührend berücksichtigt habe. IHRE, "der größte Materialsammler vor Thomsen", sei "nicht durch den Umfang, son-dern durch die Behandlung des Materials" als "Bahn-brecher auf dem Gebiete der Lehnwortforschung" anzusehen (23).

... "

J.M.T.: " Kuitenkin vasta Thomasonin ja Kaufmanin 1988 ilmestynyt Language contact, creolization, and genetic linguistics käynnisti laajan keskustelun kielikon-takteista kielenmuutoksen selittäjinä. Sen jälkeen on ilmestynyt huomattava määrä kielikontaktitutkimuksia, joihin katsaus löytyy esimerkiksi Hickeyltä (2010: 2 7).

Mitä kielikontaktissa tapahtuu? Ensimmäinen vaihtoehto kahden kielen kohdatessa on, ettei kontaktissa tapahdu mitään: sen paremmin leksikaalista kuin strukturaalista lainautumista ei tapahdu. 16

21

Muut kontaktin seuraukset voidaan jakaa ainakin seuraaviin kategorioihin: kontaktilä-htöinen kielenmuutos, interferenssimekanismit, kontaktikielten syntyminen ja kielen kuolema (Thomason 2006).

Kontaktilähtöinen kielenmuutos.

Mitä kielestä toiseen voidaan lainata? Aiemmin uskottiin monenlaisiin rajoituksiin lai-naamisessa.Thomasonin (2006:339) mukaan Meillet esimerkiksi uskoi,että kieliopil- lisia lainoja voi esiintyä vain kun lähdekielen ja kohdekielen järjestelmät ovat hyvin samankaltaisia,ja Jakobsonin mukaan kieli hyväksyy vieraita rakenteellisia element-tejä vain silloin kun ne sopivat sen omiin kehitystendensseihin (käännös J.-M. T.).

Thomason ja Kaufman (1988) pyrkivät osoittamaan,että kielikontaktin lopputulos riip-puu enemmän sosiolingvistisestä tilanteesta kuin kielten rakenteesta. Mitä tahansa rakenteellisia piirteitä voidaan lainata,mikäli kontakti on tarpeeksi tiivis.Jos kieli poik- keaa sukulaisistaan paljon, poikkeavuuden syyksi voi epäillä kielikontaktia (Aikhen-vald 2007:4). Mikäli kaksi kieltä ovat olleet kontaktissa toistensa kanssa ja jakavat tiettyjä piirteitä, on syytä epäillä yhteisten piirteiden lainautuneen toisesta kielestä toiseen.Mikäli nämä kaksi kieltä eivät ole sukukieliä,ja yhteiset piirteet ovat tyypillisiä vain toiselle kielikunnalle, epäilys vahvistuu. Intensiivinen kielikontakti johtaa kaavi-oiden (engl. pattern) lainautumiseen. Kaavioiden lainautumisen yhteydessä voi lai-nautua tai olla lainautumatta myös muotoja. (Mp.) Lainatut kaaviot ja muodot liitetään osaksi kieltä. Lainoista muodostuu kerrostumia. Alimmaisena on yhä ydin, joka on yhteinen sukukielten kanssa,mutta sen päälle on kasautunut myöhempiä lainaker-rostumia. (Mts. 5.)

Kuvassa 3 on skaala siitä, mitkä elementit yleensä ovat perittyjä ja yhteisiä sukukielten kanssa ja mitkä ovat levinneet kontaktissa naapurikielten kanssa. 17

22

Taivutusmorfologia (tai ydinmorfologia) (muoto/funktio) Samankaltaisempi sukukiel-ten kanssa Perussanasto Syntaktisten konstruktioiden tyypit Diskurssirakenne Idio- mien rakenne Samankaltaisempi naapurikielten kanssa Kuva 3.Geneettiset vs.kon- taktilähtöiset elementit kielessä Aikhenvaldin (2007: 5) mukaan. Vaikutteiden siirty-misessä kielikontaktin kautta olennaista on kaksikielisyys ainakin osassa väestöä.

Thomasonilla ja Kaufmanilla (1988: 37) on jako kahteen sen mukaan, säilyttävätkö kontaktin molemmat osapuolet kielensä vai vaihtaako toinen kieltään. Edellisessä tapauksessa kontaktissa tapahtuu lainaamista. Leksikaaliset lainat ovat yleisimpiä eivätkä edellytä intensiivistä kontaktia tai kaksikielisyyttä, mutta tiiviissä ja pitkäkes-toisissa kontakteissa myös fonologiset,morfologiset ja syntaktiset lainat ovat mahdol- lisia. Jälkimmäisessä tapauksessa taas puhutaan perinteisesti substraattiinterferens- sistä.Substraatti-interferenssi johtuu kieltään vaihtavien puhujien epätäydellisestä kohdekielen oppimisesta ja vaikuttaa ensi sijassa ääntämykseen ja kielioppiin.

Lainasanat.

Kielikontakteissa leksikaaliset lainat eli lainasanat ovat yleisiä, koska sanat ovat kie-lijärjestelmän kannalta irrallisia elementtejä verrattuna esimerkiksi taivutusmorfologi-aan (Häkkinen 1996:127). Sanojen alkuperää selvittävä tutkimusala on etymologia. Etymologisessa tutkimuksessa on otettava huomioon kaikki mahdolliset kielelliset kriteerit: sanan fonologinen ja morfologinen rakenne, levikki ja merkitys (Häkkinen 1996: 125). Tuoreissa lainasanoissa sanan lainaperäisyys ja lainautumisen suunta on yleensä ilmiselvä. Varhaisimpien tapausten jäljittämisessä taas pitää vertailla eri kantakielitasojen rekonstruktioita toisiinsa (Kulonen 2002:112). Lainasanojen tunnis-tamisessa äänteelliset kriteerit ovat tärkeitä: tulee tarkastella oletetun lähtökielen sa-nan ja kohdekieleen lainatun sanan välisiä äännesuhteita. 18

23

Lainasanoissa tapahtuu äännesubstituutiota eli vieraiden äänteiden korvaamista omilla foneemeilla. Esimerkiksi suomessa lainasanojen soinnilliset klusiilit korvattiin soinnittomilla klusiileilla,kuten sanassa humpuuki engl.humbug humpuuki. (Camp-bell 2004: 66.) Lainauduttuaan ja tultuaan omaksutuksi kieleen sana käy läpi samat myöhemmät äänteenmuutokset kuin peritytkin sanat. Lainasanat voivat myös muut-taa kohdekielen foneemi-inventaaria (mts.67). Esimer-kiksi suomen yleiskieleen ovat lainasanojen mukana tulleet hiljattain äänteet f, š, b ja g,kuten sanoissa farkut, šakki, blokki ja iglu. Niiden ääntämyksessä on vaihtelua eikä niiden asema äännejärjestel-mässä ole yhtä vakaa kuin muiden äänteiden. (Hakulinen, Vilkuna, Korhonen, Koi-visto, Heinonen&Alho 2004:40.) Lainasanojen vaikutuksesta fonotaksikin voi muut- tua, esimerkiksi nykysuomeen ovat tulleet sananalkuiset CC-konsonanttiyhdistelmät sellaisissa sanoissa kuin krokotiili ja smaragdi (Campbell 2004:67),ja jopa CCC-kon-sonanttiyhdistelmät esimerkiksi sanoissa sprii ja stressi.Substituutioperiaatteet muut- tuvat ajan myötä, jolloin voidaan erottaa eri-ikäisiä lainasanakerrostumia substituu-tion laadun periaatteella (Häkkinen 1996:128). Lainasanoissa tapahtuneet substituu- tiot voivat myös kertoa jotain lainanantajakielen äännerakenteesta.

Kantauralin indo-eurooppalaiset lainasanat esimerkiksi antavat tukea laryngaaliteorialle (Koivulehto 1991). "


HM: Kantauralissa ei ole indoeurooppalaisia lainasanoja.

Kaman klttuurin kantauralilainen kieli on tullut Eurooppaan 1000 - 2000 vuotta ennen kuin nykyhevosen kesyttäjien kantaindoeurooppa.

Early_Middle_Neolithic_map.jpg

J.M.T.: " Koivulehdon (1999: 208) mukaan uralistiikassa on perinteisesti määritelty lainasanan ikä sen levinneisyyden perusteella.Levinneisyys ei tosin ole yksin riittävä kriteeri, mutta kelpaa nyrkkisäännöksi. Vanha lainahan on voinut kadota laajalta alal-ta, tai se on voinut alun perinkin lainautua vain kielialueen reunalla puhuttuun mur-teeseen. Äännesuhteet ovatkin levinneisyyttä tärkeämmät. Laajalle levinneen sanan äännesuhteet voivat olla epäsäännölliset, mikä voi kertoa sanan myöhemmästä lai-nautumisesta kielikunnan sisällä. Suppean levikin laina voidaan osoittaa vanhaksi lainaksi, jos äännesuhteet ovat säännölliset. (Mt.) Lainasanakontaktit uralilaisten ja indoeurooppalaisten kielten välillä ulottuvat näiden kielikuntien kantakielivaiheisiin asti. Vanhoja lainoja on joskus pidetty kognaatteina eli historiallisina vastineina ja siten todisteena indoeurooppalais-uralilaisesta kielisukulaisuudesta (esim. Helimski 2001:). Näiden sanojen äänneasu selittyy kuitenkin paremmin uralilaisella substituutiolla kuin millään äännelailla (Koivulehto 2001: ).19

24 

Indoeurooppalaislainat ovat kantauralin ajoittamisen kannalta tärkeitä. Indoeuroop-palaiselta kannalta katsoen näyttää siltä, että vanhimmatkin uralilaisten kielten indo-eurooppalaislainat on tulkittava vasta myöhäiskantaindoeurooppalaisiksi, eli lainaksi kielimuodosta, jossa esiintyi jo viiden vokaalin systeemi (Kallio 2006: 10). Kantaura-liin on ennen sen hajoamista tullut arjalaisia lainasanoja. Nämä sanat näyttävät muo-dostavan useita kerrostumia, esiarjalaisista aina kanta-arjan hajoamisen jälkeiselle tasolle asti. (Häkkinen 2009a: )

Kieliliitto.

Termiä kieliliitto (saks.Sprachbund) käytetään tietyn maantieteellisen alueen kielistä, jotka jakavat tiettyjä rakenteellisia piirteitä kontaktin seurauksena ei sukulaisuuden, sattuman tai kyseisten piirteiden universaalisuuden takia (Aikhenvald 2007: 11 12). Yhteiset piirteet ovat fonologisia, morfologisia, syntaktisia ja muita piirteitä, ei ainoas- taan lainasanoja (Campbell 2006: 454). Tietyn kieliliiton diagnostisia piirteitä etsittä-essä kaikki piirteet eivät ole samanarvoisia.Typologisesti harvinaisille piirteille anne- taan enemmän painoarvoa.(Aikhenvald 2007:12.) Koska piirteiden oletetaan olevan lainattuja eikä perittyjä, kaikki kieliliittoon luettavat kielet eivät saa olla sukukieliä tai ovat vain etäsukukieliä (Campbell 2006: 454). Tunnetuimmat esimerkit kieliliitoista ovat Balkan ja Etelä-Aasia. Myös Itämeren ympärystä on pidetty kieliliiton alueena (Dahl & Koptevskaja-Tamm (toim.) 2001).Termi kieliliitto on vakiintunut suomen kie-leen. Englanniksi käytetään Sprachbundin lisäksi myös termejä linguistic area ja convergence area (Campbell 2006: 454) sekä linguistic league ja linguistic union termin valinta kertoo siitä, mistä näkökulmasta asiaa lähestyy (Lindstedt 2009: 77). Alun perin termiä Sprachbund käytti Trubetzkoy vuonna 1928 (Bisang 2006:94). Trubetzkoyn määritelmässä kieliliiton ominaisuuksia ovat Bisangin mukaan kielten suuret syntaktiset ja morfologiset yhtäläisyydet, yhteisten kulttuurisanojen paljous, ja joskus fonologisen inventaarin tietty samankaltaisuus. Trubetzkoyn määritelmä oli melko avoin. Myöhemmät yritykset tarkentaa määritelmää ovat synnyttäneet toisis-taan paljonkin eriäviä määritelmiä. Bisang jopa ennustaa, että koko kieliliiton käsitteestä luovutaan. 20

25

Toista mielipidettä edustaa Aikhenvald (2007:14), joka katsoo kieliliittojen typologian olevan vasta lastenkengissään, koska syväluotaavia historiallisia kuvauksia ei vielä ole tarpeeksi. 

Kontaktikielet.

Millaisia kieliä kontaktien kautta voi syntyä? Normaalitilanteessa jokaisella kielellä on vain yksi geneettinen vanhempi. Poikkeustapauksissa kontaktin kautta kuitenkin syntyy eri tavoin sekoittuneita kieliä.Pidgineitä ovat sellaiset epätäydelliset apukielet, joita syntyy, kun kumpikaan kielikontaktin osapuoli ei puhu toisen kieltä. Pidginin va-kiintuessa siitä voi tulla kreoli. (Bisang 2006:93.) Kreolisaatiossa pidginistä tulee se-kä rakenteellisesti että pragamaattisesti rikkaampi, siten että kreolisoituneen kielen formaalista ja funktionaalisesta kompleksisuudesta tulee muihin kieliin verrattava (Crystal 2003: 117). Pidgineitä ei kukaan puhu äidinkielenään, kun taas kreoleilla on äidinkielisiä puhujia, mutta raja niiden välillä on häilyvä (Bisang 2006: 93). Vielä omaksi ryhmäkseen on eroteltu sekakielet (engl.mixed languages),esimerkiksi Ecua- dorissa puhuttava media lengua, jonka sanasto on espanjasta ja kielioppi ketšuasta.

Sekakielen yleisin määritelmä on kaksikielinen sekoitus, jolla on jakaantunut synty-perä (Matras&Bakker 2003:1;Käännös J.-M.T.),ja sen syntyprosessi eroaa kreoleista: sekakielen syntyä kuvataan usein kielen tietoiseksi luomiseksi (Bisang 2006: 93). Sekakielen puhujayhteisö voi olla esimerkiksi uusi etninen ryhmä, jolla on hybridi-identiteetti (mp.). Kontaktissa syntyneistä kielistä on pidettävä erillään lingua franca.


26 kielestä ja sen jäljistä termiä substraatti (lat. sub alla + stratum kerros ). Vaikka termiä on käytetty paljon, vakavia yrityksiä sen täsmälliseen määrittelyyn on ollut vä-hän (Saarikivi 2006:11).Saarikiven mukaan substraatti-termiä käytetään ainakin kah- dessa merkityksessä. Klassisessa merkityksessä termiä on käytetty kontaktitilantees-sa, jossa kulttuurisesti alempiarvoisen kielen puhujat vaihtavat kielensä kulttuuri- sesti ylempiarvoisen väestön kieleen (mp.; käännös J.-M.T.). Sitä on käytetty myös havaittavista kielenvaihdon jäljistä alueella, missä kaksi erikielistä puhujayhteisöä ovat sulautuneet ja molempien ryhmien jälkeläiset puhuvat vain yhtä kieltä. Toisessa merkityksessä termiä on käytetty tietynlaisesta kieltenvälisestä interferenssistä. Täs-sä tapauksessa ei viitata sosiaaliseen kontekstiin tai kielikontaktin lopputulokseen, vaan kielellisiin prosesseihin. Tätä merkitystä käyttävät Thomason ja Kaufman (1988). (Saarikivi 2006: ) Saarikiven (2006: 12) mukaan on tärkeää erottaa toisistaan substraattitilanne (tilanne, jossa kielenvaihto on tapahtunut, ja se on johtanut havait-taviin kielellisiin jälkiin) ja substraatti-interferenssi (kieltenvälinen interferenssi, joka tapahtuu vieraan kielen oppimisen yhteydessä). Wiikin määritelmän mukaan sub-straatti on se kieliaines, joka vieraan kielen oppimistilanteessa jää oppijan äidinkie-lestä opittavaan kieleen;kielenvaihtotilanteessa se kieliaines,joka jää häviävästä kie- lestä voittavaan kieleen (Wiik 2002a:486).Substraatti on siis alakerrostuma. Sen vas- tapari on superstraatti eli yläkerrostuma. Wiik antaa superstraatille määritelmän sosi-aalisesti ylemmän väestön kielestä eli eliittikielestä sosiaalisesti alemman väestön kieleen tulevia vaikutteita (Wiik 2002a: 487). Superstraatti on yleensä seuraus poliitti-sesta, taloudellisesta tai kulttuurisesta dominanssista. Näkyvin merkki superstraatti-vaikutuksesta ovat lainasanat. (Trask 2000: 337.) Esimerkiksi ranskan vaikutusta englannin kieleen keskiajalla kuvataan yleensä superstraattivaikutukseksi (Saarikivi 2006: 14). Kolmas yleisesti käytetty stratum-termi on adstraatti. Adstraattitilanteessa kontaktissa olevat kielet esiintyvät pitkän aikaa samalla alueella, mutta suuressa mittakaavassa kielenvaihtoa ei tapahdu (Saarikivi 2006: 14). Kontaktitilanne on siis vakaa, eikä kumpikaan kieli ole prestiisi.  22

27

Prototyyppisinä adstraattitilanteina Saarikivi (mp.) pitää suomen ja ruotsin suhdetta Suomessa tai ranskan ja englannin suhdetta Kanadassa. Wiikin määritelmä adstraa-tista eroaa hiukan edellisestä: Sellaiset kieleen toisesta kielestä tulleet vaikutteet, joista ei voida tai haluta päättää, ovatko ne sosiaaliselta statukseltaan ylemmän vain alemman väestön kielen antamia (Wiik 2002a: 471). Tämä määritelmä olettaa, että statuseroja ryhmien välillä on,mutta kielihistorian tutkija ei voi tai jostain syystä ei ha- lua niitä selvittää.Adstraatti on siis oikeasti joko superstraatti tai substraatti,mutta tois-taiseksi sitä ei ole luokiteltu kummaksikaan. Wiikin mallissa ensisijainen paino onkin substraateilla ja superstraateilla, ad-straateilla on marginaalinen rooli. Vielä yksi kon-taktitilanteista käytetty termi on perstraatti, joka kuvaa kirjakielten tasolla tapahtuvia kontakteja,esimerkiksi latinan vaikutusta moniin eurooppalaisiin kieliin tai kirkkoslaa- vin vaikutusta venäjään (Saarikivi 2006: 14). Yllä esitetty jako perustuu etupäässä kieltä puhuvan väestön sosioekonomiseen asemaan, eikä se ole lingvistinen. Niinpä se ei vielä kerro sinällään mitään kielellisistä vaikutteista, joita kontaktissa siirtyy. (Saarikivi 2000: 395.) Substraatti- ja superstraattivaikutuksen katsotaan kuitenkin poikkeavan toisistaan siinä, miten ne vaikuttavat kohdekieleen. Vennemann (2003: 521) tiivistää asian kielikontaktiteorian nyrkkisäännöiksi:

a) Superstraattisääntö (leksikkosääntö): superstraatit vaikuttavat pääasiassa substraattikielensä leksikkoon ja vähemmän rakenteeseen

b) Substraattisääntö (rakennesääntö): substraatit vaikuttavat pääasiassa superstraattikielensä rakenteeseen ja vähemmän sanastoon

c) Toponymiasääntö:substraatit määräävät vallitsevasti superstraattinsa toponyymit. (Käännös J.-M.T.) Nyrkkisäännöt a) ja b) pohjaavat Thomasonin ja Kaufmanin (1988) teoriaan kielikontakteista. Superstraatin oletetaan olevan ensi sijassa leksikaalista, koska kieltään vaihtavat pyrkivät omaksumaan ensisijaisesti superstraattikielen lek-sikon, sillä se on kommunikaatiossa kielen osajärjestelmistä oleellisin. Superstraatti- kielen ääntämys ja morfosyntaksi ovat vasta toissijaisia tärkeydeltään. Kielenvaih-dossa superstraattikieleen jäävä substraattivaikutus näkyy foneettisina, morfologisina ja syntaktisina muutoksina. 23

28

Yksittäisen foneettisen tai morfosyntaktisen piirteen tai muutoksen todistaminen kiis-tatta substraattivaikutukseksi voi olla lähes mahdotonta. Esimerkiksi oletetut uralilai-set substraattipiirteet venäjässä, kuten analyyttinen omistusrakenne, voidaan selittää muullakin tavoin, muun muassa hakemalla paralleeleja kielikunnan sisältä tai vetoa-malla typologiseen yleisyyteen (Saarikivi 2000:400 402).Siksi huomiota on kiinnitetty myös leksikaaliseen substraattiin. Tyypillisiä substraattilainoja ovat tietyn alueen maantieteeseen, ekologiaan,ilmastoon, kasvistoon,eläimistöön ja paikallisiin elinkei- noihin liittyvät sanat (Saarikivi 2006:25).Esimerkiksi pohjoissaamen sanasto viittaa vahvasti paleoeurooppalaiseen substraattiin (Aikio 2004). Nimistön asema kielikon-taktitilanteessa poikkeaa muusta leksikosta. Nimistön säilyttäminen helpottaa kom-munikaatiota kielirajan yli, kun kahta toisistaan riippumatonta erikielistä nimijärjestel- mää ei tarvitse luoda (Saarikivi 2000: 409). Pohjois-Venäjällä, missä historiallisella ajalla on tapahtunut kielenvaihto suomalaisugrilaisista kielistä venäjään,on runsaasti suomalais-ugrilaisia paikannimiä (Saarikivi 2006). Substraattiselityksen uskottavuus. Monet lingvistit ovat väärinkäyttäneet substraattiselityksiä selittämällä jokaisen on-gelmallisen sanan tai muodon ja jokaisen fonologisen tai kieliopillisen muutoksen sellaisen substraattikielen ominaisuudella, josta ikinä ei voida tietää mitään (Trask 2000: 329). Se, että oletetussa superstraattikielessä ja substraattikielessä on saman-kaltaisia piirteitä, ei riitä vielä todistamaan substraattivaikutusta. Koko substraattide-batin historian ajan on pyritty löytämään kriteerit uskottaville substraattiselityksille (Cravens 1994:4397).Trask listaa seitsemän kriteeriä. Mikäli haluaa todistaa piirteen F lainautuneen kieleen L substraattikielestä S, täytyy tarjota todisteet kaikista seuraavista (Trask 2000: 329):

1) Kieli S todella oli olemassa

2) Kieliä S ja L puhuttiin samassa paikassa pitkän ajanjakson kuluessa

3) On syytä olettaa, että oli puhujia, jotka olivat ainakin jossain määrin kaksikielisiä

4) Substraattikieli S:llä tiedetään olleen ominaisuus, joka kieleen L siirtyessään selittäisi piirteen F 24

29

5) Piirre F ilmaantui L:ään silloin, kun sitä puhuttiin samalla alueella kuin S:ää

6) Piirrettä F ei voida pitää sellaisen muutoksen seurauksena, joka on luonnollinen ja yleinen maailman kielissä

7) Piirre F ei ilmaantunut itsenäisesti kielen L variantteihin,joita puhuttiin siellä mistä S puuttuu.

Traskin mukaan yli-innokkaat substraattiteorioiden esittäjät ovat rikkoneet jokaista näistä vaatimuksista. Muutokset selitetään täysin tuntemattomilla ja hypoteettisilla substraattikielillä; muutokset selitetään sellaisella kielellä, josta ei tiedetä, onko sillä mitään muutosta selittäviä piirteitä tai kielellä, josta tiedetään, ettei sillä sellaisia piir-teitä ole; muutokset selitetään sellaisilla kielillä, jotka kuolivat vuosisatoja ennen kuin muutokset tapahtuivat kielessä L; täysin luonnolliset ja yleiset muutokset selitetään substraattivaikutukseksi; itsenäisesti monessa paikassa tapahtuneet muutokset seli-tetään vain yhdessä näistä paikoista puhutulla substraatilla (Trask 2000: 329).

Myös Thomasonin & Kaufmanin (1988: 111) mukaan substraattiselitystä on käytetty aiheetta, mistä ehkä johtuu historiallisten kielitieteilijöiden epäluuloisuus sitä koh-taan.Esimerkiksi Brittein saarten kelttiläisten kielten alkukonsonanttien lenitio (soin-nillistuminen, HM) saattaa hyvinkin olla ei-indoeurooppalaista substraattivaikutusta, mutta koska alueen muinaisista ei-indoeurooppalaisista kielistä ei tiedetä tarpeeksi, ei niillä voi selittää muutosta. Kaikki asiasta esitetyt substraattihypoteesit nojaavat heikkoon lingvistiseen ja historialliseen evidenssiin. Kyseisten muutosten syistä ja kehityskuluista on toistaiseksi vasta vähän tietoa, niinpä on kehäpäättelyä väittää, et-teivät ne ole voineet tapahtua ilman ulkopuolista vaikutusta. Toinen esimerkki epäus-kottavasta substraattiselityksestä on länsigermaanin tiettyjen piirteiden selittäminen kelttiläisellä substraatilla, sillä mannerkelttiä ei ollut enää vuosisatoihin puhuttu sillä alueella.(Thomason &Kaufman 1988:111 112.) 3.4 Kielitieteellinen esihistorian tutki- mus Kielitieteellinen esihistorian tutkimus (engl.linguistic prehistory) on historiallisen kielitieteen tulosten sovittamista muiden esihistoriaa tutkivien tieteenalojen tuloksiin (Campbell 2004: 378).  25

30

Kielitieteellistä esihistorian tutkimusta ei pidä sekoittaa paleolingvistiikkaan (engl. palaeolinguistics), jolla yleensä tarkoitetaan kielikuntien välisiin etäsukulaisuussuh-teisiin kohdistuvaa, spekulatiivista tutkimusta. Foxin (1995:305) mukaan kielitieteelli- sessä esihistorian tutkimuksessa vallitsee perustavanlaatuinen kahtiajako evidens-sin laadussa:on sisäistä ja ulkoista evidenssiä. Sisäinen evidenssi on kielistä itses-tään kielitieteen menetelmin ilmi saatua,ulkoinen evidenssi tarkoittaa muiden tieteen- alojen tietoa esihistoriallisista kulttuureista.Kielitiede voi paljastaa kulttuurihistoriasta asioita,joita ei muilla tieteillä tavoiteta, esimerkiksi kantakielen rekonstruoitu sanasto voi kertoa puhujayhteisön sosiaalisesta järjestelmästä tai uskonnosta.Toisaalta kieli- tieteen käyttöä esihistorian tutkimusmenetelmänä rajoittaa ajoitusten relativistisuus. Mikään kielensisäinen evidenssi ei anna absoluuttista ajoitusta.

3 Alkukoti.

Kielitieteellisen esihistorian tutkimuksen kysymyksistä huomattavan paljon kiinnos-tusta herättää kielialueiden historia eli kysymykset siitä,missä ja milloin mitäkin kieltä on puhuttu. Kantakielen puhuma-aluetta kutsutaan alkukodiksi (sa. Urheimat). Histo-riallis-vertailevalla metodilla rekonstruoituja kantakieliä on pyritty ajoittamaan ja pai-kantamaan indoeuropeistiikan ja uralistiikan alkuajoista lähtien.

Historian kuluessa esitetyistä kirjavista indoeurooppalaisista alkukotiehdotuksista (ks. Mallory & Adams 2006: 441 463) laajaa kannatusta nauttii Mustanmeren poh-joispuolinen aroalue (esim. Anthony 2001: 18). Indoeurooppalaisen kantakielen ha-joaminen, anatolialaiset kielet pois lukien, ajoitetaan yhteisen vaunusanaston perus- teella aikaisintaan noin vuoteen 3500 ekr. (Fortson 2010: 40 41, 46).

Indoeurooppalaiseen kantakieleen on näet rekonstruoitavissa yhteinen vaunusanasto, joka osoittaa sen puhujien tunteneen kulkuneuvot, joissa on pyörät, akseli ja aisa (Mallory & Adams 2006: 247 249). Vaunujen tiedetään tulleen käyttöön Mesopotami-assa vasta neljännen esikristillisen vuosituhannen alussa ja Euroopassa noin 3600 ekr. (Parpola 1999:183 184). 3 "



HM: *Ratas, *aksis ja *aiza (tulee puun käsittelystä: kuorimie, kuivaamisesta kovaksi), jotka levisivät sotavaunukansojen  mukana ympäri maailmaa, EIVÄT OLE KANTAINDOEUROOPPAA EIVÄTKÄ EDES KANTABALTTIA, VAAN ITÄBALTTILAISTA VASARAKIRVESKIELTÄ, ainakin suurin piirtein sama, jota täälläkin on puhuttu! Nmä ovat siis muissa balttikielissäkin lainoja - esimerkiksi lähellä kantabalttia olevassa liettuassa.

https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2015/10/suomen-sanat-fraenkelin-liettuan-etymologisessa-sanakirjassa


Lithuanian: rãtas = pyörä

Etymology: 'Rad = pyörä, Kreis(ring) = ympyrärengas',
Pl. rãtai 'Wagen = vaunut, (häm., ”rattaat”)',
lett. rats 'Rad', Pl. rati 'Wagen'.

Dazu lit. rãčius 'Wagner, Stellmacher = vaunuseppä',
ratãnas 'Kreis = piisi, Rundtanz = piirileikki' (s.s.v.),
rãtinė 'Wagenschuppen, Stellmacherwerkstatt = vaunupaja',
in der 1. Bed. rataĩnė, auch ratinýčia mit slav. Suffix,
ebenso ratainyčia dass.
(über eine angebliche Pferdegottin Ratainyčia = hevosjumalatar "Rattainen", "Rattaiska").

Cf. ai. ráihaī, av. raөaī 'Wagen',
lat. rota 'Rad', rotundus 'rund = pyöreä' (umgebildet aus *retondos nach rota),
air. rethim 'laufe = juoksu, kulku', roth 'Rad = pyörä' (über ev. noch hierher gehörige ir. raith 'merkte' usw. s.s.v. pràsti),
mnd. rath, and. rad 'Rad', mhd. raddīt (Adj.) 'mit Räderchen versehen = varustaa pyörin' (cf. zur Bildung lat. rotula 'Rädchen = ratas').

Von Komposita sei z. B. erwähnt lit. dvirãtis 'zweiräderig = polkupyörä' (Neol. dvìratis 'Zweirad, Veloziped').

Die Wörter haben nichts mit lit. riẽsti 'aufbiegen = taipua, oieta ylös, hochwölben = kaareutua ylös, zusammen-, aufrollen vieriä yhteen, kääriä kokoon',
rìsti 'rollen = pyöriä, wälzen = valssata' zu tun (s. über diese s.v. riẽsti), auch nicht mit abg. obrésti (Praes. obręštą) 'finden = löytää'.

Auch die von Endzelin bei M.- Endz. s.v. retēt I angenommene Verwendung mit lett. retēt 'zur Heilung bewachsen, Kallus ansetzen = parantua kasvamalla, esim. murtunut luu yhteen)', saretēt 'dick werden = saeta, paksuuntua, gerinnen = hyytyä', lit. užretė'ti (ostlit. ažuretė'ti) 'hart werden = kovettua', indem lett. saretēt urspr. 'zusammenlaufen = kokoontua' bedeutet habe, ist unrichtig.

Vielmehr gehören lett. retēt, lit. užretė'ti usw. zu lit. retỹs = haava,

lett. rēta, rēte 'Wunde = haava, Narbe = arpi, naarmu'

(sowie s.v. rẽtas = harva, harvinainen niukka, rėtis = seula).

Aus dem Balt. stammen finn., estn. ratas, liv. ratās 'Rad = pyörä' usw.

Zu der Familie von rãtas gehört wohl auch, wie Moszýnski JP 36 (1956), 1 ff. 4ff. ausführlich darlegt, der 2. Tl. von plaumorati, das nach Plinius Nat. hist. 18, 172 von Galliae einem Räderpflug in Raetia, d. h. in Gallia transpadana, im Gebrauch ist.

Das Kompos. plaumorati stammt daher nach Moszýnski aus dem Illyr.

Er verweist für den 1.Tl.auf alb.feg. pluer 'Pflug(schar) = auranterä'.Von den Illyriern ist der Ausdruck zu den Kelten jenseits des Po gedrungen,und ihn haben nach 568 n. Chr. die Langobarden, als sie die Po-Ebene einnahmen, kennengelernt. Der 2.Tl. des Kompos. wurde schliesslich als selbstverständlich fortgelassen, und daher liest man plovum 'Pflug = aura' in einer langobardischen Gesetzesvorschrift.

Neben plovum steht mit anderem Suffix ahd. plīh, phluog, mhd. phluoc.

Aus dem Germ. stammt slav. plug (über lit. plūgas s.s.v.).

Langobard. plovum, ahd. plīh usw. gehören nach Moszýnski zu der

idg. Wz. *sphelī 'aufreiffen = kääntää, kyntää auki, spalten = halkaista, lohkoa, pilkkoa, jakaa' (s. über diese s.v. pélti).

Der 1.Tl. des Kompos. plaumorati sowie dtsch.Pflug bedeuten daher nach M. ent- weder 'das,was die Erde aufreisst = sitä, mikä maan kääntää' oder 'abgespaltenes, angemessen zugeschnittenes Stück Holz=määrämittaiseksi leikattu puunkappale'.

Die Pflüge wären urspr. aus Holz hergestellt.


Lithuanian: ailė = merkkisalko, merimerkki, reimari, nahkiainen

Etymology: 'Pricke' nahkianen, reimari, (merkki)salko, (-)tanko,

aĩlis 'Keule' = nuija (Kvėdarna, žem.),

lett. ailis,-e  'Stütze an Fischwehren, um Körbe daran zu befestigen, Rundholz = pyöröpuu, Stange' = tanko.
Būga zieht hierher lett. ielukši  'Femerstangen am Pflug' = auran haarukkatanko,
lit. íelek(š)tis 'Deichselstange am Holzpflug' = puuauran aisatanko,
íena 'Deichsel' = aisa,
aisl. ae. ár 'Ruder' = airo. (Luultavasti ei mitään tekemistä tämän kanssa,vaan samaa kantaa suomen iranilaisperäisen ”airon”, liettuan ”irklas” kanssa, HM)
Lit. íena 'Deichsel', íelek(š)tis usw. gehören weiter zu
ai. (muinaisintia) īşắ 'Deichsel' = aisa,
av. (avesta) ošion 'Steuerruder' = mela, ohjausairo,
o‡ax 'Griff des Steuerruders, Griff zu beiden Seiten des Jochholzes' = hankain,
slov. ojē 'Deichsel', mähr.,
poln. oje 'Deichsel, Steuerruder' usw.

Finn. aisa 'Deichsel' stammt aus urbalt. (kantabaltti) *aisī, *aisa

(Kalima Hirtfestschr., dagegen finn. oja (ojas) = aisa, savo) aus frühuralisch *oiδas
(Kalima, Mayrhofer).

(Tuo ei ole ihan nappiin, mutta sinne päin.)


J.M.T.: " Glottokronologiaksi kutsuttu menetelmä oli yritys luoda luonnontieteellis-ten absoluut-tisten ajoitusmenetelmien, kuten radiohiiliajoituksen, kaltainen puoliin-tumisaikaan perustuva kielitieteelllinen ajoitusmenetelmä. Glottokronologiassa las-ketaan kahden kielen eriytymisen ajankohta sen perusteella, miten paljon kielissä on jäljellä yhteistä ydinsanastoa. Sanaston muutosvauhti ei kuitenkaan ole vakio, joten menetelmä on tuomittu epäonnistumaan. Glottokronologian kritiikistä ks. esim. Anttila (1989: 395 398) ja Campbell (2004:201 210). 26

31

Toinen viime vuosikymmeninä kovaa keskustelua herättänyt indoeurooppalainen alkukotiehdotus,jota myös Wiik kannattaa, on Renfrewn (1987) Anatolia-hypoteesi.

