Jokaisen tieteenfilosofisen oppijärjestelmän ydin on sen totuuskäsitys. To-tuuskäsitys ja totuus toiminnan päämääränä erottaa tieteen muista yhteiskun-nan, erityisesti sen päällysrakenteen ilmiöistä, kuten ideologiasta, joka sekin määräytyy totuudesta, mutta subjektiivisen ”totena pitämisen” mielessä, taiteesta, moraalista, laeista ja uskonnosta.

Ensimmäinen tieteelliseksi katsottava totuuskäsitys on peräisin Aristoteleelta, jonka yhä pätevän määritelmän mukaan 'totuus' on ”ajatuksen vastaavuus kohteensa kanssa”. Tämä ns. aristoteelinen eli korrepondenssiteoreettinen totuuskäsitys ei ole vain tieteellisen vaan kaiken totuuden,esimerkiksi taiteel- lisen ja moraalisen määritelmä niille filosofioille ja ideologioille, jotka sen tunnustavat. Nuo muut yhteiskunnan ilmiöt eivät kuitenkaan ilmiöinä määräy-dy totuuskäsityksestään, mutta 'tiede' toden tiedon etsimisenä ja tuottamisena määritellään käsitteenä siitä,ainakin objektiivisen totuuden eli nykyaikaisessa korrespondenssiteoriassa.

1999276257af37dea42187e7355b0-orig.jpg

Aristoteleelle kaikki totuus oli väittämän totuutta, eli sellaisen lauseen, joka oli muo- toiltu niin, että sillä oli ominaisuus olla joko tosi tai epätosi. Aristoteles erotti toisis-taan ajattelun ja objektiivisen todellisuuden, ja hän liitti ajattelun, puheen ja muunkin kuvaamisen muodon välittymiseen erottaen näin muodon ja substanssin eli ”perustana olevan materian”, joiden yhdistelmiä oliot olivat, mutta ei ollut tässä johdonmukainen.

Vaikka hän oli jo muodollisen logiikan aksioomat eriyttäessään havainnut, että aina- kin 'mahdollisuus ja todellisuus' ovat erityisenlaisia dialektisia vastakohtia, joiden vastakkaisuus ei ”istunut” hänen eriyttämänsä muodollisen logiikan kaavoihin, hän ei tullut vielä havainneeksi, että myös muoto (muotti) ja ”materia” (sisältö) ovat nekin sellaisia, vaan hän piti niitä kokonaan eri asioina, jotka voisivat joissakin ääripäissä olla olemassa myös toisistaan riippumatta: ”muodottomana alkumateriana” sekä ”Muotojen Muotona” eli ”Jumalana”.

Aristoteles piti muodollisen logiikan ehtoja ja rajoituksia tutkivan, sen rinnalla välttä- mättömän dialektiikan isänä aporiaparadokseistaan tunnettua Zenon Elealaista. Aristoteles käytti siis termiä dialektiikka ja vieläpä sen nykyiaisessa merkityksessä dialektinen logiikka (eikä skolastisessa mielessä keskustelutaitona, jonka pitäisi "automaattisesti" johtaa "totuuksien kiteytymiseen"; hän ei käyttänyt koskaan itse termiä metafysiikka, vaan se on erään aleksandrialaisen kirjastonhoitajan antama nimi hänen ontologisille tutkimuksilleen sksolastisesti tulkittuna).

Hänellä olisi ollut jo tiedolliset eväät silloisessa tieteessä ratkaista tuokin kysymys oikein, mutta se olisi edellyttänyt sitä, että hän olisi asettunut opettajaansa Platonia vastaan tämän ”verivihollisen” atomisti Demokritoksen, antiikin suurimman filosofin puolelle näiden sovittamattomassa oppiriidassa idealismin ja materalismin välillä. Tuon virheen korjasi vasta 1600 vuotta myöhemmin sir Francis Bacon olio-opis- saan ottaen tässä yhteydessä myös englannin kieleen filosofiset termit 'content and form',jotka ovat eri asia kuin erityistieteelliset 'shape' ja 'matter'. Opissaan Bacon etsi nimenomaan logiikan huomattavan laajan pätevyyden selitystä luonnon ominaisuuk- sissa, sen ilmiöiden ennustamisessa ja mahdollisuuksia sen kehittämiseksi palvele- maan entistä paremmin tieteen tarpeita (induktiivinen logiikka). Bacon ja hänen op- pinsa systematisoija John Stuart Mill, joka tutki erityisesti 'syyn ja seurauksen' kate- goriaparia ontologiassa havaiten nekin erottamattomiksi dialektisiksi vastakohdiksi, perustelivat loistavasti aristoteelista logiikkaa, sen ”pätevyyttä luonnossa”, mutta induktiivisella logiikallaan korkeintaan täydensivät sitä.

Samaa voidaan sanoa ”vastakkaisen” deduktiivisen tieteenihanteen esitaistelijasta G. W. Leibnizista. Hänen mukaansa ”totuudet ovat hierarkkisia siten, että matalam- mat sellaiset on deduktiivisesti pääteltävissä korkeammista”, ja huomio pitäisi tie- teessä keskittää niiden korkeimpien oivaltamiseen,vaikka arvaamalla.Leibnizinkin to- tuuskäsitys on täysin aristoteelinen, kun tämä vain luetaan niin kuin se on lisäilemät-tä siihen omiaan kuten ”todistettuutta” (verifikationismi), jota siihen ei sisälly: Lause on tosi jos se täyttää vastaavuusehdon, vaikka tätä ei vielä olisikaan todistettu!

Leibnitzin paha puoli oli, että hän oli pesunkestävä idealisti, mutta hän oli sitä myös korkeimman julkisesti ja arvosteltavissa olevasti monadologian ideologiassaan, jos-sa hän nimenomaan avoimesti kirjoitteli muodollisen logiikan ”maailmankaikkeuden (keskeisimmäksi) rakenne-elementiksi”, eli teki julkisesti sitä, mitä ”fysikalisti” -vale-materialistit tekevät salaa ja vilpillisesti!” Aristoteleen lisäksi monadologian taustalla oli antiikista erityisesti Pythagoraan filosofia.

Se, joka tuli muotoilemaan todella uuden ja entistä konkreettisemman ja kattavam- man nykyaikaisen aristoteelisen totuuskäsityksen tieteeseen, erityisesti erityistietei- den teorianmuodostukseen, oli V.I. Lenin.

Siihen saavat porvaritkin tyytyä, vaikka se koville näyttääkin ottavan.


