siouxeyesighed legio:
Esim:  "Epätodellisuutta kuvaava environmentalismi (pohjanaan tyypillisesti ta-bula rasa -ajattelu) ei yksinkertaisesti toimi ihmisen psykologiassa, vaikka gee-nien vaikutus ihmisen persoonallisuuden muodostumiseen, onkin osoitettu ole-massaolevaksi vasta hiljattain.Marxilainen taloustiede (jota on tietojeni puitteis- sa kritisoitu ensisijaisesti laskuvirheistä) ei ole poikkiteloin edellä esittämäni argumentin (lue -> väittämän) kanssa."

Ei viittauksia, ei relevanssia.

Mutta yleisesti en ole väittelyänne vastaan, vaan tuota lainailutapaa.
Environmentalismista tai sen positiosta jo historiaksi jääneestä statuksesta ihmi-sen psykologiaa selittävänä tekijänä Liisa Keltikangas-Järvinen kirjoittaa Tietees- sä Tapahtuu -lehden 2/2006-numerossa, josta otin myös lainauksen edelliseen RK:lle tarjoamaani viestiini tavoitteenani osoittaa, että biologialla on tekemistä ihmisen käyttäytymisen kanssa.

En minä ole "kiistänyt biologialla olevan tekemistä käyttäytymisen kanssa".

Älä koko ajan jankuta muiden muka sanoneen jotakin, mitä he eivät missään tapauksessa ole sanoneet!

Ehdollistumismekanismi on tasan yhtä materiaalinen ja biologinen kuin perinnölli-syysmekanismikin. Ei se mikään "henkimaailman mekanismi" ole, kuten haluat valehdella mahdollisille tietämättömille.

Minä olen sanonut, että aivojen kehitys ei noudata sellaista matemaattista geneettis-tä algoritmia, joka loisi ihmiselle aina uusia entistä monimutkaisempia ja samalla ke-hittyneempiä synnynnäisiä käyttäytymismalleja,vaan päin vastoin synnynnäiset reak-tiot ja ärsykkeet ovat yksinkertaistumaan ja pelkistymään päin ja tulevat kehitykses-sä aina riippuvaisemmiksi opitusta ehdollistuneista malleista, joiden ehdoin ja apuna ne toimivat. Ne toimivat hyvin harvoin näiden vaihtoehtoina.


Geenien osuutta käyttäytymisestä on tutkittu mm. kaksostutkimuksin, joihin Kelti-kangas-Järvinen artikkelissaan ymmärtääkseni myös viittaa, joista mm. O. Tam-misalo kirjoittaa tarkemmin Tieteessä Tapahtuu -lehden 1/2004-numerossa. On kuitenkin huomioitava,että hän sai aika tulikiven katkuisen palautteen Petter Porti- nilta, joka ei kuitenkaan varsinaisesti kritisoinut tutkimuksia vaan ehkäpä toki nii-den yksiulotteista tulkintaa,mutta ennen kaikkea niistä vedettyjä ja esitetyn mukai-sesti perusteettomia johtopäätöksiä (kontekstissa 'psykologiset lainalaisuudet').
Keskustelu lienee kuitenkin vielä avoinna tämän asian suhteen, vaikka joidenkin geenien tuottamien esim. hormonien osuus ihmisen käyttäytymistä säätelevänä tekijänä onkin jo varmistettu, kuten Keltikangas-Järvinen selittää. Portinin argu-mentti on nähdäkseni se, että geenit eivät vaikuta ilman ympäristöä ja taas Tam-misalon argumentti on nähdäkseni se,että ympäristö ei vaikuta ilman geenejä, eli Keltikangas-Järvistä mukaillen kyseessä on kaksisuuntainen prosessi puhtaan kulttuurillisen prosessin taikka puhtaan geneettisen prosessin sijaan, minkälai-seen johto-päätökseen myös Portin nähdäkseni päätyi Tieteessä Tapahtuu -lehden 1/2004-numerossa.

Kyse ei todellisuudessa ole "geeneistä ja ympäristöstä", vaan siitä, onko olemassa geeneistä riippumattomalla tavalla käyttäytymisinformaatiota kasaava ehdollistumis- mekanismi (jolloin geneettisen algoritmin matematiikka menettää vastaavuutensa sen tilanteen kanssa,jossa geneettiset ärsyke- ja reaktiomallit kehittyvät monimutkai- semmiksi),vai eikö sitä ole lainkaan olemassa,kuten Tammisalo aksiomatisoi. Tällöin kuitenkin jäisi tuo symbolisen informaation geneettisen evoluution mahdottomuuden ongelma noiden edellytysten vallitessa täysin ennalleen.

(Geneettiseen algoritmiin EI sisälly mitään "monimutkaisuuden preferointia", kaiken "preferoinnin" suorittaa ulkoinen valinta. Päin vastoin: algoritmi preferoi sisäisesti yksinkertaisuutta, koska sellaiset DNA:n ylläpitämät piirteet, joista valinta ei sano sitä eikä tätä joissakin tietyissä olosuteissa, degeneroituvat satunnaismutaatioiden vaikutuksesta näissä olosuhteissa. Noin käy myös turhille ja kankeille geneettisille käyttäytymismalleille tehokkaan ehdollistumisen olosuhteissa.)

http://www.tieteessatapahtuu.fi/0206/keltinkangas-jarvinen.pdf

Keltiäinen lallattaa täällä puutaheinää. Erityisesti hän ei koskaan määrittele käyttämi- ään käsitteitä, vaikka käyttää niitä täysin tavanomaisesta poikkeavassa merkitykses-sä,eikä hän näytä korkeasta akateemisesta statuksestaan huolimatta lainkaan tunte-van muiden kuin oman ahtaan kuppikunnan oppeja, kuten behaviorismia, freudismia tai varsinakaan marxilaista eli pavlovilais-vygotskilaista eli toiminnan psykologiaa. (Hän on ilmeisesti jotenkin seonnut, joka tapauksesa pudota mäiskähtänyt tieteen kehityksestä.)

Katsotaan tarkemmin muutamia hänen väitteitään:

L(iisa) K(ektikangas)-J(ärvinen): Ympäristö vai perimä – psykologian pitkä tie tasapainoiseen ihmiskäsitykseen

R(isto)J(uhani)K(oivula): Tieteellisiä teorioita ei rakenneta millään "tasapainoperiaat- teella", vaan objektiivisuuden eli kohteesta määräytyvyyden periaatteella.

Muuten mikä tahansa höpinätaho, Helsingin yliopistossa vaikka fundamentalistiset teologit, voisivat ruveta vaatimaan "omaa tasapainoaan mukaan TEORIOIDEN SI- SÄLLE"! (Kokonaan erillisistä teorioista on tietysti voitava keskustella, hiukan kajah- taneistakin, ja tieteentekijöillä on oltava perusteet, miksi ne eivät kelpaa. Sehän ei tavallisesti ole vaikeaa.)

LK-J:"Psykologian pitkäaikaisin ja todennäköisesti eniten intohimoja herättänyt kiista on koskenut perimän ja ympäristön suhteellista osuutta ihmisen persoonallisuuden kehityksessä.

Keskustelua siitä,onko ihminen ensisijaisesti perimän vai ympäristön tuote, ei psyko- logiassa ole aina käyty tieteellisin väittämin, vaan myös asentein ja uskomuksin.

Vielä muutama vuosikymmen sitten nähtiin jokainen viittaus biologiaan persoonalli-suuden kehityksen yhteydessä psykologian antiteesinä, joka ei vienyt tiedettä eteen päin vaan jarrutti sitä. "

RJK: Aidosti luonnontieteellisin termein sanottuna tuo riita koskee sitä, kuinka suuri osa ihmisen käyttäytymisestä rakentuu opittujen ehdollisten refleksien (Pavlov) ko-neistolle ja kuinka suuri osa geneettisille ehdottomille reflekseille (Pavlov). "Vastak-kain" on asetettu siis jälkimmäisten sadasti kirottu Ivan Petrovit
š Pavlov, ja edellisten tuhannesti kirottu Ivan Petrovitš Pavlov,vuoden 1904 neurofysiologian nobelisti ruo-ansulatusnesteiden hermostollisesta sääntelystä. [Noin ollen on selvää, että tuollai-seen "ongelmaan" ON JO ESITETTY ERITTÄIN PERUSTELTU RATKAISU Pavlovin itsensä toimesta! HM]

Keltiäinen on kuitenkin opiskeluaikojensa jälkeen saanut pienen aivoinfarktin juuri siihen kohtaan aivoissa, missä ovat olleet Ivan Petrovitšin tuotantoa koskevat asiat.

Keltiäinen ei tiedä, että useimmat psykologiset teoriat MÄÄRITTELEVÄT psykologi-sen ´PERSOONALLISUUDEN´ IHMISYKSILÖN YHTEISKUNNALLISEKSI PUOLEKSI EROTUKSEKSI IHMISYKSILÖN BIOLOGISESTA PUOLESTA.

(Viittaan tässä yhteydessä erityisen mielelläni Klaus Weckrothin teokseen "Toiminnan psykologia", koska se on lyhyt ja helppotajuinen.)

Eli keskustelun aiheeseen liittyen ihmisyksilön gender-puoli on osa hänen persoo- na(llisuutt)ansa, kun taas se yksilön biologisten sex-piirteiden kokonaisuus on "vain" osa hänen ruumistaan, "tomumajaansa" niin kuin teologi sanoisi.

Keltiäinen käyttää ´persoonallisuutta´ ´ihmisyksilön´ synonyyminä.

LK-J: " Kiista persoonallisuuden lähtökohdista palautuu aina 1600-luvulle ja Locken väitteeseen, että ihminen on ”tabula rasa”,tyhjä taulu,jonka ympäristö piirtää täyteen. Tätä ihmiskäsitystä alettiin myöhemmin psykologiassa kutsua ”environmentalismiksi” eli uskoksi ympäristön kaikkivoipaisuuteen. Sen mukaan kaikki ihmisen persoonallisuudessa on opittua, siis ympäristön aikaansaamaa. "

RJK: Tässä on myös ´ympäristö´ täysin määrittelemätön käsite.

Jos "persoona" = yksilö (kuten Keltiäisellä näyttää olevan, mutta hän VOI yrittää myös "surffata" eri merkityksillä, sehän on yksi kaikkien haistapaskantieteilijöiden perusstrategioista!) niin ´YMPÄRISTÖ´ OLISI IHAN ERI ASIA KUIN SILLOIN, KUN ´PERSOONALLISUUS´ OLISI YKSILÖN (PSYYKEN) YHTEISKUNNALLISESTI MÄÄRÄYTYNYT PUOLI! Näin olisi sekä biologian että persoonan suhteen!

Sex-sukupuoli olisi ensin mainitussa tapauksessa "osa tutkimuskohdetta", mutta jälkimmäisessä tapauksessa OSA TUTKIMUSKOHTEEN (EHDOLLISTUMIS)YMPÄ-RISTÖÄ!

On selvää, että "keskustelu" menee lallatukseksi tuollaisten "terminologisten erojen" vallitessa, ja kukin "keskustelee" itsekseen!

(En ole muuten ikinä kuullut ennen sanaa "environmentalismi", ja olen suurin piirtein ikäni harrastanut filosofiaa ja psykologiaa... Termissä ei ole tarkemmin katsottuna mitään järkeä...

Taitaa olla E.O. Wilsonin termi...)

LK-J: " Environmentalismi laajeni 1940-luvulla,ja 1950-luvulle tultaessa siitä oli tullut hallitseva, melkeinpä ainoa hyväksytty kehityspsykologian selitysmalli.Tämän mukai- sesti ajattelivat kaikki vallitsevat oppisuunnat behaviorismista psykoanalyysiin, niin erilaisia kuin niiden selitykset ihmisen kehityksestä muutoin olivatkin.