Renfrew näkee, etteivät aiemmin esitetyt mallit indoeurooppalaisten kielten leviämi-sestä anna tarvittavaa selitystä niille syille, jotka leviämisen aiheuttivat (mts. 94). Hän itse esittää, että indoeurooppalaiset kielet levisivät Anatoliasta maanviljelyn myötä neoliittisella ajalla n. 6500 ekr. (mts. 205). Tämä perustuu kieli ja maanviljelys -hypo- teesiin, jonka mukaan maanviljelys on taannut paremman toimeentulon kuin metsäs- tys ja keräily. Maanviljelijöiden kieli on Eurooppaan levitessään syrjäyttänyt metsästäjä-keräilijöiden kielet.


Oletus anatolialaisesta alkukodista on ongelmallinen monesta näkökulmasta. Anato-liahypoteesin lingvistiset perusteet ovat heikot, siksi sen paikkansapitävyys on voi-makkaasti kyseenalaistettu.Renfrewn mallia kritisoi muiden muassa Mallory (1989: 177 181).Tärkein kysymys on vaunusanasto:miten indoeurooppalaisissa kielissä voi olla kantakieleen palautuvat termit vaunun osille, jos kantakieli on hajonnut 3000 vuotta ennen vaunujen keksimistä? Renfrew (1987: 86) itse suhtautuu vaunusanas-toon yliolkaisesti: se, että sanskritin ratha vaunut ja latinan rota pyörä ovat kognaatte-ja, on hänen mukaansa kiinnostavaa ja ansaitsee historiallisen selityksen, mutta ei tarkoita,että indoeurooppalaiset olisivat alkukodissaan ajaneet pyörällisillä vaunuilla.

Toisekseen Renfrewn malli selittää huonosti joidenkin indoeuroopan tytärkielten pu-huma-alueen,esimerkiksi indoiranin leviämistä Mustanmeren pohjoispuolisille aroille on vaikea yhdistää mihinkään Anatoliasta lähteneeseen arkeologiseen vaikutusaal-toon (Mallory 1989: 180). Jos indoeurooppalaistuminen alkoi niin varhain kuin Ren-frew olettaa, miksi vielä historiallisella ajalla indoeurooppalaiset kielet vaikuttavat tu-lokkailta itäisen Välimeren alueella? Anatolian paikannimistö on epäindoeurooppa-laista (Mallory 1989: 179) eikä Kreetan varhaisimmalla kirjoituksella, lineaari A:lla, kaikesta päätellen ole kirjoitettu indoeurooppalaista kieltä (mts. 180). Indoeurooppa-laisten kielten keskinäisten suhteiden kuvaamiseen malli sopii myös huonosti: se muun muassa olettaa itaalin ja kreikan olevan suhteellisen läheisiä, vaikka niitä erottavia isoglosseja on paljon (mp.).  27

32

Anatolialainen alkukoti selittää myös huonosti varhaisia indoeurooppalais-uralilaisia kontakteja (mts. 179). Karkeasti sanottuna Renfrew antaa arkeologisten spekulaatioi-den jyrätä lingvististen näkökulmien yli. Jossain päin maailmaa kieli ja maanviljelys ovat saattaneet levitä käsi kädessä Renfrewn (1987: 277 284) mukaan ainakin Poly-nesiassa ja mahdollisesti bantukielten kohdalla. Ei kuitenkaan ole syytä olettaa, että indoeurooppalaisen kielikunnan leviäminen olisi yhdistettävissä Euroopan varhai-simpaan maanviljelyyn. Jos Eurooppaan on maanviljelyksen myötä levinnyt uusia kieliä, ne ovat myöhemmin väistyneet indoeurooppalaisten kielten tieltä.


Uralilainen kantakieli sijoitetaan yleensä maantieteellisesti itäisimpään Eurooppaan, Volgan keskijuoksun ja Ural-vuoriston väliin tai vaihtoehtoisesti Uralin ja Itä-Baltian väliin (Lehtinen 2007:59 61). Myös Ural-vuoriston itäpuolelle sijoittuva alkukotioletus nauttii vielä kannatusta (Janhunen 2009: 72); uralilaisten alkukotiehdotusten histori-asta ks. Häkkinen (1996: 65 75) ja Campbell (2004: 405 408). Campbell (2004: 405) toteaa uralilaisista alkukotiehdotuksista optimistiseen sävyyn, että niiden välillä on oikeastaan huomattava samanmielisyys, sillä esitetyt alueet ovat lähellä toisiaan ja osin päällekkäisiä. Uralilainen kantakieli ajoitetaan yleensä indoeurooppalaisten lai-nasanakontaktien perusteella noin vuoteen 4000 ekr. (esim. Korhonen 1976) ja Suo-men uralilaistuminen yhdistetään kampakeraamisen kulttuurin leviämiseen 3900 ekr. (Lehtinen 2007:205 208).

Viime aikoina on esitetty huomattavasti myöhäisempiä ajoituksia, uralilaisen kanta-kielen on esitetty hajonneen vasta 2000 ekr. (Kallio 2006; Häkkinen 2009a; vrt. Koi-vulehto 2006). Samalla Suomen uralilaistumista on myöhäistetty.

Vaikka konsensusta ei ole, voi sanoa Wiikin tarjoaman ratkaisun uralilaiseen alkuko-tikysymykseen eroavan huomattavasti historiallisen kielitieteen valtavirran näkemyk-sistä. Hänen kannattamansa periglasiaalihypoteesi hypoteesi varhaisesta ja laajasta jääkauden lopun aikaisesta uralilaisesta alkukodista kehitettiin arkeologiaan nojaten. Se sai alkunsa Nuñezin (1987) spekuloidessa Suomen pioneeriasukkaiden etnisyyt-tä.Arkeologian lisäksi Nuñez hakee mallille tukea populaatiogenetiikasta ja fyysises- tä antropologiasta. Vaikka malli käsittelee kielihistoriallisia kysymyksiä, kielitieteellistä todistusaineistoa mallin puolesta Nuñez ei esitä. 28

33

Malli liikkuu yleisellä ja abstraktilla tasolla,konkretia on vähäistä.Mallia arvioinut Les- kinen (1989) kritisoi Nuñezin mallia etnolingvistisen uskottavuuden puutteesta ja ai-van liian varhaisesta uralilaisen kantakielen ajoituksesta. Nuñezin mallia kehittelivät edelleen Dolukhanov (1989) ja Sammallahti (1993; 1995). Dolukhanov laajentaa uralilaisen kantakielen alueen koko Pohjois-Eurooppaan ja varhaistaa ajoituksen myöhäispaleoliittiselle kivikaudelle 30000 -16000 vuotta sitten. Sammallahden (1995) mallissa ovat koossa Wiikin mallin keskeiset piirteet: uralilaisen kantakielen laaja jääkautinen puhuma-alue ja indoeurooppalaisten maanviljelijöiden vaikutus kantauralin hajoamiseen. Kallion (2004a: 203 204) mukaan Wiikin mallin oikeampi nimitys olisikin Wiik ´s (per)version of Sammallahti ´s model.  "


HM: AI PPPERRR!!! KYLLÄPÄHÄN SE MURJAS...

Kalliota pidetään hänen kollegojensa piirissä höyrähtäneenä. Nimiä en nyt huoli mainita - mutta oikeudessa kyllä...


J.M.T.: Ennen Wiikiä kukaan ei kuitenkaan yrittänyt esittää periglasiaalihypoteesin tueksi lingvististä todistusaineistoa. Alkukotiehdotusten kirjavuus johtuu erilaisista menetelmistä. Muinaisten kielten puhumaalueiden paikantaminen ei onnistu pelkin kielitieteen menetelmin eihän kysymys kielen maantieteellisestä levinneisyydestä ole tiukasti ottaen lingvistinen kysymys.

Mallory ja Adams (2006: 441 463) esittelevät indoeurooppalaisessa alkukotitutki-muksessa käytettyjä menetelmiä: painopistemenetelmää, kladistisen korrelaation menetelmää, onomastiikkaa eli nimistöntutkimusta, konservaatioperiaatetta, ling-vististä paleontologiaa, fyysistä antropologiaa, retrospektiivistä arkeologiaa ja prospektiivista arkeologiaa, joista seuraavaksi enemmän.

Kielimaantieteelliset menetelmät perustuvat kielten maantieteellisen jakautumisen ja kielikunnan rakenteen tarkasteluun. Painopistehypoteesin mukaan, jota kutsutaan myös diversiteettihypoteesiksi (Lehtinen 2007:60), oletetaan alkukodin olevan siel-lä, missä vallitsee suurin kielikunnan sisäinen diversiteetti,eli alueella, jolla on eniten kielikunnan eri haarojen edustajia. Vastaavasti yhdenmukaisuuden oletetaan kerto-van kielen myöhäisestä leviämisestä alueelle. Kielten lähtöpaikkaa selvitettäessä pyritään mahdollisimman vähillä siirroilla selittämään mahdollisimman laaja kielten leviäminen.  29

34

Kladistisen korrelaation lähestymistavassa kielikunnan sisäisten sukulaisuussuhtei-den nähdään heijastavan kielten maantieteellisiä suhteita (Mallory & Adams 2006: 446), eli niin sanotusti piirretään sukupuu kartalle. Alkukoti sijoitetaan sinne, missä tapahtui varhaisin sukupuun haarautuminen eli kantakielen murteutuminen. Indoeu-ropeistiikassa anatolialaisten kielten katsotaan yleensä erkaantuneen ensin, joten al-kukoti on sijoitettu Anatoliaan tai ei kovin kauas Anatoliasta,esimerkiksi Itä-Euroopan aroille (mp.).

Uralilaisen kielikunnan länteen haarova rakenne on antanut pontta ehdotukselle itäi-sestä alkukodista (Janhunen 2009). Menetelmän ongelmina ovat erimielisyydet kieli-kuntien taksonomiasta sekä se, että maantieteellisten koordinaattien ja kielellisten sukulaisuussuhteiden yhteensovittaminen voi joissain tapauksissa olla hankalaa (Mallory & Adams 2006: 446).

Kielikontaktitutkimus.

Kielikontaktit voivat kertoa menneisyyden kielten puhuma-alueista. Täytyyhän olet-taa, että esihistoriallisina aikoina kieli on voinut vaikuttaa suoraan vain lähellä puhut-tuun kieleen. Välillinen vaikutus voi ulottua laajemmalle, eihän mikään estä kielestä A kieleen B lainattua sanaa tulemasta lainatuksi kielestä B kieleen C, vaikka C ei oli-si yhteydessä A:han. Lainasanat ovat ilmeinen kontaktin muoto, ja niiden evidenssin huomiotta jättäminen heikentää alkukotiehdotuksen uskottavuutta. Esimerkiksi Ren-frewn (1987: 205 207) mukaan indoeurooppalainen alkukoti oli Anatoliassa, mistä arjalaiskielet etenivät suoraan itään kohti Intiaa. Tämä jättää kokonaan selittämättä, kuinka indoeurooppalais- ja arjalaislainat kulkeutuivat suomalais-ugrilaiseen kantakieleen (Häkkinen 1996: 134). "


" Myös areaalitypologisia piirteitä voidaan käyttää etsittäessä kielen aikaisempaa puhuma-aluetta, näin tekee muiden muassa Janhunen (2009:61 63) perustellessaan uralilaisen alkukodin sijoittamista itään. Uralilaisissa kielissä on näet kantakieleen asti rekonstruoitavaa kieliopillista samankaltaisuutta altailaisen kielikompleksin kie-liin. Tyypillisiä uralilais-altailaisia piirteitä ovat esimerkiksi määrite pääjäsensanajär-jestys sekä lauseessa (SOV) että nominaalilausekkeessa (GAN),nominien ja verbien suffiksaalinen agglutinoiva morfologia, sekä monitavuiset sanavartalot, joissa on yk-sinkertainen fonotaksi eikä suprasegmentaalisia distinktioita. Lukuisat yhtäläisyydet pitivät pitkään yllä uralilais-altailaista sukulaisuushypoteesia.(Janhunen 2009:61 63.) 30

35

Nimistöntutkimus.

Tässä lähestymistavassa etsitään paikannimistä eli toponyymeista jälkiä edeltäneis-tä kielistä.Tämä menetelmä on tullut tunnetuksi Keski- ja Itä-Euroopan hydronyymien tutkimusten yhteydestä. Krahe (esim. 1964) keräsi eurooppalaisia hydronyymeja ja etymologisoi ne indoeurooppalaisiksi. Myöhemmin Vennemann (esim. 2003) antoi monille niistä baskilaisen etymologian. Ei kuitenkaan riitä, että tietty toponyymi aino-astaan näyttää indoeurooppalaiselta, uralilaiselta, baskilaiselta jne., vaan sille pitää pystyä antamaan uskottava etymologia. (Ks. myös luvut 4.3.1 ja 5.2.1.)

Konservaatioperiaatteen mukaan kielikunnan konservatiivisin kieli on lähimpänä alkukotia. Taustalla on kontaktiteoreettinen oletus: kielen muutos johtuu kontakteista. Mitä kauempana kieli on maantieteellisestä alkukodistaan,sitä enemmän se on joutu- nut kontaktiin toisten kielten kanssa ja muuttunut sen seurauksena, ja päinvastoin: mitä vähemmän kieli on muuttunut, sitä lähempänä alkukotiaan se on. (Mallory & Adams 2006: 447.) Malloryn ja Adamsin (2006: 448) mukaan tämän menetelmän on-gelmana on, ettei kielen konservatiivisuuden mittaamiseen ole yksiselitteistä asteik-koa. Verrattuna kantakieleen nykykielet ovat voineet muuttua eri tavoin. Lisäksi ver-rattavien kielten ensimmäiset kirjalliset merkinnät voivat olla hyvin eri ajoilta, indoeu-rooppalaisten kielten heetin ja liettuan varhaisimpien kielenmuistomerkien väliin mahtuu kolme vuosituhatta!

Lingvistinen paleontologia.

Kantakielen rekonstruoitu sanasto kuvastaa puhujayhteisön kulttuuria. Se voi myös auttaa kantakielen ajoittamisessa ja paikantamisessa. Kun alkukotia etsitään lingvis-tisen paleontologian keinoin, alkukoti sijoitetaan kantakieleen rekonstruoidun sanas-ton perusteella vertaamalla esimerkiksi kantakielen kasvi- ja eläinlajien nimiä lajien esihistoriallisiin levinneisyyksiin (Häkkinen 1996: 106). Tämän menetelmän keskei-nen ongelma on semanttinen: on vaikea tietää, mikä tarkoite kantakielen sanalla on ollut,  merkitys on voinut muuttua myöhemmin. Lingvistisen paleontologian tärkeät aputieteet ovat arkeologia ja paleontologia. Kantakielen kulttuurisanat kertovat myös kielen puhujayhteisön teknologian tasosta, mikä voi auttaa kantakielen ajoituksessa. Esimerkiksi edellä mainitun vaunusanaston perusteella indoeurooppalaisen kanta-kielen varhaisin mahdollinen hajoaminen ajoittuu noin vuoteen 3500 ekr., kuparikaudelle. 31 "

36

" Uralilaisen kantakielen sanasto puolestaan viittaa primitiivisempään,jopa mesoliitti- seen, teknologiseen tasoon (Janhunen 2009: 66), mutta Häkkinen (2009a) etymolo-gisoi uralilaiseen kantakieleen metallinimityksen *äsa-wäśka tina tai lyijy. Se on yh-dyssana, jonka jälkiosa on *wäśka kupari tai pronssi (> suom. vaski), mutta alkuosa *äsa- ei ole mikään vanhastaan tunnettu sana. Häkkinen katsoo kuitenkin jo yksis-tään sen, että tinaa tai lyijyä merkitsevä sana on yhdyssana, viittaavan pronssinval-mistusprosessin tuntemiseen ja siten kantauralin pronssikautiseen ajoitukseen. "

HM: Vasarakirveet matkivat kuparista valettuja. Molemmat olivat kulttiesineitä.

J.M.T.: " Fyysinen antropologia on antropologian osa-alue, joka tutkii ihmiskunnan biologi-sia ominaisuuksia ja pyrkii niiden avulla selvittelemään ihmiskunnan alkupe-rää (paleoantropologia) ja ikään, sukupuoleen,sekä populaatioon liittyvää variaatiota (ihmiskunnan variaation tutkimus) (Niskanen 1997:104).Perinnöllisyystieteellä on tär-keä osa fyysisessä antropologiassa, koska vain sen avulla voi ymmärtää geneettisen variaation alkuperää,biologisten piirteiden perintää ja itse evoluutiota (mts. 104 105).

Fyysisen antropologian aiemmin tärkeä osa oli rotututkimus, mutta siitä on yleisesti luovuttu kahdesta syystä (Niskanen 1997:105). Ensiksi, rodun käsite soveltuu huo-nosti kuvaamaan ihmisen biologista variaatiota nykyisen homo sapiens -lajin popu-laatioiden sisäinen variaatio on suurempi kuin populaatioiden välinen, joten voidaan sanoa, ettei rotuja ole (Livingstone & Dobzhansky 1962; Long & Kittles 2003).

Toiseksi, rotututkimuksien käyttö rasistisen politiikan oikeutuksena on johtanut järkyt-täviin seurauksiin (Niskanen 1997:105).Populaatiogenetiikan huima kehittyminen vii-me vuosikymmeninä on tuonut uusia mahdollisuuksia väestöjen alkuperän tutkimi-seen.Fyysisen antropologian käyttöä kielitieteen apuna rajoittaa perustavanlaatuinen ongelma: kielellisen ja biologisen perimän siirtymisen suhde.Ihmislapsihan oppii tun- netusti minkä tahansa kielen perintötekijöistään riippumatta,eikä kielenvaihto edelly-tä geenien vaihtoa. Periaatteellisten ongelmien lisäksi fyysisen antropologian tiellä riittää vielä käytännön vaikeuksia.Orgaaninen aines säilyy huonosti,esimerkiksi Suo- messa maaperän happamuus tuhoaa palamattoman luuaineksen sadassa vuodessa (Mannermaa 2008:357).Menneisyyden ihmisten DNA tunnetaan huonosti, sillä säily- neiden näytteiden edustavuus on kyseenalainen (Mallory&Adams 2006: 451). 32

37

Lisäksi nykyinen populaatiogenetiikka kertoo ainoastaan tiettyjen geneettisten mark-kereiden jakauman kartalla, muttei riittävästi geenivirtojen suunnista tai absoluuttisis-ta i´istä (Janhunen 2009:68 69).

Arkeologisissa lähestymistavoissa kantakielen puhujayhteisö rinnastetaan johon-kin arkeologiseen kulttuuriin.Retrospektiivisessa arkeologiassa edetään läheisem- mästä menneisyydestä kauempaan menneisyyteen. Ensin valitaan arkeologiset kult-tuurit, jotka voidaan yhdistää sukulaiskieliin, sitten jäljitetään noita kulttuureita edeltä-viä kulttuureita yhteiseen kantakulttuuriin asti.Tämän menetelmän ongelma kuitenkin on,etteivät kulttuurit muodosta sukupuita samaan tapaan kuin kielet (Mallory& Adams 2006: 451). Mentäessä tarpeeksi syvälle menneisyyteen päädytään lopulta vain irral-lisilta näyttäviin ilmiöihin,joilla kuitenkin täytyy olla yhteys toisiinsa.Vaikka kelttiläiset, germaaniset ja baltoslaavilaiset kulttuurit voitaisiin johtaa nuorakeraamiseen kulttuu- riin (3200 2300 ekr.),ei nuorakeraamista kulttuuria voi yhdistää muihin indoeurooppa- laisiin ryhmiin Kreikassa, Anatoliassa tai Aasiassa. (Mts.452.)


Prospektiivisessa arkeologiassa valitaan tietty menneisyyden innovaatio, esimer-kiksi maanviljelys, yhdistetään se johonkin kieleen ja katsotaan, voiko innovaation leviäminen selittää kielen leviämisen. Renfrewn (1987) kieli ja maanviljelys -hypo-teesi on esimerkki prospektiivisesta arkeologiasta. Gimbutasin kurgan-teoria, jossa indoeurooppalaisen kielen leviäminen yhdistetään vankkureiden leviämiseen, perus-tuu myös prospektiiviseen arkeologiaan. (Mallory & Adams 2006: 453.) 33

38

4 WIIKIN MALLI

4.1 Lähtökohdat

Vanhan paradigman väitetyt anomaliat.

Wiik kannattaa vallankumouksellista diakronisen kielitieteen uudistamista (esim. Wiik 1997 d). Historiallisen kielitieteen standarditeoriasta eli perinteisestä ajattelusta poikkeavat ainakin hänen näkemyksensä kielenmuutoksen kontaktilähtöisyydestä sekä kielten synnystä konvergenssin kautta. Mitä ongelmia Wiik sitten vanhassa pa-radigmassa näkee?

Ensimmäiseksi, Wiikin (2002c:136) mukaan vanha Volgalta tulo -teoria jättää huo-mioimatta arkeologian ja genetiikan tulokset. Wiikin mielestä useinkaan ei pohdita, mihin arkeologisiin kulttuureihin uralilainen kantakieli ja sitä seuranneet välikantakie- let ovat yhdistettävissä.Vanha teoria ei myöskään kiinnitä tarpeeksi huomiota uralilai- sia kieliä puhuvien väestöjen geneettiseen erilaisuuteen.

Toiseksi, vanhan paradigman piirissä harjoitettu kielikontaktitutkimus on ollut yksi-puolista, koska se on keskittynyt lainasanoihin. Wiikin (1997e: 100) mukaan lainasa-natutkimus on vain kolikon toinen puoli: lainasanat liikkuvat yleensä korkeamman prestiisin kielestä alemman prestiisin kieleen. Alemman prestiisin kielestä ylem-män prestiisin kieleen tulevat vaikutteet jäävät huomaamatta.

Kolmanneksi, Wiik esittää kritiikkiä sukupuumallia kohtaan. Hän kritisoi sukupuumal-liin sisäänrakennettua homogeenisen kantakielen ajatusta ja pitää sitä epärealistise-na sekä teoreettisena rakennelmana,idealisaationa (Wiik 1997d:845). Wiikin (1997d: 846) mielestä kontaktiteoria puolestaan kuvaa kieltä sellaisena,kuin lihaa ja verta ol-leet ihmiset sitä puhuivat, koska se ei oleta yhtenäistä kantakieltä, vaan ottaa huomi-oon kantakielessä olleet murre-erot. Perinteinen Donnerin kielipuu yrittää Wiikin tul-kinnan mukaan kuvata liian monta ulottuvuutta kaksiulotteisella kartalla:

1) kielten sukulaisuusastetta,

2) aikaa,

3) karttaa pohjois-etelä-suunnassa,

4) karttaa itä-länsi-suunnassa (Wiik 1997d: 845).

Wiikin tieteenteorian tuntemus vaikuttaa ihmeteltävän puutteelliselta. Tieteellisen mallin kritisoiminen sen perusteella, että se on teoreettinen, ei ole pätevä argumentti. Tiede rakentuu teorioille, ei suoraan havainnoille. Tieteellisessä teorianmuodostuk-sessa joudutaan välttämättä turvautumaan idealisaatioihin:mikä tahansa teoreettinen konstrukti myös murre on määritelmällisesti idealisaatio. 34

39

Asetelma ei muutu siirtämällä tasoa kielestä murteeseen. Lass (1997: 273 274) muo-toilee asian näin: vaikka kantakieli on idealisaatio ja abstraktio, se on konkreettinen idealisaatio. Hänen mukaansa mikä tahansa kielitieteilijän kuvaama kieli on epätäy-dellinen abstraktio: se on kielen luurangon malli. Kielen kuvaus on yleistys, ei olio si-nänsä (mp.). Kysymystä rekonstruktioiden realistisuudesta ja kantakielen areaalisen ja sosiaalisen vaihtelun kuvaamisesta on historiallisen kielitieteen piirissä kyllä pohdittu jo 1800-luvulta lähtien (Fox 1995: 52).

Historiallis-vertailevaa menetelmää käytettäessä päätepisteenä tosiaan on vaihtelu-ton kantakieli:rekonstruktiota jatketaan,kunnes saavutetaan kaikille varianteille yhtei- nen kantamuoto (mts. 135).

Wiikin lähestymistapa kielellisen esihistorian tutkimukseen.

Pelkkä väitettyjen anomalioiden osoittaminen ei riitä, sillä tieteessä vain kattavampi teoria korvaa teorian, ja vain tarkemmilla menetelmillä saadaan tarkempia tuloksia. Luvussa 3.4 luetelluista kielellisen esihistorian tutkimusmenetelmistä Wiik käyttää kielikontaktitutkimusta, arkeologisia lähestymistapoja sekä fyysisen antropologian hyödyntämistä. Wiik nimittää lähestymistapaansa poikkitieteelliseksi,sillä siinä yhdis- tyvät kielitiede, arkeologia ja genetiikka. Hän nimittää sitä lingva-arkeogenetiikaksi. Wiik (2002a:29) olettaa arkeologisten kulttuurien rajat kieli-/murrerajoja vastaaviksi, kun parempaakaan menetelmää ei ole käytettävissä. Näiden lisäksi esimerkiksi kas-vitiede, eläintiede,fysiikka, geologia, uskontotiede,kansanrunoudentutkimus, musiikki ja kansatiede voivat Wiikin (2002a:28) mukaan antaa tuloksia kansojen ja kielten al-kuperän etsintään. Mielenkiintoista on, että Wiikin valikoimaan ei kuulu konservaatio-periaate, sillä se olisi yhteensopiva kontaktiteorian kanssa.

4.2 Kontaktiteoria ja poikkeamat historiallis-vertailevan kielitieteen standarditeoriasta

4.2.1 Kontakti kielenmuutoksen ensisijaisena selittäjänä

Wiik käyttää teoreettisena viitekehyksenä kontaktiteoriaa tutkiessaan eurooppalais-ten kielten syntyä. Kontaktiteorialle hän antaa määritelmän:

[K]ielitieteellinen tutkimusstrategia,jossa kieltenvälisillä kontakteilla (sillä, kuinka kie- let vaikuttavat toisiinsa) on suuri osuus (2002a: 478). 35

40


Lähdeteos,johon Wiik usein viittaa,on Thomason&Kaufman 1988 (Wiik 1996; 1997b; 1997c; 1999; 2000a; 2002a). Wiik sanoo pyrkivänsä selvittämään, onko mahdollista selittää Euroopan kaikki huomattavimmat uusien murteiden/kielten synnyt käyttämäl-lä selitysperusteena ulkosyntyisiä syitä (Wiik 2002a: 37) ja onko mahdollista selittää nämä ulkosyntyiset syyt pelkästään lingua francan käsitettä käyttäen?.

Lingua francan Wiik määrittelee siksi kansainväliseksi kieleksi, jota käyttävät keski-näisessä kommunikoinnissa sellaiset väestöt, jotka eivät puhu luonnostaan samaa kieltä (Wiik 2002a:38).Toinen Wiikin antama määritelmä lingua francalle on vieraana kielenä opittu, siinä mielessä vaillinainen kieli,että siinä on mukana oppijan äidinkie- len jättämä substraatti (Wiik 2002a: 47).

Nämä määritelmät eivät ole toisensa poissulkevia, mutta aiheuttavat epäselvyyttä siitä, mitä lingua franca Wiikin terminologiassa tarkalleen ottaen tarkoittaa (Lindstedt 2004: 309). Wiik käyttää termiä lähinnä vain jälkimmäisessä merkitystä, ja joissakin yhteyksissä termi prestiisi olisi ollut parempi (mp.). Wiikin oletuksen mukaan uudet kielet syntyvät vanhojen kielten sekoittuessa siten, että kontaktitilanteessa heikom-massa asemassa olevan kielen puhujat vaihtavat kielensä.

Yksi Wiikin nimeämistä premisseistä onkin kielenvaihtopremissi. Kielenvaihdon mekanismin hän esittää yksinkertaistetusti näin (Wiik 2002a: 32):

1) Statuserot synnyttävät lingua francoja.

2) Lingua francat synnyttävät kielenvaihtoja.

3) Kielenvaihdot synnyttävät uusia murteita/kieliä. Väitteet voi yhdistää myös seuraa-vaksi neliosaiseksi syy seuraus-ketjuksi: statuserot > lingua francat > kielenvaihdot > uudet kielet. Esimerkkinä hän käyttää metsästäjäväestöä, joka vaihtaa kielensä kor-keamman statuksen maanviljelijäväestön kieleen (Wiik 2002a: 33). Alemman statuk-sen kielestä jää syntyneeseen murteeseen/kieleen oppimisvirheisiin perustuva sub-straatti (Wiik 2002a:45 46). Substraatin vastapari on superstraatti. Kielten syntyä kos- keva malli on Wiikillä aksiomaattinen ja yksinkertainen, jopa siinä määrin että hän esittää kielten synnyn kaavoina. Esimerkiksi englannin kielen yksinkertaistettu kaava on: PMG + k₂ + pg + ra + l₂ ja täydellinen kaava: (((((((((IE + e-ba) +e-lbk)+su bs ) + bs hs ) + bs, k₁) + l₁) + k₂) + pg) + ra) + l₂ (Wiik 2002a: 199). 36

41

Lue: Indoeurooppalainen kantakieli, johon vaikutti ensin esibalkanilainen substraatti, sitten esinauhakeraaminen substraatti, sitten suomalais-ugrilainen substraatti, jossa baskilainen substraatti, sitten baskilainen superstraatti, jossa haamilais-seemiläinen superstraatti, sitten baskilainen substraatti ja ensimmäinen kelttiläinen substraatti, sit-ten ensimmäinen latinalainen superstraatti, sitten toinen kelttiläinen substraatti, sitten pohjoisgermaaninen superstraatti, sitten ranskan superstraatti ja viimeiseksi toinen latinalainen superstraatti. Kuten luvussa 3 todettiin, esihistoriallisen kielenmuutoksen todistaminen kontaktin seuraukseksi voi olla vaikeaa. Wiik ei anna kriteereitä sille, miten voitaisiin todeta substraatti-interferenssin olemassaolo. Hänen lähtökohtansa vaikuttaakin päinvastaiselta: jos kaikki merkittävimmät muutokset oletetaan kontakti-lähtöisiksi, muutos sinällään on todiste siitä, että kieli on ollut kontaktissa. Ainoaksi vaikeudeksi jää keksiä, mikä kieli olisi voinut aiheuttaa muutoksen. Tässä piilee va-kava kehäpäätelmän vaara. Wiik (2002a) esittää kymmeniä substraattihypoteeseja. Monet niistä pohjaavat heikkoon lingvistiseen ja historialliseen evidenssiin. Wiik (2002a: 309 310) esimerkiksi pitää mahdollisena, että saarikeltissä on suomalais-ugrilainen substraatti. Perusteina tälle on monikon -d, lukusanan jälkeinen yksikkö-muotoinen substantiivi ja habere-tyyppisen verbin puuttuminen. Lisäperusteena on se, että Englannissa on käytetty vapaan kansan nimenä sanaa Feni (Wiik 2002a: 310). Wiik (mp.) ei itsekään pidä saarikeltin suomalais-ugrilaista substraattia kiistatto-mana, mutta hänen mielestään on hyvä huomata, että jotkut kielentutkijat pitävät SU substraattia mahdollisena. Wiik ei mainitse, kuka tämän hypoteesin on näillä perus-teilla esittänyt, mutta tiettävästi ainakin Wettenhovi-Aspa (1915: 99) on ajatellut sanan Feni viittaavan suomalaisiin. 37

42

4.2.2 Konvergenssi

Kontaktiteoria ja sukupuumalli.

Joidenkin fennougristien piirissä heräsi 1980-luvulla epäilys sukupuumallia kohtaan. Esimerkiksi Häkkinen (1983: 82) esittää uralilaisten kielten sukulaisuussuhteiden tarkastelun uudelleenaloittamista täydellisestä nollatilanteesta. Hän haluaa karsia välikantakielet, jotta päästään kronologian suhteen neutraaliin pensasmalliin (Häkki-nen 1983:384).Häkkisen mukaan välikantakielistä ei ole tarpeeksi evidenssiä. Suku- puuteorian heikkoutena hän pitää myös sitä, että se ei ota huomioon kielten sulautu-misen mahdollisuutta (mts. 84). Kronologisesti neutraali kielen muutoksen kuvaus on kuitenkin mahdottomuus,sillä muutoksessa on aina mukana aika. Muutos on siirtymä yhtenä ajanhetkenä vallitsevasta tilasta 1 toisena ajanhetkenä vallitsevaan tilaan 2. Välikantakielten karsiminen tarkoittaa sitä, että kuvauksessa jätetään väliin alku- ja lopputilan väliset tilat. Häkkistä kritisoiva Itkonen (1999) huomauttaa, että jo kolme välivaihetta riittää sukupuun piirtämiseen, indoeurooppalaisena esimerkkinä saksa, kantagermaani ja kantaindoeurooppa.

Pensasmalli on pätevä vain, jos kaikki kielikunnan kielet polveutuvat suoraan kanta-kielestä ilman välikantakieliä. Tuskin kukaan kuitenkaan väittää, että suomi, viro ja metsänenetsi polveutuvat kantauralista täysin samalla tavoin,ilman välivaiheita. (Itko- nen 1999:135.) Sukupuumallin pätevyyttä ei horjuta se, että tietyn kielikunnan sisäis-tä taksonomiaa uudistetaan. Vaikka Donnerin tekemä uralilaisten kielten luokittelu ja sen pohjalta piirretty sukupuu ei pidä kaikkien välikantakielten osalta paikkaansa, ei-vät Donnerin virheet ole argumentti sukupuumallia vastaan sen paremmin kuin sen osoittaminen, että joku on laskenut virheellisesti 5 x 6 = 36, on argumentti kertotaulua vastaan. (Itkonen 1999: 133 134.)

Vallankumouksellisen paradigman piirissä sukupuumallin epäily johti kontaktiteori-aan ja konvergenssiin perustuvien mallien suosimiseen. Selkeä esimerkki uralilaisiin kieliin sovelletusta konvergenssimallista on Pusztay 1997. Pusztayn (mts.9) mukaan kantakieli muodostui kielten erilaisista ryhmistä,liittoutumista ja on samaa tai eri tyyp- piä olevien kielten lähestymisen seurauksena muodostuneen kieliliiton tulos, toisin sanoen lingua franca. Pusztayn (1997: 13) mukaan kieliliitto voi johtaa niin tiiviiseen sanastolliseen ja rakenteelliseen lainautumiseen, että retrospektiivisesti kieliliittoja voidaan käsitellä kantakielinä. 38

43

Pusztayn tapa pitää lingua francaa kieliliiton tuloksena on kyseenalainen. Kieliliitos-sa on monta kieltä, eikä lingua franca ei ole kieliliiton liittokieli. Konvergenssimallien kannalta tuhoisaa on,ettei tunneta yhtään tapausta,jossa kieli olisi lainannut kokonai- sen paradigman, esimerkiksi pronomini- tai verbitaivutusparadigman (Aikhenvald 2007: 19). Tätä konvergenssimallin ilmeistä ongelmaa voi yrittää kiertää vähättele-mällä perittyjen piirteiden ja areaalisten piirteiden eroa: Useat uralilaisissa kielissä löytyvät elementit ovat kielisukulaisuuden määrittelyn kannalta aika vähäpätöisiä, koska ne esiintyvät PEKV:n [=Pohjois-Euraasian kielivyöhykkeen] muissakin kielis-sä (esim. paikansijojen loput, lukujen tunnukset). Elementtejä, jotka esiintyvät vain joissakin uralilaisissa kielissä, ei saisi nykyisestä käytännöstä poiketen johtaa yhte-näiseen kantakieleen. Samat elementit löytyvät enimmäkseen myös uralilaisten kiel-ten kanssa samalla alueella puhutuista paleosiperialaisista kielistä. (Pusztay 1997: 12.) Wiik ehdottaa kontaktiteorian käyttöä suomalais-ugrilaisiin kieliin,koska se toimii itämerensuomalaisten kielten synnyn kuvauksessa (Wiik 1997d: 848). Wiikin mallis-sa konvergenssi on oleellisempi kuin divergenssi (Wiik 2000a: 463). Tässäkin hän korostaa ajattelutapansa eroa aiempaan nähden. Perinteisestä ajattelusta esimerkki- nä Wiik (2002a: 36) käyttää Mikko Korhosen luettelemia syitä kielten jakautumisen aiheuttajista:

1) kielialueen laajeneminen,

2) erilleen muutto,

3) asutuksen kiinteytyminen,

4) vieraan väestön aiheuttama eriytyminen ja

5) hallinnollinen raja.