Vuoden 1979 Sovjetskaja entsiklopedija totuuden käsitteestä


Kyseinen Neuvostoliiton Tiedeakatemian julkaisu määrittelee:

"Totuus on objektiivisen todellisuuden paikkansa pitävää heijastusta ihmisen tajun- nassa; todellisuuden reproduktiota sellaisena kuin se itsessään on olemassa ihmisen ja hänen tietoisuutensa ulkopuolella ja niistä riippumatta.

Totuuden käsite tiedon ja olioiden vastaavuussuhteena juontaa juurensa antiikin ajan ajattelijoihin. Aristoteles kirjoitti:"Hänellä,joka ajattelee erotetun [objektiivisessa todellisuudessa] erotetuksi ja yhdistetyn yhdistetyksi, on totuus." Tätä totuuden tul-kinnan perinnettä jatkettiin modernin ajan filosofiassa, jota edustivat mm. F. Bacon, B. Spinoza, C. Helvétius, D. Diderot, P. Holbach, M.V. Lomonosov, A.I. Herzen, N.G. Chernyshevski ja L. Feuerbach. ”

(On huomattava, että myöhemmillä feuerbachilaisilla eli ns. frankfurtisteilla ja yli-päätään sosiobiologisteilla on muita totuuskäsityksiä, kuten koherenssiteoria (mm. S.Freud), ja konsensus(/nonsensus)”teoria” (mm. J.Habermas), joita ei voida pitää materialisteina kuten Feuerbachia,sekä instrumentalistinen (mm.W. James).

On edelleen huomattava, että tiedon objektiivisuus eli objektinmukaisuus, määräyty- neisyys sen kohteesta ja viime kädessä vai siitä suoraan tai välillisesti, ei edellytä, että tuo totuus olisi ehdottomasti todistettua ja sen totuusluonteesta olisi jo varma tieto (verifikationismi). Tällä seikalla on tärkeä merkitys aksiomaattis-deduktiivisessa teorianmuodostuksellisessa tieteellisessä menetelmässä. HM)

Idealistisissa järjestelmissä totuus nähdään joko ideaalisten objektien ikuisesti muuttumattomana ja absoluuttisena ominaisuutena (Platon, Pyhä Augustinus) tai ajattelun itsensä yhtäpitävyytenä, yhdessä sen a priori -muotojen kanssa (I.Kant). J. Fichten aloittamana saksalainen klassinen idealismi esitteli dialektisen lähestymis-tavan totuuden tulkintaan. G. Hegelin mukaan totuus on tiedon kehittymisen prosessi. ”

(Totuus on myös Marxin ja Leninin mukaan tiedon kehittymisen prosessi.

Hegelille totuus on koko materiaalisen todellisuudenkin kehittymisen prosessi, sil-lä Hegelin mukaan totuus on kohteen sellainen ominaisuus, että se on itsenäisesti ”maailmanhengen” mukana dialektisesti kehittyvän ”absoluuttisen ideansamukai- nen. Hegelin totuuskäsitys ei ole aristoteelinen, eikä se ole tiedettä ainakaan filo-sofian ulkopuolella erityistieteissä, mutta hänen (ikioma idealistinen) dialektiikkan-sa ei sekään ole pelkkää humpuukiakaan, vaan usein kuvaa, miten jotkin muut elä-mänalueet, esimerkiksi uskonto,kehittyvät ns.meemievoluutiona. Niihinkin kuitenkin aina vaikuttaa tiede. HM)

Eksistentialismin kannattajat seuraten tanskalaista ajattelijaa S. Kierkegaardia tulkitsivat totuuden subjektiivis-idealistiseen tapaan yksilön psykologisen tilan muodoksi (varmuudeksi, aivan eri asia, vaikkakin tärkeä, välttämätön toiminnalle sekin, HM).

Subjektiivis-idealistisen empirismin kannattajat pitivät totuutta vastaavuussuh- teena joko ajattelun ja subjektin aistimusten välillä (D.Hume,B.Russell), ideoiden ja yksilön yrityksinä saavuttaa menestystä (pragmatismi) tai yksinkertaisimmillaan ais- timusten kaikkein "ekonomisimpana" molemminpuolisena säätelynä (E.Mach, R. Avenarius).

Uuspositivistit määrittelevät totuuden yhteensopivuudeksi tieteellisten väitteiden ja aistimuskokemusten välillä.

Konventionalismi (J.H. Poincaré, R. Carnap) ottaa lähtökohdakseen oletuksen, että totuuden määritelmä ja sisältö ovat luonteeltaan sopimuksia.

(Jules Henry Poincaré (1854-1912) toi ensimmäisten joukossa esiin, että tutkittaessa kokeellisesti fysiikan teorioita tutkitaan aina samalla kokeellisesti myös niissä käytettyjä matematiikkaa ja logiikkaa HM)

Dialektisen materialismin mukaan sellaiset representaatiot, käsitteet, ideat ja teoriat [ja tietysti lauseet eli väittämät, HM] ovat tosia, jotka heijastavat riittävästi ja tarkasti sitä, mikä on olemassa objektiivisessa todellisuudessa.

V. I. Lenin identifioi objektiiviseksi totuudeksi sellaisen ihmisten ideoiden sisällön, "joka ei riipu subjektista, eikä myöskään ihmisestä tai ihmiskunnasta".

Tiede ei ole varasto valmiiksi tehdyille ja tyhjentäville totuuksille, vaan se on niiden saavuttamisen prosessi, siirtyminen rajoitetusta approksimatiivisesta tiedosta univer- saalimpaan, perusteellisempaan ja eksaktimpaan tietoon. Tämä prosessi on (luonteeltaan) loputon.

(Lenin kyllä sanoo prosessiksi selkeästi itse totuutta, eikä triviaalisti pelkästään tiedettä. HM)

" "Totuus on suhteellista siinä määrin kuin se ei heijasta objektia täysin, vaan tietty-jen rajojen,ehtojen ja suhteiden sisällä,jotka ovat jatkuvassa muutoksessa ja kehityk- sessä. Jokaista tiedostuksen askelta rajoittaa yhteiskunnan historialliset olosuhteet ja käytännön (taito)taso (kuten kulloinenkin teknologia, HM). Tässä mielessä totuus on "aikakausien lapsi". Verrattuna aikaisempaan teoriaan jokainen sitä (ja seuraava (tosi) tieteellinen teoria edustaa täydellisempää ja perusteellisempaa tietoa. Aiempi teoria tulkitaan uuden teorian sisällä suhteelliseksi totuudeksi ja siten erikoistapauk- seksi kattavammasta ja tarkemmasta teoriasta, esimerkiksi I. Newtonin klassinen mekaniikka suhteessa A. Einsteinin suhteellisuusteoriaan.

