Jokaisen tieteenfilosofisen oppijärjestelmän ydin on sen totuuskäsitys. To-tuuskäsitys ja totuus toiminnan päämääränä erottaa tieteen muista yhteis-kunnan, erityisesti sen päällysrakenteen ilmiöistä, kuten ideologiasta, joka sekin määräytyy totuudesta, mutta subjektiivisen ”totena pitämisen” mielessä, taiteesta, moraalista, laeista ja uskonnosta.

Ensimmäinen tieteelliseksi katsottava totuuskäsitys on peräisin Aristoteleel-ta, jonka yhä pätevän määritelmän mukaan 'totuus' on ”ajatuksen vastaa-vuus kohteensa kanssa”. Tämä ns. aristoteelinen eli korrepondenssiteoreet-tinen totuuskäsitys ei ole vain tieteellisen vaan kaiken totuuden, esimerkiksi taiteellisen ja moraalisen määritelmä niille filosofioille ja ideologioille, jotka sen tunnustavat. Nuo muut yhteiskunnan ilmiöt eivät kuitenkaan ilmiöinä määräydy totuuskäsityksestään, mutta 'tiede' toden tiedon etsimisenä ja tuottamisena määritellään käsitteenä siitä, ainakin objektiivisen totuuden eli nykyaikaisessa korrespondenssiteoriassa.



356340009-m.jpg


Aristoteleelle kaikki totuus oli väittämän totuutta, eli sellaisen lauseen, joka oli muotoiltu niin, että sillä oli ominaisuus olla joko tosi tai epätosi. Aristoteles erotti toisistaan ajattelun ja objektiivisen todellisuuden, ja hän liitti ajattelun, puheen ja muunkin kuvaamisen muodon välittymiseen erottaen näin muodon ja substanssin eli ”perustana olevan materian”, joiden yhdistelmiä oliot olivat, mutta ei ollut tässä johdonmukainen.

Vaikka hän oli jo muodollisen logiikan aksioomat eriyttäessään havainnut, että ai-nakin 'mahdollisuus ja todellisuus' ovat erityisenlaisia dialektisia vastakohtia, joi-den vastakkaisuus ei ”istunut” hänen eriyttämänsä muodollisen logiikan kaavoihin, hän ei tullut vielä havainneeksi,että myös muoto (muotti) ja ”materia” (sisältö) ovat nekin sellaisia,vaan hän piti niitä kokonaan eri asioina,jotka voisivat joissakin ääri- päissä olla olemassa myös toisistaan riippumatta: ”muodottomana alkumateriana” sekä ”Muotojen Muotona” eli ”Jumalana”.

Aristoteles piti muodollisen logiikan ehtoja ja rajoituksia tutkivan, sen rinnalla vält-tämättömän dialekti(sen logii)ikan isänä aporiaparadokseistaan tunnettua Zenon Elealaista. Aristoteles käytti siis termiä dialektiikka ja vieläpä sen nykyiaisessa merkityksessä dialektinen logiikka (eikä skolastisessa mielessä keskustelutaitona, jonka pitäisi "automaattisesti" johtaa "totuuksien kiteytymiseen"; hän ei käyttänyt koskaan itse termiä metafysiikka, vaan se on erään aleksandrialaisen kirjastonhoi-tajan antama nimi hänen ontologisille tutkimuksilleen sksolastisesti tulkittuna).

Hänellä olisi ollut jo tiedolliset eväät silloisessa tieteessä ratkaista tuokin kysymys oikein, mutta se olisi edellyttänyt sitä, että hän olisi asettunut opettajaansa Plato-nia vastaan tämän ”verivihollisen” atomisti Demokritoksen, antiikin suurimman filosofin puolelle näiden sovittamattomassa oppiriidassa idealismin ja materalismin välillä. Tuon virheen korjasi vasta 1600 vuotta myöhemmin sir Francis Bacon olio-opissaan ottaen tässä yhteydessä myös englannin kieleen filosofiset termit 'content and form', jotka ovat eri asia kuin erityistieteelliset 'shape' ja 'matter'.

Opissaan Bacon etsi nimenomaan logiikan huomattavan laajan pätevyyden seli-tystä luonnon ominaisuuksissa, sen ilmiöiden ennustamisessa ja mahdollisuuksia sen kehittämiseksi palvelemaan entistä paremmin tieteen tarpeita (induktiivinen logiikka). Bacon ja hänen oppinsa systematisoija John Stuart Mill, joka tutki eri-tyisesti 'syyn ja seurauksen' kategoriaparia ontologiassa havaiten nekin erotta-mattomiksi dialektisiksi vastakohdiksi, perustelivat loistavasti aristoteelista logiik-kaa, sen ”pätevyyttä luonnossa”, mutta induktiivisella logiikallaan korkeintaan täydensivät sitä.

Samaa voidaan sanoa ”vastakkaisen” deduktiivisen tieteenihanteen esitaisteli-jasta G. W. Leibnizista. Hänen mukaansa ”totuudet ovat hierarkkisia siten, että matalammat sellaiset on deduktiivisesti pääteltävissä korkeammista”, ja huomio pitäisi tieteessä keskittää niiden korkeimpien oivaltamiseen, vaikka arvaamalla. Leibnizinkin to- tuuskäsitys on täysin aristoteelinen, kun tämä vain luetaan niin kuin se on lisäilemät-tä siihen omiaan kuten ”todistettuutta” (verifikationismi), jota siihen ei sisälly: Lause on tosi jos se täyttää vastaavuusehdon, vaikka tätä ei vielä olisikaan todistettu!

Leibnitzin paha puoli oli,että hän oli pesunkestävä idealisti,mutta hän oli sitä myös korkeimman julkisesti ja arvosteltavissa olevasti monadologian ideologiassaan, jossa hän nimenomaan avoimesti kirjoitteli muodollisen logiikan ”maailmankaik-keuden (keskeisimmäksi) rakenne-elementiksi”, eli teki julkisesti sitä, mitä ”fysika-listi”-valematerialistit tekevät salaa ja vilpillisesti!” Aristoteleen lisäksi monadolo-gian taustalla oli antiikista erityisesti Pythagoraan filosofia.

Se,joka tuli muotoilemaan todella uuden ja entistä konkreettisemman ja kattavam- man nykyaikaisen aristoteelisen totuuskäsityksen tieteeseen, erityisesti erityis-tieteiden teorianmuodostukseen, oli V. I. Lenin.

Siihen saavat porvaritkin tyytyä, vaikka se koville näyttääkin ottavan.