Korhosen luettelosta hän päättelee, että perinteisen ajatustavan mukaan uusien kiel-ten synty perustuu siis pikemmin isolaatioon ja disintegraatioon kuin kontakteihin ja integraatioon (mp.). Wiik (2002a: 36) ei yritä kieltää kielensisäisten muutostendens-sien olemassaoloa, mutta nostaa etusijalle kontaktilähtöiset (engl. contact-induced) syyt kielen muutokseen: [U]usia murteita ja kieliä syntyy enemmän silloin, kun kielet ovat keskenään läheisissä kosketuksissa,ja niitä syntyy vähemmän silloin, kun kielet ovat eristyksissä. Isolaatiossa olleista kielistä hän mainitsee esimerkkeinä sardinian ja islannin, kontaktin aiheuttamana muutoksena puolestaan romaanisten kielten syn-nyn latinasta (mp.). Konvergenssimallia kielten synnystä on tehnyt tunnetuksi Dixon (1997: 67 102) jaksottaisen tasapainon mallillaan (engl. punctuated equilibrium).  39

44

Dixonin ajatuksena on,että kielten kehityshistoriassa on erilaisia jaksoja. Suurimman osan ajasta kieliyhteisöt ovat olleet tasapainotilassa. Tasapainotilassa tietyllä alueel-la asuu monta poliittista ryhmää,joilla on oma kieli,omat tapansa ja perinteensä. Ryh- mät ovat suurin piirtein samaa suuruusluokkaa ja samalla teknologisella kehitysas-teella.Millään ryhmällä tai sen kielellä ei ole merkittävää prestiisiasemaa. Tasapaino- tila ei ole staattinen, mutta muutokset ovat suhteellisen vähäisiä. Tasapainotilan val-litessa kielten välillä tapahtuu paljon lainautumista, myös rakenteiden lainautumista, ja kehitys vie konvergenssiin. Tällöin kielten välisten sukulaisuussuhteiden selvittä-minen jälkikäteen historiallisen kielitieteen menetelmin on vaikeaa. Dixonin mukaan esimerkiksi Australiassa ennen eurooppalaisten saapumista on vallinnut tasapaino-tila. Tasapainotila voi järkkyä esimerkiksi teknologisten innovaatioiden, väestön eks-pansioiden tai luonnonkatastrofien seurauksena. Tasapainotilan järkkyessä sosio-lingvistinen tilanne muuttuu,alkaa tapahtua divergenssiä ja syntyy nykyisen kaltaisia, sukupuumallilla kuvattavissa olevia, ekspansiivisia kielikuntia. 40

45

Kuva 4.

Punctuated equilibrium. Dixonin (1997: 101) mukaan.

Muutos Wiikin suhtautumisessa konvergenssiin.

Wiikin kontaktiteoreettisessa ajattelussa on nähtävissä ajan mittaan tapahtuneen muutosta. Aiemmin (esim. Wiik 1997d) hän hyväksyy kielten synnyn yhteensulautu-misen kautta: Kielten kehityksessä on kahdenlaisia kausia desintegroitumisjaksoja ja integroitumisjaksoja, jotka vuorotellen seuraavat toisiaan (mts. 847; käännös J.-M.T.). Kuvassa 5 näkyy, miten kielet A ja B yhdistyvät kieleksi E, sekä kielet B ja C kieleksi D. 41

46

Kuva 5. Kontaktiteoreettinen sukupuu. Wiikin (1997d) mukaan.

Myöhemmin Wiik (2002a: 50) kuitenkin ottaa etäisyyttä ajatukseen kielten synnystä konvergenssin kautta: Kielenvaihtojen yhteydessä jotkut [esim. Pusztay (1999), Kün-nap (1998d), Wiik (1997d)] ovat pitäneet mahdollisena, että kahteen sukupuuhun kuuluvat oksat voisivat kasvaa yhteen. Mutta voivatko eri kielikuntia edustavat sukupuut todella sulautua yhdeksi laajaksi puuksi? Oma vastaukseni on: eivät voi. 4

Kielenvaihtoon perustuva malli ei Wiikin mukaan sulje pois sukupuumallia,mutta pui- den haarat on tulkittava uudella tavalla. Lingua francaan perustuvassa sukupuussa äitikielen jakautumisen murteisiin ja tytärkieliin katsotaan tapahtuvan vieraan kielen vaikutuksesta (Wiik 2002a: 49 50).

Kuvasta 6 näkyy, miten kielet erkaantuvat toisistaan substraattikielten suodattimien läpi.

4 Huomattakoon, että Wiik kieltää tässä vain eri kielikuntiin kuuluvien kielten sulautu-misen, ei kielikunnan sisäisiä yhteensulautumisia. Wiikin (2002d: 287) mukaan keltti-läinen kantakieli oli hybridi. Se oli kieli- tai murreketju, jonka toisessa päässä oli Väli-meren keltti ja toisessa Keski-Euroopan keltti.Kahdelle keltille oli yhteistä vain Balka- nilta lähteneiden maanviljelijöiden puhuma IE-kielen Balkanin murre (Wiik 2002a: 303). Ks. kuva 6. 42

47

Kuva 6.

Euroopan indoeurooppalaisten kielten syntyä havainnollistava sukupuu (lähde: Wiik 2002a: 130). I = itaalinen kieli, K = kelttiläinen kieli, GBS = germanobaltoslaavilainen kieli,? = tuntematon substraattikieli, Bs = baski, SU = suomalais-ugrilainen kantakieli, IE = indoeurooppalainen kantakieli, Kr = kreikka, Il = illyyri, Al = albaani, Tr = traakia, Fr = fryygia ja Da = daakia.

Wiikin sukupuumallin kritiikki kohdistui ensi sijassa uralilaisten kielten sukupuuta vastaan. Tämän vuoksi vaikuttaa siltä, että Wiik tulkitsee indoeurooppalaisen ja urali-laisen kielikunnan synnyn erilaisiksi: indoeurooppalaiset kielet ovat eriytyneet pääa-siassa substraattivaikutuksen, uralilaiset superstraattivaikutuksen vuoksi, saamea ja samojedikieliä lukuun ottamatta. Indoeurooppalaisten kielten leviäminen Euroopas-sa on johtunut Wiikin mukaan niiden prestiisiasemasta maanviljelijäväestön kielenä. Uralilainen kantakieli taas on ollut Pohjois-Euroopan suurriistanmetsästäjien kieli, joka on maanviljelyn tulon jälkeen joutunut maanviljelijäväestön kielen superstraattivaikutukselle alttiiksi.

4.2.3 Ajoitukset kontaktiteoriassa

Äänteenmuutosten relatiiviseen ajoitukseen tulee suhtautua Wiikin (2000a: 471) mielestä varauksella, sillä alkupostulaatit vaikuttavat siihen, missä järjestyksessä muutosten päätellään tapahtuneen. 43

48

Kontaktiteoriaan pohjautuvassa ajattelussa katsotaan äänteenmuutosten johtuvan oppimisvaikeuksista ja tapahtuvan yhtä aikaa kielenvaihtotilanteessa. Mikäli kahden äänteenmuutoksen välillä näyttää olleen selvä ajallinen ero,ne ovat tapahtuneet kah- dessa eri kielenvaihdossa (Wiik 2000a:471). Toisessa yhteydessä Wiik (1998a) olet- taa, että muutokset ovat voineet olla ensin idulla ei-fonologisina ja tiedostamattomina ja realisoituneet vasta myöhemmin.

Esimerkki (Wiik 2000a: 471): oletetaan, että on kieli, jossa on sana laban. Kielessä tapahtuvat muutokset b > p ja p > f. Jos muutos b > p tapahtuu ensin ja p > f sitten, ta-pahtuu sanassa äännekehitys laban > lapan > lafan. Mikäli äänteenmuutosten aika-järjestys on toinen, on kehitys laban > lapan. Jos kuitenkin annetaan kontaktiin poh-jautuva selitys, voidaan Wiikin mukaan äänteenmuutosten olettaa tapahtuneen yhtä aikaa. Superstraattikielessä on ollut b ja aspiroitu pᶠ ja substraatissa p ja f. Kontaktis-sa superstraattikielen oppijat ovat substituoineet b > p ja pᶠ > f. Nämä muutokset ovat tapahtuneet yhtä aikaa. Wiik ei kuitenkaan selitä, miten tässä esimerkissä voisimme tietää, ovatko äänteenmuutokset tapahtuneet yhtä aikaa vai onko tapahtunut ensin p > f ja sitten b > p.Lopputulos on sama molemmissa tapauksissa: lapan. Wiik ei myös- kään selitä, miksi hän ad hoc olettaa superstraattikieleen aspiraation tai frikaation.

Kontaktiteoriassa myös sanaston ikä tulkitaan eri tavalla. Mikäli uralilainen kielikunta syntyi konvergenssin kautta, sukupuuhun ei tarvitse liittää ajallista ulottuvuutta, vaan se korvautuu maantieteellisellä ulottuvuudella.Wiik pyrkii siis Häkkisen (1983) tavoin kronologisesti neutraaliin malliin.Leksikon osalta tämä kantakielivaiheiden hylkäämi- nen tarkoittaa, että sanan levinneisyys kielikunnan eri kielissä kertoo ainoastaan sanan levinneisyydestä, ei aikasyvyydestä. Esimerkiksi Wiik (2000a) ottaa kolme levikiltään erilaista sanaa:

1) pesä, joka on yhteinen kaikille uralilaisille kielille

2) kotka, jonka levikki kattaa suomalais-permiläiset kielet ja

3) kottarainen, joka esiintyy vain suomessa.

Wiikin mukaan tästä ei tule päätellä, että pesä edustaisi uralilaisissa kielissä van-hempaa sanastoa kuin kotka tai kottarainen,vaan että sanan alkuperäinen maantie- teellinen levikki on laajempi. Kotkan alkuperäinen levikki on puolestaan suppeampi kuin pesän mutta laajempi kuin kottaraisen. (Wiik 2000a: 467 468.)  44 "


HM: Kotka (kotshka) esiintyy myös tshuktshissa.

" 25. ChK *kučkǝ "crow-god" (M 76); FP *kočka "Adler" (UEW 668) = *kočka "eagle" (S 552).

Kotka (sanaa pidetään SU-laisena, kantamuotona juuri *kočka)


49


J.M.T.: " Omaperäisessä sanastossa ei ilmeisesti Wiikinmukaan ole eri-ikäisiä ker-rostumia, koska kantauralia puhuneella periglasiaalivyöhykkeen mammutinmetsäs-tyskulttuurilla ei ole tiettyä lähtöaluetta. Indoeurooppalaisten kielten kohdalla tilanne on toinen, koska toiset indoeurooppalaiset kielet ovat vanhempia kuin toiset: maan-viljelyksen leviäminen Balkanilta eteni vaiheittain ja synnytti edetessään uusia kieliä. Niinpä uralilaisiin kieliin lainatut indoeurooppalaiset sanat muodostavat eri-ikäisiä kerrostumia. (Wiik 2000a: 468 469.) Wiik ei tunnu ottavan huomioon, että niin kutsu-tussa omaperäisessä sanastossa on sanoja, joiden fonotaksi ei noudata varhaisempia rekonstruktiotasoja.

Esimerkiksi nykysuomen sanoissa kymmenen ja tammi on uralilaiselle fonotaksille täysin vieras nasaaligeminaatta mm.Kantauralille vieraat *mm, *nn, *šn ja *šm esiin- tyvät sanoissa, joilla on itämerensuomesta mordvaan ulottuva levikki (Häkkinen 2009a: 47). "


HM: Tammi on kelttilaina, *tamn, jossa se on tullut "rakennuspuusta, paalupuusta", PIE *dem-n-, samaa juurta kuin venäjän dom = talo. Siitä tulee myös tanniini, aine, joka siirtyy tammitynnyristä viinaksiin. Edelleen se on samaa kuin saksan Tannen-baum = pihta, jalokuusi, mikä osoittaa, ettei nimi ole annettu "kasvitieteellisesti". Kelttilainat voivat taipua vanhalla e-kaavalla kuin omaperäiset tai balttisanat, MUTTA TOISIN kuin germaani-, slaavi- tai iranilainat!

Kymmenen voi olla vaikka *künš-men eli "kynsi-moni". Englantilaiset pitävät usein sanaa many SU-peräisenä: " ... Old Irish menicc, Welsh mynych "frequent," Old Irish magham "gift"), or perhaps a northern European substratum word also borrowed in Uralic (compare Finnish moni). "


J.M.T.: " Uralilaisen, indoeurooppalaisen tai muun tunnetun kielen etymologian puut-tuessa niitä voi pitää lainoina tuntemattomasta paleoeurooppalaisesta kielestä (mts. 48).Wiikillä on uusia tulkintoja varhaisten lainasanojen etymologisoinnista. Lainavai- kutteiden hyväksyminen vieraasta kulttuurista ja kielestä kestää aikansa, siksi laina-sanat voivat ilmaantua kieleen vasta myöhään kontaktitilanteen alkamisen jälkeen vuosikymmeniä, tai jopa yli tuhat vuotta myöhemmin (Wiik 2000a: 470). Uralilaisten kielten vanhimmille indoeurooppalaisille lainoille Wiik löytää kolme vaihtoehtoa:

1) yhteinen indoeurooppalais-uralilainen kantakieli

2) lainasuunta periglasiaalivyöhykkeen mammutinmetsästäjien eli prestiisiväestön uralilaisesta kielestä indoeurooppaan

3) Keski- Euroopan ensimmäisten maanviljelijöiden indoeurooppalaisesta kantakie-lestä uraliin. Esittämättä mitään pohdintaa äännesuhteista tai -vastaavuuksista hän arvioi, että kahdessa ensimmäisessä tapauksessa sanojen etymologia voi viitata 12000 15000 vuoden taakse! (Mp.) 45 "


HM: Kantaindoeurooppalaiset EIVÄT OLLEET VILJELIJÖITÄ vaan (hevos)paimentolaisia.

Volgalla he nimittivät aikaisempaa paikallista väestöä "viljelijöiksi": *weg-r-eiksi, UGREIKSI. Se on samaa juurta kuin liettuan augti, saksan augen ja ruotsin växa.

Kampakeraaminen SU-kansa toi Suomeen tattarin viljeltäväksi 7000 vuotta sitten, 1000 vuotta ennen kuin trattbägarit toivat Ruotsiin ensimmäisen sikäläisen viljan vehnän.


50


J.M.T.: " 4.3 Hypoteesi kantagermaanin uralilaisesta substraatista

4.3.1 Euroopan muinainen kielitilanne

Kartta 1.

Euroopan oletettu kielitilanne 5500 ekr. Wiikin (2002a: 97) mukaan.

Bs = baskilaiset kielet, IE = indoeurooppalaiset kielet ja U = uralilaiset kielet.

Wiik (esim. 2002a:68 103) olettaa Euroopassa olleen jääkauden jälkeen kolme suur- ta ja ekspansiivista kielikuntaa: baskilainen, suomalais-ugrilainen / uralilainen 5 ja indoeurooppalainen (kartta 1).

Hänen mukaansa baskia puhuttiin jääkauden aikaan Iberian refugissa ja suoma-lais-ugrilaisia kieliä Ukrainan refugissa. Näistä refugeista kielet levittäytyivät laajoil-le alueille pioneeriasukkaiden mukana. Baski levisi Länsi-Euroopassa Ranskaan, Brittein saarille, Pohjois-Saksaan ja Etelä-Skandinaviaan. Suomalais-ugrilaiset kie-let levittäytyivät Ukrainasta koko Pohjois-Eurooppaan, Brittein saarten itäosiin asti. Pohjois-Saksan, Etelä-Skandinavian ja Pohjanmeren mantereen alueella Wiik olettaa baskia puhuneen väestön vaihtaneen kielensä uralilaiseen.

 

5 Wiik käyttää termejä uralilainen ja suomalais-ugrilainen synonyymisesti. Tämä on perusteltua, mikäli jo uralilaisen kantakielen varhaisimmassa murteutumisessa kan-tasuomen ja kantaugrin edeltäjät kuuluivat eri murteisiin. Uusien rekonstruktioiden valossa näin näyttää olevan (esim. Häkkinen 2007), siksi noudatan itse samaa käy-täntöä. Tämä taksonomia ei kuitenkaan ole vakiintunut (ks. esim. Janhunen 2009). 46

51

Indoeurooppalainen kielikunta levittäytyi Balkanilta suomalais-ugrilaisen / uralilai-sen ja baskilaisen kustannuksella. Indoeurooppalaisen kielen leviäminen kytkeytyi maanviljelyn leviämiseen Eurooppaan, kun metsästäjä-keräilijät siirtyivät maanvilje-lykseen ja vaihtoivat kielensä statukseltaan arvostetumpaan maanviljelijöiden kie-leen. (Wiik 2002a: 96 111.) Indoeurooppalaisten kielten levitessä Eurooppaan niihin jäi substraattivaikutuksia varhaisemmista kielistä (Wiik 2002a: 97). Itaalisissa ja kelt-tiläisissä kielissä Wiik olettaa olevan baskilaisen substraatin, mutta germaanisissa, balttilaisissa sekä slaavilaisissa kielissä taas suomalais-ugrilaisen substraatin.

Ajatus suomalais-ugrilaisesta substraatista slaavilaisessa kantakielessä on esitetty jo ennen Wiikiä, sillä spekuloivat muiden muassa Thomason ja Kaufman (1988: 238 251). Itkonen (1998a) huomauttaa, ettei Thomasonin ja Kaufmanin hypoteesi ole mikään kontaktiteorian mahdollistama uusi oivallus, sillä he vain toistavat Décsyn, Veenkerin ja Kiparskyn jo 1960-luvulla esittämiä käsityksiä. Näistä käsityksistä Wiik on saanut kimmokkeen oletukseen, että kantagermaanissa olisi ollut vastaavan-lainen suomalais-ugrilainen substraatti (mt.). Wiik ei kuitenkaan ole ensimmäinen, jonka mukaan germaanisissa kielissä on uralilaista vaikutusta. Lockwood (1969: 124) pitää germaanikielten kahden tempuksen järjestelmää ja alkupainoa uralilaise-na lainana, ja Salmonsin (1992: 170) mukaan germaanin alkupaino on uralilaista vaikutusta. Samoin ajatus substraatista germaanikielissä ei ole uusi. Feist (1932) vastustaa indoeurooppalaisen alkukodin sijoittamista Pohjois-Eurooppaan ja pyrkii antiikin historiallisten lähteiden pohjalta osoittamaan, että alueella on ennen germaa-neja ollut muuta kieltä puhuva kansa, veneetit,joilta germaanit sittemmin omaksuivat kielelleen tyypilliset äänteenmuutokset. "


HM: Veneeteillä kyllä oli VÄHINTÄÄNKIN suomalais-ugrilainen, kampakeraaminen substraatti - elleivät sitten suorastaan olleetkin edelleen SU-kansaa.

J.M.T.: " Germaanisten kielten sanastossa on monia etymologialtaan epäselviä tapauksia, esimerkiksi *blōþą veri, *bainą luu, *handuz käsi, *regną sade, *stainaz kivi, *gōdaz hyvä ja *drinkaną juoda (Ringe 2006: 295 296). Tätä alkuperältään hämärää sanastoa on tulkittu muiden vaihtoehtojen puutteessa substraattilainaksi. Kallion (2002: 169) mukaan viimeaikainen tutkimus (esim. Beekes 1996; Boutkan 1998) osoittaa kantagermaanin saaneen substraattivaikutteita useasta sittemmin sukupuuttoon kuolleesta kielestä. Lyhyen katsauksen näihin substraatteihin tarjoaa esimerkiksi Boutkan ja Siebing (2005: xiv xxi). 47

52

Wiikin oletuksen mukaan kantagermaanin substraattikieli oli siis uralilainen. Tämä kieli oli nykyisistä uralilaisista kielistä lähinnä itämerensuomea: Maglemosen ryhmän (Maglemosen lisäksi Star Carrin, Nemenin, Kundan ja Suomusjärven kulttuurien) murre oli esi-itämerensuomalainen (Wiik 2002a: 348). Wiik ei erikseen selitä, miksi hän olettaa nimenomaan itämerensuomalaisen murteen, mutta nähdäkseni oletus vaatii tuekseen seuraavat taustaoletukset:

1) saman arkeologisen kulttuuripiirin alueella puhuttiin samaa kieltä,

2) Maglemosen, Star Carrin, Nemenin, Kundan ja Suomusjärven kulttuurit kuuluivat samaan kulttuuripiiriin,

3) Kundan ja Suomusjärven kulttuureista, joiden alueella nykyisin puhutaan itämerensuomalaisia kieliä, on mahdollista johtaa arkeologinen jatkumo periglasiaaliseen pioneeriasutukseen asti ja

4) arkeologinen jatkuvuus merkitsee kielellistä jatkuvuutta.

Kartassa 2 näkyy Wiikin olettama uralilaisten kielten / kulttuurien maksimilevinneisyys ennen indoeurooppalaiskosketuksia.

Kartta 2.

Wiikin olettamat suomalais-ugrilaiset kulttuurit noin 7000 ekr. (lähde: Wiik 2002a: 347). 48

53

Wiikin mukaan substraatin jälkiä kannattaa etsiä ensisijaisesti fonetiikasta eikä leksi-kosta, koska leksikon osalta lainanantajakielenä toimii superstraatti eikä substraatti. Foneettisia muutoksia syntyy, kun superstraattia puhumaan opetteleva väestö tekee oppimisvirheitä. Wiikin hypoteesissa varhaista Keski-Euroopan indoeurooppalaista murretta opetelleet suomalais-ugrilaista kieltä puhuneet tekivät samankaltaisia oppi-misvirheitä kuin nykyinen suomen kielen puhuja opetellessaan germaanisia kieliä. Ensimmäinen kielenvaihdos uralilaisesta indoeurooppalaiseen tapahtui Wiikin mukaan 5500 4200 ekr., germanobaltoslaavilaisen kantakielen (GBS) synty ajoittuu välille 4200 3500 ekr., ja vanhimman germaanisen kantakielen 3500 2800 ekr. (Wiik 1997b: 262 263). Indoeurooppalaisen kielen levitessä Pohjois-Eurooppaan tapahtui Wiikin mukaan substraatin eskaloituminen: [M]itä pohjoisemmasta IE kielen murtees-ta on kysymys, sitä monikerroksisempaa (ja voimakkaampaa) on SU kielen substraatti (Wiik 2002a: 43).

Esimerkiksi germaanisten kielten kohdalla oletettu suomalais-ugrilainen substraatti on voimakkaampi ruotsin pohjoismurteissa kuin alasaksassa. Wiik (2002a: 218) väit-tää myöhäisskandinaavissa olevan kolme uralilaista substraattikerrosta. Norjan ja ruotsin pohjoismurteista hän luettelee 18 substraattipiirrettä (Wiik 2002a: 223 232), esimerkiksi Västmanlandissa tavattava täydellinen vokaalisointu, kuten sanoissa hylla > hylly ja nyckel > nyttjyl.

Kielitieteellisten ja arkeologisten perusteiden lisäksi Wiik on perustellut GBS-kielen uralilaista substraattia fyysisellä antropologialla ja genetiikalla.Itämeren alueen väes- töt eli pohjoisgermaanit, baltit,slaavit ja itämerensuomalaiset ovat maailman vaaleim- pia ja sinisilmäisimpiä väestöjä. Jos Ukrainan refugin väestö oli vaaleaa ja Iberian refugin tummaa,ja jos Ukrainan refugin kieli oli suomalais-ugrilainen,voidaan sinisil- mäisyyttä ja pigmentin määrää osoittavien karttojen vaaleiden alueiden tulkita osoit-tavan, minne asti Pohjois-Euroopan uudelleenasuttamisen ja jäänjättömaan asutta-misen yhteydessä Ukrainan refugin SU kieliä puhuvien väestöjen asuinalueet ulot-tuivat (Wiik 2002a: 180). Suomalaisten läheisimmät geneettiset sukulaiset ovat ger-maanisia kieliä puhuvat väestöt,minkä Wiik tulkitsee osoittavan, että vanhimman ger- maanisen kielen synnyinalueen väestö oli peräisin Ukrainan refugista (Wiik 2002a: 181). 49

54

Kuten huomataan, Wiikin päättelyketju on varsin spekulatiivinen. Kantagermaanin suomalais-ugrilaisen substraatin lisäksi vaihtoehtoina voidaan pitää baskilaista kiel-tä tai tuntematonta kieltä x (Wiik 1998c). Baskinsukuista eli vaskonista substraattia germaanikielistä on etsinyt Vennemann (2003). Hän olettaa vaskonisen substraatin jättäneen jälkeensä myös itaalisiin ja kelttiläisiin kieliin sekä etruskiin. Vennemann (2003: 517 555) etsii substraatin jälkiä keski- ja länsieurooppalaisista toponyymeista, erityisesti hydronyymeista. Lisäperusteita vaskoniselle substraatille Vennemann esit-tää eläinten ja kasvien nimistä, aksentuaatiosta sekä vigesimaalijärjestelmästä eli lu-kujärjestelmästä, jonka kantaluku on 20.Wiik (1998c) kannattaa Vennemannin baski- laista substraattihypoteesia itaalisten ja kelttiläisten kielten osalta, muttei germaanis-ten, koska katsoo voivansa osoittaa germaanissa olevan uralilaisen substraatin. Kol-mas vaihtoehto eli tuntemattoman paleoeurooppalaisen kielen substraattivaikutus on muiden vaihtoehtojen hylkäämisen jälkeen ainoa jäljelle jäävä selitys.

4.3.2 Oletetut uralilaiset foneettiset piirteet germaanissa

Germaanisen kantakielen erottaa indoeurooppalaisesta kantakielestä yli 40 erilaista äänteenmuutosta (Ringe 2006). Wiikin (1997b:279) mukaan kaikille kantagermaanin äänteenmuutoksille voidaan antaa motivoitu ja luonnollinen selitys, jos niitä pidetään uralilaisina substraattipiirteinä. Wiik (1997c: 76) itse listaa 12 mielestään tärkeintä piirrettä, jotka erottavat kantagermaanin indoeurooppalaisesta kantakielestä, ja esit-tää niille uralilaisen substraattiselityksen. Luettelossa on joitakin germanistille yllättä- viä kohtia sekä useita sellaisia äänteenmuutoksia, joita yleensä pidetään huomatta-vasti nuorempien vaiheiden kuin kantagermaanin ilmiöinä (Wiik 1997c: 76). Vaikka jotkut näistä äänteenmuutoksista, kuten skandinaavisten kielten brytning eli murtumi-nen (7d alla), tapahtuivat vasta historiallisella ajalla, Wiikin (2002a: 172) mukaan ne olivat alullaan aiemmin, jo varhaisessa germaanisessa murteessa.  50

55

Wiik esittää, että seuraavat kantagermaanissa ja sen tytärkielissä tapahtuneet ään-teenmuutokset ovat uralilaista substraattivaikutusta (Wiik 1997a: 25 28; 1997c: 86 97; 2002a: 161 179):

1. Alkupaino (Akzentverschiebung/Akzentwandel)

2. Painon ekspiratoristuminen (dynaamistuminen) ja painonkulkujen sentraalistuminen

3. Tahdin isokronia

4. Grimmin laki

5. Vernerin laki

6. Palataalisten klusiilien sulautuminen velaarisiin

7. Konsonanttien palataalistuminen

8. Syllabisten resonanttien hajoaminen

9. ə, a > a

10. o, a > a

11. ō, ā > ō

12. a:n ja e:n loppuheitto.

1. Alkupaino (Akzentverschiebung/Akzentwandel) (Wiik 1995: 80 82; 1997a: 25 26; 1997b: 267; 1997c: 86; 1998a; 1999: 40; 2002a: 162 163).

Indoeurooppalaisessa kantakielessä sanapaino oli liikkuva, mutta suomalais-ugrilaisissa kielissä aina sanan ensimmäisellä tavulla. Germaanisissa kielissä tapahtui painonsiirto ensitavulle. Wiikin mukaan tämä johtui muinaisten suomalais-ugrilaisten kielenoppijoiden painotusvirheistä (Wiik 1997b: 267).

2. Painon laatu (Wiik 1995: 81 82; 1997a: 26; 1997b: 268 270; 1997c: 86 88; 1998a; 1999; 2002a: 163 165).

Wiik kuvaa kantagermaanissa tapahtuneen painon ekspiratoristumisen (dynaamistumisen) ja painonkulkujen sentraalistumisen. Ekspiratoristuminen tapahtui, kun muinaiset SU-kielen puhujat IE-kieltä opetellessaan äänsivät painolliset tavut liian pieniä perusvärähtelyn vaihteluita käyttäen korvaten painollisten tavujen korkean perusvärähtelyn ilmavirran voimakkuudella (Wiik 2002a: 164).  51

56

Sentraalistuminen eli painollisten tavujen muuttuminen entistä painollisemmiksi seurasi siitä, että SU kielen painonkulku oli sentraalistuneempi kuin IE kielen (mp.), koska painottomien vokaalien lukumäärä oli eri arvioista riippuen 3 tai 4.

Toisena vaihtoehtona hän esittää kantagermaanin suomalais-ugrilaisen substraatin alla piilevän baskilaisen substraatin (mp.). Seuraavat ilmiöt ovat Wiikin (1997c: 87) mukaan seurausta painon ekspiratoristumisesta ja sentraalistumisesta:

a) painollisten vokaalien systeemin monimutkaistuminen

b) painottomien vokaalien systeemin yksinkertaistuminen

c) painottomien vokaalien loppu- ja sisäheitto (ks. myös kohta 12)

d) pitkien painottomien vokaalien ja diftongien yksinkertaistuminen lyhyiksi vokaaleiksi.

3. Tahdin isokronia (Wiik 1995: 80; 1997a: 26; 1997b: 270; 1997c: 88; 1999: 43; 2002a: 165 166).

Kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä toisen tavun vokaali on pitempi lyhyen 1. tavun kuin pitkän 1. tavun jäljessä; esimerkiksi suomen kaikissa murteissa a on pitempi sanassa muta kuin sanassa muuta, mutta tai musta (Wiik 2002a: 166). Wiik olettaa, että ilmiötä on esiintynyt ainakin varhaiskantasuomessa. Mikäli myös germaanikielten substraattikielessä oli tämä ilmiö, selittää se Wiikin (1997c: 88) mukaan ehkä germaanikielten painottomiin vokaaleihin kohdistuneet loppu- ja sisäheitot, vertaa esimerkiksi gootin handus ja muinaisyläsaksan hant_ käsi. Wiikin mukaan ei ole varmuutta, esiintyikö ilmiö jo kantagermaanissa, mutta varmasti kyllä jo germaanin läntisessä ja pohjoisessa murteessa. Skandinaavin tahdin isokroniaa vahvisti sikäläinen SU-substraatti (mp.).

4. Grimmin laki (Wiik 1997a: 27 28; 1997b: 270 272; 1997c: 88 91; 1998a; 1999: 41; 2000b; 2002a: 166 170).

Grimmin laki eli ensimmäinen germaaninen äänteensiirto kuvaa kantagermaanissa tapahtuneita klusiilien muutoksia. Wiikin (1997c: 88) mukaan indoeurooppalaisessa kantakielessä oli seuraava klusiilijärjestelmä (tässä velaariklusiilit edustavat myös palataalisia ja labiovelaarisia): ph th kh p t k b d g bh dh gh ja suomalais-ugrilaisessa kantakielessä seuraava: p t k Germaanisessa kantakielessä 52

57 

a) soinnittomat klusiilit muuttuivat vastaaviksi soinnittomiksi frikatiiveiksi: p/ph > f, t/th > Þ, k/kh > χ;

b) soinnilliset aspiroidut klusiilit muuttuivat vastaaviksi soinnillisiksi frikatiiveiksi: bh > β, dh > ð, gh > γ;

c) soinnilliset aspiroimattomat klusiilit muuttuivat vastaaviksi soinnittomiksi klusiileiksi: b > p, d> t, g> k

Muutoksen c) Wiik tulkitsee johtuvan suomalais-ugrilaisten kielten puhujien vaikeu-desta oppia sointioppositiota ja a):n ja b):n siitä, että he myös tunnistivat väärin klusii-lien frikaation, joka suomalais-ugrilaisesta kantakielestä puuttuu (Wiik 1997c: 89 91). Alla Wiikin kaksiosainen selitys:

4a. Aspiraatio.  Wiikin selitys yllä oleville muutoksille a) ja b) nojaa nähdäkseni kolmeen oletukseen, joista kaksi koskee indoeurooppalaisen kantakielen klusiilijärjestelmää ja kolmas uralin puhujien kielenoppimista (Wiik 2002a: 167):

1) Aspiroidut ja aspiroimattomat klusiilit (esimerkiksi ph ja p) olivat saman foneemin allofoneja. 6

2) Klusiilien aspiraatio ei ollut aspiraatiota vaan frikaatiota.

6 Wiik tarkoittanee vain soinnittomia klusiileja, sillä aspiroitujen ja aspiroimattomien klusiilien tulkitseminen saman foneemin allofoneiksi merkitsisi vain kahden foneemi-sen klusiilisarjan /p t k/ ja /b d g/ postuloimista kantaindoeurooppaan. Wiik (2002a: 169) pitää kuitenkin tärkeänä kolmen klusiilisarjan säilymistä erillään: Oleellista näyt-tää varhaisgermaanin syntyvaiheessa SU >IE olleen se,että kolmen IE kantakielessä olleen klusiilisarjan (soinnittomien klusiilien, soinnillisten klusiilien ja soinnillisten aspiroitujen klusiilien) väliset oppositiot joka vaiheessa säilyivät. 53

58

3) Uralilaiset kielenoppijat eivät kuulleet eroa aspiroimattomien ja aspiroitujen soin-nittomien klusiilien välillä. Indoeurooppalaisen kantakielen aspiroidut klusiilit olivat Wiikin (1997c: 89) mukaan foneettiselta laadultaan: pɸ tþ kχ bβ dð gɣ Wiikin (1998a) mukaan ne eivät kuitenkaan olleet affrikaattoja,mutta po.klusiileissa oli voimakas as-piraatio,joka foneettisesti reaalistui usein myös frikaationa eli klusiilin ääntymäpaikal-la syntyvänä hankaushälynä. Juuri näin on asia monissa nykyisissäkin germaanisis-sa kielissä. Esimerkkinä Wiikillä (2002a: 167) on tanska, jonka sana tivoli äännetään usein tsivoli, eli tanskan aspiraatio onkin frikaatio. Wiikin selityksestä ei selviä, miksi hän käsittelee näitä kahta erillistä ilmiötä, kuin ne olisivat yksi ja sama.