Tällaista teorioiden välistä suhdetta niiden historiallisessa kehityksessä on kutsuttu tieteessä vastaavuusperiaatteeksi.

Dialektinen materialismi "tunnustaa kaiken tietomme suhteellisuuden, ei kuitenkaan kiistämällä objektiivisen totuuden, vaan siinä mielessä, että tietomme approksimaa- tiorajat suhteessa tähän totuuteen ovat historiallisesti ehdollisia". Suhteellisen totuu- den absolutisoiminen samoin kuin totuuden ikuistaminen synnyttävät virheitä ja joustamatonta (dogmaattista) ajattelua.

Yksi tiedostuksen perustavanlaatuisista periaatteista dialektisessa lähestymistavassa on totuuden konkreettisen luonteen tunnistaminen. Tämä edellyttää ensinnäkin kaikkien sellaisten olosuhteiden,jossa tiedostuksen kohteena oleva objekti löydetään, ja sen ensisijaiset ja olennaiset ominaisuudet, yhteydet ja kehitystaipumukset tun-nistetaan, tarkkaa huomioon ottamista. Totuuden konkreettisen luonteen periaate edellyttää faktojen lähestymistä,mutta ei yleisten kaavojen ja kaavioiden avulla vaan ottaen huomioon todelliset olosuhteet ja konkreettiset tilanteet.Lenin huomautti, että "jokainen totuus, jonka kanssa 'mennään liian pitkälle'..., tai jota liioitellaan, tai joka viedään sen aktuaalisen soveltuvuusalueen ulkopuolelle,voidaan redusoida järjettö-myydeksi ja on jopa sidottu muuttumaan järjettömyydeksi tällaisten ehtojen vallitessa. "

Totuuden kriteeri ei löydy ajattelusta itsestään eikä myöskään todellisuudesta sub- jektin (laajasti) ulkopuolelta. K. Marx kirjoitti, että "kysymys siitä, voidaanko objektii- vinen ajatus (totuus, RK) katsoa inhimillisen ajattelun tuntomerkiksi, ei ole teorian vaan käytännön kysymys.

Käytännön piirissä ihmisen pitää todistaa ajattelunsa totuus, eli sen todellisuuden- mukaisuus ja voima, sen maa(ilma)llisuus (this-sided-ness). Väittely ajattelun toden- mukaisuudesta tai epätodenmukaisuudesta silloin, kun se eristetään käytännöstä, on puhtaasti skolastinen kysymys. "

Tietoisuudessamme sellainen,mikä on suoraan tai epäsuorasti vahvistettua käytän- nössä tai sellainen, mikä voidaan käytännössä toteuttaa, on korrektia ja objektiivista. Kun ihminen vertaa omia käsitteitään asioista toisiin käsitteisiin, jotka on jo vahvis- tettu käytännössä, hän oikeastaan vertaa välillisesti omia käsitteitään itse objektien kanssa. Käsitteen ja objektin välinen vastaavuussuhde on täydellisesti todistettu vas- ta, jos ihminen onnistuu löytämään, jäljentämään, tai luomaan objektin, joka vastaa käsitettä, jonka hän on muodostanut.

Ongelmia, jotka liittyvät totuuden teoreettisiin ja yhteiskunnallisiin olosuhteisiin, työstetään tietoteoriassa sekä tiedon sosiologiassa."

Näin siis netti-Sovjetskaja vuodelta 1979, uusi amerikkalainen käännös.


Materialistisen dialektisen logiikan perusidea seuraa muodolisen logiikan olemuksesta

Materialistisen dialektisen logiikan idea ja perusajatus ns. luontotieteissä, eli for- maalisissa ja luonnontieteisssä,joihin kuuluvat erityistieteinä myös muodolliset,kuten klassiset ja todennäkäisyyslogiikat,kaaosteoria, systeemiteoria, kybernetiikka jne., on yksinkertainen, mutta todellisuus ja soveltaminen sitäkin monimutkaisempia.

Ihmisen keksimän, kieliin sisäänrakentuneen ("kaksipäisen") muodollisen logiikan idea, materialistisesti tulkittuna sen sisäärakennettu taustaolettamus materian luon- teesta on, että JOKIN OMINAISUUS JOSSAKIN KOHTEESSA JOKO TAYDELLI- SESTI ON tai SITÄ EI OLE LAINKAAN.

Koska luonto myös objektiivisesti (suhteellisen "hyvin") jakautuu tuollaisiin erillisiin, ns. suhteellisen itsenäisiin olioihin ja niiden ominaisuuksiin, tutkittavat kohteet eli objektit voidaan teorianmuodostuksessa uudelleenrakentaa symbolisesti tiedon piirissä noista ominaisuuksistaan, jos nämä on eriytetty oikein todellisuudesta.

Sisäisen muodollisloogisen ristiriidattomuuden vaatimus on siis ehdoton kunkin teorian sisällä, mutta se ei ole ehdoton eri teorioiden välillä, vaikka nämä teoriat mallintaisivat kokonaisuutena aivan samaa kohdettakin (ollen kuitenkin eri teoriat, kuten esimerkiksi aikanaan aaltoliike- ja hiukkasvalo-oppi).

Muodollisloogiset ristiriidat ovat tuhoisia teoroiden sisällä, tarkoittavat itse asiassa, että "teoria" ei ole "oikea" teoria, koska se ei ennusta testattavissa olevia yksikä-sitteisiä tuloksia, ei jakautumia eikä yksittäistuloksia (vaan sillä voidaan "ennustaa" tai "todistaa" mitä tahansa!). Omalla tavallaan ristiriidat teorioiden välillä ovat todel-lakin "hedelmällisiä",kuten Hegel sanoi jopa luontotieteissä,koska ne osoittavat, että missä missä päin teorioissa on korjattavaa. Ne korjaukset vaan pitää sitten taas tapahtua absoluuttisesti kiinni pitäen muodollisten loogisten ristiriitojen kiellosta siinä kielessä, jossa kohde on kuvattu teorian muodossa, niin "kielen" käsitteissä kuin lauseissakin (vain toinen ei auta).