Vuoden 1979 Sovjetskaja entsiklopedija totuuden käsitteestä


Kyseinen Neuvostoliiton Tiedeakatemian julkaisu määrittelee:

"Totuus on objektiivisen todellisuuden paikkansa pitävää heijastusta ihmisen tajunnassa; todellisuuden reproduktiota sellaisena kuin se itsessään on olemassa ihmisen ja hänen tietoisuutensa ulkopuolella ja niistä riippumatta.

Totuuden käsite tiedon ja olioiden vastaavuussuhteena juontaa juurensa antiikin ajan ajattelijoihin.Aristoteles kirjoitti:"Hänellä,joka ajattelee erotetun [objektiivises-sa todellisuudessa] erotetuksi ja yhdistetyn yhdistetyksi, on totuus." Tätä totuuden tulkinnan perinnettä jatkettiin modernin ajan filosofiassa, jota edustivat mm. F. Bacon, B. Spinoza, C. Helvétius, D. Diderot, P. Holbach, M. V. Lomonosov, A. I. Herzen, N.G. Chernyshevski ja L. Feuerbach. ”

(On huomattava, että myöhemmillä feuerbachilaisilla eli ns. frankfurtisteilla ja yli-päätään sosiobiologisteilla on muita totuuskäsityksiä, kuten koherenssiteoria (mm. S. Freud), ja konsensus(/nonsensus)”teoria” (mm. J. Habermas), joita ei voida pitää materialisteina kuten Feuerbachia,sekä instrumentalistinen (mm. W. James).

On edelleen huomattava,että tiedon objektiivisuus eli objektinmukaisuus, määräy- tyneisyys sen kohteesta ja viime kädessä vai siitä suoraan tai välillisesti, ei edel-lytä, että tuo totuus olisi ehdottomasti todistettua ja sen totuusluonteesta olisi jo varma tieto (verifikationismi). Tällä seikalla on tärkeä merkitys aksiomaattis-deduktiivisessa teorianmuodostuksellisessa tieteellisessä menetelmässä. HM)

Idealistisissa järjestelmissä totuus nähdään joko ideaalisten objektien ikuisesti muuttumattomana ja absoluuttisena ominaisuutena (Platon, Pyhä Augustinus) tai ajattelun itsensä yhtäpitävyytenä, yhdessä sen a priori -muotojen kanssa (I. Kant). J. Fichten aloittamana saksalainen klassinen idealismi esitteli dialektisen lähestymis-tavan totuuden tulkintaan. G. Hegelin mukaan totuus on tiedon kehittymisen prosessi. ”

(Totuus on myös Marxin ja Leninin mukaan tiedon kehittymisen prosessi.

Hegelille totuus on koko materiaalisen todellisuudenkin kehittymisen prosessi, sillä Hegelin mukaan totuus on kohteen sellainen ominaisuus, että se on itsenäi-sesti ”maailmanhengen” mukana dialektisesti kehittyvän ”absoluuttisen ideansamukainen. Hegelin totuuskäsitys ei ole aristoteelinen, eikä se ole tiedettä aina-kaan filosofian ulkopuolella erityistieteissä, mutta hänen (ikioma idealistinen) dia-lektiikkansa ei sekään ole pelkkää humpuukiakaan, vaan usein kuvaa, miten jot-kin muut elämänalueet, esimerkiksi uskonto,kehittyvät ns. meemievoluutiona. Niihinkin kuitenkin aina vaikuttaa tiede. HM)

Eksistentialismin kannattajat seuraten tanskalaista ajattelijaa S. Kierkegaardia tulkitsivat totuuden subjektiivis-idealistiseen tapaan yksilön psykologisen tilan muodoksi (varmuudeksi, aivan eri asia, vaikkakin tärkeä, välttämätön toiminnalle sekin, HM).

Subjektiivis-idealistisen empirismin kannattajat pitivät totuutta vastaavuussuh- teena joko ajattelun ja subjektin aistimusten välillä (D.Hume, B.Russell), ideoiden ja yksilön yrityksinä saavuttaa menestystä (pragmatismi) tai yksinkertaisimmil-laan aistimusten kaikkein "ekonomisimpana" molemminpuolisena säätelynä (E.Mach, R. Avenarius).

Uuspositivistit määrittelevät totuuden yhteensopivuudeksi tieteellisten väitteiden ja aistimuskokemusten välillä.

Konventionalismi (J.H. Poincaré, R. Carnap) ottaa lähtökohdakseen oletuksen, että totuuden määritelmä ja sisältö ovat luonteeltaan sopimuksia.

(Jules Henry Poincaré (1854-1912) toi ensimmäisten joukossa esiin, että tutkitta-essa kokeellisesti fysiikan teorioita tutkitaan aina samalla kokeellisesti myös niissä käytettyjä matematiikkaa ja logiikkaa HM)

Dialektisen materialismin mukaan sellaiset representaatiot, käsitteet, ideat ja teoriat [ja tietysti lauseet eli väittämät, HM] ovat tosia, jotka heijastavat riittävästi ja tarkasti sitä, mikä on olemassa objektiivisessa todellisuudessa.

V. I. Lenin identifioi objektiiviseksi totuudeksi sellaisen ihmisten ideoiden sisällön, "joka ei riipu subjektista, eikä myöskään ihmisestä tai ihmiskunnasta".

Tiede ei ole varasto valmiiksi tehdyille ja tyhjentäville totuuksille,vaan se on niiden saavuttamisen prosessi, siirtyminen rajoitetusta approksimatiivisesta tiedosta universaalimpaan, perusteellisempaan ja eksaktimpaan tietoon. Tämä prosessi on (luonteeltaan) loputon.

(Lenin kyllä sanoo prosessiksi selkeästi itse totuutta, eikä triviaalisti pelkästään tiedettä. HM)

" "Totuus on suhteellista siinä määrin kuin se ei heijasta objektia täysin, vaan tiet-tyjen rajojen,ehtojen ja suhteiden sisällä,jotka ovat jatkuvassa muutoksessa ja ke-hityksessä. Jokaista tiedostuksen askelta rajoittaa yhteiskunnan historialliset olo-suhteet ja käytännön (taito)taso (kuten kulloinenkin teknologia,HM).Tässä mieles-sä totuus on "aikakausien lapsi". Verrattuna aikaisempaan teoriaan jokainen sitä (ja seuraava (tosi) tieteellinen teoria edustaa täydellisempää ja perusteellisempaa tietoa. Aiempi teoria tulkitaan uuden teorian sisällä suhteelliseksi totuudeksi ja siten erikoistapauk- seksi kattavammasta ja tarkemmasta teoriasta, esimerkiksi I. Newtonin klassinen mekaniikka suhteessa A. Einsteinin suhteellisuusteoriaan.