Tämän environmentalismin ylivallan selitti ainakin osaksi toisen maailmansodan jäl-keinen poliittinen tilanne ja sen vaikutus psykologiaan. Lännessä oli muistissa arja-lainen rotu-oppi ja sen seuraukset. Jokainen ajatus siitä, että ihmisten välillä olisi synnynnäisiä psykologisia eroja nähtiin siemenenä uudelle rotuopille. "

RJK: Haluaisin mielelläni kuulla edes yhden ainoan psykologin, psykiatrin, neurofy-siologin tai tieteenfilosofin nimen,JOKA OLISI TODELLA VÄITTÄNYT ETTEI IHMIS- TEN VÄLILLÄ OLISI LAINKAAN MITÄÄN EROJA! (Osmo Tammisaloa ei hyväksytä, hän on kyllä väittänyt niin väittelyssään Tatu Vanhasen kanssa "Tieteessä hapantuu" -lehdessä.)

(Pöyristyttävien olkiukkojen rakentelu on toinen haistapaskantietelijöiden perusmetodi.)

LK-J: " Idässä oli neuvostopsykologia, jota tarvittiin uuden yhteiskuntajärjestyksen rakentamiseen. "

RJK: NL:n tiedejärjestelmässä psykologia ei ollut sovellettu, vaan perustiede, eikä noin ollen mikään käyttötarkoitus liittynyt sen tutkimuskohteen määrittelyyn!

JOS tutkimuskohteeseen jotakin tuollaista liittyi, oli kyseessä jokin muu, sovellettu tiede, ilmeisimmin KASVATUSTIEDE!

LK-J: " Katsottiin, että uutta yhteiskuntaa ei voitu saada aikaan pelkästään poliittisin päätöksin ja hallinnollisin ratkaisuin, vaan tarvittiin uudenlainen, kollektiivisella mi-nuudella varustettu ihminen,soviet person, jonka varaan uusi yhteiskuntajärjestelmä voisi rakentua. "

RJK: Hegelistisellä "neuvostoihmisellä" ei ollut mitään tekemistä psykologian eikä yleiseminkään tieteen kanssa, vaan kyse oli joidenkuiden taiteilijoiden pohdinnoista.

Omasta puolestani arvostan korkealle ihmisiä, jotka asettavat tavoitteita persoonallisuutensa kehittämiseksi, vaikka niissä tavoitteissa tai tuloksessa olisi joskus jotakin vähän koomistakin. (Ihailen mm. Matti Nykästä.)

LK-J: " Psykologian tuli löytää keinot tämän uuden ihmisen kasvattamiseksi. "

Höpsistälöpsis: sen enempää Pavlovin kuin Vygotskinkaan teoksista ei löydy tavua-kaan "neuvostoihmisestä", eikä muutoinkaan ns. normatiivista tai edifioivaa ("ylevöi-vää"), arvottavaa ainesta. Arvot olivat poliitikkojen ja kansalaisjärjestöjen ja koulutus- ja hallintoviranomaisten asia.

LK-J: " Ainoa ihmiskäsitys, joka mahdollistaisi tällaisen uuden ihmisen luomisen oli ihmisten lähtökohtainen samanlaisuus persoonallisuuden kehitykselle ja ympäristön mahdollisuus muokata ihminen toivomallaan tavalla. "

RJK: NYT SE SURFFAA: puhuukin "ihmisestä" eikä enää "persoonallisuudesta"! Niillä on siis kuitenkin jotakin eroa Keltiäisenkin mielestä...

"Lähtökohtainen biologinen samanlaisuus"EI kuulunut NL:n titeen lähtökohtiin.
Keltipaskiainen jauhaa asiasta, josta EI TIEDÄ YHTÄÄN MITÄÄN.

LK-J: " Muutoksen tuulet

Sekä ympäristön että perimän vaikutuksen huomioonottava tasapainoisempi lähes-tymistapa löysi jalansijan ensiksi psykiatriassa.1960 ja 1970-luvuilla alettiin julkaista yhä enemmän tutkimustuloksia, joissa puhuttiin perimän merkityksestä psyykkisten häiriöiden synnyssä. Tutkimustulokset eivät enää herättäneet sellaista into- himoista vastustusta kuin vielä 1950 luvulla. "

RJK: Ei mitään kummallista.

Ja NL:ssa oli kaiken aikaa tutkittu mielisairauksien geneettisiä syitä. Sikäläinen psy-kiatria oli huomattavan pillerivetoista,ja diagnoosista riippui usein lähinnä, missä jär- jestyksessä tiettyä pillerivalikoimaa kokeiltiin. Muutoin psyykkisten ongelmien hoito poikkesi suuresti meikäläisestä. Henkilön työtehtäviä muutettiin. Suojatyötä ja kun-toutusta järjesti potilaiden oma sotainvalidien johtama mahtava Invalidiliitto. Sitten vasta jos ei pystynyt tekemään yhtään mitään, asema oli huono, ja mahdollisesta perheestä kuten lapsista riippuvainen.

LK-J: " Muutos geneettisiä tekijöitä kohtaan tunnetusta antipatiasta niiden hyväksy-miseen tapahtui psykiatriassa lopulta nopeasti. Nykyään on jo vaikea muistaa, että vielä 1960-luvulla vallitseva, osin ainoa selitysmalli kaikille psyykkisille häiriöille mu-kaan luettuina skitsofrenia ja autismi,oli epäonnistunut ja puutteellinen vanhemmuus. "

Tuo koski lähinnä FRANKFURTISTEJA,joille "ydinpersoonallisuus" oli enemmän tai vähemmän "biologinen", ja "ahdistava yhteiskunta" puolestaan sairastuttaja. (Frank-karien ydinkäsitteitä on "vieraantuminen biologisesta ihmisluonnosta", josta Marx sanoutui irti Feuerbach-teeseissään.)

Kyllä neuvostopsykologiassa ja behaviorismissakin oli näkökulma päinvastainen: "ydinpersoonallisuus" opittu, yhteiskunnallinen, mutta sitä saattoivat sekoittaa biologisperäiset vauriot ja oireet, syndroomat. Eikä näkemys ole tuosta minnekään muuttunut tieteellisessä psykologiassa. [Tosin kyllä se psyyke VOI vammautua ilman geenejä tai myrkkyjäkin sopimattomista olosuhteista! HM]

LK-J: Lähinnä kyse oli äidistä, joka oli milloin liian aktiivinen,milloin liian passiivinen, milloin liian etäinen, milloin liian suojeleva,mutta aina tehtäväänsä soveltumaton (ks. esim. Benjamin, Ebstein & Belmaker 2002; Plomin, Owen & McGuffin 1994; Rutter & Plomin 1997; Scarr & McCartney 1983).

Perimän ja ympäristön vaikutuksen yhteensovittaminen tuli psykologiaan viiveellä. "

RJK: Tällä Keltiäinen tarkoittaa suomeksi EHDOLLISTUMISEN "UNOHTAMISTA" (ai niin, mutta se infarkti...)!

LK-J: "Vielä 1970 luvulla käytiin kiivasta väittelyä siitä, onko mitään persoonallisuutta olemassakaan.Jotkut tutkijat olivat sitä mieltä, että ei ole olemassa pysyvää persoo-nallisuudeksi kutsuttavaa ilmiötä, joka ohjaisi ihmisen ratkaisuja ja sitä, miten hän käyttäytyy.Ihmisen käytös on vain ja ainoastaan reaktio ympäristöön ja osoitus kulloi-sestakin ympäristön tilanteesta. Tätä väittelyä voidaan pitää ympäristöperimä kiistan viimeisenä puhtaana jäänteenä. "

RJK: Eli Keltis ei siis kuitenkaan ole TUOTA mieltä?

LK-J:" Psykologia ei kuitenkaan voinut irtautua muusta tieteen kehityksestä, ja vuon-na 1992 APA:n (American Psychological Association) kongressi antoi julkilausuman todeten, että käyttäytymisgenetiikka eli käyttäytymisen taustalla olevien geenien tun-nistaminen on tutkimusteema, joka parhaiten edustaa nykyhetken ja ennen kaikkea tulevaisuuden psykologiaa. Julkilausuma, vaikkakin esitettynä näin arvovaltaiselta taholta, ei vielä kuitenkaan tuonut rauhaa."

RJK: USA:ssa on tuollaisia "assosiaatiota" ja myös "akatemioita" joka lähtöön...

Minutkin on kerran peräti "kutsuttu New Yorkin Tiedeakatemian jäseneksi"... Sittemmin kuulin, että siihen kuului Suomesta ainakin Rauni-Leena Luukanen ...

LK-J: " Vielä 1998 todetaan erään johtavan kansainvälisen psykologisen lehden pääkirjoituksessa, että “kaikenlainen geenien kanssa askaroiminen on psykologian tutkijalta hukkaan heitettyä aikaa”.

Käyttäytymisgenetiikka 1960- ja 1970 taitteessa alkoi environmentalismin ylivalta horjua, mutta se säilyi kuitenkin kehityspsykologian hallitsevana selitysmallina vielä seuraavan vuosikymmenen ajan. Tutkimuksen valtavirta kohdistui ympäristötekijöi-den kuten varhaisten ihmissuhteiden ja kasvatuksen merkitykseen persoonallisuu-den kehityksessä.

Ympäristöuskon ylivaltaa horjutti 1960-luvulla kvantitatiivinen genetiikka eli eläinko-keisiin ja kaksos-, adoptio- ja perhetutkimuksiin pohjaava perinnöllisyystutkimus. Vaikka se ei vielä nostanutkaan perinnöllisyyttä selitysmalliksi ympäristön vaikutuksen rinnalle, niin kvantitatiivisen genetiikan tulokset pakottivat kuitenkin tarkastelemaan perinnöllisyyttä yhtenä persoonallisuuden selittäjänä. "

RJK: Ainakin oli muutettu ´persoonallisuuden´ käsitettä...

Hauska trikki saada "uusia tuloksia", lisää lisää lisää RAHAA!

(Muulta, oikealta tieteeltä...)

LK-J: " Radikaali suhtautumisen muutos tuli molekyyligenetiikan myötä. Kvantitatiivi- nen genetiikka osoitti perinnöllisyyden merkityksen jonkin ominaisuuden synnyssä, molekyyligenetiikka pyrkii löytämään perinnöllisyydestä ”vastuussa olevan” geenin tai geenit. Molekyyligenetiikan tärkein anti psykologialle on syyseuraus suhteiden tutkimisen mahdollistaminen. Tieto perinnöllisen tekijän olemassaolosta lisää psyyk- kisen kehityksen ymmärtämistä,mutta on vielä kokonaan toinen asia sanoa, että tietyllä yksilöllä on geneettinen riski. "

RJK: Nyt se surffasi surffasi kahden lauseen välillä PSYKOLOGIASTA PSYKIATRIAAN!

Ja TAAS TAKAISIN KUIN EIMITÄÄN OLISI TAPAHTUNUT (kauhea huijari!):

LK-J: " Psykologia ei siis ole ollut edelläkävijä hyödyntämässä genetiikan löydöksiä. Käyttäytymisgenetiikka rantautui psykologiaan suhteellisen myöhään, kymmenen viimeisen vuoden aikana,ja on vakiinnuttanut asemansa vasta 2000-luvulla.Tästä myöhäisestä mukaan lähdöstä on kuitenkin ollut myös hyötyä. Psyko-logiassa on hyvin vähän hapuilevaa alkuvaiheen tutkimusta,jossa suuresta geenien ja erilaisten psykologisten ominaisuuksien joukosta pyritään etsimään tilastollisesti merkitseviä mutta käytännön merkitykseltään enemmän tai vähemmän sattumanvaraisia yhteyksiä. Psykologia harppasi suoraan kehityksen seuraavaan ja psykologian kannalta huomattavasti tärkeämpään vaiheeseen,nimittäin geenien ja ympäristön vuorovaikutuksen tutkimiseen. "

RJK: Voi perseen suti. Ympäristö nimenomaan darwinismissa EI VAIKUTA SUORAAN KEENIIN!

(Sitä paitsi NYT sille ´YMPÄRISTÖLLE´ VASTA TULIKIN LEEGIO ERI MERKITYK-SIÄ: GEENIN ympäristö SOLUSSA (tärkeä!), SOLUN/GEENIN ympäristö KUDOK-SESSA, kudosken/solun/geenin ympäristö elimessä, elimen/kudoksen/solun/geenin ympäristö ELIMISTÖSSÄ, ja elimistön kaikki muu, sen ulkopuolinen ympäristö, envi-ronment. (Nuo muut ympäristöt ovat ollet muuta: conditionseja, circumstanceja jne.)