Tässä asiassa on kuitenkin yksi iso ongelma MATERIALISMIN kannalta:

Muodollinen logiikka on kuitenkin lopulta IHMISEN LUOMA TYÖKALU todel-lisuuden mallintamiseksi kielessä, EIKÄ MATERIAALISELLA TODELLISUU-DELLA VOI OLLA MITÄÄN "VELVOLLISUUTTA" OLLA KAIKILTA PUOLILTAAN AINOASTAAN JA VAIN MUODOLLISEN LOGIIKAN TAUSTAOLETUSTEN MUKAINEN!

Muodollista logiikkaa ei saa METAFYSISOIDA, eikä se ole mahdollistakaan, ilman että joukko tarkeitä käsitteitä tippuisi tarkastelujen ulkopuolelle.

Materialistisen dialektisen logiikan idea ja perusajatus ns. luontotieteissä, eli formaa- lisissa ja luonnontieteissä,joihin kuuluvat erityistieteinä myös muodolliset, kuten klas- siset ja todennäköisyyslogiikat, kaaosteoria, systeemiteoria, kybernetiikka jne.,on yk- sinkertainen,mutta todellisuus ja soveltaminen sitäkin monimutkaisempia. Se seuraa muodollisen logiikan olemuksesta.Otetaan käyttöön erityisisiä dialektisia vastakohta- parikategorioita, joiden välillä vallitsee muu ja mulla tavalla tutkittavissa ja hallittavissa oleva kuin muodollislooginen vastakkaisuus.

Erityisen ryhmän tällaisia käsitteitä muodostavat DIALEKTISET KATEGORIAPA-RIT kuten ´sisältö ja muoto´, ´määrä ja laatu´, ´mahdollisuus ja todellisuus´, ´sattuma ja välttämättömyys´, ´ulkoinen ja sisäinen´, ´osa ja kokonaisuus´, ´olemus ja ilmiö´, ´syy ja seuraus´,´subjektiivinen ja objektiivinen´, ´rakenne ja prosessi´, ´materia ja liike´, ´yleinen (universaalinen) ja yksityinen´. Näiden määrä ja keskinäiset suhteet eivät ole tarkoin selvillä, jotkut voivat olla esimerkiksi toisten sovelluksia tai erikoistapauksia (esimerkiksi rakenne ja prosessi sisällön ja muodon), jotkut voivat olla metodologisia tai pragmaattisia, eivätkä ontologisia (olemus ja ilmiö), jotkut vaivat oll luonteeltaan erityistieteellisiä kuten matemaattisia (vapaus), jotkut käsitteet ovat selvästi ontologisia, mutta niille on vaikea osoittaa dialektista vastakohtaa (heijastus, ja muuntelu?)

Nuo dialektiset vastakohtaparit EVÄT VOI OLLA MUODOLLISLOOGISIA VASTA-KOHTIA, koska ne EDELLYTTÄVÄT toisiaan voidakseen olla olemassa, EIKÄ MI- KÄÄN TODELLINEN KÄSITE (tai ilmiö) VOI SAMAAN AIKAAN EDELLYTTÄÄ JA SULKEA POIS TOISTA KÄSITETTÄ (ilmiötä, loogisesti tai muutenkaan).

(Toki voi olla ehdottomasti toisiaan edellyttäviä käsitteitä, jotka eivät kuitenkaan ole dialektisia eivätkä edes filosofisia,koska niiden keskinäissuhteet on tarkoin mallinnet- tavissa, kuten vaikka ´alku ja loppu´ tai ´yläpuoli ja alapuoli´. Edes pelkkä "musta laatikko" toisiaan edellyttävien ilmiöiden välillä ei tee niistä dialektisia, jos se on perusluonteeltaan tiedollinen. Kaaoslaitkin ovat erityistieteellisiä (matemaattisia) eivätkä dialektiikan lakeja (jotka kyllä ilmenevät niissä).

Dialektisilla vastakohdilla on usein erikseen muodollisloogiset vastakohdat. Näiden ei suinkaan tarviste olla keskenään dialektisia vastakohtia.Ne voivat olla subjektiivisesti "lähellä" dialektisia vastakohtia, kuten ´välttämätön´ ja ´ei-satunnainen´ (mutta kum-pikaan noista ei sisällä esimerkiksi kaoottisia ilmiöitä!) tai ´satunnainen´ ja ´ei-välttä-mätön´, mutta toisissa tapauksissa dialektisten vastakohtien muodollisloogiset vasta-kohdat voivat olla lähes synonyymejä kuten ´mahdollisen ja todellisen´ muodolliset vastakohdat ´mahdoton´ ja ´olematon´.

Dialektinen ja muodollislooginen vastakohta saatetan myös sekoittaa keskenään, vaikka ne eivät olisi lainkaan lähellä toisiaan,kuten subjektiivinen ja epäobjektiivinen (väärä).

Erityistieteelliset käsitteet määräytyvät ja määrittyvät teorianmuodostuksen yhtey- dessä. Mutta dialektisia kategorioita ei määrää mikään yksittäinen teoria; erityistie- teelliset teoriat kyllä VAIKUTTAVAT niiden sisältöön, joskus voimakkaastikin.

Ns. DIALEKTIIKAN LAIT koskevat noiden dialektisten vastakohtailmiöiden keskinäi- siä suhteita, ja samalla suuressa määrin sitä, mikä ESTÄÄ NIITÄ OLEMASTA MUODOLLISLOOGISIA VASTAKOHTIA (ja toisistaan täysin erillisiä ilmiöitä).

Asiassa voidaan tarkastella toisinkin päin, että ilmiöt, joiden välillä tapahtuu dialektii- kan lakien mukaisia ilmiöitä, esimerkiksi välttämätöntä toisikseen muuttumista, eivät voi olla tavallisin käsittein toisistaan tyhjentävästi erotettavissa olevia muodollisloogisia vastakohtia.

On myös mahdollista, että kaksi eri teoriaa samasta kohteesta kuvaavat samaa koh- detta eri dialektisen vastakohdan kannalta.Esimerkiksi Schrödingerin differentiaa- liyhtälö kuvaa kvantti-ilmiöitä niiden "liikepuolen" eli energiatilojen kannalta. Mutta kuvaako sitten Heisenbergin matriisimekaniikka niitä jotenkin erityisesti "hiukkas-puolen kannalta", siihen en mene ottamaan kantaa muuten kuin että periaatteessa sekin olisi mahdollista.