Tällaista teorioiden välistä suhdetta niiden historiallisessa kehityksessä on kutsuttu tieteessä vastaavuusperiaatteeksi.

Dialektinen materialismi "tunnustaa kaiken tietomme suhteellisuuden, ei kuiten-kaan kiistämällä objektiivisen totuuden,vaan siinä mielessä, että tietomme approk- simaatiorajat suhteessa tähän totuuteen ovat historiallisesti ehdollisia". Suhteelli-sen totuuden absolutisoiminen samoin kuin totuuden ikuistaminen synnyttävät virheitä ja joustamatonta (dogmaattista) ajattelua.

Yksi tiedostuksen perustavanlaatuisista periaatteista dialektisessa lähestymista-vassa on totuuden konkreettisen luonteen tunnistaminen. Tämä edellyttää ensin-näkin kaikkien sellaisten olosuhteiden,jossa tiedostuksen kohteena oleva objekti löydetään,ja sen ensisijaiset ja olennaiset ominaisuudet,yhteydet ja kehitystaipu-mukset tunnistetaan,tarkkaa huomioon ottamista.Totuuden konkreettisen luonteen periaate edellyttää faktojen lähestymistä,mutta ei yleisten kaavojen ja kaavioiden avulla vaan ottaen huomioon todelliset olosuhteet ja konkreettiset tilanteet. Lenin huomautti, että "jokainen totuus, jonka kanssa 'mennään liian pitkäl-le' ..., tai jota liioitellaan, tai joka viedään sen aktuaalisen soveltuvuusalueen ulkopuolelle, voi-daan redusoida järjettö-myydeksi ja on jopa sidottu muuttumaan järjettömyydeksi tällaisten ehtojen vallitessa. "

Totuuden kriteeri ei löydy ajattelusta itsestään eikä myöskään todellisuudesta subjektin (laajasti) ulkopuolelta. K. Marx kirjoitti, että "kysymys siitä, voidaanko objektiivinen ajatus (totuus, RK) katsoa inhimillisen ajattelun tuntomerkiksi, ei ole teorian vaan käytännön kysymys.

Käytännön piirissä ihmisen pitää todistaa ajattelunsa totuus,eli sen todellisuuden- mukaisuus ja voima, sen maa(ilma)llisuus (this-sided-ness). Väittely ajattelun todenmukaisuudesta tai epätodenmukaisuudesta silloin, kun se eristetään käytännöstä, on puhtaasti skolastinen kysymys. "

Tietoisuudessamme sellainen,mikä on suoraan tai epäsuorasti vahvistettua käy-tännössä tai sellainen, mikä voidaan käytännössä toteuttaa, on korrektia ja objek-tiivista. Kun ihminen vertaa omia käsitteitään asioista toisiin käsitteisiin, jotka on jo vahvistettu käytännössä, hän oikeastaan vertaa välillisesti omia käsitteitään itse objektien kanssa. Käsitteen ja objektin välinen vastaavuussuhde on täydellisesti todistettu vasta, jos ihminen onnistuu löytämään, jäljentämään, tai luomaan objektin, joka vastaa käsitettä, jonka hän on muodostanut.

Ongelmia, jotka liittyvät totuuden teoreettisiin ja yhteiskunnallisiin olosuhteisiin, työstetään tietoteoriassa sekä tiedon sosiologiassa."

Näin siis netti-Sovjetskaja vuodelta 1979, uusi amerikkalainen käännös.


Materialistisen dialektisen logiikan perusidea seuraa muodolisen logiikan olemuksesta

Materialistisen dialektisen logiikan idea ja perusajatus ns. luontotieteissä, eli formaalisissa ja luonnontieteisssä, joihin kuuluvat erityistieteinä myös muodolliset, kuten klassiset ja todennäkäisyyslogiikat,kaaosteoria, systeemiteoria, kybernetiik-ka jne., on yksinkertainen, mutta todellisuus ja soveltaminen sitäkin monimutkaisempia.

Ihmisen keksimän, kieliin sisäänrakentuneen ("kaksipäisen") muodollisen logii-kan idea, materialistisesti tulkittuna sen sisäärakennettu taustaolettamus mate-rian luonteesta on, että JOKIN OMINAISUUS JOSSAKIN KOHTEESSA JOKO TAYDELLI- SESTI ON tai SITÄ EI OLE LAINKAAN.

Koska luonto myös objektiivisesti (suhteellisen "hyvin") jakautuu tuollaisiin erilli-siin, ns. suhteellisen itsenäisiin olioihin ja niiden ominaisuuksiin, tutkittavat koh-teet eli objektit voidaan teorianmuodostuksessa uudelleenrakentaa symbolisesti tiedon piirissä noista ominaisuuksistaan, jos nämä on eriytetty oikein todellisuudesta.

Sisäisen muodollisloogisen ristiriidattomuuden vaatimus on siis ehdoton kunkin teorian sisällä, mutta se ei ole ehdoton eri teorioiden välillä, vaikka nämä teoriat mallintaisivat kokonaisuutena aivan samaa kohdettakin (ollen kuitenkin eri teoriat, kuten esimerkiksi aikanaan aaltoliike- ja hiukkasvalo-oppi).

Muodollisloogiset ristiriidat ovat tuhoisia teoroiden sisällä, tarkoittavat itse asiassa, että "teoria" ei ole "oikea" teoria, koska se ei ennusta testattavissa olevia yksi-käsitteisiä tuloksia, ei jakautumia eikä yksittäistuloksia (vaan sillä voidaan "ennus-taa" tai "todistaa" mitä tahansa!). Omalla tavallaan ristiriidat teorioiden välillä ovat todellakin "hedelmällisiä", kuten Hegel sanoi jopa luontotieteissä, koska ne osoit-tavat, että missä missä päin teorioissa on korjattavaa. Ne korjaukset vaan pi-tää sitten taas tapahtua absoluuttisesti kiinni pitäen muodollisten loogisten ristirii-tojen kiellosta siinä kielessä, jossa kohde on kuvattu teorian muodossa, niin "kielen" käsitteissä kuin lauseissakin (vain toinen ei auta).

