Jonkimoinen asiantuntijakin voi jauhaa paskaa, kun käyttää väärennettyjä lähteitä.

Verrataan myöhemmin yksityiskohtaisesti oikeaan tietoon.

ASianmittaluokka II maailmandodan hirmutekojen joukossa on taisasiallisesti vähäi-nen. Suur-Puola menetti saksalaismiehityksen alla yli 5 miljoonaa kansalsiata kan-sanmurhissa, ja ydinpuolakin (ilman Itä-Liettuaa ja Läsnsi-Ukrainaa) 4 miljoonaa. Heille nyky-Puola toivottaa "Terve menoa rupusakki! Teitä ei ole koskaan ollutkaan!!!"

http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/250478-stalin-laski-saavansa-talvisodassa-nopeasti-suomelta-46900-sotavankia


" Stalin laski saavansa Talvisodassa nopeasti Suomelta 46.900 sotavankia

Stalin laski saavansa Talvisodassa nopeasti Suomelta 46.900 sotavankia

*

Olisiko Suomi voinut välttää Talvisodan?

Talvisodan synty: Näin Neuvostoliiton johto eteni määrätietoisesti sotaan.

Suomen loppu 1939 – siihen tähtäävän näytelmän käsikirjoituksen keskeiset repliikit.

Stalinin hallinto laski ”rauhanneuvottelujen” vielä jatkuessa Moskovassa saavansa Talvisodassa nopeasti Suomen armeijalta 46.900 sotavankia.

*

1.9.1939:

Saksa hyökkäsi Puolaan.

*

1.9.1939:

Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissaarin varamies Ivan Maslennikov ilmoitti puo-lustusasiain kansankomissaarille Kliment Voroshiloville pikaviestinä 1.9. laajahkon raportin yksilöidyistä suomalaisten lentokoneiden tekemiksi väitetyistä ilmatilalouk-kauksista 22.7.1939 – 29.8.1939 välisenä aikana.  ”Jokaisen näiden selvästi suunni-tellulta vaikuttaneen rajaloukkauksen yhteydessä suomalaisille on esitetty protesti paikallisten valvontavaliokutien kautta. NKVD pitää suomalaisten tiedustelukoneiden rajaloukkauksia vakavina ja pyytää lupaanne Karjalan kannaksen ilmatorjunnan vahvistamiseen.”

Lähde:

Timo Vihavainen – Andrei Saharov (toim.): Tuntematon talvisota – Neuvostoliiton salaisen poliisin kansiot. (2009), s. 92-93.

*

11.9.1939:

Neuvostoliiton läntisissä sotilaspiirissä pidetään sotilasasiain kansankomissaarin Kliment Voroshilovin määräyksestä kertausharjoitukset – salainen liikekannalepano.

*                                                                                                                                          

15.9.1939:

Neuvostoliiton kansankomissaarien neuvosto (hallitus) uudisti vuonna 1931 voimaan tulleen aikaisemman Sotavankiasetuksen. 

Kyseisen asetuksen mukaan sotavangeiksi tunnustettiin Neuvostoliiton kanssa SOTATILASSA olevan valtion siviilit ja sen armeijan sotilashenkilöt.

*

17.9.1939:

Neuvostoliitto yhtyi Molotov-Ribbentrop –sopimuksessa Saksan kanssa sovitun Itäisen Euroopan jaon toteutukseen, käynnistämällä sotatoimet Puolaa vastaan. 

Venäläisten tutkijoiden (Mihail Semirjaga, J. Matskevits) mukaan puna-armeijan osastot ottivat hyökkäysoperaation aikana Puolassa sotavangiksi yli 230.000 Puolan armeijan sotilasta ja upseeria.

Lähde:

Dmitri Frolov: Sotavankina Neuvostoliitossa. Suomalaiset NKVD:n leireissä talvi- ja jatkosodan aikana. (2004), s. 73.


*

19.9.1939:

Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissariaatin (sisäministeriö) käsky perustaa sen alaisuuteen erityisvaltuudet ja vastuun omaava yksikkö: Sisäasiain kansankomissariaatin sotavankiasiainhallinto.

”Vuoden 1939 syyskuun puolivälissä Neuvostoliitossa alkoi näkyä merkkejä siitä, että maa valmistautuu tuleviin tapahtumiin, jotka vaativat lisäponnistuksia sotavankikysy-myksen ratkaisemiseksi.  Tuolloin hyväksyttiin koko joukko tärkeitä asiakirjoja.”