Lenin nykyaikaisen tieteellisen totuuskäsityksen formuloijana


Lenin kehitti objektiivisen ja konkreettisen totuuden määritelmässään nykyaikaisen tieteen johdonmukaisesti materialistisen aristoteelisen totuuden määritelmän.

Se ei olisi onnistunut, ellei tuo määritelmä olisi samalla myös dialektinen: jo perus-termit ovat dialetiikan kategorioita: objektiivinen tarkoittaa objektilähtöistä, määri-telmällisesti siis ”objektistaan määräytyvää”, dialektisena vastakohtanaan subjektii-vinen, joka taas tarkoittaa määritelmällisesti subjektilähtöistä,jonka taas ei suinkaan tarvitse tarkoittaa epäobjektiivista, eli epätotta, joka on objektiivisen muodollis-looginen vastakohta!

Tieteen päämäärästä, objektiivisesta totuudesta Lyhyt filosofian sanakirja 5 toteaa mm:

”Objektiivinen totuus on tietoa,jonka sisältö ei riipu ihmisestä eikä ihmiskun- nasta. Ollen objektiivista sisällöltään tosi tieto on samalla subjektiivista muo- doltaan, se ei siis kuulu ulkoiseen todellisuuteen, vaan ihmiselle ollen hänen tiedostustoimintansa tulosta... Tietojemme objektiivisuutta ei pidä sekoittaa niiden muuttumattomuuden kanssa, kuten ovat tehneet metafyysiset materialistit.”

Objektiivinen totuus, joka ei riipu sisällötään ihmisestä eikä ihmiskunnasta, on ainoa-na oliona maailmassa samaan aikaan täysin subjektiivista, koska se on tiedon ominaisuus ja täysin objektiivista, koska sen sisältö ei riipu ihmiskunnan mielipi-teestä. Tämä ei tarkoita, etteikö objektiivisuus olisi voinut tulla kohteesta tietoon subjektien välityksellä, sillä subjektithan voivat olla voimakkaasti määräytyneitä toimintakohteistaan!

Tässä yhteydessä antidialektiset sekoittajat kuitenkin jankuttavat, että ”subjektiivinen ei voi olla objektiivista”, ja koska tietomme on subjektiivista, se on aina ”määritelmäl-lisesti väärää”! Sellainen seikka, että objektiivinen totuus ei riipu ihmisestä eikä ih-miskunnasta,ei siis tarkoita että tuo riippumattomuus olisi pelkän objektiivisuuden määritelmä! Sitähän se ei ole, vaan tuo ´objektiivisen totuuden´ määritelmällinen ominaisuus tietyn tiedon ominaisuutena on objektiivisuuden määritelmän (= objek- tista ja viime kädessä vain siitä määräytymisen) seuraus eikä sen määritelmä!

Edelleen: Sovejetskajan mainitsemat totuuden ´absoluuttisuus ja suhteellisuus´ ovat nekin nimenomaan dialektisia vastakohtia, jotka edellyttävät toisiaan: ei voi olla ”absoluuttisen suhteellista totuutta”, jossa ei ole mitään pysyvyyttä,koska silloin siinä joko ei olisi mitään,mikä määräytyy objektiivisesta kohteesta, tai sitten koko ”kohdet- ta” ei ole olemassa todellisuudessa, jos kaikki sen ominaisuudet ovat ”vain täysin suhteellisia”!

Edelleen Lenin totesi:

”Totuus on aina konkreettista, (täysin) abstraktia totuutta ei ole!”

Myös ´abstarakti ja konkreettinen´ ovat dialektisia vastakohtia,joista ensin mainittu tarkoittaa ´kokonaisuudestaan eriytettyä´ (ominaisuuden eriytyneisyyden astetta ja suhteellista riippumattomuutta juuri tästä kohteesta tai kohderyhmästä) ja konkreetti- nen (enemmän tai vähemmän ainutkertaisena) ”kokonaisuutena ilmenevää, sellai-sena (ja kaikissa ulkoisissakin yhteyksissään) huomioitua”. Konkreettinen tarkoittaa "koko oliota kulloisissakin oikeissa yhteyksissään”.

Toisaalta totuus on aina sidottu tietynlaiseen olioon, objektiiviseen (ja yleensä myös reaaliseen) kohteeseen. Tuollaiset yhteydet ovat dynaamisia, kehittyviä. Koko olemassaolo on ”vuorovaikutusten piirissä ilmenemistä”, josta syystä Lenin painotti, että myös totuus on luonteeltaan prosessi eikä stabiili asiaintila tiedon piirissä. Lenin ei suinkaan ole ainoa materialistinenkaan filosofi joka on painottanut totuuden prosessiluonnetta. Sillä vain on tarkoitettu hyvinkin eri asioita: totuuden tarkentumis-prosessia, sen syntymistä ja ilmenemistä ja testaamista käytännön toiminnan piirissä, sen saavuttamis- tai todistamisprosessia jne.


Teorian eikä väittämän totuus on perustavinta totuutta (Lenin, Pavel Kopnin)


Siitä, millaisen materiaalista objektia koskevan tiedollisen yksikön kohdalla totuus on objektiivisimmillaan ja ilmaistavissa ja testattavissa mahdollisimman riippumattoma- na muista totuuksista (ja epätotuuksista), Marxilais-leniniläisen filosofian perusteet (1972) toteaa seuraavaa:

”Totuus ei voi olla objektiivinen, ellei se ole konkreettinen, ellei se ole kehittyvä tieto- jen järjestelmä, ellei se rikastu jatkuvasti uusilla aineksilla, jotka ilmaisevat objektin uusia puolia ja yhteyksiä ja syventävät aikaisempia tieteellisiä käsityksiä.Tässä suhteessa totuus on aina teoreettinen tietojärjestelmä, joka heijastaa objektia kokonaisuutena.”

Todellakin, myös teoria sanan suppeassa merkityksessä ”ajattelumuotona, joka hei- jastaa kohdetta kokonaisuutena” on kussakin tilanteessa joko tosi tai epätosi, mistä johtuen se on joko liitettävä tieteenalan tietojärjestelmään tai jätettävä siitä pois. Ni- menomaan teoriat ilmentävät tietojärjestelmän liikettä kohti suurempaa objektiivi- suutta! Teoria on myös se kokonaisuus, jota testattaessa olio on itsenäisimmillään muista olioista, toisin kuin yksittäisten ominaisuuksiensa kohdalla. Teoria on se se Leibnitzinkin tavoittelema ”korkeampi totuus”, josta hän johti ”alemman tason totuuk- siaan”, katsoi ettei ilman sellaista mitään yleisiä (universaalisia) totuuksia olisi olemassakaan.