Tässä asiassa on kuitenkin yksi iso ongelma MATERIALISMIN kannalta:

Muodollinen logiikka on kuitenkin lopulta IHMISEN LUOMA TYÖKALU todel-lisuuden mallintamiseksi kielessä, EIKÄ MATERIAALISELLA TODELLISUU-DELLA VOI OLLA MITÄÄN "VELVOLLISUUTTA" OLLA KAIKILTA PUOLILTAAN AINOASTAAN JA VAIN MUODOLLISEN LOGIIKAN TAUSTAOLETUSTEN MUKAINEN!

Muodollista logiikkaa ei saa METAFYSISOIDA, eikä se ole mahdollistakaan, ilman että joukko tarkeitä käsitteitä tippuisi tarkastelujen ulkopuolelle.

Materialistisen dialektisen logiikan idea ja perusajatus ns. luontotieteissä, eli for-maalisissa ja luonnontieteissä, joihin kuuluvat erityistieteinä myös muodolliset, ku-ten klassiset ja todennäköisyyslogiikat, kaaosteoria, systeemiteoria, kybernetiikka jne., on yksinkertainen,mutta todellisuus ja soveltaminen sitäkin monimutkaisem-pia. Se seuraa muodollisen logiikan olemuksesta.Otetaan käyttöön erityisisiä dialektisia vastakohta- parikategorioita, joiden välillä vallitsee muu ja mulla tavalla tutkittavissa ja hallittavissa oleva kuin muodollislooginen vastakkaisuus.

Erityisen ryhmän tällaisia käsitteitä muodostavat DIALEKTISET KATEGORIAPA-RIT kuten ´sisältö ja muoto´, ´määrä ja laatu´, ´mahdollisuus ja todellisuus´, ´sattuma ja välttämättömyys´, ´ulkoinen ja sisäinen´, ´osa ja kokonaisuus´, ´olemus ja ilmiö´, ´syy ja seuraus´,´subjektiivinen ja objektiivinen´, ´rakenne ja prosessi´, ´materia ja liike´, ´yleinen (universaalinen) ja yksityinen´. Näiden määrä ja keskinäiset suhteet eivät ole tarkoin selvillä, jotkut voivat olla esimerkiksi toisten sovelluksia tai erikoistapauksia (esimerkiksi rakenne ja prosessi sisällön ja muodon), jotkut voivat olla metodologisia tai pragmaattisia, eivätkä ontologisia (olemus ja ilmiö),jotkut vaivat oll luonteeltaan erityistieteellisiä kuten matemaattisia (vapaus), jotkut käsitteet ovat selvästi ontologisia, mutta niille on vaikea osoittaa dialektista vastakohtaa (heijastus, ja muuntelu?)

Nuo dialektiset vastakohtaparit EVÄT VOI OLLA MUODOLLISLOOGISIA VASTA-KOHTIA, koska ne EDELLYTTÄVÄT toisiaan voidakseen olla olemassa, EIKÄ MI- KÄÄN TODELLINEN KÄSITE (tai ilmiö) VOI SAMAAN AIKAAN EDELLYTTÄÄ JA SULKEA POIS TOISTA KÄSITETTÄ (ilmiötä, loogisesti tai muutenkaan).

(Toki voi olla ehdottomasti toisiaan edellyttäviä käsitteitä,jotka eivät kuitenkaan ole dialektisia eivätkä edes filosofisia,koska niiden keskinäissuhteet on tarkoin mallin-nettavissa, kuten vaikka ´alku ja loppu´ tai ´yläpuoli ja alapuoli´. Edes pelkkä "musta laatikko" toisiaan edellyttävien ilmiöiden välillä ei tee niistä dialektisia, jos se on perusluonteeltaan tiedollinen. Kaaoslaitkin ovat erityistieteellisiä (matemaat-tisia) eivätkä dialektiikan lakeja (jotka kyllä ilmenevät niissä).

Dialektisilla vastakohdilla on usein erikseen muodollisloogiset vastakohdat. Näi-den ei suinkaan tarviste olla keskenään dialektisia vastakohtia.Ne voivat olla sub-jektiivisesti "lähellä" dialektisia vastakohtia, kuten ´välttämätön´ ja ´ei-satunnainen´ (mutta kum-pikaan noista ei sisällä esimerkiksi kaoottisia ilmiöitä!) tai ´satunnai-nen´ ja ´ei-välttämätön´, mutta toisissa tapauksissa dialektisten vastakohtien muo-dollisloogiset vasta-kohdat voivat olla lähes synonyymejä kuten ´mahdollisen ja todellisen´ muodolliset vastakohdat ´mahdoton´ ja ´olematon´.

Dialektinen ja muodollislooginen vastakohta saatetan myös sekoittaa keskenään, vaikka ne eivät olisi lainkaan lähellä toisiaan, kuten subjektiivinen ja epäobjektiivi-nen (väärä).

Erityistieteelliset käsitteet määräytyvät ja määrittyvät teorianmuodostuksen yh-teydessä. Mutta dialektisia kategorioita ei määrää mikään yksittäinen teoria; eri-tyistieteelliset teoriat kyllä VAIKUTTAVAT niiden sisältöön,joskus voimakkaastikin.

Ns. DIALEKTIIKAN LAIT koskevat noiden dialektisten vastakohtailmiöiden keski-näisiä suhteita, ja samalla suuressa määrin sitä, mikä ESTÄÄ NIITÄ OLEMASTA MUODOLLISLOOGISIA VASTAKOHTIA (ja toisistaan täysin erillisiä ilmiöitä).

Asiassa voidaan tarkastella toisinkin päin, että ilmiöt, joiden välillä tapahtuu dia-lektiikan lakien mukaisia ilmiöitä,esimerkiksi välttämätöntä toisikseen muuttumista, eivät voi olla tavallisin käsittein toisistaan tyhjentävästi erotettavissa olevia muodollisloogisia vastakohtia.

On myös mahdollista, että kaksi eri teoriaa samasta kohteesta kuvaavat samaa kohdetta eri dialektisen vastakohdan kannalta.Esimerkiksi Schrödingerin diffe-rentiaaliyhtälö kuvaa kvantti-ilmiöitä niiden "liikepuolen" eli energiatilojen kannal-ta.Mutta kuvaako sitten Heisenbergin matriisimekaniikka niitä jotenkin erityises- ti "hiukkas-puolen kannalta", siihen en mene ottamaan kantaa muuten, kuin että periaatteessa sekin olisi mahdollista.