(sisäasiain kansankomissaari Lavrenti Berijan allekirjoittamalla käskyllä numero 0308 ”Leirien organisoinnista sotavangeille” perustettiin Sotavankiasiain hallinto (UPV). Joulukuussa sen nimi muutettiin sotavankien ja internoitujen asiain hallinnoksi (UPVI).

UPV:n johtoon nimitettiin valtion turvallisuuden kapteeni P.K. Soprunenko.

Sotavankiasian hallinto jakautui useaan eri osastoon: ensimmäinen oli järjestys- ja vartiointiosasto, jonka johdossa oli A V. Tishkov; toinen sotavankien luettelointi- ja rekisteröintiosasto, päällikkönä I.B. Makljarski.

Lähde: Frolov: emt. s. 68.

*

19.9.1939:

Sisäasiain kansankomissaari Lavrenti Berijan käskyllään no 0308 perustaman Sotavankiasiain hallinnon UPV:n tehtäväksi tuli perustaa Neuvostoliiton alueella 8 ulkomaisten sotavankien leiriä.

Berijan käskyn mukaan tuli perustaa leirit:

1.)Ostaskov, perustettiin entiseen sisäasiain kansankomissariaatin alaiseen lasten siirtolaan Seliger-järven Stolbovojen saareen (Kalininin alue).  Paikkoja oli 7.000 hengelle, 1.lokakuuta 1939 mennessä 10.000 hengelle.

2.)Juhnov, perustetiin Pavistsev bor –nimiseen parantolaan Läntisen rautatien varrella olevan Bayninon aseman lähelle.  Paikkoja 5.000 hengelle, 1. lokakuuta mennessä 10.000 hengelle.

3.)Kozelsk, perustettiin Gorkille nimettyyn lepokotiin Dzerzinskille nimetyn rautatien Korelskin aseman lähelle.  Paikkoja oli 7.000 hengelle, 1. lokakuut mennessä 10.,000 hengelle.

4.)Putivl, perustettiin entiseen Sofronjevskin luostriin turpeen nostotyömaan alueelle Moskova-Kiova –rautatien varrella olevan Tetkinon aseman lähelle.  Paikkoja oli 7.000 hengelle, 25.9. mennessä 10.000 hengelle.

5.)Koelsino, perustettiin entiseen Kozelsanskin luostariin Eteläisen rautatien varrella olevan Kozelinon aseman lähelle.   Paikkoja 5.000 hengelle, 1.10. mennessä 10.000 hengelle.

6.)Starobelsk perustettiin entiseen Starobelskin luostariin, Moskova-Donbass –rauta-tien varrella olevan Starobelsin aseman lähelle, 5.000 hengelle, 1.10. mennessä 8.000 hengelle.

7.)Juza perustettiin sisäasiain kansankomissariaatin lasten työsiirtolaan Pohjoisen rautatien Njaznikin aseman lähelle.  Paikkoja 3.000 hengelle, 5.10. mennessä 6.000 hengelle.

8.) Oranki perustettiin entiseen Orangin luostariin Kazanin rautatien Zimenkin aseman lähelle.  Paikkoja oli 2.000 hengelle, 1.10. mennessä 4.000 hengelle.

Sotavankiasiain hallinnolla oli talvisodan kynnyksellä leiripaikka 68.000 hengelle.  On kuitenkin muistettava, että puolalaisten sotavankien määrä (talvisodan alkuun men-nessä n. 230.000) ylitti moninkertaisesti olemassa olevien leirien kapasiteetin. Sen vuoksi päätettiin perustaa lisäleirejä Vologdan alueelle (Vologda ja Grjazovets). Sekään ei kuitenkaan ratkaissut sotavankileirien ja vastaanottopaikkojen vakavaa tilanpuutetta.

Lähde:

Frolov: emt. s. 75-76.