Metodologisesti teoria edustaa dialektisten vastakohtien analyysin ja synteesin yk- seyttä.Teoria on ajattelumuodoista sisällöllisesti perustavin,sillä kehittyneillä tieteen- aloilla käsitteenmuodostus on erottamattomassa yhteydessä teorianmuodostukseen: kohde jaotellaan analyysissä edelleen suhteellisen itsenäisyyden omaaviksi ominai-suuksiksi, joiden lainalaisena yhteytenä kohde rakennetaan uudelleen teoreettisen mallin muodossa.Käsitteet suhtautuvat tässä yhteydessä teoriaan kuin osat kokonai-suuteen tai abstrakti konkreettiseen.Teoria ilmentää tiedon,myös käsitteiden liikettä.

Lauseiden ja käsitteiden totuus on alisteista teorioiden totuudelle.Paitsi että tieteelli- nen käsite toimii jonkin teorian osana, myös edelleen käsitteen ”takana” on yleensä jokin teoria, joka osoittaa, että käsitteen määritelmässä yhteen niputetut tuntomerkit muodostavat todellisuudesta oikein eriytetyn aidon objektin. Ellei tällaista yhteistä nimittäjää ole,käsite voi olla ”tosi”, mutta epäadekvaatti: esimerkiksi ´höyhenettömät kaksijalkaiset´, joka yhdistää yhden käsitteen alle ihmiset ja lentoliskot, on muodolli- sesti tosi, mutta epäadekvaatti käsite. ´Lentolisko´ ei ole muuttunut epätodeksi käsitteeksi, vaikka nämä otukset ovatkin kuolleet sukupuuttoon .

Lauseen totuuden alisteisuus teorioiden ja käsitteiden totuudelle ei merkitse sitä,että lause olisi tosi tai epätosi ”jossakin teoriassa”, hieman samaan tapaan kuin on ´totta Seitsemässä veljeksessä´,että Jukolan Jussi meni naimisiin Männistön Venlan kans-sa. Tällaiselle lauseen,päätelmän tai teorian vastaavuudelle joidenkin subjektiivisten puitteiden kanssa (vaikka nämä samalla olisivat objektiivisiakin) on oma terminsä, se on jo mainittua pätevyyttä joissakin ”raameissa”,usein aksiomaattisessa järjestelmäs-sä, usein jossakin muodollisessa logiikassa. Esimerkiksi ´DM:n mukaan pätevä´ on moni sellainenkin hypoteesi on joka lopulta tulee kuitenkin osoittautumaan epäto-deksi. Sen sijaan vastaavuus tiettyjen lainalaisuuksien puitteissa on objektiivinen ilmiö, vaikka kulloinenkin käytäntömme, tiedostusprosessin kannalta jollakin hetkellä objektiivinen ilmiö sekin, määräisi nämä puitteet.

Lause on tosi ja mielekäs, jos se kuvaa adekvaatein käsittein kuvattujen todellisuu-den objektien välisen relaation tmv. sillä tavalla kuin kyseinen asia todellisuudessa on. Niiden lauseiden totuus, joissa todellisuuden objektin teoreettinen malli lopulta formuloidaan, on kuitenkin enemmänkin tiedostusprosessin lopputulos kuin lähtökoh-ta. Ulkonaisesti lauseiltaan aivan samannäköisen kuvauksen sisältö saattaa esimer-kiksi olennaisesti muuttua ,jos teoriat ja sitä kautta lauseiden sisältämien käsitteiden sisältö muuttuu. Ajateltakoon vaikka tekstejä, joissa sinänsä ilmeisen adekvaateille käsitteille ´demokratia´ tai ´edistys´ annetaan vastakkaisia tulkintoja. Tämäkin ilmentää osaltaan objektiivisen ja konkreettisen totuuden prosessiluonnetta.


Tiedon ja totuuden suhteesta käsitteinä


´Tiedon´ (Erkenntnis,poznanye) käsitteen Philosophisches Wörterbuch määritte- lee seuraavasti: ”Tieto on tiedostusprosessissa objektiivisen todellisuuden omaksu- misen, haltuunottamisen tuloksena syntyvää objektiivisen todellisuuden ominaisuuk- sien, rakenteiden ja lainalaisuuksien heijastusta inhimillisessä tajunnassa sellaisen empiirisen ja teoreettisen tietämyksen (Wissen, znanye) muodossa, joka on suhteel- lisen luotettava perusta inhimillisen käytännöllisen toiminnan tarkoituksenmukaiselle muotoutumiselle.”

Tiedon ja totuuden määritelmät muistuttavat toisiaan,mutta jälkimmäisen olemus on tietyn todellisuuden osan objektiivisessa kuvautumisessa,edellisen olemus on toimin- nassa käytännöllisen toiminnan suhteellisen luotettavana teoreettisena perustana. (Muilla kuin teknisillä tieteenaloilla kaikki ´totuus´ ei välttämättä ainakaan vielä ole- kaan ´tietoa´. ´Tiedolla´ on myös suppea merkitys ´signaalin sisältö´, tässä on kyseessä laaja merkitys.)

Tulkintani mukaan ´totuus´ suhtautuu ´tietoon´ (laajassa merkityksessä) kuten ´pro- sessi´, liike kohti objektiivisuutta, ´rakenteeseen´, tiedolliseen ideaaliseen todellisuu- denkuvaamme, jonka pohjalta toimintaamme suunnittelemme. Totuus luonnehtii tie- tojemme kokonaisuuden etäisyyden derivaattaa todellisuuden ”täysin yhtäpitävästä kuvasta”, teknisissä tieteissä ns. objektiivisesti mahdollisesta totuudesta, kunkin ajattelumuodon (teorian, käsitteen, päätelmän tai lauseen) kohdalla.

Ajattelumuodon totuus ratkaisee sen, pitääkö se liittää kohdetta kuvaavaan tietojär-jestelmään vai ei. Tässä suhteessa vaihtoehdot ovat tosi tai epätosi. Tällöin teorian, ja sitä tietä myös lauseen ja käsitteen, totuus riippuvat paitsi teoriasta ja todellisuu- desta itsestään, suhteellisesti myös edeltävistä tiedollisena oletusarvona toimineista teorioista. Tästä seuraavat sellaiset seikat, että yksi ja sama teoreettinen formulointi samannäköisine käsitteineen saattaa olla tänään selkeä, joskin suhteellinen tosi, mutta huomenna epätosi. Suhteellisesti tosi teoria saattaa ennustaa yksittäisiä epä-tosia lauseita, ja sisältää vieläpä epätosia käsitteitäkin,kuten Newtonin mekaniikassa ´absoluuttinen aika ja avaruus´ sekä ´äärettömän nopea kaukovaikutus´.