Lenin nykyaikaisen tieteellisen totuuskäsityksen formuloijana


Lenin kehitti objektiivisen ja konkreettisen totuuden määritelmässään nykyaikai-sen tieteen johdonmukaisesti materialistisen aristoteelisen totuuden määritelmän.

Se ei olisi onnistunut, ellei tuo määritelmä olisi samalla myös dialektinen: jo perus-termit ovat dialetiikan kategorioita:objektiivinen tarkoittaa objektilähtöistä,määri-telmällisesti siis ”objektistaan määräytyvää”, dialektisena vastakohtanaan subjek-tiivinen, joka taas tarkoittaa määritelmällisesti subjektilähtöistä,jonka taas ei suinkaan tarvitse tarkoittaa epäobjektiivista, eli epätotta, joka on objektiivisen muodollis-looginen vastakohta!

Tieteen päämäärästä, objektiivisesta totuudesta Lyhyt filosofian sanakirja 5 toteaa mm:

”Objektiivinen totuus on tietoa, jonka sisältö ei riipu ihmisestä eikä ihmis-kunnasta. Ollen objektiivista sisällöltään tosi tieto on samalla subjektiivista muodoltaan, se ei siis kuulu ulkoiseen todellisuuteen, vaan ihmiselle ollen hänen tiedostustoimintansa tulosta... Tietojemme objektiivisuutta ei pidä se-koittaa niiden muuttumattomuuden kanssa, kuten ovat tehneet metafyysiset materialistit.”

Objektiivinen totuus, joka ei riipu sisällötään ihmisestä eikä ihmiskunnasta, on ai-noana oliona maailmassa samaan aikaan täysin subjektiivista, koska se on tie-don ominaisuus ja täysin objektiivista, koska sen sisältö ei riipu ihmiskunnan mielipiteestä. Tämä ei tarkoita, etteikö objektiivisuus olisi voinut tulla kohteesta tie-toon subjektien välityksellä, sillä subjektithan voivat olla voimakkaasti määräytyneitä toimintakohteistaan!

Tässä yhteydessä antidialektiset sekoittajat kuitenkin jankuttavat, että ”subjektiivi-nen ei voi olla objektiivista”, ja koska tietomme on subjektiivista,se on aina ”määri- telmällisesti väärää”! Sellainen seikka, että objektiivinen totuus ei riipu ihmisestä eikä ihmiskunnasta,ei siis tarkoita että tuo riippumattomuus olisi pelkän objektii-visuuden määritelmä! Sitähän se ei ole,vaan tuo ´objektiivisen totuuden´ mää- ritelmällinen ominaisuus tietyn tiedon ominaisuutena on objektiivisuuden määri-telmän (= objek- tista ja viime kädessä vain siitä määräytymisen) seuraus eikä sen määritelmä!

Edelleen: Sovejetskajan mainitsemat totuuden ´absoluuttisuus ja suhteellisuus´ ovat nekin nimenomaan dialektisia vastakohtia, jotka edellyttävät toisiaan: ei voi olla ”absoluuttisen suhteellista totuutta”, jossa ei ole mitään pysyvyyttä, koska sil-loin siinä joko ei olisi mitään,mikä määräytyy objektiivisesta kohteesta, tai sitten koko ”kohdetta” ei ole olemassa todellisuudessa, jos kaikki sen ominaisuudet ovat ”vain täysin suhteellisia”!

Edelleen Lenin totesi:

”Totuus on aina konkreettista, (täysin) abstraktia totuutta ei ole!”

Myös ´abstarakti ja konkreettinen´ ovat dialektisia vastakohtia, joista ensin mai-nittu tarkoittaa ´kokonaisuudestaan eriytettyä´ (ominaisuuden eriytyneisyyden astetta ja suhteellista riippumattomuutta juuri tästä kohteesta tai kohderyhmästä) ja konkreettinen (enemmän tai vähemmän ainutkertaisena) ”kokonaisuutena ilmenevää, sellaisena (ja kaikissa ulkoisissakin yhteyksissään) huomioitua”. Konkreettinen tarkoittaa "koko oliota kulloisissakin oikeissa yhteyksissään”.

Toisaalta totuus on aina sidottu tietynlaiseen olioon, objektiiviseen (ja yleensä myös reaaliseen) kohteeseen. Tuollaiset yhteydet ovat dynaamisia, kehittyviä. Koko olemassaolo on ”vuorovaikutusten piirissä ilmenemistä”, josta syystä Lenin painotti, että myös totuus on luonteeltaan prosessi eikä stabiili asiaintila tiedon piirissä.Lenin ei suinkaan ole ainoa materialistinenkaan filosofi joka on painottanut totuuden prosessiluonnetta. Sillä vain on tarkoitettu hyvinkin eri asioita: totuuden tarkentumisprosessia, sen syntymistä ja ilmenemistä ja testaamista käytännön toiminnan piirissä, sen saavuttamis- tai todistamisprosessia jne.


Teorian eikä väittämän totuus on perustavinta totuutta (Lenin, Pavel Kopnin)


Siitä, millaisen materiaalista objektia koskevan tiedollisen yksikön kohdalla totuus on objektiivisimmillaan ja ilmaistavissa ja testattavissa mahdollisimman riippumat-toma-na muista totuuksista (ja epätotuuksista), Marxilais-leniniläisen filosofian perusteet (1972) toteaa seuraavaa:

”Totuus ei voi olla objektiivinen, ellei se ole konkreettinen, ellei se ole kehittyvä tie-tojen järjestelmä,ellei se rikastu jatkuvasti uusilla aineksilla, jotka ilmaisevat objek- tin uusia puolia ja yhteyksiä ja syventävät aikaisempia tieteellisiä käsityksiä.Tässä suhteessa totuus on aina teoreettinen tietojärjestelmä, joka heijastaa objektia kokonaisuutena.”

Todellakin, myös teoria sanan suppeassa merkityksessä ”ajattelumuotona, joka heijastaa kohdetta kokonaisuutena” on kussakin tilanteessa joko tosi tai epätosi, mistä johtuen se on joko liitettävä tieteenalan tietojärjestelmään tai jätettävä siitä pois. Ni- menomaan teoriat ilmentävät tietojärjestelmän liikettä kohti suurempaa objektiivi- suutta! Teoria on myös se kokonaisuus, jota testattaessa olio on itsenäi-simmillään muista olioista,toisin kuin yksittäisten ominaisuuksiensa kohdalla. Teo- ria on se se Leibnitzinkin tavoittelema ”korkeampi totuus”,josta hän johti ”alemman tason totuuk- siaan”, katsoi ettei ilman sellaista mitään yleisiä (universaalisia) totuuksia olisi olemassakaan.