Aspiraation ja frikaation ero on se, että aspiraatio syntyy äänihuulissa mutta frikaa-tio klusiilin ääntymäpaikalla (Wiik 1981: 75). Suomalais-ugrilaiset kielenoppijat kuuli-vat aspiroiduista klusiileista vain aspiraatio-osan, eivät klusiiliosaa (oik. okkluusio-osaa) (mt.). Wiik (1997c: 90) vertaa tilannetta nykypäivän tilanteeseen, jossa suoma-laiset kielenoppijat kuulevat saksan sananalkuisista pf-äännöksistä (esim. sanassa Pfad) vain f:n, eivät p:tä. Näin ollen uralilaisten oppimisvirheistä johtuisi Grimmin lain aspiraatio-osa eli se, että aspiroidut klusiilit muuttuivat vastaaviksi frikatiiveiksi (Wiik 1997c: 90): pɸ > ɸ > f, tþ > þ, kχ > χ > h, bβ > β > v, dð > ð, gɣ > ɣ Wiik (1997c: 90) olettaa myös, että soinnittomat aspiroitumattomat klusiilit p, t ja k olivat U/SU-kanta-kielen puhujien kannalta energisemmin äännettyjä kuin heidän omansa, eli nekin olivat aspiroituja. 54

59

4b. Sointi

Myös Grimmin lain sointiosa (b > p, d > t, g > k) voidaan katsoa U/SU substraatiksi: koska U/SU kantakielessä ei klusiileissa ollut sointioppositiota,U/SU kantakielen pu- hujat tunnistivat IE kantakieltä opetellessaan kaikki soinnilliset klusiilit (b,d,g) vastaa- viksi tavallisiksi klusiileiksi (p:ksi, t:ksi ja k:ksi). Tavallinen tarkoittaa tässä niitä klusii-leja, jotka ovat soinnin suhteen tunnusmerkittömiä. (Wiik 1997c: 91.) Näin ollen koko Grimmin laki voidaan Wiikin mukaan tulkita U/SU-kantakielen puhujien kuulemis- ja ääntämisvirheiksi. Havainnollistaakseen, mitä kantagermaanissa todella tapahtui, Wiik (2000b) kertoo suorittaneensa Turussa kuuntelukokeen. Kokeessa turkulaiset koehenkilöt saivat kuultavakseen sanoja, joissa oli voimakkaasti aspiroitu [p'] ja soinnillinen [b].

Koehenkilöt tunnistivat [p']:n /f/:ksi ja [b]:n /p/:ksi. [K]uuntelukoe saattoi hyvinkin olla vuosituhansia sitten kantagermaanissa tapahtuneen Grimmin lain pienimuotoinen ja laboratotio-olosuhteissa [sic] aikaan saatu toisinto (mt.). Wiik (1997c: 91) pitää selityksensä etuna myös sitä, ettei Grimmin laille tarvita työntö- tai imuselityksiä.

5. Vernerin laki

(Wiik 1997a: 26 27; 1997b: 273 274; 1997c: 91 92; 1998a; 1999: 40 41; 2002a: 170 171).

Grimmin laissa on poikkeus, jonka selittää Vernerin laki. Sen jälkeen kun kantaindo-euroopan soinnittomat klusiilit olivat muuttuneet frikatiiveiksi Grimmin lain mukaan,ne [ja s] soinnillistuivat Vernerin lain mukaan jos ne eivät olleet sananalkuisia ja jos ne eivät olleet soinnittoman äänteen yhteydessä ja jos viimeisin edeltävä tavun nukleus oli painoton (Ringe 2006: 102; käännös J.-M.T.), eli painottoman tavun jälkeinen *p, *t, *k, *kʷ, *s > *β, *ð, *γ, *γʷ, *z (Kallio, Koivulehto & Parpola 1997: 49).

[E]simerkiksi IE sanan *pət'ēr soinniton klusiili soinnillistui (vrt. ruotsin fader ja eng-lannin father) (Wiik 1997c: 91). Wiik esittää ilmiölle oman kaksiosaisen selityksensä. Hän liittää obstruenttien soinnillistumisen ja painonsiirron osaksi yhtä ja samaa pro-sessia. Ensimmäinen osa selityksestä koskee painollisen ja painottoman tavun välis-tä suhdetta: [K]un paino siirtyi sanan 1. tavulle, tuli tapahtua kahdenlaista: kannan 1. tavun oli voimistuttava ja alkuperäisen painollisen myöhemmän tavun heikennyttävä. Nämä molemmat toimenpiteet tarvittiin, jotta paino voitiin tajuta kannan 1. tavulle. 55

60

Jälkimmäinen toimenpide ei helpostikaan saavuttanut päämääräänsä (entistä painol-lista tavua ei helpostikaan alettu tajuta painottomaksi), jos tavun alussa oli soinniton obstruentti. Tämä johtui siitä, että soinnittomat obstruentit ovat luontaisesti (intrinsi-cally) suhteellisen pitkiä ja niitä seuraava soinnillinen äänne on perusvärähtelyltään suhteellisen korkea (soinnittomat obstruentit nostavat seuraavan soinnillisen ään-teen perusvärähtelyä). (Wiik 1997c: 91.) Pitkät ja perusvärähtelyltään korkeat tavut tajutaan herkemmin painollisiksi kuin painottomiksi.Soinnittoman obstruentin soinnil- listaminen lyhensi tavua ja alensi perusvärähtelyä, ja näin tavu oli helpommin tajutta-vissa painottomaksi. Artikulaation kannalta esitettynä: [S]oinnittomat obstruentit ovat luonnostaan energisempiä kuin soinnilliset,ja ääntöenergiaa suhteellisen paljon vaa- tivia äänteitä sisältävät tavut tajutaan helpommin kuin muut painollisiksi (Wiik 1997c: 92). Toinen osa selityksestä koskee yleistä painottomien tavujen ääntämistä: painot-tomissa tavuissa konsonantit ääntyvät heikosti, tämä tarkoittaa muun muassa, että soinnittomat obstruentit soinnillistuvat ollessaan soinnillisessa ympäristössä. Vaikka Wiikin selitys on mutkikas, se ottaa hänen mukaansa huomioon ilmiön motivaatiot paremmin kuin traditionaalinen selitys. (Wiik 1997c: 91.)

6. Klusiilien ääntymäpaikat: palataalisten klusiilien sulautuminen velaarisiin (Wiik 1997b: 274 275; 1998a; 1999: 41; 2002a: 171 172) eli kentumisaatio.

Klusiileilla oli IE kantakielessä neljä (joidenkin lähteiden mukaan viisikin) ääntymä-paikkaa, kun taas U/SU kantakielessä ääntymäpaikkoja oli vain kolme. Erilaisuus sai aikaan, että U/SU kielen puhujat eivät kuulleet IE kielen palataalisen ja velaarisen (oik. labio-velaarisen) ääntymäpaikan eroa. (Wiik 1997c: 92.)

Alun perin Wiik (1997a: 27) esitti velaarien ja labiovelaarien yhteenlankeamista (*K, *Kʷ > *K),mitä germaanisessa kantakielessä ei kuitenkaan tapahtunut (ks.esim. Fort- son 2010: 339 341). Hän myös väittää virheellisesti kantagermaanissa olleen vain kolme klusiilien ääntymäpaikkaa (Wiik 1997b: 275; 2002a: 172). Wiik (2002a: 172) myöntää Eurooppalaisten juurissa, että klusiilijärjestelmän yksinkertaistumisen on voinut saada aikaan lähes mikä tahansa muukin kieli kuin suomalais-ugrilainen; on-han klusiilien kolmen ääntymäpaikan systeemi maailman kielissä erittäin yleinen. 56

61

Jos muutoksen suunta on typologisesti harvinaisemmasta typologisesti yleisempään järjestelmään, on kontaktiselityksen suosiminen sisäsyntyisen selityksen sijaan ylipäätään kyseenalainen ratkaisu.

7. Konsonanttien palataalistuminen

(Wiik 1997a: 28; 1997b: 275 276; 1997c: 93 95; 1998a; 1999: 40; 2002a: 172 175).

Konsonanttien palataalistumisella Wiik (1997c: 93) tarkoittaa sitä, että U/SU kantakielen puhujien korva oli yliherkkä kuulemaan palatalisaatiota IE kielessä siitä syystä, että U/SU kantakielessä oli palataalistuneiden ja palataalistumattomien konsonanttien oppositio, jota IE-kantakielessä ei ollut. Wiik (mp.) olettaa, että U/SU kielten puhujat olivat taipuvaisia kuulemaan palataalistuneiksi kaikki ne konsonantit, joita välittömästi seurasi i/j, vaikka heidän omassa kielessään fonologista palataalistumista esiintyikin vain dentaalisissa konsonanteissa. Esimerkiksi lat voi realisoitua foneettisesti laet, lait tai jopa lät.

Tämä on toinen niistä kahdesta muutoksesta, jotka Wiikin mukaan (1999: 40) tapahtuivat jo germanobaltoslaavilaisessa kantakielessä. "

HM: EI OLE OLLUT MITÄÄN "GERMANOBALTOSLAAVISTA KANTAKIELTÄ"!

https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2019/07/helsingin-yliopiston-finnougristien-teoriat-baltti-ja-germaanikielten-haarautumisesta-erityisesta-yhteisesta-luoteisindoeuroopasta-ovat-holynpol

Helsingin "yliopiston" finnougristien teoriat baltti- ja germaanikielten haarautumisesta yhteisestä "luoteisindoeuroopasta" ovat hölynpölyä

Katsotaan ensin mitä muualla maailmassa luoteisindoeuroopalla tarkoitetaan.

Tämä "alkuperäinen luoteisindoeurooppateoria" on siitä mielenkiintoinen, että se liit-tyy teoriaan SU- ja IE-teorioien yhteisestä kantakielestä. Helsingin teoria ei ole tämä. Eikä siinä ole mitään muuta mielenkiitoista, kuin että sen kumoaminen selventää asioita. Sen aion nyt tehdä.

https://oldeuropean.org/ie/North-West_Indo-European

North-West Indo-European

From Old European

A common North-West Indo-European (NWIE) group is being increasingly accepted in the literature[Oettinger 1997][Oettinger 2003][Adrados 1998][Mallory and Adams 2007][Mallory 2013] [Beekes 2011]. Genetic research indicates that there was an Indo-European-speaking community in close contact in the East Bell Beaker group, evolved from western Yamna migrants ca. 2500 BC.

...

Erkki Kantonen kirjoitti 21.10.2019 klo 15.58

" " Tämä blogin kirjoittelija "Hämeenmies" tai mikä lie, on sinäänsä hauska heppu. Hän vastustaa uljaasti (ja idioottimaisesti) ns. germaanilainoja kantaitämerensuo-messa. "

Kantaitämerensuomessa ja kantasaamessa, molemmissa, pronssikaudella tai sitä ennen, ennen vuotta 500 e.a.a., eli ennen sitä aikaa, kun alkoi olla myös niitä riimuja.

Katson,että kampakeraamisen kulttuurin ja n-haplon mukana Suomeen on tullut jon- kilainen SU-kieli jo 7000 vuotta sitten, sman väestön joka toi enesimmäiset ruukut, tattarinviljelyksen ja maalati Astuvansalmen kalliomaalukset. Ne maalit ja mm. puna-multahautauksen ne omaksuivat täkäläiseltä Suomusjärven kulttuurilta, baltialaisen Kundan kulttuurin haaralta, joka ei ollut SU. SU väestö tuli Volgalta, jonne se oli tullut pohjoisesta, arktiselta alueelta, vaikka nuo uudet kulttuuripiirteet olivat etelästä (ruu-kut) ja idästä (tattari).

Vasarakirveskansalllakin oli kampakeraamista omaa pohjaa jo Volgalta, samoin sitä on latvialaisilla ja oli veneeteillä.Volgan vasarakirveitä ja veneettejä kuului myös sota- vanukansaan, joka oli 2000 vuotta myöehemmin kuin ensimmäisten kantaindo-eurooppalaisten tulo Eurooppaan. Kantaindoeurooppa saatoi kuitenkin säilyä paikoi-tellen lähes sellaisenaan.

"Tässä hän on tavallaan osittain oikeassa,kunhan se ei olisi niin periaatteellista. Sel- laisten kielen tutkijoiden, kuten J. Koivulehto (jolla alkoi viime vuosinaan tosiaan olla germaanisten lainasanojen pakkomielle suomenkielessä) ja J. Häkkinen (joka toiste-lee germanistien näkemyksiä, vaikka ymmärtääkin uralilaisen kielen oikean ajoituk-sen), mustamaalaaminen periaatteellisista syistä on typerää. "

En olisi lainkaan varma Jaskan ajoituksista...

" Jos "Hämeenmies" osaakin nykyisiä baltti- ja slaavikieliä (=nyky-liettuaa ja -venä-jää), ei se tee hänestä yhtään parempaa "kielitieteilijää" (mitä hän ei todennäköisesti ole), kuin nuo hänen germaanisteisi kutsumansa."Hämeenmies" on yhtä toivottoman sokea etsiessään balttilainoja nykysanojen pohjalta väkisin suomen kielestä,kuin nuo herjaamansa germanistit etsiessään germaanilainoja kauan ennen kantagermaanin syntyä.  "

Kantagermaani on irtaantunut suoraan kantaindoeuroopasta Grimmin äännelakien muodossa.Me tiedämme,koska kantaindoeurooppa on tullut Keski-Aasiasta Euroop- paan (6000 vuotta sitten ensimmäiten nykylajisten kesyjen hevosten mukana),mutta me emme tiedä, kuin ka auan se on säilynyt entisellään eri paikoissa. Noin ollen me emme myöskään tiedä,koska kantagermaani on alkanut, emmekä myöskään, missä. Tiedämme, että se on ollut suorassa lainkosketuksessa vasarakirveskielen kanssa. Sen tuloksena on germaanipuolella itägootin kieli. Länsigootista emme voi olla täysin verma, onko se ee ollut germaania.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Grimmin_laki

Grimmin laissa kovat konsonantit muuttuvat vastaaviksi "puhinaäänteiksi ja pehmeät konsonantit koviksi,soinnilliset puhinakonsonantit muuttuvat puhinattomiksi. Kanbalt-ti haarautuu myös suoraan kantaindoeuroopasta, mutta päinvastaiseen suuntaan: h:t ja f:t pois, puhinalliset puhinattomiksi.Peruero tapahtuu kuitenkin kielen rakenteessa: kantabaltissa on kolme aspekstia (slaavikielissä kaksi), joissaverjuuren sisäinen e muuttuu transitiivisissa aspeteissa i:ksi (osa-aspekti) ja a:ksi (kokonaisaspekti). Intransitiivisssa säilyy e.

Kanbaltilla ja kantagermaailla EI OLE MITÄÄN MUUTA YHTEISTÄ KANTAKIEL-TÄ TAI -MURRETTA KUIN KANTAINDOEUROOPPA. Minä ole käsitellyt tätä muualla, ja käsittelen myöhemmin lisää (jos päiviä piisaa).

https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2019/07/helsingin-yliopiston-finnougristien-teoriat-baltti-ja-germaanikielten-haarautumisesta-erityisesta-yhteisesta-luoteisindoeuroopasta-ovat-holynpol kohteessa Suomen kielen ja suomalaisten alkuperää vääristellään

Kiitoksia vaan kommenteista. Tuossa tuli tärkein. Mutta jatketaan:

EK: " Eivätkö nämä toopet ymmärrä, että balttilaiset (tai balttoslaavilaiset) lainasanat ovat verraten myöhäisiä, aivan kuten germaanilainatkin. "

Suomessa on indoeurooppalaisia lainoja 6000 vuoden takaisista aivan viimeaikai-siin - ja myös toisin päin. Lisäksi näitä lainoja on tullut eri reittejä.Jos kyseessä on ai- van entisellään säilynyt kantaidoeuroopan sana,me emme tiedä, mitä kautta ja koska se on tullut. Päätelmät on tehtävä niistä sanoista, jotka ovat muuttuneet jollekin kieliryhmälle tyypillisellä tavalla.

" Eiväthän varhaiset lainasanat voi olla samaa muotoa kuin nykyiset, vaikka kieli olisi kuinka vanhakantainen, kuten nimimerkki "Hämeenmies" tuntuu luulevan. Jos ja kun uraalilaisessa kantakielessä ja sen jälkeläiskielissä,nähdään lainasanoja indoeuroop- palaisista kielistä, pitää ymmärtää oikea ajoitus ja kielen muoto. Ei siis pidä kutsua noita varhaisia kielen muotoja balttilaisiksi tai germaanisisiksi, kun ne vasta ovat niiden esimuotoja, todennäköisesti kummankin yhteistä esimuotoa.

"Todellisessa uralilaisessa kantakielessä on tuskin indoeurooppalaisia lainasanoja..."

Turha on myös vetää mitään vasarakirveskieltä tähän, kun tämän kulttuurin kieltä ei tunneta varmuudella kulttuurin jokaisessa,tai edes yhdessäkään esiintymispaikassa."

Kyllä tunnetaan suoria perillisiä useassakin paikassa:niitä ovat Volgan goljadi luulta-vasti myös seeli ja kuuri. Tosin seeli ja kuuri ovat satem-kieliä. Mutta kaikki satem-kielet ovat muuntuneet kentum-kielistä. Itäalttilainen vasrakirveskieli on varmasti ollut olemassa, ja se on ollut eriytynyt kauemmaki kantabaltista kuin nykyinen liettiua.

Suomi ja saame ovat syntyneet uralilaisen kielen ja balttilaisen vasarakirveskielen yhteenliittymän tuloksena. Niissä vasrakirveskielisskin ja varmaan SU-kielissäkin on ollut ainakin äänteellisiä eroja. Mutta periaate on sama ja samoin osapuilleen syntymäaika.

" On vain oletus, että vasarakirveskulttuurin kieli on voinut olla kantaindoeurooppa-laista ainakin sen eteläisimmillä esiintymisalueilla. "


Ehkä, jos niistä kirveistä katsotaan, mutta jos katsotaan sitä, mistä suomi ja saame ovat syntyneet, se on ollut itäalttilaista. Mutta SU-kielet ovat jo sitä ennenkin lainan-neet sekä kantaindoeuroopasta että kantabaltista. Sen jälkeen suomi ja saame ovat lainanneet ainakin muinaisliettuasta, preussista (länsialtista), lagallista, seelistä, kuu-rista ja zemgallista (latviasta), sekä jotvingista. Ruotsi ja venäjä ovat myös pirukseen lainanneet vasarakirvesvaltista.

" Pohjoisessa ko. kulttuurin ihmiset ovat lähes 100% varmuudella puhuneet jotain aivan muuta kieltä. "

Tuohon en usko. Kampakeraaminen kulttuuri oli jo "tasannut kieliä". He olivat liikku-vaa väkeä,eivät asettuneet sillä tavalla paikalleen muuttamaan ympäristöä ja nurkka- kuntaistumaan kuin vasarakirveet.

" Jos osa neoliittisen (myöhäiskivikautinen) vasarakirveskulttuurin edustajista olisikin puhunut kantaindoeuroopan jotain murretta, sen mahdollinen kontaktialue uralilai-seen kantakieleen olisi täytynyt olla jossain Kama-joen seuduilla nykyisen Venäjän alueella, ei nykysen Suomen lähistöllä, koska uralilainen kieli ei ollut vielä tuolloin saapunut tänne. "

Eivät he puhuneet kantaindoeurooppaa, eivätkä edes kantaalttia, vaan huomattavan SU-pitosita vasarakirvestä.

" Selvää on,että kantaindoeuroopan tasoisia lainasanoja esiintyy kaikissa nykyisissä (ja kuolleissa) uralilaisen kielikunnan kielissä, mutta pitää oivaltaa milloin ja missä lainat on saatu.Lainasanoja on saatu vähintään neljän vuosituhannen ajan eri indo-eurooppalaisista kielista,osa usein jopa paristakin eri kielestä lähes samanaikaisesti. "

Niitä on saatu jopa 6000 vuoden ajan. " Sellaiset sanat, jotka ovat hyvin tunnistetta-vissa tai jopa identtiset jossain nykykielessä, ovat yleensä varsin nuoria, todennäköi-sesti rautakautisia tai sitä nuorempia. "

On niitä todella vanhojakin sanoja, jotka ovat sälilyneet lähes sellaisenaan. 

" Germanikielistä saadut lainat on lainattu itämerensuomalaisiin kieliin vasta kun uralilainen kieli on ollut Itämeren piirissä läsnä. "

Itämeren piirissä on ollut uralilainen kieli 7000 vuotta. Germaaninen ollut vasta reilut 2000 vuotta,ja balttilainekin on ollut yli 5000 vuotta.Joska väittää,että "sotavaunukan-sa olisi ollut kantaindoeuroopplaiset". Se oli 2000 vuotta myöhemmin, kun kanta-IE:t ja nykyinen kesyhevoslaji tulivat Eurooppaa. Kuuluisa kantaindoeuroopan sotavau-nusanastokin, joka löydettiin liettuasta, on VASARAKIRVESLAINOJA siellä.

" Se tarkoittaa, että lainoja mistään germaaniksi tunnistettavasta kielestä (Wernerin lain mukaiset äänteenmuutokset, jotka erottavat kantagermaanin vanhemmista indo-eurooppalaisista kielenmuodoista) länsiuraliin (tai sen jälkeläiskieliin),ei ole voinut tul-la ennen pronssikauden loppupuolta ja tällöinkin vain,jos kontaktialue on ollut Itäme-ren aivan eteläisimmillä alueilla, lähellä nykysen Tanskan - Pohjois-Saksan aluetta. "

Kimbrit ja teutonit eivät olleet germaaneja.Heidän kielessän ei ollut Grimmin muutok- sia,ei myöskään balttien aspekteja.Se on sikäli ollut erittäin lähellä kantaindoeuroop- paa. He eivät kelvanneet Hitlerille ja Rosenbergillekaan "kanta-arjalaisiksi",koska nuo asiat olivat liian hyvin Saksassa tiedossa, ja koska heillä ei voinut "perustella" alue-laajennuksia... " Pronssikauden alun ja keskivaiheen ajalta länsiuralilaiseen kieleen (joka on mm. kantaitämerensuomen esimuoto) on voitu saada sanoja jostain tunte-mattomasta tai tuntemattomista kielistä Itämeren piirissä. "

Jaskan_pauhuuta. Kantaitämerensuomi on syntynyt täällä Itämeren rannikolla. Täällä on sen vaerran paljon alkuperäisvasarakirveskielisiä paikannimiä.

https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2014/07/suomen-paleoeurooppalaiset-lainat-pangermanistien-mukaan-5

https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2015/10/juha-kuisma-ja-hameen-paikannimet-peruslinja-oikea-lempo-luuraa-yksityiskohdissa

" Näistä tuntemattomista kielistä myös kantagermaani ja kantabaltti (tai balttoslaavi) ovat mahdollisesti myös lainanneet sanoja, jotka esiintyvät lähes kaikissa Itämeren piirissä nykyisin puhutuissa kielissä, mutta joille ei vakuuttavasti ole kyetty osoitta-maan alkuperää nykysestä, sen paremmin indoeurooppalaisesta kuin uralilaisestakaan kielikunnasta. "

Ei kannata olettaa sellaisia kieliä, ennen kuin on kiistatonta näyttöä. Joskalla ei sellaista ole. kohteessa Suomen kielen ja suomalaisten alkuperää vääristellään


J.M.T.: " Toinen on a:n ja o:n sulautuminen (kohdat 10 ja 11). Seuraavat ilmiöt perus-tuvat Wiikin mukaan viime kädessä kantagermaanin konsonanttien palataalistuneisuuteen:

7a. i-umlaut. i-umlaut tarkoittaa ensimmäisen tavun takaisen vokaalin muuttumista etiseksi seuraavan tavun etisen vokaalin tai puolivokaalin vaikutuksesta, esimerkiksi länsigermaanin *mūs hiiri : *mūs-i hiiret > muinaisenglannin *mūs : *mys. Pohjois- ja länsigermaanisissa kielissä tavattavan i-umlautin olemassaolo kantagermaanissa perustui Wiikin (1997c: 93) mukaan U/SU kantakielen kolmeen ominaisuuteen (tai ainakin johonkin niistä):

1) konsonanttien palataalistuneisuuteen,

2) vokaalisointuun ja

3) siihen, että U/SU kantakielen vokaalisysteemissä oli u:ta ja a:ta vastaavat etuvokaalit ü ja ä (mutta näitä ei ollut IE kantakielessä).

7b.Diftongin ei oikeneminen ī:ksi.Vertaa esimerkiksi kreikan steîkho ja muinaisnorjan stīga. 57

62

Wiik (1997c:95) tulkitsee tämän ilmiön eräänlaiseksi i-umlautin ensiaskeleeksi, jossa assimilaattori i/j ensin vaikutti vain välittömästi vieressä olevaan äänteeseen ja lisäk-si ensin vain sellaiseen äänteeseen, joka oli laadultaan mahdollisimman samanlai-nen kuin i/j. Tästä muutoksesta assimilaatio laajeni muualle (mp.).

7c. Vokaalinmuutos e > i. Tämä äänteenmuutos tapahtui, jos seuraavassa tavussa oli i (ja lisäksi myös,jos seuraavassa tavussa oli u tai jos e:tä seurasi nasaalialkuinen konsonanttiyhtymä) (Wiik 2002a: 174). Vertaa esimerkiksi latinan ventus ja saksan Wind. Tämä äänteenmuutos voidaan tulkita seuraavaksi askeleeksi i-umlautin kehittymisessä: nyt i:n vaikutus on kehittynyt jo kontaktiassimilaatiosta kaukoassimilaatioksi (mts. 175).

7d. Joidenkin monoftongien diftongistuminen. Germaanisten kielten sekä pohjoisilla että läntisillä alueilla tapahtui monoftongien diftongistumisia; esim. skandinaavisessa kielessä suurin piirtein ajanjaksona 500 1000 jkr. aikana erðu > iarðu [ ]. Tämänkin il-miön, murtumisen [ ], siemen oli ehkä jo kantagermaanissa, sillä sekin saattaa perus-tua SU kielten konsonanttien palatalisaatioon. (Wiik 2002a: 175.) Wiikin (1997c: 95) mukaan ilmiö johtuu siitä, että mikäli kielessä esiintyy palataalistuneita konsonantte-ja, vallitsee tavallisesti oppositio palataalistuneiden ja velaaristuneiden välillä, ei pa-lataalistuneiden ja tavallisten konsonanttien välillä. Painottomien tavujen vokaalit i, u ja a vaikuttivat edellä olevan konsonantin laatuun, eli konsonantissa saattoi olla se-kundaarisena ominaisuutena palataalistumista, labiovelaaristumista tai faryngaalis-tumista. Tämä puolestaan aiheutti edeltävään vokaaliin loppusiirtymän eli vokaali dif-tongistui. Eipalataalinen loppusiirtymä oli takavokaalinen. Kuten Wiik toteaa, ilmiö ei tapahtunut kaikissa germaanin haaroissa eikä siis palaudu kantagermaaniin, jossa yllä oleva esimerkkisana on muodossa *erðō (Lehmann 1986: 18).

7e. a- ja u-umlaut. Vaikka kantagermaanissa ei vielä esiintynytkään a- ja u-umlautia, uskoo Wiik (2002a: 175) tämän äänneilmiön siemenen olleen jo kantagermaanissa. Esimerkkeinä hän mainitsee skandinaaviset wirar > werar mies, hurna > horna sarvi, tegur > tögr kymmenen ja barnu > bårn lapset.  58

63

Ilmiössä on i-umlautin tapaan kyse a:n ja u:n vaikutuksen laajenemisesta pelkästä vokaalin loppusiirtymästä koko vokaalin a:maisuudeksi tai u:maisuudeksi (Wiik 1997 c: 95). 8. Syllabisten resonanttien hajoaminen (Wiik 1997a: 26; 1997b: 276; 1997c: 95 96; 1998a; 2002a: 175 176). In-doeurooppalaisessa kantakielessä oli syllabisia eli tavua muodostavia resonantteja, esimerkiksi sanassa *k}m~tóm sata.

Germaanissa, kuten kaikissa muissakin indoeurooppalaisissa kielissä ne hajosivat, vrt. engl. hundred sata. Wiik (2002a: 179) myöntää itsekin, että koska syllabiset reso-nantit ovat tunnusmerkkisiä ja verraten harvinaisia, on niiden mahdollista olla kielen sisäistä kehitystä tai jonkin eiuralilaisen kielen substraattivaikutusta. 9. ə, a > a (Wiik 1997b: 277; 1997c:96; Wiik 1999: 41; Wiik 2002a:176 177). U/SU vokaali-systeemis- sä ei ollut schwa indogermanicumia eli neutraalivokaalia. Jos tämä vokaali vielä oli IE kielessä siinä vaiheessa,jossa U/SU kielen puhujat opettelivat IE kantakieltä, heil- lä ei ollut mahdollisuutta tunnistaa tätä vokaalia oikein ; he tunnistivat tämän lähim-mäksi oman kielensä vokaaliksi eli a:ksi.Tosin on mahdollista,että vokaalia ə ei enää ollut IE kantakielessä tässä vaiheessa, vaan että se oli sulautunut a:han jo aikaisem-min, ehkä siis jo ennen IE ja U kielten joutumista toistensa kanssa kosketuksiin esi-merkiksi sanan isä muoto pət ēr oli kehittynyt muodoksi pat er. (Wiik 1997c: 96.) 10. o, a > a ja 11. ō, ā > ō (Wiik 1997a: 28; 1997b: 277; 1997c: 96 97; 1998a; 1999: 39; 2002a: 177 178). Wiik olettaa, että kantauralin väljin lyhyt takavokaali oli labiaalinen å, ei illabiaalinen a kuten kantaindoeuroopassa. Uralilaisessa vokaalisysteemissä oli siis distinktiivinen piirre /takainen+pyöreä/; siinä eivät /takainen/ ja /pyöreä/ olleet it-senäisiä piirteitä kuten IE kantakielessä (Wiik 1997c:96).Niinpä uralilaisen kielen pu- hujat eivät kuulleet IE-vokaalinlaatujen o ja a eroa, sillä he käsittivät /labiaalisuuden/ ja /takaisuuden/ yhdeksi jakamattomaksi piirteeksi. Edelleen [k]oska U/SU systeemin väljimpien takavokaalien, (lyhyen) å:n ja pitkän oo:n, välillä tuskin oli kovin suurta laatueroa (olivathan molemmat väljähköjä ja labiaalisia),virhe on tuskin suuri,jos näi- den molempien laadusta käytetään symbolia å. Näin tehden U/SU kantakielen puhu-jien IE kielessä käyttämät takavokaalit olivat siis u o å ja ū pitkä å. (Wiik 2002a: 177.) 59

64

Seuraavaksi tapahtuivat kehityskulut:

a) u:lle kehittyi väljä (o:hon vivahtava) allofoni niissä tapauksissa, joissa u:ta seurasi a, ē¹, o seuraavassa tavussa, esimerkiksi kantagermaanin wulfa > länsigermaanin wolf(a). Tämä allofoni kehittyi itsenäiseksi foneemiksi /o/, ja aiemmin kaksiväljyyksi-sestä lyhyiden takavokaalien systeemistä tuli taas kolmiväljyyksinen. Lyhyt å menetti labiaalisuutensa, koska kolmiväljyyksisen järjestelmän väljin takavokaali on yleensä illabiaalinen. (Wiik 2002a: 177 178.) b) Pitkissä vokaaleissa kantagermaanin ē¹ (joka pohjautui IE kantakielen diftongiin ēi) kehittyi ā:ksi;esim.kantagermaanin ē¹tum kehit- tyi muodoksi ātum. Tämän muutoksen jälkeen pitkät takavokaalit olivat ū pitkä å ā. (Wiik 2002a: 178.) Luonnollisempi kolmiväljyyksinen systeemi on kuitenkin ū ō ā, jo-ten sarjan keskimmäinen vokaali liukui keskelle takavokaalien väljyysasteikkoa (mp.). 12. a:n ja e:n loppuheitto (Wiik 1997b: 278; 1997c: 97; 1999: 43; 2002a: 178). Viimeistään kantagermaanissa tapahtui sananloppuisen a:n ja e:n katoja.

Kysymyksessä lienee painon sentraalistumisen heijastuma: kun painollinen tavu tuli entistä painollisemmaksi, painottomat tavut heikkenivät ja niiden vokaali saattoi hävi-täkin. (Wiik 1997c: 97.) Esimerkiksi kantagermaanin wait < waita tiedän tai waite hän tietää.Näiden foneettisten piirteiden lisäksi Wiik on esittänyt yhden morfologisen sub- straattipiirteen: germaanisten kielten heikkojen verbien imperfektin suffiksin t-aines voisi perustua suomalais-ugrilaisten kielten menneen ajan partisiipeissa esiintyvään t- ainekseen (esim. Wiik 1999: 41). 60

65

5 WIIKIN MALLIN KRITIIKKI 5.1

Kontaktiteorian kritiikki

Wiikin tapa käyttää kontaktiteoriaa herätti kritiikkiä

(Mikone 1996; Itkonen 1998a; 1998b; Laakso 1999; Grünthal 2003).

Erotan kritiikistä kaksi pääkohtaa. Ensinnäkin kritisoitiin käsitystä kontaktiteoriasta vallankumouksellisena uutuutena. Tässä kritiikissä painottui se, ettei ole olemassa kielenmuutoksia selittävää yleistä, historiallis-vertailevasta kielitieteestä erillistä kon-taktiteoriaa. Sukupuumallin käyttäminen ei sulje pois kielikontakteja ja kielikontakti-tutkimus kuuluu vanhastaan uralistiikan tutkimusperinteeseen, eikä siinä sinällään ole mitään vallankumouksellista.

Toiseksi kritisoitiin Wiikin esittämän kontaktiteorian heikkouksia,kuten sen selitysvoi- man puutetta ja historiallisen yhtäläisyysperiaatteen vastaisuutta. Sukupuumallista erillistä kontaktiteoriaa ei ole. Vallankumouksellisen kontaktiteorian ja sukupuumallin välillä ei nähty olennaisia eroja. Mikone (1996: 413) kommentoi Wiikin varhaista kon-taktiteoriaa todeten, että periaatteellisia eroja Wiikin hypoteesien ja sukupuumallin välillä ei voida käytännössä havaita, koska

a) hänen oletuksensa lähtevät melko yhtenäisistä kielimuodoista (kantauralista ja indoeurooppalaisesta kantakielestä),

b) hän pitkälti operoi sukupuumallin käsitteistöllä. Wiikin tapa asettaa vastakkain su-kupuumalli ja Thomasonin ja Kaufmanin (1988) kontaktiteoria herätti kummeksuntaa: Itkonen (1998b: 96) huomauttaa, että sukupuumalliin perustuva vertaileva metodi on edelleen oikeutettu Thomasonin ja Kaufmaninkin (1988) mukaan, sillä normaalitilan-teessa jokaisella kielellä on vain yksi lähtökohta eli kantakieli.

Eurooppalaisten juur-ten arvostelussa Grünthal (2003: 73) puolestaan toteaa, että kielikontaktiteoriaa täsmällisempi nimitys olisi kielikontaktihypoteesi: [T]eoriaa on vain se yleistävä selitystapa, jota kirjassa käytetään. Sellaista kielikontaktiteoriaa, joka olisi verrattavissa kielen kuvauksessa sovellettaviin deskriptiivisiin teorioihin ja kielen muuttumista formaalistaviin teorioihin, ei ainakaan toistaiseksi ole edes ole-massa. Wiikin premissi on, että kielen muutos johtuu aina kielikontaktista. Wiik ei Grünthalin mukaan ota huomioon muun muassa sosiologisia syitä kielen muuttumi-seen, kielen typologista evoluutiota eikä sitä, miten kontaktilähtöinen muutos kietoutuu yhteen sisäisten muutostendenssien kanssa. 61

66

Laakso (1999) kritisoi Wiikiä samasta syystä: Wiik ei ole tarkemmin eritellyt kielikon-taktien ja kielenvaihdon mekanismia.Laakso toteaa,että kontaktiteoria Wiikin sille an- tamassa merkityksessä on liian karkea työkalu rekonstruoiduilla muinaiskielillä ope-roimiseen, puhumattakaan muinaiskielten puhujaväestöjen etnis-kulttuurillis-kielelli-seen identiteettiin ja sosiaalisiin suhteisiin liittyvistä kysymyksistä (mts. 57).