LK-J: " Käyttäytymisgenetiikan anti psykologialle

Käyttäytymisgenetiikan oleellinen anti psykologialle ei nimittäin ole siinä, että se olisi osoittanut persoonallisuuden- tai käyttäytymispiirteiden olevan sittenkin perinnöllisiä, vaan siinä, että se on tarjonnut uuden mahdollisuuden tutkia ympäristöä, ja on muut-tanut psykologian käsitystä ympäristöstä ja sen vaikutuksesta.Kun tiedetään, että jol-lain yksilöllä on geneettinen alttius jonkin ominaisuuden ilmaantumiseen, päästään tutkimaan ympäristön merkitystä aivan uudella luotettavuustasolla.

Aiemmin oli tyydyttävä vain toteamaan,että hyvä ympäristö yleensä tuottaa hyvää, ja huono on riski, joillekin korkeampi, joillekin matalampi. Ympäristön eri piirteiden vai-kutusten yksityiskohtaiseen erittelyyn ei ollut paljoa mahdollisuuksia.Kaksi psykolo-gian kannalta tärkeintä molekyyligenetiikan löydöstä ei koske perinnöllisyyttä vaan ympäristön merkitystä. Ensimmäinen löytö on, että yhteisen ympäristön vaikutus ei tee ihmisiä samanlaisiksi, vaan erilaisiksi. "

RJK: IKIVANHA PERUSTOTUUS: sisarukset ovat toisilleen mitä keskeisin ympäris- tötekijä, erityiesti ensimmäisen ja toisen sisaruksen asema poikkeaa jyrkästi.

LK-J: " Sama kasvatus saa samassa perheessä kasvaneet lapset erilaisiksi, ei sa- manlaisiksi. Tämä löytö oli vallankumouksellinen, sillä kaikki aiemmat perinnöllisyys-tutkimukset olivat esittäneet,että koska samassa perheessä kasvaneet sisarukset jakavat saman ympäristön, on heidän samanlaisuutensa on kasvuympäristön aikaansaamaa. "

RJK:Tässä ovat siis kyseessä kaikki (molemmat) tutkimukset JOTKA KELTIS ON LUKENUT.

LK-J:" Molekyyligenetiikka siis osoitti, että sama ympäristö ei yhdenmukaista lapsia vaan varmistaa lasten erilaisuuden, koska sama ympäristö on haasteiltaan erilainen erilaisen geneettisen rakenteen omaaville lapsille.Ympäristö,joka on rauhalliselle, ujolle ja ahdistukseen taipuvalle lapselle hyvän kehityksen ja turvallisuuden lähde, on geneettisesti vilkkaalle ja elämyshakuiselle lapselle rajoittava ja vähän toiminnan mahdollisuuksia antava, ja sellaisena riskitekijä."

RJK: Noh, "tulkinta" on uusi: sattuu vain olemaan niin, että pikkusiskon oppi-misympäristö malleineen on TÄYSIN ERILAINEN kuin esikoisisoveljen... ja se näkyy ja kuuluu kaikessa toiminnassa JUST NIIN KUIN SEN OLETTAISIKIN KUULUVAN JA NÄKYVÄN, ainakin meillä...

LK-J: " Vanhemmat ovat aina osanneet ihmetellä sitä, miten samassa perhees-sä kasvaa niin erilaisia lapsia, mutta psykologit ovat yhtyneet tähän ihmetyk-seen vasta vajaa vuosikymmen sitten (Plomin ym.1994;Scarr& McCartney 1983)."

RJK: " Ai että me vanhemmat ollaan eteviä... ettemme vaan suorastaan liikaa-kin (ettei meinaan TARVITTAISI OLLENKAAN "KELTIKSIÄ" molelyyikenetiikkoineen JOISTA HE EIVÄT PASKAAKAAN YMMÄRRÄ, PERKELE!!!) "

" Toinen molekyyligenetiikan löytö psykologialle on, että monet kaksos- ja adoptiotut- kimuksissa ympäristön arvioimiseen käytetyt muuttujat mittaavatkin yksilöiden välistä geneettisiä vaihtelua ja viittaavat siten perinnöllisyyden merkitykseen. "

RJK:Jos käytetään käsitettä ´persoonallisuus´ (kuten ´gender´,sukupuoli-identiteetti), niin suurin osa geneistämme koodaa todellakin SEN persoonallisuuden YMPÄRISTÖÄ koodatessaan "tomumajaamme" ja sen geneettisiä reaktioita!

LK-J: " Ihmiset nimittäin valitsevat ja muokkaavat omat ympäristönsä osittain myös perinnöllisten tekijöiden vaikuttamina (Plomin ym 2001; Plomin ym. 1994; Scarr & McCartney 1983).Sosioekonominen tilanne on tästä hyvä esimerkki. Tiedetään, että perheen sosioekonominen tilanne vaikuttaa lapsen koulumenestykseen, terveyteen ja yleiseen hyvinvointiin. Psykologisissa tutkimuksissa tätä muuttujaa on pidetty ym-päristömuuttujana puhtaimmillaan. Harvemmin on esitetty, että perheen sosioekono-minen tilanne mittaisikin vain osittain lapsen ympäristöä, ja mahdollisesti suureltakin osalta vanhempien ja lapsen yhteistä perinnöllistä taustaa. Ihmiset luovat itselleen olosuhteensa myös perinnöllisyyden ohjaamina. "


RJK: NO SIELTÄ SE "TATUISMI" (Vanhanen) TULI!

LK-J : " Vaikeus, jopa mahdottomuus erottaa perimän ja ympäristön vaikutus toisis-taan johti nopeasti geenien ja ympäristön yhteis- tai vuorovaikutuksen tutkimiseen. Todettiin,että perimän ja ympäristön asettaminen vastakkain on hyödytöntä, joskus suorastaan harhaan johtavaa. "

RK: Epäilemättä.

Sen sijaan EHDOLLISTUNEEN ja FENOTYYPPISEN käyttätymisen "asettaminen vastakkain" EI OLE "HYÖDYTÖNTÄ" ainakaan lääketieteessä, vaan päin vastoin menetyksellisen reabilitointitoiminnan, kuntoutuksen ehdoton edellytys...

LK-J: " Vaikka tietyllä geenillä tai geenivariantilla olisi selkeä yhteys käyttäytymispiir- teeseen, voi tutkimuksissa genotyypin merkitys osoittautua olemattomaksi, jos sen aikaansaamaa yksilöiden välistä vaihtelua alttiudessa ympäristön vaikutteille ei oteta huomioon.Jos psyykkisten häiriöiden geneettisen riskin tutkimisessa otokset eroavat ratkaisevasti ympäristön riskitekijöiden suhteen, ja nämä erot ohitetaan, niin ristiriitai-set tulokset ja epäonnistumiset aiempien löydösten toistamisessa jäävät säännöksi (ks. esim. Foley ym. 2004). On osoitettu, että herkkyys suotuisille tai epäsuotuisille ympäristöolosuhteille on ehdollinen ja riippuu yksilön geneettisestä rakenteesta, ts. on olemassa sellaisia geenin ja ympäristön vuorovaikutuksia, jotka määräävät tiettyjen persoonallisuudenpiirteiden tai psyykkisten oireiden kehittymisen. "

RJK:Mitähän Keltis tarkoittaa täällä "ehdollisella",muuta kuin että AIVAN VARMASTI HÄN ON KAMPEAMASSA SITÄ JOHONKIN ANTIPAVLOVISTISEEN UUSMERKITYKSEEN...!

LK-J: " Geenit siis järjestävät samassa ympäristössä kasvaneet ihmiset uuteen ”jär-jestykseen” ja määräävät kenelle tietty ympäristö on vahingollinen, kenelle hyödylli-nen ja kenelle neutraali. Niinpä geenien merkitystä persoonallisuudelle ei voi täydel-leen ymmärtää muuten kuin siinä ympäristössä, missä ne vaikuttavat; geeneillä on erilainen merkitys erilaisissa yhteyksissä (Foley 2004). "

RJK: No olipas terävästi päätelty...."professorin" kuukausipalkan eteen...

Käyttäytymisgenetiikka ja temperamentti

LK-J: " Käyttäytymisgenetiikan ensimmäinen painopiste on ollut psykopatologiassa, ennen kaikkea skitsofrenian ja depression tutkimisessa. Vähitellen käyttäytymisgenetiikka on saanut jalansijaa myös persoonallisuuspsykologiassa. "

RJK: Mikähän noista linkeistä olisi siihen "käyttäytymigenetiikaan"...

LK-J: " Tällä alueella aktiivisin tutkimus on kohdistunut temperamenttiin. Tempera-mentti on persoonallisuuden biologinen pohja,silta ihmisen biologisen, mahdollisesti perinnöllisen lähtökohdan ja ympäristön muokkaaman persoonallisuuden välillä. "

RJK: Ihmisen käyttäytymisen ja erityisesti tajunnan biologinen pohja on ehdollistumisjärjestelmä.

Jos PSYKOLOGIAN PROFESSORI EI TUOTA TIEDÄ, hän on kriminaalirikollinen, ja hänen palkanmaksajansakin on kriminaalirikollinen.

LK-J: " Temperamentti koostuu joukosta synnynnäisiä käyttäytymis- tai reaktiotaipu-muksia tai valmiuksia, jotka johtuvat yksilöllisistä eroista aivorakenteissa ja aivotoiminnoissa, ja antavat ihmiselle hänen yksilöllisyytensä erottaen hänet muista."

RJK: Temperamentti koostuu kiistämättä ehdollistumismekanismin yksilöllisistä erityispiirteistä.

LK-J: " Temperamentti vaikuttaa siihen, miten yksilö kokee ympäristön, miten hän reagoi ympäristöön, ja miten ympäristö reagoi yksilöön. "

RJK: MITEN HELVETISSÄ se YMPÄRISTÖN REAKTIOHIN voi vaikuttaa?

Ellei "tomumajaa" todellakin katsota PSYYKEN YMPÄRISTÖKSI osaltaan!

LK-J: " Eräs synnynnäisen temperamentin ja ympäristön vuorovaikutuksen tärkeimpiä lopputuloksia on aikuisen ihmisen persoonallisuus.

Persoonallisuus on siis temperamentin ja ympäristön vaikutuksen yhteistulos, ja yksilölliset erot synnynnäisessä temperamentissa muodostavat persoonallisuuden kehityksen ytimen. "


RJK: Persoonallisuus on yhteiskunnallisen eikä biologisen emergenssitason entiteetti, joten sen ja sen kehityksen yitmien pitää myös löytyä yhteiskunnalliselta tasolta.

Nuo temperamenttierot ovat erityispiirteitä.

LK-J: " Nykytietämyksen mukaan ovat neuroregulatooriseen järjestelmään kuuluvat serotoniini ja dopamiini keskeisessä asemassa psyykkisten prosessien ohjaamises-sa. Nämä aivojen välittäjäaineet osallistuvat epäspesifisti kaiken käyttäytymisen säätelyyn.

Dopamiini on emootioiden, motivaation ja huomiokyvyn avainsäätelijä. Dopamiinin on myös todettu olevan yhteydessä temperamenttipiirteisiin, erityisesti elämyshakui-seen, uusia toimintatapoja ja jännitystä etsivään temperamenttiin. Dopamiinin puute taas johtaa apaattiseen, mistään kiinnostumattomaan persoonallisuuteen (Menza, Mark, Burn&Brooks 1995; Sugiura ym. 2000).

Serotoniini puolestaan on yhteydessä mentaalisiin häiriöihin kuten bipolaariseen affektihäiriöön, depressioon ja väkivaltaiseen itsemurhahakuisuuteen. Laajemmin serotoniini nähdään mielialan ja emootioiden säätelijänä. Matalan serotonergisen aktiivisuuden on todettu olevan yhteydessä negatiivisiin affekteihin, aggressioon ja matalaan impulssikontrolliin (Siever & Davis 1991; Sugiura ym. 2000).