Metodologisesti teoria edustaa dialektisten vastakohtien analyysin ja synteesin yk- seyttä. Teoria on ajattelumuodoista sisällöllisesti perustavin,sillä kehittyneillä tie-teenaloilla käsitteenmuodostus on erottamattomassa yhteydessä teorianmuodos-tukseen: kohde jaotellaan analyysissä edelleen suhteellisen itsenäisyyden omaa-viksi ominaisuuksiksi, joiden lainalaisena yhteytenä kohde rakennetaan uudelleen teoreettisen mallin muodossa. Käsitteet suhtautuvat tässä yhteydessä teoriaan kuin osat kokonai-suuteen tai abstrakti konkreettiseen.Teoria ilmentää tiedon, myös käsitteiden liikettä.

Lauseiden ja käsitteiden totuus on alisteista teorioiden totuudelle. Paitsi että tie-teellinen käsite toimii jonkin teorian osana, myös edelleen käsitteen ”takana” on yleensä jokin teoria, joka osoittaa, että käsitteen määritelmässä yhteen niputetut tuntomerkit muodostavat todellisuudesta oikein eriytetyn aidon objektin. Ellei täl-laista yhteistä nimittäjää ole,käsite voi olla ”tosi”, mutta epäadekvaatti: esimerkiksi ´höyhenettömät kaksijalkaiset´, joka yhdistää yhden käsitteen alle ihmiset ja lento-liskot, on muodollisesti tosi, mutta epäadekvaatti käsite. ´Lentolisko´ ei ole muuttu-nut epätodeksi käsitteeksi, vaikka nämä otukset ovatkin kuolleet sukupuuttoon .

Lauseen totuuden alisteisuus teorioiden ja käsitteiden totuudelle ei merkitse sitä, että lause olisi tosi tai epätosi ”jossakin teoriassa”,hieman samaan tapaan kuin on ´totta Seitsemässä veljeksessä´,että Jukolan Jussi meni naimisiin Männistön Ven-lan kanssa. Tällaiselle lauseen, päätelmän tai teorian vastaavuudelle joidenkin subjektiivisten puitteiden kanssa (vaikka nämä samalla olisivat objektiivisiakin) on oma terminsä, se on jo mainittua pätevyyttä joissakin ”raameissa”, usein aksio-maattisessa järjestelmäs-sä, usein jossakin muodollisessa logiikassa. Esimerkiksi ´DM:n mukaan pätevä´ on moni sellainenkin hypoteesi on joka lopulta tulee kui-tenkin osoittautumaan epätodeksi.Sen sijaan vastaavuus tiettyjen lainalaisuuksien puitteissa on objektiivinen ilmiö,vaikka kulloinenkin käytäntömme, tiedostuspro- sessin kannalta jollakin hetkellä objektiivinen ilmiö sekin, määräisi nämä puitteet.

Lause on tosi ja mielekäs,jos se kuvaa adekvaatein käsittein kuvattujen todellisuu-den objektien välisen relaation tmv.sillä tavalla kuin kyseinen asia todellisuudessa on. Niiden lauseiden totuus, joissa todellisuuden objektin teoreettinen malli lopulta formuloidaan, on kuitenkin enemmänkin tiedostusprosessin lopputulos kuin lähtö- kohta. Ulkonaisesti lauseiltaan aivan samannäköisen kuvauksen sisältö saattaa esimerkiksi olennaisesti muuttua, jos teoriat ja sitä kautta lauseiden sisältämien käsitteiden sisältö muuttuu. Ajateltakoon vaikka tekstejä, joissa sinänsä ilmeisen adekvaateille käsitteille ´demokratia´ tai ´edistys´ annetaan vastakkaisia tulkintoja. Tämäkin ilmentää osaltaan objektiivisen ja konkreettisen totuuden prosessiluonnetta.


Tiedon ja totuuden suhteesta käsitteinä


´Tiedon´ (Erkenntnis,poznanye) käsitteen Philosophisches Wörterbuch määrit-telee seuraavasti:”Tieto on tiedostusprosessissa objektiivisen todellisuuden omak-sumisen, haltuunottamisen tuloksena syntyvää objektiivisen todellisuuden ominai-suuksien, rakenteiden ja lainalaisuuksien heijastusta inhimillisessä tajunnassa sel-laisen empiirisen ja teoreettisen tietämyksen (Wissen, znanye) muodossa, joka on suhteellisen luotettava perusta inhimillisen käytännöllisen toiminnan tarkoituksenmukaiselle muotoutumiselle.”

Tiedon ja totuuden määritelmät muistuttavat toisiaan,mutta jälkimmäisen olemus on tietyn todellisuuden osan objektiivisessa kuvautumisessa,edellisen olemus on toimin- nassa käytännöllisen toiminnan suhteellisen luotettavana teoreettisena pe-rustana. (Muilla kuin teknisillä tieteenaloilla kaikki ´totuus´ ei välttämättä ainakaan vielä ole- kaan ´tietoa´. ´Tiedolla´ on myös suppea merkitys ´signaalin sisältö´, tässä on kyseessä laaja merkitys.)

Tulkintani mukaan ´totuus´ suhtautuu ´tietoon´ (laajassa merkityksessä) kuten ´prosessi´, liike kohti objektiivisuutta, ´rakenteeseen´, tiedolliseen ideaaliseen to-dellisuudenkuvaamme,jonka pohjalta toimintaamme suunnittelemme.Totuus luon- nehtii tie- tojemme kokonaisuuden etäisyyden derivaattaa todellisuuden ”täysin yhtäpitävästä kuvasta”, teknisissä tieteissä ns. objektiivisesti mahdollisesta totuu-desta, kunkin ajattelumuodon (teorian, käsitteen, päätelmän tai lauseen) kohdalla.

Ajattelumuodon totuus ratkaisee sen, pitääkö se liittää kohdetta kuvaavaan tieto-järjestelmään vai ei. Tässä suhteessa vaihtoehdot ovat tosi tai epätosi. Tällöin teorian, ja sitä tietä myös lauseen ja käsitteen, totuus riippuvat paitsi teoriasta ja todellisuudesta itsestään, suhteellisesti myös edeltävistä tiedollisena oletusarvona toimineista teorioista. Tästä seuraavat sellaiset seikat, että yksi ja sama teoreetti-nen formulointi samannäköisine käsitteineen saattaa olla tänään selkeä, joskin suhteellinen tosi, mutta huomenna epätosi. Suhteellisesti tosi teoria saattaa en-nustaa yksittäisiä epätosia lauseita, ja sisältää vieläpä epätosia käsitteitäkin, kuten Newtonin mekaniikassa ´absoluuttinen aika ja avaruus´ sekä ´äärettömän nopea kaukovaikutus´.