Kielikontakti-ilmiöiden välillä ei näytä olevan selkeää rajaa,vaan ne muodostavat jat- kumon, jolle sijoittuvat erilaiset hankalasti luokiteltavat kielimuodot (jargonit, yksi- tai kaksilähtöiset pidginit ja foreigner talkit, lingua francat ja koineet, selvät sekakielet, kreolit ja kreoloidit). Tämän jatkumon kautta myös absurdilla ja metodologisesti voi-mattomalla kontaktiteorialla on ontologisia yhtymäkohtia perinteisempiin kontaktiseli-tyksiin: eihän lähestymistapojen välillä tietyltä kannalta katsottuna ole kyseessä kuin aste-ero. (Mts. 53 54.) Kontaktiteorian ei nähty tuovan mitään uutta uralistiikkaan.

Mikone (1996: 414) huomauttaa, ettei kielitieteen tutkimusperinteessä ole koskaan kiistetty eri kielien ja kulttuurien kontaktien mahdollisuutta, vaan kontaktien tuntemuk-sesta on suurta etua sekä yksittäisten kielten että kielikuntien historian selvittämises-sä. Sen sijaan [t]endenssi, että koko kielen historia sekä siihen sisältyvä kehitys ja muuttuminen pyritään selittämään vain kontakteilla ansaitsee kritiikkiä (mp.).

Kontaktiselitysten käyttö ei ole fennougristeille mitään uutta. Hyvänä esimerkkinä tästä on Postin (1953) maineikas artikkeli From Pre-Finnic to Late Proto-Finnic.

Hasselblatt (1998: 237) puolestaan ihmettelee tapaa nostaa Thomason & Kaufman 1988 lingvistiikan Raamatuksi ja toteaa kärjistäen, ettei [k]oko fennougristiikan tiede-historia ole muuta kuin nimenomaan kielikontaktien tutkimusta. Kontaktiteorian heik-koudet.Kielikontaktiteorian heikkoutena on,ettei sillä voida luontevasti selittää eri kie- likuntien yhteisiä piirteitä ja innovaatioita ja niiden poikkeavuutta naapurikielikuntien ominaisuuksista (Mikone 1996: 413). Kielikuntien raja-alueille ei ole syntynyt molem-min puolin rajaa ymmärrettäviä kieliä,ts. kielimuotoja,joissa olisi tältä kannalta riittävä määrä yhteistä sanastoa ja kontaktikielten kieliopillisia aineksia (mp.). Lisäksi kieli-kontaktiteorian mukaan isolaatiossa olleen kielen pitäisi säilyä muuttumattomana. 62

67

Islannin kielen tulisi siis olla säilynyt muinaisskandinaavin tasolla.Islannin historia on kuitenkin jaettavissa kahteen kehitysvaiheeseen: muinaisislantiin ennen vuotta 1540 jkr. ja sen jälkeen nykyislantiin. Islannin morfologia ja syntaksi ovat konservatiivisia, mutta sanastossa ja fonologiassa on tapahtunut uudennoksia. (Mp.) Kontaktiteorian universaalisuutta ei tue myöskään Amerikkojen kielellinen monimuotoisuus.

Amerikan mantereiden ensimmäisiksi asuttajiksi oletetaan Koillis-Siperiasta tulleet pienet ryhmät. Nykyään kyseisillä mantereilla on 140 kielikuntaa, mutta lähtötilanne on ollut vain muutama kielikunta. (Mts.414.) Ajatusta voi viedä pitemmälle kysymällä, vaatiiko kontaktiteorian tiukin tulkinta olettamaan, että ihmiskieli on syntynyt useam-min kuin kerran? Jos alussa oli vain yksi kieli, se ei koskaan joutunut kontaktiin mui-den kielten kanssa. Mikäli kaikki muutos selittyy kontaktilla,yksi alkukieli olisi säilynyt muuttumattomana.

Laakso (1999) kritisoi Wiikin kontaktiteoriaa selitysvoiman puutteesta. Kontaktiseli-tyksiä on hankala falsifioida, koska vertailukohtaa täysin kontaktoimattomasta kieli-muodosta ei löydy. Tietyssä mielessä kontaktiselitys on liiankin tehokas: ei voida se-littää, miksi jotkut piirteet eivät ole lainautuneet. Samankaltaisten piirteiden olemas-saolo oletetuissa lainanantaja- ja lainansaajakielissä ei riitä todisteeksi kontaktista tai piirteen kontaktiperäisyydestä. Kontaktiselitysten pitäisi selittää, mitä lainataan ja miksi. Aina pitäisi myös ottaa huomioon ilmiöiden monilähtöisyys ja vaihtoehtoisten selitysmallien punnitseminen: x:n lainautuminen kieleen B sopii yhteen sen kanssa, että kielessä B on omalta pohjalta kehittynyt x:n kaltainen ilmiö y, jonka analogiseksi laajentumaksi x myös voisi olla selitettävissä. (Laakso 1999: 54 55.)

Wiikin vastaus kritiikkiin.

Wiikin yleinen vastaus kritiikkiin oli sivuuttaa lingvistiset substanssikysymykset ja vedota kielitieteen rintamalinjoihin (esim. Wiik 1997e: 99). Suomessa vallitsee hänen mukaansa jako traditionalisteihin ja uudistajiin,joiden mielestä traditionalistien ajatte- lutapa ja tutkimusmetodit kaipaavat uudistusta. Tällä jaolla hän selittää saamaansa kritiikkiä:Olen useassa kohdin korostanut myös sitä,että ne tulkintaerot,jotka nykyään eri tutkijoiden ja ryhmien välillä vallitsevat, perustuvat paljolti erilaiseen ajattelutapaan (Wiik 1998c). 63

68

Kontaktiteoriaa kritisoineita Rossia ja Vabaa (1997; ref. Wiik 1997d: 845) hän moittii siitä, etteivät nämä ole vielä lukeneet Thomason & Kaufman 1988:aa (Wiik 1997d: 850). Toisaalta Wiikin mukaan uudistajien ajatuksia on ennakoitu jo aiemmin: Jos-tain on syntynyt sellainen käsitys,että ajattelisin omien ajatusteni (kontaktiteoriani) olevan uusia. Sitä ne eivät missään tapauksessa ole. (Wiik 1998b: 423.) Hän vertaa tieteen kehitystä spiraalimaiseen palaamiseen samoihin ajatuksiin, mutta kierrosta korkeammalla (mp.).

5.2 Substraattihypoteesin kritiikki

5.2.1 Yleinen kritiikki

Substraattipiirteiden syntyyn ja siirtymiseen liittyvät ongelmat.

Wiikin mukaan hänen mallinsa ydinkysymys, jonka mukana malli todella joko seisoo tai kaatuu, on kysymys germaanisten,balttilaisten ja slaavilaisten kielten uralilaisesta / suomalais-ugrilaisesta substraatista (Wiik 1996: 597). Tämän ydinkysymyksen yhtä osaa, edellä esiteltyä suomalais-ugrilaista substraattia germaanisissa kielissä, käsit-televät Kallio (1997a; 2002), Kallio, Koivulehto ja Parpola (1997; 1998) sekä Ehala ja Üprus (2008). Wiikin kivikautiseksi substraattivaikutukseksi olettamat muutokset ovat tapahtuneet vasta myöhemmin. Wiikin oletusta fonologisten muutosten idullaan olosta on pidettävä ad hoc -väitteenä,jonka todistaminen on suorien todisteiden puut- tuessa mahdotonta (Kallio, Koivulehto & Parpola 1998). Substraattiselitysten yhtey-dessä on aiemminkin ollut tapana olettaa, että muutokset voivat näkyä vasta vuosisa-toja myöhemmin. Kiparskyn (1969) mukaan tällainen oli yleistä 1920 30-luvuilla, sub-straattiselitysten ollessa erityisen suosittuja. Esimerkiksi Pokornyn mukaan sub-straatti oli ensin läsnä alempiarvoisen,vain osittain assimiloituneen väestön kielessä, ja kesti vuosisatoja,ennen kuin se pääsi viralliseen kirjallisuuteen joka oli herrakastin hallussa ja sitä kautta meidän tietoomme (Kiparsky 1969: 1). Wiikin mallissa metsäs-täjä-keräilijäväestön kielenvaihto uralilaisesta indoeurooppalaiseen oli pitkäkestoi-nen prosessi. Tämä on Laakson (1999: 56) mukaan epätodennäköinen malli: 64

69

Wiikin olettama hitaan kulttuuridiffuusion malli edellyttäisi pitkää vähittäin voimistu-vien kielikontaktien ja kaksikielisyyden vaihetta, jonka kestäessä tilanne on ollut luul-tavasti melkoista monimutkaisempi. On saattanut syntyä erilaisia kontaktikieliä, ja osaltaan kuvaa on mutkistanut molempien osapuolten murteellinen eriytyminen sekä erilaiset lainautumis- ja muut vaikutussuhteet koko tämän kirjavuuden kesken.

Hitaan kulttuuridiffuusion oletukseen myös sopii paremmin, että assimiloitunut väestö ei välttämättä ole muodostanut selkeää etnistä ryhmää,joka olisi halunnut pitää kiinni oman kielimuotonsa erityispiirteistä;paremminkin on todennäköistä,että tämmöisessä mallissa indoeurooppalaiset vaikutteet ehtisivät rauhassa huuhtoa kadoksiin useim-mat oletetut uralilaiset substraatin jäljet. Myös Thomasonin ja Kaufmanin (1988: 119) mukaan substraattijälkien jäämistä ehkäiseviä olosuhteita ovat hidas,usean sukupol- ven aikana tapahtuva kielenvaihdos sekä tilanne, jossa kieltään vaihtava ryhmä on pieni verrattuna kohdekielen puhujien määrään. Toisaalta Sankoffin (2002:642) mu- kaan kielenvaihtotilanteessa pitkään jatkuva kaksikielisyys edesauttaa substraatti-piirteiden hyväksymistä osaksi kohdekieltä. Sanastoevidenssin vähättely.

Itkonen (1998b:100) kritisoi Wiikin metodologista kannanottoa kohottaa rakenteellis- ten substraattitutkimusten vaikutus ensisijaiseksi lainasanatutkimuksiin nähden. Itko-nen ottaa lainan ja substraatin suhteesta havainnollistavaksi esimerkiksi iberoromaa- niset kielet ja baskin.Baskilaissubstraattia on etsitty jo sata vuotta,mutta vakuuttavim- matkin hypoteesia tukevat esimerkit on joko kumottu tai ainakin asetettu epäilyksen alaiseksi, joten [i]lmeisesti on kerta kaikkiaan mahdotonta saada täyttä varmuutta sii-tä, onko kyseessä baskilainen substraatti vai ei (mp.). Sen sijaan on täysin varmaa, että iberoromaanisissa kielissä on paljon baskilaisia lainasanoja, joista jotkut saatta-vat olla substraattisanoja (mp.).

Kallio (2002: 169) kritisoi Wiikiä heikosta aiheen tuntemuksesta, sillä Wiik ei hänen mukaansa näytä olevan tietoinen uusimmista germaanisten kielten substraattitutki-muksista. Germaanisissa kielissä on paljon substraattilainoja monessa eri kerrostu-massa, mutta ne eivät ole uralilaisia.

Wiik (2000a:475;2002a:155) olettaa germaanikielten runsaan etymologisoimattoman lainasanaston selitykseksi myöhäisgermaaniin vaikuttaneen megaliittikielen super-straatin eli baskilaisen kielen, jossa oli haamilais-seemiläinen superstraatti. Sanasto-evidenssillä Kallio (2002) perustelee uralilaisen substraatin foneettista epätodennä-köisyyttä: uralilaisen kantakielen indoeurooppalaislainat osoittavat merkkejä aivan toisenlaisista kehityskuluista, kuin mitä Wiik esittää kontaktissa tapahtuneen. 65 "


HM: oikeassa uralilaisessa kantakielessä ei voi olla IE-lainoja.

70

" Esimerkiksi uralilaiseen kantakieleen lainatuissa indoeurooppalaisissa sanoissa klusiilien sointioppositio katosi, ja palataalinen ääntymäpaikka säilyi (Kallio 2001: 233). Wiikin oletus substraatin vähäisestä vaikutuksesta leksikkoon sivuuttaa topo-nyymien merkityksen substraattitutkimuksessa. Esimerkiksi Pohjois-Venäjällä, missä uralilainen substraattivaikutus on kiistämätön,on myös paljon uralilaista paikannimis- töä (Saarikivi 2006). Saarikiven (2000: 411) mukaan sanastolla ja nimistöllä näyttää olevan viimekätinen todistusvelvollisuus substraatin puolesta: Empiirinen substraatti- tutkimus ei voi nojata ainoastaan fonetiikan ja morfosyntaksin piirrelistoihin, sillä sen on arvioitava jokaisen piirteen kontaktilähtöisen synnyn todennäköisyyttä melko an-karalla metodiikalla. Myös Ehala ja Üprus (2008: 92) pitävät uralilaisten toponyymien puutetta kantagermaanin puhuma-alueella Wiikin hypoteesin heikoimpana kohtana.

Toisaalta Wiik (1998c) itse suhtautuu erittäin optimistisesti mahdollisuuteen löytää uralilaisia toponyymejä germaanikielten syntyalueelta: [M]inun pitäisi osoittaa eteläi-sestä Skandinaviasta, Tanskasta ja Pohjois-Saksasta vesistönimiä,jotka olisivat suo- malais-ugrilaisia. En tähän toistaiseksi pysty. Selityksen uskon löytyvän (ainakin Ete-lä-Ruotsin osalta) seuraavasta johtavan ruotsalaisten juurten etsijän, fonetiikan eme-ritusprofessori Claes-Christian Elertin, toteamuksesta, joka koskee ruotsalaisia ni-mistöntutkijoita: Flertalet, ja rent av så gott som alla,tar inte upp ens som möjlighet att det kan finnas spår av pregermanskt språk i Sverige. Saman asian muistan nimistön-tutkimuksemme erikoistuntijan,professori Eero Kiviniemen,sanoneen minulle joskus suunnilleen näin: Ruotsalaiset nimistötutkijat eivät jostain syystä ole olleet kovin ha-lukkaita löytämään suomalais-ugrilaisia nimiä omalta maaperältään. Huomattakoon, että esimerkiksi Tanskan saarista eräät ovat kyllä alkuperältään hämäriä; esim. Fyn, Moen ja Mors. En pidä mahdottomana, että nimistöntutkimus tulisi vastaisuudessa löytämään SU paikannimiä kantagermaanienkin syntyalueelta. "

HM: Oikea kantagermaani, jossa Grimmin lain muutokset tapahtuivat, syntyi jossakin Tonavan suistossa tai kekijuoksulla. Palloamforakansaa epäillään. Kantagermaanit ilmeiseti EIVÄT KUULUNEET SOTAVAUNUKANSOIHIN, vaan olivat kski-Euroopassa ennen heitä. He olivat hyvissä väleissä megaliitti-trattbägareiden kanssa.

" Ehalan ja Üpruksen mukaan (2008: 92) olisi odotettavissa, että mikäli substraattihy-poteesi pitää paikkansa, löytyisi germaanista uralilaista hylkeenmetsästykseen ja ka- lastuselinkeinoihin liittyvää sanastoa. Kantagermaanissa ei kuitenkaan ole uralilaista substraattisanastoa, lukuun ottamatta paria mahdollista poikkeusta, esimerkiksi germ. *hʷala- valas < esigerm. *kʷalo- ural. *kala > suom. kala, germ. *jek- jää < esigerm. *ieg- sugr. *jäŋe > suom. jää (Kallio 1997b: 76). 66 "

HM: Nuo ovat vasarakirveskieltä: *akwalas = vesieläin. *Akwari(u)s = vesi-ihminen.


https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2015/10/juha-kuisma-ja-hameen-paikannimet-peruslinja-oikea-lempo-luuraa-yksityiskohdissa

Minä keräsin tuonne kommenttiin balttikieten vesi(stö)sanoja koskevat tiedot toiselta koneelta.

Sieltä löytyy yksi "akwa", josta en enää muista, mistä se on, ja linkkikin on mennyt pimeäksi:

" *akʷā- = water

Lat. aqua, Welsh aig,

*** Russ. Ока (Oka), ***

(Suomen Akaa??? (Juha Kuisma 2015) Selittäisi monta arvoitusta! HM)

Goth. aha, Gm. aha/Ache, Eng. éa; īg/island, Hitt. akwanzi, Luw. ahw-, Palaic aku-, ON á, Goth. aƕa *


h₂ep- = water

Skr. अप् (apha), Pers. apiyā/āb, Lith úpe; (kuuri: apia, jotv. apis, preussi: appi > sm. Apia, apaja, Ypäjä jne.)

*h₂p-isk- "fish" Lat. piscis, Ir. íasc/iasc, Goth. fisks, ON fiskr, Eng. fisc/fish, Gm. fisc/Fisch, Russ. пескарь (peskar'), Polish piskorz

Englannin ”f-ish” on siis f- = joki ja -ish adjektiivin pääte: ”jokiolio”!) "


Tämä on vanhentuneesta, poistettavasta sanastosta.

https://en.wiktionary.org/wiki/Appendix:List_of_Proto-Indo-European_roots/h%E2%82%82

*h₂ekʷeh₂waterLat. aqua, Welsh aig, Russ. Ока (Oka), Goth. aha, Gm. aha/Ache, Eng. éa; īg/island, Hitt. akwanzi, Luw. ahw-, Palaic aku-, ON á, Goth. aƕa
aqua-

word-forming element meaning "water," from Latin aqua "water; the sea; rain," cognate with Proto-Germanic *akhwo, source of Old English ea "river," Gothic ahua "river, waters," Old Norse Ægir, name of the sea-god, Old English ieg "island;" all from PIE *akwa- "water" (cognates: Sanskrit ap "water," Hittite akwanzi "they drink," Lithuanian uppe "a river").

Sanasta tulevat skandinaavikieten jokisanat, joiden linkkien mukaa myös "ap- ja up- joet", mikä ei ole mahdotonta, sillä voi osin huuliäänteenä muuttua myös p:ksi ja   b:ksi aivan kuten myös iranilaisissa kielissä ja joskus myös kreikassa.

  1. Alla oleva etymoloia on sikäli virheellinen, että kanntaindoeuroopan juuri ei ole "**ap-" vaan "*ekʷe-". Gootin sana ahwa osoittaa, että se on laina nimenomaan vasarakirves-kielestä eikä esimerkiksi preussista tai liettuasta tai latviasta, tai tule suoraan kanta-IE:stä.


http://etimologija.baltnexus.lt/?w=up%C4%97

" Iš ide.*ap- ‘vanduo’ kilę dvi atitikmenų eilės:1) s.i. āpas ‘vandenys’, ir. āp- ‘vanduo’, pr. ape ‘upė’, lie. ùpė; 2) lo. aqua ‘vanduo’, go. ahwa ‘upė’ (Порцич В., Членение иде. язык. общности, М.,1964,302–305).Garsų dėsniai bet kokią sąsają tarp minėtų grupių išeliminuoja:ide. kw, , arijų ir bl.kalbose nevirsta p. Tačiau gr., osk.-umbr. kalbose bei keltų tarmėse ide.kw, , > p, plg.gr. ἵππος [262] ‘arklys’<*ek̑-, ποινή (poiné) ‘atpildas’ < *kʷoinā. Arijų ir bl. ap- (lo. aqua) yra to paties pobūdžio atitikme- nys, su išlyga, kad šiuo atveju izoglosos tęsiasi neįprastomis besikertančiomis linijo-mis. Antraip tariant, arijų ir bl. ap- sąlygiškai galima vadinti „graikiškuoju elementu“.


Ilmenee, että muimnainorjalaisilla oli jumala Egir,josta suomeen tulisi "*Äkri" jonka arvellaan liittyvan sanaan.Se EI todista,että kyseessä EI olisi "vasarakirvesjumala"! Sen sijaan noilla germaanikielillä ei ole mitään muuta tekemistä kuin kaukainen yh-teinen alkuperä goljadi-vasarakirvesläisten Oká-joen [ääntyy Akaa, paino jälkitavulla kuin suomen "ahaa!"] kanssa!

71

" Keskenään ristiriitaiset selitykset.

Osaa Wiikin substraattiselityksistä pidettiin keskenään ristiriitaisina, sillä hän on pe-rustellut uralilaisella substraattikielellä eri kielissä tapahtuneita vastakkaisia kehitys-kulkuja. Wiikin (1999; 2002a: 133) mukaan balttilaisissa, slaavilaisissa ja germaani-sissa kielissä on suomalais-ugrilainen substraatti. Sama substraattikieli olisi aiheuttanut seuraavat muutokset:

1) Velaariklusiilien erilainen kehitys.

Koska palatovelaariset klusiilit sulautuivat velaarisiin klusiileihin, kantagermaanista tuli centum-kieli, mutta palataalisen ääntymäpaikan säilymisen vuoksi baltoslaavi oli satem-kieli (Palviainen 2003: 268). "

HM: EI OLLUT KANTABALTOSLAAVI SATEM-KIELI, sillä SUOMEN VASARAKIR-VESKIELI, PREUSSI, JOTVINKI JA LIETTUA ovat kentum(/-tentum)-kieliä (vaikka liettuan 100 onkin kieliryhmän sisäinen sllavilaina šimtas). Mitään "kentumisaatiota ei ole, on joko satemisaatiota tai ei. (On myös eräitä välimuotoja.)


J.M.T.: " Yhtä lailla ristiriitainen on oletus, että sekä palataaliklusiilien kato että Wiikin oletta-ma konsonanttien palataalistuminen i:n/j:n edellä kantagermaanissa johtuivat saman suomalais-ugrilaisen kielen vaikutuksesta (Kallio 2002: 176 177). Selittäes-sään germaanikielten kentumisaatiota Wiik (2002a: 177) kirjoittaa: SU kielen puhujat eivät kuulleet IE kielen palataalisen ja velaarisen (oik. labio-velaarisen) ääntymäpai-kan eroa,mutta samalla sivulla hän selittää konsonanttien palataalistumisen näin: SU kielen puhujien korva oli yliherkkä kuulemaan palatalisaatiota IE kielessä siitä syys-tä, että SU kantakielessä oli palataalistuneiden ja palataalistumattomien konsonant-tien oppositio. IE kantakielessä tätä oppositiota ei ollut. Tämä ristiriita selittynee sillä, että Wiik korjasi arvostelua saaneen virheellisen väitteen velaarien ja labiovelaarien yhteenlankeamisesta (*K, *Kw > *K), mutta ei selvästikään huomioinut sen vaikutusta väitteeseensä konsonanttien palataalistumisesta.

2) Soinnillisten klusiilien aspiraation kato sekä germaanista että baltoslaavista.

Baltoslaavissa aspiroituneet ja aspiroimattomat klusiilit sulautuivat, germaanissa kol-me klusiilisarjaa säilyi, mutta Grimmin lain mukaan muuttuneina. Wiik olettaa yhtei-seksi nimittäjäksi aspiraation kadon. Sointioppositio kuitenkin säilyi molemmissa haaroissa, mikä on epäuralilaista. (Palviainen 2003: 268.) 67

72

3) Sijajärjestelmä.

Germaanissa sijajärjestelmä heikkeni ja baltoslaavissa säilyi (Palviainen 2003: 269). Wiik (2002a: 265) selittää eron sillä, että germaanissa substraatti on ollut foneettista ja baltoslaavissa morfologista. Foneettinen substraatti on aiheuttanut sen,että painot- tomia tavuja on runsaasti hävinnyt, mikä on heikentänyt sijajärjestelmää (mp.). Ger-maanin ja baltoslaavin erot voivat Wiikin (2002a: 136) mukaan johtua siitä, että niihin vaikuttanut suomalais-ugrilainen substraattikieli oli murteutunut: germaaniin vaikutta-neessa SU-murteessa saattoi olla baskilainen substraatti. Mitään todisteita tästä Wiik ei esitä. "

HM: Ei maksa vaivaa erityisesti vertailla baltoslaavilaisia ja germaanikieliä: niillä EI ole muuta, myöhempää yhteistä edeltäjää kuin kantaindoeurooppa.


J.M.T.: " 5.2.2 Yksityiskohtainen kritiikki

1. Alkupaino.

Kallion, Koivulehdon ja Parpolan (1998) mukaan sanapaino kiinteytyi ensimmäiselle tavulle vasta aikaisintaan viimeisillä vuosisadoilla ekr., koska pääosa sen aiheutta-mista sisä- ja loppuheitoista on tapahtunut vasta ajanlaskun alun jälkeen. "

HM: Noihin herroihion ei ole luottamista...

J.M.T.: " Kantagermaanin puhuma-alue puolestaan indoeurooppalaistui todennäköi-sesti jo nauhakeraamisen kulttuurin aikana (3200 2300 ekr.), Wiikin ajoituksessa jo kellopikarikulttuurin aikana (4500 2700 ekr.) (Kallio 2002: 172). "

HM: Germaanit eivät olleet luultavimmin nauhakeraamikkoja ollenkaan. Trattbägarit eivät olleet indoeurooppalaisia - eivätkä liioin uralilaisia.

J.M.T.:"Wiik ei selitä,miten alkupainon kaltainen ilmiö voisi olla vuosituhansia foneet- tinen ja tiedostamaton ja vasta myöhemmin tulla fonologiseksi ja tiedostetuksi (Kallio 2002: 172). Kyseessä saattoi olla areaalinen innovaatio, sillä kelttiläisissä ja itaali-sissa kielissä tapahtui myös painon siirtymistä ensitavulle (Kallio 1997a:124). Wiik (2002a: 163) selittää itaalisen ja kelttiläisen painonsiirron baskilaisella substraatilla. Paino saattoi kuitenkin kantabaskissa olla vasta toisella tavulla (Kallio, Koivulehto & Parpola 1998).Germaanikielten alkupainolle Wiik esittää selitykseksi vain uralilaisen substraatin, hän siis olettaa sen olevan eri alkuperää kuin indoeurooppalaisissa naa-purikielissä. Toinen Wiikin (2002a: 163) tarjoama selitys kelttiläisten ja itaalisten kiel-ten alkupainoisuudelle on säännön yksinkertaistuminen (engl. rule simplification): Koska IE -kielen mutkikas sanapaino oli vaikea oppia, kielenoppijat pyrkivät käyttä-mään yleistä sääntöä siitä, mille tavulle sanan pääpaino kussakin tapauksessa kuului riippumatta oman kielensä painosysteemistä.  68

73

Erittäin yksinkertainen ehdokas oli sääntö, jonka mukaan paino tuli aina sanan en-simmäiselle tavulle. Näin siis IE kielen mutkikas painotus aiheutti oppimisvaikeuksia myös muualla kuin vain germaanisen kielen syntyalueella. Näin voidaan selittää se, että muissakin uusissa kielissä,mm.kelttiläisissä ja itaalisissa,paino oli sanan ensim- mäisellä tavulla.Mikäli germaanin alkupaino on oletettava uralilaiseksi vaikutukseksi, myöhäisempi adstraattivaikutus olisi kronologisesti järkevämpi vaihtoehto. Mutta mi-käli painonsiirto oletetaan adstraattivaikutukseksi, kelttiläinen adstraatti olisi uralilaista parempi ehdokas (Kallio 2002: 172).

2. Painon laatu.

Vasta-argumentti tähän selitykseen on sama kuin painonsiirtoon, anakronistisuus: Tämä kehitys lienee tapahtunut kutakuinkin samaan aikaan painonsiirroksen kans-sa, joten siihen pätevät samat kronologiset faktat kuin edelliseen (Kallio, Koivulehto & Parpola 1997: 49). "

HM: Noiden herrojen "kronologiat ovat päin persettä kuin Hokmannin munat.

J.M.T.: " Tämä muutos tapahtui myös kelttiläisessä ja itaalisessa kantakielessä (Kal-lio 2002:172). Wiik (1998a) vastasi ajoituksia kohtaan esitettyyn kritiikkiin vetoamalla muutosten vähittäisyyteen ja myöhäiseen fonologistumiseen: Esitykseni läpikäyvänä piirteenä on ajatus, että monet äänneominaisuudet (mm. painon sentraalistuminen, joka heijastuu mm. vokaalien heittymisiin) on vähittäinen ilmiö, joka alkaa vähäisenä foneettisena piirteenä ja joka myöhemmin kielirajan siirtyessä yhä pohjoisemmas koko ajan voimistuu.

3. Tahdin isokronia.

Tahdin isokronia on skandinaavissa kielissä myöhäiskeskiaikainen piirre, jota on jopa pidetty saamelaisena substraattipiirteenä. Kantagermaanissa ja sen varhaisim-missa kirjallisissa tytärkielissä painottomien tavujen vokaalin pituus oli distinktiivinen piirre, eikä se riippunut ensitavun vokaalin pituudesta (muinaisyläsaksan zala nume-ro, zalā numerot, zāla vaara, zālā vaarat ). Tahdin isokronia oletetussa uralilaisessa substraattikielessä on myös todistamatta, sillä esihistoriallisten prosodisten piirteiden olemassaolo on mahdoton todistaa tai osoittaa vääräksi ja todistustaakka on Wiikillä. (Kallio 2002: 173.) 69

74

4. Grimmin laki

(Kallio 1997a: 124; 2002: 173 175; Kallio, Koivulehto & Parpola 1997; 1998; Palviainen 2001; 2003: 265 267).

Wiikin ratkaisu selittää tenuisten äänteensiirros eli muutos *p, *t, *k, *kʷ > *f, *Þ, *h, *hʷ uralilaiseksi substraattivaikutukseksi, ja varsinkin Wiikin oletus kantaindoeuroo-pan soinnittomien klusiilien affrikaatiosta nähtiin olevan vastoin kaikkia historiallis-vertailevan kielentutkimuksen periaatteita (Kallio, Koivulehto & Parpola 1997: 49).

Lisäksi Wiik olettaa kantaindoeuroopan germaanisemmaksi kuin se on ollut, ja mitä-töi näin omaa todistusvoimaansa (mp.). Kelttiläisten lainasanojen perusteella Grim-min laki ei voi olla aiempi kuin 1000 - 500 ekr, eli se ajoittuu vasta pronssi- ja rauta-kauden vaihteeseen. Esimerkiksi IE *rēĝ- > kelttiläinen *rîg- germaaninen *rîg- > *rîk- päällikkö. "


" Grimmin laki voidaan myös nähdä parannuksena indoeurooppalaisen kantakielen typologiseen vääristymään: *T D Dʰ > *Tʰ T D > *Þ T Ð. Grimmin laki ei ole ainutlaa-tuinen ilmiö indoeurooppalaisissa kielissä. Armeniassa tapahtui vastaava äänteen-muutos, mutta ilman spirantisaatiota: *T D Dʰ > Tʿ T D. (Kallio 1997a: 124.)

Palviaisen (2001) mukaan Wiik ei esitä kantaindoeuroopan klusiilien frikaatio-ole-tukselle muita todisteita kuin hypoteettisten suomalais-ugrilaisten oppimisvirheet. Minkään muun indoeurooppalaisen kieliryhmän [paitsi germaanisen] soinnittomat klusiilit eivät ole aspiroituneita, eivätkä tiettävästi sisällä niin vahvaa frikaatiota, joten Wiikin malli joutuu jo lähtökohtaisesti väärille raiteille (mt.). Wiikin kieltämistä työntö- ja imuselityksistä Palviainen (2001) toteaa: Kuitenkin historiallisen kielitieteen kes-keisissä oppikirjoissa esitetään Grimmin laki nimenomaan chain shiftinä. Kääntäen voisikin kysyä: miksi pitäisi olettaa mitään substraattia, jos kielensisäiset muutokset selittävät huomattavasti luontevammin ko. ilmiön? Chain shift on todennäköisempi selitys kuin mikään substraattiin pohjautuva, koska on vaikeaa kuvitella sellaista kiel-tä, joka substituoisi indoeurooppalaiset foneemit sillä tavalla kuin Grimmin lain muu-toksissa on tapahtunut. Voidaan kysyä, minkälainen kieli substituoisi *bʰ:n b:llä, mut-ta samaan aikaan *b:n p:llä ja *p:n f:llä? Mikäli suomalais-ugrilainen substraatti ger-maanissa kuitenkin olisi, tulisi germaanisen äännerakenteen olla aivan toisenlainen. Kaikkien klusiilisarjojen olisi pitänyt langeta yhteen, kuten kantaindoeuroopasta kantauraliin lainatuissa sanoissa on käynyt. 70

75 

Myös labiovelaaristen klusiilien säilyminen olisi ihmeellistä. (Mp.) Eurooppalaisten juurten arvostelussa Palviainen (2003: 266) pitää Wiikin esittämää skenaariota Grim-min laista erittäin epätodennäköisenä.Wiikin ei-standarditeoria indoeurooppalaisesta klusiilijärjestelmästä on peräisin Gamkrelidzelta ja Ivanovilta,jotka ehdottivat p b bʰ -järjestelmän tilalle järjestelmää p pʼ pʰ, missä on glottalisoitunut. Tämä malli on vähemmistössä ja sillä on ongelmansa, joista Wiik ei hiiskahda. Enemmistössä ole-van näkemyksen mukaan klusiilisarjoja indoeurooppalaisessa kantakielessä oli kol-me: [-snt,-asp], [+snt,-asp] ja [-snt,+asp] (esim. Beekes 1995: 132 133; Fortson 2010: 53 60). Wiikin mukaelmassa on kaksi affrikoitunutta sarjaa sekä yksi soinnillinen sar-ja, joka Gamkrelidzella ja Ivanovilla on glottalisoitunut tosin Wiik ei viittaa heihin eikä esitä klusiilien glottalisaatiota.Järjestelmä glottalisoituneen klusiilin kera näyttäisi täl-tä (Palviainen 2003: 266): pɸ tþ kχ pʼ tʼ kʼ bβ dð gγ Palviaisen mukaan ongelmallista on, ettei Wiikin ehdottama klusiilijärjestelmä ole rekonstruoitavissa indoeurooppalai-seen kantakieleen minkään haaran pohjalta,eikä missään maailman kielessä ole ha- vaittu tällaista järjestelmää. Palviainen kysyy myös,miksi pitäisi olettaa kantagermaa- nille nimenomaisesti suomalais-ugrilainen substraatti. Etruskikaan ei tehnyt eroa soinnillisten ja soinnittomien klusiilien välille, ja sitä paitsi siinä oli aspiroitu klusiili-sarja pʰ tʰ kʰ, joka yleensä ajatellaan Grimmin lain tuottamien frikatiivien edeltäjäksi. Näin ollen etruski sopisi paremmin substraatiksi, ellei ajatus olisi monesta syystä yh-tä epätodennäköinen kuin Wiikin uralilainen substraatti. (Palviainen 2003: 266.) Kal-lio jakaa Wiikin väitteet Grimmin laista kolmeen osaan: 1) Aspiroitujen ja aspiroimat-tomien soinnittomien klusiilien yhteenlankeaminen uralilaisilla kielenoppijoilla (*T, *Tʰ > *Tʰ) (Wiik 1997c: 90). Todennäköisempi substituutio olisi kuitenkin ollut *T eikä *Tʰ. 71

76 

Ylivoimainen enemmistö indoeuropeisteista ei enää rekonstruoi soinnittomia aspiroi-tuneita klusiileita IE-kantakieleen. (Kallio 2002: 174.)

