sunnuntai, 9. elokuu 2020

Viikinkiarmeija Suomessa?

https://www.hs.fi/tiede/art-2000005450831.html

Tuhat vuotta sitten valtava viikinkiarmeija vyöryi Suomeen ja sai selkäänsä hämäläisiltä – Näin kertoo taru, mutta mitä oikeasti tapahtui?

Jännittävään kertomukseen viikinkien sotaretkestä on moni saattanut törmätä internetissä tai joissain muissa populaarihistoriallisissa yhteyksissä.

Screenshot_2020-08-10%20Tuhat%20vuotta%2

Viikinkien retkikunta tunkeutui tarinan mukaan syvälle Suomeen, mutta hämäläiset panivat rajusti vastaan.

Julkaistu: 16.11.2017 2:00, Päivitetty 16.11.2017 19:15

Vuonna 1050 saapui Kokemäenjokea pitkin Nokialle 2 000 miehen suuruinen viikinkiarmeija lohikäärmeveneillä ja uiskoilla, jotka oli varustettu purjein ja airoin.

Retkikuntaa johti jaarli Freygeirr, joka aikoi ryöstää Nokian suuret turkisvarastot ja alistaa Hämeen seudun maksamaan veroja Ruotsin kuninkaalle. Urheat hämäläiset kuitenkin pitivät sitkeästi puoliaan. Hyökkääjien joukot joutuivat hajaantumaan ja pakenemaan jokia pitkin etelään.

Varapäälliköt Egill ja Brúsi johtivat toista haaraa, mutta Egill kaatui hämäläisten kei-häästä nautittuaan kärpässienijuomaa. Brúsi sai vaivoin johdettua joukkonsa lukuis-ten jokireittien kautta kotiin, joskin ilman suuria turkissaaliita. Freygeirr haavoittui ja kuoli päästyään Saarenmaalle asti.

Tähän jännittävään kertomukseen on moni saattanut törmätä internetissä tai joissain muissa populaarihistoriallisissa yhteyksissä. Se on tarina pienen ja sisukkaan kansamme hohdokkaasta menneisyydestä, todiste siitä, että talvisodan henki on suorastaan geeneissämme.

Tosin ehkä joku historiaan perehtynyt on tullut ajatelleeksi, että kertomus on kovin yksityiskohtainen siihen nähden, että se kertoo noin tuhannen vuoden takaisista tapahtumista. Suomen viikinkiaika noin vuosina 800–1050 luetaan vielä myöhem-pään rautakauteen, siis esihistoriaan. Niin kaukaa ei Suomesta tunneta lainkaan kirjallisia lähteitä.

Kuinka paljon Freygeirrin, Brúsin ja Egillin seikkailulla siis oikeastaan on historiallista pohjaa?

Screenshot_2020-08-10%20Tuhat%20vuotta%2

Todisteena yksi riimukivi

Viikinkien vuoden 1050 Hämeen-sotaretken nosti suuren yleisön tietoisuuteen alun perin Helsingin Sanomat 18. marraskuuta 2001 otsikolla Häpeällinen retki Hämee-seen. Kirjoituksen lopussa kuvauksen viikinkien retken kulusta kerrotaan perustuvan ”filosofian tohtori, historioitsija Erkka Maulan haastatteluun ja hänen näytelmäänsä Teponlinna”.

Maula (1935–2013) oli monipuolisesti lukenut humanisti ja dosentti. Hänen erikois-alansa oli antiikin sivistyskansojen tiede, ei Suomen muinaishistoria. Teponlinna on lennokas kuvaelma hämäläisten ja viikinkien yhteenotosta. Maula kirjoitti sen esitettäväksi kesäteatterinäytelmänä Hämeenlinnan Alvettulassa.

Arkeologi Ilari Aalto tarttui sotaretkiväitteisiin blogissaan kesäkuussa 2013. Koko värikäs tarina perustuu hänen mukaansa yhteen ainoaan riimukiveen, joka sijaitsee Keski-Ruotsin Gävlessä. Kivi on ajoitettu 1000-luvulle, ja sen teksti kuuluu suomennettuna kokonaisuudessaan:

”Brúsi antoi pystyttää tämän kiven veljensä Egillin muistolle. Ja hän kuoli Hämeessä [Tafeistaland],missä Brúsi johti maan ledung-armeijaa hänen jälkeensä. Hän matkasi Freygeirrin kanssa. Jumala ja Jumalan Äiti auttakoot hänen sieluaan. Muistomerkin tekivät Sveinn ja Ásmundr.”