Dopamiinin ja serotoniinin kandidaattigeenejä,siis geenejä,joiden yhteydestä näiden välittäjäaineiden tuotantoon ja toimintaan on todisteita, on löydetty useita. Kirjallisuu- den perusteella voisi esittää selkeän, muutaman kymmenen geenin listan, mutta listan elinaika on aika lyhyt.Uusia kandidaattigeenejä tunnistetaan ja uusia yhteyksiä geenien ja psyykkisten piirteiden välillä löytyy jatkuvasti, niin että puolen vuoden kuluttua lista olisi jo toisen näköinen.

Geenien ja ympäristön vuorovaikutus

Ensimmäinen geenin ja ympäristön vuorovaikutuksen osoittava tutkimus käyttäyty-mistieteiden alalla oli Caspin ja hänen työtovereidensa julkaisema (Caspi ym. 2003) He osoittivat, että tietty serotoniinia säätelevä geeni, 5HTT, oli väliin tuleva muuttuja tarkasteltaessa ympäristön ja stressaavien elämäntapahtumien vaikutusta depres-sion puhkeamiseen. 5HTT oli yhteydessä yksilön herkkyyteen epäsuotuisalle ympä-ristölle,niin että tämän geenin tietyn variantin kantajat olivat muita alttiimpia tulemaan depressiivisiksi epäsuotuisassa ja stressaavassa ympäristössä.Myöhemmin on osoi- tettu, että mitä myöhemmällä iällä depressio puhkeaa, sitä selkeämpi on kyseisen geenivariantin vaikutus.Nuoruusiän depressio olisi siis tämän mukaan suuremmassa määrin kokemusten ja ympäristön olosuhteiden seurausta, kun taas myöhemmin puhkeava depressio korreloisi voimakkaammin perinnöllisyyteen. "

RJK: Millainen biokemiallinen mekanismi ohjaa sellaista depressiota, joka EI OLE yhteydessä geeneihin? Mahtaisiko "prof." Keltikangas-Järvisellä olla sellaisesta minkäänlaista vihjettä tai ounastelua...?

LK-J: "Edelleen Caspi tutkimusryhmineen on osoittanut,että tietty MAO-A genotyyppi (serotoniinia säätelevä geeni) välittää yhteyttä lapsuuden epäsuotuisten olosuhtei-den ja huonon kohtelun ja myöhemmän epäsosiaalisen käytöksen välillä (Caspi ym. 2002). Toisin sanoen se, miten lapset reagoivat huonoon kasvuympäristöön, olisi ge-neettisen rakenteen ohjaama. Tietyn MAO-A variantin kantajat ovat muita lapsia her-kempiä omaksumaan epäsosiaalisen käytöksen piirteitä, jos heitä kohdellaan lapse-na huonosti. Foley tutkimusryhmineen (2004) toisti tämän tutkimustuloksen. Näihin kolmeen edellä mainittuun tutkimukseen viitataan kun halutaan osoittaa ympäristön ja geenien vuorovaikutuksen olemassaolon toteaminen. Tutkimuksista puhutaan jo klassikoina, vaikka ne iässä ovat vasta muutaman vuoden takaisia. Mielenkiintoinen on myös löytö, että elämyshakuisuudeksi kutsuttu temperamenttipiirre yhdistyneenä tiettyyn dopamiinia säätelevään geeniin tekee ihmisestä hyvän stressinsietäjän, niin että hänen suorituskykynsä ei stressitilanteessa laske, mutta huonon koulumenesty-jän. Jos tämä yhdistelmä tavataan tytöillä, niin heidän todennäköisyytensä lopettaa koulunkäynti ennen lukiota oli nelinkertainen verrokkeihin verrattuna,ja pojilla vastaa- va luku on puolitoista (Keltikangas-Järvinen,Elovainio, Kivimäki, Ekelund & Peltonen 2002). Tämä temperamentti ei korreloi älykkyyteen, kykyihin tai motivaatioon, joten sillä ei pitäisi olla vaikutusta koulumenestykseen. Kyseinen temperamenttityyppi on kuitenkin hyvin kaukana siitä,millainen koulu odottaa oppilaan olevan, joten selitystä koulumenestykseen on haettava ympäristön odotuksista.Tutkimustulos osoittaa, että ymmärtääksemme geenien vaikutusta, ei riitä, että tutkimukseen yhdistetään pelkkä lähiympäristö. Muokkaavat tekijät ulottuvat aina sosiokulturaalisiin arvostuksiin saakka.

Perimän viimeisin merkitys riippuu siitä, mitä kulttuuri ihmiseltä odottaa. Geenien ja ympäristön vuorovaikutuksen tutkiminen osoittautuu yhä tärkeämmäksi. Tutkimustu-losten viesti on aina sama: käyttäytymisgenetiikka lisää mieluummin ympäristön vai-kutuksen ymmärtämistä kuin tietoa psyykkisten ominaisuuksien perinnöllisyydestä. Tutkimukset ovat myös osoittaneet vääräksi sen usein esitetyn toteamuksen, että ”geeneillemmehän emme voi mitään”.

Psykologisissa ominaisuuksissa ympäristö lopulta määrää geenin merkityksen, tai geeni ympäristön merkityksen, aivan kuten asia halutaan nähdä, mutta joka tapauk-sessa geenin vaikutus ymmärretään vasta sitten,kun ympäristön vaikutus on otettu huomioon. Käyttäytymisgenetiikan tuoma muutos psykologiaan johtaa sellaisen väit-telyn loppumiseen, että onko jokin persoonallisuuden ominaisuus perinnöllinen vai ympäristön tuote. "

Se ei poista väittelyä eikä kokeellista tutkimusta siitä,mikä ärsyke tai reaktio (jotka yhdessä muodostavat REFLEKSIN) on genettinen,ja mikä taas ehdollistunut.

Se on erittäin tärkeä aihe myös eläintieteessä, erityisesti kotieläintieteessä.

LK-J: " Tällaista jakoa ei oikeasti ole olemassa. "

EI OLEKAAN, ja Keltis onkin aika pitkälle repäissyt koko "keskustelun" perseestään ainkin siinä muodossa kuin hän on sitä yllä kuvannut...

Sitä vastoin tutkimus ehdollisista ja ehdottomista reflekseistä ja myös LEIMAUTUMI- SEN (imprinting, Prägung, zapet
Šatlenie) on mitä ajankohtaisnta, ja pysyy sellaisena vastakin...

LK-J: " Sellainenkaan keskustelu, että onko jossain ominaisuudessa enemmän perimää kuin ympäristöä, ei johda mihinkään. "

RJK: No ei todellakaan...

LK-J: " Perimä on mukana kaikessa, mutta geenit saavat merkityksensä siinä ympä-ristössä,jossa ne toteutuvat.Niin kauan kun perimän yhteyttä johonkin psykologiseen ilmiöön tutkitaan ilman kontekstia, niin joka toinen tutkimus löytää yhteyden, joka toinen ei, kun taas vuorovaikutuksen tarkasteleminen vie tutkimusta lähemmäs todellisen elämän ilmiöitä.

Kirjoittaja on psykologian professori Helsingin yliopistossa. "



(Mun tekstejä TÄLTÄ PALSTALTA saa siiten vapaasti vaikka kopsia graduihin, mää olen harrastajana nää asiat itsekin jostakin kopsinut...)

Mitä tulee marxilaiseen taloustieteeseen tai väittämään, ettei se ole ristiriidassa evoluutiopsykologisen viitekehyksen kanssa, jossa teorioita normittaa usein ta- loustieteelliset näkökulmat, selvitin sen myös edellisessä RK:lle tarjoamassani pa-lautteessa. Tässä kyse oli siis ihan logiikasta,mutta toki sillä olettamalla, että evo-luutiopsykologiassa talousteelliset matemaattiset mallit toimivat sitä normittavana teoreettisena viitekehyksenä. Unohtamatta siis mainintaa siitä, että marxilaisesta taloustieteestä olisi saatava matemaattisesti ristiriidatonta teorian tynkää ulos, jotta sillä olisi perustellusti painoarvoa.

EDIT: tarkentelua lämpimikseni

Missä sinä väität marxilaisentaloutieteen teorioissa olevan "matemaattisia ristiriitoja"? Tarkoitatko niillä muodollisloogisia ristiriitoja?

https://www.youtube.com/watch?v=dxkbaF73CmE&feature=share

***

https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000007422953.html

https://psyk.fi/uncategorized/paivahoidosta-ja-opetuksesta-tunteita-herattavaa-tutkimusta/

Päivähoidosta ja opetuksesta tunteita herättävää tutkimusta

Uusi tutkimus kyseenalaistaa lasten päivähoitoa ja koulunkäyntiä nykyisin ohjaavat ajatusmallit

Jotkin käsitykset varhaiskasvatuksesta ja koulujen opetusmenetelmistä perustuvat pikemminkin myytteihin kuin tutkittuun tietoon. Suomessa vallitsee varsin yksioikoi-nen käsitys, jonka mukaan kaikkien lasten pitää päästä osallisiksi varhaiskasvatuk-sesta päiväkodeissa. Lisäksi kouluissa on todennäköisesti menty liian pitkälle itse-ohjautuvuutta ja digitaalisia menetelmiä korostavissa opetusmenetelmissä, sillä ne vaikuttaisivat heikentävän oppimistuloksia.

Päiväkodissa vietetyn ajan on pitkään uskottu parantavan lasten sosiaalisia taitoja ja oppimiskykyä. Varhaiskasvatusta onkin pidetty suorastaan pelastuksena lapsille, joiden kotitaustassa on ongelmia.

Tuore Aino Saarisen väitöstutkimus haastaa nämä käsitykset. Psykologiasta ja lääketieteestä aiemmin väitellyt Saarinen tutki kasvatustieteen väitöskirjassaan 15-vuotiaiden oppimistuloksia muun muassa matematiikassa, luonnontieteissä ja lukutaidossa. Eräässä artikkelissa on kirjoittajana myös professori Liisa Keltikangas-Järvinen. Eikä Aino Saarinenkaan ole mikään aloitteleva tutkija, sillä hän on tehnyt yhden lääketieteen ja yhden psykologian väitöskirjan tätä käsillä olevaa väitöskirjatutkimusta aiemmin.

Laajan tutkimusnäytön mukaan varhaiskasvatus saattaa parantaa koulukypsyyttä ja näkyä oppimistuloksissa alaluokilla,mutta ei enää myöhemmällä iällä. Sen sijaan lii-an varhainen päivähoidon aloitus voi kasvattaa riskiä aggressiiviseen käytök-seen. Tämä seikka on osoitettu aiemmin lukuisissa kansainvälisissä tutkimuksissa, mutta Suomessa siitä ei ole juurikaan tätä ennen keskusteltu.

Alle kaksivuotiaat lapset voivat Suomessa viettää päiväkodissa jopa 40–50 tuntia viikossa.Näin pitkät hoitopäivät ovat harvinaisia useissa muissa maissa. Varhaiskas-vatus painottaa Suomessa erityisesti pedagogisia ohjelmia, mutta kansainvälisen tutkimuksen mukaan olennaisinta olisi keskittyä lapsen emotionaaliseen kehitykseen. Se edellyttää riittävän pieniä lapsiryhmiä sekä hoitosuhteen jatkuvuutta.

Suomalaista varhaiskasvatusta ylistetään usein maailman parhaaksi, mutta sitä se ei tämän tutkimuksen valossa käytännössä ehkä kuitenkaan ole. Vaikka lastentarhan-opettajilla on pitkä pedagoginen koulutus, sitä ei ilmeisesti päästä päiväkodeissa ai-van täysin hyödyntämään.Ongelmana ovat juurikin liian suuret lapsiryhmät, työnteki-jöiden uupumus ja sen seurauksena tiheästi vaihtuva henkilöstö sekä epäpätevien sijaisten suuri määrä.

Toisin kuin usein luullaan,päiväkoti ei ole välttämätön lapsen sosiaaliselle kehityksel- le. Sen sijaan se voi joidenkin lasten kohdalla olla jopa haitaksi, sillä lapset ovat tem-peramentiltaan hyvin erilaisia. Erityistä huomiota pitäisi kiinnittää meluun,joka aiheut- taa stressiä. Jos lapsen kotona on ongelmia, ne eivät katoa laittamalla lapsi päivä-hoitoon. Sen sijaan pitäisi panostaa enemmän perheiden auttamiseen. Lapsen kehi-tyksen kannalta olennaisimpia asioita ovat aina koti ja omat vanhemmat riippumatta siitä, onko lapsi päivähoidossa vai ei.