Sellaisen hieman epädialektisen ja epähistoriallisen totuuskäsityksen, joka palauttaa kaiken totuudellisuuden lauseiden totuuteen, ei tarvitse olla varsinaista humpuukia, eikä sitä yleensä tiedon etenemisen esteeksi, tai muiden ilmiöiden portiksi tieteen nimikkeen alle, markkinoidakaan, kuten relativistista tai hegelististä totuuskäsitystä tai koherenssiteoriaa. Se ilmentää pikemminkin jonkinlaista edelleen suppeampaa ohjaus- tai systeemiteoreettista totuuskäsitystä, jossa tähtäintä ei kohdisteta uuden tiedon luomiseen,vaan vanhan tiedon prosessointiin,jolloin oletetaan kohteet entuu-destaan täysin oikein tiedostetuiksi, sikäli kuin niitä on tiedostettu lainkaan. Tämä seuraa muodollisen logiikan piilo-olettamuksesta, että kohteessa jokin ominaisuus joko täysin on tai sitä ei ole lainkaan. Periaatteessa filosofian pitäisi kuitenkin osoit-taa kyntensä nimenomaan uuden erityistieteellisen tiedon tuottamisen apuvälineenä.

Teoria, joka ei enää ole ajan tasalla, vaikka on joskus ollut tosi,ei varsinaisesti muutu epätodeksi, vaan sisältyy dialektisesti kumoutuneessa muodossa ”alempana totuutena” uusiin tosiin teorioihin.

Todet teoriat kumoutuvat dialektisesti, epätodet taas muodollisloogisesti!


Totuus ja todennäköisyys


On olemassa kahta periaatteellisesti aivan erilaista todennäköisyyttä,nimittäin objek- tiivista ja subjektiivista.Dialektisen määritelmän mukaan objektiivinen todennäköisyys on mahdollisuuden määrällinen mitta. Jälleen tässä on ilmaus,joka koostuu pelkäs- tään dialektiikan käsitteistä. Objektiivinen todennäköisyys osoittaa sen mahdollisuu- den asteen, että tietty tapaus muuttuu todellisuudeksi, se on jonkin objektin kenen- kään tajunnasta riippumaton ominaisuus,(propensiteetti),jossa ei tarvitse olla mitään subjektiivista, tiedostettua. Jos esimerkiksi arpakuutiota hieman muotoillaan uudel- leen, on kullakin silmäluvulla nytkin jokin objektiivinen todennäköisyys, joka ehkä voi- daan nyt selvittää vain empiirisesti ja joka nyt voi riippua myös alustan laadusta, jolle noppaa heitetään.


Subjektiivinen todennäköisyys on arvo, jonka tarkkailija tapauksen todennäköisyydel- le olettaa. Subjektiivisessa todennäköisyydessä ei tarvitse olla mitään objektiivista, subjektiivisia todennäköisyyksiä voidaan olettaa sellaisillekin asioille, joista objektiivi- sen todennäköisyyden käsite on epämielekäs, voidaan päätyä vaikkapa äänestämäl- lä tulokseen ”Jupiterilla on elollista materiaa 5% todennäköisyydellä” tai ”Napoleon murhattiin 75% todennäköisyydellä”.

Koska lait ovat usein tilastollisia,teorioiden ennustaman subjektiivisen todennäköisyy- den yhteenkäyminen empiirisesti mitatun objektiivisen todennäköisyyden kanssa on teorioiden totuuden ilmaus.


Teorioiden ja käsitteiden totuudesta positivistisessa filosofiassa


Lauseen totuus tieteellisenä totuutena ei kelpaa kaikille positivisteillekaan.On formu- loitu (ainakin Donald A. Gillies 1998) erityinen Duhem-Quine -teesi kahden hyvin erilaisen tutkijan näkemyksisistä, joka tuo esiin perinteisen aristoteelisen totuuskäsi- tyksen pahimman ongelman:aina testataan lopulta paljon laajempaa kokonaisuutta kuin yksittäistä väitettä.

" Duhemin-Quinen teesi (myös Duhem-Quine-ongelma) on tieteenfilosofinen teesi, jonka mukaan tieteellistä hypoteesia on mahdotonta testata eristyksissä,koska hypo- teesin empiirinen testaaminen vaatii yhden tai useampia taustaoletuksia (apuoletuk- sia tai -hypoteeseja). ...Sen sijaan hypoteesin seuraamukset nojaavat tyypillisesti taustaoletuksiin, joista ennusteet johdetaan.Tämä estää sen,että hypoteesi voitaisiin falsifioida empiirisin keinoin, elleivät taustaoletukset ole todistettuja (koska taustaoletuksiin liittyy yleensä yksi tai useampia tieteellisiä teorioita).

... Duhem-Quine-teesi on teoriaholistinen sikäli, että sen mukaan teorioiden joukko (eli teoria ja sen taustaoletukset) voidaan testata kokonaisuutena empiiristä todelli- suutta vasten ja falsifioida tarvittaessa.Teesin mukaan on kuitenkin mahdotonta eris- tää yksittäinen hypoteesi tästä joukosta. Eräs ratkaisu tähän tieteilijöitä kohdannee- seen ongelmaan on se, että jos meillä on rationaaliset perusteet hyväksyä taustaole-tukset tosiksi, meillä on samalla rationaaliset - vaikkakaan ei ratkaisevat - perusteet ajatella, että testattavana oleva teoria on todennäköisesti väärä, jos se ei läpäise empiirisiä testejä.

Teesi on nimetty Pierre Duhemin ja W.V.O.Quinen mukaan.Vaikka teesi on tieteen-filosofiassa tunnettu, Duhem ja Quine esittivät todellisuudessa ajatuksensa erillään ja hyvin erilaisina.

Duhem katsoi,että ainoastaan fysiikka on sellainen ala,jossa yksittäistä hypoteesia ei voida erottaa taustaoletuksista testaamista varten. Hänen mukaansa fysiikan alalla kokeellinen teoria on erilainen kuin esimerkiksi fysiologian alalla ja tietyillä kemian osa-alueilla.