Toisin sanoen Freygeirr, Brúsi ja Egill ovat olleet olemassa ja tehneet sotaretken nykyisen Suomen alueelle, ja 2000 miestä on juuri ja juuri realismin rajoissa pysyttelevä arvio retkikunnan koosta.

Arkeologi Sami Ranisen mukaan ledung-armeijan koko vaihteli muutamasta sadasta muutamaan tuhanteen mieheen. Kyseessä oli muinaispohjoismainen, useiden tutki-joiden mukaan jo viikinkiajalla käytössä ollut sodankäynnin järjestelmä, jossa tietyn alueen oli varustettava purjehduskautena laiva sotajoukkoineen kuninkaan käyttöön. Viikinkiaikana Skandinaviaa leimasivat paikallisten päälliköiden ja hallintoa keskittämään pyrkineiden kuninkaiden väliset ristiriidat.

Tuhatpäisistä viikinkisotajoukoista on tietoja Länsi-Euroopan viikinkisotien ajoilta, mutta on kyseenalaista, olisiko pohjoisella Itämerellä tehty ryöstöretkeä niin suurella joukolla. Ruotsalainen riimututkija Henrik Williams on todennut, että riimukiven tekstin ”lank lans” voidaan tulkita ledung-armeijan sijaan myös ”pitkäksi keihääksi”. Tämä tarkoittaisi sitä, että Egill ja Brúsi olisivat olleet jonkinlaisia lipunkantajia.

”Niin tai näin, sekä ledung-päällikkyys että lipunkantajuus sekä myös riimukiven pys-tyttäminen ja sellaisessa muistetuksi tuleminen viittaavat siihen, että Brúsi ja Egill oli-vat suhteellisen korkeastatuksisia ja oletettavasti nuorehkoja miehiä – paikallisyhtei-söjä dominoivan aristokratian tai suurtalonpoikaiston jäseniä”, Raninen sanoo.

Kauppaa ja konflikteja

Rautakaudella Suomi oli jokseenkin mielenkiinnotonta aluetta viikinkien kannalta, kirjoittavat Raninen ja Anna Wessman teoksessa Muinaisuutemme jäljet (Gaudeamus 2015).

Viikinkiretkien olennaisin tarkoitus oli kerätä varallisuutta kuninkaille ja päälliköille, ja niinpä viikingit etsivät ryöstöretkillään ennen muuta hopeaa ja orjia.

Hopeaa oli Suomessa suhteellisen niukasti, eivätkä harvaan asutut alueet olleet otollisia orjajahdille. Merkittäviä viikinkiajan kauppapaikkojakaan ei Suomesta varmasti tiedetä kuin yksi, Hiittinen etelärannikolla.

”Suomessa ei ollut kaupunkien eikä luostareiden kaltaisia suuria irtaimen varallisuu-den keskittymiä, eikä kreivejä tai piispoja, joita saattoi vangita ja kiristää tähtitieteelliset lunnaat”, Raninen toteaa.

”Oli Suomessakin jotain anastettavaa, mutta viikinkilaivojen ulottuvilla oli suurempiakin saaliita.”

Rautakautisten aselöytöjen perusteella Suomessa asui sotimaan varautunutta ja sotaa käynyttä väkeä.

Huomattavasti vaikeampaa on kuitenkin todistaa, keitä vastaan aseita käytettiin ja mistä syystä. Sama pätee linnavuoriin, ryöstö- ja hävityssotia vastaan rakennettuihin hätäisiin puolustusvarustuksiin. Niiden määrä tosin lisääntyy juuri viikinkiajalla.

Mitään nykyisenkaltaista kansallisvaltiota ei ollut, vaan Suomen alueella asui seka-laisia sukuja, heimoja ja muita yhteisöjä, joilla oli varmasti konflikteja myös toistensa kanssa.

Lisäksi aikakautta tutkinut kielitieteilijä Johan Schalin huomauttaa, että yhtä lailla suomalaiset saattoivat käydä ryöstelemässä Skandinavian puolella.

”Heimot ryöstelivät ja kävivät kauppaa vuoroin vieraissa. Sotatekniikassa tuskin oli suuria tasoeroja, suomalaiset ja hämäläiset olivat omaksuneet samat taidot ja välineet kuin muut Itämeren kansat merovingiajalla.”