Yhden totuuden sijaan alle kouluikäisten hoidossa pitäisi olla aidosti erilaisia vaihto-ehtoja. Ovathan lapset ja perheetkin erilaisia. Lapsen kotihoito ja perhepäivähoitokin ansaitsisi enemmän arvostusta.

Aino Saarisen väitöstutkimus osoitti myös, että kouluissa perusasiat opitaan sit-tenkin parhaiten opettajan ohjauksessa perinteisillä (ehkäpä useiden mielestä vanhanaikaisilla) opetusmetodeilla.Itseohjautuva opiskelu ja digitaalisuus taas lisäävät oppilaiden välisiä eroja. Hyvin pärjäävät voivat päästä loistamaan, mutta huonosti pärjäävät putoavat yhä helpommin kelkasta. Tämä korostaa sosiaalista hierarkiaa oppilaiden välillä ja lisää myös kiusaamisen riskiä.

Tutkimusten mukaan oppilaiden välinen eriarvoisuus, opettajan auktoriteetin heiken-täminen sekä vaihtuvat,avoimet oppimisympäristöt lisäävät myös kiusaamisen riskiä. Erityisen alttiita kiusaamiselle ovat maahanmuuttajalapset. Neuropsykiatrisista häiri-öistä kärsivälle lapselle itseohjautuvuus ja avoimet oppimisympäristöt aiheuttavat monenlaista ylikuormitusta sekä alisuoriutumista.

Saarisen väitöskirja yhdessä muun laajan tutkimusnäytön kanssa osoittaa,että kaikki käsitykset varhaiskasvatuksesta ja koulujen opetusmenetelmistä eivät perustu tutkittuun tietoon vaan näkemyksiin vaikuttavat myös myytit.  

Saarinen, A., Lipsanen, J., Huotilainen, M., Hintsanen, M., & Keltikangas-Järvinen, L. (2019). The Association of Early Childhood Education and Care with Cognitive Learning Outcomes at 15 Years of Age in Finland. Psychology10(4), 500 520. 

https://doi.org/10.4236/psych.2019.104033 "


Tädillä on ns. LÄÄNITYSAKATEEMISEN perusasenne ja motivaatio...

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/10/09/kuusi-kuvaa-liisa-keltikangas-jarvisen-elamasta

"Lapsuudessani näin kuinka kesäisin setäni, metsätieteen professori Valter Keltikan-gas kuljeskeli metsissä ja vain istuskeli huvilansa parvekkeella tavaton määrä kirjoja ja papereita edessään ja hänen vaimonsa toi pöydän viereen kahvia. Työnteko näytti viehättävältä ja ajattelin, että tuo on jotakin jota haluan. Setäni sai tehdä mitä halusi, hän selvästi nautti työstään, häntä kunnioitettiin ja häntä palveltiin – mitä muuta sitä voi toivoa!"


https://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/temperamenttitutkija_tasasi_periman_ja_ympariston_

" Temperamenttitutkija tasasi perimän ja ympäristön puntit


Helppoa se ei ollut, ei edes persoonallisuudenpiirteistä väitelleelle Liisa Keltikangas-Järviselle. Tarvittiin kymmenen vuoden tutkimustyö, ennen kuin käyttäytymisemme opitut ja biologiset osaset loksahtivat kohdalleen.

Tutustu tutkijaan

Artikkelisarjassa eri alojen tutkijat kertovat työstään ja tavoitteistaan.


Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2009


Tämän vuoden tammikuussa tapahtui jotakin outoa. Liisa Keltikangas-Järvinen meni sanattomaksi ja istui alas. Syynä oli puhelu, jonka hän sai Professoriliiton pu-heenjohtajalta, professori Risto Laitiselta.Tämän asiana oli kertoa,että Keltikangas-Järvinen oli valittu vuoden professoriksi.

- Ensin tuli suuri hämmästys. Sitten hämmennys:ei kai tässä ole tullut jokin erehdys? Kolmanneksi tuli valtava ilo: joku todella antaa työlleni arvoa.

Psykologi ei olisi psykologi, ellei hän olisi tunnistanut vielä yhtä tunnetta. Se oli aavistus siitä, että tunnustuksen saaminen herättää myös kateutta.

- Meriittien kerääminen ei helpota elämää lähimmässä työympäristössä, Keltikangas-Järvinen muotoilee, luonteelleen harvinaisen diplomaattisesti.

Kohistu tutkija välttelee kohuja

Google-haku professorin nimellä tuottaa tulokseksi 26 000 osumaa. Uutisia Keltikan- gas-Järvisen saamista palkinnoista, arvioita hänen kirjoittamistaan kirjoista, satoja tieteellisiä artikkeleja, verkkokeskusteluja ja haastatteluja etenkin Keltikangas-Järvisen tutkimusaiheesta, temperamentista.

Vaikuttaa siltä, että aina kun professori antaa haastattelun,nousee jonkinmoinen me-diakohu. Puhutaan sitten poikien syrjimisestä koulussa tai, kuten viimeksi, pienten lasten päiväkotihoidosta. Keväällähän Keltikangas-Järvinen sanoi Turun Sanomissa tutkimuksiinsa pohjaten, että paras paikka alle puolitoistavuotiaille on kotona.

- Tutkija ei pysty aina ennakoimaan, mitkä asiat leimahtavat yhteiskunnallisiksi kes-kustelunaiheiksi.Ne eivät ole keskeisimpiä aiheita edes tutkijan omassa työssä, saati psykolo¬gian tutkimuksessa.

Liisa Keltikangas-Järvinen sanoo pyrkivänsä välttämään mediakohuja,sillä niihin me- nee hirvittävästi työaikaa ja niiden yhteiskunnallinen hyöty on pieni. Asiallisen kes-kustelun aika on usein hyvin lyhyt: ensin havahdutaan, sitten hyökätään vastaan, ja lopulta aletaan kysellä tutkijan motiivien perään.

- Tiedonvälitys kuuluu tutkijan rooliin,mutta minulla ei ole maailmanparannusmissiota eikä yhteiskunnallisen vaikuttamisen tavoitetta. Haluan vain tutkia ja kertoa tutki-musteni tuloksista. Pysäytän oman vaikuttamiseni siihen.

Silti Keltikangas-Järvinen saa aikaan otsikoita. Miksi? Hetken pohdittuaan professri heittää, että ehkä syynä on hänen suorapuheisuutensa.

- En osaa pyöritellä sanoja ja lauseita, joten minulla olisi ollut diplomaattina hyvin lyhyt ura. Se on handicappini, joka on seurannut minua koko urani ajan.


Roolimalli ajatteli verannalla

Liisa Keltikangas-Järvisellä on juuret kahdessa heimossa, pohjalaisuudessa ja karjalaisuudessa. Hänen isänsä suku on kotoisin Alajärveltä. Isoisän, varakkaan maanviljelijän ja puutavarakauppiaan, perheessä arvostettiin koulutusta ja lähetettiin seitsemän lasta Helsinkiin käymään oppikoulua. Äidin juuret menevät rajantakaiseen Karjalaan, Terijoelle.

- Ne ovat temperamentiltaan kaksi aivan erilaista kulttuuria. Pohjanmaalla uhotaan ja sanotaan kaikki suoraan, mutta pahinta, mitä terijokelainen isoisäni saattoi sanoa, oli: "Nyt sie loukkasit minnuu."

Keltikankaan perhe asui Liisan lapsuudessa monilla paikkakunnilla juristi-isän töiden vuoksi. Lapualla Liisa kävi lukion ja kirjoitti ylioppilaaksi - ja samastui paikkakuntaan. Lapua sen sijaan ei noin vain hyväksynyt "veden tuomia" virkamiesperheitä. Liisakin oli opettajien silmissä aina vieras, ei syntyperäinen. Vasta saatuaan nimityksen psykologian professoriksi hän kelpasi paikkakunnan mediassa lapualaiseksi. Vielä apulaisprofessorina hän oli vain "Lapualta ylioppilaaksi kirjoittanut".

Keltikankaan suvun perheillä,tädeillä ja sedillä, oli kesähuvilat Alajärvellä. Siellä Liisa seurasi pikkutytöstä lähtien setänsä, metsätieteen liiketalouden professorin Valter Keltikankaan kesänviettoa ja haaveili itsekin tutkijan urasta.

- Hän vietti koko kesän huvilallaan, istui verannalla ja katseli rantaan. Ymmärsin aikuisten puheista, että siellä istuu viisas mies, jota ei saa häiritä, kun hän ajattelee suuria ajatuksia. Minun mielestäni parempaa ammattia ei voinut olla! Ajattelin, että yliopistossa tapahtui jotakin jännittävää ja mielenkiintoista.


Maitojunamatkalta uralle

Kouluaikana hammaslääkäriksi aikonut Liisa valitsi lukiossa opiskeltavat aineet sen mukaan: kemian ja fysiikan. Helsingissä aloitettu hammaslääketieteellisen karsinta-kurssi oli kuitenkin pettymys. Tuore ylioppilas huomasi, että tätä hän ei ainakaan halua tehdä, ja keskeytti kurssin. Maitojunalla kotiin Pohjanmaalle palannut Liisa oli "kohtalaisen hukassa" ja vailla vaihtoehto B:tä.

- Äitini oli minua auttaakseen tutustunut Seinäjoen kesäyliopiston ohjelmaan. Ainoa aine, johon ennätti vielä ilmoittautua, oli psykologia.

Kiinnostus heräsi, ja syksyllä Liisa aloitti psykologian opinnot Helsingissä. Vielä silloinkin psykologia oli ensi sijassa pääsylippu yliopistoon ja eteläpohjalaiseen osakuntaan, josta isä oli kertonut riemukkaita juttuja.

- En identifioitunut lainkaan psykolo¬gian laitokseen, jossa oli merkillisen rikkonainen tunnelma.Opiskeluaikani elin ainoastaan osakunnassa.Laitokselle juostiin luennoille, ja sieltä käytiin nopeasti hakemassa opintomerkinnät.

Tutkijan ura sen sijaan veti jo ensimmäisinä opiskeluvuosina. Psykologian tietämys perustui 1960-1970-luvulla käytännön asioissa suurelta osin mutuun. Viimeistään harjoitteluvaiheessa opiskelija kohtasi leveän kuilun olemassa olevan tutkimustiedon ja käytännön työskentelyn välillä.

- Valtavan suuria ihmisen elämään kohdistuvia ratkaisuja tehtiin kevyin tiedoin. Ajattelin, että tätä en halua. En uskaltaisi olla tekemässä niin suuria päätöksiä vailla oikeaa tietoa. Silloin ymmärsin haluavani tutkijaksi.


Puuttuva palanen löytyi

Liisa Keltikangas-Järvinen väitteli väkivaltarikollisten persoonallisuuspiirteistä vuonna 1977. Vielä silloin tehtiin tarkka ero ihmisen käyttäytymisen psykologian ja biologian välillä.

- Asiaan kuului korostaa, että psykologinen selitys on syvällinen ja biologinen pinnal-linen. Biologialla ei nähty mitään relevanssia ihmisen persoonallisuuden kehittymi-sessä. Ihminen oli syntyessään tabula rasa, ja se, millaiseksi hän kehittyi, oli ympäristön aikaansaannosta.

Teoria ei kuitenkaan vastannut todellisuutta. Se ei  selittänyt esimerkiksi sitä,että täy- sin samanlaisessa ympäristössä kasvaneista henkilöistä kehittyi persoonallisuudel-taan erilaisia.Myös Keltikangas-Järvinen tutkimusryhmänsä kanssa palasi toistuvasti "mustaan pisteeseen", tuntemattomaan tekijään,joka yhdisti fysiologisia ja psyykkisiä tekijöitä.Meni kuitenkin kymmenen vuotta,ennen kuin ryhmä keksi,mikä tuo tekijä oli.
- Tutkimusryhmäni ensimmäinen väittelijä, nykyinen professori Katri Räikkönen, tuli kerran 1990-luvun alussa melkein juosten huoneeseeni ja huusi: "Liisa, nyt minä sen keksin: se on temperamentti!" Tiesin heti, mitä hän tarkoitti.