*

20.9.1939:

Neuvostoliiton hallituksen talousneuvosto teki erityispäätöksen eräiden Sotavanki-asetuksessa määriteltyjen normien, esimerkiksi elintarvikehuollon annosmäärien tarkentamisesta. …

Vuoden 1939 sotavankiasetus ei ollut yhtä yksityiskohtainen kuin vuoden 1931 vas-taava asiakirja, mutta siihen sisällytettiin kansainvälisen oikeuden pääperiaatteet.  Se suojeli suomalaisia sotavankeja julmalta kohtelulta ja loukkauksilta.  Siinä kiellettiin myös kidutuksen ja muiden ruumiillisten keinojen käyttäminen tietojen saamiseksi sotavangeilta heidän kotimaansa sotilaallisesta ja muusta tilanteesta.  Sotavangeilta ei saanut ottaa pois henkilökohtaista omaisuutta tai henkilöpapereita, liinavaatteita, jalkineita, vaatetusta, henkilökohtaisia käyttöesineitä yms.

Lisäksi – toisin kuin vuoden 1931 asetuksen mukaan – sotavangit saivat pitää arvo-merkkinsä ja upseerien ja heihin verrattavien sallittiin majoittua rivimiehistä erilleen.  … Sotavankien tuli noudattaa ehdottomasti kaikkia asetuksen  määräyksiä ja totella leirin hallintoa. Jos sotavanki ei noudattanut leirin sääntöjä tai syyllistyi rikoslaissa rangaistavaksi määrättyyn rikokseen, hänet voitin alistaa kurinpidolliseen tai rikosoikeudelliseen vastuuseen.

Lähde: Frolov: emt. s. 68.

*

21.9.1939:

Neuvostoliiton sisäasiain komissariaatti ryhtyi yhä kiihkeämpään toimintaan: ministe- riässä laadittiin ja hyväksyttiin neljä sotavankileirien organisointia, elintarvikehuoltoa, lääkintäpalveluita, vangeiksi otettujen sotilaiden leirijärjestystä ja sotavankileirien järjestyssääntöjä käsittelevää normatiivis-oikeudellista asiakirjaa.

Lähde: Frolov: emt. s. 68.

*

3.10.1939 ja 8.10.1939:

Sisäasiain kansankomissariaatti antoi käskyn julkaista Sotavankiasetus ja toiminta-ohje sotavankien operatiivis-tsekistisestä (tiedustelutoiminallisesta) palvelusta sisäasiainministeriön leireillä. Tämän toimintaohjeen eräät kohdat koskivat AINOASTAAN SUOMALAISIA sotavankeja.

Lähde:

Frolov: emt. s. 68.

*

3.10.1939:

Puolalaisten sotavankien ongelma ja sen ratkaiseminen, ainakin osittaisesti:

Puolalaisten sotavankien asema oli sangen paradoksaalinen, koska Neuvostoliitto ei ollut de jure sodassa Puolan kanssa eikä siten uunituoreen Sotavankiasetuksen säädöksistä löytynyt perusteita sen kansalaisten pitämiseen leireillä sotavangin ominaisuudessa.

Kyseisen asetuksen mukaan sotavangeiksi tunnustettiin Neuvostoliiton kanssa sotatilassa olevan valtion siviilit ja sen armeijan sotilashenkilöt.

Juuri nämä kaksi asiaa – leirien tilanpuute ja puolalaisten epäselvä asema – pakottivat neuvostovaltion ratkaisemaan  kyseisen ongelman epätavallisin keinoin.

Ensinnäkin kaikkia Puolan armeijan (kiinniotettuja) sotilaita ei lähetetty leireille tai vastaanottopaikkoihin, vaan osa yksinkertaisesti päästettiin kotiin.

Toiseksi, 3.10.1939 Neuvostoliiton kansankomissaarien neuvosto hyväksyi Sotavan-kiasetuksen no 1626-390ss, jonka mukaan ukrainalaiset, valko-venäläiset ja muihin Länsi-Ukrainan ja läntien Valko-Venäjän kansallisuuksiin kuuluvat rivimiehet päästettiin leireiltä ja vastaanottopaikoista kotiin. 

Tuotannollisten tarpeiden vuoksi, erityisesti Novgorod-Volynski-Korets-Lvov –tien rakentamisen vuoksi 25.000 yllämainittuun kategoriaan kuuluvaa vankia päätettiin jättää leireille vuoden 1939 loppuun asti.  Käytännössä he jäivät rakennustöihin siihen saakka, kunne Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22.6.1941.  Sen jälkeen osa heistä evakuoitiin selustaan ja luovutettiin muiden puolalaisten sotavankien kanssa Iraniin, jossa muodostettiin kenraali V. Andersin puolalainen armeija.  …

Starobelsin, Ostaskovin ja Kozelskin leireillä olleiden sotavankien kohtalo oli traagi-nen. Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissaari Lavrenti Berij kirjoitti MAALIS-KUUSSA 1940 Josif Stalinille kirjelmän, jossa hän ehdotti ”kolmessa sotavankien erikoisleirissä ja vankilassa Ukrainan ja Valko-Venäjän läntisillä alueilla olevien puolalaisten upseerin, santarmien, poliisien ja osadnikkien (entisiä sotilaita ja talonpoikia) ja muiden vastaavien ampumista”.