Skandinaavien ja suomalaisten välit eivät olleet ilman muuta huonot, vaan kauppaa käytiin paljon myös rauhanomaisesti.

Merkityksellisintä Suomessa oli nimenomaan turkiskauppa. Raninen kuitenkin pitää epätodennäköisenä, että kokonainen ledung-armeija olisi tunkeutunut kauas sisämaahan turkisten perässä.

”Vaikka oletettaisiinkin, että Ruotsin kuningas olisi siunannut ledung-armeijansa käy-tön tällaiseen turkiskauppaa häiritsevään sotaretkeen, niin ledung-retki oli kesäretki – ja kesäkaudellahan ne nokialaisten turkikset olivat todennäköisesti matkalla saariston ja rannikon kauppapaikoille, sellaisille kuin Hiittisten Kyrksundet.”

Lisäksi Kokemäenjoki oli koskien takia lähes kulkukelvoton väylä merelle suunnitel-luille viikinkiuiskoille. Usein puhutaan, että viikinkialuksia olisi kiskottu maakannas-ten tai koskien ohi, mutta isojen sotalaivojen tapauksessa se oli helpommin sanottu kuin tehty eikä missään nimessä otollista sotaretken nopean etenemisen kannalta.

”Eihän se mahdotonta ole, mutta spekulaation uskottavuutta syö moni seikka eikä sillä ole mitään konkreettista pohjaa”, Raninen lataa.

Toki viikinkiaika oli ekspansion, valtapiirin laajentumisen, aikaa sekä Skandinavias-sa että Suomen alueella – siinä missä viikingit keskittyivät merten yli purjehtimiseen, suomalaiset ja saamelaiset levittäytyivät pohjoisen erämaille.Näin ollen on mahdolli- suuksien rajoissa, että ruotsalaiset hallitsijat olisivat halunneet kerätä veroja Hämeestä.

Toisaalta sekään ei ole varmaa, tarkoittiko riimukiven ”Tafaistaland” edes Hämettä vai pelkästään seutua, jolla viikingit olisivat törmänneet hämäläisiin. Tällöin Freygeirr tovereineen olisikin voinut seikkailla Kokemäenjoen suulla Satakunnassa – tai etelärannikolla esimerkiksi Halikossa tai Pikkalassa.

Loitsuja ja magiaa

Egillin muistoksi pystytetty riimukivi ei ole ainoa kirjallinen viittaus viikinkien retkiin nykyisen Suomen alueelle. Toiseen, nykyisin jo tuhoutuneeseen riimukiveen oli kaiverrettu: ”Björn ja Igulfrid pystyttivät tämän kiven poikansa Otryggin muistolle. Hänet surmattiin Suomessa.”

Lisäksi keskiaikaisissa islantilaisissa saagoissa mainitaan pariin otteeseen skandinaavien konfliktit suomalaisten (finnar, finnlendingar) kanssa.

Varsinkin saagoihin sisältyviä sitaatteja skaldien eli runonlaulajien runoista pidetään melko luotettavina lähteinä, sillä niitä on runomitan takia vaikea muuttaa ja skaldit opettelivat ne yleensä ulkoa.

Esimerkiksi 1100–1200-luvuille ajoittuva Olavi Pyhän saaga kuvaa Norjan ensim-mäisen kristityn kuninkaan urotöitä 1000-luvulla. Olavi viikinkeineen purjehtii Suomen (Finland) rannikolle ja jatkaa ryöstöretkelle sisämaahan.

Herdaler-nimisessä laaksossa kuitenkin heidät yllätetään: suomalaiset hyökkäävät metsistä, ”kaikista ilmansuunnista”, ja Olavi menettää monta miestä vetäytyessään. Suomalaiset ahdistavat viikinkejä pitkin rannikkoa ja jopa noituvat huonon sään näiden päälle.

Johan Schalin analysoi sekä riimukiviä että saagoja teoksessa Fibula, Fabula, Fact – the Viking Age in Finland ( SKS 2014). Hän kertoo, että paikannimi ”Herdaler” on toisinaan yhdistetty Inkoon Hirdaliin, mutta suhtautuu tähän skeptisesti. Hänen mu-kaansa etymologisesti todennäköisempää on, että viikingit olisivat nousseet maihin nykyisen Karjaan rannikolla. Maantieteellisesti saagan kuvaama seutu tuo puolestaan mieleen läheisen Pohjanpitäjänlahden.