Temperamentilla tarkoitetaan persoonallisuuden biologista pohjaa. Se selittää, miten geneettiset erot aivojen välittäjäaineiden määrässä saavat ihmisen reagoimaan eri tavoin ympäristöön ja stressitilanteisiin. Joku toimii reippaasti, rohkeasti ja uteliaasti, toinen ujosti, varautuen ja syrjään vetäytyen.

- Temperamentti selittää myös sen, miksi ympäristö - etenkin vanhemmat - reagoi lapseen tietyllä tavalla: kokee toisen lapsen helpoksi ja toisen vaikeaksi. Tällä taas on vaikutusta lapsen persoonallisuuden kehitykseen ja myöhemmin jopa riskiin sairastua esimerkiksi sydänsairauksiin tai mielenterveyshäiriöihin.

- Huomasimme, että temperamentti ulottaa vaikutuksensa lähes joka paikkaan kuin verenkierto, joka leviää kaikkialle elimistöön.


Temperamenttia ei voi vaihtaa

Temperamentti on tutkijan mukaan "avain arjen ymmärtämiseen", mutta se voi selit-tää myös suurempia, kulttuurisia eroja. Jo nyt tiedetään, että Euroopassa länteen mentäessä yleistyy geenimuoto, joka on kytköksissä elämyshakuisuuteen, siis seikkailuun ja riskinottoon. Atlantin toisella puolella Yhdysvalloissa geenimuoto on eurooppalaisperäisessä väestössä Länsi-Eurooppaakin yleisempi.

- Se selittää amerikkalaista kulttuuria: yrittäjähenkisyyttä, ujouden halveksuntaa ja reippauden arvostusta.

Keltikangas-Järvinen korostaa,etteivät kulttuurisetkaan käyttäytymismallit ole pelkäs- tään opittuja vaan niillä on biologinen pohjansa. Kun näin on, eri kulttuureista tuodut ihannoidut persoonallisuuspiirteet voivat olla taakka ihmisille, joilla on tietynlainen temperamentti.

- Meillä on voimakas sosiaalinen paine siihen,millainen ihmisen tulisi persoonallisuu- deltaan olla. Tähän kapeaan muottiin mahtuu ehkä vain kolmannes ihmisistä. Joille-kin temperamenttityypeille tästä tulee valtava painolasti. Omaa temperamenttiaan ei kuitenkaan voi muuttaa vain päättämällä ryhtyä toisenlaiseksi ihmiseksi.


Sieto avittaa tutkijaa

Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan tutkijan työ sopii kaikenlaisille temperamenteille. Tutkija voi tehdä työtä aamulla tai illalla,pitkiä tai lyhyitä jaksoja kerrallaan, samaa tai eri asioita lomittain, yksin tai ryhmässä. Sen sijaan on olemassa tiettyjä persoonalli-suuspiirteitä, jotka ovat tutkijalle eduksi. Tärkein on kyky sietää vastoinkäymisiä.

- Tutkija on koko ajan arvioinnin ja tarkastelun kohteena, ja hän saa jopa epäoikeu-denmukaista palautetta. Tutkija ei saa haavoittua kritiikistä, vaan hänen täytyy rakentaa itselleen palkitsemisjärjestelmä, joka ei ole riippuvainen muiden kiitoksesta.

Keltikangas-Järvinen sanoo itse motivoituvansa siitä,että löytää vastauksia kysymyk- siinsä ja "asiat loksahtavat paikalleen". Se tuottaa hänelle samanlaisen ilon kuin hän kuvittelee syntyneen löytöretkeilijöille, jotka olivat löytäneet uuden mantereen, tai syntyvän nyt taiteilijalle, joka keksii uuden tavan tehdä maalaus tai säveltää musiikkikappale.


Hälytyskellojen pitäisi soida

Liisa Keltikangas-Järvinen sanoo olevansa henkeen ja vereen yliopistolainen, ja juuri siksi hän on huolissaan yliopistoyhteisön nykytilasta. Syitä on kaksi: "joutavanpäiväisen työn" lisääntyminen sekä kilpailun ja työtahdin kiristyminen.

- En tiedä, pystyykö tutkijan työn ohella enää hoitamaan kolmilapsista perhettä. Silloin kun minä aloitin, se oli vielä mahdollista. Teen nyt kaksinkertaista työpäivää, mutta silti aikaa tutkimukselle on paljon vähemmän!

Keltikangas-Järvinen harmittelee sitä,että hallinnointi hallinnoinnin vuoksi on levinnyt kuin syöpä. Puoli päivää menee työn tekemiseen ja sen päälle kolmasosa päivästä työn raportoimiseen ja arvioimiseen. Loppua ei ole näkyvissä.

Kilpailun kiristyttyä myös tutkijoiden keskinäinen solidaarisuus on vähentynyt. Ilma-piiri on muuttunut raadollisemmaksi, ja uusi tutkijasukupolvi voi olla hyvin häikäile-mätöntä. Nuoria tutkijoita stressaa se, että pitäisi tehdä yhteistyötä, vaikka lähin työtoveri voi kohta puukottaa selkään.

- Rakastan yliopistoa. On surullista, jos sille ominaiset asiat - tunnelma, arvostukset ja hurma - menetetään. Hälytyskellojen pitäisi jo soida.

Vaikka tekeekin 16-tuntisia työpäiviä, työ ja yliopisto eivät sentään ole Liisa Keltikan-gas-Järvisen koko elämä. Lukemisen ohella suurimman osan professorin vapaa-ajasta haukkaa perhe: aviomies, kolme lasta ja viisi lastenlasta.

- Viime syksynä minulla oli joka viikonloppu vieraita, ja heidän keski-ikänsä oli 4,5 vuotta, Keltikangas-Järvinen hymyilee.


Jarno Forssell on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.


Liisa Keltikangas-Järvinen

Ikä: 63

Arvo: soveltavan psykologian professori

Yliopisto: Helsingin yliopisto

Laitos: Psykologian laitos

Tutkimusala: kokeellinen persoonallisuustutkimus, etenkin temperamenttitutkimus

Harrastukset: perhe, lukeminen


Etappeja

1946
syntyy Alajärvellä.

1965 kirjoittaa ylioppilaaksi Lapualla ja aloittaa psykologian opinnot Helsingin yliopistossa.

1977 väittelee väkivaltarikollisten persoonallisuus¬piirteistä.

1979 julkaisee ensimmäisen kirjansa Väkivalta ja itsetuho.

1981 nimitetään psykologian apulaisprofessoriksi.

1992 nimitetään psykologian professoriksi.

2001 saa Suomen Tietokirjailijat ry:n tunnustus¬palkinnon.

2006 saa WSOY:n tietokirjasäätiön tunnustuspalkinnon.

2008 saa Helsingin yliopiston J. V. Snellman -palkinnon.

2009 valitaan vuoden 2008 professoriksi ja vuoden puhujaksi.


HAISTAPASKATIEDEYTANTAN POHJANOTEERAUS:

http://keskustelu.skepsis.fi/Message/FlatMessageIndex/403774?page=1#405104

Tampereen valeyliopiston haistapaskantiedehöntät eivät halua edes kuulla todellisesta ihmistymisestä mitään

https://www.is.fi/tiede/art-2000007931688.html

Suomalaistutkijat selvittivät: Homo sapiens peittosi neandertalilaiset luovuusgeenien avulla

Tutkijan mukaan luovuusgeenit ovat auttaneet ihmisiä selviämään koronaviruksen kaltaisista vitsauksista.

Terho "Hörhö" Lehtimäki johti tutkimusta Liisa Keltingans-Järvisen kanssa.­Kuva: Timo Marttila

Mikko Marttinen

5:41 | Päivitetty 5:42

Homo sapiens on paitsi viisas ihminen, myös luova ihminen.

Tämä selviää Tampereen yliopiston tutkijoiden uudesta tutkimuksesta, jonka tulokset on julkaistu arvostetussa Nature-sarjan Molecular Psychiatry -lehdessä.

Geenitutkimus perustuu suomalaisen Lasten ja nuorten sepelvaltimotaudin riskiteki-jät -tutkimuksen (LASERI) ainutlaatuiseen aineistoon, jota verrattiin simpanssien ja neandertalinihmisten DNA:han.

Tutkijat tunnistivat aineistosta 267 tunnepohjaiseen reagoivuuteen, itsehillintään ja itsetietoisuuteen vaikuttavaa geeniä, jotka löytyvät vain nykyihmisistä.

– Nämä geenit todistavat, että luovuuden kehittyminen oli Homo sapiensin evoluu-tion ja elossa säilymisen salainen ase, jota serkuillamme neandertalinihmisillä ei ollut, professori Terho Lehtimäki sanoo Tampereen yliopiston tiedotteessa.

– Tämä huomionarvoinen geenilöytö avaa ensimmäistä kertaa ikkunan menneisyy-teemme ja valaisee käsitystämme itsetietoisuutemme kehityksen tärkeästä roolista ihmisen evoluutiossa.

Lehtimäen mukaan ainutlaatuiset geenit säätelevät prosesseja,joiden ansiosta nykyihmiset ovat sosiaalisia, luovia kertovassa taiteessa ja tieteessä sekä sukulaislajejaan vastustuskyisempiä ikääntymistä, vammoja ja sairauksia vastaan.

Sen jälkeen, kun Homo sapiensit muuttivat Afrikasta noin 60000 vuotta sitten, he syrjäyttivät vähitellen neandertalinihmiset ja muut ihmislajit. Ne kaikki kuolivat sukupuuttoon noin 40000 vuotta sitten.

– Ihmisen luovuus, sosiaalisuus ja terve pitkäikäisyys syntyivät vastauksena tarpee-seen sopeutua ankariin ja monimuotoisiin olosuhteisiin ja kommunikoida suurissa sosiaalisissa ryhmissä 400000 – 100000 vuotta sitten, Lehtimäki toteaa.

– Tälläkin hetkellä kohtaamme covid-19-pandemian vuoksi samanlaisia haasteita, joihin meidän on sopeuduttava luovasti, kuten esi-isämme oman aikansa haasteisiin.

"Aiheesta" aikaisemmin:

http://keskustelu.skepsis.fi/Message/FlatMessageIndex/401874?page=1#401874

Risto Koivula

15.09.2019 22:03:41

401874 ... "


https://suomenkuvalehti.fi/paajutut/kun-aino-saarisen-vaitostutkimus-haastoi-koulutusmantrat-professorit-alahtivat-on-moraalitonta-hammentaa-poliitikkoja/

Väärä tulos

Aino Saarinen etsi väitöskirjassaan syitä heikentyneisiin oppimistuloksiin. Tutkimuk-sen tulokset aiheuttivat kohun jo kaksi vuotta ennen väitöstä. Mitä oikein tapahtui?

koulutus 14.7.2022
Teksti Päivi Ängeslevä
Kuvitus jussi kaakinen
Kuvat Jonne Räsänen


Screenshot%202022-11-30%20at%2014-18-39%

Aino Saarisen puhelin soi.

Helsingin Sanomien toimittaja tahtoi haastattelun. Hän oli käynyt suomalaisen lääkä-riseuran Duodecimin tilaisuudessa, jossa psykologian emeritaprofessori Liisa Kelti-kangas-Järvinen oli puhunut koulutuksen tasa-arvosta ja viitannut Saarisen tulevaan väitöskirjaan.

Saarinen ei halunnut puhua. Oli marraskuu 2018, ja liian aikaista. Tutkimus oli käytännössä valmis, mutta se oli vasta lähetetty vertaisarvioitavaksi.

Toimittaja ei antanut periksi. Uutinen tulisi, suostuisi Saarinen tai ei.

Saarinen tunsi olevansa ahtaalla. Hän oli 25-vuotias tohtori psykologiasta ja lääke-tieteestä ja väittelisi kolmannen kerran Helsingin yliopiston kasvatustieteellisestä tiedekunnasta.

Hän kysyi neuvoa väitöstyönsä ohjaajalta Keltikangas-Järviseltä, jolta oli myös pyydetty haastattelua. Tämä kannatti puhumista, samoin toinen tuttu professori.

Lopulta Saarinen suostui.