Berija perusteli vaatimustaan sillä, että kaikki leireillä olevat olivat yrittäneet jatkaa vastavallankumouksellista toimintaa ja neuvostovastaista kiihotusta ja että he olivat vannoutuneita ja parantumattomia neuvostovallan vihollisia.  Siksi näiden sotavan-kien ja pidätettyjen kohtalo päätettiin ratkaista erikoisella tavalla, ”käyttämällä heitä kohtaan korkeinta rangaistuksen muotoa – teloitusta ampumalla.

Asia tulee käsitellä ilman pidätettyjen kuulemista ja syytteen esittämistä sekä ilman ilmoitusta tutkinnan päättymisestä ja syytekirjelmää… ”

Sisäasiain kansankomissariaatin korkeista virkamiehistä muodostettiin erityinen ”troikka” kolmikko, joka oli vastuussa asioiden käsittelemisestä ja ratkaisujen tekemisestä, toisin sanoen tuomion langettamisesta.

Kirjelmä lähetettiin käsiteltäväksi Yleisliittolaisen kommunistisen puolueen keskuskomitean poliittiseen toimikuntaan. Se teki 5. maaliskuuta 1940 päätöksen, jonka mukaisesti yli 15.000 Puolan kansalaista ammuttiin huhti-toukokuussa 1940. (Katyn). 

Puolalaisten sotavankien tuhoamisen syistä on olemassa useita versioita.  Englan-nin lähettiläs sir Owen O`Malley on todennut Vladislav Sikorskin pakolaishallitukses-ta, että puolalaiset pitivät upseerien ja poliisien tuhoamisen syynä halua tuhota pe-rustus, jolle puolalainen valtioelämä voisi myöhemmin syntyä uudelleen. Kyse oli siis Puolan kansakunnan peruskallion räjäyttämisestä. Venäläisten tutkijoiden M. Meltju-hovin ja Natalia Lebedevan mielestä puolalaisten upseerien kohtalo johtui neuvosto-liittolais-puolalaisista suhteista vuosina 1918-1939.  Siihen vaikutti osaltaan myös 60.000 neuvostoliittolaisen sotavangin menehtyminen puolalaisilla sotavankileireillä vuosina 1919-1921 sekä Stalinin henkilökohtainen viha puolalaista upseeristoa kohtaan vuoden 1920 sotilaallisen tappion vuoksi (Stalinin katsotaan munanneen ”varman” voiton hänen jakaessaan upseeriensa näkemysten vastaisesti venäläisten joukkojen voiman Varsovan porteilla, vh).

Lähde:

Frolov: emt. s. 76-78.

*

9.10.1939:

Leningradin sotilaspirin ilmavoimat suorittivat kaksi eskaaderin vahvuista tiedustelu- lentoa Suomen rajan yli Haukijärven-Rantaylän-Valkjärven-Raudun aseman yli. En-simmäisen eskaaderin täyttäessä tehtäväänsä 1200 metrin korkeudella se sai vas-taansa ilmatorjuntatulta Rantakylän alueella 200 metriä koneiden kulkusuunnasta ylös eteen räjähtäneiden kolmen neljän kranaatin verran.  Toista eskaaderia ei tuli-tettu sen enempää ilmasta kuin maastakaan (lento tapahtui kymmenkunta minuuttia ensimmäisen jälkeen).

Lähde:

Vihavainen-Saharov: emt. s. 93.

*

14.10.1939:

Neuvostoliiton kansankomissaarien neuvosto hyväksyi, Saksan kanssa neuvottelujen tuloksesa tehdyn sopimuksen mukaisesti, 14.10.1939 asetuksen nro 1691-415, joka velvoitti sisäasiain kansankomissariaatin luovuttamaan samaisen vuoden  loka-mar-raskuussa Saksalle 43.054 puolalaista (rivimiehiä, joiden kotipakka oli nyt Saksalle kuuluvalla alueella – olivat, ainakin osa heistä, paennut itäisille alueille Saksan invaasion alta, vh).