”Olavi Pyhän saagan ryöstöretkeä on vaikea maantieteellisesti siirtää pohjoiseen”, Schalin huomauttaa. ”Lisäksi islantilaisissa saagoissa ei ole ensi käden tietoa Suo-mesta, ja käsitys suomalaisista sekoittuu käsitykseen saamelaisista. Se on vaikutta-nut teemaan, miten suomalaiset käyttävät loitsuja ja magiaa puolustautuessaan. Todellisuudessa Varsinais-Suomen kulttuuri oli hyvin paljon Uplannin tapainen.”

Ei tiedetä, liittyvätkö Freygeirrin retki – mikä sen päämäärä olikin – ja Olavi Pyhän retket toisiinsa. Ainakin Brúsi ja Egill olivat riimukivestä päätellen kristittyjä. Olavi Pyhä vaikutti aivan 1000-luvun alussa, ja riimukivi on pystytetty noin vuonna 1050; Sami Raninen kuitenkin toteaa riimukivien tarkan ajoittamisen olevan vaikeaa.

Johan Schalinin mukaan taas kristinuskoon kääntyneet skandinaavikuninkaat ryhtyivät hyökkäilemään yhä aggressiivisemmin suomalaisia pakanoita vastaan juuri 1050-luvulla, kun katolisen ja ortodoksisen kirkon välit olivat katkenneet. Toisaalta kristillisellä kirkolla oli jo tuohon aikaan vahva asema ainakin Suomen lounaisrannikolla.

”Jos 1000-luvun riimukivessä lukee, että joku ’kaatui Suomessa’, niin ei ole alkuun-kaan varmaa, miksi hän oli Suomessa, kenen puolella ja ketä vastaan”, Schalin sanoo.

Varsinaiset kirkon organisoimat ristiretket Suomeen alkoivat kuitenkin vasta sata vuotta myöhemmin, 1100-luvulla.

Sotatantereita vai hautoja?

Erkka Maula ei ole enää keskuudessamme kertomassa Teponlinna-näytelmän syn-nystä. Hänen leskensä, kuvataiteilija Eeva-Maija Maula, sanoo näytelmän syntyneen tosiasioiden pohjalta – maantieteen, historian ja aselöytöjen. Näitä kaikkia eritellään myös näytelmän käsikirjoituksen loppuliitteessä, ja muun muassa Gävlen riimukivi sekä skaldirunot mainitaan.

”Meillä oli hirveä nälkä saada faktoja pohjaksi ja saada aikaan hyvä tarina siitä, mitä olisi voinut tapahtua”, hän muistelee. ”Ihmiset ovat vähän sellaisia, että jos niille tarjoaa pelkkää faktaa, ne alkavat jo otsikon kohdalla haukottelemaan.”

Teponlinnan jälkisanoissa Erkka Maula määrittää työnsä ”historiafiktioksi”. Myös Eeva-Maija Maula korostaa näytelmän olevan fiktiota, taiteilijan vapauden piirissä oleva tuotos. Hän on tietoinen siitä, miten moni pitää sitä sellaisenaan historiallisena totuutena – hän kertoo nimeltä mainitsemattoman helsinkiläisen professorin jopa tuskailleen, että opiskelijat käyttävät näytelmää lähteenä esseekirjoituksissaan.

Helsingin Sanomien artikkelissa mainitaan kallioon hakatut ”laivakuvat” todisteena vuoden 1050 viikinkiretkestä, ja myös Erkka Maula viittaa niihin näytelmän jälkisa-noissa. Ilari Aallon mukaan arkeologi kuitenkin kykenee erottamaan jo pelkästä valo-kuvasta, että ”laivakuvat” ovat luonnonmuodostumia eivätkä ihmisen käden työtä. Eeva-Maija Maula myöntää ”nyt näin pitkän ajan jälkeen”, että asiantuntijat tutkivat muodostumia 2000-luvun alussa ja tulivat samaan tulokseen.

Aalto tuo esiin myös väitteet ”viikinkien kalmistoista”, joita olisi löydetty Janakkalasta. Kyseessä ovat kuitenkin viikinkiajan kalmistot: niissä mitä luultavimmin lepää tavalli-sia rautakautisia hämäläisiä, jotka ehkä saattoivat joskus taistella viikinkejä vastaan.

Alvettulasta, Hauholta ja Janakkalasta – Teponlinna-näytelmän tapahtumapaikoilta – on löytynyt rautakautisia aseita ja luita, joihin Eeva-Maija Maula viittaa viikinkimiekkoina ja vanhojen taistelupaikkojen jäännöksinä.