Sellaisen hieman epädialektisen ja epähistoriallisen totuuskäsityksen, joka palaut-taa kaiken totuudellisuuden lauseiden totuuteen, ei tarvitse olla varsinaista hum-puukia, eikä sitä yleensä tiedon etenemisen esteeksi, tai muiden ilmiöiden portiksi tieteen nimikkeen alle, markkinoidakaan, kuten relativistista tai hegelististä totuus-käsitystä tai koherenssiteoriaa. Se ilmentää pikemminkin jonkinlaista edelleen suppeampaa ohjaus- tai systeemiteoreettista totuuskäsitystä, jossa tähtäintä ei kohdisteta uuden tiedon luomiseen,vaan vanhan tiedon prosessointiin, jolloin ole-tetaan kohteet entuudestaan täysin oikein tiedostetuiksi, sikäli kuin niitä on tiedos- tettu lainkaan. Tämä seuraa muodollisen logiikan piilo-olettamuksesta, että koh-teessa jokin ominaisuus joko täysin on tai sitä ei ole lainkaan. Periaatteessa filo-sofian pitäisi kuitenkin osoittaa kyntensä nimenomaan uuden erityistieteellisen tiedon tuottamisen apuvälineenä.

Teoria, joka ei enää ole ajan tasalla, vaikka on joskus ollut tosi,ei varsinaisesti muutu epätodeksi, vaan sisältyy dialektisesti kumoutuneessa muodossa ”alempana totuutena” uusiin tosiin teorioihin.

Todet teoriat kumoutuvat dialektisesti, epätodet taas muodollisloogisesti!


Totuus ja todennäköisyys


On olemassa kahta periaatteellisesti aivan erilaista todennäköisyyttä, nimittäin ob-jektiivista ja subjektiivista. Dialektisen määritelmän mukaan objektiivinen todennä-köisyys on mahdollisuuden määrällinen mitta. Jälleen tässä on ilmaus, joka koos-tuu pelkästään dialektiikan käsitteistä. Objektiivinen todennäköisyys osoittaa sen mahdollisuuden asteen, että tietty tapaus muuttuu todellisuudeksi, se on jonkin objektin kenenkään tajunnasta riippumaton ominaisuus, (propensiteetti), jossa ei tarvitse olla mitään subjektiivista,tiedostettua.Jos esimerkiksi arpakuutiota hieman muotoillaan uudelleen, on kullakin silmäluvulla nytkin jokin objektiivinen todennä-köisyys, joka ehkä voidaan nyt selvittää vain empiirisesti ja joka nyt voi riippua myös alustan laadusta, jolle noppaa heitetään.


Subjektiivinen todennäköisyys on arvo, jonka tarkkailija tapauksen todennäköisyy-delle olettaa. Subjektiivisessa todennäköisyydessä ei tarvitse olla mitään objektii-vista, subjektiivisia todennäköisyyksiä voidaan olettaa sellaisillekin asioille, joista objektiivi- sen todennäköisyyden käsite on epämielekäs, voidaan päätyä vaikkapa äänestämäl- lä tulokseen ”Jupiterilla on elollista materiaa 5% todennäköisyydellä” tai ”Napoleon murhattiin 75% todennäköisyydellä”.

Koska lait ovat usein tilastollisia,teorioiden ennustaman subjektiivisen todennäköi-syyden yhteenkäyminen empiirisesti mitatun objektiivisen todennäköisyyden kanssa on teorioiden totuuden ilmaus.


Teorioiden ja käsitteiden totuudesta positivistisessa filosofiassa


Lauseen totuus tieteellisenä totuutena ei kelpaa kaikille positivisteillekaan. On for-muloitu (ainakin Donald A. Gillies 1998) erityinen Duhem-Quine -teesi kahden hyvin erilaisen tutkijan näkemyksisistä, joka tuo esiin perinteisen aristoteelisen totuuskäsityksen pahimman ongelman:aina testataan lopulta paljon laajempaa kokonaisuutta kuin yksittäistä väitettä.

" Duhemin-Quinen teesi (myös Duhem-Quine-ongelma) on tieteenfilosofinen tee-si, jonka mukaan tieteellistä hypoteesia on mahdotonta testata eristyksissä, koska hypoteesin empiirinen testaaminen vaatii yhden tai useampia taustaoletuksia (apuoletuksia tai -hypoteeseja). ...Sen sijaan hypoteesin seuraamukset nojaavat tyypillisesti taustaoletuksiin,joista ennusteet johdetaan.Tämä estää sen, että hypo-teesi voitaisiin falsifioida empiirisin keinoin, elleivät taustaoletukset ole todistettuja (koska taustaoletuksiin liittyy yleensä yksi tai useampia tieteellisiä teorioita).

... Duhem-Quine-teesi on teoriaholistinen sikäli,että sen mukaan teorioiden joukko (eli teoria ja sen taustaoletukset) voidaan testata kokonaisuutena empiiristä todel-lisuutta vasten ja falsifioida tarvittaessa.Teesin mukaan on kuitenkin mahdotonta eristää yksittäinen hypoteesi tästä joukosta. Eräs ratkaisu tähän tieteilijöitä koh-danneeseen ongelmaan on se, että jos meillä on rationaaliset perusteet hyväksyä taustaole-tukset tosiksi, meillä on samalla rationaaliset - vaikkakaan ei ratkaisevat - perusteet ajatella, että testattavana oleva teoria on todennäköisesti väärä, jos se ei läpäise empiirisiä testejä.

Teesi on nimetty Pierre Duhemin ja W. V. O. Quinen mukaan. Vaikka teesi on tie-teenfilosofiassa tunnettu, Duhem ja Quine esittivät todellisuudessa ajatuksensa erillään ja hyvin erilaisina.

Duhem katsoi, että ainoastaan fysiikka on sellainen ala, jossa yksittäistä hypotee-sia ei voida erottaa taustaoletuksista testaamista varten.Hänen mukaansa fysiikan alalla kokeellinen teoria on erilainen kuin esimerkiksi fysiologian alalla ja tietyillä kemian osa-alueilla.