2) Aspiraattojen frikaatio-oletus (Wiik 1997c: 89). Kallion (2002: 174) mukaan Wiik sortuu tässä kehäpäättelyyn: hän olettaa,että tenues aspiratae (*Tʰ) ja mediae aspira- tae (*Dʰ) eivät olleet aspiraattoja vaan affrikaattoja,koska uralilaisten kielten puhujat olisivat korvanneet aspiraatat klusiileilla eivätkä frikaatiiveilla. Muita todisteita tälle ei ole. Oletus, että tenues aspiratae ja mediae aspiratae olivat affrikaattoja eivätkä aspi-raattoja on aivan uusi,joten Wiik vakavissaan näyttää luulevan,että voi vapaasti hylä- tä kahden sadan vuoden mittaiseen tutkimustyöhön perustuvat vakiintuneet rekonst-ruktiot vain siksi, ettei niiden nojalla voi selittää jokaista germaanista äänteenmuu-tosta uralilaiseksi vaikutukseksi (Kallio 2002: 174; käännös J.-M.T.).

3) Frikatiiviväitteet, esimerkiksi *Tʰ > *Þ, *Dʰ > *Ð: Indoeurooppalaisten soinnittomien affrikaattojen korvaaminen uralilaisilla soinnittomilla frikatiiveilla ei ole mahdollista, koska IE-kantakielessä ei ollut soinnittomia affrikaattoja pɸ, tþ, kχ eikä U-kantakie-lessä vastaavien ääntymäpaikkojen soinnittomia frikatiiveja. Wiikin toisen frikatiiveja koskevan väitteen mukaan mediae aspiratae olisi korvattu uralilaisilla soinnillisilla frikatiiveilla. Kantauralissa oli luultavasti kolme soinnillista frikatiivia: dentaalinen *δ, palataalinen *δ ja velaarinen *γ, mutta tästäkin asiasta on erimielisyyttä.

Kantagermaanissa vastaavia soinnillisia frikatiiveja ei kuitenkaan ollut, vaikka Wiikin vanhentuneissa lähteissä vielä muuta väitetään. (Kallio 2002: 174 175.) Soinnilliset klusiilit saattoivat tosin olla allofonisessa vaihtelussa vastaavien soinnillisten frikatii-vien kanssa, mutta tämän vaihtelun säännöt ovat vielä pitkälti selvittämättä (Ringe 2006:100).Yhteenvetona Kallio toteaa, että Wiikin kolme väitettä ovat niin kömpelöitä ja täynnä vakavia virheitä, että on ihmeteltävä, ettei hän keksinyt yksinkertaisempaa selitystä. Uralilainen substraatti olisi ennemmin johtanut kaikkien klusiilisarjojen yhteenlankeamiseen, kuten tokaarissa kävi. (Kallio 2002: 175.) 72

77

Wiik (1998a) vastaa Kallion, Koivulehdon ja Parpolan (1997) arvosteluun rinnasta-malla muinaisten uralilaisten oppimisvirheitä nykysuomalaisten germaanikielten oppimiseen: Kirjoittajat [Kallio, Koivulehto ja Parpola] eivät hyväksy ajatustani, että pidän kantaindoeurooppan [sic] soinnittomia klusiileja (esim. klusiilia /t/) foneettiselta laadultaan voimakkaasti äännettynä eli aspiraation (oik. myös frikaation) sisältävinä.

Mutta juuri esittämälläni tavalla asia on germaanisissa kielissä nykyäänkin: Germaa-nisissa soinnittomissa klusiileissa okkluusiota seuraa usein soinniton vaihe eli aspi-raatio (oik.aspiraatio+frikaatio), jonka suomalaiset kielenoppijat myös helposti havait- sevat; vrt. suomalaisten kieltenopettajien tapa opettaa germaanisten kielten klusiilit niin, että niiden loppuum [sic] äännetään h. Kirjoittajat saavat väitteeni näyttämään erityisen mahdottomalta, kun he väittävät minun olettavan kantaindoeurooppalaisten soinnittomien klusiilien tilalle affrikaattoja. Näin en tee,mutta väitän,että po. klusiileis-sa oli voimakas aspiraatio, joka foneettisesti reaalistui usein myös frikaationa eli klu-siilin ääntymäpaikalla syntyvänä hankaushälynä. Juuri näin on asia monissa nykyi-sissäkin germaanisissa kielissä: esimerkiksi englannin sanassa tea suomalaisten koululaisten tavallinen tunnistus on ts. Sen, mitä tarkoitan affrikaatalla selitän yleista-juisesti fonetiikan oppikirjassani.

7 5. Vernerin laki.

Kallion (1997a: 124) mukaan yleisesti hyväksytty relatiivinen kronologia on: (1) Grimmin laki, (2) Vernerin laki ja (3) alkupaino (esim. Ringe 2006: 102, 105). Tämä vie pohjan Wiikin selitykseltä, sillä siinä Vernerin laki on edellä mainittujen aksentu-aatiomuutosten laukaisema seuraus (Kallio, Koivulehto & Parpola 1997: 49). Posti (1953) esitti itämerensuomalaiselle astevaihtelulle (*p t k s ~ *β δ γ z) selitykseksi germaanisen superstraattivaikutuksen.Wiik hyväksyy Postin selityksen,vaikka hänen oma mallinsa on sen kanssa ristiriidassa, sillä Postin selitys edellyttää, että Vernerin laki on toiminut ennen painon kiinteytymistä ensimmäiselle tavulle (Kallio, Koivuleh-to & Parpola 1997: 49). Kallio (2002: 175) huomauttaa, että helpoin uralilainen selitys Vernerin laille olisi ollut astevaihtelu vaikka vain harva uralisti rekonstruoi sitä kanta-uraliin. Vastauksessaan Vernerin lain selityksen kritiikkiin Wiik (1998a) käyttää ny-kyistä germaanikieltä, englantia, havainnollistamiseen: 7 Wiikin oppikirjassa antama affrikaatan määritelmä: [K]lusiili ja sen frikaatiomainen laukeama eli klusiili ja sitä seuraava homorgaaninen frikatiivi, jotka tulkitaan jossakin kielessä yhdeksi äänteeksi (Wiik 1981: 83). 73

78

Sallittaneen, että havainnollistan omaa Vernerin lakiani vielä kerran mahdollisimman kansantajuisesti (ja samalla todella perinteisestä poikkeavasti):Käytän apunani nyky- englannin ääntämistä. Kun englannin puhuja ääntää sanan tattoo (jossa paino on 2. tavulla),hän ääntää voimakkaamman aspiraation jälkimmäiseen kuin edelliseen t:en.

Jos pyytää häntä siirtämään tämän sanan painon 1. tavulle, hänellä on käytettävis-sään monia foneettisia keinoja.Niinpä hän ääntää nyt 1.tavun vokaalin pidempänä ja puhtaampana,ja mikä oleellista,hän heikentää 2.tavun alussa olevan t:n aspiraatiota. Hän ikäänkuin tietää, että painottomassa tavussa ei saa ääntää kovin voimakasta as-piraatiota. Samantapainen voimakkaasti äännettyjen klusiilien heikentäminen tapah-tui vastaavassa tilanteessa kantagermaanissa, kun paino oli saatava 1. tavulle. Heikennys oli niin selvää, että klusiili alkoi ääntyä jonkin verran soinnillisena.

6. Klusiilien ääntymäpaikat.

Wiik jättää mainitsematta, että sama muutos tapahtui itsenäisesti ainakin neljässä muussa tytärkielessä, siis centum-kielissä: heetissä, tokaarissa, italokeltissä ja krei-kassa (ks. esim. Ringe 2006: 90). Kantagermaanissa labiovelaarinen ääntymäpaikka säilyi (ks. esim. Ringe 2006: 91), joten ääntymäpaikkoja oli neljä. Kallion (2002: 176) mukaan varhaisissa lainasanoissa indoeurooppalaiset palataali- ja velaariklusiilit korvautuivat uralilaisilla palataaleilla, esimerkiksi IE *ǵʰalgʰo-/ ǵʰalgʰa- SU *śalka > suom. salko (Koivulehto 1999: 210), ja velaareilla; labiovelaariset klusiilit korvautui-vat velaarisilla klusiileilla, esimerkiksi IE *kʷelh-e/o- SU *kulke- kulkea (Koivulehto 2001: 237). Kallion (2002: 176) mukaan uralilainen substraatti olisi kaikella todennä-köisyydellä aiheuttanut satem-kielen.

7. Konsonanttien palataalistuminen.

Wiikin mukaan konsonanttien palataalistuminen tapahtui jo germanobaltoslaavilaisessa kantakielessä. "

HM:  SELLAISTA EI OLE OLLUT!!!

J.M.T.: " Vain muutama tutkija on esittänyt ilmiön olemassaoloa edes baltoslaavilai-sen kantakielivaiheen aikana, ja Wiik on ensimmäinen, joka esittää sitä germaani-seen kantakieleen (Kallio 2002:177). Liudennuskorrelaatio kuitenkin puuttuu kaikista germaanikielistä, joten sellaisen rekonstruoiminen kantagermaaniin olisi metodologi-sesti kyseenalaista (Kallio, Koivulehto & Parpola 1997:49). Koska sille ei ole muuta todistusaineistoa kuin sen oletetut vaikutukset eli i-umlaut, ei > ī, e > i, murtuminen, a-umlaut ja u-umlaut, jotka eivät edellytä palatalisaatiota, on palatalisaatio ad hoc selitys (Kallio 2002: 177). 74

79

7a-7e. Regressiiviset etäassimilaatiot eli Umlaut ja murtuminen.

8 Wiikin kuvaama ajatus i-Umlautin synnystä palatalisaation kautta ei ole uusi, vaan se on esitetty jo 1868 (Scherer 1995[1868]: 142 145) ja kuollut ja haudattu hyvin pe-rustein (Kallio 2002: 176). i- Umlaut ei tapahtunut kantagermaanissa, vaan vasta en-simmäisen vuosituhannen loppupuoliskolla, mistä todistavat sekä vanhat germaani-set kirjoitukset että rautakautiset itämerensuomeen lainatut sanat, joissa i-umlautista ei näy merkkiäkään (Kallio 1997a:125).Esimerkiksi suomen hartia pohjoisgermaanin *harδia-, jonka täytyy olla nuorempi kuin keskikantasuomessa tapahtuneet muutok-set *ti > si ja *š > h, ei millään tavalla viittaa i-umlautiin. "

HM: NÄIDEN "AIKAUS" ON KOIVULEHDOLLA PÄIN WITTUA!!!!

J.M.T.: " Rautakautisen i-umlautin pitäminen kivikautisen uralilaisen kielen aiheutta-mana substraattivaikutuksena on vähintään anakronistista (Kallio, Koivulehto & Par-pola 1997: 50). Muistakaan Umlaut-ilmiöistä tai murtumisesta ei ole varhaisia laina-sanatodisteita. Wiikin esittämät muutokset eivät olleet kantagermaanissa edes idul-laan, sillä lainakontakteissa ei omilla foneemeilla korvata foneemeja vaan allofoneja. Umlaut ja murtuminen ovat siis liian myöhäisiä niin foneettisina kuin fonologisinakin piirteinä ollakseen uralilaista substraattia. (Kallio, Koivulehto ja Parpola 1998.)

Vastauksessaan Wiik (1998a) vetoaa kahteen seikkaan. Ensinnäkään ei tiedetä, mil-loin uralilainen i muuttui neutraaliksi vokaalisoinnun kannalta. Toiseksi seikaksi hän sanoo: [K]ielenoppimistilanteissa on erittäin tavallista, että kielenilmiö laajenee siten, että sitä aletaan käyttää entistä laajemmin;generatiivisessa fonologiassa sanottaisiin, että kysymyksessä on rule simplification; kansanomaisesti voi sanoa, että säännöt kyllä opitaan (esim. sääntö käytä liudennusta ), mutta ei opita sääntöjen poikkeuksia (esim. poikkeusta älä kuitenkaan liudenna muissa kuin dentaaleissa ) (Wiik 1998a). 9. ə, a > a. Wiikin olettamaa schwa indogermanicumia ei ollut olemassa, vaan laryn-gaaliteoria korvasi sen jo ajat sitten. 9 Mikäli ə olisikin ollut olemassa 8 I-Umlautia ja murtumista lukuun ottamatta Wiikin esittämiä oletettuja palatalisaation vaikutuksia ei Wiikin saamassa kritiikissä kommentoitu erikseen. 9 Indoeurooppalaisen kantakieli-vaiheen jälkeen kehittyneitä tytärkielten neutraalivokaaleita kutsutaan nimellä schwa secundum. Esimerkiksi Ringe (2006: 79) postuloi *ə:n esigermaaniin. Se kehittyi ei-sananalkuisten laryngaalien viereen, jotka eivät olleet yhteydessä syllabiseen ään-teeseen. Laryngaalien kadotessa *ə jäi jäljelle.Myöhemmin *ə sulautui *a:han sanan- alkuisissa tavuissa ja hävisi muualta. Esimerkiksi IE *ph₂tḗr > *pətḗr > G *fadēr. 75

80

Indoeurooppalaisessa kantakielessä,suomalais-ugrilaisen kantakielen lähin sitä vas- taava vokaali ei olisi ollut *a vaan todennäköisemmin *ɨ. (Kallio 2002: 177.) 10. a, o > a. Tämä muutos perustuu Janhusen ehdottamaan ja sittemmin hylkäämään hypotee-siin uralilaisen a:n labiaalisuudesta. Vokaalisointuparina *a:lle oli illabiaalinen *ä, joten *a:n labiaalisuus ei tunnu uskottavalta. (Kallio, Koivulehto & Parpola 1997: 50.) Lainasanaevidenssi on Wiikin hypoteesia vastaan tässäkin tapauksessa: uralilaiset korvasivat indoeurooppalaisen *o:n uralilaisella *o:lla, eivät *a:lla (Kallio 2002: 178). Tämä on ainoa äänteenmuutos,joka tapahtui sekä germaanisessa, balttilaisessa että slaavilaisessa kantakielessä. Se ei kuitenkaan voi olla yhteinen GBS-kielelle, koska se baltoslaavissa tapahtui vasta sellaisten innovaatioiden, kuten Winterin lain 10, jälkeen, joita germaanissa ei tapahtunut.

Wiikin oletukselle germanobaltoslaavilaisesta kantakielestä ei siis ole äänteelli-siä perusteita (Kallio, Koivulehto & Parpola 1998). Tämä muutos tapahtui myös indoiranissa, albaniassa ja anatolialaisissa kielissä (Kallio 2002: 178).

11. ō, ā > ō.

Lainasanaevidenssi puhuu tätä muutosta vastaan.

Lainasanoissa tapahtui substituutio IE *ā > U *a. Uralilainen *a saattoi olla puolipitkä, sillä siltä puuttui pitkä vastine *aa. Tämäkään muutos ei voinut tapahtua GBS-kieles-sä, sillä sitä ei koskaan ole tapahtunut balttilaisissa kielissä. (Kallio 2002: 178.)

12. a:n ja e:n loppuheitto.

Tämäkin muutos tapahtui myöhään,minkä myös Wiik myöntää.Vielä riimuskandinaa- vissa vuoden 450 jkr. tienoilla saattoi ilmetä sellaisia muotoja kuin wraita kirjoitan. Kuten Vernerin laki, tämäkin on vasta toissijainen muutos eikä siis sinällään sub-straattipiirre. (Kallio 2002: 179.) 5.2.3 Substraattihypoteesin kritiikin yhteenveto ja hy-poteesin arviointia Traskin kriteereillä Wiikin mukaan hänen substraattihypoteesiaan ei voi falsifioida niin kauan, kuin yksikin ehdotettu substraattipiirre pitää paikkansa: Entä jos näistä ilmiöistä jokin voidaan osoittaa paikkansapitämättömäksi?

10 Winterin lain mukaan lyhyet vokaalit pitenevät aspiroimattomien soinnillisten klusiilien edellä (Collinge 1995: 225) 76

81

Tällä ei pääasian kannalta ole suurta merkitystä. Riittäähän oikeastaan, että yksikin ehdottamistani äänneilmiöstä todistettavasti on varhaisgermaanin SU substraattia. (Wiik 2002a: 179.) Yllä on kuitenkin nähty, että jokainen Wiikin uralilaiseksi substraa-tiksi väittämä piirre voitiin osoittaa virheelliseksi tai selittää uskottavammin muilla kei-noin. 1, 2, 3, 4, 5, 7a, 7d,7e ja 12 eli lähes kaikki äänteenmuutokset tapahtuivat vasta paljon myöhemmin kuin Wiikin olettamalla kolmannella esikristillisellä vuosituhan-nella. Osa Wiikin selityksistä pohjautui marginaalisiin tai kumottuihin teorioihin indo-eurooppalaisesta (4 ja 9) tai uralilaisesta (10) fonologiasta. Esihistoriallisten proso-disten piirteiden, kuten tahdin isokronian (piirre 3), olemassaoloa taas on äänitteiden puuttumisen takia mahdotonta arvioida.Osa äänteenmuutoksista oli seurausta muista listalla olleista muutoksista eikä siis suoraan mitään substraattivaikutusta (5 ja 12).

Lisäksi osa oli kielitypologisesti niin yleisiä ja muissakin indoeurooppalaisissa kieli-haaroissa tapahtuneita,että mikä tahansa muukin kuin uralilainen substraatti olisi voi- nut ne aiheuttaa (6, 7 ja 8). Uralilaisten kielten indoeurooppalaisten lainasanojen pe-rusteella indoeurooppalainen ääntämys ei olisi muuttunut kantagermaanin tyyppisek-si uralilaisen substraattikielen vaikutuksesta (Kallio 2001).

Miltä Wiikin hypoteesi näyttää Traskin kriteereillä (luku 3.3.2) tarkasteltuna, kun yllä lueteltu kritiikki otetaan huomioon? Ensimmäinen kriteeri täyttyy:uralilainen kantakieli oli olemassa. Toinen kriteeri (Kieliä S ja L puhuttiin samassa paikassa pitkän ajan-jakson kuluessa) täyttyy osittain: läntiset uralilaiset kielet ovat olleet kontaktissa indo-eurooppalaisten kielten, myös germaanin, kanssa varhaisista ajoista lähtien. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että kontaktipaikka olisi ollut kantagermaanin synnyinalu- eella uralilainen paikannimistö puuttuu Pohjois-Saksasta ja Etelä-Skandinaviasta tai että kontakti olisi tapahtunut niin varhain kuin Wiik esittää. Kolmas kriteeri, kaksikieli-syyskriteeri, täyttyy: se,että sanastoa on lainautunut kantakielivaiheissa luoteisista in- doeurooppalaisista kielistä läntisiin uralilaisiin kieliin,viittaa siihen,että jonkinasteista kaksikielisyyttä on esiintynyt.

Kolmen ensimmäisen kriteerin tarkastelun jälkeen voimme siis todeta, että kontakteja kielten välillä oli,mutta Wiikin esittämille ajoituksille ja paikannuksille ei ole tukea. 77

82

Kaikkien Wiikin esittämien substraattipiirteiden yksityiskohtainen arviointi Traskin kri-teereillä ei mahdu tämän esityksen piiriin. Seuraavaksi käydään kuitenkin läpi ehdo-tetut piirteet poissulkumenetelmällä siten, että pudotetaan tarkastelusta pois kohdas-sa 5 ne, jotka eivät läpäisseet kriteeriä 4, ja kohdassa 6 ne, jotka eivät läpäisseet kri-teeriä 5 jne.

Neljäs kriteeri: Missä tapauksissa kantauralissa on ominaisuus, joka voisi selittää kantagermaanissa tapahtuneen muutoksen? Ainoastaan seuraavissa tapauksissa:

1. alkupaino,

2. painon ekspiratoristuminen ja painonkulkujen sentraalis-tuminen,

4b. Grimmin lain sointiosa,

7. konsonanttien palataalistuminen ja

8. syllabisten resonanttien hajoaminen.

Viides kriteeri: mitkä edellisistä muutoksista ovat voineet tapahtua hyvin varhain (Wiikin oletusta seuraten kolmannella vuosituhannella ekr.)?

Muutokset 1, 2 ja 4 ovat tapahtuneet myöhemmin, vasta rautakaudella.

Muutos 7 ei ole rekonstruoitavissa minkään tytärkielen pohjalta mikä jo yksistään riittäisi sen hylkäämiseen ja siksi sen ikää on hankala arvioida. Sen oletetut vaikutukset, esimerkiksi i-umlaut, ovat kuitenkin tapahtuneet myöhään.

Muutos 8 sen sijaan on varhainen.

Kuudes ja seitsemäs kriteeri: onko muutos 8 typologisesti yleinen muutos ja tapah-tuiko se muissa kantaindoeuroopan tytärkielissä? Ei ole typologisesti harvinaista, et-tä syllabiset resonantit hajoavat, ja ne hajosivat jokaisessa kantaindoeuroopan tytär-kielessä.

Yksikään Wiikin ehdottama substraattipiirre ei siis läpäise Traskin kriteereitä.

5.3 Yhteenveto

Wiikin mallin kritiikistä Wiikin kontaktiteoreettinen ajattelu sekä hypoteesi kantager-maanin suomalais-ugrilaisesta substraatista saivat armotonta kritiikkiä. Wiikin malli sai osakseen sekä yleisluontoista että hyvinkin yksityiskohtaista arvostelua. Kontakti-teoria Wiikin esittämässä muodossa on liian yleinen selittämään yksittäistapauksia. Selitysvoimaltaan vähäisenä se ei voi korvata historiallis-vertailevaa menetelmää. Lisäksi Wiikin oletukset uralilaisten mammutinmetsästäjien kielen synnystä ja kehi-tyksestä, kuten oletus laajasta alkukodista ja kantakielen synnystä konvergenssin kautta, poikkeavat tunnetuista etnolingvististä realiteeteista ja rikkovat siten historiallista yhtäläisyysperiaatetta. 78

83

Kantagermaanin uralilainen substraattihypoteesi, jonka varassa Wiikin malli seisoo tai kaatuu, testattiin laajasti. Oletetuista uralilaista substraattipiirteistä yksikään ei lä-hemmässä tarkastelussa voi pitää paikkaansa. Kantagermaanin puhuma-alueilla ei ole uralilaisiksi etymologisoituja paikannimiä, eikä kyseisessä kielessä ole muuta-kaan uralilaista substraattisanastoa. Kantagermaanin runsas etymologisoimaton lek-sikaalinen aineisto viittaa tuntemattomiksi jääneiden paleoeurooppalaisten kielten substraattiin. Toisaalta kielensisäiset muutostendenssit riittävät yksinäänkin selittä-mään äänteenmuutokset. Substraattiselityksen käyttäminen ensisijaisena selitykse-nä on metodologisesti kyseenalainen ratkaisu. Hypoteesia suomalais-ugrilaisesta substraatista kantagermaanissa on näin ollen hyvin vaikea puolustaa. Kallio, Koivu-lehto ja Parpola (1998) ennustavatkin Wiikin hypoteesille lyhyttä ikää: Missään ta-pauksessa hänen ajatuksensa eivät tule saamaan indoeuropeistien ja germanistien yleistä hyväksyntää. Ennen kaikkea monet kollegamme tulevat kummastelemaan sitä, että joku voi kuvitella tieteenalojemme perinteisiä käsityksiä niin heikosti perus-telluiksi, että niitä voisi kumota pelkin ad hoc -oletuksin ja niiden ympärille kyhätyin kehäpäätelmin. Saamastaan kritiikistä huolimatta Wiik ei korjannut substraattipiirtei- densä listaa, esimerkiksi Wiik 1997c ja 2002a sisältävät samat piirteet. Wiik puolus-tautui vetoamalla koulukuntaeroihin ja uskoi kannattamansa uuden ajattelutavan kor-vaavan vanhentuneet oppirakennelmat. Voi kuitenkin todeta, ettei uusia uskottavia kielitieteellisiä todisteita kantagermaanin uralilaisen substraatin puolesta ole kyetty esittämään kumottujen tilalle. Hypoteesi on kumottu. 79

84 6 KRITIIKKI TIETEENHARJOITTAMISEN TAVASTA 6.1 Myönteinen kritiikki Edellisessä pääluvussa olemme nähneet,miten heikko lingvistinen pohja Wiikin mal- lilla oli. Suurin osa Wiikin spekulaatioita arvioineista kielitieteilijöistä suhtautuikin nii-hin hyvin kriittisesti. Myönteisiä arvioita esittivät lähinnä samaan koulukunnan kuulu-vat.Esimerkiksi Künnap (1998a) puolusti vapautta visioida:Tiede kehittyy uskaliaiden hypoteesien ja teorioiden varassa enemmän kuin pelkästään pikkutarkkojen yksityiskohtien parissa puurtaen.

Tieteessä pitää suorittaa jatkuvasti kokeita.

Tieteilijöillä ei ole oikeutta luopua kokeista siinä pelossa,että jokin koe voi epäonnis- tua. Tällä samalla perusteella Wiikin toimintaa puolustivat myös koulukunnan ulko-puoliset, esimerkiksi Karlsson ja Riiho (2003). Heidän mukaansa mielikuvituksella ja rohkeilla yleistyksillä on niilläkin tärkeä tehtävänsä tutkimuksissa (Karlsson & Riiho 2003: 374). Karlsson ja Riiho myöntävät, että Wiikin rakennelma on spekulatiivinen, mutta silti sen leimaaminen huuhaaksi on kohtuutonta. He myös ihmettelevät niiden 19 tutkijan inkvisitorista asennetta, jotka Helsingin Sanomissa (Anttila ym. 2002) tuo-mitsivat Eurooppalaisten juurten Tieto-Finladia-ehdokkuuden (Karlsson&Riiho 2003: 372). Myös Saarikivi (2003: 39) toteaa Eurooppalaisten juurten muutoin kriittisessä arvostelussaan,että tieteidenvälisten visioiden,rohkeiden väitteiden ja joskus rankko- jenkin populaaristuksien esittäminen on hyvästä. Karlsson ja Riiho (2003: 372) huo-mauttavat, ettei tämän päivän fennougristiikallakaan aputieteineen ole tarjota [Wiikin mallin] tilalle edustajiensa keskenään hyväksymää, empiirisesti perusteltua tulkintaa. Myös Marcantonio (2002) on arvostellut perinteisen paradigman heikkoutta ja jopa kyseenalaistanut uralilaisten kielten geneettisen sukulaisuuden.Hän kritisoi sekä tra- ditionalisteja että vallankumouksellisia,mutta asettuu vallankumouksellisten puolelle, sillä heidän näkemyksensä Koillis-Euroopan kielellisestä jatkumosta edustavat nykytilanteessa todennäköisintä ja realistisinta oletusta suomalaisten ja muiden suomensukuisten kansojen juurista (Marcantonio 2004). 80

85

6.2 Kielteinen kritiikki 6.2.1

Tieteelliset virheet Wiik sai kielentutkijoilta paljon kritiikkiä tekemistään virheistä kie-litieteen asiakysymyksissä. Edellisessä pääluvussa käsiteltiin Wiikin kontaktiteorian ja substraattihypoteesien saamaa kritiikkiä. Wiik ja muut vallankumoukselliset saivat myös kritiikkiä, joka kohdistui kielitieteen asiakysymysten lisäksi tieteenharjoittami-sen periaatteisiin. Nämä kritiikin aiheet jaan kolmeen luokkaan: asiantuntemuksen puute, tieteenalojen autonomian rikkominen eli monitieteisyyden väärinkäyttö ja epä-selvien käsitteiden käyttö. Asiantuntemuksen puute. Wiikin kielitieteen teorian, dia-kronisen kielitieteen ja kielikontaktiteorian tuntemusta pidettiin huonona, ja Wiikin ky-kyä erottaa hyvin perustellut kielikontaktioletukset huonommin perustelluista epäiltiin (Saarikivi 2003: 38 39). Janhunen (2001b: 220) arvioi, että Thomason ja Kaufman kauhistuisivat siitä tavasta, jolla Wiik heitä tulkitsee. Künnap (1998b: 420) selittää vallankumouksellisten ja Thomasonin ja Kaufmanin näkemyserojen johtuvan siitä, että hän ja Wiik tulkitsevat kielten sekoittumisen jokseenkin väljemmin kuin raamat-tumme [sic] kirjoittajat (emmekä näin ollen seuraa sitä ainakaan tältä osin aivan so-keasti). Wiikin (1998b: 424) mukaan Thomason on heidän tulkinnastaan kyllä tietoi-nen: Olen useaan otteeseen keskustellut muun muassa Sally Thomasonin kanssa nykyisen kontaktiteorian erilaisista käsityksistä.Olemme molemmat tietoisia siitä, että ajatuksemme ovat kyllä samansuuntaisia mutta eivät identtisiä. Erityisesti Eurooppa-laisten juurten arvosteluissa asiantuntemuksen puute nostettiin esille. Lindstedt (2004) osoittaa Wiikin asiantuntemuksen puutteen muun muassa slaavien ja slaavi-laisten kielten historiasta. Wiik esittää näet historiallisten faktojen kanssa ristiriidassa olevia väitteitä, esimerkiksi selittää slaavilaiskielten ekspansion slaavien eliittiase-malla muun muassa kirkon johtajina ja kauppiaina myös orjakauppiaina (Wiik 2002a: 281).Slaavit kuitenkin kääntyivät kristinuskoon vasta slaavilaiskielten ekspansion jäl- keen ja olivat pikemminkin kauppatavaraa kuin kauppiaita, kuten etnonyymin slaavi etymologia osoittaa (Lindstedt 2004: 310 311). 81

86

Yhteenvetonaan Lindstedt (2004: 311) toteaa, ettei Wiik yksinkertaisesti ole tehnyt sitä tarvittavaa taustatyötä, jonka kirjan kirjoittaminen kaikkien eurooppalaisten juu-rista vaatii. Väärä monitieteisyys. Vaikka Wiik korostaa monitieteisyyttä kansojen ja kielten alkuperän selvittämisessä, koskevat monet hänen väitteistään nimenomaan kielten historiaa ja ovat Wiikin kriitikoiden mukaan arvioitavissa kuten mikä tahansa kielentutkimus (Palviainen 2003: 259).

Ollakseen monitieteinen tutkimuksen pitää ottaa kaikkien tieteenalojen tulokset huo-mioon. Jos genetiikan, kielitieteen ja arkeologian tuloksia yhdistelevän mallin kielitie-teellinen osuus voidaan osoittaa vääräksi,kaatuu koko malli. Wiikin väittämä monitie- teisyys nähtiin tieteenalojen autonomian rikkomisena, sillä genetiikka ja arkeologia eivät tutki kieltä eivätkä siis anna kielitieteellisiä tuloksia.Korostettiin sitä,että kieli voi vaihtua jättämättä jälkiä väestön geeniperimään tai materiaaliseen kulttuuriin (esim. Laakso 2003a). Wiikin virheenä pidettiin alkuperän tarkastelua yhtenä kokonaisuute-na, sillä ei ole myöskään automaattisesti olemassa yhtenäistä tutkimuskohdetta ni-meltään alkuperä, vaan alkuperä saattaa sijaita kokonaan eri suunnilla riippuen siitä, minkä tieteenalan keinoin ja minkä tutkimuskohteen läpi asiaa tarkastellaan (Häkki-nen 2004). Kallion (2004a: 205) mielestä Wiik myös sekoittaa monitieteisyyden ja ke-häpäättelyn: yhden tieteenalan hypoteesien pohjalta rakennetaan toisen tieteenalan teorioita, joiden sitten katsotaan todistavan ensimmäisen tieteenalan hypoteesit oi-keiksi. Käsitteiden epäselvyys. Wiikiläisten käyttämien käsitteiden epäselvyys sai ar-vostelua osakseen. Lähinnä Künnapille osoittamassaan kritiikissä Hasselblatt (2002: 2) sanoo suoraan, että operointi epäterävillä, huonosti tai ei ollenkaan määritellyillä käsitteillä häiritsee tieteellistä kommunikaatiota. Esimerkiksi Wiik 2002a:ssa keskei-selle termille lingua franca on kaksi eri määritelmää (ks. luku 4.2).

6.2.2 Tieteen etiikka

Wiikin arvosteluissa kiinnitettiin huomiota paitsi asia- ja metodologisiin virheisiin, myös tieteenteon etiikkaan. Saarikivi (2004: 66) näkeekin kiistan ytimen olevan tieteeneettinen: Mielestäni tässä keskustelussa juuri tieteenteon eettiset kysymykset ja tutkimuksen saama julkisuus olisivatkin metsä, kielitieteen detaljikysymykset taas puita. 82

87

Seuraavia asioita nousi esille keskustelussa Wiikin ja muiden vallankumouksellisten toimintatavoista: Faktojen ja lähteiden manipulointi. Wiikin tapaa käyttää lähteitä ar-vosteltiin moneen kertaan. Arvostelu kohdistuu Wiikin tapaan tulkita lähteitä alkupe-räisen kontekstin vastaisesti ja vaieta omien hypoteesiensa vastaisista tulkinnoista.

Mikone syytti Wiikiä kahteen otteeseen faktojen manipuloinnista:Mikäli hyväksyisim- me Wiikin ja Künnapin sitaattimetodin, voisimme myös väittää, että tieteen tekeminen onkin itse asiassa faktojen manipuloimista. Mitä taitavampi peluri olet, sitä vallanku-mouksellisemman teorian voit tarjota (Mikone 1999) ja Wiikin mallin yksinkertaisuus -periaatteen taustastrategiana on tieteellisten faktojen manipulointi (Mikone 1997: 84).

Saarikiven mukaan Wiik jättää huomiotta omia hypoteesejaan vastaan olevat faktat, mikä irrottaa teoksen [Eurooppalaisten juuret] tieteellisestä keskustelusta ja tekee sii-tä yksinpuhelua (Saarikivi 2003: 39). Wiikin tapaa esitellä vanhoja, jo kumottuina pi-dettyjä, tutkimustuloksia julkisuudessa paheksuttiin esimerkiksi yhdeksäntoista kie-lentutkijan mielipidekirjoituksessa (Anttila ym. 2002), jossa todetaan: Kalevi Wiik toi-miikin hyvän tieteenharjoituksen käytännön vastaisella tavalla esitellessään julkisuu- dessa monia tiedeyhteisön hylkäämiä käsityksiä uusina tieteellisinä tutkimustuloksi-na. Vastauksessaan aikaisempien tutkimustulosten käyttöä koskevaan arvosteluun Wiik toteaa,ettei katso järkeväksi siteerata vastakkaisia mielipiteitä edustavia lähteitä:

Aikiot [(Aikio & Aikio 2002a)] arvostelevat uudistajia siitä, että he käyttävät aikaisem-pia tutkimustuloksia valikoiden hyväkseen. Mitä muuta voisi tehdä? Uudistaja on luonnollisesti iloinen,kun hän löytää menneisyydestä tutkijan,joka on jo ollut samoilla linjoilla kuin hän itse. Olisi kai hänen kannaltaan järjetöntä, jos uudistajat poimisivat ajatustensa tueksi sellaisia väitteitä, jotka ovat ristiriidassa hänen omien ajatustensa kanssa. (Wiik 2002b.) 83

88

Anttila ja Kallio (2002) huomauttavat tähän: Tieteessä kaikki relevantti evidenssi puolesta tai vastaan on aina otettava huomioon siitäkin huolimatta, että se saattaa toisinaan johtaa jopa oman työhypoteesin kumoutumiseen. Wiikin väitettä mallinsa kansainvälisestä suosiosta pidettiin esimerkkinä väitteestä, joka perustuu faktojen valikoivaan esittämiseen. Ei ole olemassa mittaria sille, montako tutkijaa ulkomailla tarvitaan kannattamaan jotain mallia, että sen suosiota voisi väittää kansainväliseksi (Mikone 1999). Väitettä ei siis voi suoraan todistaa oikeaksi tai vääräksi.