Saksa puolestaan luovutti Neuvostoliitolle lokakuu 1939 ja kevään 1941 välisenä aikana 13.757 Puolan kansalaista.  …

Venäläinen tutkija N. Lebedeva esittää A. J. Vysinskiin ja sisäasiain kansankomis-sariaatin sekä saattojoukkojen kirjallisiin tiedonantoihin viitaten todisteita siitä, että ”vapautusretken” tuloksena entisiltä Puolan alueilta karkotettiin 388.000 henkeä.  (vankiloiden tyhjennyksen yhteydessä (Berijan käsky 22.3.1940) annettiin määräys siirtää entisten Puolan armeijan upseerien perheet Kazakstaniin.)

Lähde:

Frolov: emt. s. 76.

*

29.10.1939:

Leningradin sotilaspiirin sotilasneuvosto laati ”Suomen vastaisen operaatiosuunnitel- man” lopullisen muodon, vielä ennen rauhanneuvottelujen loppumista Moskovassa.  Operaatio oli tarkoitus saattaa pääpiirteissään loppuun kuukauden kuluessa J.V.Sta- linin 60-vuotissyntymäpäivään (21. joulukuuta 1939) mennessä ja sen ydin oli yhtäai- kaisessa hyökkäämisessä Suomen alueelle kaikilta suunnilta ”vihollisen ryhmityksen hajottamiseksi ja Suomen armeijan lopulliseksi lyömiseksi ilmavoimien kanssa”.

Lähde:

Juri Kilin: Suurvallan rajamaa: Neuvosto-Karjala Neuvostoliiton politiikassa 1920-1941. (2001). s. 153.

*

3.11.1939:

Neuvostoliiton Merivoimien kansankomissaari lähetti 3.11.1939 Itämeren laivaston sotaneuvostolle yleisohjeen No. 10254 koskien Punalippuisen Itämeren laivaston tehtävistä:

1.) Punalippuisen Itämeren laivaston kaikkien voimien on oltava täydessä taisteluval-miudessa seuraavien tehtävien suorittamiseen. (seuraa tehtäväluettelo 5-kohtainen tehtäväluettelo a-e.Sekä Ruotsin sotaanliittymisen tai Suomelle annetun sotilasavun varalta määrätyt tehtävät.  Siirtymisestä sotatoimiin annetaan erityinen käsky, jonka saamiseen mennessä sotatoimiin tarvittavat määräykset on jaettava joukoille erityisissä paketeissa, jotka avataan merkistä…”

Lähde:

Vihavainen-Saharov: emt. s. 103-104.

*

7.11.1939:

Leningradin sotilaspiirin esikuntapäällikkö divisioonankomentaja Nikandr Tsibisov ja piirin esikunnan komissaari eversti Vinogradov määräsivät 7.,8.,9. ja 14. armeijoiden komentajia: ”Piirin komentaja käskee:mikäli suomalaiset tekevät uusia provokaatioita ampumalla joukkojamme,joukkojemme on vastattava tuleen välittömästi ja tuhottava ampujat”

Lähde:

Vihavainen-Saharov: emt. s. 93.

*

11.11.1939:

Leningradin sotilaspiirin esikunta ryhtyi Moskovan käskystä muodostamaan Suomen kasanarmeijan ensimmäistä armeijakuntaa (1.AK/SKA),joka koottiin Leningradin so- tilaspiirinjoukoissa palvelevista suomalaisista ja karjalaisista. Armeijakuntaan koottiin kaikki Leningradin sotilaspiirin alle 40-vuotiaat suomalaiset ja karjalaiset miehistön ja päällystön jäsenet.  …

Joukkojen muodostaminen tapahtui Andrei Zdanovin, Otto Kuusisen, armeijakomentaja Kirill Meretskovin ja Grigori Sternin myötävaikutuksella.  …

Tätä tarkoitusta varten Petroskoihin lähetettiin seuraavat henkilöt:

1.Prikaantinkomentaja Anttila Aksel (Moisejevits), Harkovan sotilaspiirin 147. divisioonan komentaja, suomalainen;

2.prikaatinkomentaja Jegorov, Sähköteknillisen akatemian etäisopetustiedekunnan johtaja, karjalainen, osaa suomea;