Uutinen Helsingin Sanomissa (18.11.2018) alkoi otsikolla ”Tutkimus paljastaa: Kou-lujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi” ja jatkui tekstillä ”Suo-malaisen peruskoulun tasa-arvo on vaarassa, sanoo psykologian professori emerita Liisa Keltikangas-Järvinen”.

Suomessa tuollaiset sanat olivat tulenarkaa tavaraa.

2000-luvun alussa Suomea oli ylistetty koulutuksen ihmemaaksi, jossa perhetausta ei juurikaan vaikuttanut oppimistuloksiin. 2010-luvulla se oli ”entinen Pisa-mestari”, sillä oppimistulokset koululaisten kansainvälisissä testeissä olivat romahtaneet. Lapset vähän koulutetuista ja vähävaraisista perheistä pärjäsivät koulussa aiempaa heikommin.

Syitä oli etsitty. Aino Saarinen tarjosi uuden näkökulman.

Hän oli käynyt läpi vuosien 2012 ja 2015 Pisa-aineistoa ja poiminut niistä yli viisitu-hatta 15-vuotiasta tyttöä ja poikaa. Sen jälkeen hän oli tutkinut, onko varhaiskasva-tuksella ennen esikoulua, koulujen digitaalisuuden lisääntymisellä ja itseohjautuvilla oppimismenetelmillä yhteyttä 15-vuotiaiden heikompiin oppimistuloksiin.

Tulokset viittasivat siihen, että digitaalisuus ja itseohjautuvuus heikensivät oppimistuloksia, erityisesti riskiryhmiin kuuluvilla oppilailla.

Varhaiskasvatuksella eli päivähoidolla ei taas ollut yhteyttä oppimistuloksiin. Siinäkin Saarinen sohaisi muurahaispesään, sosiaalipolitiikan kuumaan kysymykseen ”kumpi on lapsen kehityksen kannalta edullisempaa, päivähoito vai kotihoito?”

HS keskittyi uutisessaan vain koulujen uusiin menetelmiin. Niistä Saarinen totesi: ”Mitä enemmän oppimiseen käytettiin digilaitteita, sitä heikompia oppimistulokset oli-vat kaikilla Pisa-testien osa-alueilla: matematiikassa, luonnontieteissä, lukemisessa ja yhteistyöhön perustuvassa ongelmanratkaisussa.”

Ja Keltikangas-Järvinen: ”Koululaisilta vaaditaan sellaista itseohjautuvuutta, omatoimisuutta ja vastuunottoa, johon läheskään kaikki peruskoululaiset eivät ole valmiita. Olemme luomassa yhteiskuntaa, jossa vanhempien käyttämä aika lapsen koulunkäyntiin näkyy suoraan koulumenestyksessä.”

Screenshot%202022-11-30%20at%2005-48-34%

Aino Saarinen sohaisi väitöskirjallaan suomalaista koulutuspolitiikkaa. Siitä oli hänelle kovat seuraukset.


Saarisen sähköposti ruuhkautui viesteistä.

Peruskoulujen opettajat kirjoittivat, ettei uusien opetusmenetelmien ongelmista saa-nut puhua eikä menetelmiä arvostella. Uusi opetussuunnitelma oli otettu käyttöön vuosina 2016–2018, ja opettajat kokivat, että heidän näkemyksensä eri menetelmien hyödyistä ja riskeistä oli sivuutettu.

Vanhemmat iloitsivat siitä, että vihdoin joku uskalsi avata suunsa.

Toimittajat penäsivät uusia haastatteluja. Niihin Saarinen suostui vain pakon edessä. Sellaisia olivat tilanteet, joissa hänelle todettiin, että ”juttu tehdään joka tapauksessa, ja saat itse päättää, tuleeko siihen virheitä” tai ”pelkästään kritisoijien näkemyksiä”.

Koulutustutkimuksen apulaisprofessori Juhani Rautopuro soitti Liisa Keltikangas-Järviselle ja ehdotti yhteistä tapaamista.

Rautopuro tunnettiin Pisa-tutkijana. Hän johti Jyväskylän yliopistossa tiimiä, joka to-teutti Suomen osuuden kansainvälisistä arvioinneista. Aiemmin hän oli työskennellyt Opetushallituksen oppimistulosten arviointiyksikössä ja Kansallisessa koulutuksen arviointikeskuksessa (Karvi).

Kolmikko tapasi 27. marraskuuta Helsingissä.

Rautopuro keskusteli Saarisen kanssa koulujen uusista oppimismenetelmistä, digi-taalisuudesta ja itseohjautuvuudesta, ja piti Saarisen väitöskirjaa kiinnostavana. Hän suostui alustavasti Saarisen väitöskirjan esitarkastajaksi, kun Keltikangas-Järvinen sitä kysyi.

Toiseksi esitarkastajaksi oli pohdittu Jouni Välijärveä, toista Pisa-tutkijaa ja koulutustutkimuksen professoria. Rautopuro lupasi kysyä Välijärveä, joka suostui.

Saarinen oli tyytyväinen esitarkastajiinsa.


Toukokuussa 2020 Aino Saarinen sai tietää, että väitöskirjan tieteelliset artikkelit oli hyväksytty julkaistaviksi, joten jäljellä olisi enää yhteenvedon kirjoittaminen. Tiede-kuntaneuvoston kokous olisi kesäkuussa, ja Saarinen halusi kiirehtiä siihen, jotta väitöskirja etenisi esitarkastukseen.

Saarinen soitti kasvatustieteen professorille Minna Huotilaiselle, toiselle ohjaajalleen.

Huotilainen selitti, että väitöskirjan esittelyyn ja yhteenvetoon kannattaisi lisätä lähdeviitteitä ”tiedekuntaneuvoston professoreiden tutkimuksiin, jotta väitöskirjaa ei pompotettaisi kokouksesta toiseen”.

”Piirit ovat pienet”, hän totesi.

Saarinen meni kotiin, googlasi professoreiden nimiä. Hän löysi pari sopivaa viitettä. Ne eivät riitä, Huotilainen totesi, sillä lähdeviitteitä pitäisi olla kymmeniä.

Saarinen soitti Liisa Keltikangas-Järviselle,joka ei voinut muuta kuin todeta,että Huo-tilainen tietää tiedekuntansa.Saarinen ryhtyi työhön.Hän keksi aasinsiltoja ja rönsyjä, joilla sai väitöskirjaansa parikymmentä ”pienen piirin” lähdeviitettä.

Huotilainen, tekniikan tohtori ja tunnettu aivotutkijana, oli kohtalaisen uusi professori kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. Saarisen väitöskirja oli hänen ensimmäinen kasvatustieteen ohjaustyönsä, ja Saarisen tiimissä hän oli ainoa, jolla oli yhteys tiedekuntaan.

Käytävillä Huotilainen kuuli professoreiden tuhahtelun.

Arviot Saarisen väitöskirjasta, jota ei ollut edes tarkastettu, olivat pääosin tyrmääviä. Esimerkiksi johtopäätökset olivat turhan lennokkaita, tutkimuksen näyttö oli heikkoa tai Pisa-aineisto liian ongelmallinen oppimistulosten arviointiin.


Ensin Helsingin Sanomat,Yleisradion Ykkösaamu, MTV:n Huomenta Suomi, Iltalehti. Pyydetty esitys väitöskirjan tuloksista Helsingin yliopistossa.

Sitten hiljaisempi kausi, jolloin Aino Saarinen keskittyi tutkimustyöhönsä.

Vuonna 2019 Ilta-Sanomat ja eteläkorealaisen television haastattelu Suomen koulujärjestelmästä dokumenttielokuvaan. Talouslehti The Economistin toimittaja Lontoosta lensi Helsinkiin selvittääkseen, mihin Suomen Pisa-menestys oli kaatunut.

Kesällä 2020 Yhteiskuntapolitiikka-lehti lähetti Saariselle kommentoitavaksi artikkelin ”Lasten päivähoitovalintojen yhteys Pisa-menestykseen”, jonka kirjoittajiin kuuluivat sosiaali- ja yhteiskuntapolitiikan professori Heikki Hiilamo ja sosiologian professori Jani Erola.

Kirjoittajat olivat tehneet uuden tutkimuksen Saarisen aineistosta.

Alkusanoissaan he viittasivat tutkimuksiin, joiden mukaan päivähoidolla oli lievästi myönteisiä yhteyksiä koulumenestykseen tai oppimiseen kotihoitoon verrattuna. Ero-la oli esimerkiksi osallistunut tutkimukseen, jonka mukaan alle kolmivuotiaina päivä-hoidon aloittaneet lapset kouluttautuvat pidemmälle kuin kauemmin kotihoidossa olleet lapset.

Uuden tutkimuksen tulos oli, että ”varhaiskasvatus ei ole yhteydessä ainakaan huonompiin oppimistuloksiin, pikemmin parempiin, mutta kovin suuria eroja ryhmien välillä ei ole”.

Saariselta pyydettiin vastinetta. Hän ihmetteli artikkelin ”virheitä etsivää sävyä” ja totesi, että kirjoittajat päätyivät ”odotetusti samaan lopputulokseen” eli siihen, ettei varhaiskasvatus onnistu tasoittamaan myöhempiä oppimiseroja.

Hiilamon ja Erolan uusintatutkimus oli Saarisesta kuin toinen esitarkastus.

Virallinen esitarkastus oli käynnissä. Syyskuussa 2020 Juhani Rautopuro ja Jouni Välijärvi jättivät yhteisen lausuntonsa, jossa he puolsivat väittelylupaa.


Screenshot%202022-11-30%20at%2014-19-47%


Helsingin Sanomien pääkirjoitus ”Tutkimus haastaa käsityksen päivähoidosta ja koulusta” ilmestyi 9. marraskuuta 2020, kolme päivää ennen väitöstilaisuutta.

Aino Saarinen oli kauhuissaan. Hän näki mielessään tulevat kohuotsikot.

Sähköpostiviesti Rautopurolta tuli välittömästi: ”Olen järkyttynyt. Olen lähettänyt leh-teen pyynnön yhteydenotosta. Minun on pakko päästä avaamaan suuni myös väitös-tilaisuuden lopussa. En olisi edes painajaisissani voinut kuvitella mitään tällaista.”

Rautopuro oli tehnyt äkkikäännöksen, eikä Saarinen tiennyt, miksi.

Hän välitti Rautopuron viestin kasvatustieteellisen tiedekunnan dekaanille Johanna Mäkelälle, koska pelkäsi väitöstilaisuutta. Mäkelä rauhoitteli Saarista.

Keskustelu sosiaalisessa mediassa kiihtyi. Professorit ruotivat julkisesti Saarisen tutkimusta, vaikka väitös oli vasta edessä. Saarisesta oli tullut ”HS:lle kohuotsikoita tarjoillut kaksoistohtori”, jonka tutkimustulokset olivat ”kohuväitteitä”.

Yle, Iltalehti,Hufvudstadsbladet ja Alfa-tv halusivat haastattelun. Yhteiskuntapolitiikka julkaisi ennakkoon e-julkaisuna artikkelinsa, jota Saarisen kollega Helsingin yliopistosta kuvaili ”professoreiden hyökkäykseksi”,jossa on ”kaivamalla kaivettu epäkohtia”.

Rohkaisuakin tuli,kuten: ”Hienoa,että joku tohtii nostaa kissan pöydälle” ja ”virallisten totuuksien kyseenalaistaminen on vastarintaa”.

Päivää ennen väitöstilaisuutta tapahtui jotain ennenkuulumatonta. HS julkaisi Rautopuron ja Välijärven mielipidekirjoituksen otsikolla ”Ei voida väittää, että itseohjautuvuuden lisääminen opiskelussa heikentää oppimistuloksia”.

Saarinen oli järkyttynyt. Miksi esitarkastajat, jotka olivat puoltaneet väittelylupaa, arvostelivat HS:n pääkirjoitusta ja kävivät myös julkisesti hänen kimppuunsa?


Aino Saarinen oli syönyt huonosti.

Väitöstilaisuuden aamuna 12. marraskuuta hän oli pukenut ylleen tumman mekon, sukkahousut ja korkokengät. Olo oli turta. Silmät olivat kipeät valvomisesta, sillä neljänä edeltävänä yönä hän oli nukkunut yhteensä yhdeksän tuntia.