Wiikin julkaisuluettelosta kuitenkin ilmenee, ettei hänen susbstraattitutkimuksiaan ole julkaistu kansainvälisissä vertaisarvioiduissa aikakauslehdissä kuten Diachronica tai Folia Linguistica Historica, tosin Wiik 1997b on ilmestynyt Linguistica Uralicassa.

<http://wiik.fi/kalevi/index.php?option=com_content&view=article&id=4&itemid=5>

Time depth in historical linguistics -konferenssijulkaisussa ilmestyneen Wiikin artik-kelin (Wiik 2000a) arvostelut Journal of Indo-European studies -aikakauslehdessä (Mallory 2001) ja Diachronicassa (Kessler 2003) eivät anna aihetta olettaa Wiikin mallin koskaan va-kiintuvan vallitsevaksi selitykseksi uralilaisten ja indoeurooppalaisten kielten historiasta.

Mallory (2001: 238 239) sanoo epäilevänsä mitä tahansa mallia, joka ehdottaa aino-an koskaan [kanta]indoeuroopan pohjoispuolella puhutun kieliryhmän olleen uralilai-nen ja että uralin aikasyvyyden täytyy ulottua viime jääkauteen (käännös J.-M.T.).

Kessler (2003) on arviossaan tylympi. Hän toteaa, etteivät häntä vakuuta Wiikin pe-rustelut päätelmilleen esimerkiksi kantauralin laajasta puhuma-alueesta tai kantager-maanin synnystä uralilaisen substraatin ja megaliittikielen superstraatin vaikutukses-ta (mts. 373). Mikone (1999) osoittaa Wiikin siteeranneen valikoivasti virolaista arke-ologia Evald Tõnissonia. Tõnisson on selvästi ja aktiivisesti vastustanut Wiikin nä-kemyksiä ja tuonut tämän useasti ilmi. Wiikin mukaan Tõnisson (1998: 139) kuitenkin mainitsee, että K. Wiik on luonut loogisen, tyylikkään ja,voisi sanoa,eleganttisen sys- teemin, jossa arkeologiset kulttuurit,muinaiset toimeentulosysteemit ja kielten kehitty- minen on yhdistetty yhdeksi kokonaisuudeksi (käännös Kalevi Wiik (1998b: 424). 84

89

Kokonaisuudessaan sitaatti kuuluu: On tunnustettava, että omien mielipiteidensä tu-eksi K. Wiik on luonut loogisen, tyylikkään ja, voisi sanoa, elegantin systeemin, jossa arkeologiset kulttuurit, muinaiset toimeentulosysteemit ja kielten kehittyminen on yh-distetty yhdeksi kokonaisuudeksi. Ymmärtääkseen systeemin on lukijan virittäydyttä-vä K.Wiikin ajatuskulkujen perusteelliseen seuraamiseen. Arvostelijana minun täytyy kuitenkin ilmaista tietty epäilys: onko K. Wiikin luoma malli ainoa mahdollisuus todel-lisen kieli- ja kulttuurihistorian ymmärtämiseksi. Mallin heikko puoli on se, että arkeo-logiset kulttuurit käsitetään ilmiöiksi,joiden vastaavuus etnisten kulttuurien kanssa on jo ilman muuta selvää eikä vaadi enää minkäänlaista tutkimista. (Käännös Eve Mikone (1999).)

Anttila ja Kallio (2002) pitävät väitettä kansainvälisestä suosiosta perättömänä: Kai-kesta huolimatta Wiik ja Julku itse vakuuttelevat suurelle yleisölle täysin päinvastais-ta, että heidän ideansa ovatkin kansainvälisesti muodikkaita! Emme lähde arvioi-maan, johtuuko tämä puhtaasta tietämättömyydestä, sillä maailmahan näyttää täysin toisenlaiselta Turusta ja Haukiputaalta kuin UCLA:sta ja Leidenistä katsottuna. (Anttila & Kallio 2002.)

Omien teorioiden muokkaaminen tarpeen mukaan.

Muuttaessaan kantaansa Wiik ei myönnä erehtyneensä, sen sijaan hän muokkaa te-orioitaan tarpeen mukaan (Junttila 2010:291).Wiik on vuoroin kannattanut Renfrewn Anatolia-hypoteesia (Wiik 2002a), vuoroin sanoutunut siitä irti (Wiik 1996), muttei pe-rustele kannanvaihdostaan. Junttila (2010: 292) huomauttaa, että muuttaessaan kan-taansa tutkijan tulisi tehdä tiedeyhteisölle selväksi, mitkä argumentit kannanvaihdok-seen johtivat. Epävarman ja varman tiedon sekoittaminen. Eurooppalaisten juurten esipuheessa Wiik toteaa, että hänen kirjansa sisältää asioita, joiden paikkansapitä-vyyttä ei nykyisin menetelmin ole mahdollista sataprosenttisesti varmistaa; joidenkin esittämieni ajatusten varmuus on vain 80 - 90 prosentin luokkaa (Wiik 2002a: 17).

Tämä nähtiin vaatimattomuuden sijaan hybriksenä (Lindstedt 2004: 301), ja Wiikin omia spekulaatioita pidettiin vaikeina erottaa tunnetuista tosiasioista. Wiik (2002a) esittää hypoteeseja, jotka pohjaavat puhtaasti mielikuvitukseen eikä niitä voi testata mitenkään.  85

90

Esimerkkinä tällaisesta on avaarin ja illyyrin substraattivaikutus serbokroaattiin näis-tä kielistä ei tiedetä oikeastaan mitään, ja niiden puhujat kuolivat vuosisatoja ennen serbokroaatin eriytymistä omaksi kielekseen (Lindstedt 2004: 311).

Olemattomat rintamalinjat.

Karlssonin ja Riihon (2003) mielestä Wiikin omien ajatusten uutuuden tähdentämi-nen traditionalisteihin verrattuna on turhaa sohimista muurahaispesään. Jakoa tradi-tionalisteihin ja uudistajiin pidettiin perättömänä. Wiikin kuvaamista kielitieteen rinta-malinjoista Itkonen (1998a) toteaa, että niitä on olemassa vain hänen omassa mieli-kuvituksessaan. Eri lailla ajatteleviin koulukuntiin vetoaminen on Palviaisen (2003: 270) mielestä vain epätieteellinen keino olla välittämättä communis opiniosta. Se ei ole tieteellistä vaan uskonnollista argumentointia (Kallio 2002: 179).

Ihmiseen menevä argumentointi.

Keskusteluissa mentiin puolin ja toisin asiattomuuksiin ja käytettiin myös ad homi-nem -argumentteja, vaikka Wiik (1998b: 424) sanoo korostavansa, että kysymykses-sä on asioiden, ei ihmisten välinen taisto. Henkilöön menevistä asiattomuuksista esi-merkkinä mainitsen, että Wiik on käyttänyt ilmausta Laakson naiivi tietämättömyys (Wiik 2001: 316) ja nimittänyt itseään Aikion veljesten opilliseksi esiisäksi (Wiik 2002 b). Vastaavaa tapahtui Wiikin arvostelijoillakin, esimerkiksi Kallio ja Anttila (2002) ar-vioivat Wiikin pätevyyttä seuraavasti: Wiikhän ei ole fennougristi, joten on ymmärret-tävää, että nämä maallikoille hankalat termit [ suomalainen ja suomalaisugrilainen ] saattavat mennä hänellä sekaisin. Argumentin esittäjän arvostelu argumenttiin vas-taamisen sijasta toimii Wiikillä keinona kritiikin väistämiseen (Junttila 2010:290 291). Vastuutonta tieteen popularisointia. Tutkijan eettinen vastuu yleisölle nostettiin esiin eri toten Eurooppalaisten juurten ilmestymisen jälkeen eikä Wiikin tapaa popularisoi- da erittäin epävarmoja teorioita pidetty suotavana.Laakson (2003c) mukaan Suomes-sa vallitsee tieteen populismityhjiö.Tiedeyhteisö ei anna riittävän yksinkertaisia vas-tauksia kansan yksinkertaisiin kysymyksiin. Tällöin [s]yntyy kysyntä, ja ennen pitkää alkaa markkinatalouden lakien mukaan löytyä myös tarjontaa (mts. 56).

Laakso myös miettii, tunnetaanko tieteen periaatteita ja toimintatapoja ja pitäisikö niistä tiedottamista Suomessa lisätä. 86

91

Lindstedt (2004:312) arvioi, että Eurooppalaisten juurten ainoa myönteinen puoli on, että se pakottaa historialliset kielitieteilijät kirjoittamaan enemmän populaareja esi-tyksiä metodeistaan ja tuloksistaan. Kiistan kärjistyminen synnytti huolta siitä, millai-sen kuvan tiedeyhteisö antaa itsestään ulospäin,ja miten kiista vaikuttaa yleisön luot- tamukseen tiedeinstituutioon. Tieteellinen keskustelu on käytävä tieteellisillä fooru-meilla. Yleisillä foorumeilla asia on esitettävä hillitysti ja nöyrästi ilman lyöntejä ja yli-lyöntejä. (Carpelan 2002.) Hasselblatt (2002: 4) osoittaa kiistan absurdiutta kysymäl-lä,miltä näyttäisi,jos esimerkiksi Budenz ja Donner tai Itkonen ja Steiniz aikanaan oli- sivat ratkoneet kielitieteellisiä kiistojaan sanomalehdistössä.Nationalistista vaihtoeh- tohistoriaa? Vastuuseen yleisölle liittyy kysymys vallankumouksellisten mahdollisista poliittisista tarkoitusperistä. Wiikiä arvosteltiin siitä, että varhainen ja laaja uralilainen alkukoti näyttää olevan hänelle päämäärä sinänsä (Kallio 2004a: 206).

Anttilan ja Kallion (2002) mukaan Wiik ja Julku ovat rakentaneet nationalistista vaihtoehtohistoriaa, jolle on tyypillistä se, että väen vängällä katsotaan oman kansan eläneen mahdollisimman kauan nykyisillä asuinsijoillaan ja jos vain mahdollista ny-kyistä vielä paljon laajemmilla alueilla.

Wiik on kyllä populaarijulkaisuissaan puhunut suomalais-ugrilaisten kielten eurooppalaisuudesta, esimerkiksi:

Ehkä olemme kielentutkimuksessammekin menossa EU:hun ja EMU:un.

Ehkä uralilainen/suomalais-ugri- lainen kantakielikin vähitellen pääsee viralliseksi kieleksi Euroopan indoeurooppalaisten kielten joukkoon (Wiik 1997a) ja: Herättelen lukijaa vielä seuraavalla pikku väittämällä:Jos kantagermaani on todella syntynyt eh- dottamallani tavalla,se,millä tavalla nykyään mm.englantilaiset, amerikkalaiset, aust-ralialaiset, uusiseelantilaiset, saksalaiset, hollantilaiset, tanskalaiset, norjalaiset, is-lantilaiset ja ruotsalaiset ääntävät omaa kieltään, perustuu ainakin osaksi suomensu-kuisten kielten äännerakenteeseen. Samaan syssyyn voidaan vielä liittää kaikki balt-tilaisten ja slaavilaisten kielten puhujat. Väitteeni saattavat tuntua suuruudenhulluu-delta, mutta väitän, että niissä on vinha perä. (Wiik 1998c.) 87

92

Wiik kuitenkin kieltää poliittiset ambitiot esimerkiksi EU:n ja eurooppalaisuuden suh-teen. Hänen mukaansa EU ei ole syy siihen, että kansojen ja kielten väliset kontaktit ovat nyt muotia (Wiik 1998b: 423).

Laakso kokee pitkittyneen väittelyn ikävimmäksi puoleksi henkilökohtaisuuksiin me-nemisen sekä toisarvoisuuksien eli poliittisten suuntausten ja intohimojen vetämisen mukaan keskusteluun väen vängällä. Kansallispoliittisilla intohimoilla hän tarkoittaa germaanisten kielten oletettujen uralilaisuusperäisyyksien myönteistä arvottamista (Laakso 1998: 611). Juurien etsinnän ylipäätään Laakso näkee itäeurooppalaisena ilmiönä. Länsi-Euroopassa ei hänen mukaansa käydä suurta kansalaiskeskustelua kansan alkuperästä, mutta Itä-Euroopasta löytyy runsaasti vertailukohtia suomalais-ten juuridebatille: sosialismin luhistuttua on syntynyt suuri arvosekaannus ja käynnis-tynyt raivoisa uuskansallismielinen identiteetin jälleenrakennustyö, jonka tiimellyk-sessä kaapin pohjilta kaivetaan mitä merkillisimpiä huuhaateorioita (Laakso 2003a).

Voodoo-tiedettä?

Kieliteteellinen yhteisö tuomitsi laajasti Wiikin teoriat huonoksi tieteeksi ja hänen toi-mintatapansa hyvän tieteenharjoittamisen tavan vastaiseksi. Koska Wiik on lakannut puolustamasta teoriaansa tieteellisillä foorumeilla ja sen sijaan keskittynyt julkaise-maan näkemyksiään aikakaus- ja sanomalehdissä [ ], hänen julkaisutoimintansa ei enää kuulu tieteen piiriin (Aikio & Aikio 2002b).

Aikion ja Aikion mukaan tieteellisenä koulukuntana alkanut liike muuttui joksikin muuksi,jota mielestämme sopii parhaiten kuvaamaan termi kultti (mt.).Tässä kultissa harjoitetaan petoksellista tiedettä, jossa [s]pekulaatiot toimivat yhä uusien spekulaati-oiden perusteluina, kunnes lopulta pää-dytään tyystin järjettömiin väitteisiin (mt.). "

HM: Tasan samaa voi sanoa Aikion veljeksistä itsestään.


https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2019/11/suomen-kielihistoriasta

Suomen kielihistoriasta


http://www.sarks.fi/mt/pdf/2001_4.pdf

Muinaistutkija 4/2001

HEIMOVAELLUKSISTA JATKUVUUTEEN

Suomalaisen väestöhistorian tutkimuksen pirstoutuminen
Aslak Aikio ja Ante Aikio

Jatkuvuusteoriassa suomalaisten kansojen esihistorian tulkinta perustuu kahteen tutkimustulokseen.

Ensimmäinen on edellä mainittu arkeologinen havainto siitä, että Suomi on ollut aina asutettu jääkauden päättymisestä alkaen, eikä mitään autioitumista ole tapahtunut.

Toinen on kielitieteellinen havainto siitä, että suomessa on enemmän vanhoja germaanisia lainoja kuin Suomenlahden eteläpuolisissa suomalaiskielissä.

(Tämä "havainto" on VÄÄRÄ: ne "suomen kermaanilainat" ovat just näitä, joita on käsitelty, ja jotka siis EIVÄT OLE KERMAANILAINOJA LAINKAAN!)


J.M.T.: " Wiikiä syytettiin myös suoraan huuhaasta:

[J]os tällainen ei ole huuhaata,niin mikä sitten on? (Kallio 2004b:65).

Saarikivi (2003:39) arvioi Eurooppalaisten juurten kuuluvan aivan omaan tekstilajiin- sa,fiktiiviseen tieteeseen:siinä missä science fictionissa lähdetään kirjoittamaan fik- tiota tieteellistä lähtökohdista,on Wiik kirjoittanut tiedettä fiktiivisistä lähtökohdista.88"


HM; Saarikivi on itse sellaisen haistapaskantieteen kunkku nyt, kun Koivulehto potkaisi tyhjää.


J.M.T.: 93

Hasselblatt (2002: 10) käyttää Wiikin ja Künnapin tutkimuksista myös nimitystä Möchtegernwissenschaft, koska impulssi niiden julkaisemiseen ei tule uudesta tieteellisestä evidenssistä vaan toiveajattelusta. Hasselblatt myös syyttää vallanku-mouksellisia grafomaniasta (mp.). Ensisijaisesti Künnapille kohdistamassaan kritii-kissä hän toteaa: Jokin asia ei muutu todennäköisemmäksi, oikeammaksi tai vakuut-tavammaksi vain sen perusteella, että sitä jatkuvasti toistetaan ja julkaistaan (Hasselblatt 1998: 237). "


HM: Tuo Hasselblattin pitää selittää PANPERSERMANISTEILLE, koska he eivät jauha päätöntä paskaansa vain itse, vaan sitä jauhaa nkoko Suomen terroristivaltameedia,


J.M.T.: Janhusen (2009: 58) mukaan on aiheellinen kysymys, kuinka paljon voimia kannattaa enää käyttää vallankumouksellisten paradigmojen kanssa kiistelyyn, kos-ka selvästi vallankumous perustuu tieteenalan perusteiden riittämättömään ymmärtä-miseen. Tilanne on verrannollinen luonnontieteissä evoluutioteoriaa haastaviin fun-damentalisteihin, jotka ajavat vaihtoehtoisia malleja, kuten kreationismia tai älykästä suunnittelua. "


HM: Janhusen oma "pelastus" löytyy Dalai Laman "rotumurhapierupeilineuroneista"...


J.M.T.: " 6.2.3 Vertailukohtia

Historiallisessa kielitieteessä on aiemminkin nähty harhautumisia epätieteen puolel-le. Wiikin tapaukselle haettiin vertailukohtia kielitieteen historiasta. Kontaktiteorian nähtiin muistuttavan marrismia, Neuvostoliitossa 1950-luvulle asti vallinnutta kieli-tieteen paradigmaa. Molemmat teoriat perustuvat samaan väärään perusajatukseen, jonka mukaan kielet eivät ole lähtöisin mistään alkukodista, vaan ovat kehittyneet nykyisillä puhumaalueillaan kontaktissa toisten kanssa (Kallio 2004a: 214).

Lindstedt (2004: 312) näkee yhtäläisyyksiä myös Joseph Greenbergiin: monet lingvistit, joita Greenbergin nerokas typologinen työ inspiroi, eivät olleet erityisen ilahtuneita hänen myöhemmästä vähemmän nerokkaasta omnikomparativismistaan. Lindstedt arvioikin, ettei lingvistiyhteisö enää ole tietoinen historiallisen kielitieteen metodologisen keskustelun pitkästä historiasta, mikä mahdollistaa tällaiset pseudovallankumoukset (mp.).

De Smit (2004) löytää vallankumoukselle analogisen tilanteen Subhash Kakin intialaisia kieliä koskevista spekulaatioista. Kak pitää Pohjois-Intian arjalaisia kieliä ja Etelä-Intian dravida-kieliä läheisempinä kuin sanskritia ja kreikkaa (Kak 1996: 59), aikaistaa Veda-sanskriitin ajoitusta tuhansilla vuosilla (Kak 1996: 51) ja puhuu vanhan paradigman sortumisesta (Kak 1996: 62). 89

94 

11 Luvussa 4 mainittu Vennemannin vaskoninen substraattihypoteesi, jonka mukaan Euroopan jääkauden jälkeiset asuttajat olivat baskeja, muistuttaa uralilaista periglasiaalihypoteesia. Wiikin ja Vennemannin vertailua tekee Luoto (2003), jonka mukaan Vennemannin näkemykset tulevat lähemmäs perinteisiä tulkintoja ja hänen esitystapansa on analysoiva, mikä on Wiikille vierasta.

Kallion mukaan (2004a: 210) Wiikillä ja Vennemannilla on se ero, että koska Vennemann itse ei ole baski, hänellä ei ole oma lehmä ojassa.

Saarikivi (2003: 39) vertaa Eurooppalaisten juuria Wettenhovi-Aspan (1915) Suomen kultaiseen kirjaan. Saman vertauksen tekee myös Kallio (2004a: 203). 11

Muista arjalaisista jatkuvuusteorioista ks. Witzel 2001. 90

95 7 LOPUKSI

Suomalaisten ja muiden pohjoiseurooppalaisten alkuperää koskenut juuret-kiista oli isoin kiista suomalaisessa kielitieteessä vuosikymmeniin. Tässä työssä olen käynyt läpi kiistan aiheen, osapuolet ja kiistan kulun pääpiirteissään. Olen käsitellyt Kalevi Wiikin osuutta juuret-kiistassa. Wiik edusti yhtä uralistiikan vallankumouksellisista paradigmoista. Hän oli kiistassa koulukuntansa näkyvä hahmo, jonka väitteet saivat paljon julkisuutta. Olen koonnut yhteen Wiikin saamaa kritiikkiä, sekä kielitieteellistä kritiikkiä että Wiikin tieteentekemisen tapaan kohdistunutta kritiikkiä.

Perinpohjaisimman huomion tässä tutkimuksessa ovat saaneet kielitieteelliset asia-kysymykset. Olen tiivistetysti esitellyt kiistan kannalta relevantteja historiallisen kieli-tieteen ja kielikontaktitutkimuksen teorioita ja menetelmiä. Tarkastelun valokeilassa ovat olleet Wiikin kontaktiteoreettinen ajattelu sekä hypoteesi kantagermaanin suo-malaisugrilaisesta substraatista ja niiden saama armoton kritiikki. Wiikin malli sai osakseen sekä yleisluontoista että hyvinkin yksityiskohtaista arvostelua.

Vallankumouksellisten harjoittaman kielitieteen lukuisat virheet tuotiin kritiikissä esiin ja Wiikin hypoteesit falsifioitiin jo varhain. Näiden hypoteesien varassa lepäävä, Wiikin mallina tunnettu malli Euroopan kielialueiden historiasta ei ole sovelias kuvaamaan maanosan kielellistä esihistoriaa.

Wiikin malli nojaa kahteen ensi sijassa arkeologisin perustein esitettyyn hypoteesiin, periglasiaalihypoteesiin ja kieli ja maanviljelys -hypoteesiin. Kysymys kielten puhu-ma-alueiden historiasta on toki monialainen, mutta mikä tahansa ratkaisu, joka ei rakennu kielitieteellisen evidenssin varaan tai on suoranaisessa ristiriidassa sen kanssa menettää uskottavuuttaan. Arkeologia tai genetiikka ei yksin voi vastata lingvistisiin kysymyksiin sen enempää kuin gynekologia. 12

Vallankumouksellinen substraattitutkimus oli hedelmätöntä, koska sen lingvistinen pohja oli vinoutunut. Tutkijat ovat yrittäneet luoda kriteereitä substraattiselityksen uskottavuudelle koko substraattitutkimuksen historian ajan.

12 Vrt. Künnapin (1998d: 59) luettelo Suomen väestön juuret -symposiumin 8. 11. 1997 osanottajista: Linguists, folklorists, archaeologists, general historians, geneticists, gynaecologists and geologists. 91

96

Wiik ei substraattihypoteeseja esittäessään vakavasti pohdi, millaisilla kriteereillä substraattiselitysten uskottavuutta tulisi arvioida. Lista yksittäisistä rakenteellisista muutoksista ei riitä todisteeksi substraattivaikutuksesta varsinkaan jos se pohjaa ad hoc -selityksiin ja kehäpäätelmiin.Yksittäiset rakenteelliset muutokset voidaan yleen- sä selittää kielensisäisillä kehityskuluilla turvautumatta kontaktiselityksiin. Raken-teen lainautumisen puolesta puhuu se, ettei sitä esiinny sukukielissä, mutta esiintyy väitetyssä lähdekielessä, sekä rakenteen typologinen harvinaisuus.

Lainasanaevidenssi ei ole välttämätön edellytys kontaktin todistamiselle, sillä raken-teellista lainautumista voi tapahtua ilman leksikaalista lainautumista, ja kielenvaihto- tilanteessa leksikko tulee ensisijaisesti superstraattikielestä. Sanastoevidenssi lisää kuitenkin kontaktiväitteen uskottavuutta.

Kun väittää kantagermaanissa olevan uralilaista foneettista substraattia, olisi ehdottoman relevanttia tarkastella kantauralin indoeurooppalaisissa lainoissa tapahtuneita äännesubstituutioita. "

HM. "Sellaisessa" EI OLE KYSEESSÄ KANTAURALI.

" Wiikin kielitieteellinen argumentointi ei enää ole kosketuksissa muun historiallisen kielitieteen kanssa. Hän ei pysty osoittamaan vanhan paradigman heikkoutta eikä si-tä, millä tavoin kontaktiteoria voisi paremmin selittää anomaliat. Kiistan anti historial-lisen kielitieteen teorioiden ja metodien kehittämisessä jää köyhäksi. Kielitiede ei edisty vain visioimalla tai tulkitsemalla mielivaltaisesti uudelleen vanhoja tutkimustuloksia.

Kielitieteen asiakysymysten ohitse keskeiseen asemaan nousivat kysymykset tie-teen etiikasta, ensisijaisesti vastuusta suurelle yleisölle.Kritiikki huonosta ja epäeetti-sestä tieteenharjoittamisesta oli laajaa ja purevaa. Keskeinen kysymys oli vastuu tie-teen popularisoinnista. Mikäli kiista olisi pysynyt vain tieteellisillä areenoilla, suurta kohua tuskin olisi noussut. Vallankumouksellisen paradigman hypoteesit olivat alun alkaen hyvin spekulatiivisia, ja spekulaatioiden esittely uusimpina tutkimustuloksina nähtiin eettisesti ongelmallisena. Tuomittavaa on, että Wiik jatkoi väitteidensä esittä-mistä julkisuudessa kritiikistä piittaamatta. Populaarissa mediassa kiista näyttäytyi kahden tieteellisen koulukunnan välisenä kiistana, ei tieteen ja pseudotieteen välisenä rajanvetona. "

HM: SE OLI KAHDEN PSEUDOTIETEELLISEN KUPPIKUNNAN RIITA, JOISTA TOISELLA OLI FASISTISTEN PÄÄOMAPIIRIEN TUKI!

Se saattoi olla myös harkittu leikkiriita, jossa Wiik oli trolli.

J.M.T.: " Kielitieteen metodeja tuntemattomalle Wiikin malli voi näyttää aidolta tieteeltä. On luultavaa, että lingvistit joutuvat vielä vuosikausia oikomaan harhaluuloja. 92

97

Tieteellisenä koulukuntana alkanut liike liukui pseudotieteen puolelle jättäessään vastakritiikin huomiotta. Vallankumouksellisten kannattamat näkemykset ovat lähes järjestelmällisesti hankalasti puolustettavia ja marginaalisia. Nykyisin Wiikin mallia on pidettävä epätieteellisenä pseudohistoriana. Tieteelliset kiistat kuuluvat tietee-seen, ja erimielisyydet ovat yksi tiedettä eteenpäin vievä voima. Juuret-kiistan aikana esitettiin erilaisia arvioita kiistan vaikutuksesta. Myönteiseksi puoleksi arvioitiin, että kielitieteilijät joutuvat terävöittämään metodejaan sekä tekemään julkisuudessa tunnetuksi ei ainoastaan tutkimuksen tuloksia vaan myös metodeja, että yleisö osaisi arvioida itse, millainen kielitiede on uskottavaa ja millainen ei. Onko fennougristiikan tai historiallisen kielitieteen popularisointi muuttunut kiistan vaikutuksesta, sitä en käy tässä arvioimaan.

Toinen kysymys on, ohjasiko kiista tutkimuksen suuntaa. Mikä osuus vallankumouksella oli vastavallankumoukselliseen fennougristiikkaan 2000-luvulla? Ainakin Suomessa uusi tutkijasukupolvi on arvioinut uudelleen perinteisiä käsityksiä päinvastaiseen suuntaan kuin Wiik. Viittaan esimerkiksi uralilaisen kantakielen ajoi-tuksen ja paikannuksen perusteiden kriittiseen uudelleenarviointiin (Kallio 2006;Häk- kinen 2009a), jatkuvuusteorioiden kyseenalaistamiseen (Aikio&Aikio 2001), Suomen uralilaistumisen ajankohdan uudelleenarviointiin (Suomen saamelaistumisesta ks. Aikio 2006) ja yritykseen löytää itämerensuomesta paleoeurooppalaista substraatti-vaikutusta (Saarikivi 2004). "

HM: KAIKKI TUO ON PUHDASTA PASKAA!

J.M.T.: " On vaikeaa kuvitella, mihin suuntaan tutkimus olisi edennyt ilman juuret-kiistaa, mutta lienee liioittelua kiittää kehityksestä kiistan nostattamaa vastavallankumouksellista taisteluhenkeä.

Olen keskittynyt vain Wiikin tuotantoon. Laajempi tutkimus edellyttäisi muidenkin val-lankumouksellisten teorioiden käsittelyä ja vertailua keskenään, esimerkiksi Wiikin, Künnapin ja Pusztayn kontaktiteoreettisen ajattelun keskinäistä vertailua. Perin-pohjainen vallankumouksellisten paradigmojen analyysi edellyttäisi myös muiden kuin wiikiläiseen paradigmaan kuuluvien julkaisujen tarkastelua. Roots-konferenssi-julkaisuissa ilmestyneistä artikkeleista olisi mahdollista tehdä kattava katsaus eri hypoteeseista ja teorioista.  93

98

Niiden pohjalta voisi kysyä, missä määrin vallankumoukselliset olivat yhtenäinen koulukunta. Kielitieteellisen puolen lisäksi huomiota voisi kiinnittää arkeologiaan ja genetiikkaan. Oliko periglasiaalihypoteesi arkeologisesti hyvin perusteltu? Millainen on vallankumouksellinen käsitys arkeologisista kulttuureista? Kiistan laajempi tieteensosiologinen ja -filosofinen tarkastelu olisi myös mahdollista.

Yksi mahdollisuus laajentaa tutkimusta olisi verrata tätä vallankumousta muihin epätieteeksi tuomittuihin kielitieteen harharetkiin ja pseudovallankumouksiin. "

HM: Ja estalblishmäntin (jaka on "sitä" VAIN SUOMESSA, muualla sille nauretaan jopa etymologisissa sanakirjoissa... ) vertaaminen MUIHIN HITLRISTIESTABLISHMÄNTTEIHIN!

J.M.T.: " Esihistoriaa tutkivien tieteiden antamat kuvat menneisyydestä ovat tarkentu-neet vähitellen. On kuitenkin kyseenalaista, voiko tiede koskaan saavuttaa lopullista totuutta. Onneksi tiede auttaa sulkemaan pois todistetusti vääriä vaihtoehtoja. Kaikki vallankumoukset eivät kanna hedelmää. 94

99

LÄHTEET

AIKHENVALD, ALEXANDRA Y. 2007: Grammars in contact. A cross-linguistic per-spective. Alexandra Y. Aikhenvald & R. M. W. Dixon (toim.), Grammars in contact. A crosslinguistic typology s.1 66. Explorations in linguistic typology 4.New York: Oxford University Press.

AIKIO,ANTE 2004:An essay on substrate studies and the origin of Saami. Irma Hyvä- rinen, Petri Kallio & Jarmo Korhonen (toim.), Etymologie, Entlehnungen und Entwick-lungen. Festschrift für Jorma Koivulehto zum 70. Geburtstag s. 5 34. Memoires de la Societe neophilologique de Helsinki 63. Helsinki: Societe neophilologique.

AIKIO, ANTE 2006: On Germanic-Saami contacts and Saami prehistory. SUSA / JSFOu 91 s. 9 55.

AIKIO, ANTE AIKIO, ASLAK 2001: Heimovaelluksista jatkuvuuteen. Suomalaisen väestöhistorian tutkimuksen pirstoutuminen. Muinaistutkija 2001:4 s. 2 21.

AIKIO, ANTE AIKIO, ASLAK 2002a: Suomalaisten fantastinen menneisyys. Kaltio [verkkolehti]. Syyskuu 2002.

http://www.kaltio.fi/vanhat/indexc3e8.html?362 (6.7.2011).

AIKIO, ANTE AIKIO, ASLAK 2002b: Mikä oli todistettava. Kaltio [verkkolehti]. 8.10. 2002. http://www.kaltio.fi/vanhat/indexbeed.html?383 (6.7.2011).

ANTHONY, DAVID B. 2001. Persistent identity and Indo-European archaeology. Christian Carpelan, Asko Parpola & Petteri Koskikallio (toim.), Early contacts bet-ween Uralic and Indo-European. Linguistic and archaeological considerations. Pa-pers presented at an international symposium held at Tvärminne Research Station of the University of Helsinki 8-10 January, 1999 s. 11 36. Suomalais-Ugrilaisen Seuran toimituksia 242. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura.

ANTTILA, RAIMO 1989: Historical and comparative linguistics. 2. uusittu laitos. Ams-terdam studies in the theory and history of linguistic science. Series 4. Current issues in linguistic theory 6. Amsterdam: John Benjamins Publishing Company.

ANTTILA, RAIMO 2000: The Indo-European and the Baltic-Finnic interface. Time against the ice. Colin Renfrew, April McMahon & Larry Trask (toim.), Time depth in historical linguistics. 1. nide s. 481 528. Papers in the prehistory of languages. Cambridge: McDonald Institute for Archeological Research.

ANTTILA, RAIMO; EMBLETON, SHEILA; HAHMO, SIRKKA-LIISA; HASSELBLATT, CORNELIUS; ITKONEN, ESA; JANHUNEN, JUHA; KERESZTES, LÁSZLÓ; KOI-VULEHTO, JORMA; KULONEN, ULLA-MAIJA; LAAKSO, JOHANNA; LINDSTEDT, JOUKO; LEIWO, MARTTI; PARPOLA, ASKO; AIKIO, ANTE; HAMARI, ARJA; KAL-LIO, PETRI; SARIKIVI, JANNE; DE SMIT, MERLIJN; YLIKOSKI, JUSSI 2002: Tieto-Finlandia-ehdokkaana silkkaa huuhaata? Helsingin Sanomat, Mielipide, 23.12.2002.

ANTTILA, RAIMO; KALLIO, PETRI 2002: Suur-Suomen tiede harhapoluilla. Kaltio [verkkolehti]. 13.10.2002.

http://www.kaltio.fi/vanhat/index0584.html?384 (6.7.2011).

BEEKES, ROBERT S.P. 1995: Comparative Indo-European linguistics. An introduction. Amsterdam: John Benjamins Publishing Company. 95

100

BISANG, W. 2006: Contact induced convergence. Typology and areality. ELL2 s. 88 101.

BOUTKAN, D. F. H. 1998: On the form of North European substratum words in Germanic. Historische Sprachforschung 111 s. 102 133.

BOUTKAN, DIRK SIEBINGA, SJOERD MICHIEL 2005: Old Frisian Etymological Dictionary. The Leiden Indo-European etymological dictionary series 1. Leiden: Brill.

CAMPBELL, LYLE 2004: Historical linguistics. An introduction. 2. laitos. Edinburgh: Edinburgh University Press.

CAMPBELL, LYLE 2006: Areal linguistics. ELL2 s. 454 460.

CARPELAN, CHRISTIAN 2002: Kommentti [Kaltiossa käytävään suomalaisten juuria koskevaan kiistaan]. Kaltio [verkkolehti]. 8.10.2002.

http://www.kaltio.fi/vanhat/index00ec.html?381 (6.7.2011).

COLLINGE, N. E. 1985: The laws of Indo-European. Amsterdam studies in the theory and history of linguistic science. Series 4. Current issues in linguistic theory 35. Amsterdam: John Benjamins Publishing Company.

CRAVENS, T. D. 1994: Substratum. E. Asher (toim.), The Encyclopaedia of language and linguistics. 1. laitos s. 4396 4398. Oxford: Pergamon press.

CRYSTAL, DAVID 2003: A Dictionary of linguistics and phonetics. 5. laitos. Malden: Blackwell Publishing.