3.prikaatinkomentaja Romanov,LXI armeijakunnan esikuntapäällikkö,tuntee Karjalan olosuhteet, osallistunut taisteluihin valkoisuomalaisia vastaan (heimosodissa, vh);

4.prikaatikomentaja Sokolov, Frunze-akatemian opettaja, osallistunut taisteluihin valkosuomalaisia vastaan;

5.eversti Jermolajev, Harkovan sotilaspiirin esikunnan 1.osaston päällikkö merkittävä esikuntatyöläinen, tuntee hyvin Karjalan olosuhta, ei osaa kieltä;

6.pataljoonankomissaari Terjoskin V.P. (huom.: Tereshkin, Tervonen, NKVD-läinen Suoi-spesialisti, valvontakomission emissaari; lue lisää Huuskan Tereshkin-blogista googlaamalla, vh);

7.Lehen Ture Ivanovits,entinen patterinkomentaja,nykyään töissä ulkomaisen kirjalli- suuden kustantamossa, valmistunut Frunze-sota-akatemiasta. Vaimonsa on Kuusien tytär (Hertta, vh);

8.Hiiri Paul (Äikiä (Armas]) – Suomen kommunistisen puolueen keskuskomitean jäsen;

9.Maija Stram (Lehtinen, (Inkeri]), Suomen kommunistisen puolueen keskuskomitean jäsen.

Lähde:

Timo Vihavainen – Andrei Saharov (toim.): Tuntematon talvisota – Neuvostoliiton salaisen poliisin kansiot. (2009), s. 67.

*

11.11.1939:

Neuvostoliiton puolustusasiain kansankomissaari Kliment Voroshilov määräsi Lenin-gradin sotilaspiiriä valmistamaan joukkonsa sotaa varten 11.-15.11.1939.  Päätös aloittaa sotatoimet 30. marraskuuta oli tähän mennessä jo tehty.  Yhtä aikaa viiteen operaatiosuuntaan hyökkäävien Neuvostoliiton joukkojen tuli ajaa vastustajat Lenin-gradin läheisyydestä sekä turvata Karjalan ja Murmanskin oblastin rajat.  Päätehtävä oli Karjalan kannaksen suomalaisjoukkojen tuhoaminen.

Lähde:

Vihavainen-Saharov: emt. s. 103.

*

19.11.1939:  (ks. myös edellä olevat sotavankeja koskevat päätökset ja toimet 19.9. – 8.10.1939)

Neuvostoliiton sisäministeriö julkaisi Tilapäisen ohjesäännön leirien (vastaanottopaik-kojen) sotilaallisesta vartioinnista sisäasiain kansankomissariaatin saattovartiojoukoin.

Kaikki tämä kertoo siitä, että Neuvostoliitto valmistautui sotaan Suomea vastaan ja suomalaisten sotavankien vastaanottamiseen.

Neuvostoliitossa tuohon aikaan toimivat leirit olivat täynnä eivätkä ne voineet ottaa vastaan uusia sotavankeja. Talvisodan alkaessa, 30. marraskuuta leireillä oli pelkästään puolalaisia yli 200.000 henkeä. 

Tämän vuoksi sisäasiain kansankomissariaatin alaisuuteen perustettiin uusia leirejä, jotka oli suunniteltu 46.000 – 46.900 sotavangin vastaanottamiseen.

Lähde:

Frolov: emt. s. 68.

…Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissariaatti sai Berijalta käskyn ja alkoi kovassa kiireessä perustaa uusia leirejä ja vastaanottopaikkoja nimenomaan Suomen armei-jan tulevia sotavankeja varten.  Järjestelmä, jonka mukaan sotavangit tuli siirtää … puna-armeijan etulinjassa olevilta yksiköiltä pysyviin selustassa oleviin leireihin, syntyi ja viimeisteltiin nimenomaan talvisodan aikana.

Tässä vaiheessa Neuvostoliitossa toimi 8 SUOMALAISTEN sotavankien vastaanot-topaikkaa ja 6 sotavankileiriä.  Suuren isänmaallisen sodan aikana tämä kaavio muuttui hieman, kun siihen lisättiin sotavankien keräilykeskukset ja rintamavastaanotto- ja siirtoleirit (jakeluleirit). 

Talvisota ei vaikuttanut käytännöllisesti katsoen lainkaan leireillä olevien sotavankien määrään, koska suomalaisia sotavankeja oli niin vähän. – Frolov: emt. 82-83.