Sami Raninen on tästä toista mieltä. Hänen mukaansa kyseiset löydöt ovat todennä-köisemmin hautauksia tai uhrattuja aseita. Koko Suomesta ei tunneta yhtäkään rau-takautista löytöpaikkaa, jota voisi ilman muuta pitää muinaisen taistelun näyttämönä. Edes viikinkimiekalta näyttävä ase ei sinänsä todista viikinkien olleen paikalla; asekauppaa käytiin paljon, joten miekka saattoi yhtä hyvin kuulua suomalaiselle.

”Tässä on tehty aika rohkeaa tulkintaa hatarien todisteiden perusteella”, Raninen kiteyttää kantansa Teponlinna-näytelmään.

Ryöstäjä saattoi tulla idästä

Salaperäinen ”jaarli” Freygeirr mainitaan Brúsin pystyttämän kiven lisäksi muutamas-sa muussa saman aikakauden riimukivessä.Kyseessä mitä ilmeisimmin oli merenku- lussa laajemminkin kunnostautunut sotapäällikkö: eräässä kivistä mainitaan esimerkiksi hänen Liivinmaalle kohdistunut retkensä.

Vielä kiinnostavampi on kivi, jossa mainitaan Freygeirrin oma kuolema. Vaikuttaa siltä, ettei hän kuollutkaan Suomen-retken jälkimainingeissa – joskin tieto Saaren-maasta hänen kuolinpaikkanaan perustuu samaan riimukiveen. Paikannimi ”Salu” saattaa tarkoittaa myös Selaönin saarta Mälarenjärvessä. Lisäksi kivessä mainitaan kaksi muuta viikinkiä, jotka kuolivat ilmeisesti Freygeirrin mukana ”Kreikassa”.

Kreikka ei tarkoita välttämättä varsinaista Kreikkaa, vaan sen katsotaan viittaavaan Bysantin eli Itä-Rooman valtakuntaan. Tämä on saanut historiantutkija Per-Olof Sjö-strandin kehittämään teorian Freygeirrin elämästä: Freygeirr olisi ollut viikinkipääl-likkö, joka ryhtyi palkkasoturiksi Novgorodin ruhtinaalle. Ajan poliittisen tilanteen huomioon ottaen tämä selittäisi sekä Bysanttiin että Baltiaan kohdistuneet sotaretket.

Novgorodin ruhtinaalle työskenteleminen olisi antanut Freygeirrille syyn lähteä myös Suomeen, jopa Hämeeseen asti.

”Aina kun tulee kahina, venäläiset kronikoitsijat painottavat, että vihollisen puolella taistelivat sum ja jem”, Johan Schalin kertoo. Muinaisvenäläiset ilmaukset viittaavat Novgorodin pohjoisimpiin vihollisiin, siis todennäköisesti suomalaisiin ja hämäläisiin.

On täysin mahdollista, että Freygeirr olisi johtanut Novgorodin ryöstö- tai pakkovero-tusretkeä hämäläisiä vastaan. Tällöin hän saattoi saapua Hämeeseen idästä päin, kenties Salpausselän talvireittiä pitkin käyttäen hevosia ja rekiä. Talviliikenne oli riittävän joutuisaa, jotta ryöstöretki Etelä-Suomen sisämaahan saattoi tuntua kannattavalta hankkeelta.

Tämäkin teoria jää kirjallisten lähteiden puuttuessa valitettavasti vain teoriaksi ja spekulaatioksi, varsinkin kun Novgorodia ei riimukivissä edes mainita.

”Toisaalta osa tämän kysymyksen kiehtovuudesta piilee ehkä juuri siinä, että mitään definitiivisen varmaa tuskin kyetään ikinä kertomaan”, Sami Raninen sanoo.

Ja siitä mihin faktat loppuvat, alkavat aina hyvät tarinat. Tuskinpa kenelläkään on mitään sitä vastaan niin kauan kuin näiden kahden ero pysyy selvänä.

Artemis Kelosaari on vapaa toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2017.

Screenshot_2020-08-10%20Tuhat%20vuotta%2

Viikinkien kerrottiin käyneen Pohjois-Amerikassakin jo noin vuonna 1000. Yhdysvaltalaisen John Steeple Davisin piirros 1800-luvun lopulta.

Kommentit

Ladataan...