DAHL, ÖSTEN KOPTEVSKAJA TAMM, MARIA (toim.) 2001: The Circum Baltic languages. Typology and contact. Volume 1. Past and present. Studies in language companion series 54. Amsterdam: John Benjamins.

DIXON, R. M. W. 1997: The rise and fall of languages. Cambridge: Cambridge University Press.

DOLUKHANOV, P. M. 1989: Prehistoric ethnicity in the North-east of Europe. Comments on the paper by Milton Nuñez. Fennoscandia Archaeologica VI s. 3 18.

EHALA, MARTIN ÜPRUS, TENE 2008: The mechanism of substrate impact on su-perstrate. Assessing Uralic substrate in Germanic. Linguistica Uralica XLIV s. 81 95.

ELL2 = Encyclopedia of language & linguistics. 2. laitos. Päätoimittaja Keith Brown. Elsevier 2006.

http://www.sciencedirect.com/science/referenceworks/9780080448541 (22.5.2012).

FEIST, SIGMUND 1932: The origin of the Germanic languages and the Europeanization of North Europe. Language 8 s. 245 254.

FOX, ANTHONY 1995: Linguistic reconstruction. An introduction to theory and method. Oxford: Oxford University Press.

GRÜNTHAL,RIHO 2003:Kielen muuttuminen on enemmän kuin kielikontaktien sum-ma. Tieteessä tapahtuu 21:5 s. 72 74. Helsinki: Tieteellisten seurain valtuuskunta.

HAKULINEN, AULI VILKUNA, MARIA KORHONEN, RIITTA KOIVISTO, VESA HEINONEN, TARJA RIITTA ALHO, IRJA 2004: Iso suomen kielioppi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 950. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

HALE, MARK 2007: Historical linguistics. Theory and method. Blackwell textbooks in linguistics 21. Malden: Blackwell Publishing. HARRISON, S. P. 2005: On the limits of the comparative method. Brian D. Joseph & Richard D. Janda (toim.), The handbook of historical linguistics s. 213 243. Malden: Blackwell Publishing. 96

101

HASSELBLATT, CORNELIUS 1998: Avunhuuto lounaasta. Virittäjä 102 s. 232 239.

HASSELBLATT, CORNELIUS 2002: Wo die wahre Revolution ist. Wiener elektronische Beiträge des Instituts für Finno-Ugristik.

http://webfu.univie.ac.at/texte/hasselblatt.pdf (6.7.2011).

HELIMSKI, EUGENE 2001: Early Indo-Uralic Linguistic Relationships. Christian Car-pelan, Asko Parpola & Petteri Koskikallio (toim.), Early contacts between Uralic and Indo-European .Linguistic and archaeological considerations. Papers presented at an international symposium held at Tvärminne Research Station of the University of Helsinki 8-10 January, 1999 s. 187 205. Suomalais-Ugrilaisen Seuran toimituksia 242. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura.

HICKEY, RAYMOND 2010: Language contact. Reconsideration and reassessment. Raymond Hickey (toim.),Handbook of language contact s.1 28. Blackwell handbooks in linguistics. Chichester: Wiley-Blackwell.

HULSI, LEENA 2003: Professori Wiikin keskustelua herättänyt väite. Suomalaisten juuret syvällä Euroopassa. Valopilkku 2003:1 s. 12 13.

HÄKKINEN, JAAKKO 2004: Alkuperäkeskustelusta. Kaltio [verkkolehti]. Huhtikuu 2004. http://www.kaltio.fi/vanhat/indexa96b.html?409 (6.7.2011).

HÄKKINEN, JAAKKO 2007: Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valossa. Pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto, Humanistinen tiedekunta.

http://urn.fi/urn:nbn:fi-fe20071746 (30.5.2012).

HÄKKINEN, JAAKKO 2009a. Kantauralin ajoitus ja paikannus. Perustelut puntarissa. SUSA/JSFOu 92 s. 9 56.

HÄKKINEN, JAAKKO 2009b: Uralilaisen sukupuun kehitys.

http://www.mv.helsinki.fi/home/jphakkin/sukupuu.pdf (17.5.2010).

HÄKKINEN, KAISA 1983:Suomen kielen vanhimmasta sanastosta ja sen tutkimises-ta. Suomalais-ugrilaisten kielten etymologisen tutkimuksen perusteita ja metodolo-giaa. Tohtorinväitöskirja, Turun yliopisto. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja 17. Turku[: Turun Yliopisto].

HÄKKINEN, KAISA 1985: Wäre es schon an der Zeit, den Stammbaum zu fällen? Theorien über die gegenseitigen Verwandtschaftsbeziehungen der finnisch ugrischen Sprachen. Ural altaische Jahrbücher. Neue Folge 5 s. 1 24.

HÄKKINEN, KAISA 1996: Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossa. Tietolipas 147. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

ITKONEN, ESA 1998a: 'Kielihistorian rintamat'. Perusteeton näkemys. Tieteessä tapahtuu [verkkolehti] 16:3 11. artikkeli.

http://www.tieteessatapahtuu.fi/983/kesk.htm#ki (30.5.2011).

ITKONEN, ESA 1998b: Sukupuu ja kontakti. Virittäjä 102 s. 96 103.

ITKONEN, ESA 1999:There is nothing wrong with the comparative method (ad Kaisa Häkkinen) Kielitieteen kääntöpuoli.Kirjoituksia vuosilta 1963 1999 s.128 136.Yleisen kielitieteen julkaisuja 2. Turku: Turun yliopisto.

JANHUNEN, JUHA 2001a: On the paradigms of Uralic comparative studies. Finnischugrische Forschungen 56 s. 29 41.

JANHUNEN, JUHA 2001b: Suomen muinaiset kielet. Kanava 29 s. 219 220.

JANHUNEN, JUHA 2009: Proto-Uralic.What,where,and when? Jussi Ylikoski (toim.), The quasquicentennial of the Finno-Ugrian Society s. 57 78. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 258. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura. 97

102

JUNTTILA, SANTERI 2010: Áltudomány és nemzeti őstörténet. Európai példák. László Honti (toim.), A nyelvrokonságról. Az török, sumer és egyéb áfium ellen való orvosság s. 279 301. Budapest: Tinta Könyvkiado.

KAK, SUBHASH 1996: Indic language families and Indo-European. Yavanika 6 [verkkolehti] s. 51 64. http://www.ece.lsu.edu/kak/ary2.pdf (6.7.2011).

KALLIO, PETRI 1997a: Uralic substrate features in Germanic? SUSA/JSFOu 87. 123 130.

KALLIO, PETRI 1997b: Uralilaisten alkuperä indoeuropeistisesta näkökulmasta. Virittäjä 101 s. 74 78.

KALLIO, PETRI 2001: Phonetic Uralisms in Indo-European? Christian Carpelan, As-ko Parpola & Petteri Koskikallio (toim.),Early contacts between Uralic and Indo-Euro- pean. Linguistic and archaeological considerations. Papers presented at an interna-tional symposium held at Tvärminne Research Station of the University of Helsinki 8 10 January, 1999 s. 221 234. Suomalais-Ugrilaisen Seuran toimituksia 242. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura.

KALLIO, PETRI 2002: A Uralic substrate in Germanic? Rogier Blokland & Cornelius Hasselblatt (toim.), Finno-Ugrians and Indo-Europeans. Linguistic and literary con-tacts. Proceedings of the symposium at the University of Groningen, November 22 - 24, 2001 s. 168 184. Studia Fenno-Ugrica Groningana 2. Maastricht: Shaker.

KALLIO, PETRI 2004a: All that glitters is not gold. Finnisch-ugrische Mitteilungen 26 27 s. 203 215.

KALLIO, PETRI 2004b: Baskilais-uralilaisista varhaissuhteista. Kanava 32:1 s. 64 65.

KALLIO, PETRI 2006: Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa. Virittäjä 110 s. 2 25.

KALLIO, PETRI KOIVULEHTO, JORMA PARPOLA, ASKO 1997: Kantagermaanin suomalaisugrilainen substraatti. Perusteeton hypoteesi. Tieteessä tapahtuu 15:8 s. 47 51.

KALLIO, PETRI KOIVULEHTO, JORMA PARPOLA, ASKO 1998: Kantagermaanin suomalaisugrilainen substraatti. Edelleen perusteeton hypoteesi. Tieteessä tapahtuu [verkkolehti] 16:3 12. artikkeli.

http://www.tieteessatapahtuu.fi/983/kesk.htm#kang (30.5.2011).

KARLSSON, FRED RIIHO, TIMO 2003: Tieteellistä seikkailua vai huuhaata? Kanava 31:4 5 s. 372 374.

KESSLER, BRETT 2003: [Arvostelu kirjasta Colin Renfrew, April McMahon & Larry Trask (toim.), 2000]. Diachronica 20 s. 373 377.

KIIKERI, MIKA YLIKOSKI,PETRI 2004:Tiede tutkimuskohteena. Filosofinen johdatus tieteentutkimukseen. Helsinki: Gaudeamus.

KIPARSKY, VALENTIN 1969: Gibt es ein finnougrisches Substrat im Slavischen? Suomalaisen Tiedeakatemian toimituksia.Sarja B;nide 153,4. Helsinki: Suomalainen Tiedeakatemia.

KOIVULEHTO, JORMA 1991:Uralische Evidenz für die Laryngaltheorie. Sitzungsbe- richte der Österreichischen Akademie der Wissenschaften,Philosophisch-historische Klasse, 566. Wien: Verlag der Österreichischen Akademie der Wissenschaften.

KOIVULEHTO, JORMA 1999: Varhaiset indoeurooppalaiskontaktit. Aika ja paikka lainasanojen valossa. Paul Fogelberg (toim.), Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan s. 207 236. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica. 98

103

KOIVULEHTO,JORMA 2001:The earliest contacts between Indo-European and Ura-lic speakers in the light of lexical loans. Christian Carpelan, Asko Parpola & Petteri Koskikallio (toim.), Early contacts between Uralic and Indo-European. Linguistic and archaeological considerations. Papers presented at an international symposium held at Tvärminne Research Station of the University of Helsinki 8-10 January,1999 s.235 264. Suomalais-Ugrilaisen Seuran toimituksia 242. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura.

KOIVULEHTO, JORMA 2006:Arkeologia,kielihistoria ja jatkuvuusteoria. Mervi Suho- nen (toim.), Arkeologian lumoa synkkyyteen. Artikkeleita Christian Carpelanin juhla-päiväksi s. 153 165. Helsinki: Helsingin yliopisto, kulttuurien tutkimuksen laitos, arkeologia.

KORHONEN, MIKKO 1976: Suomen kantakielten kronologiaa. Virittäjä 80 s. 3 18.

KRAHE, HANS 1964: Unsere ältesten Flussnamen. Wiesbaden: O. Harrassowitz.

KUHN, THOMAS S. 1994[1969]: Tieteellisten vallankumousten rakenne [The struc-ture of scientific revolutions]. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. [Helsinki:] Art House Oy.

KUIRI, KAIJA 2005: Kokonaiskuva suomalaisten juurista. Virittäjä 109 s. 457 460.

KULONEN, ULLA-MAIJA 2002: Kielitiede ja Suomen väestön juuret. Riho Grünthal (toim.), Ennen, muinoin. Miten menneisyyttämme tutkitaan s. 102 116. Tietolipas 180. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

KÜNNAP, AGO 1998a: Mikä substraatti pohjoisindoeurooppalaisissa kielissä? Tieteessä tapahtuu [verkkolehti]. 16:3 10. artikkeli.

http://www.tieteessatapahtuu.fi/983/kesk.htm#mi (22.5.2012).

KÜNNAP, AGO 1998b: Ensiapu koillisesta. Virittäjä 102 s. 420 421. KÜNNAP, AGO 1998c: Olemme väsyneet puihin. Virittäjä 102 s. 607 609.

KÜNNAP, AGO 1998d: Breakthrough in present day uralistics. Tartu: University of Tartu, Chair of Uralic languages.

LAAKSO, JOHANNA 1998: Tyvestä puuhun noustaan. Virittäjä 102 s. 610 612.

LAAKSO, JOHANNA 1999: Pohjois-Euroopan väestön alkukysymyksiä kontaktiling-vistiikan kannalta. Paul Fogelberg (toim.), Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan s. 53 57. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica.

LAAKSO, JOHANNA 2003a: Mitä kielitiede voi kertoa kansan juurista (ja mitä ei). Esitelmä M. A. Castrén seuran vuosikokouksessa Helsingissä 10.4.2003. http://homepage.univie.ac.at/johanna.laakso/macs2003.html (2.10.2010).

LAAKSO, JOHANNA 2003b: Uralistics and linguistic theory. Where does discussion begin? - Bakró-Nagy Marianne & Redei Karoly (toim.), Ünnepi kötét Honti Lászlo tiszteletére s. 268 277. Budapest: MTA Nyelvtudományi Intézet.

LAAKSO, JOHANNA 2003c: Kuuma keskustelu. Ja mitä opimme tästä? Tieteessä tapahtuu 21:2 s. 56 57.

LAAKSO, JOHANNA 2010: On the difficulty of popularizing Finno-Ugric studies. Finnisch-ugrische Mitteilungen 32 33 s.375 388.LASS, ROGER 1997: Historical linguistics and language change. Cambridge studies in linguistics 81. Cambridge: Cambridge University Press.

LEHMANN, WINFRED P. 1986: A Gothic etymological dictionary. Leiden: E. J. Brill.

LEHTINEN, TAPANI 2007: Kielen vuosituhannet. Suomen kielen kehitys kantaura-lista varhaissuomeen. Tietolipas 215. Helsinki:Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 99

104

LESKINEN, HEIKKI 1989: Milton G. Nunez's model from a linguistic perspective. Fennoscandia archaeologica VI s. 85 86.

LINDSTEDT, JOUKO 2004:Imaginary roots.Finnisch-ugrische Forschungen 58:1 3 s. 307 312.

LINDSTEDT, JOUKO 2009: Balkanin kieliliitto. Jyrki Kalliokoski, Lari Kotilainen & Päivi Pahta (toim.), Kielet kohtaavat s. 75 95. Tietolipas 227. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

LIVINGSTONE, FRANK B. DOBZHANSKY, THEODOSIUS 1962: On the non-existence of human races. Current anthropology 3 s. 279 281

LOCKWOOD, W. B. 1969: Indo-European philology. London: Hutchinson.

LONG, J. C. KITTLES, R. A. 2003: Human genetic diversity and the nonexistence of biological races. Human biology 75 s. 449 471.

LUOTO, JUKKA 2003: Suomalaiset, baskit ja foinikialaiset. Muinaistutkija 2003:4 s. 52 54.

MALLORY, J. P. 1989: In search of the Indo-Europeans. Language, archaeology and myth. London: Thames and Hudson.

MALLORY, J. P. 2001: [Arvostelu kirjasta Colin Renfrew, April McMahon & Larry Trask (toim.), 2000]. Journal of Indo-European studies 29 s. 230 241.

MALLORY, J.P. ADAMS, D.Q. 2006: The Oxford introduction to Proto-Indo-European and the Proto-Indo-European world. Oxford: Oxford University Press.

MANNERMAA, KRISTIINA 2008: Osteologia menetelmänä. Petri Halinen, Visa Immonen, Mika Lavento, Terhi Mikkola, Ari Siiriäinen & Pirjo Uino (toim.), Johdatus arkeologiaan s. 357 358. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press.

MARCANTONIO, ANGELA 2002: The Uralic language family. Facts, myths and statistics. Publications of the Philological Society 35. Oxford: Blackwell.

MARCANTONIO, ANGELA 2004: Onko uralilaista kieliperhettä edes olemassa. Kaltio [verkkolehti] 2004:2.

http://www.kaltio.fi/vanhat/indexbc6d.html?323 (25.7.2011).

MATRAS, YARON BAKKER, PETER 2003: The study of mixed languages. Yaron Matras & Peter Bakker (toim.), The mixed language debate. Theoretical and empiri-cal advances s. 1 20. Trends in linguistics. Studies and monographs 145. Berlin: Mouton de Gruyter.

MIKKELI, HEIKKI PAKKASVIRTA,JUSSI 2007: Tieteiden välissä? Johdatus monitie- teisyyteen,tieteidenvälisyyteen ja poikkitieteisyyteen.Helsinki:WSOY Oppimateriaalit.

MIKONE, EVE 1996: Suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvan väestön alkuperä. Virittäjä 100 s. 401 422.

MIKONE, EVE 1997: Tutkijan taustasta riippumatonta kritiikkiä. Virittäjä 101 s. 83 86. MIKONE, EVE 1999: Totuus ja metodi. Tieteessä tapahtuu [verkkolehti] 17:6 10. artikkeli. http://www.tieteessatapahtuu.fi/996/kesk.htm#mik (6.7.2011).

MÄÄTTÄNEN, MARKUS 2002: Kielitutkija oikaisee Volgan mutkan. Aamulehti, Kulttuuri, 26.10.2002.

NISKANEN, MARKKU 1997: Itämerensuomalaisten alkuperä fyysisen antropologian näkökulmasta. Kyösti Julku (toim.), Itämerensuomi. Eurooppalainen maa s. 104 120. Studia historica Fenno-Ugrica 2. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy. 100

105

NUÑEZ, MILTON 1987: Model for the early settlement of Finland. Fennoscandia archaeologica IV (1987) s. 3 18.

PALVIAINEN, SANTERI 2001: Grimmin laki ei ole suomalais-ugrilaista substraattia. Vastaus Wiikille. Tieteessä tapahtuu [verkkolehti]. 19:1 14. artikkeli. http://www.tieteessatapahtuu.fi/011/kesk.htm#pal (25.5.2010).

PALVIAINEN, SANTERI 2003: Book review. Kalevi Wiik. Eurooppalaisten juuret. 2002. SKY journal of linguistics 16 s. 259 271.

PARPOLA, ASKO 1999: Varhaisten indoeurooppalaiskontaktien ajoitus ja paikan-nus kielellisen ja arkeologisen aineiston perusteella. Paul Fogelberg (toim.), Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan s. 180 206. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica.

POSTI, LAURI 1953: From Pre-Finnic to late Proto-Finnic. Studies on the develop-ment of the consonant system. Finnisch-ugrische Forschungen 31 s. 1 91.

PUSZTAY, JÁNOS 1997: Ajatus uralilaisten kansojen ketjumaisesta alkukodista. Kyösti Julku (toim.), Itämerensuomi. Eurooppalainen maa s. 9 22. Studia historica Fenno-Ugrica 2. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy.

RENFREW, COLIN 1987: Archaeology and language. The puzzle of Indo-European origins. London: Penguin Books.

RENFREW, COLIN MCMAHON, APRIL TRASK, LARRY (toim.) 2000: Time depth in histoical linguistics. 2 nidettä. Papers in the prehistory of languages. Cambridge: McDonald Institute for Archeological Research.

RINGE, DONALD A.2006: From Proto-Indo-European to Proto-Germanic. A linguistic history of English 1. Oxford: Oxford University Press.

ROSS, K. VABA, L. 1997: Keelepuu ei vajagi kaitset. Sirp: Eesti kultuurileht 20.06. 1997. (Viitattu Wiik 1997d:n kautta.)

ROSS, MALCOLM 2003: Diagnosing prehistoric language contact. Raymond Hickey (toim.), Motives for language change s. 174 198. New York: Cambridge University Press.

SAARIKIVI, JANNE 2000: Kontaktilähtöinen kielenmuutos, substraatti ja substraatti-nimistö. Virittäjä 104 s. 393 415.

SAARIKIVI, JANNE 2003: Fiktiivistä tiedettä? Hiidenkivi 10:1 s. 38 39.

SAARIKIVI, JANNE 2004: Is there a Palaeo-European substratum interference in western branches of Uralic? SUSA/JSFOu 90 s. 187 214.

SAARIKIVI, JANNE 2006: Substrata Uralica. Studies on Finno-Ugrian substrate in northern Russian dialects. Tohtorinväitöskirja, Helsingin yliopisto. Tartu: Tartu University Press.

SALMONS, JOE 1993:Accentual change and language contact. Comparative survey and a case study of early Northern Europe. London: Routledge.

SAMMALLAHTI, PEKKA 1993:Suomalaisten ja saamelaisten juuret. Kieliposti 1993: 1 s. 10 12.

SAMMALLAHTI, PEKKA 1995: Language and roots. Heikki Leskinen (toim.), Cong-ressus octavus internationalis Fenno-Ugristarum, Jyväskylä 10.-15.8.1995. Pars 1. Orationes plenariae et conspectus quinquennales s.143 153.Jyväskylä:Moderatores.

SANKOFF, GILLIAN 2002: Linguistic outcomes of language contact. J. K. Chambers, 101

106

Peter Trudgill & Natalie Schilling-Estes (toim.), The handbook of language variation and change s. 638 668. Malden: Blackwell Publishing.

SAUKKONEN, PAULI 2002: Euroopan kansojen juuria etsimässä. Helsingin Sanomat, Kulttuuri, 13.12.2002

SCHERER, WILHELM 1995[1868]: Zur Geschichte der deutschen Sprache. Uusintapainos. Amsterdam: Benjamin.

DE SMIT, MERLIJN 2004: A paradigm shift in Finnish linguistic prehistory. http://www.butterfliesandwheels.org/2004/a-paradigm-shift-in-finnish-linguisticprehistory/ (16.6.2011).

SUSA/JSFOu = Suomalais-Ugrilaisen Seuran aikakauskirja / Journal de la Société Finno-Ougrienne.

THOMASON, S. 2006: Language change and language contact. ELL2 s. 339 346.

THOMASON, SARAH GREY KAUFMAN, TERRENCE 1988: Language contact, creolization, and genetic linguistics. Berkeley: University of California Press.

TRASK, R. L. 2000: The dictionary of historical and comparative linguistics. Edinburgh: Edinburgh University Press.

TÕNISSON, EVALD 1998: Uuenev fennougristika. Keel ja kirjandus 1998:2 s. 137 141.

WEINREICH, URIEL 1979[1953]: Languages in contact. Findings and problems. Hague: Mouton.

VENNEMANN, THEO 2003: Zur Frage der vorindogermanischen Substrate. Patrizia Noel Aziz Hanna (toim.), Europa Vasconica Europa Semitica s. 517 590. Trends in linguistics. Studies and monographs 138. Berlin: Mouton de Gruyter.

WETTENHOVI-ASPA, SIGURD 1915: Suomen kultainen kirja. Helsinki: Hakaniemen kirjakauppa oy.

WIIK, KALEVI 1981: Fonetiikan perusteet. Porvoo: WSOY.

WIIK, KALEVI 1995: The Baltic sea prosodic area revisited. Seppo Suhonen (toim.), Itämerensuomalainen kulttuurialue. The Fenno Baltic cultural area. Congressus octa-vus internationalis Fenno-Ugristarum, Jyväskylä 12.8.1995 s. 75 92. Castrenianumin toimitteita 49. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura.

WIIK, KALEVI 1996: Alkuperäiset ajatukseni. Virittäjä 100 s. 590 598.

WIIK, KALEVI 1997a: Suomalais-ugrilaista ääntämistä germaanisissa kielissä. Tieteessä tapahtuu 15:4 s. 25 29.

WIIK, KALEVI 1997b: The Uralic and Finno-Ugric phonetic substratum in Proto- Germanic. Linguistica Uralica XXXIII s. 258 281.

WIIK, KALEVI 1997c: Suomalaistyyppistä ääntämistä germaanisissa kielissä. Kyösti Julku (toim.), Itämerensuomi. Eurooppalainen maa s. 75 103. Studia historica Fenno-Ugrica 2. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy.

WIIK, KALEVI 1997d: Keelepuu vajab uuendamist. Keel ja kirjandus 1997 s. 845 850.

WIIK, KALEVI 1997e: On the roots of the Finnish population. Why is the research into loanwords not sufficient? Fenno-ugristica 21 s. 99 104.

WIIK, KALEVI 1998a: Olisiko kantagermaanissa sittenkin suomalais-ugrilaista ääntämistä? Tieteessä tapahtuu [verkkolehti] 16:1 10. artikkeli. http://www.tieteessatapahtuu.fi/981/wiik.html (30.5.2011).

WIIK, KALEVI 1998b: Vähän kontaktiteoriastani. Virittäjä 102 s. 421 424.

WIIK, KALEVI 1998c: Taistelu germaanien sieluista. Tieteessä tapahtuu [verkkolehti] 16:5 10. artikkeli.

http://www.tieteessatapahtuu.fi/985/kesk.htm (30.5.2011). 102

107

WIIK, KALEVI 1998d: Foreword. K. Julku & K. Wiik (toim.), The roots of peoples and languages of Northern Eurasia. Turku 30.5. 1.6.1997 s. 5 6. Turku: Societas Historiae Fenno-Ugricae.

WIIK, KALEVI 1999: Pohjois-Euroopan indoeurooppalaisten kielten suomalais-ugrilainen substraatti. Paul Fogelberg (toim.), Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan s. 37 52. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica.

WIIK, KALEVI 2000a: Some ancient and modern linguistic processes in northern Europe. Colin Renfrew, April McMahon & Larry Trask (toim.), Time depth in historical linguistics 1. nide s. 463 479. Papers in the prehistory of languages. Cambridge: McDonald Institute for Archeological Research.

WIIK, KALEVI 2000b: Äänteenmuutosten aikajärjestys. Tieteessä tapahtuu [verkkolehti] 18:8 11. artikkeli.

http://www.tieteessatapahtuu.fi/008/kesk.htm#wii (25.5.2010).

WIIK, KALEVI 2001: Vanhat ja uudet juuret. Kanava 29:4 5 s. 315 318.

WIIK, KALEVI 2002a: Eurooppalaisten juuret. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy.

WIIK, KALEVI 2002b: Vielä kahdenlaisista suomalaisten juurten etsijöistä. Kaltio [verkkolehti]. 8.9.2002.

http://www.kaltio.fi/vanhat/indexbca8.html?380 (06.7.2011).

WIIK, KALEVI 2002c: Suomalaisten ja muiden pohjoiseurooppalaisten alkuperä. Riho Grünthal (toim.), Ennen, muinoin. Miten menneisyyttämme tutkitaan s. 117 137. Tietolipas 180. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

WIIK, KALEVI 2002d: On the origins of the Celts. Markku Filppula, Juhani Klemola & Heli Pitkänen (toim.), The Celtic roots of English s. 285 294. Studies in languages 37. Joensuu: University of Joensuu, Faculty of Humanities.

WIIK, KALEVI 2007: Mistä suomalaiset ovat tulleet? Tampere: Pilot-kustannus.

WIIK, KALEVI 2011: Suomalaisten monet juuret. Tieteessä tapahtuu 29:3 s. 13 18.

WINFORD, DONALD 2003: An introduction to contact linguistics. Malden: Blackwell Publishing.

WITZEL, MICHAEL 2001: Autochthonous Aryans? The evidence from Old Indian and Iranian texts. Electronic journal of Vedic studies [verkkolehti] 7:3 s. 1 115.

http://www.ejvs.laurasianacademy.com/ejvs0703/ejvs0703article.pdf (14.5.2012).

ÖSTMAN, JAN-OLA RAUKKO, JARNO 1995: The pragmareal challenge to genetic language tree models. Seppo Suhonen (toim.), Itämerensuomalainen kulttuurialue. The Fenno Baltic Cultural Area. Congressus octavus internationalis Fenno-Ugrista-rum, Jyväskylä 12.8.1995 s. 31 69. Castrenianumin toimitteita 49. Helsinki: Suomalaisugrilainen seura. 103


***


http://www.sciencemag.org/news/2015/02/mysterious-indo-european-homeland-may-have-been-steppes-ukraine-and-russia


The creators of the Corded Ware culture, named after this intricate pottery, may have spoken an Indo-European language derived from one spoken by herders from the East.

The creators of the Corded Ware culture, named after this intricate pottery, may have spoken an Indo-European language derived from one spoken by herders from the East.

Jug with broad handle and ins iced decoration/Werner From an Archive/Bridgeman Images

Mysterious Indo-European homeland may have been in the steppes of Ukraine and Russia

What do you call a male sibling? If you speak English, he is your “brother.” Greek? Call him “phrater.” Sanskrit,Latin,Old Irish? “Bhrater,” “frater,” or “brathir,” respectively. Ever since the mid-17th century, scholars have noted such similarities among the so-called Indo-European languages, which span the world and number more than 400 if dialects are included. Researchers agree that they can probably all be traced back to one ancestral language, called Proto-Indo-European (PIE). But for nearly 20 years, scholars have debated vehemently when and where PIE arose.

Two long-awaited studies, one described online this week in a preprint and another scheduled for publication later this month, have now used different methods to sup-port one leading hypothesis: that PIE was first spoken by pastoral herders who lived in the vast steppe lands north of the Black Sea beginning about 6000 years ago. One study points out that these steppe land herders have left their genetic mark on most Europeans living today.

The studies’ conclusions emerge from state-of-the-art ancient DNA and linguistic analyses, but the debate over PIE’s origins is likely to continue. A rival hypothesis — that early farmers living in Anatolia (modern Turkey) about 8000 years ago were the original PIE speakers — is not ruled out by the new analyses, most agree. Although the steppe hypothesis has now received a major boost,“I would not say the Anatolian hypothesis has been killed,” says Carles Lalueza-Fox, a geneticist at Pompeu Fabra University in Barcelona, Spain, who participated in neither of the new studies.

Up until the 1980s, variations of the steppe hypothesis held sway among most lin-guists and archaeologists tracking down Indo-European’s birthplace. Then in 1987, archaeologist Colin Renfrew of the University of Cambridge in the United Kingdom proposed that PIE spread with farming from its origins in the Fertile Crescent of the Middle East, moving west into Europe and east further into Asia; over time the languages continued to spread and diversify into the many Indo-European languages we know today.

Traditional linguists, meanwhile, painstakingly reconstructed PIE by extrapolating back from modern languages and ancient writings. (Listen to a short fable spoken in PIE here.) They disdained Renfrew’s idea of an Anatolian homeland, arguing for example that the languages were still too similar to have begun diverging 8000 years ago.


More than 400 Indo-European languages diverged from a common ancestral tongue; the earliest ones (top right), Anatolian and Tocharian, arose in today’s Turkey and China, respectively.

More than 400 Indo-European languages diverged from a common ancestral tongue; the earliest ones (top right), Anatolian and Tocharian, arose in today’s Turkey and China, respectively.

Adapted from R. Bouckaert et al., Science (2012)

But many archaeologists noted that genetic and archaeological studies did indeed suggest massive ancient migrations from the Middle East into Europe that could have brought PIE and sparked such language diversification. In 2003, evolutionary biolo-gists Russell Gray and Quentin Atkinson of the University of Auckland in New Zea-land used computational methods from evolutionary biology to track words as they changed over time,and concluded that the Anatolian hypothesis was right.But steppe supporters remained unconvinced, even after Gray’s team published a confirming analysis in Science in 2012.

Fans of the steppe hypothesis are now hailing a genetics study that used ancient DNA from 69 Europeans who lived between 8000 and 3000 years ago to genetically track ancient population movements. The work, now posted on the bioRxiv preprint server,was done by a large team led by geneticists David Reich and Iosif Lazaridis of Harvard Medical School in Boston and Wolfgang Haak of the University of Adelaide in Australia.Among the team’s samples were nine ancient individuals - six males, two females, and a child of undetermined sex - from the Yamnaya culture north of the Black Sea in today’s Russia. Beginning about 6000 years ago, these steppe people herded cattle and other animals, buried their dead in earthen mounds called kurgans, and may have created some of the first wheeled vehicles. (Many linguists think PIE already had a word for “wheel.”) The team also retrieved ancient DNA from four ske-letons from the later Corded Ware culture of central Europe, known for the distinctive pottery for which they are named (see photo above), as well as their dairy farming skills. Archaeologists had noted similarities among these cultures, especially in their emphasis on cattle herding.

The team focused on sections of DNA that they suspected would provide markers for past population movements and identified nearly 400,000 DNA positions across the genome in each individual. They used new techniques to zero in on the key positions in the nuclear DNA, allowing them to analyze twice as many ancient nuclear DNA samples from Europe and Asia as previously reported in the entire literature.

The comparison of the two cultures’ DNA showed that the four Corded Ware people could trace an astonishing three-quarters of their ancestry to the Yamnaya. That sug-gests a massive migration of Yamnaya people from their steppe homeland into cent-ral Europe about 4500 years ago, one that could have spread an early form of the Indo-European language, the team concludes. Thus the paper for the first time links two far-flung material cultures to specific genetic signatures and to each other — and suggests, the team says, that they spoke a form of Indo-European.

The Corded Ware culture soon spread across north and central Europe, extending as far as today’s Scandinavia.So the “steppe ancestry",as the authors of the preprint call it, is found in most present-day Europeans, who can trace their ancestry back to both the Corded Ware people and the earlier Yamnaya. The work thus adds to genetic findings from last fall showing that the genetic makeup of today’s Europeans is more complicated than anyone expected.

The results are a “smoking gun” that an ancient migration into Europe from the steppe occurred, says Pontus Skoglund, an ancient DNA specialist who is now wor-king in Reich’s lab but was not a co-author on the paper. (Although the paper is pub-licly available on a preprint server, it is not yet published, and the authors declined to discuss their work until it’s published.) The paper “levels the playing field between the steppe hypothesis and the Anatolian hypothesis by showing that the spread of farming was not the only large migration into Europe,” Skoglund says.

The second new paper to address PIE’s origin, in press at Language and due to be published online during the last week of February, uses linguistic data to focus on when PIE arose. A team led by University of California, Berkeley, linguists Andrew Garrett and Will Chang employed the language database and evolutionary methods previously used by Gray to create a family tree of the Indo-European languages from their first origins in PIE. But in certain cases, Garrett and Chang’s group declared that one language was directly ancestral to another and put that into their tree as a cer-tainty. For example, they assumed that Latin was directly ancestral to Romance lan-guages such as Spanish, French, and Italian — something that many but not all lin-guists agree on — and that Vedic Sanskrit was directly ancestral to the Indo-Aryan languages spoken on the Indian subcontinent.

These constraints transformed the results from what Gray’s team has published: Garrett, Chang, and their colleagues found that the origins of PIE were about 6000 years ago, consistent with the steppe hypothesis but not the Anatolian, because the farming migration out of the Middle East was 8000 years ago. Once the original PIE speakers began to sweep out of the steppes about 4500 years ago, their languages spread and diversified, Garrett’s team says.

But many supporters of the Anatolian hypothesis remain staunchly unconvinced. Paul Heggarty, a linguist at the Max Planck Institute for Evolutionary Anthropology in Leipzig, Germany, questions Garrett’s methods, arguing that, for example, linguists cannot be sure if the Latin attested to in written documents really was the direct ancestor of later Romance languages, rather than some dialect of Latin for which no record remains. Even small differences in the true ancestral language, Heggarty insists, could throw off the timing estimates.

As for the Reich paper, many archaeologists and linguists praise the data on ancient migrations. But they challenge what they see as its speculative link to language. The movement out of the steppes,Renfrew says, “may be a secondary migration into cent- ral Europe 3000 to 4000 years later than the spread of farmers, which first brought Indo-European speech to Europe.” If so, the Yamnaya steppe people would not have spoken PIE but an already derived Indo-European tongue ancestral to today’s Balto-Slavic languages such as Russian and Polish, Heggarty says. He adds that the wording of the Reich paper is “misleading.”

Indeed, in a lengthy discussion in the paper’s Supplementary Information section, Reich and colleagues do concede that “the ultimate question of the Proto-Indo-Euro-pean homeland is unresolved by our data.” They suggest that more ancient DNA, especially from points east of the steppes, may finally tie our linguistic history with our genes.

doi:10.1126/science.aaa7858

Kommentit

Ladataan...