*

19.11.1939:

Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissariaatin sotavankiasiain hallinnon UPV:n asiakirjan mukaan Länsi-Venäjälle saapuneista sotavangeista yhteensä 125.000 on uudelleensijoitettu.

Näistä on lähetetty:

Läntiselle Valko-Venäjälle ja Länsi-Ukrainaan 42.400 henkeä;

Luovutettu 14.10.1939 määräyksen mukaisesti Saksan viranomaisille 43.000 puolalaista;

Sijoitettu NKVD:n sotavankileireille yhteensä 39.600 henkilöä:

Viimemainittu summa koostuu:

Puolalaisia upseereita 8.500;

Puolalaisia poliiseja ja santarmeja 6.500;

yhteensä 15.000, jotka sijoitettiin Starobelskin, Kozelsinon ja Ostaskovin sotavankileireille (Katynin tulevat uhrit vh).

Samoin 10.400 ja 24.600 vangin erät sotavankihallinnon leireille.

Ylempien elinten määräysten mukaisesti  sotavankiasiain hallinnon UPV:n päällikkö P Soprunenko.

Lähde: Frolov: etm. yhd.

*

21.11.1939:

Leningradin sotilaspiirin sotaneuvosto antoi Punalippuisen Itämeren laivaston sota-neuvostolle yleisohjeen.  Sen olivat allekirjoittaneet sotilaspiirin komentaja, 2. luokan armeijakomentaja Kirill Meretskov, sotaneuvoston jäsenet Andrei Zhdanov ja N.N. Vasugin sekä esikuntapäällikkö Nikander Tsibisov.  Leningradin sotilaspiirin sotaneu-voston yleisohje antoi punalippusen Itämeren laivaton tehtäväksi tuhota Suomen laivasto, estää sen pako puolueettomille merialueille ja tuhota ilmavoimien tuella rannikkopanssarilaivat sekä satamissa ja tukikohdissa tavatut sota-alukset. …

Lähde:

Vihavainen-Saharov: emt. s. 106.

*

26.11.1939:

Suomen kansanarmeija (”Kuusisen armeija);

Petroskoihin oli 26.11.1939 mennessä koottu 13.405 henkeä, joista 12.087 miehis-töä, 767alipäällystöä, 551 päällystöä a heistä 202 esiupseereita.  Kansallisuudeltaan suomalaisia oli 8.367.  Asevelvollisuuden suorittaneita oli 8.324 ja suorittamattomia 5.081.Armeijakunnan kahden divisioonan esikuntia ei oltu muodostettu, koska tarvit- tavaa henkilöstöä ei ollut. Armeijakunnan poliittinen hallinto puolestaan oli jo koottu.

Lähde:

Vihavainen-Saharov: Emt. s. 67.

*

26.11.1939:

Mainilan laukaukset.

*

28.11.1939:

Neuvostoliitto mitätöi Suomen ja Venäjän hyökkäämättömyyssopimuksen.

*

29.11.1939 mennessä:

Vuoden 1939 syyskuussa käynnistyneen neuvostoliittolais-puolalaisen sodan aikana sotavankiasiainhallinto UPV ei selviytynyt kunnolla sille annetuista tehtävistä eikä pystynyt tilanpuutteen vuoksi majoittamaan kaikkia Puolan armeijan sotilaita sota-vankileireille.  Koska tilanteen pelättiin toistuvan talvisodankin aikana, sekä leirien majoituskapasiteettia että niiden lukumäärää päätettiin lisätä olennaisesti.¨

Pysyvien leirien ohella 30:teen päivään marraskuuta 1939 mennessä oli perustettu myös väliaikaisia leirejä ja vastaanottopaikkoja Suomen armeijan sotilaille.

Vastaanottopaikat (8 kpl) toimivat seuraavissa Neuvostoliiton pohjoisissa kaupungeissa, jotka sijaitsivat lähellä Neuvostoliiton ja Suomen rajaa:

Murmansk – 500 paikkaa;

Kantalahti – 500 paikkaa;

Vienan Kemi – 500 paikkaa;

Segeza – 500 paikkaa;

Karhumäki – 800 paikkaa;

Petroskoi – 1.000 paikkaa;

Lotinanpelto – 500 paikkaa ja

Siestarjoki – 600 paikkaa.

Niiden yhteinen kapasiteetti oli 4.900 paikkaa.