Duhemin mukaan fysiikassa kokeet ovat ilmiöistä tehtyjä havaintoja, joihin liittyy tulkintaa. Tämän vuoksi fyysikot eivät testaa yksittäisiä hypoteeseja, vaan hypoteesien ryhmiä (tai ”teoreettisia ryhmiä”). Siksi koe ei voi falsifioida mitään hypoteesia, eikä mitään lopullista koetta jollekin hypoteesille ole olemassa. [1]

Duhemilla myös ajatus kokonaisena testattavasta teoreettisesta ryhmästä oli Quinea suppeampi, koska hän katsoi, etteivät kaikki käsitteet liity toisiinsa loogi-sesti. Hän ei lukenut fysiikan teoreettisiin ryhmiin lainkaan mukaan sellaisia apri- orisia aloja kuin logiikka ja matematiikka, koska niitä ei voida testata kokeellisesti.

Quine viittasi Duhemin teesiin artikkelissaan ”Empirismin kaksi dogmia” (1951). [2] Hän esitti Duhemia vahvemman version alimääräytyneisyydestä tieteessä. Hänen teoreettinen ryhmänsä sisälsi kaiken inhimillisen tiedon, mukaan lukien matema-tiikka ja logiikka. Quine katsoi koko inhimillisen tiedon kokonaisuuden muodosta-van yhden empiirisesti merkityksellisen kokonaisuuden.Näin kaiken tietomme ko-konaisuus ei eronnut Quinen mielestä tietoteoreettisesti mitenkään kreikkalaisen mytologian jumalista,joiden olemassaolo oletettiin kokemuksiemme selittämiseksi.

Quine jopa katsoi, että myös logiikka ja matematiikka voidaan arvioida uudelleen kokemuksen valossa.Esimerkkinä hän esitti kvanttilogiikan. Myöhemmin Quine vetäytyi näkemyksistään;teoksessaan Philosophy of Logic hän katsoi,että logiikan uudelleen arvioiminen olisi sama kuin ”vaihtaisi puheenaihetta”. Klassisessa logii-kassa konnektiivit määritellään totuusarvojen mukaan.Moniarvoisessa logiikassa konnektiiveilla on kuitenkin eri merkitys kuin klassisessa logiikassa.Kvanttilogiikka ei ole edes totuusarvoihin perustuvaa logiikkaa, jolloin konnektiivit menettävät alkuperäisen merkityksensä. "

Myös Jules Henri Poincaré perusteli näkemyksen, että fysikaalisessa laboratorio-kokeessa testataan aina paitsi fysiikkaa,välillisesti myös kokeessa sovellettua ma-tematiikkaa ja logiikkaa, jotka voivat eri fysikaalisilla kohteilla nekin olla erilaisia. Poicaré tunnetaan siitä, että hän keksi osia erityisestä suhteellisuusteoriasta Lo-rentzin pohjalta Einsteinista riippumatta. Lenin arvostelee Poincarén näkemystä machismista ja mm. materian ja massan sekoittamisesta "Materialismin ja empiriokritisismin" osassa 5.

Voidaanko sitten periaatteessakaan yhden teoria totuuden testaaminen testaami-nen ja teorianmuodostus yhdestä objektista perustellusti erottaa suhteellisesti kaikkien kohdetta koskevien teorioiden  testaamisesta? Teoriat muodostetaan kä-sitteistä, joiden "takana" edelleen on uusia teorioita,periaatteessa loppumattomiin. Ja vastaan tulee varmasti paitsi epätosia käsitteitä tiedon piirissä,myös TOSIA käsitteitä, joita kuitenkin toistaiseksi kuvaa EPÄTOSI teoria! Esimerkiksi ´läm-mön´ käsitettä oli käytetty menestyksellisesti tosissa fysikaalisissa teorioissa jo ennen kuin lämmön olemuksesta molekyylien liikkeenä oli totta teoriaa.

Tässä yhteydessä on huomattava, että KÄSITTEEN TOTUUS on ERI ASIA kuin teorian totuus,kuten nämä molemmat ovat myös eri asia kuin lauseen totuus. Tosi teoria muodostetaan tosista (ja tähän tarkoitukseen oikeista, yhteyteen todella kuuluvista) käsitteistä, mutta KÄSITE VOI OLLA TOSI, VAIKKA SITÄ SELITTÄVÄ TEORIA TOISTAISEKSI OLISIKIN YHÄ EPÄTOSI.Käsitteen totuus tarkoittaa,että ON OLEMASSA sen määritelmän mukaisia objekteja. On suunnattoman tärkeää, ONKO TODELLA OLEMASSA vaikkapa Higgsin bosonia (vaikka vahvasti erilais-takin kuin on laskettu!),gravitoneja,"telepatiaa" (vaikka sähkökaapeliakin pitkin!) tai "peilineuroneja", vaikka niissä olisi kuinka väärä selittävä teoria vaihtoehtonaan, että minkäänlaisia SELLAISIA EI YLIPÄÄTÄÄN LAINKAAN OLE OLEMASSA.

Teoria totuus ei vaadi jokaisen sen sen käsitteen erillistä TEORIATASON TOTUUTTA, vaan siihen riittää sen muodostavien käsitteiden KÄSITETASON TOTUUS.

Tässä mielessä Quinen vaatimus "kaikenkattavuudesta" on väärä. "Maailman ko-konaisselitykset", joita ideologisesti kuitenkin ehdottomasti aina muodostetaan, ovat maailmankuvamme löysintä eivätkä kovinta ainesta, sitä, joka lentää tieteel-lisissä vallankumouksissa ensim-mäisenä tunkiolle uuden todistetun tiedon tieltä. Todet teoriat kuvaavat todellisuutta, eivät pelkästään ennusta mittaustuloksia (ties kuinka virheellisillä taustaolettamuksilla).

Stephen Hawkingin "malliriippuvainen realismi" lienee myös yritys tuohon suuntaan:

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2012/10/stephen-hawking-esittaa-taysin-uudentyyppista-gravitaatioteoriaa

Malliriippuvaisen relismin determinismi sallii syysuhteen ajassa taaksepäin, minkä dialektinen materialismi kiistää. DM taas sallii luonnonlain kehittymisen, ollakseen laki yhteyden ei tarvitse olla ehdottoman ajasta (ja paikasta) riippumaton.

http://encyclopedia2.thefreedictionary.com/Causality+principle

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2013/03/leninistisesta-tietoteoriasta