Duhemin mukaan fysiikassa kokeet ovat ilmiöistä tehtyjä havaintoja, joihin liittyy tul- kintaa. Tämän vuoksi fyysikot eivät testaa yksittäisiä hypoteeseja, vaan hypoteesien ryhmiä (tai ”teoreettisia ryhmiä”). Siksi koe ei voi falsifioida mitään hypoteesia, eikä mitään lopullista koetta jollekin hypoteesille ole olemassa.[1]

Duhemilla myös ajatus kokonaisena testattavasta teoreettisesta ryhmästä oli Quinea suppeampi, koska hän katsoi, etteivät kaikki käsitteet liity toisiinsa loogisesti. Hän ei lukenut fysiikan teoreettisiin ryhmiin lainkaan mukaan sellaisia apri- orisia aloja kuin logiikka ja matematiikka, koska niitä ei voida testata kokeellisesti.

Quine viittasi Duhemin teesiin artikkelissaan ”Empirismin kaksi dogmia” (1951). [2] Hän esitti Duhemia vahvemman version alimääräytyneisyydestä tieteessä. Hänen teoreettinen ryhmänsä sisälsi kaiken inhimillisen tiedon,mukaan lukien matematiikka ja logiikka.Quine katsoi koko inhimillisen tiedon kokonaisuuden muodostavan yhden empiirisesti merkityksellisen kokonaisuuden.Näin kaiken tietomme kokonaisuus ei eronnut Quinen mielestä tietoteoreettisesti mitenkään kreikkalaisen mytologian jumalista, joiden olemassaolo oletettiin kokemuksiemme selittämiseksi.

Quine jopa katsoi, että myös logiikka ja matematiikka voidaan arvioida uudelleen ko- kemuksen valossa.Esimerkkinä hän esitti kvanttilogiikan. Myöhemmin Quine vetäytyi näkemyksistään; teoksessaan Philosophy of Logic hän katsoi,että logiikan uudelleen arvioiminen olisi sama kuin ”vaihtaisi puheenaihetta”. Klassisessa logiikassa konnek- tiivit määritellään totuusarvojen mukaan.Moniarvoisessa logiikassa konnektiiveilla on kuitenkin eri merkitys kuin klassisessa logiikassa.Kvanttilogiikka ei ole edes totuusar- voihin perustuvaa logiikkaa, jolloin konnektiivit menettävät alkuperäisen merkityksensä. "

Myös Jules Henri Poincaré perusteli näkemyksen, että fysikaalisessa laboratorioko- keessa testataan aina paitsi fysiikkaa,välillisesti myös kokeessa sovellettua matema- tiikkaa ja logiikkaa, jotka voivat eri fysikaalisilla kohteilla nekin olla erilaisia. Poicaré tunnetaan siitä, että hän keksi osia erityisestä suhteellisuusteoriasta Lorentzin poh- jalta Einsteinista riippumatta. Lenin arvostelee Poincarén näkemystä machismista ja mm. materian ja massan sekoittamisesta "Materialismin ja empiriokritisismin" osassa 5.

Voidaanko sitten periaatteessakaan yhden teoria totuuden testaaminen testaaminen ja teorianmuodostus yhdestä objektista perustellusti erottaa suhteellisesti kaikkien kohdetta koskevien teorioiden  testaamisesta? Teoriat muodostetaan käsitteistä, joi- den "takana" edelleen on uusia teorioita, periaatteessa loppumattomiin. Ja vastaan tulee varmasti paitsi epätosia käsitteitä tiedon piirissä,myös TOSIA käsitteitä, joita kuitenkin toistaiseksi kuvaa EPÄTOSI teoria! Esimerkiksi ´lämmön´ käsitettä oli käytetty menestyksellisesti tosissa fysikaalisissa teorioissa jo ennen kuin lämmön olemuksesta molekyylien liikkeenä oli totta teoriaa.

Tässä yhteydessä on huomattava, että KÄSITTEEN TOTUUS on ERI ASIA kuin teorian totuus, kuten nämä molemmat ovat myös eri asia kuin lauseen totuus. Tosi teoria muodostetaan tosista (ja tähän tarkoitukseen oikeista, yhteyteen todella kuu-luvista) käsitteistä, mutta KÄSITE VOI OLLA TOSI, VAIKKA SITÄ SELITTÄVÄ TEORIA TOISTAISEKSI OLISIKIN YHÄ EPÄTOSI.Käsitteen totuus tarkoittaa,että ON OLEMASSA sen määritelmän mukaisia objekteja. On suunnattoman tärkeää, ONKO TODELLA OLEMASSA vaikkapa Higgsin bosonia (vaikka vahvasti erilaista-kin kuin on laskettu!), gravitoneja, "telepatiaa" (vaikka sähkökaapeliakin pitkin!) tai "peilineuroneja", vaikka niissä olisi kuinka väärä selittävä teoria vaihtoehtonaan, että minkäänlaisia SELLAISIA EI YLIPÄÄTÄÄN LAINKAAN OLE OLEMASSA.

Teoria totuus ei vaadi jokaisen sen sen käsitteen erillistä TEORIATASON TOTUUT- TA, vaan siihen riittää sen muodostavien käsitteiden KÄSITETASON TOTUUS.

Tässä mielessä Quinen vaatimus "kaikenkattavuudesta" on väärä. "Maailman koko- naisselitykset", joita ideologisesti kuitenkin ehdottomasti aina muodostetaan, ovat maailmankuvamme löysintä eivätkä kovinta ainesta, sitä, joka lentää tieteellisissä vallankumouksissa ensim-mäisenä tunkiolle uuden todistetun tiedon tieltä. Todet teoriat kuvaavat todellisuutta, eivät pel- kästään ennusta mittaustuloksia (ties kuinka virheellisillä taustaolettamuksilla).

Stephen Hawkingin "malliriippuvainen realismi" lienee myös yritys tuohon suuntaan:

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2012/10/stephen-hawking-esittaa-taysin-uudentyyppista-gravitaatioteoriaa

Malliriippuvaisen relismin determinismi sallii syysuhteen ajassa taaksepäin, minkä dialektinen materialismi kiistää. DM taas sallii luonnonlain kehittymisen, ollakseen laki yhteyden ei tarvitse olla ehdottoman ajasta (ja paikasta) riippumaton.

http://encyclopedia2.thefreedictionary.com/Causality+principle

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2013/03/leninistisesta-tietoteoriasta