Osallistujien määrä salissa oli rajattu koronapandemian vuoksi, mutta sadat kuulijat osallistuivat videon välityksellä. Myös vastaväittäjä, tietotekniikan professori Juho Mäkiö saksalaisesta Emden-Leerin korkeakoulusta osallistui etänä. Hän oli perehtynyt uusiin oppimismenetelmiin, erityisesti digitaalisuuteen.

Saarinen tunsi koheltavansa, kunnes rauhoittui.

Rautopuro kuunteli tilaisuutta etänä muttei avannut suutaan.

Saarinen jaksoi kahvitilaisuuden. Kotona hän oikaisi itsensä sohvalle ja heräsi neljältä yöllä mekko päällään, korkokengät jalassa ja hiukset sekaisin.


Sähköpostiviesti Rautopurolta 13. marraskuuta: ”Onnittelut väitöksestä. Kiitos myös positiivisesta palautteesta populistiohjelmassa televisiossa. Kivaahan se julkisuus varmaan on.”

Saarinen oli ollut 11. marraskuuta toimittaja Sanna Ukkolan vieraana Alfa-tv:ssä.

Saarinen kiitti onnitteluista. Seurasi sanailua, joiden jälkeen hän totesi, ettei näe aihetta jatkaa keskustelua. Rautopuro kuittasi: ”Olet oikeassa. Mitään syytä jatkokeskustelulle ei ole. Sanna Ukkola on luonnollisempi valinta.”

Saarinen ajatteli, ettei kuulisi enää Rautopurosta. Toisin kävi.

Väitöstilaisuuden jälkeen Saarinen sai tietää, että Rautopuro ja kaksi muuta kasvatustieteilijää olivat ottaneet Juho Mäkiöön yhteyttä ennen väitöstä. Mäkiö kertoi, että Rautopuron puhelu oli ollut niistä hämmentävin. Rautopuro oli nostanut esiin Saarisen väitöskirjan heikkoja kohtia, joihin Mäkiön tulisi kiinnittää huomiota vastaväittäjänä.

Mäkiö kirjoitti Saariselle: ”Pitäisin yhteydenottoa kriittisenä, koska hän toimi työsi esitarkastajana. Sävy ei välttämättä ollut painostava – vaikka lievää painostusta tunsinkin.”

Rautopuron motiivi jäi Mäkiölle hämäräksi. Ehkä Rautopuro epäili Mäkiön asiantuntemusta tai halusi vaikuttaa hänen näkemykseensä.

Mäkiö ei tosin muistanut tapausta, jossa esitarkastajat olisivat antaneet myönteisen lausunnon väitöskirjasta ja vastaväittäjä hylännyt sen.


Evoluutiobiologi Tuomas Aivelon blogi Tiede-lehdessä (16.11.2020) alkoi otsikolla ”Helsingin yliopiston kasvatustieteellinen tiedekunta nolasi itsensä”.

Siinä Aivelo pohti Aino Saarisen ”väitösprosessin omituisuuksia”. Hän esimerkiksi totesi, ettei muista tapausta, jossa esitarkastajat olisivat julkisesti kritisoineet väitöstä ennen väitöstilaisuutta.

Lisää omituisuuksia oli luvassa.

Saarinen halusi tohtorintutkintonsa ennen vuodenvaihdetta. Se oli mahdollista, sillä vastaväittäjän, kustoksen ja arvolausetoimikunnan kuului lähettää lausuntonsa kasvatustieteelliselle tiedekunnalle kahden viikon kuluessa väitöstilaisuudesta eli viimeistään marraskuun lopulla.

Lausuntoja ei kuulunut, joten Saarinen alkoi kysellä niistä.

Ensin tohtorikoulutuksesta vastaava koulutussuunnittelija kertoi, etteivät lausunnot ole tulleet. Sitten ne olivat kadoksissa. Hän myös vihjasi Saariselle, että viestipalvelu Twitterissä käytiin kovaa keskustelua väitöskirjasta ja pohdittiin, ”ettei sitä ehkä hyväksytäkään”.

Saarinen otti yhteyttä Mäkiöön ja kysyi tämän lausunnosta. Mäkiö vastasi: ”Tämäpä outoa. Minä olen lausuntoni ajoissa lähettänyt. Kiirehdin sen kanssa.”

Mäkiö lähetti lausuntonsa uudelleen. Kului vajaa vuorokausi, ja kaikki lausunnot löytyivät.

Saarisen julkinen kohtelu tuntui Mäkiöstä täysin kohtuuttomalta. Hän kirjoitti kasva-tustieteellisen tiedekunnan dekaanille Johanna Mäkelälle ja varadekaanille Mirjam Kallandille kirjeen, jossa hän kertoi Rautopuron ja kahden muun kasvatustieteilijän yhteydenotosta.


Juhani Rautopuro haluaa kertoa, mitä oikein tapahtui.

Hän ja Jouni Välijärvi olivat esittäneet esitarkastuslausunnossaan muutoksia, joista Saarinen teki väitöskirjaansa osan, kuten tapana on. Rautopuro oli pettynyt. Hänen mielestään korjauksia ei tehty tarpeeksi, eikä ehdotuksia otettu ”oikeas­taan vakavasti”.

Välijärvi ja hän olivat kuitenkin puoltaneet väittelylupaa, sillä olisi ollut ”kova teko painaa punaista nappia, sillä olihan väitöksessä ansionsakin”.

Sen jälkeen he olivat ”viskanneet pallon” kasvatustieteelliselle tiedekunnalle, joka tekee lopullisen päätöksen väittelyluvasta. Rautopuron mielestä tiedekunnan olisi pitänyt ”ainakin miettiä, hyväksyykö se Saarisen väitöskirjan sellaisenaan”.

Hän toteaa, ettei tosin muista tapausta, jossa esitarkastajat olisivat antaneet myöntävän lausunnon väitöskirjasta ja tiedekuntaneuvosto hylännyt sen.

Mielipidekirjoituksesta Rautopuro ”viskaa pallon” Helsingin Sanomille, joka julkaisi väitöskirjasta pääkirjoituksen ennen väitöstilaisuutta. Se oli hänestä poikkeuksellista, ja siihen piti vastata. Lisäksi pääkirjoituksessa viitattiin väitöskirjan tuloksiin, joista ”kaikki ei pitänyt meidän (esitarkastajien) mielestä paikkansa”.”

Rautopuro kertoo,että hän yritti ottaa yhteyttä myös Alfa-tv:n Sanna Ukkolaan, koska halusi tarkentaa asioita ”ihan toimittajalle itselleen”. Yhteystietoja ei kuitenkaan löytynyt.

Mäkiöön hän otti yhteyttä, koska tunsi velvollisuudekseen kertoa, mitä Saarisen työssä pitää ottaa huomioon. Rautopuro toteaa, ettei hän ”varsinaisesti vaikuttanut, painotin omaa näkemystämme, no, miten sen sitten tulkitseekin”.

Myöhemmin hän lisää, että halusi kertoa Mäkiölle kohusta väitöskirjan ympärillä.

Rautopuron mielestä olisi syytä pohtia sitäkin, sisälsikö väitöskirja ”agendan varhais-kasvatuksen aloitusiästä”. Hän viittaa väitöskirjan esipuheeseen, jossa Saarinen kiittää hypoteesista ohjaajaansa Liisa Keltikangas-Järvistä.


Aino Saarinen ei ymmärrä, miksi hänelle kävi näin.

Väitöskirjaa ei ollut edes tarkistettu, kun hänet oli leimattu mediassa ”yksinäiseksi sudeksi, joka esittää keksittyjä näkemyksiä”. Hänestä uutisotsikot kulkivat rataa ”Aino Saarinen sanoo näin, asiantuntijat (professorit) ovat eri mieltä”.

Saarinen kyllä tietää, että tieteeseen kuuluu väittely tutkimustuloksista, etenkin jos ne poikkeavat valtavirrasta. Tutkijan pitää silti kertoa tutkimustuloksensa eikä sitä, mikä kuulostaa kivalta tai aiheuttaa myönteisimmän vastaanoton sosiaalisessa mediassa.

Myös Liisa Keltikangas-Järvinen on ymmällään tapahtuneesta. Hänestä tunteet ja mielipiteet ovat nousseet tutkimustulosten rinnalle, mikä on tieteelle vaarallista.

”Tutkimustuloksia arvioidaan sen mukaan, sopivatko ne vallitsevaan ajatteluun. Saa-rinen yhdisti tunnustetun ongelman eli heikentyneet oppimistulokset oppimismene-telmiin, joita kouluissa ajetaan vahvasti läpi. Yhteyttä ei hyväksytty, tulos leimattiin vääräksi, josta seurasi hyökkäys häntä vastaan.”

Juho Mäkiö toteaa, etteivät Saarisen tulokset poikkea kansainvälisistä tutkimuksista. Suomessa niiden olisi pitänyt herättää avointa ja rehellistä tieteellistä keskustelua. Jos tiedeyhteisö ei siihen pysty, yliopistojen uskottavuus näivettyy.


Suurin ongelma lienee se, että Saarinen osui yhteiskunnan kipupisteisiin.

Näin sanoo Jari Lipsanen, joka työskenteli Helsingin yliopiston psykometriikan yliopisto-opettajana ja tarkisti Saarisen analyysit. Niissä ei hänen mukaansa ollut virheitä.

”Varhaiskasvatus ja koulu herättävät voimakkaita tunteita,joita on vaikea tutkia keski- arvotasolla ja jotka vaikuttavat poliittisiin päätöksiin. Kuten siihen,pitääkö varhaiskas- vatus tehdä pakolliseksi, lakkautetaanko kotihoidontuki, mikä on oikea keskitie?”

”Ongelmana on,ettei päästä avoimesti keskustelemaan keskitiestä eli siitä,kuka hyö-tyy ja kenelle on haittaa. Ei edes siitä, puhutaanko lapsen vai yhteiskunnan edusta.”

Saarisen tutkimustulokset osuivat hetkeen, jolloin varhaiskasvatusta piti nostaa enemmän kuin kotihoitoa, olivathan tutkimukset osoittaneet sen hyödyn lapsen kehitykselle.

Ikävät soraäänet oli vaimennettava.

Saariselle sanottiin, että ”opettajien saamiseksi digilaitteiden kannalle on nähty niin paljon vaivaa, että on edesvastuutonta horjuttaa heidän luottamustaan”.

Eräs arvostelijoihin kuulunut professori pyysi Saarista lähettämään tutkimustuloksen-sa nähtäväksi ennen niiden julkaisemista. Hänestä heidän päätelmänsä tulisi olla ”sopusoinnussa”, sillä ”on moraalitonta hämmentää poliitikkoja ristiriitaisilla tutkimustuloksilla”.

Saarinen ei uskalla kertoa professorin nimeä.


Aino Saarinen on nykyisin 29-vuotias kehityspsykologian yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Siksi hän suostui kertomaan, mitä kasvatustieteellisessä tiedekunnassa tapahtui.

Väitöskirjansa jälkeen hän on saanut paljon esiintymiskutsuja.

Muttei yhtäkään lausuntopyyntöä koulujen uusista oppimismenetelmistä tai varhais-kasvatuksesta eikä kutsua esimerkiksi Opetushallituksen koulutusta pohtiviin työryh-miin. Saarinen sanoo, että niiden alojen asiantuntijaksi hän ei kelpaa Suomessa.

Tutkimustyöhön hän suhtautuu edelleen intohimoisesti.

Pöytälaatikossa julkaisua odottaa tutkimus, joka liittyy varhaiskasvatukseen. Harmonisoitavaksi se ei kenellekään lähde, Aino Saarinen toteaa.

Uusi kohu lienee luvassa, sillä hän kuvailee tutkimustuloksia ”järisyttäviksi”. 

Juttua muokattu 22.7.2022 kello 11.00. Poistettu lause, jonka mukaan Tuomas Aive-lolla oli tiedossaan vain julkisuudessa olleet käänteet Aino Saarisen väitösprosessis-ta, kun hän kirjoitti blogikirjoituksen aiheesta. Aivelolla oli muutakin tietoa Saarisen väitöksestä.