Tämä ilmenee hallinnon päällikön P.K. Soprunenkon tiedonannosta sisäasiain apulaiskansankomissaarille. 

Lisäksi Suomen armeijasta saatavien sotavankien vastaanottamiseksi oli järjestetty kuusi selustassa olevaa leiriä:

Juzan – 6.000 paikkaa;

Juhnovin – 4.500;

Putivlin – 4.000;

Grjazovetsin – 2.500;

Orangin – 4.000 ja

Temnikovin – 6.000 paikkaa.

Niiden yhteinen kapasiteetti oli 27.000 paikkaa.

Neuvostoliiton sotastrategit ennustivat puna-armeijan nujertavan nopeasti ja täydel-lisesti Suomen armeijan ja ottavan samalla suuren määrän suomalaisia sotilaita vangiksi.

Tämän ennusteen perusteella päätettiin perustaa myös varaleirejä:

Taisetin kaupunkiin – 8.000 paikkaa;

Karagandan kaupunkiin – 5.000 ja

Veliki Usjugin kaupunkiin – 2.000 paikkaa.

Näin suomalaisia sotavankeja varten perustettujen leirien kapasiteetti oli yhteensä 46.900 paikkaa.

Lähde:

Frolov: emt. s. 97-98.

*

30.11.1939:

Puna-armeija hyökkää Suomeen maalla, merellä ja ilmassa.

*

1.12.1939:

Suomen Kommunistisen puolueen keskuskomitea antoi Moskovassa julistuksen, jonka Pravda samana päivänä julkaisi.  Julistuksessa korostettiin: ”Laajan työtäte-kevien kansanrintaman muodostaminen on välttämätöntä.  Koko työväenluokan, talonpoikaiston, käsityöläisten, pienyrittäjien ja työläisälymystön eli kansamme suu-ren enemmistön on yhdistyttävä tiiviiksi kansanrintamaksi puolustamaan etujaan, ja valtaan on nostettava tämän rintaman tukea nauttiva työtätekevän kansan hallitus, Kansanhallitus.”

Julistuksessaan Kuusisen hallitus julisti itsensä ”Suomen demokraattisen tasavallan kansanhallitukseksi” ja lupasi ”toimia laajan työtätekevän kansanrintaman kärjessä.”

*

2.12.1939:

Terijoen hallituksen puheenjohtaja Otto Ville Kuusinen allekirjoitti Suomen Demo-kraattisen tasavallan ja Neuvostoliiton kesken solmitun sopimuksen molemminpuo-lisesta avusta ja ystävyydestä.  Neuvostoliiton puolesta asiakirjan allekirjoitti ulkoministeri Molotov.

*

31.12.1939:

Suomen armeijan sinnikäs vastarinta ja vankien vähäinen määrä oli yllätys puna-ar-meijalle.  Sotavankien puuttumisesta hämmennykseen joutuneen sotavankiasiain hallinnon päällikkö, valtion turvallisuuden majuri P.K. Soprunenko ja hallinnon ko-missaari, rykmentinkomissaari S.V.Nehorosev lähettivät sisäasiain varakomissaarille, divisioonankomentaja Tsernyseville seuraavan pyynnön:

”…vastaanottopaikoilla ja Grjazovetsn leirillä on 28. joulukuuta 1939 yhteensä 150 (suomalaista] sotavankia.  Sotavankien vähäisen määrän johdosta pyydän Teidän lupaanne:

1.)jättää Grjazovetsin ja Juhnovin leireile täysimääräinen henkilökunta.

2.)jättää muille leireille henkilökuntaa korkeinaan 15-20 % koko määrästä.”

Sisäasiain kansankomissariaatin johtohenkilöt eivät kuitenkaan menettänet uskoaan siihen, että tilanne muuttuu puna-armeijan eduksi.

Siksi alueellisen sotakomissariaattien kanssa sovittiin, että tarvittaessa sisäasiain kansankomissariaatin sotavankiasiain hallinnon ensimmäisestä pyynnöstä kaikki palveluksessa olevat eli suomalaisten sotavankien sijoituspaikoilla vartioinnista huolehtivat neuvosotilaat ja huoltohenkilökunta ilmaantuisivat leireille heti.

Kuljetuskalusto päätettiin jättää entiselle paikalleen.

Lähde:

Dmitri Frolov: Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa.  Suomalaiset NKVD:n leireissä talvi- ja jatkosodan aikana. (2004). s. 97-98.